JOTAIN IHAN MUUTA XLVIII

Eli pikku-Ykä pelaa lätkää & pitkä pronssin ruinaus

Kun tässä on kahden epistolan ja hallituksen aktivointi- ja haittamaahanmuuton lisäämistoimien muodossa tullut käsiteltyä huomattava määrä suvaitsevais-tiedostavaa ryönää, niin nyt huvittaa vaihteeksi keskittyä aivan epäpoliittisiin aiheisiin ja palata taas kertaalleen 1970-luvun Kekkoslovakiaan ja ottaa aiheeksi jääkiekon. Sinänsä tuo kirjoituksen alaotsikko ei pidä ihan täysin kutiaan sillä pikku-Ykän lätkäurasta ei saa aikaiseksi edes elämää pienempää kirjoitusta. Mitä nyt pääosin silloin jätkien kanssa sohittiin Oy Firma Ab:n jäädyttämässä luonnonkaukalossa jossa oli parikymmentä senttiä korkeat lautareunat.

Siinä kaukalossa ei siis juurikaan voinut yrittää laitataklauksia sillä silloin olisi sekä taklaaja että taklattava lentänyt kaukalon vieressä olevaan hankeen joka talven myötä nousi aina korkeammalle sillä lumityöthän siinä kaukalossa tehtiin keskenään mölliporukalla ja viskottiin lumet jäältä siihen kaukalon viereen. Apuvälineenä oli pari firman miesten jättämää kolaa. No, itse asiassa siinä sitten talven kuluessa saatiin luonnonjääkentälle metriä korkeat luonnonlumireunat ja hyvähän siinä oli jätkien pelailla. Luonnollisesti noin puolella pelaajista oli mailoissaan muovinen lämärilapa joka lienee nykynuorisolle vielä vieraampi kuin puhelin jossa on numeronvalintakiekko. Tai edes näppäimet. Kun sitä kuuluisaa nykyaikaa eletään.

Tämmösenä yli viisikymppisenä ukkona on joskus kotikonnuilla käydessä tullut ajettua sen kyseisen paikan ohi ja katsottua sitä hieman haikeasti. Nythän siinä kasvaa jo tiheä lepikko ja pelit ovat aikaa sitten loppuneet, jo joskus 1980-luvulla kun firma ei enää jäädyttänyt kaukaloa. Tartteis varmaan ensi kesänä pysähtyä paikalle ja kulkea se lepikko läpi. Jos sieltä löytyisi vielä yksi vanha kumilätkä joita möllipoikina etsittiin keväisin kun lumet olivat sulaneet. Ja myös löydettiin. Niitä kun tuli lauottua laidan yli ja sinne hankeenhan ne sitten katosivat löytyäkseen sitten taas keväällä.

Mutta joka tapauksessa voi todeta, että pikku-Ykän kohdalla se suuri suomalainen jääkiekkotarina jäi kirjoittamatta. Tietysti muutenkin sillä kentällä sohineesta porukasta saattoi todeta Lämäri-leffaa siteeraten että ”we´re not excactly the Boston Bruins” mutta säännöllisesti sillä kentällä silti viihdyttiin ja sehän oli pääasia. Ja lätkää seurattiin muutenkin silmä kovana. Suomihan oli jo silloin kovasti lätkäkansaa.

Luonnollisesti silloin 1970-luvulla tärkeimpiä lätkätapahtumia olivat sekä mm-kisat että olympialaiset. NHL oli vielä jossain kaukana. Tosin jostain kumman syystä pikku-Ykän muistissa ihan ensimmäisenä on Moskovassa, Lužniki-hallissa aina ennen joulua pelattu Izvestija-turnaus.

Kyseistä turnaustahan seurattiin Suomessa yhtä suurella intensiteetillä kuin mm-kisoja ja miksei oltaisi seurattu sillä siihen osallistuvilla mailla oli yleensä ne parhaat joukkueet mukanaan. Yksi suomalaisten mieluisimpia Izvestija-muistoja on tietysti vuodelta 1971 jolloin Suomi meni ja kaatoi lätkähistoriansa aikana ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton lukemin 4 – 2. Suoritusta voi pitää enemmän kuin huikeana sillä siihen aikaan suomalaiset olivat käytännössä amatöörejä ja punakone taas täysi ammattilaisporukka. Virallisestihan he olivat puna-armeijan upseereita jotka tosin eivät edes välttämättä tienneet että mitenkä päin sitä rynkkyä pidetään kädessä. Ennen kyseistä huippusuoritusta suomalaiset olivat tottuneet saamaan Neuvostoliitolta säännöllisesti turpaan niin että tukka taipui. Kirjaimellisesti, sillä siihen aikaan lätkänpelaajatkin pääosin noudattivat silloin muodikasta yli korvan menevää tukkamuotia.

Vellu Ketola ja Hexi Riihiranta esittelevät 1970-luvun alkuvuosien tukkamuotia.

Urheilullinen urbaanilegenda kertoo että jossain Izvestija-turnauksessa Neuvostoliitto johti Suomea jotain 9 – 0 kolmannessa erässä ja suomalaiset turhaantuneina alkoivat runttailla punakonetta vähän tavallista enemmän. Tarinan mukaan Neuvostoliiton apuvalmentaja oli käynyt sanomassa Suomen päävalmentajalle että jos se töniminen ei lopu niin me aletaan pelata tosissaan. Nosta siinä suomalaisen kiekkoleijonan itsetuntoa sitten. Tarina saattaa pitää paikkansakin. Neuvostoliitto oli silloin koko lailla ylivoimainen.

Izvestija-turnaus oli iso juttu mutta totta kai siitäkin yli menivät mm-ja olympiakisat. Jos lukija on sen ikäinen että muistissa on vain lätkäturnaukset 1990-luvulta eteenpäin niin hän on oppinut siihen ajattelutapaan että jos ei saada edes pronssia, niin kisat ovat menneet totaaliperseelleen. Tuoreimpana esimerkkinä tietysti karmea pettymys nuorten mm-kisoissa. Silloin Kekkoslovakiassa puolestaan elettiin ns. pronssin ruinauksen aikaa ja tuumittiin että jos saadaan mm-kisoissa edes kerran pronssia niin sitten ei kyllä enää ruinata ikinäkuunapäivänä enää yhtään mitään. Ei mitään. Ei niin mitään, tankeron tankero.

Ruinaus kesti vuodesta toiseen ja se mitali karttoi Suomea kauan. Jo Kekkoslovakian aikana olisi ollut mahdollista saada se kovasti ruinattu pronssimitali (sitä ylemmästä ei edes haaveiltu) mutta  tuuri tai korkeammat voimat olivat aina tiellä. Silloinhan muuten pelattiin sarjamuotoinen turnaus ilman pudotuspelejä. Niistä oli käsittääkseni ollut puhetta jo 1970-luvulla mutta Neuvostoliitto vastusti koska se oli huomannut (ehkä Izvestijan 1971 opettamana) että voittamattomalle punakoneellekin voi tulla huono päivä. No, joka tapauksessa läpi 1970- ja 1980-luvun Suomi onnistui aika ajoin ryöstämään pisteen tai kaksikin lätkän suurilta mutta sitten mentiin häviämään joko Länsi-Saksalle, Puolalle tai Itä-Saksalle. Ja jäätiin aina ilman sitä suuresti ruinattua pronssia.

Jos puhutaan Suomea kiusanneesta Länsi-Saksasta niin täytyy tietysti nostaa esille iso-Eerikki eli Erich Kühnhackl eli Suomen tappaja.

Tuo iso, vahva, nopea, taitava ja vittumainen mies teki Suomen puolustuksesta ikävän usein kühnhakkelusta. Sanotaan, että mies olisi kelvannut mainiosti NHL:ään ja häntä sinne kyseltiinkin mutta tarinan mukaan hänelle maksettiin Saksassa niin hyvin että heppu totesi että scheißeeks tässä. Miksi lähteä alokkaaksi rapakon taakse kun voi olla samalla palkalla kenraali ins Bundesrepublik Deutschland. Mitä taas rautaesiripun toisella puolella sijaitsevaan Itä-Saksaan tulee niin maa oli varsin usein A-sarjassa ja syötti joskus Suomellekin karvasta kalkkia vaikka maan jääkiekkosarjassa ei 1970-luvulla ollut kuin kaksi joukkuetta eli Dynamo Berlin ja Dynamo Weißwasser.

Silloin Kekkoslovakian aikana lähimpänä sitä mitalia oltiin kotikisoissa vuonna 1974. Olihan Suomella silloin kehissä se sen ajan dream team eli mukana olivat mm. Hexi Riihiranta, Jouko Öystilä, Seppo Lindström, Stig Wetzell, Antti Leppänen, Pekka Marjamäki, Vellu Ketola, Lasse Oksanen, Esa Peltonen, Matti Murto, Juhani Tamminen ja muita kovia jätkiä joitten suorituksen arvoa nostaa se, että he eivät pelanneet ammatikseen Suomen Kansanarmeijan urheilukapteeneina toisin kuin itäblokin vastineensa. Kisat alkoivat ikävän tutuissa merkeissä eli ensiksi Neuvostoliitolta tuli tylysti turpaan 1 – 7 ja Puolankin kanssa ryssittiin (joka oli siihen aikaan ns. yleisistä syistä ei-hyväksytty termi joten käytetäänpä tässä termiä neukuttiin) tasapeli 2 – 2 mutta sitten läksi kulkemaan. Ensiksi pelattiin Ruotsin kanssa tasapeli 3 – 3 (silloinhan ei mitään jatkoaikoja ollut) ja sitten Suomi voitti sensaatiomaisesti Tsekkoslovakian ja vielä komein lukemin 5 – 2.

Matsihan katsottiin Perskeleilläkin suorana (yllä oleva kuva hämää, totta kai meillä oli vain mustavalkotelevisio niin kuin suurimmalla osalla suomalaisia) ja riemu oli katossa. Ja sitten seuraavana päivänä mietittiin hyvin monessa suomalaisessa kodissa että voiko vitutukseen kuolla. Aivan uskomattoman pelin pelannut maalivahti Stig Wetzell nimittäin kärähti doping-testissä efedriinistä jonka vuoksi Suomi tuomittiin hävinneeksi 5 – 0.

Tästähän seurasi armottomat turpakäräjät. Oliko Wetzell todellakin doupannut? Kovasti oltiin sitä mieltä että ei. Alettiin puhua yskänlääkkeestä ja sitten siitä kuuluisasta teoriasta että oliko se viisi purukumia ja kaksi banaania vai kaksi purukumia ja viisi banaania jotka saavat aikaan positiivisen tuloksen. Todennäköisesti tuo banaani-purukumijuttu oli vain äkkiä levinnyt urbaanilegenda. Niin kuin Ahti Karjalaisesta samoihin aikoihin levinnyt Tankero-legenda jonka nimiin tuossa hieman ylempänä ehdittiin jo noitua.

Wetzell joka tapauksessa suljettiin kisoista ja hän tuumasi sen jälkeen maajoukkuepeleistä että pitäkääpä tunkkinne mutta jatkoi HIFK:in maalivahtina. Suomen jääkiekkoliitto rehabilitoi (eikös ole karmean kommunistisia mielleyhtymiä tuova sana) hänet vuonna 2003 nimittämällä hänet jääkiekkoleijonaksi. HIFK on jäädyttänyt Wetzellin pelinumeron 1.

Suomi jatkoi tapahtuneesta huolimatta pelejään voittaen Itä-Saksan 7 – 1, Puolan 6 – 2, häviten Ruotsille 2 – 6, Neuvostoliitolle 6 - 1 ja lopulta voittamalla Tsekin 5 – 4. Kannuja valettiin kovasti siitä, että menikö käryn myötä sivu suun pronssi vaiko peräti hopea. Mutta mitaliton korpivaellus jatkui ja Suomi oli kotikisoissaan neljäs.

Seuraavan kerran se mitali oli sillä hilkulla Innsbruckin olympialaisissa vuonna 1976. Pronssin voitti lopulta Länsi-Saksa maalisuhteen perusteella ja Suomi jäi taas neljänneksi. Sinänsä pikku-Ykä muistaa kuulleensa silloisen haastattelun jossa suomalaiset kiekkoilijat tuumasivat että jos näistä kisoista mitalit saadaan, niin ne heitetään porukalla Tammerkoskeen. Kas kun mukana ei ollut eräs Ruotsi. Säästösyitä tai mitä ne nyt oli. Sinänsä näistä mainituista lätkäpippaloista voi myös sanoa että mukana ei ollut myöskään eräs piirisarjatason jääkiekkomaa nimeltä Kanada joka palasi sitten mm-kiekkoon vuonna 1977 .

Suomen mitaliton korpivaellus jatkui ja meni Kekkosen aikana (tai siis sinä aikana kuin pikku-Ykä sen muistaa) näin:

1972 mm: Neljäs.

1973 mm: Neljäs.

1974 mm: Neljäs.

1975 mm: Neljäs.

1976 olympialaiset: Neljäs.

1976 mm: Viides.

1977 mm: Viides.

1978 mm: Seitsemäs.

1979 mm: Viides.

1980 olympialaiset: Neljäs. Näistä kisoista jo teini-ikäinen Ykä muistaa että kisojen viimeisessä pelissä USA voitti Suomen kolmannen erän varsin erikoisilla suomalaisille annetuilla jäähyillä. Nähtävästi haluttiin varmistaa että ”miracle on ice” eli yhdysvaltalaisten yliopistopelaajien kulta Neuvostoliiton nenän edestä onnistuu. Suomi olisi pystynyt estämään sen ja voittaessaan saamaan pronssimitalit.

1981 mm: Kuudes.

Ja sittenhän se Kekkonenkin tuumasi että mä en viitti enää joten palataan korpivaellukseen myöhemmin ja siirrytään rapakon taakse. Niin Ykä kuin muutkin jätkät jotka sähläsivät not excatly the Boston Bruins-kiekkoa Oy Firma Ab:n kaukalossa olivat toki tietoisia että oli olemassa joku NHL jossa pelasivat esmes Bobby Orr ja Bobby Hull. Mutta Suomessa ei siitä hirveästi uutisoitu. 1970-luvun puolessa välissä sinne Pohjois-Amerikkaankin meni sitten suomalaisia pelaajia mutta ei niinkään NHL:ään vaan sen kilpailijaksi perustettuun WHA:han (World Hockey Association) joka itse asiassa oli parhaimpien joukkueittensa kohdalla ihan NHL-tasoinen.

WHA oli mahdollisuus myös suomalaisille päästä ison rahan kaukaloihin ja sinne menivät Matti Hagman, Hannu Kamppuri, Vellu Ketola, Markus Mattsson, Lauri Mononen, Pekka Rautakallio, Seppo Repo, Hexi Riihiranta, Risto Siltanen ja Juhani Tamminen. Kuuluisimpia suomalaisseuroja vuonna 1979 loppuneessa sarjassa olivat Winnipeg Jets ja Phoenix Roadrunners.

WHA lopetti toimintansa vuonna 1979 ja siitä siirtyi NHL:ään Winnipeg Jets, Edmonton Oilers, Québec Nordiques ja New England Whalers nimellä Hartford Whalers. Se suurempi suomalaisinvaasio varsinaiseen NHL:ään alkoi vasta 1980-luvulla ja kyseisen vuosikymmenen kuuluisin suomalaispelaaja oli tietenkin Jari Kurri joka lopetti suomalaisten mitalittoman korpivaelluksen, tosin ei aikuisten sarjoissa vaan junioreitten EM-kisoissa jo vuonna 1978 jolloin Suomi voitti Neuvostoliiton lukemin 6 – 5. Huonolaatuisen tallenteen ottelusta (melkoisesta trilleristä muuten, Suomi meni tasoihin 12 sekuntia ennen loppua ja voitti jatkoajalla) voi katsoa tästä.

Mutta aikuisten sarjoissa korpivaellus jatkui. Jatketaan sitten Koiviston aikaan siirtyneen Suomen  mm-kisoja:

1982 mm: Viides.

1983 mm: Seitsemäs.

1984 olympialaiset: Kuudes.

1985 mm: Viides.

1986 mm: Neljäs. Nämähän olivat kuuluisat ”Masken” Carlssonin kisat joissa Suomella olisi ollut sauma pronssiin mutta kyseinen häiskä latoi viimeisellä minuutilla kaksi maalia Suomen verkkoon joten korpivaellus eikun jatkui vaan.

1987 mm: Viides.

Ja se korpivaellus loppui sitten viimeinkin vuonna 1988 Calgaryn olympiakisoissa jolloin Suomi ei saanut sitä kauan ruinattua pronssia vaan kerralla hopeaa. Heti alkuunhan Suomi tosin meni ja otti Sveitsiltä pleksiin lukemin 2 – 1 saaden aikaan tuumailua että näinköhän näitä yöotteluita kannattaa katsoa ollenkaan kun vituralleen menee taas kumminkin. Mutta jatko olikin sitten parempi:

Suomi – Ranska 10 – 1

Suomi – Kanada 3 – 1

Suomi Ruotsi 3 – 3

Suomi – Puola 5 – 1

Suomi voitti oman alkulohkonsa maalieron turvin ja tämähän nosti toiveita loppusarjaa varten. Silloin pelattiin siis loppusarja, ei edelleenkään pudotuspelejä. Loppusarjassa hyvä vire jatkui vaikka tsekeille hävittiinkin. Ennen viimeistä ottelua oli jo selvää, että Suomi oli varmistanut itselleen pronssin. Mutta kisojen viimeisessä ottelussa Suomi voitti Neuvostoliiton lukemin 2 – 1  ja ryösti näin itselleen kerralla hopean. Ottelun huippuhetket voi katsoa tuosta:

Oliko meinaan päheetä? Ruotsalaisethan tietysti valittivat että Neuvostoliitto hävisi sovinnolla mutta ruotsalaisillehan valittaminen on toinen luonto ja Neuvostoliittohan oli tunnettu siitä että se mielellään hävisi sovinnolla otteluita varsinkin turnauksen viimeisessä matsissa.

Maajoukkueen kapteeni Timo Blomqvist päättää korpivaelluksen

Entäs se pronssi? No sekin tuli sitten aikanaan mutta välillä ehdittiin ottaa niin MM-hopeaa kuin MM-kultaakin joten se pronssihan alkoi olla sitten jo hävitty mitali vaikka se ensimmäisen kerran joskus saatiinkin. Sillä sitten oltiin siirrytty jo 1990-luvulle jolloin suomalaisetkin alkoivat tottua menestykseen ja niin hopea kuin pronssikin alkoivat pikku hiljaa tuntua hävityiltä mitaleilta mutta sehän onkin ihan toinen tarina. Samoin kuin aina vain lisääntyvä suomalaisten pelaajien NHL-menestys joka on ollut vallan huikeaa. Ja aivan samoin kuin jalkapallomaajoukkueen korpivaellus ilman arvokisaturnauksia. Mutta koska hotellin respassa ei erityisemmin olla kiinnostuneita jalkapallosta niin jätetään sen (yhä jatkuvan) korpivaelluksen kertominen jollekin toiselle.

Mennään vielä hetkeksi nykyiseen NHL:ään jossa nuoret suomalaiset pelaavat aika hyvin, varsinkin sellaiset joilta ei olla pahemmin mitään odotettu eli erityisesti Colorado Avalanchen Mikko Rantanen ja Vegas Golden Knightsin Erik Haula jotka molemmat pelaavat ihan päntiönä. Kaikkea lyckaa heille sekä pitkää ja menestyksekästä uraa. Tuo Las Vegashan on sinänsä kauden sensaatiojoukkue sillä uuden laajennusjoukkueen pitäisi odotusten mukaan olla kiltisti siellä NHL:n peräpäässä mutta vissiinkään kukaan ei muistanut hepuille sitä kertoa joten bändi on koko NHL:n läntisen konferenssin kärjessä.

Hotellin respassa tosin ajatellaan että Las Vegasin joukkueen nimi on jokseenkin mielikuvitukseton. Kultaiset ritarit? Tylsää. Tietysti NHL:n säännöt sen kieltävät mutta olishan joukkuelle kuvaavampi nimi ollut Las Vegas Gamblers. Hotellin respassa suunniteltiin joutessaan ja pelkäksi omaksi huviksi kyseiselle joukkueelle pelipaita.

Ja kun tässä nyt innostuttiin tekemään tätä amatöörimäistä grafiikkaa niin käydäänpä vielä Keski-Maan lätkäjoukkueitten parissa ja pistetään muutama pelipaita Keski-Maan Suurkisoista (niistähän oli puhe tässä kirjoituksessa).

Gondor

Kontu

Harmaavuorten Kääpiötasavalta

Rohan

Järveläisten tasavalta

Bardilaisten tasavalta

Ja tietysti Mordor. Vaan nythän tässä on lätkän korpivaelluksen parissa liikuttu sen verran paljon, että eiköhän lopetella tältä erää ja palata jatkossa taas puhtaan vihakirjoittamisen pariin. Tosin pysytään vielä sen verran jääurheilun parissa että mainostetaan ikävän vähälle huomiolle jäänyttä mainiota jääurheilulajia rumaluistelua josta kertoo Spede Pasasen alter ego Konsta Kuttaperkka:

Allekirjoittanuthan olisi pärstävärkkinsä perusteella sopinut sekä yksilö- että ryhmärumaluisteluun.