KYLÄKAUPPA AJAN VIRRASSA

Elettiin lokakuun loppupuolta Häkälässä, yhdessä monista Suomen pienistä lakkautetuista ja suurempaan kuntaan liitetyistä kylistä. Pikkuhiljaa ajan myötä hiipuvan Häkälän keskustan ohi oltiin rakennettu suora ohitustie jo joskus Koiviston ajan alkuvuosina mutta vanha mutkitteleva päätie oli vieläkin olemassa ja nykyisin sen risteyksessä luki Häkälän kylän museotie. Tuota tietä ajeli eteenpäin eräs punainen Nissanin pick-up joka tielevikkeen kohdalla jarrutti, kääntyi ja pysähtyi.

Nissanista nousi ulos jaloittelemaan kaksi romuluisen näköistä viisikymppistä miestä jotka hieman venyteltyään kävelivät levikkeen reunalle ja alkoivat aukoa housunnappejaan. Näytti olevan ns. pilssivesien poistamisen aika. Miehet olivat alueella vanhoja tuttuja, tarkemmin sanottuina Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis  jotka metsämaille mennessään ajoivat aina mieluummin tätä museotietä mukavien maisemiensa vuoksi. Ykä, joka piti kourassaan valtakunnan menetettyä tulevaisuutta tuumaili lörötellessään:

- Näitten levikkeitten kanssa on muuten se kumma juttu että silloin kun sellaista tartteis niin saa rauhassa suhata viiskymmentä kilometriä ennen kuin semmoinen sitten lopulta ilmestyy. Jos taas ei oo tarvetta niin levikkeitähän on kahden kilometrin välein.

Lötjönen joka varisteli puolestaan kuivaksi takavuosien unohtunutta legendaa tuumaili kompaten:

- Joo, tuo pitää kyllä paikkansa. Ja sitten jos ajat oikein kupla ottassa ja pysähdyt jollekin linja-autopysäkille niin kesken kusemisen siihen tulee aivan varmasti bussi. Vaikka olisit jossain Sallan ja Savukosken puolessa välissä jossa kulkee linja-auto vain kerran toisella viikolla torstaina.

Pakollisen tyhjennyksen jälkeen miehet panivat palamaan Voimasavuke Bostonit ja katselivat levikkeen ympäristöä kävellen samalla hissukseen. Tällä levikkeellä ei aikaisemmin oltu pysähdyttykään.

- On muuten merkillepantavaa että tää on harvinaisen siisti parkkipaikka. Yleensähän ne ovat jonkun sortin kaatopaikkoja joista löytyy roinaa aina pesukoneen raatoja myöten.

- Tosi on joo… liekö kyläyhdistys siivoillut täällä talkoilla… täällä on muuten vanha kivijalka.

Miehet katselivat vanhaa kivijalkaa joka hädintuskin erottui ruohon seasta.

- Minä vähän luulen, että tässä on joskus saattanut olla kauppa. Jotenkin paikan ratekinen lokaatio viittaa siihen.

- Joo, siihen minäkin kallistun. Mutta täällä on tehty viimeiset kaupat kyllä jo kauan aikaa sitten…

Toverusten takaa kuului hirnahdus ja he kääntyivät ihmetellen ympäri. Hiljaa oli hevonen tullut kun ei kopinaa kuulunut. Mutta he huomasivatkin että uskollinen Nissan oli muuttunut yhdistelmäksi suomenhevonen ja kärryt. Samalla he huomasivat että heidän omat vermeensä olivat muuttuneet sarkahousuiksi ja jätkänpusakaksi. Levike oli muuttunut pihaksi ja vielä äsken kivijalkana ollut kyläkauppa olikin täydessä toiminnassa.

Kaupan pihalla oli paljon ihmisiä, erityisesti reppu selässä olevia miehiä. Osalla oli suojeluskuntapuku päällään ja Pystykorvakivääri hihnasta olalla. Kun otti huomioon että elettiin lokakuuta niin näytti siltä että se lokakuu sattui nyt vuodelle 1939 ja YH oli täydessä käynnissä. Lötjönen tuumaili asian tilasta:

- Mahtaakohan se Kalevi Keihänen-vainaa olla se, joka  järkkää meille näitä ajan keihäsmatkoja?

Ykä vastasi kaivellessaan samalla lompakkoa jätkänpusakkansa rintataskusta:

- Juu, ”nää on suuret suomalaiset aikamatkat”… mutta näyttää siltä että myös lompuuki on ottanut päivityksen YH:n aikaan ja valuutta on ihan kunnon markkoja eikä niitä Brysselin oravannahkoja. Ja sehän tietää sitä että pakkohan meidänkin on käydä kaupassa pistäytymässä.

Tilanteesta johtuen kaupassa oli paljon muutakin väkeä joten vuoroaan odottavat toverukset saivat aikaa hieman tarkkailla mahdollisia ostoksia. Pienen kaupan hyllyistä kun näki varsin hyvin kaiken mitä oli tarjolla. Erityisesti huomio miehillä kiinnittyi eräällä hyllyllä oleviin säilyketölkkeihin. Ensin mieleen iski ahneus mutta järki seurasi perässä ja muistutti että näille muille ihmisille niillä tölkeillä tulisi pian olemaan vielä tähdellisempää käyttöä. Olihan edessä sota ja puute. Näin ollen miehet päätyivät ostamaan kumpikin yhden säilyketölkin ja kaksi askia Työmies-tupakkaa. Lisäksi otettiin kupilliset kahvia – kahvi menisi kortille vasta muutamia päiviä myöhemmin – ja vesirinkelit. Miehet istahtivat kaupan nurkkaan jossa oli pari pientä pöytää. Ykä totesi kahvia maisteltuaan:

- Pienissä kuvioissa ja pienissä määrissä tehtyä ja niinpoispäin joten on pakko siteerata sitä Twin Peaksin agent Cooperia että best damn cup of coffee in my life.

Lötjönen hörppi kahvia, natusteli rinkeliä ja komppasi:

- Jawohl, mein Kameraden. Ja tästä rinkelistä voi todeta kanssa että vaikka eihän tässä loppulaskussa ole kuin vettä, jauhoja ja vähän suolaa niin nykyisten – tai no, tässä tapauksessa kaukaisen tulevaisuuden – bulkkiketjujen vastaavassa tavarassa joku vaan kerta kaikkiaan puuttuu. Tässä se on. Se joku kadotettu maku. Se olennainen.

Ykä kaiveli samalla rintataskuaan aivan kuin olisi hoksannut jotakin:

- Totta tuo mitä rinkelistä haastat. Vaan katoppas sinäkin taskusi… joo… täällä on palvelukseenastumiskäsky näköjään mullekin. KTR 9. Eli Suomussalmelle lähtö näyttäis olevan edessä. Aikamatkat pitää huolen että kaikki rekvisiitta on kohdallaan.

Lötjönen kaiveli oman paperinsa, huomasi osastokseen ErP 15 ja suuntana yhtä lailla Suomussalmi. Paska nakki. Toivottavasti Keihäsen Aikamatkat pistävät pelin ajoissa poikki sillä miehillä oli tarkoitus lähteä muutamaksi päiväksi metsälle eikä muutamaksi kuukaudeksi sotimaan. Noilla muilla kaupassa olevilla ihmisillä oli vielä epävarmuuden aika edessä eivätkä he tienneet tulevasta. Tunnelma oli hiljainen, suorastaan harras mutta selvästi päättäväinen. Jos se sieltä kerran tulee niin hanttiin pannaan ihan perkeleesti. Ja hanttiinhan he sitten panivatkin. Toveruksia hieman harmitti ettei voinut osoittaa kiitollisuutta mutta koska sen aihetta ei ollut vielä tapahtunut niin se olisi vain saanut nuo ihmiset pitämään heitä hulluina.

Kahvit oli juotu ja rinkelit syöty. Kiitettyään Ykä ja Lötjönen siirtyivät pihalle katsomaan joko polle olisi muuttunut Nissaniksi mutta siinähän se vielä kauroja rouskutteli. Kaupan nurkalla seisoi eräs yksinäinen mies joka selvästi odotti kuljetusta sinne jonnekin. Hänellä oli myös tyypilliset jätkänvetimet yllään ja ilme kertoi jotain  sellaista minkä aikamatkailevat kaveritkin osasivat lukea. Oltiinhan sitä oltu persaukisia joskus itsekin ja tiedettiin tunne paremmin kuin hyvin. He katsoivat toisiinsa, nyökkäsivät ja kävelivät miehen luo.

- Terve. Meillä ei ole tapana tunkea kärsäämme vieraitten miesten asioihin mutta ajateltiin kysyä että tartteisitko vähän apua tuolta kaupan puolelta? Meillä kun on ollut just tilipäivä niin voitas vähän pistouvata.

Mies mietti hetken, katseli kahta vierasta miestä ja tuumasi sitten:

- Niin no… persaukinenhan minä olen… annoin ne vähät rahani vaimolle mitä mulla oli… hän kun odottaa meidän esikoista… pitäis syntyä maaliskuussa… nää on nää souvarin hommat vähän semmosia aina välillä… jos kerran pystyisitte… en minä paljoa tartteis…

Kolmikko siirtyi kaupalle ja miehen reppuun ostettiin kaksi ruisleipää, puoli kiloa voita, kolme tölkkiä lihasäilykettä ja neljä askia Työmiestä.

Pihalla mies kiitti vielä ja sanoi:

- Niin enhän minä ole edes nimeäni sanonut. Minä olen Valtteri. Valtteri Äysteinen.

- Perskeleen Ykä.

- Lötjösen Eelis.

- Minä varmasti korvaan nämä vielä kerran. Jos vaan mahdollisuus on.

Ykä ja Lötjönen totesivat että ei huolta tommosesta. Niitä on ehkä tärkeämpiäkin asioita tulossa mietittäväksi. Tää ei ollut laina vaan vähän veljesapua. Valtteri puristi ensin Ykän ja sitten Lötjösen kättä ja silloin maisema muuttui sumuisaksi ja aika alkoi kulkea nopeasti eteenpäin. He näkivät kuinka vihollisen palopommi osui joskus seuraavan vuoden helmikuussa kauppaan ja poltti sen poroksi. He näkivät myös kuinka välirauhan aikana kauppa rakennettiin sitkeästi uudelleen. Ja sitten he näkivät sen toisen vihollisen jota kauppa ei enää kestänyt eli maaltapaon. Kauppa tyhjeni, ränsistyi ja lopulta joku purkuporukka kävi hakemassa sen hirret jonnekin muualle. Lopulta he näkivät vain kivijalan jota kaksi kovasti heidän itsensä näköistä miestä katseli.

Sumu katosi. Nissan oli palannut paikalleen mutta sen keulan edessä oli vielä jonkun verran kauroja. Ykä sanoi Lötjöselle:

- Eelis hei… kato kättäsi…

Lötjönen huomasi että hänen kädessään oli vanha lompakko. Hän avasi sen. Sisällä oli valokuva Valtteri Äysteisestä. Näytti olevan jostain rintamalta. Miehellä oli kädessään viholliselta otettu puoliautomaattikivääri. Ja sitten lompakossa oli jostain lehdestä leikattu kuolinilmoitus:

Toverukset katsoivat toisiaan mutta eivät ehtineet puhua sillä levikkeelle ajoi kuorma-auto jonka kyljessä luki Kuljetus Äysteinen Oy. Auto pysähtyi ja siitä astui ulos heitä puolta nuorempi mies jolla oli kädessään muovikassi. Nuori mies käveli suoraan heidän luokseen ja kysyi hieman arastellen:

- Tota päivää… minä olen Äysteisen Mikko… vaan mahdatteko te olla semmoset miehet kuin Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis?

- No ollaanhan me.

- Silloin… tota noin… te pidätte minua varmaankin hulluna mutta nää vissiin kuuluu teille…

Mikko ojensi kassin Ykälle. Sisällä oli kaksi paikallisen leipomon ruisleipää, voipaketti, kolme tölkkiä Lihajalostamo Häkälän Nälkä Oy:n lihasäilykettä sekä neljä askia Voimasavuke Bostonia.

- Jaa… tavallaan saattaa kuuluakin. Mutta kuinkas sinä nämä arvasit hankkia? Ja tulla tänne juuri nyt?

- Minä olen nähnyt viimeiset pari viikkoa unta. Siinä minun isoisoisäni Valtteri – josta olen nähnyt vaan valokuvan, hän kun kaatui talvisodassa ihan siinä lopussa, pari päivää sen jälkeen kun isoisäni syntyi – puhuu minulle ja sanoo aina että minun pitää tulla tälle levikkeelle just tiettynä päivänä just tiettyyn kellonaikaan ja tavata just tietyt miehet ja antaa heille tuon kassin sisältö. Hänellä oli kuulemma velka kuittaamatta. Työmiestupakkia hän pyysi teille tuomaan mutta eihän sitä enää olla aikoihin tehty. Ajattelin että tuo Voimasavuke Boston olis kaikkein lähimpänä.

Lötjönen katseli kassin sisältöä hymyillen ja totesi:

- Ei me sitä velaksi kyllä meinattu. Mutta tää lompakko sitten puolestaan kuuluu varmaankin sinulle.

Lötjönen ojensi lompakon Mikolle joka katseli sen sisältöä ihmetellen.

- Mistä ihmeestä te tämän olette saaneet? Ja kuinka se just nyt oli mukananne?

- Oikeastaan vaan ehkä yks Keihäsen Kalevi voisi selittää. Jos hänkään. Mutta mitenkäs, oletkos tupakkimiehiä?

- Joo, olenhan minä.

- Eiköhän sitten panna palamaan just ostetut Työmies-tupakit? Ja minä tiedän että sen valmistus lopetettiin jotain 30 vuotta sitten joten mitäs jos käpryteltäis ne vaan eikä mietitä sitä ensimmäisenä mieleen tulevaa kysymystä ollenkaan?

Tupakkimiehen lisäksi Mikko näytti olevan järkimiehiä eikä kysellyt vaan pani palamaan. Kun väkevät pöllisavukkeet oltiin vedelty Mikko kysäisi vielä:

- Jotenkin minusta tuntuu että me emme enää tapaa.

- Saattaa olla. Eihän sitä koskaan tiedä. Joka tapauksessa lienee viisainta ajatella tämä vaan eräänä ohimenevänä hetkenä omassa elämässä ja ehkä pienenä muistona ja muistutuksena menneiltä sukupolvilta. Sillä meillehän se velka jäi.

Seuraavana aamuna, hieman Otahänestäselvänvaaran länsipuolella olevan hakkuuaukon reunalla Ykä ja Lötjönen istuivat tulilla. Aseet nojasivat männynrunkoa vasten ja tulilla kiehui pakillinen saikkavettä. Yleensä miehillä oli repussa termospullo jossa oli saikkaa tai lihalientä mutta nyt oli kyseessä poikkeustapaus. Ne normaalit makkaratkin oltiin jätetty mökille. Sillä nyt oli tarjolla erikoiseväät. Ykä veisteli puukolla Äysteisen Mikon tuomaa ruisleipää pariksi siivuksi ja Lötjönen aukoi Häkälän kyläkaupasta edellisenä päivänä – tosin vuonna 1939 – ostettua lihasäilykettä. Hän kaiveli siitä paksut satsit leivälleen ja ojensi purkin Ykälle joka samalla kaateli saikkaa mukeihin. Lötjönen natusteli annostaan hetken aikaa ja totesi sitten:

- Sanovat että piru piilee yksityiskohdissa. Mutta niin se aika ajoin piilee taivaskin. Yksi niistä yksityiskohdista mulla on juuri nyt kourassani.

Ykä jäysti evästään ja vastasi puolestaan:

- Joo. Kyllä tässä leivän päällä on kieltämättä palanen taivasta. Vaan turhaan se Äysteisen Valtteri ajatteli velkaa jääneensä. Jos hänellä on jonnekin velkaa ollut niin eiköhän tuo tullut sovitettua lopullisesti kahdestoista maaliskuuta vuonna 1940.

- Jep. Jos jollain on velkaa menneelle niin meidän sukupolvella. Ja meillä on velkaa tulevillekin sukupolville joka joutuu aikanaan maksamaan ja kärsimään sen kaiken paskan mitä viimeisenä parinakymmenenä vuotena on saatu hässittyä vituralleen ja vielä ihan tieten tahtoen. Nämä kuluvat vuodet ovat olleet kulminaatiopiste jolloin tuhottiin sekä meitä varten rakennettu tulevaisuus että meitä seuraavien koko elämä.

- Tosi on. Eiköhän panna pöllit palamaan niin menneitten kuin tulevien sukupolvien kunniaksi? Ja jätetään oma sukupolvemme tylysti väliin.

Toverukset laittoivat Työmies-tupakat holkkeihin ja sytyttivät ne nuotiosta otetulla kytevällä puulla. Sytkäri olisi ollut näitten kanssa jotenkin tyylitön. Sitten he vain istuivat nuotiolla katsellen jonnekin sekä kaukaisiin että tuleviin aikoihin. Miettien sitä, että millähän katseella noitten aikojen ihmiset katsoivat tätä hetkeä joka oli toisille tulevaisuus ja toisille menneisyys. Ymmärtäen, että se katse ei taitaisi olla kovin lämmin.