Kirjoitus on jatkoa noin vuosi sitten
julkaisemalleni kirjoitukselle ”Kuvia sodasta ja sodan varjosta”. Nyt puolestaan
laitetaan katsottavaksi tuokiokuvia Suomesta kylmän sodan aikana joka
lopullisesti päättyi vasta siihen pisteeseen kun Neuvostoliitto 26.12. 1991
totesi että läskiks meni, paska reissu mutta tulipahan tehtyä ja päätti lakkauttaa
itsensä. Yksi hienoimpia päätöksiä historiassa sinänsä.
Aikaisempi kirjoitus loppui kuvaan jossa
suomalaiset sotilaat marssivat Porkkalaan jonka Neuvostoliitto luovutti
Suomelle 26. tammikuuta vuonna 1956. Ehkä sillä samalla kuvalla on hyvä
aloittaa tämäkin kirjoitus sillä silloin Suomi pääsi virallisesti ja
lopullisesti eroon kakkosrähinästä. Tosin ei vielä tietenkään sen varjosta joka
jatkui kylmänä sotana.
Neuvostoliitto otti palautuksesta
luonnollisesti kaiken PR-arvon irti, mutta suurin syy palautukselle lienee
siinä, että Itämeri oli käytännössä muuttunut Neuvostoliiton sisämereksi ja
ohjusteknologian kehittyessä kalliin tukikohdan ylläpitäminen ei enää vastannut
tarkoitustaan. Joka tapauksessa helpotus Suomelle oli suuri, sillä halutessaan
Neuvostoliitto olisi voinut ampua Porkkalan raskailla rannikkotykeillä
Helsingin raunioiksi. Nyt alueelle marssivat jälleen suomalaiset joukot ja
Suomi – vaikkakin sodan jälkeen silvottuna ja invalidina – oli jälleen
yhtenäinen valtio ilman vieraita enklaaveja.
Samana vuonna 1956 astui presidentin
virkaan kiistelty poliitikko jota vastustettiin usealta suunnalta. Yhtä kaikki,
hän voitti presidentinvaalit SDP:n Karl August Fagerholmia vastaan äärimmäisen
niukasti valitsijamiehillä 151 - 149 ja ajan myötä kehittyi diktaattoriksi jota
suomalaiset hallintoalamaiset oppivat tai opetettiin rakastamaan. Hänen nimensä
oli Urho Kaleva Kekkonen.
Kekkosen presidentinvirka ei alkanut
helpoissa merkeissä sillä hän sai virkaanastujaislahjakseen sotaa
lukuunottamatta ehkä pahimman mahdollisen eli yleislakon.
Täsmälleen samaan aikaan Kekkosen
astuessa virkaansa alkanut yleislakko kesti kolme viikkoa ja johti lopulta palkankorotuksiin
jotka inflaatio kuitenkin nopeasti söi. Lakko antoi kuitenkin sysäyksen
työriitojen sovittelujärjestelmän luomiselle. Vuonna 1958 Kekkosen ongelmaksi
tuli myös Suomen ja Neuvostoliiton välille tullut ns. yöpakkaskriisi.
Neuvostoliitto ei hyväksynyt Fagerholmin
III hallituksen kokoonpanoa, erityisesti sosialidemokraattien oikeaa laitaa eli
ns. asevelisiipeä edustaneita Väinö Leskistä ja Olavi Lindblomia. Kriisin
aikana Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä pois Helsingistä. Kriisi päättyi
hallituksen eroamiseen ja sen jälkeen Kekkonen sai käytännössä – Moskovan
tukemat – valtuudet päättää tulevien hallitusten kokoonpanosta.
Suomen tilanne kylmän sodan aikana oli
tietysti koko ajan tasapainoilua ison karhun kainalossa. Tilannetta saatettiin
määritellä niin, että Suomi sanoi: ”Suomi on
puolueeton”, Neuvostoliitto puolestaan sanoi: ”Suomi sanoo olevansa puolueeton” ja lännessä Suomea pidettiin de facto
Varsovan Liiton sivujäsenenä. Mikä sekään ei sinänsä pitänyt täysin paikkansa
sillä Suomen sotilastiedustelu oli jo tuolloin yhteistyössä Yhdysvaltain
kanssa. Tasapainoilu tuotti joka tapauksessa aika ajoin pieniä voittoja joihin
saattoi lukea sen, että Suomi solmi EFTA:n kanssa vuonna 1961 erillisen
FINEFTA-sopimuksen:
Tuohon aikaanhan muuten Iso-Britannia ei
ollut EEC:n vaan EFTA:n jäsen ja wikipedian kertoman mukaan saattaa todeta että
sen ajan brittipäättäjillä oli oraakkelin vikaa:
EFTA
perustettiin alun perin Yhdistyneen kuningaskunnan johdolla vastavedoksi
EEC:lle, josta myöhemmin kehittyi EU. Britannian sen aikainen
Konservatiivipuolueen johto vastusti Euroopan yhdentymiskehitystä, joka näytti
johtavan ylikansallisten instituutioiden pikemminkin kuin vain maiden välisen
yhteistyön suuntaan.
Ja kuinkas hänessä kävikään?
Jos palataan takaisin Suomeen niin vuoden
1956 presidentinvaaleista jäi hampaankoloon vähän yhdelle sun toiselle joten Kekkoselle
pantiin vielä kertaalleen kunnolla hanttiin vuoden 1962 presidentinvaaleissa
Honka-liiton muodossa.
SDP, Kansallinen Kokoomus, Suomen
Kansanpuolue, RKP, Suomen Pientalonpoikien Puolue ja Vapaamielisten Liitto
päättivät yhteisessä neuvonpidossaan 16. maaliskuuta 1961 muodostaa ns.
Honka-liiton ja asettaa oikeuskansleri Olavi Hongan presidenttiehdokkaakseen
vuoden 1962 presidentinvaaleihin istuvaa presidenttiä Urho Kekkosta vastaan.
Tästä ei ollut sekä Kekkonen että Neuvostoliitto mielissään vaan asiasta seurasi
Noottikriisi jonka kuuluisin kuva on ehkä tämä:
Me jätkät ollaan Hawaijilla ja
jotain noottia kuulemma pukkaa…
Näin jälkeenpäin ei vieläkään osata
sanoa varmaksi että mistä Noottikriisissä lopulta oli kyse. Virallisesti
kyseinen kriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle
nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen
puolustuksen turvaamiseksi Saksan liittotasavallan ja sen kanssa liitossa
olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”.
Hyvin suuresti ja varmaankin perustellusti epäillään että kyseinen noottikriisi
oli ollut selvä hyökkäys Honka-liittoa vastaan ja se tapahtui Kekkosen /
Kekkosen & Moskovan / Moskovan (yliviivaa tarpeeton) tilaamana.
Kriisi päättyi siihen että Olavi Honka
luopui ehdokkuudestaan ja maanpuolustusta (johon nootti virallisesti liittyi)
ajatellen Suomi sai ostettua Neuvostoliitosta hyvin nopeasti ajanmukaisia ja
ohjuksin varustettuja Mig-21F-hävittäjiä.
Noottikriisin myötä Suomessa alettiin
siirtyä Kekkoslovakian aikakauteen jossa Kekkonen oli Suomen tosiasiallinen diktaattori.
Tosin vuoden 1968 presidentinvaaleissa Kokoomus yritti vielä kerran panna
hanttiin Matti Virkkusen voimin mutta kun Kekkosen takana olivat Keskustapuolue, SKDL, SDP, TPSL ja RKP niin
peli oli kerralla selvä.
Vuonna 1964 Suomessa käytiin sitten
kirjasota. Sodan kohteena oli Hannu Salaman kirjoittama ”Juhannustanssit”:
Salama tuomittiin kolmen kuukauden
ehdolliseen vankeuteen jumalanpilkkalakiin vedoten mutta presidentti Kekkonen
armahti hänet. Ehkä Kekkonen tuumi että jumalanpilkkalaki ei kuulu
kehittyneeseen yhteiskuntaan. Nykyisessä Suomessa taas doupattu jumalanpilkkalaki
on voimissaan mutta se ei suojele kristinuskoa vaan islamia. Eikä presidentti
armahda tuomittuja. Mikäli jollekin kekkoslovakialaiselle oltaisiin kerrottu
nykypäivän tilanteesta hän olis pitänyt koko asiaa huonona scifinä ja todennut
että älä häiskä jauha paskaa.
Samaan aikaan kun maa muuttui pikku
hiljaa Kekkoslovakiaksi niin Yle muuttui puolestaan Reporadioksi.
Nimitys tulee tietysti sen aikaisesta
Yleisradion johtajasta Eino S. Revosta jonka myötä Yleisradion toiminta muuttui
”edistykselliseen suuntaan”. Allekirjoittanutkin muistaa jotain sen ajan
ohjelmista ja on pakko sanoa että se oli peittelemättömästä
vasemmistolaisuudestaan ja neuvostomielisyydestään huolimatta oikeastaan varsin
mietoa verrattuna nykyiseen Ylen propagandaan.
Samaan aikaan kohua herätti Mikko
Niskasen ns. nuorisokuvaus ”Käpy Selän Alla”.
Hotellin respassa ihmetellään kovasti kyseistä
elokuvaa tai lähinnä sen menestystä. Elokuvan ohjaaja Mikko Niskanen oli
aikaisemmin tehnyt kolme erinomaista elokuvaa eli Pojat, Hopeaa Rajan Takaa ja
Sissit. Mutta sen jälkeen hän teki tämän elokuvan joka oli pelkkää höpöttävää
tajunnanvirtaa (ehkä elokuvan teki niin suosituksi se, että siinä näkyi Kirsti
Wallasvaaran strategiset paikat) ja sen jälkeen hän teki taistolaista
tajunnanvirtaa sisältävän elokuvan Lapualaismorsian. Ehkä hänkin oli vaistonnut
ajan hengen ja toimi sen mukaisesti.
Kyseisen ”ajan hengen” myötä stalinistit
eli taistolaiset saivat myös ylikorostetun aseman taide-elämässä, mediassa ja
yliopistoissa:
Hotellin respassa on mietitty useasti
että miksi Kekkonen, joka oli jo varmistanut diktaattorin asemansa salli tämän?
Hänellä olisi ollut kiistaton valta estää kyseinen kehitys. Epäilemättä
Kekkonen ei ollut kommunisti. Joten miksi hän salli tämän kaiken? Respassa ei
oikeastaan keksitä muuta vaihtoehtoa kuin se, että Kekkonen uskoi
Neuvostoliiton lopulta voittavan kylmän sodan ja neuvostojärjestelmän leviävän
ainakin Eurooppaan. Ehkä tuon taistolaistuputuksen myötä Kekkonen ajatteli että
se valmisteli suomalaisia siihen lopulliseen kuiluun putoamiseen eikä se sitten
tuntuisi enää niin pahalta. Kun siihen oltiin ainakin propagandan osalta jo
totuttu.
Vuonna 1968 tapahtui sitten
Tshekkoslovakian miehitys. Suomen kohdalla se vaikutti niin että Neuvostoliiton
Itämeren laivasto lähetti suuren määrän aluksia Suomen aluevesien rajoille.
Varmaankin näyttämään että täältä pesee jos tarve on ja tsuhnan on parempi olla
kusi sukassa kun Varsovan Liitto hoitaa jäsentenvälisiään. Aikalaistiedon
mukaan suomalaisilla rannikkolinnakkeilla oltiin valmiit panemaan kova kovaa
vastaan, mutta onneksi tarvetta siihen ei lopulta tullut.
Mainittavaa muuten on että ainoa
suomalainen poliittinen ryhmittymä joka esitti julkisen vastalauseensa
Tshekkoslovakian miehitystä vastaan oli Aarne Saarisen johtama SKP. Kyseisen
vastalauseen myötä SKP sitten hajosi miehitystä kannattaviin taistolaisiin ja
demokraattista järjestelmää kannattaviin saarislaisiin. Saarisen oppien myötä
enemmistöläiset hylkäsivät lopullisesti ajatuksen väkivaltaisesta
vallankumouksesta ja pyrivät toimimaan parlamentaarisen järjestelmän puitteissa
samanlaisena puolueena kuin muutkin.
Aarne Saarinen, kivimies,
Ässä-rykmentin sotasankari ja suurempi rauhan ajan sankari kuin moni
hoksaakaan.
Elettiin siis kylmän sodan kuumia vuosia
ja sodan pelko oli todellinen. Siksi Suomikin varustautui ja valmistautui tosin
puolustusvoimien rahoitustilanne oli heikko. Virallisesti Suomen
valmistautuminen sotaan oli tietenkin YYA-hengen mukaista mutta aivan varmasti
sotavaltiolla oli kassakaappisuunnitelmat myös hyökkäykseen idästä. Tästä
kertoi osaltaan sekin että Suomi siirtyi 1960 – 1970-luvuilla ns. alueelliseen
puolustusjärjestelmään. Suomessa toki tiedettiin että Neuvostoliitto pystyi
murtamaan minkä tahansa kiinteän puolustuksen joten sotaa valmistauduttiin
käymään syvyydessä:
Luonnollisesti tässäkin kaaviossa
hyökkääjä tulee virallisesti lännestä
Kyseisessä järjestelmässä alueelliset
joukot kuluttaisivat etenevää vihollista ja kävisivät sen selustassa
sissisotaa. Lopulta operatiiviset joukot eli tuolloin kai lähinnä vielä
traktoreilla liikkuvat jalkaväkiprikaatit olisivat pysäyttäneet sen.
Suomellahan oli tuolloin erittäin suuri (700.000 miestä) reservi mutta pääosa
oltaisiin aseistettu toisen maailmansodan aikaisella kalustolla.
Sinänsä kyseinen aika ei ollut suom…
totanoin kekkoslovakialaisille millään muotoa pelkästään huonoa vaikka sodan
uhka pelotti, taistolaisuus sai riekkua mielensä mukaan ja Neuvostoliitolle
kumarrettiin niin syvään että näytti jo siltä että tsuhna yrittää nostaa
päätänsä. Elintaso nousi kuitenkin kohisten. Nälkä ei ollut enää vieraanamme.
Ja kun siirryttiin 1970-luvulle, niin suomalainen yleisurheilu alkoi antaa
kekkoslovakialaisille suuren määrän ilon aiheita. Ensimmäisenä sen aloitti Juha
Väätäinen joka voitti Helsingin EM-kisoissa kultaa sekä 5.000 että 10.000
metrin juoksuissa ja lopullisesti potin räjäytti Münchenin olympiakisoissa Lasse
Viren joka toisti Väätäisen tempun.
Kaikkein unohtumattomin suoritus
Lassella oli tietysti Münchenin 10.000 metriä jossa hän kaatui, nousi ylös,
jatkoi ja voitti kultaa maailmanennätysajalla. Vasalan Pekka säesti menestystä voittaessaan
kultaa 1.500:lla metrillä. Yleensäkin suomalaista yleisurheilua saattoi
Kekkoslovakian aikana pitää lähestulkoon Itä-Saksan veroisena. Jos käydään läpi
kyseisen vuosikymmenen niin Olympia- kuin EM-kisat niin saldo oli melko
mahtava:
12 kultaa
6 hopeaa
10 pronssia
Ei nyt ihan Itä-Saksa mutta
nykymenestykseen nähden melko hyvin kuitenkin.
Vuonna 1973 sitten Suomi virallisesti
siirtyi Kekkoslovakian aikaan. Kekkonen oli ilmoittanut että hän voi jatkaa
presidenttinä mutta ei viitsi alkaa leikkiä enää mitään vaaleja. Niinpä 17.
maaliskuuta 1973 eduskunta sääti poikkeuslain jolla Kekkosen valtakautta
jatkettiin ilman mitään vaaleja neljä vuotta vuodesta 1974 vuoteen 1978.
Suomi siis virallisesti siirtyi
diktatuuriin mikä oli sinänsä poikkeuksellinen diktatuuri sillä kansa hyväksyi
sen ja jopa rakasti diktaattoriaan. Ja miksi ei rakastaisi sillä samaan aikaan taloudellisen
nousukauden myötä tavallinen duunari saattoi hankkia itselleen talon, auton ja
kesämökin. Kekkonen ei ehkä itse saanut sitä aikaiseksi mutta häneen se
turvallinen tilanne henkilöityi. Eikä aivan suotta sillä Kekkonen survoi myös
vuonna 1975 kokoon ns. hätätilahallituksen koska Suomessa oli 60.000 työtöntä. Nykyinen
hallintokoneistomme ei piittaa siitä vaikka maassamme on satojatuhansia
työttömiä ja kansalaisia leipäjonoissa mistä Kekkosen aikaan ei ollut
tietoakaan ja mikäli olisi ollut niin maa oltaisiin todennäköisesti julistettu
jonkunlaiseen poikkeustilaan.
Osa kylmää sotaa oli tietysti Lähi-idän
loppumaton konflikti ja vuonna 1973 se heijastui myös suomalaisten elämään kun
Jom Kippur-sodan myötä alkanut öljykriisi pakotti suomalaiset energian
säännöstelyyn ja lopetti monelle perheelle tutut sunnuntaiajelut.
Energian säännöstelymääräysten
rikkomisesta oli tuolloin luvassa sakkoa tai peräti vankeutta mutta yhtään
tuollaista tuomiota ei sitten kuitenkaan jaettu. Jos silloisessa Suomessa
säästettiin energiaa niin propagandasta ei pihdattu ja Kekkoslovakian ajan kuuluisia
mutta ei kovinkaan ansiokkaita symboleita oli ns. Pirkkalan moniste:
Kyseisessä kokeilussa pirkkalalaisia
koululaisia opetettiin puhtaasti marxistilais-leninistisin periaattein
tarkoituksena kouluttaa uusi sosialistisen Suomen kansalainen. Tultuaan ilmi
kyseinen kokeilu johti eduskuntakyselyyn ja lopetettiin. Sen sijaan nykyisessä
Suomessa voi sanoa että Pirkkalan monisteen päivitetty versio on otettu
käyttöön kaikissa kouluissa. Marxismi-leninismi on vain vaihdettu punavihreään
feminismi-monikultturismiin.
Yleisradiohan oli Kekkoslovakian aikana
täynnä tiedostavaa taistolaisuutta joten oli selvää, että jonkunlainen
vastareaktio sille oli tulossa ja sille oli myös tilausta. Vastauksena oli
tietenkin Hurriganes:
Yksinkertaista perusrokkia soittanut
yhtye saavutti Kekkoslovakian mittapuulla ennennäkemättömän suosion ja muutti
Suomessa ensimmäisenä rock-musiikin harrastuksesta bisnekseksi. Yhtye oli myös
korostetun amerikkalainen, tietysti suomalaisella tavalla sillä bändin rumpali
ja päälaulaja Remu ei osannut pätkääkään englantia. Houlama houlama silti osui
ja upotti. Erityisesti yhtyeen albumia Roadrunner voidaan pitää yhtenä
parhaimmista koskaan Suomessa tehdyistä rock-albumeista.
Elokuvan puolella epätiedostava
vastaisku tuli tietenkin Spede Pasasen ja erityisesti Uuno Turhapuro-leffojen
myötä.
Uuno-leffat olivat valtavan suosittuja
vaikka kriitikot totesivatkin kerta toisensa jälkeen että tää on ihan kuraa.
Allekirjoittaneelle eivät Uuno-leffat kolahtaneet läheskään niin paljon kuin
Speden aikaisempi tuotanto jonka huippu oli radion puolella esitetyt Papukaija
G. Pula-Ahojutut. Myöskään kirjallisuuden alalla tuulipuku- tai silloinen
lämpöpukukansa ei lämminnyt korkeakulttuurin vaatimuksille vaan Kalle Päätalon
kirjat olivat säännöllisesti myyntilistojen kärjessä.
Siirryttiin vuoteen 1975 ja
suomalaisille syötettiin neljä suurta kirjainta: ETYK.
Kun Euroopan turvallisuus- ja
yhteistyökonferenssi järjestettiin niin Suomi oli maailman suurimman huomion
kohteena (tai ainakin niin suomalaisille mediamme kertoi) ja itse konferenssi
meni niin että meidän Urkki löi vähän nyrkkiä pöytään ja opetti suurvaltojen
jätkille että kyllä maailmassa täytyy elää ihmisiksi (edelleenkin Suomessa
kuviteltiin näin). Varsinaisesti kokouksessa lähinnä vahvistettiin toisen
maailmansodan seurauksena syntyneet rajat ja kahden toisilleen vihamielisen blokin
järjestelmä. Toisaalta ihmisoikeuskysymysten esille nostaminen saattoi omalta
osaltaan edesauttaa Neuvostoliiton myöhempää hajoamista. Joka tapauksessa voi
todeta että vaikka liennytys oli päivän sana niin Helsingissä vuonna 1975 ei
puhjennut rauha vaan maailma eli edelleenkin ydinsodan pelossa.
ETYKin aikaan elettiin tietysti sitä
syvintä suomettumisen aikaa. Saattoi sanoa että silloin elettiin uusia Vaaran
Vuosia sillä se sodan nähnyt poliittinen sukupolvi joka oli olosuhteitten
pakosta kehittänyt Neuvostoliittoa nuoleskelevan poliittisen liturgian jota
harjoitettiin pelkän liturgian vuoksi huomasi kauhukseen että sitä seuraava
sukupolvi ottikin sen liturgian tosissaan. Näitten Vaaran Vuosien synkintä
aikaa elettiin koko 1970-luku jolloin Neuvostoliitto esitti Suomelle yhteisiä
sotaharjoituksia ja jopa sitä, että Neuvostoliitto ottaisi vastuulleen Lapin
puolustuksen. Tämähän olisi tiennyt lopullisesti Suomen liukumista
Neuvostoliiton satelliittivaltioksi. Mies, joka pääosin torppasi tämän
yrityksen oli silloinen puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela:
Jos puhutaan maanpuolustuksesta niin
1970-luvulla parlamentaaristen puolustuskomiteoitten myötä siihenkin alettiin
kiinnittää aikaisempaa suurempaa huomiota. Yksi huomion seurauksista oli vuonna
1979 jonkun valtalehden (en nyt muista minkä) otsikko ”Suomesta tuli
ohjusmahti”. Rehellisesti sanottuna ei
Suomesta vielä kovin suurta ohjusmahtia tullut mutta saatiinpahan maahan
sentään Isajev S-125 Petšora-ilmatorjuntaohjuksia (Naton nimitys SA-3):
Vuotta aikaisemmin Suomeen oltiin
hankittu jo kevyempiä olalta laukaistavia Strela-ohjuksia. Jos palataan taas
hetkeksi kekkoslovakialaiseen ilmapiirin ja verrataan sitä nykyaikaan niin
täytyy muistuttaa Sleepy Sleepers-yhtyeen albumista Takaisin Karjalaan:
Levyllähän irvailtiin kaikkea sitä, mikä
YYA-Suomelle oli pyhää. Vittuiltiin asioista joista ei saanut vittuilla. Kuis
hepuille kävi? Vastaus: Ei poliisikuulusteluja, ei syytteitä, ei tuomioita. Ei
mitään. Verrataanpa tilannetta vuoteen 2018 ja esmes Jösse Järvenpäähän.
Jos palataan suomettumisen aikaan niin
oli siitä hyötyäkin hyvien kauppasuhteitten muodossa ja varsinkin kainuulaiset
saivat lottovoiton Kostamus-projektin myötä:
Suomalaiset rakensivat Itä-Karjalaan
kokonaisen Kostamuksen kaupungin, malmirikastamon sekä 80 kilometriä maanteitä,
44 kilometriä rautatietä sekä 165 kilometriä vesi- ja viemäriputkia.
Työttömyyden riivaamalle Kainuulle kyseinen projekti oli suorastaan luojan
lahja. Kaikki suomalaiset projektit eivät onnistuneet yhtä hyvin ja yksi
1970-luvun suurimmista munauksista oli Valtion kuvaputkitehdas eli Valco:
Valcon kokonaispersnetto oli noin 800
miljoonaa silloista markkaa ja asia oli Suomessa suuri skandaali. Nykyrahassa
kyseinen summa on noin 444,5 miljoonaa euroa eikä moisen summan upottaminen mm.
haittamaahanmuuttoon aiheuta minkäänlaista ihmettelyä. Itse asiassa siitä ei
saa edes puhua ainakaan asiaa arvostelevassa hengessä.
Silloisessa Kekkoslovakiassa ei ihmisiä
kehotettu törsäämään vaan säästämään, säästämään ja säästämään. Pikkumukuloita
myöten ja hilujahan laiteltiin sitten pankkien säästölippaisiin niin kuin esmes
tähän Postipankin säästöpossuun:
KOP:illahan oli puolestaan Roope Ankka
ja SYP:illä maapallo. Minkäänlaisia pikavippejä ei ollut mahdollisuutta ottaa
joten yli varojen eläminen ei ollut ensinkään niin helppoa kuin nykyisin. Ainoa
sen ajan ”pikavippi” oli vekseli.
1970-luvun loppupuolella suomalaiset
tiedostavat ihmiset sitten sekosivat urakalla ja porukalla osoittamaan mieltään
ydinaseettoman pohjolan puolesta. Kyseinen metelöinti muistuttaa varsin kovasti
nykyistä suomalaista ilmastohysteriaa sillä siinäkin yritettiin puuttua asiaan
joka ei ollut ongelma mutta jätettiin puuttumatta siihen mikä oli ihan oikeasti
ongelma. Toisin sanoen haluttiin julistaa Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska –
joissa ei ollut ydinaseita muutenkaan – ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi mutta sen
sijaan Kuolan niemimaa – jossa oli maailman suurin ydinasekeskittymä – ei taas
olisi kuulunut siihen. Mutta asia otettiin silti enemmän kuin tosissaan ja jos
ei kannattanut kyseistä (jo valmiiksi) ydinaseetonta pohjolaa niin oli jotain,
jota kuvailtiin Pahoilla Ja Julmilla Sanoilla.
En tiedä, läksikö juuri tuosta
hysteriasta liikkeelle se inhottava käytäntö että pieniä lapsia viedään
mielenosoituksiin asiasta josta ne eivät ymmärrä mitään. Se käytäntöhän on vaan
levennyt ja laajennut. Se joutaisi lopettaa. Koski mielenilmaus sitten ihan mitä
asiaa tahansa. Se on vastenmielistä. Antaa muksujen olla ihan muksuja vaan.
Kirjoituksessa puhuttiin aikaisemmin
elokuvasta ”Käpy selän alla” joka aiheutti oman kohunsa. Oman kohunsa aiheutti
myös vuonna 1980 elokuva ”Täältä tullaan elämä”:
Elokuva oli vuoden katsotuin suomalainen
elokuva ja sitä pidettiin shokeeraavana nuorisokuvauksena helsinkiläisistä
lähiönuorista. Epäilemättä Kekkoslovakiassa se sitä olikin mutta kun muuan Yrjö
jo ammattinsa puolesta katsoo elokuvaa nykyisin niin hän saattaa todeta että
voi jessus noita kullanmuruja. Nehän juovat vain kaljaa. Eiväthän ne polta edes
pilveä. Saati vedä sitten kaikkea muuta minkä sen kaiken muun vetäminen on
nykyisessä Suomessa räjähtänyt käsistä. Vuoden 1980 Kekkoslovakiassa elettiin loppujen
lopuksi varsin viattomia aikoja.
Kekkoslovakiallekin tuli loppunsa ja
tuli se päivä kun Suomi pysähtyi. Urho Kaleva Kekkonen eli koko kansan Urkki
totesi 27.10.1981 että mä en viitti enää:
Hotellin respassa muistetaan kyseisen
päivän Yleisradion pääuutislähetys jonka aiheena oli vain ja ainoastaan
Kekkosen ajan päättyminen ja se, kuinka kansalaisilta kyseltiin että kuinkas me
tästä eteenpäin pärjämme ilman Urkkia. Tunnelma oli harras ja oikeastaan
pelokas. Ettei suorastaan uskonnollinen. Oltiinhan kekkoslovakialaiset (Ykä
muitten mukana) opetettu siihen että Urkki hoitaa hommat ja Urkilla oli vielä
vaille kasikymppisenä 40-vuotiaan miehen kunto. Suomalainen supermies
jokaisella elämänalueella. Mikä puolestaan jälkeenpäin ilmeni paskapuheeksi ja
Urkki oli ollut varsin huonossa kunnossa jo melko pitkään.
Yhtä kaikki, kansakunta pysähtyi. Oltiin
eletty Kekkoslovakiassa 25 vuotta ja huoli siitä miten tästä eteenpäin jatketaan
oli suuri. Ja oikeastaan tähän kohtaan voisin lopettaa tämän kirjoituksen.
Ajattelin että jatkan aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka mutta nyt Wordissa
on jo yhdeksästoista sivu menossa. Niin että jätetään jäähyväiset
Kekkoslovakialle ja jatketaan joskus toiste. Kylmä sotahan jatkui vielä.