PIENI UUDENVUODEN HETKI

Elettiinpä ennenkin vaikk´ ojan takaa oltiin ja juuri tällä hetkellä elettiin jostain Helsingistä katsottuna monen, monen ojan takana sijaitsevan Huitsinnevadan Örnätjärvellä nykypäivän uudenvuoden aattopäivää. Erään omakotitalon ulko-ovi aukesi ja pihalle astui isokokoinen ja silmiinpistävän ruma mies jolla oli kädessään voimasavuke Boston jonka hän siinä ulko-oven edessä sytytti suojaten kämmenkupissaan liekkiä pakkastuulelta. Eihän sitä sisällä sentään kessuja käprytelty. Ihmistavat piti kumminkin olla. Mies oli muuan vihakirjoittaja jonka jotkut voiman pimeälle puolelle ajautuneet ihmiset saattoivat tuntea eräänä Perskeleen Ykänä.

Ykä oli tehnyt klassisen virheen ja seurannut internetistä – ja vieläpä valtamedian puolelta –  vallitsevaa todellisuutta joten hän kärsi suomalaisen miehen yleisimmästä mielenterveydellisestä syndroomasta eli akuutin ja kroonisen perusvitutuksen yhdistelmästä. Sinänsä kyseinen vitutus oli miesväestössä sen verran yleistä ettei kyseessä ollut oikeastaan vika vaan ominaisuus. Jos miestä ei milloinkaan vituta, niin se ei voi olla ihan terve.

Kierona ja neuvokkaana vihakirjoittajana Ykä tiesi kuinka vitutus saataisiin ainakin tilapäisesti asettumaan joten hän puhalteli pihalla Bostonin savuja jotka olivat käyneet keuhkoissa kirvelemässä niin kuin Marilyniä himoavalla Juice-vainaalla aikanaan ja katseli kavereitaan. Kavereilla hän tarkoitti pihapihlajassa roikkuvaa lintulautaa ja siinä pyörivää tyytyväisten siivekkäitten torikokousta. Niitä oli nytkin paikalla varmaan kolmekymmentä ja mikseivät ne olisi olleet tyytyväisiä kun tarjolla oli sekä kauroja, kuorittuja auringonkukan siemeniä ja maapähkinöitä sekä sen lisäksi toisella oksalla roikkui aina pari rasvasiemenpalloa eli meisenknödeliä. Juuttaat söivät kuin hevoset vaan syöminenhän oli tietysti tirppiäisenkin pääelinkeino ja tehokas toiminta-aika näinä pimeinä vuodenaikoina oli niillä varsin lyhyt. Se täytyi käyttää tehokkaasti niin että syödyn sapuskan varmistama lämpöenergia riittäisi seuraavaankin aamuun. Mielellään niille ne muutamat roposet upotti minkä tirppiäisten eväs kustansi.

Laudalla pyöri tietysti aina eniten talitiaisia joita Perskeleillä kutsuttiin tillintallintiaisiksi. Olihan mukana aina myös muutama hömötiainen ja aika ajoin punatulkkujakin. Sitten oli paljon varpusia ja kirveleviä henkosia vetelevä vihakirjoittaja tuumi että taitaa noilla tirppiäisilläkin olla jonkunlainen nokkimisjärjestys. Varpuset eivät meinaan tulleet koskaan yksin vaan parinkymmenen kaverin porukalla eivätkä ne koskaan tulleet laudalle vaan söivät siitä laudan alta sitä mitä maahan oli tippunut. Sitten ne taas katosivat kaikki yhtä aikaa.

hurhh….

Sinne ne hävisivät pihlajan yläoksille. Sitten ne taas tulivat kaikki kerralla paikalle.

hurhh…

Se pyrähdys kuulosti aina niin mukavalta.

Niin tillintallintiaiset kuin hömötiaiset eivät olleet moksiskaan kun vihakirjoittaja tuli tuomaan niille uutta evästä. Ne olivat jo tottuneet, tiesivät että tuo häiskä oli täysin vaaraton ja itse asiassa tuon niille tarjotun runsaudensarven lähde. Tillintallit sentään nousivat pihlajan yläoksille odottelemaan mutta muutenkin pelottomat hömötiaiset saattoivat katsella aivan vierestä kun vihakirjoittaja laittoi niille aimo annoksen uutta muonaa ja totesi sitten:

- Olkka hyvä!

Eipä vihakirjoittaja ehtinyt montakaan askelta sen jälkeen ottaa kun lintulaudalla kävi kuhina ja siritys:

- Hei jätkät! Uutta evästä!

Isommat linnut olivat varauksellisempia. Laudalla kävi aika ajoin – joskin harvoin –  harakoita ja sitten enemmän närhiä joita saattoi katsella ikkunasta mutta heti kun ulko-ovi aukesi ne ottivat siivekkäitten ritolat, lensivät parinkymmenen metrin päässä oleviin mäntyihin ja rääkyivät että menitkin perkeleen häiskä pilaamaan hyvän ruokailusession. Poikkeuksena oli aika ajoin pihlajassa käyvä käpytikka joka asioi laudalla voimasavuke Bostonia kiskovasta vihakirjoittaja Ykästä välittämättä.

Jaa, kas… siinähän on laudan alla hiiri. Se käy härkkimässä sitä mitä laudalta on pudonnut. Antaapa hänen härkkiä kun ei käy liian röyhkeäksi niin kuin edellisenä talvena jolloin vihakirjoittaja oli katsellut lintulautaa – jonka runko oli läpinäkyvää muovia – ja ihmetellyt että mikäs ihmeen jötikkä tuolla sisällä on. Tarkemmin katsottuna siellä oli hiiri joka oli kulkenut laudalle oksia pitkin ja nakotti jyväsäiliön sisällä ilmeellä joka kertoi että se oli päässyt hiirien taivaaseen. Vihakirjoittaja tuumi että hiirenpaska ei kuulu lintulaudan muonatarjontaan joten hän nosti kannen pois ja totesi hämmästyneelle sekä pahasti yllättyneelle hiirelle että suksi helvettiin.

Hämmästyttävää kuinka pitkälle hiiri pystyi loikkaamaan. Jos vertasi kokoa ihmiseen niin se loikka oli ehkä 20 metriä ja siinä olis ollut maailmanennätysmiehellä Mike Powellillakin ihmettelemistä.

Tämä toistui vielä kertaalleen joten ei muuta kuin oksasakset naksumaan ja kulkutiet poikki. Operaation jälkeen ei lentämistä lukuunottamatta päässyt laudalle enää kuin ehkä hiirien MacGyver mutta senkin oli toiselta vihakirjoittajalta Jaska Brownilta vuokrattu hit-cat Vösse palkkamurhannut jo aiemmin syksyllä. Kohtuullista korvausta vastaan tietenkin.

Näitten tirppiäiskavereitten touhuja katsellessa viha viileni ja sappi sammui. Vihakirjoittaja Ykä sneppasi voimasavuke Bostonistaan tulipään, laittoi stumpin tuhkakuppiin, kaivoi takkinsa taskusta hansikkaat ja käveli liiterille. Sieltä alkoi kuulua kirveen pauke jota säestivät perinteiset suomalaiset lapsilta kielletyt mutta heidänkin jo kovin varhain oppimat kannustussanat. Eihän se halko muuten kunnolla halkea jos ei vähän noidu. Ensimmäinen satsi meni saunaan. Mies palasi liiteriin ja uuden ähellyksen jälkeen toinen satsi laitettiin talon seinän viereen. Siitä satsista vihakirjoittaja kaivoi pieniä klapuja jotka hän asetti kahteen pihalla odottavaan jätkänkynttilän runkoon ja peitti ne sitten muovipusseilla iltaa varten jos odotellessa lumisade sattuisi yllättämään.

Jätkänkynttilät sytytettäisiin illalla. Mitään uudenvuoden paukkuja eikä raketteja ei oltu näillä manttaaleilla ammuttu vuosiin. Aikansa kutakin. Tosin ajat muuttuvat joskus toisinkin päin. Times they are changing. Saattoihan olla, että valvonta-, huolehtimis- ja tissin suuhuntyöntämisvaltio kieltäisi pian ilotulitteetkin muilta kuin koulutetuilta ammattilaisilta. Eihän tähtisadetikkuakaan saanut myydä enää kuin 18-vuotta täyttäneille. Mikähän kumma siinä on että kaikki säännökset määritellään aina juuri sen typerimmän yksilön mukaisesti? Sen joka teloo itsensä joka tapauksessa vaikka asuisi pumpulitalossa.

Tirppiäisiä katseleva Ykä harmitteli itsekseen sitä että nuoret kollit eivät päässeet enää vapaaehtoisena 17-vuotiaina suorittamaan varusmiespalvelusta. Olishan siinä meinaten ainekset mainiolle paradoksille. Tuo 17-vuotias jantteri saisi intissä palveluksessa räjäyttää vaikkapa telamiinan ja sen alla 20-kiloisen hävityspanoksen. Mutta lomilla käydessään hän ei saisi ostaa tähtisadetikkuja.

Muuan vihakirjoittaja muisteli niitä paukkuja mitä hän oli räjäytellyt nyrkillätapettavana säilyttäen silti kaikki silmänsä ja sormensa. Ne tykärit olivat sentään kunnon jytkyjä. Hän tuumaili vielä että jos siihen pisteeseen mennään että raketitkin kielletään niin tarttee varmaan soitella yhdelle tutulle kapiaiselle että saiskos hänen kauttaan uudeksi vuodeksi tulenkuvauspanoksia. Jos ei muuten niin valvontavaltiota vastustaakseen.

Ja pentuaikojen ruudinsavun täyttämiä uusia vuosia muistellakseen. Oli ne kumminkin aikoja, oli ne…

Sekä tillintallintiainen että hotellin respan henkilökunta toivottavat lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää uutta vuotta.

Ja vielä niitä vanhoja kunnon tykäreitä.

HOTELLI YRJÖPERSKELEEN KALENTERI 2019

Hotellin respassa ollaan muodikkaasti nykyaikaisia ja edistyksellisiä niin kuin ajan henki vaatii. Kannatamme interperspirationaalista feminismiä äärimmäiseen rajaan ja mahdollisesti vielä yli senkin. Siksipä julkaisemme interperspirationaaliseen feminismiin pohjautuvan tyttökalenterin. Kalenteri on vastaveto kaikille seksistisille Pirelli- yms. kalentereille ja sen ideana on osoittaa, kuinka feminismi saa naisen muuttumaan niin, että hän löytää todellisen, kauniin itsensä. Siirrytään pitemmittä puheitta kalenteriin.

KANSIKUVA

TAMMIKUU 2019

HELMIKUU 2019

MAALISKUU 2019

HUHTIKUU 2019

TOUKOKUU 2019

KESÄKUU 2019

HEINÄKUU 2019

ELOKUU 2019

SYYSKUU 2019

LOKAKUU 2019

MARRASKUU 2019

JOULUKUU 2019

Kiitos vakikommentoija Taisteluvälineupseerille kalenterin pohjaideasta. Kyseiset kuvat on julkaistu alun perin eBaumsworld-nettisivuilla. Näissä interperspirationaalisen feminismin merkeissä siirrymme kohti vuoden vaihdetta.

JOULUTARINA 2018

Lumihiutaleita Stadissa

Jouluaaton ilta Helsingissä oli samanlainen kuin niin monta kertaa ennenkin. Maa oli musta, lämpötila pari astetta plussan puolella ja tumma taivas tihuutti tylsää sumun ja sateen sekoitusta hiljaisen kaupungin ylle. Lähes tyhjä kolmosen ratikka ajoi keskustan suunnasta Porvoonkadun pysäkille, pudotti kyydistään yhden matkustajan ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Kaupunki oli  nukuksissa. Ihmiset olivat menneet kuka minnekin ja osa vietti joulua kotonaan. Kaduilla ei ollut enää liikettä.

Myös ratikkapysäkin vieressä sijaitsevassa kuppilassa vietettiin jouluaattoa hiljaisuuden vallitessa. Joskus tässä kuppilassa saattoi olla aattona ihmisiä paljon enemmänkin, eiväthän kaikki suinkaan paenneet Helsingistä, kotonaan kun siellä olivat ja kyseinen kuppila oli niitä paikkoja jotka olivat monille näillä kulmilla asuville toinen olohuone. Nyt – syystä tai toisesta – nuo ihmiset olivat pysytelleet siinä ensimmäisessä olohuoneessaan ja kuppilassa oli baarimikon lisäksi paikalla vain kolme henkilöä.

Yksi heistä oli Aatami. Vähän päälle nelikymppinen mies joka näennäisesti silmäili iltapäivälehteä sitä kuitenkaan tosiasiassa lukematta ja siemaili samalla olutta tuopistaan. Oliko se jo neljäs vai viides? No, eihän sillä ollut merkitystä. Aatami oli aikanaan tullut pienestä maaseutukunnasta tänne Helsinkiin ja toiminut kaupungin teknisessä virastossa teknikkona. Hän hallitsi työnsä hyvin ja oli siinä arvostettu. Se ei häntä lohduttanut, sillä hän tajusi ettei hänellä ollut enää aikoihin juuri muuta kiinnekohtaa elämäänsä kuin työ. Vanhemmat olivat kuolleet, sisarukset eivät pitäneet yhteyttä ja elämän sisällön tarjosi vain työ, ajoittainen ampumaharrastus ja aina vain useammin tämä kaljanhuuruinen olohuoneen korvike jossa hän ei enää edes etsinyt seuraa vaan istui varjonsa kanssa itseään juovuttaen ja heräten liian usein uuteen krapulaiseen aamuun.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Nuo sanat olivat pyörineet aina useammin Aatamin mielessä. Hänellä oli ollut joitain ohimeneviä naissuhteita mutta ne olivat päättyneet aina pettymykseen. Viime aikoina hän ei ollut enää edes miettinyt että miksi niin aina kävi. Ehkä hänelle ei vain oltu suotu mahdollisuutta. Eikä hän viitsinyt enää edes yrittää. Miksi olisikaan? Sillä tämä jouluaatto olisi hänen viimeisensä. Ampumaharrastuksensa myötä hänellä oli kotonaan yhdeksänmillinen pistooli. Hän istuisi vielä muutaman tuopin ajan tässä kuppilassa, kävelisi kotiinsa, tyhjentäisi kotona olevan vajaan viskipullon, pistäisi pistoolinpiipun suuhunsa ja painaisi liipaisinta. Hän oli alkanut ajatella että se pistooli oli hänen ainoa luotettava ystävänsä ja pian se tekisi hänelle sen tarvittavan viimeisen palveluksen.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Miksi elää tyhjyydessä jonka hirvittävän painon ymmärsi kun saattoi siirtyä loputtomaan tyhjyyteen jota ei enää tajuaisi?

Toisessa pöydässä istui nainen, nimeltään Eeva. Yhtä lailla vähän päälle nelikymppinen, viehättävän näköinen nainen. Ei ollenkaan sellainen naistenlehdistä niin kovasti tuttu anoreksikon näköinen missityyppi vaan oikean näköinen ja oikean muotoinen tavallisen kaunis ja kurvikas nainen joka herkkään käänsi miesten päät. Eevakin oli tullut Helsinkiin muualta, eräästä keskikokoisesta kaupungista ja elänyt täällä suurinpiirtein yhtä kauan kuin Aatami.

Eeva oli sairaanhoitaja. Myös arvostettu ammattilainen. Ja Aatamin tavoin yksinäinen ihminen joka oli juossut viimeiset vuodet tyhjyyden, tarkoituksettomuuden ja merkityksettömyyden oravanpyörää huomaten sen vauhdin jatkuvasti kiihtyvän. Tietäen, ettei hän enää kauan pysyisi mukana. Satunnaiset ja jatkuvasti epäonnistuneet miessuhteet eivät olleet hidastaneet pyörän kulkua ja Aatamin tavoin Eeva oli lakannut yrittämästä. Elämässä ei ollut mitään kiinnekohtaa. Eikä enää edes kiinnostusta hankkia sellaista.

Miksi yrittää? Miksi hakea jotain, jota ei koskaan saisi? Jotain, jota ei häntä varten ollut olemassakaan?Miksi yrittää rakentaa, kun rakentamiselle ei ollut mitään pohjaa? Pelkkä tyhjä ja loputon yksinäisyys.

Tyhjyys. Tarkoituksettomuus. Merkityksettömyys.

Eeva kävi hakemassa baarimikolta uuden lonkeron, vilkaisi pöytään mennessään sivummalla istuvaa ihan mukiinmenevän näköistä miestä joka ohimennen katsoi myös Eevaa. Miehen silmissä oli samanlainen tyhjä katse kuin Eevakin tiesi itsellään olevan. Eeva keskittyi lonkeroonsa ja tulevaan aattoiltaan. Hän oli tutkaillut kaksiotaan ja tehnyt jo aattovalmistelut. Katossa oleva palkki kestäisi hyvin ihmisen painon. Internetistä hän puolestaan oli hakenut neuvot kuinka tehdä oikeaoppinen hirttosilmukka. Tuolikin oli valmiina. Hän istuisi täällä aikansa, kävelisi kotiinsa, pujottaisi köyden kaulaansa, potkaisisi tuolin altaan ja katoaisi jonnekin olemattomuuteen joka ottaisi hänet tyhjin käsin vastaansa. Ystävänä, jota hän oli kauan etsinyt.

Baarimikon lisäksi kolmas kuppilassa istuva henkilö oli vanhempi mies. Hänellä oli päällään valkoinen puku ja päässään panamahattu. Hän näytti aivan siltä Del Monte-mieheltä joka aikanaan oli esiintynyt suomalaisissakin ananasmainoksissa. Itse asiassa kyseessä oli vain Del Monte-miehen vartalo ja kasvot, joissa vanha tuttavamme Epäilyksen Piru vietti jouluaattoaan. Hänen oma ulkomuotonsa kun olisi ollut hieman liian huomiota herättävä. Vielä aatonaattona Epäilyksen Piru oli tehnyt tunnontarkkaa kiusaamistyötään mutta oli nyt heittänyt ansaitulle vapaalle. Ei kuitenkaan täysin vapaalle. Jouluhan oli antamisen aikaa ja Epäilyksen Pirulla oli vielä yksi tehtävä. Mieluinen tehtävä.

Se katseli Aatamia ja Eevaa myötätuntoinen ja hieman säälivä katse silmissään. Se tiesi että nuo kaksi ihmistä olivat pian käyttämässä elämänsä tiimalasin korvaamattoman hiekan loppuun  vapaaehtoisesti ja oman käden kautta. Yhtälailla se tiesi että nuo kaksi ihmistä olisivat kuin luotuja toisilleen. Mitä haaskausta. Mitä järkyttävää haaskausta. Heillä voisi olla niin hyvä elämä keskenään. No, sehän oli Epäilyksen Piru joten sillä oli aina keinoja ja vippakonsteja. Asiaan saattoi vielä vaikuttaa ja sehän vaikuttaisi. Olihan sentään joulun ja antamisen aika.

Laitetaanpas ensiksi kuppilan interiööriä hieman sopivammaksi…

Aatami ja Eeva huomasivat ihmeekseen että kuppilaan oli ilmestynyt tarjoilijoita. Kolme viehättävän näköistä naista joitten niin kampaus kuin tarjoilijan vaatetus oli jotenkin vanhan mallinen. Hetkonen… hehän olivat Valtosen sisarukset… Harmony Sisters. Jostain syystä kumpikaan ei ihmetellyt. Olisiko syynä ollut tarjoilijoitten kaunis hymy ja pöytään tuodut drinkit joista he totesivat samalla baaritiskille vinkaten:

- Talo tarjoaa.

Aatami ja Eeva katsoivat baaritiskille. Baarimikko oli vaihtunut. Vaikka kuppilassa olikin varsin hämyinen valaistus he erottivat että baarimikko oli Leif Wager joka hymyili, nosti peukalonsa pystyyn ja iski silmää. Samalla he kuulivat kuinka kuppilassa istunut panamahattuinen Del Monte-miehen näköinen hahmo nousi ja sanoi kuuluvalla äänellä viitaten samalla kuppilan nurkkausta kohden:

- Ehkäpä on aika nauttia jouluaaton kunniaksi hieman hyvästä musiikista.

Nurkka oli muuttunut orkesterisyvennykseksi johon saapui soittajia jostain mitä Aatami ja Eeva eivät oikein hahmottaneet. Siinähän oli aikanaan toimineen Dallapé-orkesterin miehiä ja myös Vili Vesterinen harmonikassa. Orkesteri aloitti soiton ja jostain sivusta paikalle ilmestyi nuori Olavi Virta joka tarttui mikrofoniin ja alkoi laulaa Kotkan Ruusua sillä taidolla ja tunteella jonka vain hän osasi:

- Tänä yönä… onni suosii rohkeaa… tänä yönä… lempi tarjoo hehkuaan…

Aatami ja Eeva unohtivat hetkeksi sekä drinkkinsä että oman elämänsä ja lumoutuivat katselemaan ja kuuntelemaan. Olavi Virta kumarsi ja Harmony Sisters tuli vuorostaan esiintymään:

- Nuo valot kirkkahat… kun illoin satamassa loistaa…

Harmony Sisters niiasi kappaleen päätyttyä ja orkesteri jatkoi tunnelmallisen musiikin soittamista. Panamahattunsa takaraivolleen nostanut Epäilyksen Piru tuumaili että pohjatunnelma on luotu mutta jotain vielä tarvitaan. Mutta kummalle… no joo… sehän oli selvää. Aatami oli kunnon mies ja hänestä Eeva saisi sen miehen jota oli kauan etsinyt mutta hän oli myös naisten kanssa toivottoman ujo ja kammosi hylkäämisen aikaansaamaa raastavaa häpeää niin paljon että jätti mieluummin yrittämättä. Häneen eivät auttaisi edes Epäilyksen Pirun temput. Mutta Eeva puolestaan…

…hieman Uskalluksen Pölyä…

Eeva näytti siltä kuin olisi havahtunut syvästä unesta. Hän katsoi uudestaan sitä mukavan näköistä miestä ja nousi pöydästään ihmetellen itsekin että mistä hän tämän rohkeuden itselleen oikein keräsi. Hän käveli Aatamin luo ja sanoi:

- Me kun vietetään tätä aattoiltaa yksinämme niin voitaiskos me viettää sitä yksinämme kaksistaan?

Aatamin tyhjiin silmiin syttyi elämä ja hän vastasi:

- Minusta… minusta se olis oikein mukavaa.

Tuntia myöhemmin Porvoonkadun taksiparkissa päivysti yksinäinen taksi. Kuusikymppinen taksikuski katsoi kuinka mies ja nainen kävelivät  käsi kädessä Viipurinkatua alaspäin. Jostain kummasta hänen mieleensä alkoi tulla sanoja:

- Lahja… lahjoista kaunein… aikaa suurempi… käytössä kasvava… kaiken voittava…

Tuo kaiken nähnyt ja kokenut taksikuski pyyhkäisi silmäkulmaansa ja mietti että mikäs hänelle nyt oikein tuli.

Ulkona alkoi pakastua ja ensimmäiset lumihiutaleet putoilivat maahan. Joulupäivän aamuna Stadinkin peittäisi kaunis valkoinen vaippa.

Hotellin respasta toivotetaan lukijoille hyvää ja rauhallista joulua.

Aikaisemmat joulutarinat:

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanha mies ja joulu laavulla

2013: Jouluvartio helvetin porteilla

KUVIA KYLMÄSTÄ SODASTA JA RAUHASTA OSA II

Jatketaan sitten ajankuvilla kylmän sodan Suomesta siitä mihin viimeksi jäätiin eli UKK totesi 27.10.1981 että mä en viitti enää ts. Kekkoslovakia joutui taas opettelemaan olemaan pelkkä Suomi ilman Urkkia:

Niin kuin aikaisemmassa jaksossa tuli todettua, kansakunta pysähtyi ja järkyttyikin. Neljännesvuosisadan Suomea johtanut maan isä Urkki väistyi. Siksi ei oikeastaan ollut yllätys että huomattavan suuri osa kansasta halusi uuden turvallisen maan isän ja siihen rooliin Mauno Koivisto sopi oikein hyvin. Ei oikeastaan siksi että hän olisi ollut ehdottomasti se paras ehdokas vaan siksi että hyvin suuri osa ihmisistä toimii puhtaasti mielikuvien mukaan ja Koivistolla oli muihin ehdokkaisiin nähden kaksi etua:

1. Hän näytti presidentiltä.

2. Hänellä oli valmis lempinimi ”Manu” joka saundasi samassa sävellajissa ”Urkin” kanssa.

Eikä siihen oikeastaan muuta tarvittu. Koivisto ei sinänsä voittanut valitsijamiesvaaleja aivan totaalisin murskaluvuin vaan sai äänistä 43,1 % mutta kun varsinaisissa presidentinvaaleissa osa SKDL:n sekä SMP:n ainoa valitsijamies äänesti Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella oli peli sillä selvä. Voisi spekuloida että suuri osa kansaa halusi turvalliseksi koetun Kekkosen ajan jatkuvan niin että maan isän pärstä vain vaihtuisi ja kaikki jatkuisi niin kuin ennenkin.

Maan isän pärstä vaihtui ja Suomi jatkoi elämäänsä. Elettiin tietysti kylmän sodan aikaa ja pelko täydellisestä ydintuhosta oli olemassa jatkuvasti. Tavallinen suomalainen ei sinänsä sitä paljoa miettinyt vaan eli elämäänsä siitä välittämättä. Se oli kuin taivaanrannassa häämöttävä sysimusta pilvi jonka olemassaolo tiedettiin mutta kun se ei tullut päälle niin elettiin kuin ennenkin. Mikä tietysti järkevää olikin. Kun piti kuitenkin käydä töissä ja elättää perheet. Sen sijaan tiedostava ja kulttuuriväki piti asiaa innokkaasti esillä sillä ruokkihan se heidän tiedostavaa egoaan ja kulttuuriväelle se antoi mahdollisuuden olla julkisuudessa. Niinpä keväällä 1982 alkoi Suomen rautateillä puksutella rauhanjuna:

Virallisen ilmoituksen mukaan rauhanjunan tarkoituksena oli rauhankasvatuksen tukeminen ja vastustaa ydinasevarustelua. Mukana oli yhteensä satoja taiteilijoita kaikilta taiteen aloilta. Näinpä rauhanjunan myötä tehtiin rauhanperformansseja, lausuttiin rauhanrunoja, piirrettiin rauhankuvia, syötiin rauhanmakkaraa ja ennenkaikkea ”sadat taiteilijat kaikilta taiteen aloilta” saivat naamansa mukavasti silloiseen mediaan koska eihän se uskaltanut olla tästä rauhan täsmäiskusta uutisoimatta ja hehkuttamatta tätä vallan ihmeellistä ideaa. Sinänsä niin itä- kuin länsiblokissa ei tiedetty  eikä välitetty että mikä v**tu on suomalainen rauhanjuna mutta eihän se mikään asian olennainen idea ollutkaan. Olipahan kumminkin mainio keino päästä näkyville ja tuntea itsensä hyväksi ja tiedostavaksi ihmiseksi.

Näinä aikoina alkoi kehittyä myös vihreä liike, joka oli tuossa vaiheessa ihan oikea ympäristöliike mutta joka myöhemmin muokkasi puolueena itsensä sertifikoiduksi ihmisten asioihin kärsäntyöntämispuolueeksi jossa erityisesti vanhat taistolaiset löysivät itselleen uuden poliittisen kodin ja senhän kyllä huomaa. Liike alkoi Koijärvi-liikkeestä:

Koijärviaktivistit kahlitsivat itsensä kaivinkoneisiin vastustaakseen kyseisen lintujen suosiman järven kuivaamista. Asia oli silloisessa Suomessa huomattavan suuri uutinen. Mainittakoon että nykyisissä vihreissä ei ole enää juurikaan alkuaikojen ympäristöaktivisteja mikä ei tietysti ole ihmekään sillä eihän vihreät ole ympäristö- vaan utopistinen kontrolli- valvonta- ja säätelypuolue. Kuinkahan monta nettoveronmaksajaa muuten vihreissä on koskaan ollut?

Suomessa elettiin Koiviston ensimmäisellä kaudella vielä hyvin tiukasti YYA-aikaa. YYA-sopimusta oltiin jatkettu vuonna 1970 kahdellakymmenellä vuodella mutta jo vuonna 1983 sitä jatkettiin uudestaan. Varmaankin kaiken varalta ettei asia vaan vahingossakaan pääsisi unohtumaan ja ennen kaikkea ettei Moskovan olisi tarvinnut muistuttaa.

Mutta mutta. YYA-paratiisissakin oli käärme. Ja sen käärmeen nimi oli Väiski. Nimittäin K-kaupan Väiski ja hänen lihatiskinsä. Josta Neuvostoliitossakin vedettiin oikeaoppisen proletaariset sovhoosiporot nokkaan.

Neuvostoliiton – ja erityisesti Neuvosto-Viron – kohdalla oli nimittäin se ongelma että nämä suomalaisesta näkövinkkelistä katsottuna täysin viattomat lihamainokset näkyivät Suomen television kautta myös Pohjois-Virossa ja niitähän katsottiin. Oikein urakalla. Neuvosto-Virossa Väiskin lihatiski oli lähinnä saavuttamaton unelma joten paikallinen valtakoneisto syytti sitä läntiseksi propagandaksi jolla myrkytetään neuvostokansalaisen mieli ja esitetään se valheellinen väittämä että lännessä oli lihaa tarjolla ja muutenkin parempi elintaso. Suomessa ystävyysvierailuilla käyneille neuvostokansalaisille oli tuplasti suurempi yllätys että Suomessa ei ollut vain yhtä Väiskin lihatiskiä vaan sellainen löytyi joka ristuksen kunnasta ja useammasta kaupasta per kunta.

Mennäänpä sitten välillä populaarikulttuuriin. Jos Hurriganes räjäytti 1970-luvulla rock´n´roll-pajatson niin kyseessä ei ollut silti vielä varsinainen teinihysteria. Ensimmäinen (ja oikeastaan ainoa) kotimainen teinihysteria Suomessa syntyi vuonna 1984 kun yhtye Dingo tuli tapetille. Muuan Ykä näki Dingon esiintyvän Levyraadissa vuonna 1984 kappaleellaan ”Sinä Ja Minä”, toimi oraakkelina ja totesi: ”tuo on niin karmeaa kuraa ja jätkätkin näyttää niin naurettavilta että tuosta tulee aivan varmasti Suomen suosituin yhtye”. Johon sekä muuan Ykän silloinen tyttöystävä sekä hänen veljensä sanoivat nauraen että never gonna happen. Vaan kuinkas hänessä kävi?

Dingosta tuli niin totaalinen – nimenomaan varhaisteinityttöjen – hysteria ettei Suomessa ole ollut sellaista sitä ennen eikä sen jälkeen. Se muuan Ykä suoritti varusmiespalvelustaan juuri silloin kun kyseinen hysteria oli kuumimmillaan ja kasarmilla jätkien kanssa tuli tuumittua että nuo Dingon kaverit ovat tavallaan surullisen hahmon ritareita. Niitten ympärillä kirkuu tuhansia naarasyksilöitä jotka olisivat valmiita tekemään niitten kanssa ihan mitä tahansa. Ja sakkolihaa joka ainoa. Häh-hää…

Jos 1970-luvun huumorihahmo oli Spede Pasanen & kumpp. niin 1980-luvulla manttelinperijänä oli huumorisarja Velipuolikuu joka teki Pirkka-Pekka Peteliuksesta suomalaisen supertähden. Ehkä se kuuluisin Velipuolikuun sketsi oli ”Raivola rysäpöksyt”:

Rauhanjuna oli tuossa vaiheessa tipahtanut raiteilta jo aikaa sitten joten jotain uutta tiedostavaa osallistumista piti kulttuurihenkilöille keksiä. Näinpä keksittiin Etiopian nälänhädän ja siitä seuranneen Band Aid-systeemin myötä Suomessakin Apua-orkesteri:

Kyseinen, suomalaisista muusikoista ynnämuista koostuva potpurri levytti kappaleen ”Maksamme Velkaa” jonka tuotto pantiin sitten samaan Etiopia-koriin joskaan ei ole varmaa kuinka paljon niistä alaleuanväpätysrahoista on koskaan päätynyt perille. Eihän se ollut ideakaan vaan se antoi taas mahdollisuuden olla esillä hyvänä ja tiedostavana ihmisenä. Hotellin respa säälii lukijan korvaa eikä linkitä kyseistä kappaletta. Ja toteaa että suomalaisilla ei ole Afrikalle mitään velkaa.

Jos siirrytään hetkeksi 1980-luvun suomalaiseen autokantaan niin Lada oli vielä kova nimi ja useana vuonna Suomen myydyin auto:

1990-luvun alussa nuo Ladat sitten hävisivät hyvin nopeassa tahdissa ja nykyisin kuvassa oleva maantiellä vastaantuleva pallosilmä-Latukka suorastaan jo pistää silmään ja saa aikaan myhäilevän retrohymyn. Käsitykseni mukaan niitä myytiin Venäjälle silloin varsin suurissa määrin.

Vuonna 1985 tapahtui median alalla se merkittävä uudistus että yksityiset radio- ja myöhemmin tv-asematkin saivat toimiluvan. Tähän asti suomalaisille oli ollut tarjolla radiossa Ylen yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Ensimmäinen yksityiset radioasemat olivat Nivalassa toiminut Radio Lakeus ja heti sen jälkeen toimintansa Helsingissä aloittanut Radio City. Ensimmäinen yksityinen televisiokanava oli MTV:n Kolmoskanava josta muuan Ykälle jäi siihen maailmanaikaan parhaiten mieleen sarja Sledge Hammer.

Trust me. I know what I´m doing.

Jos puhutaan 1980-luvun suomalaisesta urheilusta niin yleisurheilumenestyshän hiipui mutta tarjolla oli toki muuta. Mainitaan pari asiaa. Ensimmäisenä Matti Nykänen joka suorastaan dominoi kyseisen vuosikymmenen mäkihyppyä:

Mattihan tuli myöhemmin kuuluisaksi ihan muista kuvioista ja häntä voi myös pitää melkoisena surullisen hahmon ritarina. Se toinen suomalaisia ilahduttanut urheiluasia oli sen pitkään jatkuneen lätkäpronssin ruinaamisen päättyminen vuonna 1988 Calgaryn olympialaisissa. Pronssia ei tosin tullut silloinkaan vaan kerralla hopeaa:

Pysytään vielä urheilussa ja otetaan pieni takauma joka edellisestä osasta jäi pois tuotannollis-teknisistä syistä (ts. se unohtui). Suomalaiset rakastavat voittajia mutta he rakastavat myös urhoollisia häviäjiä. Ja kukapa olisi hävinnyt urhoollisemmin kuin Juha Mieto Lake Placidin talviolympialaisissa jolloin hän hävisi 15 kilometrin hiihdossa Ruotsin Thomas Wassbergille kokonaista yhden (1) sadasosasekunnin ja jäi hopealle. Oman muistini mukaan hiihdossa ryhdyttiin sen jälkeen mittaamaan aikaa kymmenesosien tarkkuudella. Voi myös spekuloida, että olisiko Mietaasta tullut samanlainen legenda jos hän olisi voittanut sen hiihdon.

Jos puhutaan 1970-luvun ihmisestä ja hänen käytössään olevasta viihde-elektroniikasta niin silloinhan käytössä olivat lähinnä radionauhuri ja vähän varakkaammilla stereolaitteisto sekä sitten lähes kaikilla mustavalkoinen tv. 1980-luvulla tarjolle tuli muutakin. Pieni, mutta sinänsä merkittävä uusi tulokas olivat korvalappustereot joitten myötä musiikki alkoi kulkea ihmisten mukana siellä missä he vain liikkuivatkaan. Sony Walkman, anyone?:

Liikkuvan kuvan puolella käyttöön tuli VHS-nauhuri joka omalla tavallaan vapautti kansalaisen televisio-ohjelmien aikataulun mukaisesta seuraamisesta ja lopetti samalla riidat siitä että mitä ohjelmaa katsotaan. Olihan niissä (ainakin kehittynemmissä malleissa) mukana ajastin:

VHS-nauhurin myötä Suomeen tuli myös uutena ilmiönä videovuokraamot. Kuinkahan monta toimivaa VHS-nauhuria Suomessa mahtaa tällä hetkellä olla? Musiikkipuolelle tuli sitten CD-soitin (vinyylilevyssä on edelleenkin allekirjoittaneen mielestä parempi soundi) ja kun 1970-luvulla tietokone oli jotain sellaista joita oli yliopistoissa ja sotavaltiolla niin nyt suomalaisten koteihin tuli Commodore-64:

Keskusmuistia komeat 64 kilotavua ja mukana kasettiasema. Hinta vuonna 1984 kolmetuhatta silloista markkaa. Monitoriksi riitti matkatelkkari.

1980-luvun loppupuolella kuvioihin tuli myös kännykkä jota tosin silloin mainostettiin lähinnä matkapuhelimena ja olihan sen koko huomattavasti enemmän kuin kouran täydeltä. Tuon kännykkätuotannon myötä aiemmin kumisaappaista ja Nokian nuoriso-ohjaajasta tunnettu Nokia aloitti tiensä maailmanlaajuiseksi suuryritykseksi. Kyseinen matkapuhelinkuva vuodelta 1989 jossa Neuvostoliiton silloinen johtaja Mihail Gorbatšov puhuu Nokian matkapuhelimeen on kahdessakin mielessä merkittävä:

Ensinnäkin miehen käsissä on sekä tuote että brändi joka tulisi tulevina vuosina tahkoamaan Suomelle huomattavat määrät rahaa. Toiseksi kuva on otettu Gorbatšovin Suomen vierailulta jossa hän ensimmäisenä neuvostojohtajana tunnusti Suomen aseman puolueettomana valtiona. Sittenhän ei mennyt kuin pari vuotta kun koko Suuri ja Mahtava romahti. Tapahtumien nopeus oli loppujen lopuksi valtava mikä tietysti herättää toivoa siitä että myös nykyinen läntinen Suuri ja Mahtava jossain vaiheessa romahtaisi. Mielellään yhtä nopeasti.

1980-luvulla Suomessa oltiin saatu aikaan melkoinen hyvinvointi ja se sitten omalla tavallaan läksi lapasesta. Seurauksena oli niin sanottu kasinotalous. Kasinotaloudessa ihmisille tyrkytettiin lainoja heikkoja takuita vastaan ja helposti saatuja lainoja käytettiin usein nollapohjalle perustuvaan luksuselämään. Maassa oli olemassa sekä sijoitus- että asuntokupla joka puhkesi muutamaa vuotta myöhemmin. Ajan ilmiö olivat ns. jupit. Tuona aikana elänyt ymmärtää mitä Lacosten tuotemerkki silloin tarkoitti:

Yksi 1980-luvun valitettavista ilmiöistä joka alkoi kyllä jo 1970-luvulla oli pakkilaatikkorakentaminen jossa erityisesti kaupunkien ja kuntien keskustoista purettiin vanhat hyvännäköiset puurakennukset, rakennettiin tilalle elementtikolosseja ja saatiin lähes jokainen kuntakeskus näyttämään samalta eli ei miltään. Laitetaan esimerkkinä näkymä Raision keskustasta:

Niinhän sitä sanotaan että Neuvostoliiton pommikoneet eivät saaneet Helsingin keskustassa aikaan samanlaista tuhoa kuin sodan jälkeinen suomalainen rakennussuunnittelu.

Nykyisinhän suomalaiseen mediaan kuuluu olennaiselta osalta ns. mediateloittaminen – erityisesti Yleisradiossa – eli toimittajat rakentavat ennakkoasetelman ”yksi väärinajattelija ja monta oikeinajattelijaa” ja koko touhu on keskeyttämistä ja päällerääkymistä. Mistä tämä perinne on oikein lähtöisin? Kuinka se alkoi? Muuan Ykä muistelee että kyseinen tapa tuli esille ensimmäisenä 1980-luvulla Ylen vaalitenteissä joissa Pekka Oksala ja erityisesti Leif Salmén keskittyivät siihen että haastateltava ts. hiillostettava saatiin vaikuttamaan mahdollisimman typerältä:

Linja on jatkunut ja jalostunut ja nykyisin toimittajat ihan oikeasti uskovat että heidän oma mielipiteensä kiinnostaa katsojia enemmän kuin haastateltavan mielipide. Ja toisaalta toimittajathan ovat erikoistuneet nykyisin haastattelemaan toisiaan.

1980-luvulla Suomen maanpuolustus voimistui pikkuhiljaa ja sai itselleen lisää uutta ja siihen aikaan suhteellisen nykyaikaista kalustoa. Esimerkkinä voi mainita esim:

- TOW panssarintorjuntaohjukset

- AT-5 panssarintorjuntaohjukset

- APILAS kertasingot

- Lisää kenttätykistöä (155 K 83, 152 H 88 plus lisää 122 H 63 ja 130 K 54)

- Pasi-sisut

- BMP-2 rynnäkkövaunut

- T-72 panssarivaunut

- 9K38 Igla-olkapääohjus

- Crotale-ilmatorjuntaohjusjärjestelmä

Ilmavoimat olivat silloin vielä Saab Draken- ja MiG-21 bis-kannassa. Jos mennään hieman asioiden edelle niin puolustusvoimat saivat Neuvostoliiton hajottua oman aikansa lottovoiton kun yhdistynyt Saksa möi Itä-Saksan asemateriaalia halpaan hintaan ja suomalaiset kävivät ostoksilla. Erityisen tärkeää tämä oli sen vuoksi että Hornet-hankinta söi silloin huomattavan määrän puolustusvoimien hankintamenoista ja ilman itäsaksalaista kalustoa maavoimat olisivat olleet pahasti orpopojan asemassa. On vieläkin hieman epäselvää että kuinka paljon kalustoa silloin hankittiin mutta muuan Ykän tietojen mukaan ainakin:

- Noin 100 T-72-panssarivaunua

- Noin 100 kuljetus- ja rynnäkköpanssarivaunua

- Noin 500 putkea tykistöä

- Noin 800 ilmatorjunta-asetta.

- Noin 100.000 rynnäkkökivääriä

- Noin 50.000 tonnia ampumatarvikkeita

1980-luvun loppupuolella suomalaiseen politiikkaan tarttui sitten syöpä jonka seuraukset näkyivät erityisesti seuraavalla vuosituhannella. Syövän nimi oli konsensuspolitiikka. Käytännössä politiikka näkyi siten että politiikka katosi politiikasta, poliitikot muuttuivat ammattilaisiksi ja elettiin tilanteessa jossa kolme suurta puoluetta (SDP, KEPU ja Kokoomus) vuorottelivat hallituksessa niin että kaksi oli hallituksessa ja yksi lepovuorossa ja pienemmät puolueet olivat kuuliaisina kiilapoikina. Konsensuspolitiikan myötä nykyiset järjestelmäpuolueet vihreistä kokoomukseen ovat kaikki sekä monikultturismin ja federalismin kannattajia eli yhden The Järjestelmäpuolueen edustajia. Nykyisin Järjestelmäpuolueen ohjelmaan on tullut mukaan myös ilmastouskovaisuus jolla suomalaisia rangaistaan siitä mitä muualla maailmassa tehdään sekä kaikkialle kärsänsä työntävä pakkofeminismi.

Tästä Holkerin hallituksestahan sen voi sanoa alkaneen

Se oli sitten – muistaakseni – vuonna 1989 kun suomalaisissa kaupoissa sai alkaa myydä ulkomaalaisia oluita. Keppanavahvuisina tietysti. Alkuun myyntiin tulivat ainakin Tuborg, Carlsberg, Heineken, tsekkiläinen Pilsner Urquell ja amerikkalainen Budweiser. Se, onko Budweiser olutta on sinänsä olutfilosofinen kysymys johon ei tässä sen kummemmin puututa. Tuohon aikaan Suomessa oli vielä paljon ns. kuivia kuntia joissa keskiolutta ei saanut myydä kaupoissa ollenkaan. Niitä oli enimmillään yhdeksänkymmentä ja viimeisenä gepardikiellosta luopui vuonna 1995 Luoto.

Universumin parasta olutta eli Tsuhnan Kostoa ei silloin vielä ollut mutta sitä kannattaa mainostaa joka tapauksessa. Jos muistellaan sen ajan törpöttelykulttuuria niin silloin ei vielä läheskään kaikki Alkot olleet itsepalvelualkoja. Melkoinen – ehkä suurin osa – oli vielä tiskialkoja joissa jonottaessa tunnelma oli hartaampi kuin kirkossa. Liiasta puheliaisuudesta ja varsinkin nauramisesta saattoi nimittäin tulla Alkon myyjän tuomio että huomenna sitten uudestaan. Kuppiloissa puolestaan oli se tapa että tilattiin aina A-olutta. Keskioluen ryntäys kapakoihin alkoi vasta 1990-luvulla.

Vuonna 1990 Suomi sai sitten ensimmäisen kerran maistella monikultturismin hedelmiä. Silloin Suomeen alkoi saapua somaleita. Kyseiset somalit eivät tulleet Somaliasta vaan Moskovasta jossa oltiin lopetettu rauhan- ja solidaarisuudenrahoitus jonka turvin kyseiset somalit siellä elivät eivätkä halunneet palata kotimaahansa. Tarvittavat hyödylliset idiootit löytyivät Suomesta:

Presidentti Mauno Koivisto teki uransa aikana monia pahoja virheitä. Pahimmat virheensä hän teki 1990-luvun laman aikana. Mutta tuossa tilanteessa hän oli oikeassa vastustaessaan somalien tuloa ja todetessaan:

- Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri mieltä, niin sitten riidellään. Sanoin, että ellei näitä pysäytetä, miten sitten muitakaan.

Valitettavasti hallitus ei uskonut Koivistoa, laski somalit maahan ja aukaisi Pandoran lippaan jonka sisällöstä nykyisin joudumme nauttimaan. Suvaitsevais-tiedostavan väen keskuudessa somalit olivat kuin taivaan lahja heidän vääristyneelle hoivavietilleen sekä julkiselle hyvän ihmisen egolle joten somalit muuttuivat hyvin nopeasti käveleviksi solidaarisuuspokaaleiksi joitten arvosteleminen oli kaikkia mahdollisia saatanallis-perkeleellisiä ismejä.

Kylmän sodan loppuminen ja itäblokin luhistuminen oli näin jälkeenpäin uskomattoman nopea – ja tavalliselle suomalaiselle täysin yllätyksellinen – prosessi joka sai viimeisen pisteensä kun Neuvostoliitto totesi 26.12. 1991 jo edesmennyttä Urkkia siteeraten että me ei viitsitä enää ja hajoitti itsensä. Se lopullinen tekijä joka hajoitti Neuvostoliiton oli vanhoillisen kommunistiklikin epäonnistunut vallankaappausyritys elokuussa 1991. Tuolloin klikki komensi erikoisjoukot ampumaan vallankaappausta vastustavia mielenosoittajia mutta ne kieltäytyivät. Klikin ja kaappausyrityksen lopun alkua oli Boris Jeltsinin panssarivaunun päällä pitämä puhe:

Samassa kaplakassa Baltian maat (niin kuin muutkin neuvostotasavallat) julistautuivat itsenäisiksi. Suomellakin olisi ollut nyt mahdollisuus alkaa todella itsenäiseksi valtioksi. Merkkejä ja yritystä siitä nähtiin jo vuonna 1990 Saksojen yhdistyessä jolloin Suomi julisti yksipuolisella päätöksellään Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartiklat mitättömiksi ydinasekieltoa lukuun ottamatta. Uusi aika oli periaatteessa alkamassa. Mutta 1990-luvun Suomea kohtasi kaksi katastrofia.

Ensimmäinen oli 1990-luvun suuri lama, jonka likapyykki on vieläkin pesemättä ja sen valtavat inhimilliset kärsimykset laskematta.

Ja toinen oli EU-kansanäänestys, jossa EU myytiin suomalaisille pelkkänä vapaakauppaliittona joka samalla olisi tuonut turvaa itää vastaan. Valtamedia oli EU:n puolella ja propagandan sisältö oli selkeä: joko liitymme Euroopan Unioniin tai sitten joudumme tsuhnan helvettiin. Ehkä poliitikoilla oli jo tiedossa että EU:n suunnitelmana oli muuttua kansallisvaltioitten itsenäisyyden lopettavaksi totalitaristiseksi valtioksi mutta äänestäjillä tätä tietoa ei ollut. Niinpä EU:n kannattajat voittivat asiaa koskevan kansanäänestyksen.

Suomella oli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muutama vuosi etsikkoaikaa opetella jälleen olemaan täysin itsenäinen valtio. Jota Suomi koko kylmän sodankin aikana ja Neuvostoliiton varjossa pyrki mahdollisimman pitkälle olemaan. Nyt poliittinen eliitti käänsi suunnan täysin toiseksi ja teki itsenäisyyden menettämisestä itseisarvon. Seuraukset nähdään vuonna 2018.

Mutta sehän onkin jo toinen tarina joka on vielä pahasti kesken eikä sen loppua osaa kukaan vielä sanoa. Mutta ehkä tähän lopuksi kävisi suuresti arvostamani Pauli Vahteran kommentti jonka hän laittoi kirjoituksen ykkösosaan:

Köyhä Suomi perusti Rautaruukin, Kemiran, Postipankin, Partekin, Outokummun, Veitsiluodon, telelaitoksen (Soneran), Imatran voiman (Fortum), Nesteen, paikallispankit, ja paljon muuta. Maailmaa halaava Suomi on nuo kaikki myynyt ja silti velkaantunut.