1986: KERTOMATON TARINA

Kreml, Moskova, 14. lokakuuta 1986

Neuvostoliiton televisio näytti, kuinka Sheremetjevon lentokentällä riemuitsevat neuvostokansalaiset ottivat vastaan Reykjavík Summit-huippukokouksesta saapuneen NKP:n pääsihteerin Mihail Gorbatshovin. Aihetta riemuun tietysti olikin, sillä Gorbatshov oli tavannut Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja ilmassa eli tietty toivo siitä että kylmä sota olisi lopultakin päättymässä ja ihmiskuntaa yli parikymmentä vuotta uhannut molemminpuolisen  ydintuhon uhka väistymässä.

Nauhoitettua lähetystä katsoivat myös Kremlissä – luonnollisesti huippuluokan saksalaisvalmisteisesta televisiosta – politbyroon uudet johtajat Gennadi Janajev, Dmitri Jazov sekä Vladimir Krjutškov. Muu maailma ei tosin vielä tiennyt, että Kremlissä valta oli vaihtunut brezhneviläiselle – tai oikeastaan stalinistiselle –  troikalle. Neuvostoliiton uutispalvelun Vremjan lähetys oli nauhoitettu lähetys ja sitä pyöritettiin aina vain uudestaan. Joku epäilevä neuvostokansalainen olisi saattanut ajatella, että eikös Gorbatshovilla olisi myös jotain tuoreempaakin sanottavaa Reykjavik Summitin tienoilta. Tai yleensäkään jotain sanottavaa sillä Vremjan lähetyksessä ei näytetty muuta kuin lentokoneen rappusilta ihmisille vilkuttava Gorbatshov. Hän ei ollut varsinaisesti sanonut mitään. Missään lähetyksessä. Kremlissä Vremjan lähetystä seuraavat Janajev, Jazov ja Krjutškov tiesivät tilanteen paremmin. He olivat nimittäin tällä hetkellä Neuvostoliiton uusia johtajia ja Gorbatshov lojui pidätettynä Lefortovon vankilassa.

Kun Gorbatshov oli palannut Moskovaan Islannista, hänet oltiin otettu vastaan sankarina. Sankarin sädekehä kesti aina niin pitkälle kunnes hän pääsi politbyroon kokoustilaan Kremlissä. Siellä häntä vastassa oli  politbyroon lisäksi KGB:n aseistettu ryhmä, joka pidätti miehen ja vei hänet käsiraudoissa tyrmään. Vaikka Neuvostoliitossa oltiin tehty vallankaappaus, siitä ei oltu vielä uutisoitu julkisesti. Vielä ei ollut sen aika. Valtaa pitävä troikka tuumi, että sen aika ei olisi ehkä koskaan. Se ei olisi välttämättä tarpeellista. Olisi aika toisten, huomattavasti radikaalimpien toimenpiteitten.

Kun Gorbatshov oli ollut Islannissa nauttimassa länsimaisesta pop-suosiostaan, oltiin Kremlissä pantu pakka uusiksi. Vanhoilliset kommunistit olivat ottaneet vallan KGB:n avustuksella. Muutama politbyroon jäsen epäili toiminnan järkevyyttä todeten, että eikö rauha ja ydinsodan väistymisen uhka palvelisi myös neuvostokansalaisia. Nuo internationalistisesta tehtävästään horjuneet, menshevikin tasolle itsensä alentaneet petturit lojuivat myös tällä hetkellä Lefortovossa. Vallan ottanut troikka Janajev, Jazov ja Krjutškov olivat tehneet asian hyvin selväksi:

- Neuvostokommunismia ei olla perustettu sen vuoksi, että se tekee kompromisseja kapitalististen rappeutuvien valtioitten kanssa. Kompromissi itsessään on jo tappio. Marxismi-Leninismiä ei olla kehitetty sen vuoksi, että se myötäilee Marxin ennustusten mukaan kuolevaa ja historiaan siirtyvää yhteiskuntajärjestelmää, joka katoaa uuden, paremman ja toimivamman järjestelmän tieltä. Järjestelmämme on perustettu siksi, että se voittaa, leviää ja voittaessaan levittää kommunismin aatteen ja ennen kaikkea käytännön kaikkialle maailmaan. Se on perustettu nimenomaan siksi, että se voittaa. Maailmanlaajuisesti. Sen on pakko voittaa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Ei saa olla.

- Kansalainen Gorbatshov on tämän unohtanut. Hän on unohtanut Neuvostoliiton perustehtävän joka ei rajoitu vain voimassaoleville Neuvostoliiton ja Varsovan Liiton rajoille. Joten hän itsekin on kansanpetturi. Jolle on tarjolla vain kansanpetturin tuomio. Ja muut epäilijät voivat valmistautua samaan tuomioon. Voittoa ei saavuteta toisinajattelijoiden päätä silittämällä eikä myöskään länsimaisen lehdistön suosiolla.

Näitten ylellisissä datshoissaan asuvien, nomenklaturan valtapyramidin ylintä huippua edustavien puoluekoneiston etuoikeutettujen miesten oli omasta mielestään helppoa ajatella tavallisen neuvostokansalaisen puolesta. Ajatus siitä, että neuvostokansalainen ei olisi heidän kanssaan samaa mieltä oli heille mahdoton. Sitä ajatusta ei ollut olemassa. Se ei ollut teorian mukaista. He elivät teoriassa, eikä heidän tarvinnut koskaan kohdata tavallista neuvostokansalaista käytännössä. Jos he olivat ehkä joskus nuoruudessa kohdanneetkin, he olivat nämä kohtaamiset tietoisesti unohtaneet yletessään puolueen valtarappusilla.

Mutta Gorbatshov oli ajatellut toisin ja kyseenalaistanut teorian. Hän oli laittanut kyseenalaistamisensa myös käytäntöön. Antanut neuvostokansalaisille vääriä ja valheellisia lupauksia. Kylvänyt vastavallankumouksen siemenen. Se siemen oli nyrhittävä irti neuvostomaaperästä ja korjattava se, mitä hän oli tuhonnut. Oli myös käytävä läpi resurssit ja mahdollisuudet. Rehellisesti. Ehkä ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa. Troikka oli kutsunut politbyroon kuultavaksi erilaisia neuvostojärjestelmän asiantuntijoita. He tulisivat kuultavaksi pian. Heille oltiin esitetty kysymyksiä ja opastuksena oli se, että nyt ei ole kyse siitä, että miellyttävätkö vastaukset politbyroota. Nyt oli oltava ehdottoman rehellinen.

Ennen asiantuntijoitten tapaamista oli vielä yksi asia hoidettavana. KGB:n johtaja Krjutškov otti puhelimen ja valitsi lyhytvalintanumeron, jolla hän otti yhteyttä Lefortovon vankilaan.

Lefortovon vankila, Moskova, 14. lokakuuta 1986

Sellin ovi aukeni, sisään astui univormupukuisia aseistettuja ja ilmeettömiä miehiä. Sellissä oleva mies kohotti päänsä laiskasti. Hänen ilmeensä ei näyttänyt pelokkaalta, vaan lähinnä kyllästyneeltä. Aivan kuin hän katsoisi Neuvostoliiton television jotain monta kertaa lähetettyä uusintaa. Hän tiesi oikein hyvin, mitä tuleman piti. Hän oli elänyt mielessään sen minkä tulisi pian kohtaamaan jo monta kertaa ja nyt oli enää kyse viimeistelystä. Hän oli ollut niin pitkään tämän koneiston jäsen ettei hänelle ollut jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä siitä, miten se ongelmansa ja ongelmalliseksi katsomansa henkilöt hoitaisi. Eihän hän itsekään ollut siihen menettelytapaan syytön.

- Kansalainen Mihail Gorbatshov. Teidät siirretään toiseen selliin.

Toiseen selliin, niinpä. Mihail Gorbatshov naurahti. Hän oli mies, joka oli johtanut Neuvostoliittoa vielä hetki sitten ja hän tiesi kyllä kuinka Lefortovon käytäntö menisi. Siihen seuraavaan selliin saakka hän ei pääsisi enää elävänä. Matka loppuisi sen sellin ovelle. Hän tiesi pelanneensa upporikasta ja rutiköyhää. Välillä hän näytti voittavan, mutta sitten ventissä meni silmän liian pitkäksi. Kun hän oli palannut Islannista ja astunut politbyroon kokoushuoneeseen tilanne realisoitui hänelle saman tien ja sen jälkeen hän oli mieltänyt itsensä enää ruumiiksi, joka politbyroon luvalla vielä hetken hengitti. Neuvostojärjestelmä ei antanut armoa. Ei varsinkaan niille, jotka olivat perustellusti osoittaneet sen viat ja perusrakenteen toimimattomuuden. Hän oli halunnut korjata rakenteen, mutta alkoi sellissään ymmärtää että rakennetta ei ollut vaivannut syöpä, vaan syöpä itsessään oli rakenne.

Lähinnä häntä hirvitti se, että mitähän helvettiä ne vallan ottaneet vanhakantaiset kommunistit saisivat jatkossa aikaiseksi. Hänellä ei ollut enää mitään keinoa estää sitä. Hän oli tajunnut neuvostojärjestelmän heikkoudet ja oli pyrkinyt kaikin puolin korjaamaan ja nykyaikaistamaan sitä. Sillä hänkin oli kommunisti ja uskoi järjestelmän ylivertaisuuteen. Sitä piti vain vähän hioa. Niin kuin aikanaan Novaja Ekonomitskaja Politikan aikana. ”Meidän tulee ottaa kaksi askelta taaksepäin, jotta saatamme ottaa yhden askeleen eteenpäin”. Tässä aseistettujen miesten saattamana hän ajatteli, että näinköhän valmiiksi mätää olisi pystynyt ollenkaan korjaamaan. Joka tapauksessa hänen kohdallaan tilanne oli se, että tulehdus voitti antibiootin, koska antibioottikin oltiin rakennettu tulehduksesta. Ja nyt hän maksaisi yrityksestään raskaimman hinnan. Kommunismin idea oli siinä, että siihen uskovat olivat varmoja lopullisesta voitosta. Ja jos he tajuaisivat, että sitä ei koskaan tulisikaan, niin kuinka he toimisivat? Mihin he olisivat valmiita?

KGB:n sotilas aukaisi uuden sellin oven. Gorbatshov astui sisään, tunsi samalla pistoolin kylmän piipun niskassaan ja jätti jäähyväiset elämälle.

Kreml, Moskova, 15. lokakuuta 1986

Politbyroon kokoushuoneeseen oli kokoontunut politbyroon jäsenten lisäksi neuvostoliittolaisia huippuaivoja eri yhteiskunnallisilta alueilta. Heille oltiin vuorokautta aikaisemmin esitetty kysymyksiä. Tiukkoja kysymyksiä. Ja nyt politbyroo halusi vastauksia. Rehellisiä vastauksia. Ehkä ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa. Gennadi Janajev katsoi talousasiantuntijaa ja esitti kysymyksen:

- Perestroika on lopetettu. Samoin tietysti myös Glasnost. Tällä päivämäärällä. Palaamme jälleen puhtaasti viisivuotissuunnitelmaan perustuvaan sosialistiseen talousjärjestelmään. Vastatkaa minulle, vastatkaa meille. Ennen kaikkea vastatkaa rehellisesti. Kuinka järjestelmämme kestää? Voitammeko lännen taloudellisesti?

Talousasiantuntija hipelöi hieman kurkkuaan aivan niin kuin hän olisi tuntenut siinä hirttoköyden, mutta muisti ohjeistuksen: vastatkaa rehellisesti. Sen muistaen hän vastasi:

- Toveri pääsihteeri. Taloutemme ei kestä. Ei ainakaan, mikäli pidämme yllä näin valtavaa sotilasteollista kompleksia. Sitä on pidetty keinotekoisesti yllä jo iät ja ajat ja se imee sosialistisen teollisuutemme kaikki voimavarat. Viimeisenä varmistuksena siihen on se, että yritämme vastata amerikkalaisten ”Tähtien Sota”-ohjelmaan. Se vie voimavaramme loppuun. Taloudellinen järjestelmämme on tehoton. Se pystyisi kyllä sinänsä elättämään neuvostokansan, ei kovin rikkaasti mutta ainakin välttävästi, mutta tällaisen valtavan sotilaallisen organisaation ylläpitäminen syö sen voimavarat loppuun. Kyse on enää vuosista. Tehotonta ei saa tehokkaaksi pelkillä julisteilla ja iskulauseilla. Ja kun rehellistä vastausta kysyitte, niin juuri niihin iskulauseisiin ja julisteisiin yhteiskuntamme on erikoistunut. Eikä meillä ole muuta tarjota.

Politbyroo kiitti talousasiantuntijaa vastauksestaan. Talousasiantuntija romahti politbyroon huoneesta poistuttuaan polvilleen kun huomasi, että hänhän taitaa rehellisen vastauksensa jälkeen saada sittenkin elää. Seuraavaksi käskettiin sisälle Neuvostoarmeijan komentaja. Hänelle politbyroolla oli vain yksi kysymys:

- Mikäli aloitamme konventionaalisen rintamahyökkäyksen nyt, välittömästi, niin pystymmekö tuhoamaan NATO:n joukot, valloittamaan Länsi-Euroopan ja saattamaan sen kommunistisen komennon alaisuuteen?

Neuvostoarmeijan komentaja vastasi suoraan:

- Toveri pääsihteeri. Mitä varmimmin emme siihen pysty. Meillä on sinänsä materiaalinen ja miesylivoima. Mutta NATO:lla on laadullinen ylivoima. Erityisesti ilmassa NATO tulisi voittamaan meidät. Ja joka tapauksessa ajatuksessa hyökkäyksestä on se ongelma, että viimeistään siinä vaiheessa, kun joukkomme olisivat edenneet Reinille, alkaisi NATO käyttää taktisia ydinaseitaan. Ja silloin tilanne eskaloituisi hyvin nopeasti täydeksi ydinsodaksi. Joka tietäisi täydellistä tuhoa. Molemmille osapuolille.

Politbyroo kiitti, käski Neuvostoarmeijan ylipäällikköä poistumaan ja käski vielä kerran talousasiantuntijaa paikalle. Janajev esitti hänelle kysymyksen:

- Kuinka kauan menee, ennen kuin taloutemme romahtaa?

Asiantuntija vastasi:

- Minimissään viisi, maksimissaan viisitoista vuotta.

- Kiitos, voitte poistua.

Talousasiantuntija poistui ja vanhakantaisiksi kommunisteiksi muuttunut politbyroo alkoi miettiä tilannetta. Kyseessä ei ollut enää vain siitä, että minkälainen yhteiskuntajärjestelmä voittaisi kilpajuoksun, vaan kyseessä oli näille miehille vielä tärkeämpi asia, eli heidän unelmansa. Se, joka oli ollut heidän elämänsä moottori. He olivat oikeasti vakaumuksellisia kommunisteja. Jotka uskoivat kommunismin lopulliseen voittoon ja ennen kaikkea voiton oikeutukseen. Ajatus heidän unelmansa häviämisestä kilpajuoksussa rappeutuneelle lännelle oli heille liikaa. He eivät kestäisi sitä. Mieluummin kaikki saisi tuhoutua.

Siksi tuli miettiä toisia vaihtoehtoja. Politbyroo mietti, että mikä oli suurin tekijä heidän unelmansa tiellä. Vastaus oli selvä. Yhdysvallat. Sen aseellinen ja sen taloudellinen voima. Jos se tuhottaisiin, olisi tie maailmanlaajuiselle kommunismille avattu. Ensimmäisenä voitaisiin vallata Länsi-Eurooppa. Politbyroo uskoi, että ilman Yhdysvaltain tukea jopa ydinasevaltiot Iso-Britannia ja Ranska eivät uskaltaisi vastata Neuvostoliiton hyökkäykseen vaan ne alistuisivat väistämättömään. Ja sen jälkeen hyökkäystä voisi jatkaa ajan myötä pitemmälle. Ilman Yhdysvaltoja se olisi helppoa.

Toiveet ja unelmat alkoivat mennä näitten miesten kohdalla realismin yli ja he laativat suunnitelman. Ei konventionaalista hyökkäystä. Vaan nopea ja varoittamaton ydinasehyökkäys Yhdysvaltojen asevoimaa vastaan sekä sen taloudellisen infrastruktuurin täydellinen tuhoaminen. Nämä miehet uskoivat, että Yhdysvallat – länsimaisena rappiovaltiona – ei tiukan paikan tullen pystyisi eikä uskaltaisi vastata hyökkäykseen täydellä voimallaan ennen kuin olisi liian myöhäistä. Ja neuvostokansa – ainakin heidän iskulauseissaan luoma sellainen – kestäisi kyllä mahdolliset parin, kolmenkymmenen miljoonan hengen tappiot. Olihan se kestänyt sellaiset ennenkin. Eikä niitä tappioita sen enempää tulisi. He uskoivat siihen syvästi. Pääasiahan oli usko.

Politbyroo antoi asiaankuuluvat käskyt. H-hetki olisi neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua.

North American Aerospace Defense Command NORAD, Yhdysvallat, 16. lokakuuta 1986

Eräs NORADin tutkija juoksi esimiehensä luo.

- Herra eversti, tilanteessa on kyllä nyt jotain hyvin hälyttävää.

- No, mitäs. Ei kylläkään pitäisi olla mitään sen ihmeellisempää.

- Neuvostoliiton strategisissa asevoimissa on käynnissä huomattava radioliikenne. Ja se käyttää jotain uutta kryptausta. Me ei saada sitä vielä purettua.

- Huomattu on. Ehkä siellä on harjoitukset menossa. Paskankos väliä. Joku rutiiniharjoitus. Niin kuin meilläkin. Ehkä ne ovat vaihtaneet rutiininomaisesti kryptauksensa. Niinhän mekin aika ajoin tehdään. Kun nythän eletään kuitenkin liennytyksen aikaa. Eikös se rauhakin ole tässä puhkeamassa? Kai olet seurannut uutisia Reykjavikista? Tiedä, vaikka meistä tulisi työttömiä.

- Mutta on toinenkin juttu.

- No mikä?

- No Gorbatshov.

- Mikäs hänessä?

- Nimenomaan se, että no Gorbatshov at all. Kaikki Gorbatshovia koskevat lähetykset Neuvostoliiton televisiossa ovat nauhoitettuja lähetyksiä kahden vuorokauden takaa. Miestä ei näy missään. Miksi? Islannin huippukokous pidettiin vasta. Kun ottaa huomioon Neuvostoliiton tavan ja tyylin, niin Gorbatshovin pitäisi näkyä kanavilla jatkuvasti ja antaa aina vain uusia lausuntoja. Mutta häntä ei näy? Muussa kuin nauhoitetussa lähetyksessä. Ja neuvostoarmeijan viestiliikenne – ennen kaikkea ohjusjoukkojen – käy jatkuvasti ylikierroksilla. Mitä on tapahtumassa?

Esimies mietti hetken ja vastasi:

- Helvetti. Saatat puhua järkeä. Otan yhteyden ylemmäksi.

Yhteydenoton seurauksena esimies sai vahvistuksen niin CIA:lta kuin NSA:lta. Gorbatshov oli kadonnut. Ja Neuvostoliiton strategisten ohjusjoukkojen viestiliikenne oli kasvanut. Huomattavasti. Mikä oli tärkeintä, oli se, että Kuuma Linja ei vastannut, vaikka Yhdysvallat lähetti jatkuvasti kyselyitä siitä, että mitä Neuvostoliitossa tapahtuu. Yhdysvaltain asevoimat siirrettiin kahta tuntia myöhemmin valmiustilaan DEFCON 2.

Air Force One, jossain Yhdysvaltain ilmatilassa, 16. lokakuuta 1986

- Herra presidentti! Neuvostoliitto on laukaissut massiivisen määrän ohjuksia!

Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ymmärsi, että hänen uhkapelinsä oli päättynyt epäonnistumiseen. Hän oli saanut aikaan ”Tähtien Sota”-järjestelmän. Huijauksen, jonka avulla Neuvostoliiton talous kyykytettäisiin lopullisesti ja jonka myötä Neuvostoliiton tulisi luopua ajatuksestaan maailmanvallankumouksesta. Ehkä jopa luopua sosialistisesta järjestelmästä. Sen myötä taattaisiin rauha ja saataisiin aikaan turvallisempi maailma. Tällä hetkellä Air Force Onessa istuva presidentti tuumi, että ”silloin se tuntui hyvältä idealta”.

Hän oli unohtanut Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen vanhoillisten fanaattisuuden ja oli laskenut liikaa Gorbatshovin varaan. Idea toimi niin pitkään, kun Neuvostoliiton johdossa oli Mihail Gorbatshov. Glasnostinsa ja perestroikansa kanssa. Vielä Reykjavikissa kaikki vaikutti hyvältä. Kylmä sota saataisiin ehkä lopultakin loppumaan. Mutta nyt näytti siltä, että Gorbatshov oli syrjäytetty. Ja uusi, vanhoillinen neuvostojohto ei enää neuvottelisi. Eikä edes vastannut kuuman linjan yhteyspyyntöihin. Mikä meni pieleen? Idea tuntui kuitenkin niin hyvältä. Niin toimivalta. Nyt sen idean toimivuus oli muuttunut Yhdysvaltoja kohti lentäviin ydinohjuksiin.

- Herra presidentti! Massiivinen ohjusisku on varmistettu! Tarvitsemme hyväksyntänne vastaiskuun!

Kaikki oli menetetty. Presidentti Reagan pyysi anteeksi Jumalaltaan johon hän kaikesta sydämestään uskoi, naputteli koodin Mustaan Salkkuun, painoi enteriä ja puolustusministeri puolestaan vahvisti päätöksen. Päätös tehtiin viimeisellä hetkellä, sillä Neuvostoliiton ohjukset olivat jo lähestymässä Yhdysvaltain ilmatilaa. Neuvostoliiton hyökkäys kohdistui pääosin Yhdysvaltain sotilaallista voimaa vastaan, mutta kun Yhdysvallat laukaisi vastaiskunsa, siirtyi peli tietokoneille. Neuvostoliitto laukaisi loputkin ohjuksensa ja toteutti tuomiopäivän skenaarion. Yhdysvallat teki samoin. Iso-Britannia ja Ranska huomasivat hyökkäyksen ja laukaisivat omat ohjuksensa. Kiina huomasi saavansa oman osansa ja laukaisi omat ohjuksensa. Kukaan ei jälkeenpäin tiennyt, kenen ohjukset osuivat Tel Aviviin, Jerusalemiin ja Haifaan sekä muualle Israeliin mutta Israel ampui kostoksi omat kaksisataa ydinkärkeään tuhoten arabimaitten suurimmat kaupungit, öljykentät ja siirsi sitä myötä arabimaat noin kaksituhatta vuotta ajassa taaksepäin. Maailma nykymuodossaan lakkasi olemasta.

Alempi Akujärvi, Inari, 16. lokakuuta 1986

Saunan ovi narahti ja kuusikymppinen mies laittoi kiukaan pesään lisää puita. Mies tunnettiin nimellä Järven-Jussi. Hän ei ollut varsinaisesti erakko, mutta oli elänyt pitkään kämpässään hyvin yksinäistä elämää. Hänen huusholliinsa kuului parinkymmenen neliömetrin kokoinen sähkötön mökki sekä erillinen järven rannassa oleva sauna. Tuvassa oli sekä kaasuliesi että kaasulla toimiva jääkaappi. Jussi oli aikanaan ollut maailmallakin, aina Norjassa saakka öljynporauslautalla töissä, mutta hän oli ajan myötä päätynyt ajatukseen, että juuri näillä selkosilla ihmisen kuului elää eikä missään muualla. Vaikka eläisi sitten vähän köyhemminkin. Hän oli asunut mökissään viimeiset kaksikymmentä vuotta eläen koko lailla yksin. Metsästäen, metsästysajoista pahemmin piittaamatta, kalastaen ja viljellen hieman perunaa tontillaan. Inarissa hän kävi ehkä kerran vuodessa. Hakemassa kaasua ja paristoja pieneen matkaradioonsa. Siinä radiossa oli kaikki se viihde, mitä hän kaipasi.

Sauna oli lämminnyt ja padassa oleva vesi oli jo kuumaa. Jussi riisui itsensä saunan pienessä pukuhuoneessa ja siirtyi lauteille. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että jossain Moskovassa ja Washingtonissa hänen saunaansa olisivat suurella tarkkuudella miettineet sotilaalliset asiantuntijat. Järven-Jussilla oli huono tuuri. Hänen saunansa sijaitsi sellaisen risteyksen kohdalla, jossa kohtasivat kaksi Neuvostoliitosta tulevaa tietä. Yhdysvaltain sodanjohto oli jo aikaa sitten päättänyt, että tiukan paikan tullen tuo tie tulisi tukkia. Se tiukka paikka oli tullut nyt. Tosin tuskin yksikään yhdysvaltalainen sotilas tällä hetkellä ajatteli asiaa, vaan tuomiopäivän tietokoneet olivat ottaneet vallan.

Jussi heitti vettä kiukaalle. Vesi höyrystyi. Ne olivat hänen elämänsä kovimmat ja samalla viimeiset löylyt. Sillä samalla kun kiukaalle heitetty vesi höyrystyi muuttui Jussikin aineesta energiaksi ja sen sai aikaan hänen yläpuolellaan räjähtänyt amerikkalainen viidenkymmenen kilotonnin ydinase.

Jussi oli ollut aina huumorimies ja mikäli hän olisi ehtinyt, hän olisi tuuminut, että montakohan miljoonaa tällaista saunaa oltaisiin rakennettu tuon amerikkalaisen ydinpommin hinnalla.

Tornio, lokakuussa 1995

Meri-Lapin ja Länsipohjan yhteishallinnollisen alueen aluepäällikkö Matti Järvinen istui vaatimattomassa toimistossaan ja kävi läpi aluetta koskevia asiakirjoja. Aikanaan hän oli ollut yliluutnantti Jääkäriprikaatissa Sodankylässä mutta oli onnekseen ollut perheensä kanssa lomilla vanhempiensa luona Torniossa kun ydinsota oli syttynyt. Tilanne täällä Meri-Lapissa ja Länsipohjassa oltiin saatu edes jollain lailla aisoihin ja toimiva paikallinen yhteiskunta jälleen rakennetuksi, mutta tiukalle se oli ottanut ja vaatinut alkuun rankkoja toimenpiteitä.

Järvinen muisti, kuinka hän oli ollut lomillaan 16. lokakuuta vuonna 1986 , katsellut televisiota vanhempiensa ja oman perheensä kanssa ja yhtä-äkkiä kaikki televisiolähetykset olivat katkenneet. Järvinen oli odottanut aikansa ja kaivanut sitten esiin radion ja löytänyt Ruotsin puolelta Haaparannasta tulleen lähetyksen joka kertoi mahdollisesta ydinsodan alkamisesta. Hän soitti välittömästi palveluspaikkaansa Jääkäriprikaatiin, mutta sieltä ei koskaan vastattu.

Hän hyppäsi autoonsa ja ajoi Tornion kaupungintalolle, jonne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Lähinnä siviiliviranomaisia. He olivat neuvottomia ja selvästi paniikin partaalla. Mitä tehdä? Järvinen oli ensiksi torjunut suurimman uhan eli erään kunnanvirkamiehen joka oli alkanut vaahdota tuomiopäivästä, kaiken loppumisesta ja yrittämisen turhuudesta. Hän oli lyönyt miehen tajuttomaksi ja pitänyt sitten puheen tilanteesta ja yhteen hiileen puhaltamisen välttämättömyydestä. Puhe oli tehnyt vaikutuksen ja hänestä oli tullut spontaanisti toiminnan johtaja. Oli selvää, että jotain äärimmäistä pahaa oli tapahtunut, mutta katastrofin laajuus oli vielä epäselvää. Etelä-Suomesta ei kuulunut mitään. Ei myöskään Oulusta eikä Rovaniemeltä. Ydinsota oli mitä todennäköisimmin alkanut.

Tänne se ei ollut iskenyt, ainakaan vielä, joten tärkeintä oli varmistaa, että täällä pysytään hengissä. Ruoka oli prioriteeteista tärkein, samoin kuin se, että etsitään toimivia geigermittareita. Säteily tappoi.  Tornion kaupunginvaltuuston edustajat – ymmärtäen että mitään eduskuntaa ei enää olisi ja Helsinki oli todennäköisesti höyrystynyt –  hyväksyivät ilman sen kummempaa äänestystä Järvisen johtajan asemaan sekä myös hänen ideansa siitä, että paikallisten metsästysseurojen miehet ottaisivat aseensa mukaan ja alkaisivat kerätä kaupoista säilykkeitä ja kaikkea mahdollista kuivamuonaa Tornion kaupungintalolle varastoon. Samalla he hyväksyivät päätöksen että ruuan ja lääkintätarvikkeiden ryöstelijät sai ampua tavattaessa tajuamatta että joku sellainen asia kuin länsimainen oikeuskäsitys oli muuttunut hetkessä vanhentuneeksi.

Samalla alettaisiin selvittää metsästysseurojen miesten toimesta ja vähillä geigermittareilla se, mikä on tuhoutuneen alueen raja. Muutamassa viikossa saatiin selville, että ydinpommit olivat osuneet myös Ouluun, jossa ne olivat tuhonneet Pohjan Prikaatin, Rovaniemelle, jossa ne olivat tehneet selvää Lapin Lennostosta sekä Sodankylään, jossa isku tuhosi Jääkäriprikaatin. Samalla ne olivat tuhonneet kyseiset paikkakunnat totaalisesti. Se oli tässä vaiheessa aivan yksi lysti kumpi osapuoli ne pommit ampui. Joka tapauksessa täällä Länsi-Lapissa oli onni siitä, että EMP-iskua, joka oli mitä varmimmin lamauttanut koko eteläisen Suomen elektroniikan ei tänne ollut tullut. Sähköt toimivat vielä, samoin kuin autot. Ja siksi varsinkin Kemijoen vesivoimaloihin täytyi lähettää väkeä, sekä aseellista että aseetonta. Lähestyttiin talvea ja haloillakin pärjäsi pitkälle mutta sähkö oli välttämätöntä. Saamillaan valtuuksilla Järvinen puolestaan antoi näille miehille valtuutuksen että jokainen, joka pyrki sabotoimaan sähköntuotantoa tuli ampua välittömästi. Käsky ei aiheuttanut minkäänlaista nokankoputusta.

Osa hallintoon kuuluvista henkilöistä, pääosin naisia olivat lähinnä lamaantuneessa tilassa ja vastustivat vanhasta rauhanajan muistista ampumiskäskyä, mutta valtaosa ymmärsi sen, mitä Järvinen oli sanonut. Maailmassa oli käyty ydinsota. Ei ollut enää valtioita. Ei ollut enää kansoja. Oli vain joukko henkiinjääneitä ihmisiä, joitten piti pyrkiä mahdollisuuksien mukaan säilymään hengissä edelleenkin. Ja Länsi-Lappi oli yksi niistä paikoista jossa voitaisiin edes yrittää.

Torniosta tuli jonkunlainen hallintokeskittymä sillä Virtanen älysi laittaa aseistettuja miehiä ottamaan yhteyttä muihin kuntiin ja kertomaan, että Torniossa on olemassa jonkinlainen hallinto. Joillain paikkakunnilla oli löytynyt omat virtasensa, mutta se, että Tornio alkoi ensimmäisenä ottaa yhteyttä ympäristöönsä siinä vaiheessa kun muualla vielä mietittiin että mitä pitäisi tehdä tai mitä yleensä on tapahtunut vakuutti myös nämä virtaset ja ensimmäisinä viikkoina toipumista alettiin johtaa Torniosta käsin.

Järvinen muisti käyneensä alkushokista selvinneitten ihmisten kanssa läpi tärkeimmät asiat:

Ruoka

Kaikki alueella olevat säilykkeet ja kuivamuona tulisi saattaa tilapäishallinnon käsiin. Lähinnä se tarkoitti sitä, että niin kaupat ja tukkuvarastot tuli käydä läpi ennen kuin ryöstelijät ehtivät niihin. Kaupoissa olevan tuorelihan kunto tuli tarkastaa ja mikäli sitä saattoi käyttää niin se piti mahdollisuuksien mukaan kuivattaa tai muuten säilöä. Perunavarastot tuli tarkistaa. Jos varastot olivat ihmisten pienpenkeistä ne saivat jäädä henkilökohtaiseen käyttöön mutta ammattimaisten perunanviljelijöitten tuli siirtää oman tarpeensa ylittävä perunavaranto yleiseen käyttöön. Viljavarastoja oli välttämätöntä alkaa täydentämään. Metsästystä ja kalastusta tuli alkaa tukea ja tilapäisesti kaikki metsästyksen rajoitusajat tuli poistaa. Erityisesti hirvenmetsästys oli ehdottoman tärkeää.

Samoin tulisi selvittää, mikä oli porotalouden tilanne. Länsi-Lapin porot muodostivat merkittävän ruokavaran. Täytyi myös ohjata ne ihmiset, joilla ei ollut varsinaista tekemistä infrastruktuurin ylläpitämisen kanssa töihin maatiloille ruoka- ja majoituspalkkaa vastaan. Heille oli tarvetta sillä polttoaineen ollessa enemmän kuin kortilla oli selvää, että perinteinen kuokka-, leka-, lapio- ja hankotyö tulisi taas välttämättömäksi. Järvinen – joka oli ollut sotilaana perinteinen kokoomuksen kannattaja – tiesi kyllä että tässä ollaan pistämässä pystyyn jonkinlaista autoritaarista kibbutsisosialismia mutta muita vaihtoehtoja ei ollut. Henkiinjääminen oli pääasia. Jossain myöhemmässä vaiheessa jos tilanne saatiin vakiinnutettua voisi politiikka jälleen palata kuvioihin. Nyt se vain sotkisi asioita eikä sille ollut tilaa.

Sairaanhoito

Tuli kartoittaa kaikki alueella olevat lääkärit, sairaanhoitajat, terveydenhoitajat ja kätilöt sekä muu lääkinnällisen koulutuksen saanut henkilökunta esim. armeijassa lääkintämieskoulutuksen saaneet ja heidän hyvinvointinsa oli taattava. Kaikki mahdolliset. Vaikka perkele vanhat kuppariämmätkin. Oli selvää, että minkäänlaista varsinaista alaan liittyvää yliopistollista koulutusta ei tulisi olemaan ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ehkä ei koskaan. Lääkäreitten kanssa tulisi selvittää heidän valmiuttaan opettaa taitojaan lahjakkaille ja asiasta kiinnostuneille oppilaille. Nyt palattaisiin välskäreitten aikaan.

Kaikki apteekit, sairaalat ja terveyskeskukset tuli tarkastaa ja niitten lääkevarannot siirtää tilapäishallinnon valvottavaksi. Sillä oli selvää, että minkäänlaista lääketeollisuutta ei myöskään tulisi olemaan vuosiin, jos koskaan. Jäljelle jääneitten lääkäreitten kanssa tulisi välittömästi alkaa miettiä voitaisiinko alueella kehittää edes alkeellista lääketeollisuutta esim. homeesta tehdyn penisilliinin muodossa. Järvinen oli saanut selville että Torniossa oli oopiumiunikon siemeniä. Se, mistä ne olivat peräisin ei häntä kiinnostanut. Hänen käskynsä mukaan niitä viljeltiin muutamassa kasvihuoneessa. Niistä saataisiin anestesiaan välttämätöntä oopiumia ja ehkä jossain vaiheessa se saataisiin ehkä jalostettua morfiiniksikin. Kaikki oli kartoitettava. Erityisesti alueella olevat geiger-mittarit tuli saattaa tilapäishallinnon käyttöön. Lisäksi alueella olevat fysiikan opettajat saisivat selvittää, voitaisiinko tehdä lisää jonkunlaisia alkeellisia säteilymittareita ja säteilyltä suojaavia pukuja tarjolla olevista tarvikkeista. Tyhjää parempia nekin olisivat.

Sairaanhoidon piiriin kuuluivat myös alueella olevat säteilysairastuneet joita oli onneksi kuitenkin tilanteeseen nähden suhteellisen vähän. Vain muutama tuhat, pääosin Rovaniemen ympäristöstä tulleita. Harvat henkiinjääneet. Rovaniemi oli kuollut. Mikäli nähtiin, että sairastuneen saama säteilyannos ylitti sen rajan, ettei hänellä ollut enää mahdollisuutta selviytyä, ei jäljelle jäänyt kuin eutanasia. Joka suoritettiin ampumalla sillä jäljellä olevaa morfiinia ja muita lääkeaineita tarvittiin eläviin, ei kuoleviin. Järvinen muisti itse oman kyynistymisensä sillä kun eräs osaava naislääkäri oli päättänyt tehdä itsemurhan jättäen jälkeensä vain lapun jossa luki ”en jaksa tätä enää” oli Järvinen muistanut vain harmitelleensa naisen myötä menetettyä välttämätöntä ammattitaitoa sekä sitä että nainen oli tehnyt itsemurhan morfiinin yliannostuksella. Olisi nyt helvetti edes hirttänyt itsensä eikä tuhlannut korvaamatonta morfiinia itsensä tappamiseen. Nyt ei ollut varaa käyttää voimavaroja kuolemiseen vaan elämiseen.

Polttoaine

Halot muuttuisivat jälleen kerran tärkeimmäksi polttoaineeksi. Niitä alueella onneksi oli riittämiin ja Järvisen esityksen mukaan uudelleen toimintaansa aloittavissa kouluissa kaksi koulupäivää viikossa käytettiin halkotalkoisiin. Lämpö oli välttämätöntä. Kaikki mahdolliset bensiini- ja dieselvarat tuli kartoittaa ja takavarikoida tilapäishallinnon käyttöön. Oli selvää, että öljynjalostamoja ei entisen Suomen alueella tulisi olemaan käytössä vuosikymmeniin. Infrastruktuurin ylläpitämisessä oli myös tärkeää että kaikki insinöörit, teknikot ja yleensäkin alan työläiset kartoitettaisiin ja rekrytoitaisiin tilapäishallinnon käyttöön.

Kaikki aggregaatit tuli kartoittaa. Oli myös selvitettävä se, voitaisiinko mahdollisimman moni moottori saada toimimaan alkoholilla. Öljyä ei tultaisi saamaan herran aikaan, tuskin koskaan ellei sitten norjalaisten joitain öljynporauslauttoja ollut säästynyt tuholta. Alkoholia puolestaan pystyttäisiin tislaamaan ja siinä katse kääntyi erityisesti ydinsodasta säästyneisiin Lapin Kullan Tornion tehtaisiin. Oluttahan siellä tehtiin, mutta eiköhän siellä löytyisi tietotaitoa myös polttoainetislaamon pystyynpistämiseksi. Tuli myös selvittää, olisiko Outokummun Tornion terästehtaassa mahdollista alaan liittyvää osaamista. Olihan nimittäin selvää, että siinä tehtaassa ei rosteria enää pitkään aikaan tehtäisi eikä sellaista megaluokan energiasyöppöä voitaisi muutenkaan pitää käynnissä. Rosteri meni vientiin ja sattuneesta syystä vienti oli nyt hieman jumissa. Samoin tulisi selvittää se mahdollisuus että autoihin voitaisiin jälleen kehittää häkäpönttöjä.

Tietysti oli selvitettävä hevostilanne. Erityisesti kaikki suomenhevoset olivat nyt elintärkeitä ja niitä tuli ryhtyä siittämään oikein urakalla. Orit oli pantava panohommiin taas kertaalleen suomalaisten eloonjäämisen puolesta. Hevosiahan ei sinänsä paljoa ollut muuten kuin raviurheilun vuoksi mutta nyt prioriteetti tulisi muuttumaan. Ja sitä myötä alan osaajat saisivat selvittää oliko lämminverisistä työhevosiksi. Jos ei, niin ne saisivat olla osa lihatuotantoa. Virtasella oli sellainen tunne, että vanha uskollinen suomenhevonen näyttäisi taas kertaalleen kyntensä tai pikemminkin kavionsa silloin, kun kone pettäisi polttoaineen puutteessa.

Eräs täysin kouluttamaton kylähulluksi luokiteltava heppu oli tullut Järvisen tykö esittämään ideaansa puukaasuvoimaloista. Miehellä ei ollut minkäänlaista teoreettista koulutusta mutta kun hän oli esittänyt ideansa käytettävissä oleville insinööreille he olivat tuumineet että jumalauta tuohan toimii. Näitä pienvoimaloita oltiin saatu aikaiseksi jo muutama. Vanhat sähkökaapelit olivat olemassa ja niitä saattoi käyttää. Kylähullun idea toimi. Ehkä muutenkin oli aika siirtyä oppineitten ajasta kylähullujen aikaan. Jos se toimii, se ei ole hullua.

Turvallisuus

Virtanen oli esittänyt, että aseistettuja metsästysseurojen miehiä käytettäisiin yleisinä järjestyksenvalvojina ja päätös oli osoittautunut oikeaksi. Loppujen lopuksihan järjestyshäiriöitä ei ollut esiintynyt kuin ydinsodan jälkeisessä alkuvaiheessa jolloin oli esiintynyt ryöstelyä, joka oli loppunut hyvin nopeasti kun ryöstelijät oli ammuttu. Metsästysseurojen miehet eivät olleet tehneet sitä mielellään, mutta ymmärsivät hyvin, että kaaos oli huomattavasti pahempi vaihtoehto.

Metsästysseurojen miehet olivat oman terveytensä uhalla häthätää kyhättyjen suojapukujen kanssa selvittäneet sitä, kuinka kauas Torniosta etelään saattoi liikkua. Tulos oli tyly. Oulun ja Kajaanin välillä säteily oli niin voimakasta, että siitä läpi ja etelään päin oli aivan turha yrittää. Vahvistus asialle tuli jäänmurtaja Tarmosta, joka oli ollut Pohjanlahdella ydiniskun tapahtuessa ja tullut sen jälkeen Tornion satamaan. Tarmon miehistö vahvisti, että jostain syystä Oulu oli ollut hyvin voimakkaan iskun kohde. Sinne oli osunut sekä ilmassa että maassa räjähtäneitä ydinkärkiä. Laskeuma oli länsituulten myötä levinnyt itään, jossa puolestaan Kajaani oli räjähtänyt johtuen siellä olevasta Kainuun Prikaatista.

Nähtävästi Suomeen oli osunut niin sanottu kaikenvarasatsi molemmilta osapuolilta. Joka puolestaan herätti kysymyksen:

Mitä oli tapahtunut Etelä-Suomessa?

Ja sen myötä nousi esille kysymys, jota ei mielellään haluttu esittää.

Kuinka toimia pakolaisten kanssa? Kuinka paljon heitä saataisiin elätettyä? Mihin tulisi vetää raja?

Järvinen oli keskustellut asiasta asiasta edes vähän perillä olevien ihmisten sekä kansalaiskaartiksi järjestäytyneitten metsästysseuralaisten kanssa. Vastaus oli lopulta melko selkeä. Meri-Lapin ja Länsipohjan alue pystyisi elättämään nykyiseen väestöönsä nähden maksimissaan nykyiseen verrattuna noin kaksinkertaisen määrän. Sen jälkeen tulijoille pitäisi lyödä tulppa. Sama tilanne oli Ruotsin Lapin puolella ja siellä oltiin tehty samanlaisia arvioita. Kansalaiskaartilaiset suunnittelivat teille sijoitettuja vartioasemia, jotka ottaisivat pakolaisia vastaan tiettyyn rajaan saakka. Sen jälkeen ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin kuolemanvyöhyke. Kilometrin leveä. Vyöhykkeen alussa olisi varoitus, jossa ilmoitettaisiin että tulijat ammuttaisiin armotta. Kansalaiskaartin miehet olivat suunnitelleet, että vyöhykkeen alkuun laitettaisiin näkyville ruumiita. Pelotteeksi.

Suunnitelmat olivat kuitenkin tarpeettomia. Etelästä tuli pohjoiseen kaikkiaan vain viitisen tuhatta pakolaista. Joista suurin osa kuoli syöpään varsin pian. Näytti siltä, että koko Etelä-Suomi oli kuollut. Ydinisku oli yksi syy. Toinen syy oli se, että EMP-pulssi oli tuhonnut sähköt. Varsinaista ydintalvea ei tullut, mutta kaupungistunut Suomi ei kestänyt kyseisen talven muutenkin poikkeuksellisen ankaria talvipakkasia ja ruuan- ja sähkönjakelun pysähtymistä sekä infrastruktuurin yleistä romahtamista.

Sekä paikalliset radioharrastajat että hyvillä laitteilla varustettu jäänmurtaja Tarmo yrittivät ottaa radiolla yhteyttä eteläiseen Suomeen, mutta saivat yhteyden vain pariin pieneen eristettyyn yhdyskuntaan, joilla oli toimiva ja tarpeeksi vanhanaikainen lähetin-vastaanotin. Toinen oli Ilomantsissa ja toinen Rantasalmella. Säteilyn vuoksi niihin ei voitu ottaa sen kummempaa yhteyttä. Ne olivat oman onnensa nojassa. Muuten koko eteläinen Suomi vaikutti kuolleelta. Epäilemättä muuallakin täytyi olla ihmisiä, jotka olivat elossa, mutta heitä tilapäishallinto ei pystynyt auttamaan eikä edes tavoittamaan. Oulun ja Kajaanin välillä oleva säteilyvyöhyke piti siitä huolen.

Mutta kaiken kaikkiaan hallinto oli onnistunut tehtävässään olosuhteet huomioon ottaen varsin hyvin. Ruokaa oli tarjolla, samoin lämpöä ja jonkun verran myös sähköä. Tornion sairaalaan oltiin saatu aikaiseksi jopa toimiva leikkaussali. Mutta muusta maailmasta ei vieläkään tiedetty juuri mitään. Yhteistyö toimi Ruotsin Lapin ja Norjan pohjoisten alueitten kanssa. Mitä oli tapahtunut sen laajemmin, ei tiedetty. Radion pitkiä aaltoja kuunneltiin ja pääosa lähetyksistä tuli Etelä-Amerikasta. Vaikutti siltä, että se oli selvinnyt ainoana mantereena ydiniskuilta.

Tornio, lokakuussa 2029

Meri-Lapin ja Länsipohjan yhteishallinnollisen alueen aluepäällikkö Matti Järvinen tunsi itsensä hyvin vanhaksi. Hän oli hoitanut tehtäväänsä jo kauan aikaa ja pyytänyt pariin otteeseen eroakin. Vastuun voisi jo siirtää nuoremmalle sukupolvelle. Mutta ydintuhon jälkeiset ihmiset arvostivat pysyvyyttä. Järvinen edusti sellaista. Siksi hän oli jatkanut tehtävässään. Puoliksi pakotettuna. Hänellä oli työpöydällään argentiinalainen Ventanas-tietokone. Niitä oltiin alettu saada muutama vuosi aikaisemmin. Oli käynyt ilmi – mitä Järvinen oli uumoillutkin – että Etelä-Amerikka oli säästynyt ydiniskuilta kokonaan. Niin argentiinalaiset kuin brasilialaiset olivat tulleet laivoilla vuonna 2010 Pohjois-Norjaan ja alkaneet antaa välttämätöntä apua.

Yksi sen avun muoto oli tämä Ventanas-tietokone. Jumaliste, se oli päheä vehje. Sen tilasto-ohjelmat auttoivat hallinnon ylläpitämisessä ja sen lisäksi siinä oli ominaisuus jota kutsuttiin nimellä internet. Järvisen tietokone sai satelliittiyhteydellä materiaalia niin Argentiinasta kuin Brasiliasta huikealla nopeudella. A4-kokoinen sivu tekstiä tuli hänelle kahdessa minuutissa. Nopeammin kuin sen olisi itse kirjoittanut. Hän katsoi juuri tullutta dokumenttia joka kertoi koosteen ydinsodan jälkeisen maailman tilanteesta. Eteläamerikkalaiset olivat kartoittaneet maapallon tilannetta niin laivoilla kuin lentokoneilla. Asiaa oli auttanut se että ydinsodan jälkeen yhdysvaltalainen ydinkäyttöinen lentotukialus USS Carl Vinson oli antautunut brasilialaisille viranomaisille ja suostunut toimimaan kartoitustehtävissä joita se oli tehnyt jo kymmeniä vuosia nimellä Ordem E Progresso.

Raportti tuli valmiiksi ja Järvinen alkoi lukea:

ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA:

Pääosin säästynyt ydiniskuilta. Poislukien Kuuba ja Nicaragua jotka ovat täysin tuhoutuneet ja kuollutta aluetta. Myös Nicaraguan naapurit Honduras ja Costa Rica kärsivät alueelta tulleesta säteilystä. Noin puolet noitten maitten alueesta elinkelvottomia ja niitä ympäröivät alueet kärsivät talouden romahduksesta ja nälänhädästä.

Meksikon pohjoinen puolisko elinkelvoton Yhdysvalloista tulleen säteilyn myötä. Eteläinen osa eristäytynyt, osittain anarkian vallassa eikä laske alueelleen ihmisiä muualta.

Etelä-Amerikka kärsi kansainvälisen pankkijärjestelmän romahduksen vuoksi vakavasta taloudellisesta kriisistä joka aiheutti jossain vaiheessa myös nälänhätää mutta toipui siitä vuoteen 1995 mennessä.

POHJOIS-AMERIKKA:

Yhdysvallat ja Kanadan eteläisin osa on pääosin täysin kuollut. Alueelta ei tule edes radiosignaaleja. Alueen tarkempi tutkiminen vielä mahdotonta säteilyn vuoksi sillä Neuvostoliitto ampui alueelle huomattavan määrän likaisia ns. kobolttipommeja jotka säteilevät pitkään. Pohjois-Kanadassa on erillisiä säilyneitä alueita. Alueisiin pidetään yhteyttä radioitse mutta muuta kontaktia niihin ei vielä ole. Myös Alaskan kaikki alueet ovat tuhoutuneet ydiniskuissa ja sen jälkeen seuranneessa nälänhädässä.

EUROOPPA:

Pohjois-Euroopan pohjoisilla alueilla Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa on toimivia yhteiskuntia. Alueen eteläiset alueet ovat pääosin kuolleita vyöhykkeitä. Islanti on kokonaan kuollutta vyöhykettä. Färsaaret säästyivät iskuilta ja ovat säilyneet elinvoimaisena. Huippuvuoret säästyivät ydiniskuilta mutta nälänhädän vuoksi sen väestö on kokonaan kuollut.

Niin Länsi-, Keski- kuin Itä-Eurooppa ovat lähestulkoon kuollutta vyöhykettä. Saksan, Sveitsin ja Italian alpeilla on joitain eristäytyneitä henkiinjääneitä yhteiskuntia. Samoin Andorrassa ja muualla Pyreneillä.

NEUVOSTOLIITTO:

Maan asutut alueet lähes kokonaan kuollutta vyöhykettä. Myös Neuvostoliittoon ammuttiin huomattava määrä pitkään säteileviä kobolttipommeja. Siperian alueella yksittäisiä erillisiä henkiinjääneitä alueita. Samoin Suomen rajan lähellä Itä-Karjalassa.

POHJOIS-AFRIKKA JA LÄHI-ITÄ:

Kokonaan kuollutta vyöhykettä. On epäselvää kuka osapuolista ampui ydinohjukset Israeliin mutta Israel ehti ampua omansa ja ennen täydellistä tuhoutumistaan tuhosi arabivaltioitten sekä Iranin kaikki kaupungit ja myös öljykentät. Saharassa ja Arabian niemimaalla on joitain eloonjääneitä pieniä yhdyskuntia jotka elävät paimentolaiselämää.

SAHARAN ETELÄPUOLINEN AFRIKKA:

Säästyi ydiniskuilta mutta on kehitysavun loppumisen myötä täyden anarkian, tautien ja nälänhädän vallassa. Sen yhteiskuntarakenne on täydellisesti romahtanut. Etelä-Amerikka suhtautuu kyseiseen alueeseen kuolleena alueena eikä ole sen kanssa missään tekemisissä. Poislukien Etelä-Afrikan tasavalta joka on edelleenkin elinvoimainen ja ydiniskuilta selvinnyt valtio. Muualta Afrikasta ihmiset pyrkivät pakolaisiksi Etelä-Afrikkaan mutta maa on sulkenut rajansa.

KESKI-AASIA:

Näköjään sekä Intialla että Pakistanilla oli huomattava ydinasevarasto. Molemmat maat ovat kuollutta aluetta. Sri Lanka säästyi ydiniskuilta ja se on täysin eristäytynyt. Maan laivasto ampuu kaikkia jotka tulevat lähelle maan aluevesirajoja. Samoin kaikki Kaakkois-Aasian maat ovat täysin eristäytyneitä. Niitten tilanteesta ei juurikaan tiedetä mutta tiettyjen radioviestien mukaan maat kärsivät ankarasta nälänhädästä ja kulkutaudeista. Laivastomme ei pyri lähestymään näitä maita.

ITÄ-AASIA:

Japani ja molemmat Koreat täysin kuollutta vyöhykettä. Kiina pääosin kuollut. Maan läntisiltä alueilta saatu jonkunlaisia radiosignaaleja. Indonesia ja Malesia osittain säästyneet mutta maat ovat täysin eristäytyneet.

OSEANIA:

Australia pääosin kuollutta vyöhykettä. Mahdollisesti jotain elämää aboriginaalivyöhykkeellä mutta alueita ei olla vielä tutkittu. Uuden Seelannin suurimmat kaupungit tuhoutuivat hyökkäyksessä mutta suuri osa alueesta säilynyt, samoin kuin Tyynen meren saaret. Alueet ovat myös eristäytyneet eikä niitten kanssa ole muuta kontaktia kuin radioyhteydet. Uuden Seelannin kanssa aloitettu radioneuvottelut diplomaatti- ja kauppayhteyksien avaamiseksi.

Korutonta kertomaa sinänsä. Mutta se sai Järvisen ajattelemaan että näillä selkosilla kävi kuitenkin tuuri. Loppujen lopuksi. Saattoi olla, että tännekin olisi ollut tarjolla useampikin ydinkärki mutta jostain syystä ne jäivät tulematta. Samoin kuin EMP-pommi joka oli lamauttanut Oulun eteläpuolisen Suomen ja sen seurauksena tappanut varmaankin yhtä paljon ihmisiä kuin varsinaiset ydiniskut. Yhteiskunta oli jo liian kehittynyt. Liian riippuvainen sähköstä. Liian riippuvainen infrastruktuurista. Avuton ilman sitä. Kova talvi tappoi. Varsingin kaikki kaupungeissa asuvat.

Oveen koputettiin. Sisälle astui kapteeni Kosonen joka oli ollut joukkueineen kartoitus- ja keräysmatkalla Keski-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Näiden aseistettujen joukkojen mukaan kertyi aina kaikkea tarpeellista. Sekä tietoa että tavaraa. Kosonen kertoi raporttinsa lyhyesti. Järvinen kysyi vielä:

- Taantuneita?

- Ei tällä kertaa. Niitä ei ole näkynyt enää kolmeen viimeiseen reissuun. Etelämpänä ehkä. Eihän me olla vielä edetty juuri Jämsää etelämmäksi.

Niin. Taantuneet. Mysteerio. Niitä eli niillä alueilla joihin ydiniskut olivat osuneet. Tai ainakin siellä reuna-alueilla. Eteläamerikkalaiset kertoivat että lämpimämmillä seuduilla niitä oli enemmänkin. Ehkä ne olivat osoitus elämän voimasta äärimmäisissäkin olosuhteissa ja siitä että evoluutio pystyy ottamaan myös takapakkia. Ne näyttivät ihmisiltä. Niillä oli jonkunlaiset vaatteet päällä. Olihan vaatteita kuolleilla alueilla yllin kyllin. Niitten sanavarasto oli ehkä kuusikymmentä sanaa.

Arveltiin, että taantuneet olivat olleet lapsia silloin kuin ydinsota oli tullut. Ne olivat jääneet jotenkin henkiin, löytäneet samanlaisia ja laumaantuneet. Ja kasvaessaan tietysti lisääntyneet. Ei oikein tiedetty että millä ne pysyivät hengissä mutta arvioitiin että ne osasivat tehdä tulen. Poltettavaa ainettahan löytyi yllin kyllin. Aikanaan niitä otettiin pari kiinni ja yritettiin tehdä niistä ihmisiä mutta yritys ei onnistunut. Ne olivat liian taantuneita. Ne sekosivat täysin eikä niitä voinut enää palauttaakaan sinne mistä tulivat. Ne piti päästää kärsimyksistään. Ja koska ne eivät häirinneet tutkimuspartioita niin niitten annettiin olla rauhassa.

Järvinen kiitti Kososta raportista ja läksi hallintorakennuksen ruokalaan. Tarjolla oli tänään perunoita, ruskeaa kastiketta ja pari pientä siansiivua per ruokailija. Hyvä ruokapäivä. Ruokavalio oli muuttunut samanlaiseksi mitä sata vuotta sitten syötiin. Makaroonia ja riisiä ei enää ollut. Samoin kuin ei kahvia ja teetä. Tosin niitä kasvatettiin jonkun verran kasvihuoneissa mutta ne olivat hyvin kalliita ja harvinaisia nautintoaineita. Tornionjokilaaksolainen korvasi nykyään aamukahvinsa kuumalla marjamehulla.

Järvinen viimeisteli ateriansa ja palasi toimistoonsa. Huomenna oli tärkeä päivä. Tornioon tulisi delegaatio Brasiliasta ja Argentiinasta. Se oli saapunut laivalla Norjaan ja edennyt jo Muonioon josta jatkaisi matkaa seuraavana päivänä. Järvinen siunasi mielessään erästä vanhaa ja jo edesmennyttä Helsingin yliopiston opettajaa joka oli aikanaan sattunut olemaan lomalla sukulaistensa luona Torniossa juuri silloin kun sota alkoi. Joskus kymmenisen vuotta takaperin tuo vanha nainen oli pyytänyt päästä tapaamaan Järvistä ja totesi:

- Me kaikki tiedämme tai ainakin uskomme että Etelä-Amerikka on suhteellisen hyvin selvinnyt ydinsodasta ja siksi juuri se on sivilisaation varmin suojelija ja ylläpitäjä. Ainoastaan sillä on mahdollisuus saada aikaan jotakin. Olen itse ollut romaanisten kielten opettaja ja näen, että juuri espanjaa ja portugalia pitäisi alkaa opettaa lapsillemme. Onhan meinaan sillä lailla että niin englannin, ranskan, saksan, venäjän, kiinan, japanin ja monen muun kielen merkitys on ydinsodan jälkeen nolla. Sen sijaan espanja ja portugali tulevat tulevaisuudessa olemaan maailman lingua franca. Minä voin aloittaa opettamisen ja koulutan uusia opettajia.

Näin jälkeenpäin ajatellen tuon naisen idea kantoi hedelmää ja oli hyvä että siihen suostuttiin. Sillä eteläamerikkalaisen valtuuskunnan mukana lähtisi mukaan sata tornionjokilaaksolaista nuorta. Puolet Brasiliaan ja puolet Argentiinaan. He puhuivat kieltä jo varsin sujuvasti. Nuo nuoret koulutettaisiin lääkäreiksi, insinööreiksi ja yleensäkin infrastruktuurin kannalta tärkeisiin tehtäviin. Yhteiskunnallista koulutusta ei olisi luvassa. Järvinen muisti ajan jolloin Suomessa oli jostain syystä saatu päähän se ajatus että mitä enemmän yhteiskuntatieteitten maistereita koulutetaan, sen kehittyneempi valtio on. Sitten kun ydinsota syttyi ei noista ihmisistä ollut mitään hyötyä. Ehkä he olivat sellaisen yhteiskunnan ilmiö joka oli tullut liian rikkaaksi ja jolla oli varaa kouluttaa ammatillisia asioitten selittäjiä. Nykyisessä Tornionjokilaaksossa sellaisia ei tarvittu ja Järvinen mietti että oltiinko niitä tosiasiassa tarvittu koskaan. Mutta noita Etelä-Amerikkaan opiskelemaan lähteviä nuoria tarvittaisiin.

Joka tapauksessa Järvinen suhtautui tulevaisuuteen toiveikkaasti. Se pahin oltiin aikanaan kestetty. Jonkunlainen yhteiskunta – toimiva sellainen – oltiin saatu aikaiseksi. Nälkää ei nähty. Turvallisuudesta pidettiin huoli. Ja Etelä-Amerikka auttaisi heitäkin kehittämään ja parantamaan elämää. Ellei sitten siellä saataisi päähän alkaa vertailemaan että pissitäänkö pidemmälle portugalin vai espanjan kielellä.

Ihmisen luonto taisi olla sellainen. Mutta toivottavasti ei enää tällä kertaa. Toivottavasti ei enää koskaan.