EINESTÄ KEKKOSLOVAKIASTA

Kun joulut on taas kerran lusittu ja kovin monissa lukijoittenkin kodeissa on vedetty kinkkua kyllästymiseen asti ja lopuista kinkuista on tehty sitten hernesoppa niin voidaankin vaihteeksi nautiskella helppolaittoisia eineksiä. Eikä mitä tahansa eineksiä vaan hikinautit ovat tuoneet tarjolle einestavaraa Kekkoslovakiasta.

Ensimmäiset eineksethän olivat säilykkeitä ja niin kuin olen ennenkin todennut, ne olivat vielä 1990-luvulle saakka maukas ja varteenotettava vaihtoehto. Alkuun makuja tarjoilevat Osuustukkukaupat:

Ja nämä tuotteet tietysti helpottivat perheenäidinkin elämää. Tosin tällainen mainos aiheuttaisi nykyisin mitä varmimman feministisen joukkorääkymisen:

Ehkäpä tätäkin mainosta syytettäisiin sukupuolijostakin. Säilyketarjonta oli joka tapauksessa varsin toisenlainen kuin nykyisin:

Maukkaita säilykkeitä tarjosi toki myös Helsingin Kauppiaat. Huomatkaa kokonaiset kanat säilykepurkissa. Sellaisiin en ole koskaan törmännyt:

Ja sitten voidaan siirtyä muihin kuin säilykkeisiin. Eineksiä alkoi tulla kauppojen tiskeille joskus 1960-luvulla. Ja tässä Paulig panee parastaan:

Ehkä tunnetuimpia eineksiä ovat olleet Saarioisten tuotteet. Niin kuin huomaatte, sitä kuuluisaa maksalaatikkoa myytiin aluksi myös tölkeissä:

Se Saarioisten maksalaatikko taitaa olla se kaikkein kuuluisin eines. Ja se on vieläkin monille tosi tärkeä juttu, minkä tämäkin kappale todistaa:

Ja laitetaanpa tähän vielä se Saarioisten ”ruokaympyrä”:

Jos nyt totta puhutahan niin eihän Perskeleitten pöydässä 1970-luvulla ollut eineksiä vaan pitäydyttiin ihan kotiruuassa. Se ensimmäinen varsinainen eines oli ranskanperunat ja sehän oli tuolloin sellaista juhlantuntuista maukasta ekstraa. Mutta mainitaan vielä eines joka ehti markkinoille nippa nappa Kekkoslovakian aikana eli vuonna 1981. Ja sehän on se Saarioisten roiskeläppä:

No niin, eiköhän tässä se välipäivien eväs ole. Uutta vuotta odotellessa.

JULKISKUPPAAJAT RY

- Hyvää päivää, hyvät kuulijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion lähetyksessä. Lähetyksemme koskee tällä kertaa sitä, että Suomen laajaan ammattiliittojen kirjoon on tullut jälleen uusi ammatti- ja edunvalvontajärjestö. Eli Julkiskuppaajat ry JULKKU. Olemme saaneet lähetykseemme haastaltettavaksi JULKKUn toiminnanjohtajan Einari Vilppiön. Tervetuloa lähetykseen, Einari.

- Kiitos, Antero.

- Mitä ammattialoja liittonne itse asiassa edustaa?

- Toisin kuin nimestämme voisi kuvitella niin kyseessä ei ole mikään perinteinen saunaparantaminen. Edustamme niitä yrityksiä jotka ovat hoksanneet että on aivan turhaa ottaa riskejä avoimilla markkinoilla. Sen sijaan on paljon kannattavampaa lypsää turvallisesti veronmaksajien rahoja julkiselta sektorilta. Se on helppoa ja turvallista.

- Ahaa, nyt alan hahmottaa. Kyseessähän on varsin kasvava alue suomalaisessa talouskusetuselämässä. On toki selvää, että sekin tarvitsee oman etujärjestön. Täsmennätkö vielä jäsenyrityksienne toimintaa?

- Johan nyt toki. Noin pähkinänkuoressa voi todeta että myymme julkiselle sektorille kaikkea turhaa ja tarpeetonta mutta mahdollisimman kalliilla. Hyvä – joskin rahallisesti pieni – esimerkki oli tämä keravalainen yrittäjä joka möi kahdellasadalla tuhannella eurolla Keravan kaupungille harjanvarsia. Hän kun älysi myydä ne jumppakeppeinä ja tarjota tarvittavan sekä erinomaisen reilusti hinnoitellun koulutuksen.

- Muistan tapauksen. Tyhmä ei ole se, joka pyytää jne. Onko jäsenyrityksillänne jotain päätuotetta?

- Kaikki mahdollinen, josta voi ylilaskuttaa kelpaa. Mutta erittäin menestyksekäs tuote on myydä julkiselle sektorille erilaisia tietojärjestelmiä. Ne myydään valmiiksi ylihinnoiteltuna ja pannaan käyttöön sekundaversiona jolloin meiltä tarvitaan tietysti myös huoltopalveluja joista totta kai laskutetaan ankarimman jälkeen. Lisäksi nämä myydään yleensä sellaisella optiolla että kun työntekijät alkavat lopulta jotenkuten hahmottaa ohjelman käyttöä niin me myymme tilalle uuden ohjelman ja kaikki alkaa alusta. Eräänlainen ikiliikkuja. Samalla lailla myymme organisaatiouudistuksia.

- Lisäksi jäsenyrityksemme ovat satsanneet julkisen sektorin työntekijöiden koulutukseen. Tai no, ainakin sillä nimellä se toimii. Ei sinänsä siten, että me opettaisimme jotain uutta tai tarvittavaa. Me teemme kurssitusta joko liveopetuksena tai etäopetuksena. Kurssitus sisältää sitä, minkä työntekijät jo aivan varmasti ennestään osaavat mutta yritystemme lobbarit ovat myyneet tämän kurssituksen virastojen johtohenkilöille ajatuksella että ilman tätä koulutusta eivät työntekijät ole osaamiseltaan ajanmukaisia. Ja se lobbaus menee joka ristuksen kerta läpitte.

- Mutta nyt kun asiaa oikein mietin niin ettehän te oikeastaan tarvitse mitään edunvalvontajärjestöä. Teillähän menee muutenkin hyvin ja tuottamattomuusalanne on jatkuvassa kasvussa.

- Totta kai me tarvitsemme. Järjestömme päätehtävä on vaikuttaa mahdollisimman paljon julkiseen sektoriin niin että se toimii jatkossakin juuri niin kuin se on jo hyvän aikaa toiminut. Eli että se palkkaa edelleenkin sekä keski- että ylijohtoon ajatuksettomia ja mielipiteettömiä sekä mieluusti poliittisin perustein valittuja johtajia joilla ei ole varsinaisesta työalastaan mitään käsitystä mutta jotka ovat itseään täynnä ja mielellään käyttävät valtaa jota heillä on.

- Eli siis nenästä vedettäviä idiootteja.

- Juuri niitä. Ja yliopistothan pukkaavat niitä jatkuvasti ja sen tilanteen me haluamme säilyttää. Sillä niiden kanssa bisnes toimii mainiosti ja niille voi myydä ylihinnalla ihan mitä paskaa hyvänsä. Kas kun eihän kyse ole niiden omista rahoista. Ei lobbarin tarvitse kuin todeta että:

a) Tämä on välttämätön

b) Tämä on tätä päivää

c) Tällä on kiire. Kas jos tätä ei hanki nyt niin kuukauden kuluttua tämä on tuplasti kalliimpi.

d) Pitkässä juoksussa tämä säästää. Ja kun tiedetään että julkisen sektorin linja on se, että nyt säästetään, maksoi mitä maksoi niin tämäkin menee läpi.

- Kyllähän tuo on varsin totta. Mitenkäs, onkos teillä minkälainen organisaatio? Oletteko päätoimisesti etujärjestönne johtaja?

- Vain sivutoimisesti. Kas kun – toisin kuin asiakkaamme julkinen sektori – me pidämme organisaatiomme mahdollisimman kevyenä. Asiakkaallemmehan mahdollisimman raskas organisaatio on siinänsä itseisarvo itsessään. Minä olen tämän homman lisäksi toimitusjohtaja SUTESUK Oy:ssä.

- Mitä Sutesuk Oy tekee?

- Innovaatioita julkiselle sektorille. Tällä hetkellä on työn alla lomakkeiden valvonta- ja käyttöjärjestelmä. Eli siinä työntekijän ennen kuin hän voi täyttää jonkun lomakkeen täytyy kirjautua järjestelmään ennen kuin hän saa lomakkeen täytettäväksi. Lisäksi järjestelmä kirjaa, että mitä lomakkeita kukin työntekijä ja toimisto on käyttänyt.

- Eli täysin turha ja työntekijältä aikaavievä järjestelmä.

- Täysin turha. Mutta halpa. Hinta ei ole kuin 2,5 miljoonaa per viisisataa työntekijää. Ei oo paha.

- No ei oo paha. Tähän voisi sanoa että laaduttomuudella on tekijänsä ja tyhmä ei ole se joka pyytää. Ja julkinen sektori on oikealle pyytäjälle suoranainen taivas. Röyhkeät vaan pärjää paremmin. Einari Vilppiö, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Siirto rutioon.

UTOPISTIEN IMPERIUMI YNNÄ SUOJATYÖTÄ

Laitetaanpa tässä vielä postaus ennen varsinaisia joulunpyhiä. Niin, ensiksi siitä utopistien imperiumista pari kohtaa. Lukija varmaan arvasikin että kyseessä on EU joka myytiin aikanaan suomalaisille edullisena kauppaliittona (halpaa ruokaa, halpaa viinaa ja halpoja autoja) mutta joka olikin ei edes mikään liittovaltio vaan aivan täysin keskusjohtoinen valtio jota johtavat utopistit jotka ovat täysin irtautuneet reaalimaailmasta.

Tästä tuli tuoreeltaan hyvä esimerkki – niin kuin asiasta uutisoitiin – ”EU:ssa sopu maahanmuuttopaketista maratonneuvotteluiden jälkeen”. Uutisessa kerrottiin että kielteisen päätöksen saaneitten palauttamista halutaan nopeuttaa. No, mikäs siinä, mutta kuinka moni sen kielteisen päätöksen saa? Sillä Välimerta ei edelleenkään aiota panna tukkoon millään lailla ja Eurooppaan rantautuvat ”siirtolaiset” – ts. pääosin islamilaiset maahantunkeutujat – aiotaan ”solidaarisuusmekanismin” myötä siirtää ympäri Eurooppaa kaikkien eurooppalaisten kansojen elätettäväksi ja pysyväksi kiusaksi.

Itse ajattelen – kas kun eihän minulta kysytä – että huomattavasti tehokkaampaa olisi lopultakin pommittaa pari kolme lähtösatamaa Pohjois-Afrikan puolella tuhannen paskaksi ja samalla tietysti lyödä rahaseinä Euroopassa totaalisesti kiinni. Se antaisi aivan erilaisen signaalin. Ai niin mutta joo, sehän ei olisi sivistynyttä. Nykyisin sivistystä on vaan se, että sivistyneet kansat antautuvat suosiolla sivistymättömille kansoille.

Herrasmieskin tietää, milloin on aika riisua hanskat ja ei olla enää herrasmies.

Ja juu, meillähän on täällä Suomessakin oma vallasväki joka palvelee kyseistä utopistien imperiumia vaikka joskus ennen niitä oltaisiin sanottu quislingeiksi. Tuoreena esimerkkinä jo nuorena demariuteen sairastunut Jutta Urpilainen joka toteaa Suomen osasta tässä imperiumissa ihan pokkana näin:

Suomi maksaa EU:hun, jotta me pystymme EU:n sisäisiä tuloeroja ja elintasoeroja kaventamaan, SDP:n presidenttiehdokas ja komissaari Jutta Urpilainen perustelee Suomelle noin 5 miljardia euroa tappiollista EU:n elpymispakettia.

Itselleni tulee vaan tuosta kovasti mieleen ne aikanaan Neuvostoliiton politbyroossa olleet muutamat harvat vähemmistökansallisuuksien edustajat kuten esimerkiksi latvialainen Arvīds Pelše. Niin hän kuin Urpilainen ymmärtää että pienen maan ja kansansirpaleen etu ei voi mennä yli suuremman kokonaisuuden. Ja sen mukaan sitten toimitaan. Mitenkäs se oli, joo, pienten kansojen oikeuksien päälle nostaa koira jalan. Nykyisin ne ovat vaan vieraitten lisäksi omia koiria.

Aikanaan tuota tosin oltaisiin nimitetty maanpetturuudeksi. Ja joo, kyseinen nainen on siis demareitten ehdokas Suomen presidentiksi.

Demareitten presidenttiehdokas kumartaa kaikkiin tarvittaviin suuntiin. Suomi ei tosin kuulu niihin. Mutta voihan sinne kumartaessaan kuitenkin pyllistää.

Niin, sitten siitä suojatyöstä. Lukijahan tietää toki umpivihreän lahjakkuusreservin Iiris Suomelan. Omanlaisensa legendan. Kyseinen pimuhan putosi eduskunnasta ja siitäkös tuli henkinen pipi. Vaan ei huolta, hänelle on löytynyt suojatyöpaikka joka vaikuttaa oikealta kaikkien suojatyöpaikkojen äidiltä.

Eli hän aloittaa ”työt musiikin luovan alkutuotannon edunvalvonnassa. Teosto, Suomen Musiikintekijät, Suomen Säveltäjät ja Suomen Musiikkikustantajat ovat palkanneet Suomelan edistämään musiikin luomisen toimintaedellytyksiä yhteiskunnassa. Hänen tehtävänään on järjestöjen edunvalvonnan johtaminen, poliittisen tilannekuvan luominen ja kannanmuodostuksen koordinointi.”

Joku voisi suomentaa tuon minulle ja kertoa, mitä hemmettiä tuo oikeastaan tarkoittaa, mutta itse veikkaan sen tarkoittavan sitä, että kyseinen pimu voi tehdä ihan mitä lystää ja tuoda lisäannoksen vihervasemmistolaisuutta suomalaiseen musiikkielämään. Ja sitä hän varmasti innokkaasti tuo.

Hommaforumilta saamani vahvistamattoman tiedon mukaan kyseisen pimun ainoa yhteys musiikkiin on tähän mennessä ollut feministisen räpin kuuntelu.

Joka tapauksessa voi todeta että tuollaisille poliittisille tyrkyille löytyy aina suojaverkko mutta työttömäksi joutunut tavallinen duunari on pelkkä tilastoluku.

Ei se oo työ ko mnuu elättää, se on työpalkk.

No, ehkä näillä eväillä siirrymme kaikki joulun viettoon. Kukin tavallaan ja tyylillään.

JOULUTARINA 2023

Jäljet lumessa

Oli jouluaatto. Muuan mies, joka asui yksinään syrjässä sijaitsevassa omakotitalossa lopetteli aamukahvinsa ja läksi ulko-oven rappusille tupakoimaan. Toisin kuin tavallisesti hän pukeutui lämpimästi ja laittoi saappaat jalkaan. Sillä hän odotti. Odotti jotain joka oli tullut jo muutaman kerran. Odotti kovasti. Niin kovasti. Jos tänäkin vuonna.

Odotus ei kestänyt kauaa ja miehen muuten kovin synkille kasvoille nousi hymy. Aamuhämärän kaukaisuudesta alkoi näkyä kajastavat valot ja talon pihalle kaarsi auto. Juuri se vanha auto josta hän oli luopunut melko pian vaimonsa kuoleman jälkeen. Auto, joka oli oikeasti mennyt jo paalattavaksi. Mutta siinä se taas oli. Ja kyllä, Hänen vaimonsa istui siellä jälleen. Apukuskin paikalla. Kauniina kuin muistoissa. Kuskin ovi aukesi itsestään ja mies astui ajajan paikalle. Hän katsoi vaimoaan, joka hymyili kauniisti. Sitä hymyä jota mies oli oppinut niin rakastamaan. Mies tiesi, ettei puhua ja koskettaa voinut. Se kuului jotenkin tähän. Mutta hän oli kiitollinen tästäkin.

Niinpä hän peruutti pois pihalta ja käänsi auton talon edessä kulkevalle pikkutielle. Joka ei käännöksen jälkeen ollutkaan enää pikkutie, vaan he olivat suuressa kaupungissa. Siellä lähiössä, mistä heidän yhteinen elämänsä oli joskus alkanut. Paikka oli saman näköinen kuin silloin. Oltiinhan nyt siirrytty hetkeksi menneeseen. Vaimo osoitti miehelle sormellaan ja hymyili jälleen. Kyllä, siellähän se oli se heidän silloinen asuntonsa. Mies muisti, kuinka onnellisia he olivat olleet kun olivat päässeet pois tästä betonisten kanahäkkien keskittymästä.

Auto taisi aistia miehen ajatukset ja maisema vaihtui. Niin kuin vuodenaikakin. Oli kesä. Ja rantatie. Tutut maastot, tuttu suuri järvenselkä. Ei nyt aivan ulappa mutta suuri kumminkin. Ja siellä kulki sisävesilaiva. Jota he Hänen kanssaan olivat niin mielellään seuranneet. Eläen elämässä kallisarvoisia kiireettömiä hetkiä jolloin saattoi olla vaan. Miettimättä sitä ärsyttävää tyhjänjoutoa jota elämä oli täynnä ja johon täytyi suhtautua vakavasti. Heidän yhteiset hetket olivat paljon tärkeämpiä. Yhteiset hetket. Yhteiset kokemukset. Yhteiset muistot. Yhteinen elämä.

Maisema vaihtui mutkan jälkeen. Nyt oltiinkin Pohjanmaalla. Niin, tulihan sielläkin käytyä. Katsellen taloja ja aukeita peltoja tuumien että tässähän ollaan kuin ulkomailla. Pohjanmaa vaihtui Kainuuseen, sitten metsä-Lappiin ja heti seuraavan mutkan jälkeen tunturi-Lappiin. Tuttuihin maisemiin. Tuttuihin yhteisiin muistoihin. Seuraavan kaarroksen jälkeen ajettiinkin jo Tenojoen vieressä. Ja Hän näytti hymyillen taas sormellaan. Niin, sielläkin oltiin. Muistihan hän. Tuttuja maisemia. Tuttuja muistoja. Yhteistä elämää.

Taas mutka. Oltiin edelleen Lapissa, mutta Käsivarren suurtuntureilla. Sielläkin he kävivät usean kerran. Silloin jaksettiin vielä kulkea. Ja yöpyä teltoissa. Katsellen näkymiä joita kaupungissa ei voinut edes kuvitella. Ja jossa kulkemisen rasitus antoi parhaan mahdollisen unen. Tuttuja maisemia. Tuttuja muistoja. Yhteistä elämää. Joka otettiin heiltä niin julmasti pois.

Tuli taas mutka. Ja nyt he olivatkin takaisin melkein siellä, mistä ajo alkoi. Syrjäisempi tie kohtasi suuremman tien risteyksen. He katsoivat toisiaan ja pudistivat päitään. Ei. Ei sinne. Siellä oli sairaala. Paikka jossa kaikki loppui. Vei toiselta elämän ja antoi toiselle pelkän tyhjyyden. Mies teki risteyksessä U-käännöksen ja ajoi takaisin kohti taloa joka oli ollut heidän yhteinen kotinsa. Ja nyt vain hiljaisen miehen hiljainen tupa. Hän oli vielä vieressä. Hymyillen. Kun mies ajoi pihaan, oli apukuskin paikka taas tyhjä. Ehkä sitten ensi jouluna taas.

Mies nousi autosta, sytytti savukkeen ja katsoi heidän vanhaa autoaan joka haihtui hiljalleen pois jonnekin kaukaisuuteen. Mutta renkaanjäljet jäivät. Alkoi sataa lunta ja pian nekin peittyisivät. Mies tuumi, että olikohan hän seonnut? Vai antoivatko nämä jouluiset ajelut vielä toivoa? Että jos joskus. Joskus vielä. Jos kumminkin. Jossain. Hän toivoi sitä niin kovasti.

Mies sammutti savukkeen, käveli sisään hiljaisen miehen hiljaiseen tupaan ja alkoi viettää hiljaisen miehen korutonta joulua.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2022: Isoisä

2021: Ranta

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja Radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

HAVAINTOJA RAHAN POLTTAMISESTA

Törmäsin Matti Virenin jo viime vuonna julkaisemaan twiittaukseen jossa näytettiin tilastoa julkisyhteisöjen menoista ja varsinkin niiden kasvusta. Se on aika hurjaa settiä katsottavaksi:

Veronmaksajien keskusliiton sivulta löytyy toinen samantyyppinen grafiikka:

Mietin vaan, tällaisena käppäukkona – kai käppäukkokin saa ajatella – että kun noita graafeja katsoo, niin eikös sen myötä niin palvelut kuin suomalaisten hyvinvointi olisi pitänyt kasvaa samassa mittakaavassa? Vaan onko näin? Ei taida olla. Tietysti eläkemenot ovat osaltaan kasvattaneet tuota mutta entäs maahanmuuttoteollinen koneisto sekä jatkuvasti kasvava akateemisten nollatyöntekijöiden määrä? Muistetaan vielä, että ne kehitysmaalaiset ”huoltosuhteen korjaajat” siirtyvät tänne tultuaan pysyvän – veronmaksajien kustantaman – elatusautomaatin piiriin.

Tämä jälleen vinkkinä hallituksellemme kun se etsii säästökohteita.

Otetaan vielä toinen rahan polttamisen havainto. Itse kun olen vanhanaikainen niin olen tottunut että jos yksityisellä sektorilla myytävä tuote ei käy kaupaksi niin silloin täytyy joko parantaa tuotetta tai tehdä pankrotti. Mutta valtamedian kohdalla ei ole aivan niin. Sain eräältä ystävältäni linkin joka kertoo yksityiselle medialle maksetuista valtiontuista.

Ja suurimmat tuen (200.000€) saajat ovat tietysti ne suuret eli esim. MTV, Suomen Tietotoimisto. ja Hufvudstadabladet. Muut kahdensadan tonnin saajat ja muutkin voi katsoa tästä listasta.

Joku voi tuumia että eihän nuo summat valtion menoissa paljoakaan ole mutta suuret joet syntyvät pienistä puroista. Erityisesti jurppii se, että tuen jakaa Traficom ja se pistää tällaisen köyhän miettimään että onpa meikäläisen maksama autovero hyvässä käytössä.

Tämä myös vinkkinä hallitukselle. Mediatuen poistaminen tuskin aiheuttaisi suuttumusta muualla kuin valtamediassa mutta eikös se ole saanut muutenkin riekkua ihan tarpeeksi?

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CLXXII

1. Hieman ilkeyttä ennen joulua

Harvoin minä kirjoitan ihan puhtaasta vahingonilosta mutta tässä tapauksessahan siitä on kysymys. Eli se lukijoiden hyvinkin tuntema toimittelija Maria Pettersson joutui irtisanoutumaan Journalisti-lehden päätoimittajan paikalta. Syynähän oli tämä plagiointikohu mutta oli ihan hyvä että kyseinen naikkonen sai lopulta yleensäkin kynsilleen.

Onhan meinaan niin että valtamediassa hyvin harva ihminen on saavuttanut sellaisen kusipäisen itseään täynnä olemisen tason kuin kyseinen Pettersson. Lisäksi hän on tunnettu äärisuvakkina joka on kunnostautunut valehtelemisessa, tietäen että valtamedia ei niitä valheita koskaan valheiksi tunnusta. Hyvänä esimerkkinä naikkosen kuuluisa Malmö-kirjoitus jossa hän väitti pokkana että Malmö on täysin rauhallinen paikka jonne monikulttuurisuus ei ole tuonut minkäänlaisia ongelmia ja väitteet, että näin ei olisi ovat täyttä foliopipatavaraa.

Yleensä ns. uransa aikana hän on jatkanut itseään täynnä olevaa ”me päätämme, mistä vaaleissa puhutaan”, ”mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt” ja ”sinä et päätä, mitä on aito islam”-asennetta.

Hotellin respasta toivotaan, että hän alkaa etsiä osaamiselleen sopivaa työpaikkaa yksityiseltä sektorilta huomaten että yksityinen sektori ihan oikeasti on kiinnostunut osaamisesta eikä ylimielisestä kusipäisestä poliittisesta oikeaoppisuudesta.

Vaan joo, kyllähän hänelle joku suojatyöpaikka löytyy.

2. Säästövinkki

Nythän hallitus pyrkii säästämään julkisen sektorin menoja mikä on tietysti välttämätöntä. Se on täälläkin todettu monta kertaa että se useampi miljardi per vuosi joka poltetaan haittamaahanmuuttoon olisi tietysti erinomainen kohde. Mutta tuli myös käytyä tilastokeskuksen sivuilla ja katsottua paljonko Suomessa on tällä hetkellä yhteiskunnallisten aineiden yliopisto-opiskelijoita.

Vastaus: 19.600 opiskelijaa.

Mietin vain keskenäni sitä, että kuinkahan moni noista opiskelijoista on aikanaan nettoveronmaksajia ja kuinka moni akateemisessa suojatyöpaikassa?

Näin tässä lyhyesti. Joulua odotellessa. Hyvää viikon alkua kaikille.

KIVIMIEHEN KIROUS

Pinnanmaa, tuo mäkisten tasankomaiden luonnonkaunis maakunta oli mahtavan luontonsa lisäksi myös monien tarujen syntykoti. Pinnanmaalaiset tiesivät että täällä tarut saattoivat olla tottakin ja he olivat oppineet suhtautumaan suurella kunnioituksella niin taruihin kuin ympäröivään luontoon. Samoin kuin tietysti toisiin pinnanmaalaisiin. Se oli sitä yhteisöllisyyttä se.

Yksi tarunomaisimmista paikoista oli N´Lörönlörön kansallispuisto joka sijaitsi Äkkölämäkölän ja Uuden Hyisianan kuntien alueella alkaen Hääränlärpättämänjärveltä. Paikalliset kulkivat kansallispuistossa kuin kotonaan mutta ulkopuolisia kehotettiin kulkemaan vain valtuutetun eräoppaan kanssa. Alueella kun oli monia vaaroja ja eksymisen mahdollisuus.

Yksi kuuluisimmista N´Lörönlörön nähtävyyksistä oli Kivimies. Kallio, joka näytti vanhan miehen kasvoilta. Siihen liittyi useita taruja. Sanottiin, että se pystyi erottamaan mustasieluiset ihmiset ja jos ne koskettivat Kivimiestä, se näytti heille peilikuvana sen, mitä he todella olivat, sai aikaan äärimmäisen kauhun ja jähmetti kyseiset ihmiset kiveksi. Tähän uskottiin Pinnanmaalla ja tiedettiin myös että Kivimies ei ollut koskaan jähmettänyt ainoatakaan pinnanmaalaista. Ainoastaan ulkopaikkakuntalaisia.

Tiedettiin myös, että moni ulkopaikkakuntalainen oli kadonnut kansallispuistossa. Täysin jäljettömiin. Ja männäkesänä onneaan oli kokeilemassa kolme valtamediapuolue VMP:n itseään täynnä olevaa narsistista toimittelijatarta Helsingistä. He olivat ottaneet itselleen eräoppaan. Ei siksi, että he olisivat pelänneet kansallispuistoa. Sellaista, mitä ei tunne, ei tarvitse pelätä. Niin he tuumivat. Ollen täynnä kaupunkilaista itseään. Eihän heille voisi mitään tapahtua. Vaan siksi, että eräopas kuljetti heidät mukavasti paikalle mönkijällä ja säästi heidät parinkymmenen kilometrin kävelyltä johon kaupunkilaisnaiset eivät olisi millään hinnalla suostuneet.

Opas oli nimeltään Vakke Vänttönen ja hänellä oli selässään rynnäkkökivääri. Tätä toimittelijattaret ihmettelivät. Vänttönen vastasi ihmettelyyn:

- Täällä on vaarallisia eläimiä. Eritoten sikakoiria. Tämä ase on niiden varalta.

- No onkos niitä ihan pakko ampua?

- No ei ole. Mutta tiedetään että ne tykkäävät ihmislihasta ihan siinä kuin muustakin.

Toimittelijattaret vaikenivat hetkeksi ja ajaessaan Vakke kertoi näkymistä. Ennen kaikkea eläimistä. Nopeassa ajassa he näkivät rastarastaita, kustaarastaita, rasvalettisorsia ja kaakanoita. Lisäksi erään lammen rannan ohi ajaessaan Vakke osoitti toimittelijattarille että lammessa uiskenteli önööttejä ja sätkärapuja.

Mutta hän lopetti esittelyn pian sillä toimittelijattaret sanoivat että ei kiinnosta. Ei täällä ole kuin metsää ja ryteikköä. Ketä sellainen kiinnostaisi? Helsingin keskustan kuppilat ovat paljon mielenkiintoisempia. He olivat täällä vain sen vuoksi, että he olivat VMP:n faktanlätistäjiä ja he halusivat osoittaa perättömäksi pinnanmaalaisen tarun ihmisiä kivettävästä kalliosta.

Matka eteni hiljaisuuden vallitessa ja mönkijä pysähtyi lopulta noin viidenkymmenen metrin päähän kalliosta. Siinä näkyi selvästi ne vanhan miehen piirteet. Aivan kuin ne olisi veistetty joskus hyvin kauan aikaa sitten. Lähempänä kalliota oli kymmenen metrin välein varoituskylttejä:

Vakke sanoi vielä itsevarmoille toimittelijoille:

- Niin kuin kyltissä lukee, te kuljette tämän jälkeen omalla vastuullanne. Mutta tehtävääni kuuluu vielä varoittaa. Kalliohan on täysin suojeltu eikä sitä saa räjäyttää, louhia tai porata. Mutta Hömpstadin Vähänköehkäopiston tutkijat ovat luodanneet kallion pröntkeniittisellä laitteistolla. Tuo kallio koostuu lähes kokonaan tämpsteriitistä ja tiittitiitistä. Sen lisäksi alueella kasvaa runsaasti villejä kvanttimädäntyneitä lanttuja.

- Tämä saa aikaan kalliota ympäröivän energiakentän joka saa tietynlaisissa ihmisissä aikaan peruuttamattomia ja vaarallisia muutoksia vartalon blöbbatomisella molekyylitasolla. Ja kallio todellakin valitsee uhrinsa. Niin tutkijat kuin me pinnanmaalaiset yleensäkin olemme varmoja että tuolla kalliolla on tietoisuus. Sitä tulee kunnioittaa eikä siihen kannata missään nimessä suhtautua pilkallisesti.

Toimittelijat päästivät kirskuvan pissisnaurun, totesivat että kouluttamaton raappahousujätkä puhuu paskaa ja yrittää pelotella. Nyt pannaan sadut ja tarinat palasiksi. He kävelivät Kivimiehen luo ja koskettivat sitä yhtä aikaa. Sen jälkeen heidän kasvonsa heijastivat äärimmäistä kauhua. Vakke tiesi tämän entisestään. Kivimies näytti heille, mitä he todella olivat kun heistä oli riisuttu titteli, oppiarvo ja asema. He yrittivät paeta. Mutta liian myöhään. Jokainen muuttui kiveksi.

Jaahah, totesi Vakke itsekseen. Enkös minä varoittanut? Siinä sitä ollaan kuin Lootin vaimo. Hän huokasi, kaivoi kännykän ja valitsi tietyn numeron. Numerosta vastasi muutaman piippauksen jälkeen Uudessa Hyisianassa asuva kuuluisa kuvanveistäjä Käykö Keuhko:

- Morjens, Vakke. Mitäs sulle?

- No minä olen tällä Kivimiehellä. Ja täällä olis sulle taas kolme kappaletta. Otapa se isompi mönkijä ja käy hakemassa.

- Jaahah, täytyypä käydä. Ars longa, vita brevis. Kiitos vinkistä.

Käykö Keuhko oli tunnettu äärimmäisen realistisista kauhistuneista ihmisveistoksistaan. Häneltä oltiin joskus kysytty että miksi juuri veistettyä kauhua. Hän oli vain todennut että se on hänen taiteellinen ratkaisunsa. Sitähän ei tarvinnut kertoa, että mistä ne veistokset olivat peräisin.

Vakke käynnisti mönkijän ja alkoi ajaa takaisin N´Lörönlörön luontokeskukseen. Hän tuumasi että olipahan noista kolmesta itseään täynnä olevasta tättähäärästä lopultakin jotakin hyötyä. Kas kun Käykö Keuhkon veistoksia myytiin ulkomaillekin. Lähtöhinta oli 500.000 dollaria ja kaikki menivät kaupaksi. Se tuotti Pinnanmaallekin mukavasti verotuloja.

Pinnanmaalla mikään ei mennyt hukkaan.

KYSYMYS KYLMÄSTÄ POHJOISESTA

Siellä Dubain ilmastokokouksessa väsättiin sitten sopimus että maailma siirtyy kokonaan pois fossilisista polttoaineista. Sopimuksen sanamuoto on sinänsä sen verran ottiatuotaa että uskon hyvin monen valtion tuumivan venäläisittäin että sopimus on sopimus, käytäntö on käytäntö. Annetaan tolla nyt kumminkin löysää ilmastohysteerikoille eli eniten EU:n suuntaan. Ja sen jälkeen business as usual.

Ja se ei ole suomalaisille ollenkaan huono asia. Tuumin meinaan keskenäni että entäs jos tuo sopimus pantaisiin täysillä voimaan? Vuodesta 2050 puhuttiin. Sinne ei ole loppujen lopuksi kovinkaan pitkä aika. Meillä pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevilla valtioilla nousee esiin ajatus että taas on päätetty että mitä, mutta ei ole ollenkaan mietitty että miten.

Ihan ajatellen liikennettä. Kuinka Suomen henkilöautokanta siirrettäisiin kokonaan sähköiseksi? Ja ennen kaikkea kuinka ne sähköautot saadaan toimimaan kovissa pakkasissa? Entäs raskas kalusto? Rekka-autot? Työkoneet?

Lisäksi tuossa tapauksessa koko autokanta olisi täysin riippuvainen sähköverkosta. Joka muuttuu sitä mukaa epävarmemmaksi mitä enemmän halutaan siirtyä toiviopropellisähköön. Jos sähkönjakelu katkeaa, niin ei liiku autotkaan. Sen sijaan polttomoottoriauto on voimala itsessään. Ja koska niitä muita vaihtoehtoja ei olla vielä läheskään tarpeeksi kehitelty – kas kun sähköauto on ollut se pakollinen pop – niin mielessä käy että täytyiskös meidän ryhtyä taas opettelemaan häkäpönttöjen rakentamista? Ai niin, mutta niistäkin tulee sitä hiilidioksidia.

Paljon kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. On vain vaatimus, että näin täytyy tehdä. Mutta näitä asioita kannattaa näillä leveyksillä miettiä hyvinkin taajaan. Ja muistaa se, että Suomi ei ole hiilineutraali. Suomi on jo hiilinegatiivinen.

Niin muuten, siellä kokouksessa tämä entinen Yhdysvaltain varapresidentti Al Gore joka on ilmastohysterialla tienannut aika monta taalaa heitti varsin mielenkiintoisen näkemyksen demokratiasta:

”Ihmiset, jotka eivät seuraa valtamediaa, uhkaavat demokratiaa.”

Jaa mitähän ne oikeastaan uhkaavat? Eihän siinä sinänsä. Suomen poliittisesta eliitistä valtaosa on ajatellut näin jo kauan aikaa. Asiasta tarkemmin MC Tsuhnassa.

KÄPPÄUKOT JA ÄHLÄMÖIDYT VAATIMUKSET

Örnätjärven Erämiesten metsästysmajan rantasaunan savupiipusta nousi taas kertaalleen korkeuksiin sankka savu ja mukana nousi ilmoille myös reippaasti kipinöitä. Siellä taidettiin polttaa muun puun seassa närepuuta. Vaan hyvinhän ne saunan pesässä pelittivät. Saunomassa oli kaksi setärumaa™ käppäukkoa eli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka olivat löylytauollaan hetki sitten käyneet saunan kuistilla kovassa pakkasessa ruodot höyryävinä polttamassa voimasavuke Bostonit. Miehet olivat olleet koko kuluneen päivän valmistelemassa ohiampumisen sisäratojen Suomenmestaruuskilpailuja.

Käppäukot siirtyivät kuistilta saunan pienen pukuhuoneen puolelle jota takkatuli mukavasti lämmitti, istuivat perseilleen, ottivat sakuskaksi hieman aleikum salamia ja aukaisivat Tsuhnan Kostot. Siinä hörpyn otettuaan Ykä aukaisi sanaisen viha-arkkunsa ja totesi:

- Hjuu, minä olen viime aikoina seurannut noiden ählämäbiittien tai islamilaisiksiko niitä pitäisi sanoa edesottamuksia. Meteli on melkoinen ja mellakka ei ole enää vika vaan ominaisuus. Vaan oletko huomannut, mikä niillä ählämäbiiteillä on koko ajan metelöinnistään puuttunut?

Lötjönen otti hörpyn Tsuhnan Kostosta, kaivoi sitten pari palaa aleikum salamia natusteltavaksi ja vastasi:

- Vaan olenhan hyvinkin. Siitä möykkäämisestä puuttuu toistuvasti se julistus että me islamilaiset haluamme olla osa länsimaista kehittynyttä yhteiskuntaa, haluamme elää osana sitä ja noudattaa länsimaisten yhteiskuntien lakeja ja periaatteita hyödyllisenä osana sitä. Johan meillä kiitollisuuskin sen vaatii, kun länsimainen yhteiskunta sentään elättää meidät vaikka meistä ei ole sille mitään hyötyä.

- Ja sepä juuri puuttuu. Sen sijaan nyt aivan avoimesti on alettu vaatia että koko Eurooppa tulisi siirtää sharian alaisuuteen eli muuttaa se samanlaiseksi paskastaniaksi kuin mistä ne ovat tänne lihapatojen ääreen muuttaneet. Ja osaatko sanoa, miksi ne ovat alkaneet sitä niin avoimesti vaatia?

- Häh, osaanhan toki. Siksi, kun ne ovat alkaneet uskoa, että se ihan oikeasti onnistuu. Ja niillä on siihen ihan hyvä peruste. Kas kun nämä länsimaiset yhteiskunnat jotka ovat ottaneet miljoonakaupalla ählämäbiittejä elätettäväkseen eivät vieläkään usko että ne ovat hyökkäyksen kohteena. Ja sen sellaisen homman ennustehan ei ole ensinkään hyvä. Länsimaisten yhteiskuntien kannalta.

- Ei ole niin. Varsikin kun koko liberaalivasemmisto vieläkin julistaa että monikulttuurisuus on rikkaus ja islam is a religion of peace. Ainoa ongelma on islamilaisiin ja tietysti niihin liberaalivasemmistolaisiin kohdistuva vihapuhe jonka liberaalivasemmisto tietysti yksinoikeudella määrittelee. Lisätään tähän vielä se, että islamilaiset lisääntyvät kuin kaniinit. Mitä tapahtuu, kun tietty väkimääräraja on ylitetty? Kun ne ovat nytkin jo niin itsevarman röyhkeitä?

- Tapahtuu Libanon-ilmiö. Ja siinä vaiheessa voisi toivoa tai suorastaan rukoilla että länsimaissa lopultakin tajuttaisiin että tässä on kyse ihan oikeasta sodasta. Ja vielä helvetin rumasta sellaisesta sillä ählämäbiiteille ei ole mikään ongelma käyttää naisia ja lapsia ihmiskilpinä. Että se tajuttaisiin, niin ehkä silloin olisi ensiksi pakko päästä eroon länsimaisista vasemmistoliberaaleista. Tavalla tai toisella.

Ykä lisäsi hieman puita takkaan ja jatkoi omalta osaltaan:

- Länsi-Euroopassa se jonkin asteinen sota on jo aivan varmaa. Siltä ei voi välttyä. Tietysti toinen vaihtoehto on täydellinen alistuminen. Eli kehittynyt yhteiskunta vapaaehtoisesti antautuu paskastanialaisille ja muuttaa itsensä paskastaniaksi. Mikä muuten tahtoo sanoa sitä että niin Ranskan kuin Iso-Britannian ydinaseet olisivat islamilaisten hallussa ja siitä ei väännä vitsiä edes savolaiset vääräleuat. Täällä Suomessa se pystyttäisiin sinänsä vielä välttämään. Ei oikeastaan tarvittaisi kuin lyödä taikaseinä kiinni ja todeta että Kela Goldilla on jatkossa arvoa saman verran kuin markka-ajan puhelinkortilla.

- Totta. Mutta se vaatisi valtaosalta puolueista sen tunnustamista että viimeiset kolmekymmentä vuotta ollaan oltu järkyttäviä idiootteja. Ja lisäksi myös sitä, että vääryydellä saadut etuoikeudet eivät ole pysyviä etuoikeuksia. Ne voidaan ottaa pois, ja piru vie otetaan kanssa.

Lötjönen alkoi kaivella Voimasavuke Bostonia ja totesi vielä:

- Pistää vaan ihmettelemään se ählämäbiittien älykkyysosamäärä. Meinaten, mitäs tällä lännessä tapahtuisi jos ne saisivat sen islamilaisen ihanneyhteiskuntansa?

- Hähhää, joo, no silloinhan opiskelussa äärimmäinen ykkönen kaukana muusta olisi koraanin ulkoa pänttääminen alkuperäiskielellä. Muu opiskelu tuppaisi jäädä vähemmälle. Paljon vähemmälle. Ja sillä konstilla alkaisi ählämäbiitit ennen pitkää ihmettelemään että mikä on kun ei leipä tulekaan enää pöytään itsestään.

- Allahupa vuan hyvinniin, akpaar.

Käppäukot kävivät kuistilla polttamassa voimasavukkeen ja siirtyivät sitten takaisin löylyyn. Ennen sitä he laittoivat vielä takan ritilälle hautumaan Lälläveden Läski & Leivonnaisen kolesteroolilenkkiä. Sitä tippuva rasva sai aikaan mukavaa sihinää löylyn äänen sekaan.

Rasvaa säästämättä. Laardista tinkimättä.

Pinnanmaalla sianliha ei ole haram. Sen sijaan halal on totaalisesti kielletty eikä ihan pienillä rangaistuksilla.

PUHE ENNEN TIEDOSTAVAA MIELENOSOITUSTA

Helsinki, ennen, tänään ja aivan varmasti myös tuonnempana…

Omasta mielestään kansan parhaat – joskaan ei varsinaisesti työssäkäyvät – voimat olivat jälleen kokoontuneet Helsinkiin osoittamaan mieltään. Tarkemmin sanoen kevyttaistelemaan natseja vastaan. Paikalla oli parisataa kevyttaistelijaa mutta media löisi tietysti lukuun nollan perään ja ottaisi porukasta sopivia kuvakulmia. Yksi tilaisuuden puuhamiesoletetuista eli aktivisti Leevi Piimäläinen tarttui mikrofoniin, kohotti nyrkkinsä ja alkoi puhua:

- Hyvät toverit! Kommunistit! Sosialistit! Stalinistit! Maolaiset! Anarkistit! Elatuskapinalliset! Pirinistit! Liimatilhit! Vaikkukorvat! Nenärenkaiset! Rapalan mannekiinit! Sukkahousukoppelot! Olemme jälleen valmistautuneita kevyttaisteluun natseja vastaan!

- Emmehän me varsinaisesti tiedä, että mikä noista natseja tekee! Tai edes että mitä natsismi tarkoittaa! Mutta sillä ei ole mitään merkitystä! Koska kevyttaistelumme periaate on toinen, ja paljon, paljon tärkeämpi! Veronmaksajat ehkä ruokkivat vatsamme! Mutta kuka tai mikä ruokkii egomme? Se meidän on ruokittava itse! Ja tällä kevyttaistelulla me ruokimme sen! Tästä me saamme tunteen siitä, että olemme taistelijoita! Että olemme sankareita! Että olemme sen työläiskansan edustajia jota sinänsä emme oikein tunne emmekä oikein välitäkään tuntea! Mutta meillä on oikeus puhua heidän äänellään! Jos he eivät siihen suostu, niin hekin ovat joitain vitun natseja!

- Tämä kevyttaistelu antaa meille myös mahdollisuuden uhriutua! Olla marttyyreita! Me tiedämme, että valtion väkivaltakoneisto eli poliisi tulee estämään kevyttaistelumme. Sinänsä se myös suojaa meitä, sillä se tekee estämisen sen verran nätisti ettei meidän hipiäämme ota kipeää ja se kohteemme ei välttämättä olisi yhtä helläkätinen jos pääsisimme sen iholle kiinni.

- Mutta kun poliisi kohdistaa meihin kevytvoimankäyttöä niin muistakaa toverit uhriutua jälkikäteen! Pankaa alaleuka väpättämään ja kertokaa hirvittävästä traumatisoitumisesta. Kas kun se palvelee meitä ja meidän egoamme sillä valtamediapuolue VMP julkaisee valituksemme suodattamatta ja tutkimatta! Me voimme olla melkein kuin Bolivian armeijan ampuma Che Guevara! Ehkä kasvomme ovat joskus mustavalkoisina t-paidoissa! Ehkä meistäkin tulee idoleita!

Siis hyvät toverit! Kommunistit! Sosialistit! Stalinistit! Maolaiset! Anarkistit! Elatuskapinalliset! Pirinistit! Liimatilhit! Vaikkukorvat! Nenärenkaiset! Rapalan mannekiinit! Sukkahousukoppelot! Menkäämme kohti turvallista ja suojattua kevyttaistelua! Ja sen jälkeistä äärimmäisen raskasta uhriutumista.

Eteenpäin!

JÄTKIEN HARTAAMPI HETKI

Niin, siinähän vietettiin sitä ensimmäistä Kekkoslovakian jälkeistä syksyä. Tapahtumaton tapahtumapaikka oli eräs rintamamiestalo jonkin verran pienestä keskustasta syrjemmällä ja paikalla oli neljä kaverusta. Yksi niistä Ykä. Yksi asui talossa äitinsä ja veljensä kanssa, muut olivat tulleet paikalle hartaushetkeen.

Sinänsä tuollaiset pikkusen alta kaksikymppiset sällit eivät olleet kovin hartaita luonteeltaan eikä taipumuksiltaan. Enempi kaikki erisorttinen synti viehätti. Mutta poikkeuksia oli ja tämä oli sellainen. Kaverilla oli stereot. No, olihan Ykäkin jo ehtinyt hankkia sellaiset kun oli niitä palkkatöitäkin tullut tehtyä. Mutta se kaveri oli ehtinyt ensimmäisenä ja saanut Epe´s Music Shopista tuoreen albumin jota muut vielä odottivat. Tuo Epe´s Music Shop oli siihen aikaan lähes ainoa paikka, josta saattoi tilata sellaisia levyjä joita ei ollut koko maakunnan kaupoissa tarjolla. Se levy joka sai aikaan hartaushetken oli tällä kertaa kanadalaisen Rush-yhtyeen albumi Signals.

Hartaushetki alkoi. Kaveri otti varovaisesti levyn pussista pitäen reunoista kiinni niin että sormet eivät sotkisi vinyylipintaa. Seuraavaksi hän asetti yhtä lailla varovasti levyn levylautaselle, laittoi lautasen pyörimään ja pyyhki miljoonaharjalla pois kaiken mahdollisen ylimääräisen pölyn. Sitten neula levylle ja ensimmäinen puoli soimaan.

SUBDIVISIONS

THE ANALOG KID

CHEMISTRY

DIGITAL MAN

Kun ensimmäinen puoli soi, kaikki olivat hiljaa ja keskittyivät kuuntelemaan. Ainoa liike oli levyn kannet ja sisäkannet jotka kiersivät hepulta toiselle. Siihen vinyyliaikaanhan ne kannet olivat taidetta. Kun ensimmäinen puolisko loppui, pidettiin ulkona tupakkitauko ja analysoitiin kuulemaamme juuri niin kuin kaiken kaikesta tietävä hieman alle kaksikymppinen saattoi analysoida. Sitten siirryttiin sisään ja vuorossa oli hartaushetken toinen puoli.

THE WEAPON

NEW WORLD MAN

LOSING IT

COUNTDOWN

Kuuntelu jatkui yhtä lailla hartaissa ja hiljaisissa tunnelmissa. Lopulta kuului se pieni raksahdus joka tarkoitti että äänivarsi nousi ja palasi paikalleen. Oli jälleen vuoro pihalla pitää uusi analysointisessio.

Mutta edessä oli vielä ylimääräinen hartaushetki.

Kaverin äiti, tunnettu jauhopeukalo, oli keittänyt vieraille kahvit – pannulla tietenkin – ja tehnyt keitinpiiraita. Niitä natustettiin tosi hartaissa tunnelmissa tuumien että ei ambrosia eikä nektari ole tämän rinnalla mitään ja katseltiin ujosti astiaa että ilkeisköhän vielä santsata. Kaverin äiti laukaisi jännityksen sanomalla että nämä on pojat tehty syötäväksi eikä säästettäväksi. Niinpä siinä jatkettiin päättäväistä matkaa kohti ähkyä.

Pieniä, mutta mieleenpainuneita hetkiä. Olihan niitä vielä sen jälkeenkin. Mutta aika kului niin kuin sillä tapana on ja hajotti porukan kuka minnekin niin kuin pienillä paikkakunnilla tuppaa tapahtua. Mutta paljon, paljon myöhemmin tuli Lötjösen kanssa tuumittua että kun vinyyli muuttui toisiin formaatteihin niin siinä musiikin kuuntelussa hävisi nimenomaan se tietty hartaus. Niitä sen jälkeen tulleita CD-levyjähän saattoi lojua ilman kansia lattialla tai auton takapenkillä tai ties missä. Vinyylin kanssa sellaista ei olisi koskaan tapahtunut. Ja sen jälkeenhän suurimmalla osalla ihmisiä musiikki – tai mitä se nyt nykyisin onkaan – on pelkkää älyhärpäkkeessä olevaa bittivirtaa.

Tuumittiin siinä vielä että ehkä meidän Kekkoslovakiassa kasvaneiden on vieläkin jotenkin helpompi pysähtyä ja keskittyä. Tai sitten olla vaan, tekemättä yhtään mitään.

*

Ja kun tuli tuo albumi mainittua niin laitetaanpa siitä soimaan se kuuluisin kappale eli Subdivisions:

LEIKKIPARTISAANIN VAIKERRUS

Itsenäisyyden muistopäivänä nähtiin taas kertaalleen erästä tuttua kaavaa. Eli leikkipartisaanit pyrkivät päästä härkkimään 612-kulkuetta. Poliisi ilmoitti että sinne meneminen on laiton mielenosoitus koska se paikka on jo varattu 612:lle. Leikkipartisaanit pysyivät kovana eivätkä neuvotelleet vaan menivät silti.

No, poliisi pyysi poistumaan, osa poistui ja osa ei. Niinpä poliisi käytti voimaa ja kuskasi leikkipartisaanit pois. Sen jälkeen – tuttuun tapaan – leikkipartisaanit eivät enää pysyneetkään kovana vaan sitten tuli henkinen pipi ja alkoi valitus. Jonka Yle tietysti auliisti julkaisi. Otteita:

Helsinki ilman natseja -mielenosoitukseen osallistuneet henkilöt kritisoivat poliisia liioitellusta voimankäytöstä Töölöntorilla itsenäisyyspäivänä.

*

Helsinkiläinen Kristian Wallgren osallistui itsenäisyyspäivänä Helsinki ilman natseja -mielenosoitukseen.

Wallgren kertoo yllättyneensä poliisin otteista, kun Töölöntoria tyhjennettiin mielenosoittajista. Hänen mielestään ne olivat tarpeettoman kovia.

Wallgren kertoo, että poliisit kerääntyivät mellakkavarusteissa mielenosoittajien ympärille. Samalla ratsupoliisit ratsastivat hänen mukaansa väkijoukkoon ohjaamaan ihmisiä.

Hän koki tilanteen pelottavaksi.

*

Wallgen näkee, että mielenosoittajat olisi voinut siirtää pois pienemmälläkin voimankäytöllä. Erityisesti hevosten käyttö oli hänestä pelottavaa.

*

Niin. Sitten alkoi pelottaa. Kun oli niitä hevosiakin. Eikä saatu elämysmatkailla. Näillä leikkipartisaaneilla on se piirre, että heidän pitäisi saada riekkua täysin vapaasti, mutta sitten jos joku estääkin sen, niin se on sitten epiä.

Sinänsä kaikki tämä on toivoa herättävää. Kas se on selvää että tuolla porukalla jäi se vallankumous taatusti tekemättä. Eiväthän ne tosin sitä yritäkään. Kunhan elämysmatkailevat.

Urhojansa kansanvalta esiin nostaa kaikkialta

BENGTSKÄR

Joulukuun kuudentena – jolloin joskus vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää – minulla on ollut jo pitkään tapana muistella sotiemme aikana vähemmälle huomiolle jääneitä taisteluja. Yksi sellainen oli Hangon lähellä 26. heinäkuuta 1941 käyty Bengtskärin taistelu.

Bengtskärhän on pieni, vain parin hehtaarin kokoinen saari, tai oikeastaan vain luoto. Mutta siellä oli korkea majakkarakennus jota suomalaiset käyttivät tiedustelu- ja tulenjohtopaikkana. Sieltähän pystyi tiedustelemaan ja johtamaan tulta niin Hangon kuin Suomenlahden suuntaan ja kun Hanko oli sillä hetkellä vihollisen miehittämä niin asiantilahan ei sitä miellyttänyt.

Vihollisen iskujoukko matkalla Bengtskäriin

Niinpä se hyökkäsi 26. heinäkuuta saarelle kuljettaen iskujoukon neljällä vartiomoottoriveneellä. Kussakin veneessä oli noin 30 miestä. Tarkoitus oli vallata saari, räjäyttää majakka ja sen jälkeen palata takaisin Hankoon. Saaren puolustajina oli vajaan joukkueen kokoinen miehistö luutnantti Fred Lutherin johdolla. Suomalaisten aseina oli pari konekivääriä ja konepistoolia sekä vanhoja ruotsalaisia Mauser-kivääreitä. Lisäksi oli 20-millinen Madsenin konetykki.

Vihollinen pääsi rantautumaan klo 01 yöllä huomaamatta ennen kuin vartio huomasi sen. Suomalaiset piiritettiin majakkaan josta käsin ne puolustautuivat käsikranaatein ja kasapanoksin. Tilanne vaikutti hyvin vaikealta mutta apua saatiin Örön ja Granholman rannikkopatterien tulesta sekä merivoimien tykkiveneiltä Uusimaalta ja Hämeenmaalta ja myös vartiomoottorivene VMV 13:lta. Rannikkopatterit ja laivat ampuivat suoraan saarelle koska suomalaiset olivat majakassa. Tykkivene Uusimaa upotti yhden apuun tulleen vihollisaluksen. Lisäksi apua toi Rosalasta lähetetty luutnantti Kaikkosen johtama 80 miehen osasto joka pääsi pureutumaan saareen ankarien lähitaistelujen jälkeen. Avuksi tuli lisäksi kolme Fokker-hävittäjää.

Suomalaiset rannikkotykit ja alukset tulittavat Bengtskäriä

Kello viiteen iltapäivällä mennessä kaikki saarelle hyökänneet viholliset oli tuhottu ja taistelu oli päättynyt suomalaisten voittoon. Taistelussa oli kaatunut 21 suomalaista ja arviolta sata vihollista. Vihollinen taisteli antautumatta ja vangiksi jäi vain vaikeasti haavoittuneita. Seuraavana päivänä vihollisen pommikoneet iskivät vielä saarelle ja pommituksessa kaatui 11 suomalaista.

Taistelu oli osa Hangon rintamaa jossa käytiin asemasotaa joulukuun 1941 alkuun saakka jolloin vihollinen tyhjensi Hangon.

Tuolloin elettiin aikaa jolloin Suomi oli itsenäinen ja taisteli itsenäisyytensä sekä suomalaisten turvallisuuden puolesta.

Taistelun voittaneita suomalaisia sotilaita Bengtskärissä