perjantai 20. joulukuuta 2019

JOULUTARINA 2019


Hömötiainen jouluaamuna

Kuhmo, Kilpelänkangas, jouluaattona 1998


Metsäinen Kilpelänkangas uinui hiljaisessa rauhassa lumisessa vaipassaan. Vain ajoittainen tuulen kohina joka silloin tällöin pudotti vähän lunta oksilta antoi pienen mausteen syrjäiseen  ja liikkumattomaan hiljaisuuteen. Satunnainen ohikulkija olisi saattanut ajatella että tässä paikassa oli vallinnut samanlainen Tapion rauha jo vuosisatoja. Ehkä vuosituhansia. Näyttiväthän suuret puut koskemattomilta mutta tosiasiassa yksikään niistä ei ollut viittäkymmentäkahdeksaa vuotta vanhempi. Puiden oksilla majaileva paksu tykkylumi hieman hämäsi.

Vuoden 1940 helmikuussa täällä oli käyty ankaria taisteluja suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä. Vihollisen tykistö oli jauhanut koko Kilpelänkankaan puuttomaksi. Mutta aikanaan rauha palasi ja elämä jatkoi kulkuaan. Se seuraava sota sodittiin sitten idempänä.  Ihmiset muistivat tapahtuneet. Pääosa heistä. Jotkut unohtivat tai väittivät unohtaneensa. Sitä ei satunnainen ohikulkija osannut sanoa, että muistiko hänen jalkojensa alla oleva maa. Kukapa sen puolesta olisi osannut kertoa ja itse se piti hiljaisena salaisuutensa.

Jouluaaton lyhyen päivän hämärässä metsän rauhaa alkoi häiritä moottorikelkan ääni. Ääni kuului kaikuvana jo kauan ennen kuin kelkan valo alkoi valaista metsää ja ajoi närkästyneen harakkaparven matkoihinsa. Kelkassa näytti olevan kaksi lämpimiin pilkkihaalareihin pukeutunutta miestä ja kelkan perässä kulki vielä täyteen lastattu ahkio. Metsässä ei näyttänyt olevan mitään mikä saattaisi olla ihmisen tekemää. Mitähän noilla miehillä oli mielessä?

Kelkka ajoi pienen maastosta erottuvan nyppylän ohitse parinsadan metrin päässä sijaitsevalle Petrankoskelle missä miehet näyttivät täyttävän pari vesikanisteria. Sitten kelkka käynnistyi uudestaan ja palasi samalle nyppylälle jonka se oli aikaisemmin ohittanut. Miehet nousivat ylös kelkasta. Jotain tuo nyppylä piti sisällään. Ennen kuin miehet ryhtyivät sen suurempiin toimiin he kaivoivat rintataskuistaan askin punaista Norttia ja panivat palamaan.

- Montakos vuotta tästä on puhuttu?

- Eiköhän sen vajaan parikymmentä vuotta. Siitä asti kun Hugo tään meille eka kerran näytti.

Nuo miehet olivat kolmekymppisiä lapsuudenystäviä. Veke ja Kalle. Alun perin kotoisin Sivakan kylästä Kuhmosta. Oltiin menty ikävän kauas niistä ajoista jolloin ihminen saattoi elää koko elämänsä lapsuudenmaisemissaan joten elämä oli vienyt kummankin kauemmas. Ei tosin sentään etelään saakka. Veke asui Sotkamossa ja Kalle Kajaanissa. Molemmat olivat pitäneet yhtä lapsuudesta saakka ja kun kummallakaan ei tällä hetkellä ollut sen suurempia siteitä tai velvollisuuksia niin he olivat päättäneet toteuttaa sen, mistä oli ollut jo kauan puhetta.

Tämä joulu vietettäisiin korsussa, täällä syrjäisellä Kilpelänkankaalla. Vanhassa talvisodan taistelumaastossa.

Eiväthän he itse olleet korsua tehneet. Sen oli tehnyt Veken isoeno Hugo Miettinen josta oli tullut molemmille pojille läheinen jo lapsesta saakka. Olivathan pojat olleet Hugon tilalla monena kesänä jonkinlaisina trenkipoikina jo alun toiseltakymmeneltä joskaan jälkeenpäin pojat eivät miehiksi vartuttuaan oikein tienneet että oliko heistä ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei Hugo heidän haparoivasta työnteostaan tosin koskaan moitteen sanaa sanonut ja hän oli muutenkin kovasti iloinen, huumorintajuinen ja jotenkin lämpöä ympärilleen kylvävä ja sitä säteilevän elämänasenteen omaava mies. Vaikka hän olikin aikanaan käynyt sekä talvi- että jatkosodan taistelut läpi. Mutta niistä hän ei ollut pojille puhunut juuri mitään. Jotain yleisluontoista pientä. Eivätkä pojat viitsineet kyselläkään. Jotenkin he hoksasivat että siitä asiasta esitettyihin kysymyksiin ei tulisi vastauksia.

Hugolla oli myös kaikenlaisia salaisuuksia. Sellaisia pieniä asioita mitkä hän aika ajoin nosti yllättäen esille hämmästyttäen pojat joka kerta. Tai eivät ne kai varsinaisia salaisuuksia olleet. Olivatpahan asioita jotka hän tiesi ja joita hän antoi tipoittain pienille pojille elämän mukavaksi mausteeksi. Iässä, jolloin moni asia oli vielä aivan uusi ja kokemisen sekä oppimisen riemu olivat aivan muuta kuin aikuisella. Se suurin salaisuus paljastui pojille vasta elokuussa 1980 kun pojat olivat kahdentoista ikäisiä. Hugo vinkkasi pojille peukalollaan Lada Nivansa suuntaan ja totesi:

- Lähetääs pojat vähän ajelulle. Pakatkaa reput ja ottakaa kumisaappaat mukaan. Ollaan yön yli.

Autoissa pojat kysyivät että minne me mennään. Hugo vastasi rattia sompaillessaan hieman yksinpuhelun tyyliin:

- Niin… minä siitä ole muistanut sanoakaan… meillä on tuolla Sivakasta itään vielä yks maaläntti… ei se oo kuin muutama hehtaari… saatiin se aikanaan vähän sattuman kaupalla… minä olen siellä vähän väsäillyt… kun on siellä vähän semmosta… no, henkilökohtaista historiaa… saatte kohta nähdä…

Ajomatka kesti muutaman kymmenen kilometriä ja sen aikana Hugo rupatteli muuten vaan mukavia. Hugolla oli tapa kertoa aivan tavallisista asioista ja ohitettavista maisemista jotenkin hupaisasti. Hän sai mitättömänkin asian elämään. Niin että pojilla pääsi naurun tirskettä vähän väliä. Aikansa ajettuaan Hugo käänsi Nivan metsäautotielle jota ajettiin vajaa kilometri kunnes saavuttiin metsätien kääntöpaikalle. Hugolla oli mukana pojille makuupussit ja kenttäpatjat jotka laitettiin irtohihnoilla reppuihin kiinni. Hän itse löi selkäänsä raskaan rinkan ja totesi:

- Lähetääs. Matka ei oo pitkä.

Kävelyä kesti ehkä puoli kilometriä. Sen aikana hän kertoi pojille:

- Se on pojat sillä lailla että minä olin tällä Kilpelänkankaalla ensimmäisen kerran parikymppisenä. Ei ollut mikään mukava keikka se. Se oli talvisotaa silloin se, talvisotaa joo… silloin tällä kankaalla ei ollut enää puun puuta. Naapuri oli ampunut tykkilöillä koko kankaan päreiksi. Tuntui ihmeeltä että siitä selvittiin. Pikakiväärimieshän minä olin. Niin kuin siinä seuraavassakin rähinässä. Vaihtui vaan pyssy siinä välillä Lahti-Salorannasta Emmaan. Synkkää levyä siinä silloin soitettiin juu… vaan… mitäs niistä sen enempää… hyvä että puutkin ovat jo kasvaneet… saadaan olla rauhassa… toivottavasti pysytäänkin… jaahah, aletaankin olla perillä.

Pojat ihmettelivät:

- Mutta eihän tässä ole mitään. Pelkkää mettää. Ja tämmönen pieni mäennyppylä. Ja eihän meillä oo telttaakaan.

Hugo hymyili sitä tyypillistä salaisuushymyään. Ovelaa velmua ilmettä korosti hänen aivan vaalea ja melko kikkara tukkansa joka ei oikein koskaan pysynyt minkään sortin jakauksella tai kampauksella. Aivan kuin silläkin oli aina jotain pirunkuria mielessä. Hän  kumartui ja veti auki täydellisesti naamioidun salaluukun. Poikien vielä hölmistellessä hän käveli nyppylän sivulle ja aukaisi toisen, pienemmän luukun.

- Hjuu, pojat. Kesämökki on vähän joka toisella mutta monellakos on oma korsu? Minä olen tätä luppoaikana väsäillyt viimeiset pari vuotta ja nyt se on valmis. Mennäänkös?

- Voi juku!

Korsussa oli laveri johon mahtui nukkumaan muutama mies, pieni pöytä penkkeineen, kamiina ja lisäksi priimuskeitin. Ylempi laveri oli tavaroitten säilytystä varten. Oli pieni ikkuna joka sekin oli naamioidun luukun suojassa. Ja jostain katonrajasta roikkui rautalanka. Hugo kaivoi rinkastaan pienen matkaradion, kiinnitti rautalangan siihen antenniksi ja laittoi radion rinnakkaisohjelman soimaan.

- Pitäähän sitä korsussa vähän viihdettäkin olla. Sitä rammaria ei sentään ole. Ja tulkaas vielä katsomaan…

Korsun ulkokäytävällä varsinaisen korsun oven vieressä oli toinenkin ovi. Sen takana oli ihan oikea sauna. Pieni kyllä, mutta oli lauteet, kiuas ja kuumavesisäiliö.

- Hitsailin tuon säiliön kotona joutessani. Tehdäänpäs pojat sitten evästä.

Puu paukkui kamiinassa ja Hugo keitteli priimuksella soppaa. Sitä ei ehkä saanut Michelin-tähtiravintoloista mutta jäi se pojille mieleen. Vettä, lihalientä, suolaa, makaryllejä ja sitten sellaista tavallista suuremmasta purkista sekaan äyskäröityä hyvää säilykelihaa. Hugo selitti:

- Tää on pojat sotavaltion säilykelihaa. Tätä te pistelette sitten armeijassa joskus tekin. Mutta saattepa nyt maistiaisen.

- Mistä sinä semmosta olet saanut?

- Sotaveteraanina mulla on tiettyjä suhteita. No niin, alkakaas pojat pistellä ääntä kohti. Ja syökääpäs näistä. Nää on teille lahjaksi.

Ja pojathan pistelivät. Kenttäpakeista jotka Hugo antoi heille lahjaksi.  Palanpainikkeena oli näkkileipää, itse tehtyä suolaista voita ja leivän päälle vielä hieman lisää sotavaltion säilykelihaa. Myöhemmin oli vielä korsusaunan vuoro jonka jälkeen unta ei tarvinnut laverilla odotella. Siitäkin huolimatta että paikan jännitys sai suorastaan värisemään. Me nukutaan oikeassa korsussa… ja syötiin oikeista kenttäpakeista… voi jumankekkonen…

Seuraavana päivänä kun Hugo sulki korsun naamioluukut hän totesi pojille:

- Se on pojat sillä lailla että kun te siitä vartutte niin tää korsu on aina teidän käytössänne. Joko yksin tai porukalla. Ja kavereitakin voitte tuoda. Kyllä tähän semmonen neljä, viisi miestä mahtuu.

Vuodet kuluivat. Veke ja Kalle käyttivät korsua. Eivät tietenkään kovin usein, sillä tie vei heidät kauemmas kotikylältään. Joskus he kävivät yhdessä, joskus yksinään. Olipa Hugokin joskus mukana, sen jälkeen kun pojat olivat käyneet armeijan. Siinä saunoessa ja tuutinkia ottaessa Hugo kertoi pojille hieman sotareissustaan. Ei paljoa. Ei oikeastaan tarvinnutkaan sillä pojat olivat armeijassa saaneet jo sen opin että kun sotimisen harjoittelukaan ei ollut millään muotoa mukavaa niin mitä se sotiminen sitten olisikaan.

Sen Hugo kertoi että oli talvisodassa ollut Kuhmon rintamalla ja jatkosodassa jossain Itä-Karjalassa. Pikakiväärimiehenä alusta loppuun. Mutta ei hän paljon muuta kertonutkaan. Oli paljon kiinnostuneempi nykypäivästä ja poikien elämästä ja suunnitelmista. Eivätkä toverukset viitsineet pahemmin kyselläkään kun tiesivät että Hugo osasi velmulla tavallaan siirtää puheenaiheen johonkin muuhun ja vielä niin ovelasti että kysyjä meni heti aiheeseen mukaan ja tuumasi että tuostahan minä itse asiassa alun perin halusinkin puhua.

Pari muutakin kertaa vietettiin yö korsussa Hugon kanssa. Mutta se Veken ja Kallen keskenään sopima korsujoulu oli jäänyt viettämättä. Aina oli jotain tiellä. Mutta nyt se tapahtuisi. Se oltiin sovittu jo keväällä. Hugolta kysyttiin tietysti lupa ja sehän joka kerta saatiin. Syksyllä käytiin tekemässä valmisteluja ja katsastettiin korsun kunto. Kysyttiinpä Hugolta että tulisiko hänkin viettämään joulua korsussa. Olihan hänen vaimonsa kuollut pari vuotta aikaisemmin ja pariskunta oli jäänyt lapsettomaksi. Tuttuja tiluksiakin viljeli jo vieras ja nyt jo 78-vuotias Hugo asui yksiössä Kuhmossa ja oli vähän tylsistynyt. Korsujoulu toisi vaihtelua. Hugo oli selvästi miettinyt asiaa mutta todennut sitten:

- Mulla kun on ruvennut toi pumppu temppuilemaan… taitaa olla jo vähän liian rankka reissu… mieli kyllä tekis… vaan täytyy sitä ihmisen alistua tuon ajan rattaan edessä… se kun jauhaa meidän jokaisen… armoa tuntematta… ja tulihan mulla silloin aikanaan muutama joulu korsussa vietettyä… valtion vaatteissa… mutta menkää te pojat ja viettäkää joulua minunkin edestä…

Muutama päivä ennen joulua Hugo oli saanut sydänkohtauksen ja joutunut Kuhmon sairaalaan. Ennen korsulle lähtöään pojat – tai aikamiehet jo – kävivät tervehtimässä häntä. Näytti siltä että Hugo toipuisi hyvin mutta joutuisi olemaan joulun yli tarkkailussa. Hän puristi Vekeä ja Kallea kädestä. Hänen tukkansa oli edelleen samalla lailla kikkara ja vallaton eikä hän ollut kaljuuntunut ollenkaan mutta hiuspehko oli muuttunut harmaaksi. Tällä kertaa Hugon äänessä ei ollut velmuilua:

- Eihän sitä pojat tiedä… mitä tapahtuu… jos ei enää nähtäiskään, niin ettehän pahalla muistele…

Pojat totesivat että pahat pahalla muistelevat ja vielähän me ilman muuta nähdään.

Ja nyt he olivat korsulla.

Täällä oltiin oltu talvisin aikaisemminkin joten kaava oli tuttu eikä työnjakoa tarvinnut erikseen neuvotella. Salaluukun päältä lumet pois, samoin kuin piiloikkunan edestä. Taskulamppujen kanssa korsuun, valopetroolilamppu päälle ja tuli kamiinaan. Tarvittavat polttopuut oli tuotu tänne jo syksyllä. Tavarat ahkiosta korsun puolelle ja samalla totivesi priimuksella lämpiämään. Toinen kävi vielä lapioimassa piiloriu´un esille ja laitteli pisteeksi iin päälle puunoksaan paksun kauralyhteen. Pitihän tirppiäisilläkin joulu olla. Samalla toinen asetteli kenttäpatjat ja makuupussit paikoilleen ja virittelipä vielä pienen matkaradion kiinni Hugon jo kauan aikaa sitten asentamaan rautalanka-antenniin joka ylsi läheisen männyn latvaan. Tapa oli opittu jo ensimmäiseltä reissulta. Radio oli taustalla hiljaa päällä vaikka sitä ei oikeastaan koskaan kuunneltukaan.

Kun totivesi oli lämminnyt, pantiin kuppiin sen sekaan teepussit ja tummaa rommia. Ensimmäinen skool ja kippis otettiin Hugolle ja toinen kaveruudelle sekä tälle joululle jota oltiin niin kauan suunniteltu. Lahjoja ei tarvittu, tämä reissu itsessään oli sellainen ja jouluaaton edetessä oli runsaan jouluaterian aika. Sehän oli sitä samaa makarylli-lihasäilykesoppaa mitä Hugo oli tehnyt. Jopa sillä sotavaltion säilykelihalla. Kallen eräs kaveri työskenteli Kainuun Prikaatissa ja hänen kauttaan sitä säilykettä sai. Pienenä jouluylimääräisenä oli mukana tuodut karjalanpiirakat, munavoi ja kinkkusiivut. Luonnollisesti eväs pisteltiin ääntä kohti niistä samoista kenttäpakeista jotka pojat olivat saaneet kaksitoistavuotisina Hugolta lahjaksi. Korsussa syödään pakista. Se vaan on niin. Sen kuului olla niin.

Kun jouluateria oli hieman lasehtinut siirtyvät toverukset saunan lämmitykseen. Pitihän se joulusauna olla. Kiuas – niin kuin kamiinakin – veti hyvin ja savu nousi pakkasilmaan. Joku ulkopuolinen olisi ihmetellyt että kuinkas maasta savu nousee. Hugo oli naamioinut savutorvetkin lahojen kantojen  sisään. Pieni sauna lämpeni nopeasti ja miehet siirtyivät löylyyn mukanaan oluttölkit jotka olivat viilenneet noin viidentoista asteen pakkasessa varsin mukavasti. Tölkit kopsahtivat lauteilla yhteen ja ensimmäinen joululöyly tuli sihisevästä kiukaasta varsin kirpeänä sillä sauna oli kovin pieni joten löyly iski heti täydellä voimallaan.

Pitihän tauolla tietenkin käydä pulikoimassa hangessa vaikka kumpikin totesi että eihän siinä ole mitään järkeä sinänsä. Vaan tartteeks kaikessa ollakaan? Uusissa löylyissä orvaskesi kihelmöi tutun mukavasti ja Veke heitti kauhallisen uutta löylyä.

Mutta tämä löyly olikin erilainen.

Pieni sauna tuli täyteen läpinäkymätöntä höyryä ja toverukset olivat hetken aikaa täysin sokkona. Kun höyry haihtui, he huomasivat että sauna olikin nyt paljon suurempi. Ja siellä oli muitakin. Neljä nuorta, ehkä vähän päälle parikymppistä miestä jotka puhuivat keskenään. Mitä helvettiä? Veke koetti kädellään lähintä miestä mutta käsi meni miehen läpi eikä mies näyttänyt huomaavan mitään. Sen sijaan, että he olisivat juosseet kummituksia karkuun he jäivät aloilleen. Joku, tai jokin sai heidät jäämään. He istuivat ja kuuntelivat.

Kävi ilmi että nuo miehet olivat nuoria suomalaisia sotilaita. Eivätkä he olleet tästä ajasta. Eivätkä tästä paikastakaan. Taisivat olla jatkosodan ensimmäisen joulun ajalta. Päässeet etulinjasta lyhyeen joulusaunaan. Miehet puhuivat hiljaa ja rauhallisesti, jotenkin kypsemmin kuin mitä Veke ja Kalle puhuivat keskenään vaikka olivatkin heitä selvästi nuorempia. He olivat kulkeneet armottoman kovan tien. Miehet puhuivat kuluneesta puolesta vuodesta. Rankasta hyökkäyksestä Raappanan korpidivisioonassa. Hyökkäyksestä joka oli alkanut Lieksasta, edennyt Repolaan, jatkunut verisen Omelian motin kautta Ontrosenvaaraan, siitä Rukajärvelle ja lopulta pysähtynyt Ontajoelle.

Sotilaat muistelivat saunoessaan myös aseveljiään. Veke ja Kalle ymmärsivät että ryhmästä oli hyökkäysvaiheen aikana jäänyt puolet matkan varrelle. Kaikki olivat kaatuneet. Puheissa oli myös epävarmuus tulevasta. Sodanhan piti kestää vain muutaman kuukauden mutta nyt sen lopusta ei ollut tietoakaan. Veke ja Kalle eivät olleet oikeastaan enää edes hämmästyneitä oudoista vieraista vaan kuuntelivat hiljaisina. Hetken kuluttua yksi sotilaista, sellainen vaalea- ja kiharatukkainen nuori mies kääntyi yllättäin heihin päin, käveli heidän eteensä ja tarttui hymyillen kumpaakin olkapäästä. Tällä kertaa kosketus tuntui. Tuo mies oli oikeasti tuossa. Ja mies puhui:

- Se on pojat sillä lailla että me annetaan nyt viestikapula lopullisesti teille. Pitäkää siitä tiukasti kiinni. Ja antakaa se sitten aikananne eteenpäin. Me luotetaan teihin. Me kaikki. Nyt on teidän aikanne. Ja teidän vuoronne.

Yksi sotilaista heitti kiukaalle löylyä ja sauna tuli jälleen täyteen läpinäkymätöntä höyryä. Höyryn haihduttua he olivat jälleen kaksin. Siinä pienessä korsusaunassa. Nyt ei auttaisi oluttölkkikään vaan he kävivät korsun puolella ottamassa tukevat moukut rommia. Molemmat olivat pitkään hiljaa. Sitten Veke kysyi:

- Mitä helvettiä tuossa oikein tapahtui? Nähtiinkö me molemmat tosiaan se, mitä nähtiin?

- Kyllä me vissiinkin nähtiin. Ei kaksi jätkää voi nähdä samaa harhanäkyä. Ja tunsithan sinäkin kun se kaveri tarrasi meitä kumpaakin olkapäistä. Se oli oikea ote.

Taas oltiin hetken aikaa hiljaa. Sitten Kalle puolestaan sanoi:

- Ehkä… ehkä se on tää paikka… täällä on sodittu… ehkä tänne jäi jotain… jotain joka näytti meille sellaisen… joulun kummituksen. Mutta en minä oikeastaan anna sen häiritä meidän joulua. Kun en minä varsinaisesti pelännyt. Se oli jotain… jotain muuta… en minä osaa selittää.

- Joo, en minäkään. Varsinaisesti. Sen alkusäikähdyksen jälkeen. Ehkä pitää olla vaan iloinen… tai ylpeä… siitä että meille näytettiin jotain… toisesta ajasta… jostain, mistä meillä ei ole mitään kokemusta… ei se meidän inttireissu tuon rinnalla paljoa ole… vaan eiköhän mennä saunaan taas? Minä luulen että se pysyy pienenä korsusaunana loppuillan.

- Mennään. Käydään pihalta uudet kylmät. Vaan korsusaunahan se muuten oli varmaan se isompikin. Ei siellä mitään ikkunoita ollut. Mitenkähän lähellä etulinjaa se mahtoi olla?

- No jaa, meidän kannalta se kai oli viidenkymmenenseitsemän vuoden takana.

Toverukset saunoivat vielä parit löylyt ja siirtyivät sitten takaisin korsun puolelle. Alkuillasta oltiin muisteltu menneitä lähinnä heidän keskinäisestä elämästään ja kokemuksistaan. Mutta ylimääräisten saunavieraitten käynnin jälkeen puhe siirtyi sotiin ja siihen mitä silloin oli tapahtunut. Puhuttiinpa Hugostakin. Olihan Hugo käynyt ne molemmat sotareissut. Pitäisi oikeastaan kysyä häneltä vähän tarkemmin niistä ajoista. Vielä kun hän on kertomassa. Se tiedettiin että juuri täällä Kuhmossa ja myös tällä nimenomaisella Kilpelänkankaalla hän oli ollut sotimassa talvisodassa. Mutta Hugon jatkosodasta he eivät tienneet paljon mitään. Jossain Itä-Karjalassa hänkin kai oli rämpimässä.

Huolimatta siitä että miehet olivat kokeneet jotain sellaista jonka taustalle kai sopisi joku Twilight Zone-musiikki tuli uni silti nopeasti. Tässä korsussa se oli tullut aina. Aamulla he lämmittivät jälleen kamiinan ja keittelivät aamukahvit. Kahvin kanssa syötiin karjalanpiirakkaa siansiivulla. Sitten olikin aamusavujen aika ja he laittoivat takit päälle, karvahatut päähänsä ja Veke otti vielä taskuun kännykkänsä johon hän löi virran päälle. Eihän sen kenttä tänne korsuun asti ylettänyt mutta NMT-verkko saattaisi toimia ulkona. Vaikka ei hän mitään puheluita odottanutkaan. Mutta heti kun nortit oltiin pantu palamaan, puhelin soi:

- Jaa, se on Hugon siskolta… mitäs… no moi… olen… jaa… milloin… olen kovasti pahoillani… ja otan osaa… joo, raskas isku meillekin… kiitos kun soitit.

Veke laittoi puhelimen taskuunsa ja sanoi hiljaisella äänellä Kallelle:

- Hugo on kuollut. Eilen illalla. Tuossa seitsemän maissa. Uusi sydänkohtaus. Lähtö oli ollut kuulemma nopea.

Molemmat sammuttivat savukkeensa, ottivat hatut päästä ja viettivät hetken hiljaisuuden. Kalle kysyi mietteliäänä:

- Seitsemän maissa illalla? Eikös se ollut just silloin kun…

- Niinhän se taisi olla. Ja nyt kun muistelen niin sen meitä olkapäille läpänneen kaverin tukkapehkossa oli jotain tuttua. Meinaan, eihän me itse asiassa olla nähty koskaan ensimmäistäkään valokuvaa Hugosta kun hän oli nuori. Eikä taidettu nähdä muutenkaan kuin niitä missä hän oli kuvassa meidän kanssa. Nuorimpanakin jo yli viisikymppisenä äijänä.

Sen enempää he eivät ehtineet puhua sillä Veken olkapäälle lennähti hömötiainen. Tuo valkomusta pikkulintu oli muutenkin tunnetusti kovasti peloton ihmisiä kohtaan mutta tämä oli suorastaan tuttavallinen. Se nokkaisi Vekeä poskelle kevyesti. Suorastaan hellästi. Sitten se lensi Kallen olkapäälle ja teki saman. Tämän jälkeen se lennähti puun oksalle, vitskaisi vielä toveruksille ja lensi jonnekin korpeen. Veke totesi ihmeissään:

- Ei ne ihan noin tuttavallisia yleensä ole. Ja… eiks se sinunkin mielestä tullut…

- Joo… se tuli tuolta korsusta… mutta eihän se ole mahdollista…

Toverukset sytyttivät uudet nortit ja totesivat että joulusatuhan taitaa jatkua vielä. Ja me ollaan siinä mukana. Kun he palasivat takaisin korsuun he huomasivat että satu todellakin jatkui. Korsun pöydälle oli ilmestynyt pieni paketti. Kääritty ruskeaan paperiin ja ympäröity vanhalla puotinarulla. Koostaan päätellen siinä oli kirja tai paksu vihkonen. Niinhän se olikin. Kymmeniä vuosia vanha. Ja sen kannessa luki:

KORPR. HUGO MIETTISEN PÄIVÄKIRJA

Kun käärepaperi oli otettu pois niin vihkonen aukesi itsestään ja näkyville tuli vihkoon liimattu valokuva jossa olivat ne neljä sotilasta jotka eilen olivat käyneet heidän yllättävinä jouluvierainaan. Kuva oli otettu jonkun korsun suuaukon edestä. Kuvan alla luki:

Minä, Juntunen, Silvennoinen ja Huuskonen. Rukajärvi, 24.12. 1941. Päästiin linjasta nopeaan joulusaunaan. Ryhmä vajunut puolella matkan varrella. Täydennyksiä pitäis tulla uudeksi vuodeksi.

Vihkosen sivut kääntyivät jälleen itsekseen ja näkyville tuli sivu elokuulta 1944 jolloin Rukajärvellä käytiin Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut. Ne jatkosodan viimeiset taistelut:

Rukajärvi, Tahkokoski, Kenttävartio Asko, 3.8.1944

Toista päivää ryssän saartamana. Puolustus on pitänyt. Mutta kuinka kauan? Ei kestetä enää kauaa. Niitä on varmaankin pataljoona ja meitä vaan onneton vahvennettu joukkue. Onneksi asemat ovat hyvät. Pakko uskoa ja elää toivossa.

Seuraavalle päivälle oli uusi merkintä:

Rukajärvi, Tahkokoski, Kenttävartio Asko, 4.8. 1944, ehtoolla

RajaJP 6:n pojat puhkaisivat pussin ja ajoivat ryssän pois. Korsun katolle se kertaalleen pääsi mutta eipä sen pidemmälle. Eikä päässyt kyllä sitten katolta enää poiskaan. Tuuri riitti vielä tämän kerran.

Jos selviän tästä reissusta ja elän vanhaksi tai jos uuvun matkan varrelle ja kuolen nuorena, niin joka tapauksessa haluaisin syntyä uudestaan pienenä hömötiaisena. Kaukaisimpaan korpeen. Kauas kaikesta. Niin että voisin elää uudelleen aivan toisen elämän. Unohtaen tämän kaiken.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta Kalle rikkoi sen:

- Me voitais tietysti pähkäillä loppuikämme että miten tää oli mahdollista. Se eilinen sauna. Se hömötiainen. Ja tää vihko. Miten se tähän ilmestyi? Mutta ei me siitä koskaan päästä puusta pitemmälle. Minä taidan mieluummin tuumia että kaiken, minkä Hugo teki elämässään, hän teki tyylillä. Ja niin hän taisi tehdä lähtönsäkin.

- Joo. Ja minä luulen että Hugo pärjää hyvin hömötiaisenakin. Minä ehdotan, että laitetaanpa rommivesi kiehumaan ja sitten luetaan tuo vihko kannesta kanteen. Jonka jälkeen lämmitetään sauna. Hugon ja niitten muitten sotilaitten kunniaksi.

- Näinhän me tehdään.

Toverukset alkoivat kahlata Hugon sotapäiväkirjaa. Sivujen kääntyessä Hugon poismenoon sisältyvään suureen suruun alkoi tulla mukaan aina vain enemmän suurta kunnioitusta. He ymmärsivät että vaikka Hugo oli tehnyt heille eläissään paljon, niin suurimmat palveluksensa hän oli tehnyt jo ennen kuin he olivat syntyneetkään. Ja samalla he alkoivat ymmärtää kuinka vähäpätöisiä heidän omat tekonsa olivat olleet ja kuinka turvattua elämää he olivat saaneet elää. Kaikkien Hugojen ansiosta. Kun olisi vain ehtinyt ajoissa kiittää.

Tämä joulu jäisi sieluun iäksi. Kupariin pakotettuna kuvana joka ei koskaan katoaisi.



Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.



Aikaisemmat joulutarinat:







40 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Tarinan tapahtumista on nyt 21 vuotta, joiden aikana se viestikapula on joutunut kertakaikkisen vääriin käsiin.
Kunpa se joskus päätyisi takaisin oikeisiin käsiin.

Apoliteia kirjoitti...

Tämä joulutarina osui kohdalle. Sattuu olemaan nimittäin niin, että hallussani on isoisoisäni, seppä ammatiltaan, teko puukko, kahva lentokonealumiinia ja karhunmuotoinen - tupessa messinkilevy johon kaiverrettu nouseva aurinko ja "REPOLA". Loppupuolen sotaa isopappa palveli ilmeisesti kotopuolessa IT-joukkoihin siirrettynä, kun ei mikään ihan nuori mies enää ollut.

Itse olen nyt samaa ikää mitä tarinan Veke ja Kalle. Toivonpa, ettei koskaan tarvitse- mutta jos joskus käsky käy, tiedän mitä vyölläni silloin roikku.

Hyvää joulua ja (ajastamme huolimatta) hyvää uutta vuotta sinne hotellin respaan!

Vasarahammer kirjoitti...

Kaunis ja perinteinen tarina, josta on mukava aloittaa joulun odotus.

Hyvää joulua hotelli Yrjöperskeleen henkilökunnalle!

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...

Perskeleen YKÄ, mitä sää taas kerroitkaan ! Taitaa silmät niin kostua ja hämärtyä, että pitempiin kommentteihin en juuri pysty. Kunhan muistelen omalta osaltani - vaikken sota-aikaisia jouluja, koska olen sitä suurinta ikäluokkaa - mitä isäni ja
äitini aikoinaan saivat häälahjakseen...He menivät kihloihin 30.11.1939 ja naimisiin 16.12.1939. Tulihan sitä sitten häälahjaa oikein ryminän kera!!!
Nyt on meillä täällä kotona rauha maassa, mutta ei ihan mukava; vaimo on nääs sairaalassa, emmekä tiedä joulusta vielä muuta kuin että se on: "Stille Nacht, Heilige Nacht...". Hyvää joulun- ja tulevaa aikaa niin Ykälle ja Ylvalle kuin kanssakommentoijille ja lukijoille:-)))

Anonyymi kirjoitti...

Hieno tarina. Surullisen kaunis.
Hyvää Joulua.
T. Muuan mies

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset Ykälle taas kauniista joulutarinasta ja koko vuoden jutuista,
nämä on aina luettava heti tuoreeltaan!
Rattoisaa Joulua Ykälle, Ylvalle ja kaikille lukijoille!

Anox

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos joulukertomuksestasi. Hyvää Joulua sinne kauas sekä Onnellista tulevaa Uutta Vuotta 2020!

Eija

Krypta kirjoitti...

Kiitos koskettavasta tarinasta ja hyvää sekä rauhallista joulunaikaa teille molemmille.

Juha Kivela kirjoitti...

Tarina, jonka rikas ja mielikuvallinen kerronta, on kerrassaan koskettava, aistittava ja liikuttava. Kiitos Ykä upeasta joulutarinasta 2019, joka kosketti ja peräti liikutti mieltä. Kuinkahan moni tarinan lukeva kykenee saamaan kosketuksen sen aidosta ja merkityksellisestä elämänsisällöstä? Edellinen on retorinen kysymys, ei vastattavaksi tänne kirjallisesti. Jokainen pohtikoon omassa henkisessä tilassaan tuota...

Punikit onnistuivat kyllä hieman yli sata vuotta sitten tehtävässään Екатеринбург, mutta onnekseni epäonnistuivat täydellisesti vastaavassa yrityksessään Suomen Savossa... ja koska tuolloin epäonnistuivat, yrittävää viherpunikkivasemmisto nyt ulko- ja sisäministeriön (etenkin jälkimmäisen) kautta saattaa epäonnistumisensa koko Suomen Kansan osalta loppuun mm. kieltämällä ja keräämällä aseet kansalta pois, jotta tehtävä onnistuu vastaisuudessa.

Sittemmin maailmassa on ollut pyrkimyksenä erottaa ihminen kristinuskosta ja läheisestä kosketuksesta itseensä ja ylimaailmalliseen korkeampaan tietoisuuteen tai voimaan, kuka sitä milläkin tavoin sitten kutsuukaan. Mutta kuten Ykän voimakkaassa tarinassa kerrottiin, niin ei tuollaiset läheisten poismenojen aistiminen ja tunteminen vahvana tiedollisena kokemuksena ole olleet poikkeuksia, ei ainakaan omassa suvussani.

Suojeluskuntaan aikoinaan kuulunut vaarini taisteli eturintamalla ja olisi vakavasti loukkaannuttuaan jäänyt sinne, ellei silloin olisi ollut vahvana, että taistelukumppania ja -kaveria ei jätetä, jotka kiivaimman taistelun laannuttua kävivät yön pimeydessä vetämässä vaarini turvaan ja siitä sairaalaan hoitoa saamaan. Kiitos heille, jotka aikoinaan pelastivat vaarini hengen... Vaarini veljeä ei tosin yhdestä pahimmista viimeisistä helvetintaisteluista yhtä lailla pelastettu, vaan jätettiin sotavaltio Suomen välinpitämättömyydestä johtuen rintamalle tämän loukkaannuttua todella pahoin taistelussa, mutta josta on Suomen Armeijan kantakorteissa kuitenkin merkintä elossa olevana, joskin vakavasti loukkaantuneena.

Vaarini siten selvisi sodasta hengissä, mutta sai tämän jälkeen aivan tarpeettomasti ja kunniattomasti kokea punikkijohtoisen Suomen Valtion johdon välinpitämättömyyden entistä Suojeluskuntaan kuulunutta Suomea pelastamassa ollutta Suomen Kansalaista kohtaan.

Nyt tilanne on Suomessa yli sadan vuoden viherpunikkijohtoisten hallitusten toimesta ajettu suorastaan kestämättömään tilanteeseen, jossa ylimmät laillisuusvalvonnan instanssit on maan johdon toimesta täysin korruptoitu ja mädännetty, eivätkä ne de facto kykene toimimaan niin kuin oikeusvaltioperiaatetta ja läntistä demokratiaa noudattavassa valtiossa kuuluisi ja kuten ylimmille laillisuusvalvojille on laeissa, asetuksissa, määräyksissä ja sisäisissä työjärjestyksissä määritelty.

VALTAKUNNANOIKEUKSIEN AIKA ON TULEVA.

Käytin lyhyesti edellä omaa sukuani esimerkkinä, mutta vastaavia tarinoita on Suomessa varmasti riittämiin. Tästäkin johtuen oikeuden ja kohtuuden on palattava Suomessa merkitsevään asemaan, jotta pääsemme yhtenäisenä kansana tästäkin ajasta, joka on ollut ja on tietynlaista sodan aikaa, eteenpäin kohti rauhan ja jälleenyhdistymisen aikakautta.

Kirjoittamaani pitäköön lukija sellaisena kuin pitää, mutta totean, että aikamme ei ole oikeudenmukainen ja hyvä, joten totuutta on tarpeetonta kieltää, sillä vain tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku, josta on mahdollista jälleen edetä kohti koko Suomen kansalle oikeudenmukaisempia ja parempia aikoja.

Kaikille lukijoille toivon rauhallista ja siunauksellista joulua 2019!

Juha

Pinlaareni kirjoitti...

Kiitos tarinasta. Sinitiaisia ja talitiaisia tulee bongattua päivittäin, mutta töyhtötiaisen, hömötiaisen ja kuusitiaisen olen nähnyt vain kerran. Vaikka luonnossa tulee liikuskeltua melko usein.

Yksi hienoimmista muistoistani on se, kun ryhmäni kanssa katseltiin saunomisen jälkeen auringonlaskua talvisessa Kainuussa. Ampumaleirillä oltiin. Vaarini isän puolelta (äidin isä oli kuollut Karjalan rähinän jälkeen) ei puhunut mitään sotareissuista. Hänen saamansa mitalit olen kyllä nähnyt ~40 vuotta sitten.

Itse yritän metsäretkillä opettaa lapsilleni erätaitoja, ja siirtää vaivihkaa kapulaa eteenpäin. "Miten selviän luonnossa" on yksi hyödyllisimmistä kirjoistani. Oma korsu olisi kiva olla olemassa. Mulla olisi muutamakin maapläntti, johon voisi sellaisen puuhastella. Olen myös miettinyt monesti (viherpunikkien kepposteluista harmistuneena) yhden tai kahden merikontin ostamista - maan poveen haudattavan väistötilan rakentamiseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno tarina! Olen itse Kuhmosta kotoisin,nykyisin kyllä "isolla kirkolla" asustelen. Saunajärvellä ja kilpelänkankaalla tuli nuorempana käytyä sotapaikkoja ihmettelemässä. Jyrkänkosken tukikohdassa on korsu mikä on restauroitu,vai miten se sanotaan..pikkupojalle jännä paikka. Kommentoin tänne ekaa kertaa. Ps.löysin Yrjön blogit pari vuotta sitten ja jäin koukkuun,olen lukenut kaikki ja luen myös tulevaisuudessa mitä eetteriin tulee. Olen syntynyt 80 luvun alkupuolella ja minusta on hienoa lukea tarinoita joissa on historian havinaa. Niin faktaa kuin myös fiktiota.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Ykälle mahtavasta tarinasta ja Hyvää Joulun Aikaa sinne .
Kilpelänkangas on tuttu paikka, muistomerkkeineen, olen siellä ollut pyhiinvaellusretkellä.
T. Ymmi

Kalevi Nissila kirjoitti...

Olipa hieno tarina! Kymmenkunta vuotta sitten löytyi isäni siskon jäämistöstä alkuperäistä kenttäpostia rintamalta, joita isä oli kirjoittanut. Rintamalla 18/1 -40 oli ensimmäinen ja Täällä 2.2.-44 kell.1 oli viimeinen - siis yhteensä 27 kirjettä. Sisältö samantyyppistä kuin Ykän tarinassa.

Se oli kevät vuonna 1939, kun isä meni armeijaan joukko-osaston ollessa 3. Jääkärirykmentti, nykyisen KAARTP:n edeltäjä. 30.11.-39 tuli 80 vuotta siitä, kun alkoi talvisota. Seuraavat viisi vuotta sitten kuluikin sotilaspassissa mainituissa ylimääräisissä kertausharjoituksissa!

Sitä ei sitten aina tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessan, mutta toivotan Yrjölle ja lukijoille:
Oikein hyvää Joulua ja Onnellista Uutta vuosikymmentä!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset tarinasta ja rauhaisaa joulunaikaa niin perskeleen perhekunnalle kuin muillekin blogin lukijoille.


-Tvälups-

Tuumailija kirjoitti...

Pappani oli Kannaksella jatkosodassa. Ei koskaan kyennyt puhumaan sodasta, ei omille lapsilleen eikä meille lapsenlapsilleen. Kerran mainitsi minulle nähneensä etäältä, kun saksalaisten koneet pommittivat Leningradia. Se on ainut tapaus kun pappa puhui sodasta. Voisiko olla niin, että hän kykeni tuon kertomaan koska hänhän oli vain silminnäkijä tarpeeksi etäältä, eikä asia koskettanut suoraan häntä tai omaa porukkaa. Kevyet mullat papalle.

Kiitos tarinasta ja oikein lämmintä joulua Yrjölle ja Ylvalle! Japanissa joulu on normaali arkipäivä, kas kun Japani ei ole kristitty maa. Täällä uusivuosi on se iso juttu. Mutta joulu näkyy mm. kaupallisena krääsänä, ja jostain oudosta syystä jouluaaton ilta on romanttinen pariskuntien juhla. Parit antavat toisilleen lahjoja ja viettävät aikaa yhdessä. Ns. "rakkaushotellit" ovat jouluaattona suosittuja.

Aatonaatto on kansallinen vapaapäivä, mutta tämä johtuu keisarin syntymäpäivästä 23.12. Tosin ensi vuodesta alkaen tuo vapaapäivä siirtyy helmikuulle, koska vanha keisari luopui tänä vuonna kruunustaan ja uuden keisarin (synt 23.2.) aikakausi on alkamassa. Jouluaatto ja joulupäivät ovatkin sitten työtätekeville ihan normaaleja arkipäiviä. Koululaisilla sen sijaan on kansallinen kahden viikon talviloma 25.12-7.1. Käytännössä monet koulut ovat aloittaneet loman jo keisarin syntymäpäivästä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille, Apoliteialle, Vasarahammerille, Terho Hämeenkorvelle, Ano1:lle, Anoxille, Eijalle, Kryptalle, Juha Kivelälle, Pinlaarenille, Ano2:lle, Ymmille, Kalevi Nissilälle, Taisteluvälineupseerille ja Tuumailijalle, lämmin kiitos kommenteistanne ja suuri kunnia niille suomalaisille jotka aikanaan pelastivat maamme ampumalla ja rakensivat sitten sen kukoistukseen. Kuhmon taistelupaikat on minullakin kertaalleen tullut käytyä katsomassa. Erityiset terveiset Terholle ja paranemista vaimollesi.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno tarina, taas. Siitä kiitos.

Ja kiitos veteraaneille, eläville ja eläneille.

60-luvulla oli parikymmentä vuotta vain kulunut sodasta, aika monilla miehillä oli oudoissa paikoissa outoja arpia. Osalla tai ehkä kaikilla arvet eivät näkyneet, vaivasivat silti.

Vaarini, tykkimies ja metallimies ei ikänsä ja osaamisensa vuoksi rintamalle joutunut / joutanut ja se kalvoi. Valvoi kranaatinkuorten valua, sorvausta, ei laukastakaan ampunut. Nenonen oli Kenraali muut kenraalit mitä lie lahtareita. Ajalta ennen sotia, Perkjärven leiriltä, kuvia albumissa ja oli siellä tavannut Kenraalin, ylennyksenkin saanut leirillä - mitä lie tapahtunut, tieto iäksi mennyttä. kaksi Vilhoa, kaksi ammattilaista oli tavannut, miksi, mitä tapahtui. Mistään muusta sotajutusta kuin Nenosesta ei puhunut, ei valimon pommituksesta, ei valimosta, ei inttijuttuja - Nenosesta jokus ja vain kehuja.

Siviilinä kranaatteja tekemässä, kun olisi mielummin tykkimiehenä / kessuna ampunut niitä. Kova kommunisti joka vihasi syvästi ja synkästi ryssää. Jotain oli rikki ja se jokin vei lopulta hautaan. Tuliko hömötianen vai hönötianen, sattumasta kiinni.

Muuatta naapuria kalvoi henkiinjääminen, tuli hälytys ja jäi korsuun jotain nutaamaan. meni puoli minuuttia muita myöhemmin asemaan. Asemaan tuli mainitun naapurin juoksuhaudan mutkaan päästyä täysosuma. Bofors romuna, koko muu porukka riekaleina ja roippeina. Muisto näystä ja syyllisyys omasta eloonjäänistään kalvoi. Tähtipistooli toi sitten rauhan kauhunäyltä, paljon myöhemmin.

Kaikki eivät olleet Rokkia tai Vanhasia, Riitaojakin oli mukana. Kaikki uhreja.

Nyt me saamme rauhassa viettää joulua, hyvää Joulua itse kullekin. Ja tiijaisille.

Pyssymies

Becker kirjoitti...

Nuo Kuhmon tienoon taistelupaikat olen minäkin käynyt tutkimassa. Sieltä kun palailee niin kyllä se pistää vähän mietteliääksi. Nykyjään kun kaikella on hintansa muttei mitään arvoa.

Kiitos taas joulutarinasta jota niin mielellään lueskeli.

Rauhallista Joulua sinne respaan ja blogin lukijoille.

Anonyymi kirjoitti...

Tarina toi mieleeni joulun ajan vuosikymmenien takaa. tyttäreni isomummo sanoi, että viel mie kukkaset keväällä laitan da kasvatan. Sitten saatte tuorehet kukkaset haualle tuua. Van ny mie toivotan armorikasta vapahtajame sytymäpäivää deille kaikille. Ja niin hän läksi luojan luo kesäkuun lopulla seuraavana vuonna.
Hän oli Suojärven evakkoja, ortodoksi uskoltaan. Kaikista vaivoistaa ja elämässä kohtaamisistaan harmeista huolimatta valoisa ihminen.
Samaa minkin toivotan kaikille teille: Armorikasta ja hyvää vapahtajamme syntymäjuhlaa.
Huru-ukko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle, Beckerille ja Huru-ukolle & kiitos kommenteistanne.

Pyssymies: Toinen isoisäni oli sodassa Taipaleessa ja Syvärillä. Mutta toinen oli sotateollisuudessa. Ilman niitä kranaatteja olisi sota loppunut lyhyeen. Meidän lintulaudalla muuten käy aika paljon hömötiaisia vaikka ne ovat alkaneet Suomesta vähentyä.

Becker: Noilla taistelupaikoilla käydessä on lätsä noussut päästä niin omien kuin vihollistenkin muistomerkeillä. Tuskinpa ne naapurin miehet ihan tosissaan halusivat päästä suomalaisiin korpiin tapettavaksi. Hyvää ja rauhallista joulua.

Huru-ukko: Kunniaa hänen muistolleen ja rauhallista joulua.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä tarina!
Hyvää joulua ja uuttavuotta Kuhmosta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano ja kiitokset.

Qroquius Kad kirjoitti...

No niin, ollaan siirrytty Tuomaanpäivän puolelle, joten joulu on virallisesti alkanut!

Jatkukoon se hyvänä, rauhallisena ja onnellisena Nuutinpäivään asti.
Rauha jatkukoon siitäkin eteenpäin.

Tätä kaikki asianosaiset tarkoin noudattakoot.

thinker Dill kirjoitti...

Monesti on tullut mietittyä, että kovaa sakkia olivat nuo sodat käyneet ikäluokat. Olisiko meistä ollut?
Isäni kävi läpi molemmat ja haavoittui jatkosodassa. Setäni kaatui talvisodassa Muolaassa.

Kävelin taas marrakuun lopulla katselemassa taloni pohjois- ja koillispuolelle -44 kesällä kaivetut juoksuhaudat ja pesäkkeet. Ihan hyvin ovat hiekkamaassa säilyneet. Syvyyttäkin oli vielä parhaimmillaan yli kaksi metriä. Ampumasektorit tosin kaventuneet kyläaukean osittaisen metsittymisen takia. Viivytyspaikkoja ennen Salpalinjaa. Ei onneksi joutunut tositoimiin.

Iltalukemisena minulla on menossa "talvisota trilogia" omasta hyllystä: Haanpään Korpisotaa, Anttalan Talvisodan tulessa ja Tuurin Talvisota.

Hieno tarina. Kaikesta huolimatta nyt on paljon, paljon paremmin.

Hyvää Joulua Yrjölle ja kommentoijille!

Joppos123 kirjoitti...

Hyvää joulua ja rauhaisaa uutta vuotta Ykälle ja koko Perskeleen poppoolle, nelijalkaisia unohtamatta.

T: Joppos123 ja oma poppoo.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervedys Qroquius Kadille, thinker Dillille ja Joppos123:lle, kiitokset jouluterveisistä ja joulun rauhaa.

Hemuli kirjoitti...

Ykän joulutarinat ovat hienoa luettavaa. Tajusin juuri että niitä on muutama jo tullut blogin vakiovieraana luettua.
Tämä blogi minut kuitenkin lopullisesti voiman pimeälle puolen käänsi (scriptan tehtyä epäilyksen mieleeni). Kiitokset siitä ja kiitokset hienosta tarinasta.

Hyvää joulua perskeleille!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Hemuli. Täältä voiman pimeältä puolelta kiitetään ja toivotetaan hyvää ja rauhallista joulua.

Anonyymi kirjoitti...

Tänäkin jouluna sytytän hautausmaalla kiitollisena kynttilän edesmenneille vanhemmilleni; kaksi sotaa käyneelle isälleni ja kotirintamalottana toimineelle äidilleni. Heidän sukupolvelleen olemme paljon velkaa ja ”onneksi” enää vain harva heistä on näkemässä, mihin tilaan heidän uhrauksillaan, rohkeudellaan ja sinnikkyydellään puolustamansa isänmaa on nyt saatettu.

Kiitos taas ihanasta joulutarinasta ja hyvää, rauhallista joulua koko Ykän perhekunnalle sekä kaikille lukijoille!

Rouva Ano

Anonyymi kirjoitti...


Loistava tarina, kiitos siitä!

Faija oli 3 vuotta rintamalla tykistössä laskijana. Ainoa tarina minkä hän kertoi siitä ajasta oli yksi neukkujen tykistön isku. Isku jäi lyhyeksi ja kranaatit putosivat telttamajoituksen eteen, seuraava isku tuli teltan taakse, sitten todettiin että ei helvetti, nyt mennään ja vauhdilla. Seuraava isku oli täysosuma ja teltasta oli vain riekaleita puiden oksilla kun he palasivat paikalle...

Hömötiainen on tuttu vierailija lintulaudallani. Viikko sitten kuulin kun jotain kopsahti ikkunaan. Näin pimeimpään aikaan se on hyvin harvinaista. Menin varmuuden vuoksi katsomaan mitä tapahtui. Nuori hömötiainen oli lentänyt lasin heijastukseen ja kökötti maassa. Heti ulos ja kiersin talon taakse. Nostin nuoren aivan "ulkona" olleen hömötiaisen varovasti maasta siperianpihtan oksalle toipumaan. Lintu ei vastustellut mitenkään, oli niin tutkalla.
Tarkkailin sitten sisätiloista toipumista, pari minuuttia ja helpotuksekseni lintu nousi siivilleen ja lensi kohti uusia seikkailuja.

Tällä viikolla eräänä aamuna katsoin lintujen ruokintapaikalle ja ihmettelin kun supikoirille tarkoitettu hieman sivussa ollut kanu-loukku oli lauennut.
Fasaaninaaraat olivat menneet nokkimaan syöttinä ollutta kuhanpäätä ja kaksi oli jäänyt lauenneeseen ansaan. Päästin linnut tietysti joulunviettoon. Sen verran pelästyi koko fasaanipopulaatio, että pysyivät pari päivää poissa ruokintapaikalta. Arka lintu mutta jotkut yksilöt kesyyntyvät niin, että selvästi tuntevat hyväntekijänsä ja jopa kerjäävät näköetäisyydellä nöyrällä kukuilevalla katseellaan muonaa.

Ja lisäksi vielä pientä viihdykettä:
Näitä Nigel Faragen juttuja katselee ihan mielellään...
This prison of nations...
https://www.youtube.com/watch?v=Svt4H_n7T6A
I don't want to be rude but, really, you have the charisma of a damp rag and the appearance of a low-grade...
https://www.youtube.com/watch?v=1zyHU4SkLMA
Klamydian biisi "Pyyntö" lapsikuoron esittämänä
https://www.facebook.com/Klamydia/videos/998404777160901/

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille täältä vielä vapaana virtaavan joen rannalta...

Johan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Rouva Anolle ja Johanille & kiitos kommenteistanne sekä rauhallista joulua. Meilläpäin hömötiaisia on vielä aika paljon vaikka se onkin Suomessa ikävästi vähentynyt.

KKi kirjoitti...

Hauskaa joskin harmaata ja loskaista joulua johtaja Perskeleelle rouvineen.

Kiitoksia taas tarinoista ja monista nauruntyrskähdyksistä mutta myös ajattelunaihetta antaneista teksteistä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, KKi ja kiitokset myös kommenteistasi. Ja hyvää joulua vaikka kovasti se harmaa tänä vuonna näyttää olevan.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Hauskaa Joulua Yrjölle ja perheelle!
Toivottavasti ensi vuosi tuo tullessaan enemmän hyväntuulen päiviä.
Kiiti lukutuokioista kuluneelta vuodelta.

Veijo

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Veijo, suuret kiitokset ja rauhallista joulua. Ja toivotaan että seuraavasta vuodesta tulee parempi. Tosin merkit eivät ole hyvät. Tarttee varmaan ruveta hamstraamaan bensaa ja löpöä.

vieras kirjoitti...

Hyvää joulua Yrjölle ja Ylvalle! Mitä meinaatte syödä ja juoda?

Tiedätkö miten Antero, Hösse, Pertta, Kutvonen, Lötjönen, Pätinen ja Pöntinen viettävät joulua? Meinaatko tavata heitä joulun aikaan tai uudenvuoden aattona?

korpisoturi kirjoitti...

Tarinassa yhdistyy luonnon ja suomalaisen elämänmuodon arvostus.

Rauhallista joulua!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys vieraalle ja korpisoturille & kiitos kommenteistanne.

vieras: Kiitokset ja hyvää joulun jatkoa. Meillä syödään ihan perinteisiä jouluruokia. Ei mitään erikoista. Mainitsemasi heput ovat joulunvietossa kukin tahoillaan. Uutena vuonna saatetaan pistäytyä Lötjösen kanssa aikamatkalla.

korpisoturi: Kiitokset ja hyvää joulun jatkoa.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys Herra Perskeles,
Kiitos kuluneesta vuodesta, juttuja on luettu ja mielenkiinnolla seurattu!
Tässä Uutta vuotta MR Hennesyn kanssa vastaanottaessa muistin, että kiitos tarinoista on antamatta!
Joten, nöyrä kiitos, Joulukuvaelmastasi on tullut traditio, tämänvuotinen on jälleen hyvä!
Sydämeen menevin, jonka luin Jouluaattona, tämän vuotisen kera, jälleen kerran, Vanha mies.....
kuitenkin vie voiton!
Hyvää Uutta Vuotta ja jaksamista...kaikesta huolimatta!

Voi Aikoja Voi Tapoja

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Voi Aikoja Voi Tapoja. Kiitokset ja hyvää uutta vuotta sinullekin.