Katajainen
kansa oli saanut taas yhden talven läpirämmittyä, onneksi sentään ilman
petäjäistä leipää. Nälkä ei ollut enää vieraanamme ja elintaso oli muutenkin mukavassa
nousussa. Talvinen rämpiminen toteutettiin siihen aikaan niin kovin muodikkaissa
sinisissä keinokuituisissa lämpöpuvuissa jotka olivat maailmassa tuolloin ehkä
kaikkein lähimpänä maolaista unisex-pukeutumista.
Kevät
tuli lopulta niin kuin aina ennenkin, Nyhtänköljäänkin. Kevät 1974. Vietettiin
vapunpäivää Kekkoslovakiassa jossa elettiin niitä kaikkein
kekkoslovakialaisimpia aikoja. Lämpöpuvut oltiin laitettu naulakkoon ja Nyhtänköljän
torin ympärille oli kerääntynyt paljon kevätasuisia kansalaisia. Joillain oli
päässään valkolakki, tuore tahi kellastunut, kantajastaan riippuen. Vaikka ei
enää tuolloinkaan valkolakilla tainut olla enää niin ihmeellistä merkitystä.
Alettiinhan elää aikoja jolloin joku keksi että mitä enemmän koulutetaan
maistereita sen paremmin maa voi. Ja jotkut toiset sitten menivät ja uskoivat.
Niitä joitain toisia oli vaan ikävä kyllä turhan paljon ja heidän mukaansa
ollaankin eletty siitä eteenpäin.
Koska
Nyhtänköljä oli varsin duunarivoittoinen kunta niin pääosa vapputapahtumaan
osallistuvista oli valkolakitonta haalariväkeä. Toisin kuin nykyiset
yliopisto-opiskelijat aina teologista tiedekuntaa myöten tuo oikea haalariväki
käytti haalareita ainoastaan töissä ja tuli katsomaan vappumarssia hieman
paremmissa kevätvermeissä. Niihin kuului myös Perskeleen ja Mälvälöitten perhe.
Tuolloin vappu ei ollut vielä mikään pakkokarnevaali jonka pääasia oli
vappuaaton ördääminen mutta olivatpa kummankin perheen isillä silmät hieman
punaiset. Olihan eilen otettu hieman sitä väritöntä aikuisten limpparia. Puolukkamehulla
maustettuna. Ehkä pari liikaakin.
Perheitten
nuorimmat pojat kulkivat vanhempien matkassa mutta pikku-Ykä huiteli kaverinsa
Kartsan kanssa omilla teillään, tosin tietysti hekin olivat mukana hillityssä
vappukarnevaalissa. Molemmilla oli mukanaan kuminauhasta ja paksusta
kuparilangasta kehitellyt näppiritsat ja tasku täynnä tapsista väänneltyjä
u-kirjaimen muotoisia panoksia. Yksi räkänokkien hupihan oli ampua vappupalloja
mutta tietysti urheiluhengessä. Ei ollut mitään haastetta mennä jonkun
vappuilijan viereen ja ampua palloa lähietäisyydeltä. Mitä pidemmältä matkalta
osuma, sen suurempi kunnia.
Kaverit
jättivät pyöränsä – tietysti Tunturin pitkäsatulaiset – pääkadun vieressä
sijaitsevan kiinteistön taakse. Siellä sijaitsi kellarikerroksessa korjaamo
jossa korjattiin mopoja, polkupyöriä, moottorisahoja, ruohonleikkureita ja yleensäkin
sellaista joka pärisi, raksutti tai savutti. Tuohon aikaan asioita kannatti
vielä korjauttaa. Nykyisinhän korjaaminen tuppaa tulla kalliimmaksi kuin uuden
hankkiminen. Korjaamo möi myös mopoja sekä polkupyöriä ja sieltähän sekä Ykän
että Kartsan pyörät oli hankittu. Kaiken kaikkiaan mainiota kekkoslovakialaista
nyrkkipajatason yrittäjyyttä. Korjaamossa oli mukava öljyn, kumin, rasvan ja
kaksitahtibensan tuoksu. Joku nykyaikainen esim. Kalliossa asusteleva
akateeminen saattaisi ihmetellä pajassa käydessään että mikä täällä haisee ja
vastaus olisi että ”työ”.
Pyörät
jäivät korjaamon pihalle ja kaverukset jatkoivat vapputorille joka oli tietysti
täynnä kaikenlaisia myyntikojuja ja pojilla oli jopa hieman ylimääräistä
rahaakin, mutta jo tuossa vaiheessa sällit olivat oppineet havaitsemaan että
esmes sen vappuprööt-pillin viehätys kestää ostamisen ajan ja noin puoli
minuuttia sen jälkeen. Niinpä tarvittavat viihdeinvestoinnit oltiin tehty
pienestä hieman kauempana sijaitsevasta kioskista jonka jälkeen poikien
takintaskussa oli valkoisessa paperipussissa kustannustehokkaita merirosvo- ja
hedelmärahoja. Namitaiteen mukaisesti pussia ei saanut ottaa taskusta vaan nami
piti ottaa sokkona samalla jännittäen että kumpi sieltä tulee. Yhtä aikaa mukavaa
ja tylsää jännitystä sinänsä sillä molemmat vaihtoehdot olivat yhtä
miellyttäviä.
Tulihan
vappukulkuetta odottaessa sentään ostettua eräästä kojusta simamukit ja
hillomunkit. Niitä natustellessa alkoikin kuulua jo Nyhtänköljän Lähesraittiin
Työväen Puhallinorkesterin tahteja ja vappumarssi vyöryi pääkadulla eteenpäin.
Tuohon maailmanaikaan sitä marssia lähdettiin asiakseen katsomaan. Ja sieltähän
se tuli. Oli Suomen lippu, paljon punaisia lippuja ja plakaateja joihin oli
maalailtu työväen asian iskulauseita. Jos Nyhtänköljän vappumarssia katselee
paljon vanhemman Ykän silmin niin se varsinainen työväen asia kiinnosti niin
marssijoita kuin katsojia paljon enemmän kuin kansainvälinen solidaarisuus,
lautanen Guatemalan verta ja jenkit pois Ameriikasta.
Ja
se työväen asiahan tarkoitti tietysti omaa taloa tai asuntoa, autoa ja
kesämökkiä. Sen ajan akateemiset taistolaiset – joilla tottakai oli itselläänkin
talo, auto ja kesämökki – taisivat tuumia että suomalainen työväki taisi olla pohjimmiltaan
pelottavan pikkuporvarillista sakkia. Olivatkohan ne vakaumuksellisia
vasemmistolaisia sydämessään ollenkaan?
Vappumarssiahan
seurasi sitten vappupuhe ja torille kerääntynyt leveissä lahkeissa, leveissä
kravateissa, televisiosilmälaseissa ja varsinkin miesten kohdalla varsin
epämääräisen näköisissä hiustyyleissä kulkevat kekkoslovakialaiset kääntyivät
kiltisti puhujalavaa kohti jossa paikallinen puoluejoku äsdeepööstä tai
äskoopööstä piti puheen. Ykää, Kartsaa ja muitakaan pikkupoikia ei puhe
kiinnostanut koska juuri tämä oli otollinen hetki muuttaa tori ilmapallojen
ampumaradaksi Siksi puheen sisältö tuppasi jäädä varsin katkonaiseksi:
-
Ja meijän puolue on sitä mieltä että hulapata hulapata edelleenkin työväestön
rikkumattomalla tuella ja halitulijallaa (poks… hähää mä osuin)… täysin
kohtuulliset palkkavaatimukset jäädijäädi jota työväestö yhteisessä rintamassa…
häiriö henkilökohtaisessa kuuloyhteydessä… ja yhtenäisin vaatimuksin (poks…
hähää, mä osuin taas)… sekä ilman muuta YYA-sopimuksen hengessä nääk nääk naak
nääk kohti entistäkin varmempaa ja turvallisempaa tulevaisuutta…
tapu
tapu taputi ja tapu & vielä kerran tapu
Loppujen
lopuksi vapputapahtuman into hiipui nopeasti poikien mielestä. Olihan se sinänsä
jotain, no, piristävän poikkeavaa mutta nopeasti Ykän ja Kartsan teki mieli jo
hypätä fillareittensa satulaan ja pistää kahden polkimen ja kolmen vaihteen
brutaali voima jylläämään. Ehkä jossain poikien aivoissa tuli mieleen pienehkö
poliittinen protesti. Ettei jopa kapitalistinen vastaisku. Vappuhan oli kovasti
vasemmistolainen tapahtuma mutta hetken mielijohteesta pojat päättivät ajaa
taas kioskille ja ostaa kumpikin pullolliset kapitalistista Coca Colaa joka oli
muita limppareita hieman kalliimpaa ja siksi harvinaista herkkua. Eipä
YYA-Suomessa ollut esmes Elanto saanut koskaan päähänsä alkaa markkinoida
rauhanlimpparia eli itäsaksalaista Vita Colaa. Ehkä menekki ei sittenkään olisi
ollut kovin suuri.
Eihän
limppareita suinkaan kioskilla juotu vaan pojat löivät pullot takkiensa sisälle
ja päättivät ajaa Purolle. Se oli parin kilometrin päässä Nyhtänköljän
keskustasta. Sitä oltiin aina sanottu Puroksi vaikka moisella rapaojalla tuskin
varsinaista nimeä olikaan. Mutta se meni tien alitse, tierummun kohdalla oli
kaiteet ja niitten päällä oli mukavaa istuskella katsellen samalla ohikulkevia
autoja. Siinä kaksipyöräisen vauhdin hurmaa kokiessa pojat myös aina välillä
huutelivat toisilleen joko vahingossa tai tarkoituksella väärinymmärrettyjä
lauseita suomalaisista elokuvista:
-
Lahtareita pierettää! Kohta ollaan kierroksessa!
Ja
päälle tietenkin stereona räkäinen pikkupojan nauru niin kuin oltaisiin
kerrottu parempikin vitsi. Jyräävä Tunturivoima vei kaksikon nopeasti purolle
ja oli aika kaivella takista sitä Ameriikan kolajuomaa. Coca Colan kruunukorkki
oli varsin harvinainen, silloinhan yleisempi oli se sormet säännöllisesti
halkaiseva repäisykorkki mutta olihan pojilla kummallakin linkkarit joihin
kuului korkinaukaisija.
Tämähän se silpoi eräätkin
peukalot
Kun
Ameriikan herkku – joka oli melko nykivän fillaroinnin seurauksena kehittänyt
vielä ylimääräisen annoksen painetta – oli osittain juotu ja osittain nenän
kautta pärskitty niin pojat moikkasivat ja läksivät omille teilleen. Ykä toki
ymmärsi että vappu oli jotain jota sanottiin politiikaksi ja josta nuorella
miehenalulla oli jopa jonkunlainen alkeellinen hajukin mutta Ykän mielessä
olivat paljon kiinnostavammat konkreettiset poliittiset kysymykset.
Vähät
läksyt oli tehty jo edellisenä päivänä joten Ykää odotti kotona tärkeää sisäpolitiikkaa
eli sekä Philipsin radiomankka joka soittelisi C-kasetilta Sladea, Sweetiä,
Marc Bolania, Alice Cooperia, Uriah Heepiä sekä yleensäkin purkkaa ja jytää.
Sen lisäksi odottamassa oli Airfixin Fiat G 50-hävittäjän pienoismalli jonka
Ykä väsäisi illalla kasaan. Siinä olisi pienen pojan poliittiset lähiajan
suunnitelmat kohdallaan. Suuremmat poliittiset kuviot eivät niin vaivanneet.
Kyllä Urkki pitäisi meistä kumminkin huolen. Ammoin Urkki, edelleen Urkki. Se
tapa tasavallan pitävi.
Pienoismalli
valmistui nopeasti ja siinä oli mukana vaihtoehtona jopa suomalaiset
hakaristitunnukset jotka saattoi liimailla malliin kiinni. Sen Fiatin kanssa
käytäisiin taas rajuja mielikuvituksen ilmataisteluja vihollisen koneita
vastaan. Tietysti selviten joka kerta voittajana. Siinä väsäillessään Ykä
tuumaili että eihän sitä kouluakaan ollut enää kuin kuukausi ja sitten edessä
olisi kesäloma. Siitä tulisi se pikkusen pojan kesä. Paras kesä ennen sitä ja
paras sen jälkeen.
Kansalaiset! Medjotakin! Hyvää ja
rauhallista vappua kaikille!