TUNTEMATON KRIITIKKO

Näin alkuun täytyy tunnustaa, että minähän en juurikaan ymmärrä kulttuurin päälle. Ainakaan ns. korkeakulttuurin jonka määrittelevät korkeakulttuuriksi ns. kulttuurikriitikot. Omasta mielestäni korkeakulttuuria ovat mm. Tex Willer, kivääriammunta, Mustanaamio, saunominen sekä 1990-luvun alun loistavan luonnenäyttelijän Steven Seagalin ihmissuhde-elokuvat joissa ongelmat ratkaistiin aina puhumalla.

Tällä kulttuuritietämykselläni uskallan ottaa kantaa tähän Tuntemattoman Sotilaan uuteen elokuvaversioon. Minähän en ole sitä vielä nähnyt. Enkä aio mennä katsomaankaan. Kyseessä ei ole suinkaan mikään protesti, vaan laiskanpulskeana jätkänä aion odottaa, että elokuva tulee DVD-jakeluun ja katson sen sitten koneelta. Joku voi todeta, että menetän paljon kun en näe laajakangasversiota. Voi olla. Mutta saan myös paljon tilalle. Voin Tuntematonta katsellessani hörsiä olutta ja natustaa saunapalvikinkkuleipää, pistää välillä paussin päälle ja käydä pissillä & pihalla vetäisemässä Voimasavuke Bostonin. Tietysti elokuvan tunnelmaan kuuluisi panna palamaan holkillinen Työmies-tupakka mutta sen valmistushan lopetettiin jo aikaa sitten.

Vaikka en ole nähnyt elokuvaa, niin olen silti varma että se kannattaa katsoa ja se on todennäköisesti hyvinkin onnistunut. Jaa mistäkö moinen varmuus? Tietenkin siitä, että luotan asiassa Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen ammattitaitoon. Niin minä kuin varmaan suurin osa lukijoista on huomannut jo aikaa sitten että jos HS:n kulttuuritoimitus lyttää jonkun elokuvan / äänitteen / kirjan, niin silloin se ehdottomasti kannattaa katsella / kuunnella / lukea.

Nythän HS:n kulttuurikriitikko Juha Typpö pläjäytti leffalle kaksi tähteä viidestä ja totesi, että elokuva on turha, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä. Tässä Typöllä näyttää olevan selvä ajattelun perusvirhe, sillä siitä saa käsityksen ettei ohjaaja Louhiniemi ole suinkaan pyrkinyt miellyttämään aivan kaikkia. Ainoastaan maksavaa elokuvayleisöä. Tiedostavien kulttuurikriitikoitten katselunautintoa hän on tuskin ajatellut ja se tietysti kriitikkoa jurppii. Typpö toteaa elokuvasta myös että elokuva on tavanomainen suomalaisen elokuvan mieskuvaus, kokonaisuutta ei aseteta uuteen valoon eikä Tuntematonta tuoda tähän aikaan kiinni.

Kyseisen tiedostavan kriitikon mielestä olisi tietysti suotavaa, että vuoden 1941 – 1944 aikana tapahtuneita asioita käsittelevän kirjan pohjalta tehty elokuva ottaisi voimakkaasti kantaa mm. vuoden 2017 suomalaiseen rakenteelliseen rasismiin, ilmastonmuutokseen, välttämättömään kehitysmaalaiseen maahanmuuttoon, yleisrääkyvän feminismin voittokulkuun sekä sukupuolimääritteiden laajenemisen kahdesta kuuteensataankahteenkymmeneen. Vaikuttaa siltä, että Tuntemattoman uusinkaan versio ei näitä käsitellyt, joten sutta ja sekundaahan sen silloin täytyy olla.

Minkälainen versio olisi sitten mahtanut miellyttää tätä tiedostavaa kulttuuritoimittajaa? Perusoletus ja suoranainen välttämättömyys olisi tietysti nykypäivän etninen diversiteetti siirrettynä jatkosodan vuosiin eli ohjaajan olisi tullut tehdä ns. smedsit ja palkata Rokan osaan mulatti, ellei sitten jopa sataprosenttinen somali. Sinänsä kaikella kunnioituksella Henry Hanikkaa kohtaan ja jatkuvaa onnea sekä menestystä hänen uralleen toivottaen. Hän on varmaankin ihan hyvä näyttelijä mutta tummapintainen mies Rokan roolissa on täsmälleen yhtä uskottava kuin Matti Nykänen Nelson Mandelan roolissa.

Oletettavasti elokuvan asemasotavaiheessa korttia läiskiessään Hietanen, Määttä, Rahikainen ja Salo olisivat tuumailleet, että transseksuaalien asemaan ei olla kyllä armeijassa kiinnitetty läheskään tarpeellista huomiota. On törkeän sukupuolittavaa sanoa, että meitä on täällä puoli miljoonaa ukkoo, vaikka osa meistä on ilman muuta queertrans-titityitä tai sitten ihan vaan perinteisiä homoja ja sukupuoli yleensäkin on vain korvien välinen mielialajuttu. Salo toteaisi vielä erikseen että mikä helvetin sotilasarvo se sotamieskin yleensä on? Eikö voitais olla sen verran edistyksellisiä että käytettäis termiä sotahenkilö? Tappamisvehkeet on kyllä aina uusia ja viimosen päälle mutta sotilasarvot pohjaavat johonkin kivikauteen, tana. Lisäksi he olisivat saattaneet tuumia että on järkyttävää, että rintamalottia pidetään vieläkin sataprosenttisesti naisoletettuina ja vielä heiltä kysymättä. True korpisoturi does not assume gender. Perkele. Tulis kuula ja tappais.

Uskoisin, että ohjaaja välttäisi myös sen nykyisen topeliaanisen harhakuvan, että etulinjassa olisi ollut vain miehiä. Todennäköisesti hän olisi palkannut Honkajoen rooliin Rosa Meriläisen joka veistelisi puhdetyönä puujortikan, kiinnittäisi sen jekkulangalla konepistoolin täyteen rumpulippaaseen ja harrastaisi virityksellä vartiovuorossaan vaginapainonnostoa samalla kun tiirailisi tarkasti periskoopilla ettei vihulainen vaan yrittele mitään tihutyötä. Luppoaikoina hän painonnostovälineitten veistelyn lisäksi pitäisi vitunvirkkauskursseja sekä suosittuja valistusluentoja joissa hän kertoisi patriarkaalisen yhteiskunnan sorrosta, tarpeettomuudesta sekä väistämättömästä tuhosta.

Mukavana mausteena elokuvaan ohjaaja voisi korvata rintamalotta Kotilaisen vangiksi jääneellä venäläisellä musikalla joka oltaisiin pakotettu sotilaspalvelijaksi ja jonka majuri Sarastie pervitiinihöyryissään persraiskaisi. Ehkä kyseisen session taustamusiikkina voisi soittaa jotain tiedostavaa suomalaista räppiä? Paleface? Steen1?

Luulen, että näillä elementeillä tiedostava kulttuuritoimittaja antaisi 5/5 tähteä, laukeaisi housuihinsa ja toteaisi innoissaan että ”Juuri näin! Juuri näin se piti tehdä! Ohjaaja on tavoittanut Linnan olemmaisimman sanoman! Jota Linna ei ehkä varsinaisesti kirjoittanut, mutta jonka ohjaaja on löytänyt rivien välistä!”.

Siirryn Helsingin Sanomista hetkeksi mielikuviin sekä niitten suureen vaikutukseen ja annan hieman omaa elokuvakritiikkiä uudesta Tuntemattomasta (jota en siis ole edes nähnyt) ja asiasta joka siinä jurppii minua. Lievennykseksi ja erotukseksi varsinaisista kulttuuriperseistä totean myös samaan hengenvetoon että olen kritiikissäni täysin väärässä. Vaan mikä sitten jurppii? No ne trailerissa nähdyt Suomi-konepistoolin ruumisarkkulippaat. Tuntemattomassa rumpulipas on ainoa ja oikea lipas. Johtuen siitä, että niin oli kahdessa vanhemmassakin ja myös siitä, että olen itse sitä ikäpolvea jolle armeijassa Suomi-konepistooli vielä opetettiin ja meilläkin oli enää vain rumpulippaita.

Ja minähän olen tässä tietenkin täysin väärässä ja elokuva oikeassa. Siellä sodassa Suomi-konepistooleissa oli sekä rumpu- että ruumisarkkulippaita. Elokuva on siis autenttinen, oma mielikuva ei. Nää on näitä korvienvälijuttuja nämä. Mutta mulla ne pysyy kuitenkin korvien välissä eikä etene jalkojen väliin saaden aikaan sen että vaadin julkisesti erityiskohtelua.

Mitä tulee näihin vanhempiin versioihin Tuntemattomasta on minulle Laineen mustavalkoinen versio se ainoa oikea. Jo siksi, että sen näki ensin jo pikkupoikana ja kyseinen elokuva antoi kirjan sotilaille kasvot. Vaikka näyttelijät olivatkin roolihahmoihinsa nähden yli-ikäisiä ja touhu välillä teatraalista niin juuri se versio tavallaan paloi mieleen kiinni. Mollbergin versiossa lähinnä ällötti se kaikkialla näkyvä ”kai te jätkät nyt ihan varmasti huomaatte, että me tässä tehdään sodanvastaista elokuvaa?”. Uusintaversiot voivat olla kyllä onnistuneitakin, niin kuin Timo Koivusalon uusiksi tekemä Täällä Pohjantähden Alla. Minusta se ei kalpene alkuperäisen rinnalla ollenkaan.

Jos palataan vielä HS:n kulttuuritoimitukseen, voi todeta, että suomalaisen tiedostavan kulttuuritoimittajan elämä on varmasti vaikeaa. Hän tietää olevansa älykkäämpi kuin 99,99% suomalaisista. Hän tietää, että joku Tuntemattoman Sotilaan uusiksi tekeminen on tarpeetonta ajanhukkaa ja mielenkiinto pitäisi kohdistaa mieluummin hyvin, hyvin vihaisen miesoletetun Wille Hyvösen itsetutkiskelutuotantoon. Tiedostava kulttuuritoimittaja tietää, että hänen omat arvonsa ovat niitä parhaita arvoja eikä voi ymmärtää, miksi niistä ei ole tullut vallitsevia normeja. Varmaankin hän tuntee olevansa muutaman kollegansa tavoin yksi harvoista ajattelukykyisistä tikapuuhermoisten valtakunnassa.

Suomalaista korkeakulttuuria jo vuodesta 1931

Luonnollisesti myös tiedostava Yle otti asiaan naisnäkökulman. Tässä tapauksessa ehkä yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa:

No niin, Hotelli Yrjöperskeleen kulttuuritoimitus aloitti ja samantien lopetti toimintansa ja jatkossa keskitytään taas puhtaaseen vihapropagandaan. Ja juu, kai muistitte siirtää kellon? Tää kellonsiirtopelleily on kyllä syvältä ja poikittain. Varsinkin tämmöselle vuorotyöläiselle se yksi ainoa tunti sotkee systeemit yllättävän pahasti. Tuttavapiirissäni ei ole koskaan löytynyt ensimmäistäkään ihmistä jonka mielestä siinä olisi pienintäkään järkeä.

UUSINTA: HÖPÖTTI

Lukijalle: Edellisessä kirjoituksessani sivusin lajia nimeltä kabaddi. Aluen perin tästä painin, hokemisen ja hippaleikin sekoituksesta kirjoitti Jaska Brown vuonna 2012. Minäkin tutustuin Jaskan jutun myötä lajiin ja totesin että onks täsä järkke ensikkä. Koska omaan avoimen mielen niin päätin aina aika ajoin katsella lajia youtubesta sillä ajatuksella että saanko minä siitä mitään tolkkua. Toteutin lupaukseni ja itse asiassa minä jopa nykyisin alan ymmärtää sitä. Tosin lätkää tai rugbya kattelen edelleenkin mieluummin.

Joka tapauksessa silloisesta Jaskan kirjoituksesta sain idean, että ehkä hotellin respan on aika antaa oma panoksensa joukkueurheiluun. Niinpä kehitin lajin nimeltä ”höpötti”. Tai no, itse asiassa en varsinaisesti kehittänyt. Laji on ollut jo kauan olemassa erityisesti julkishallinnossamme ja siitä on käytetty mm. nimityksiä ”projekti”, ”kehittämispäivä” ja ”moniammatillinen työryhmäpalaveri”. Minä vain selvensin säännöt yhtäläisiksi. Tässä uusintaversiossa olen hieman vielä täsmentänyt lajin sääntöjä. Olen saanut siihen luvan kansainväliseltä höpöttiliitolta. Siirrytään siis julkishallinnollisen joukkueurheilun pariin:

*

Höpötti: nouseva joukkueurheilulaji

Höpötti on joukkueurheilulaji, jossa normaaleista joukkueurheilulajeista poiketen on vain yksi joukkue. Höpöttiä pelataan kahdeksankulmaisella kentällä, jonka yhteen vinkkeliin on laitettu maali. Höpöttijoukkueessa on kaksikymmentä jäsentä, jotka kaikki ovat pukeutuneet velcrokankaiseen peliasuun. Peliväline on velcrokankaalla päällystetty rukkanen, jota kutsutaan nimellä ”vastuu”.

Höpöttiottelu alkaa niin, että kaikki joukkueen kaksikymmentä jäsentä asettautuvat tiiviiksi rykelmäksi keskelle pelikenttää. Tämän jälkeen ottelun päätuomari, jota höpötissä kutsutaan nimellä ”projektipäällikkö” heittää pelivälineen keskelle rykelmää. Sillä pelaajalla, johon peliväline takertuu, on kolme sekuntia aikaa repiä peliväline irti itsestään ja heittää se kiinni jonkun toisen pelaajan peliasuun. Mikäli hän ei tässä onnistu, hänestä tulee ”vastuunkantaja”, ja hänellä on velvollisuus toimittaa peliväline maaliin.

Pelivälineen väistäminen on ensimmäinen olennainen osa höpötistä. Toinen on tietenkin höpöttäminen. Vastuullista hyökkääjää lukuunottamatta jokaisen pelaajan täytyy höpöttää, ts. toistaa sanaa ”höpötti” vähintään kaksi kertaa sekunnissa. Jokaista pelaajaa kohti on kaksi audiotarkkailijaa, jotka varmistavat, että pelaaja höpöttää tarpeeksi ja lisäksi yksi videotarkkailija, joka varmistaa, ettei pelaaja bluffaa, eli harrasta vatsastahöpöttämistä.

Mikäli pelaaja ei onnistu höpöttämään tarpeeksi, peli keskeytetään, ja yksittäisen pelaajan sijasta koko joukkuetta rangaistaan. Tämä tapahtuu niin, että pelikentälle tulee avustava tuomari, joka höpötissä tunnetaan nimellä ”projektikoordinaattori”. Hän heittää taas keskelle kenttää läjään ahtautuneitten pelaajien sekaan toisen rukkasen eli pelivälineen eli ”vastuun”. Avustavia tuomareita ja rukkasia tulee kentälle sitä mukaa lisää, kun pelaajat epäonnistuvat sääntöjen mukaisessa höpöttämisvelvollisuudessaan.

Palataanpa takaisin ”vastuunkantajan” vaativaan tehtävään. Jos ”vastuunkantaja” ei ole onnistunut toimittaa pelivälinettä jonkun toisen pelaajan kontolle, ei hän enää saa yrittää luopua pelivälineestä, vaan hänen tulee kaikin keinoin yrittää toimittaa velcrorukkanen maaliin. Joukkueen kaikki muut jäsenet yrittävät estää hänen suorituksensa, ja kun kyseessä on voimasuhde 19 – 1, he yleensä onnistuvat.

Mikäli ”vastuunkantaja” kuitenkin onnistuu toimittamaan pelirukkasen maaliin, päätuomari keskeyttää pelin, ja tuomarineuvosto kokoontuu. Tuomarineuvosto toteaa, että maali oli alunperinkin väärässä paikassa, ja maali siirretään toiseen paikkaan. Samalla todetaan, että koska maali oli väärässä paikassa, ei maalia ole alunperinkään tehty ja koska vastuunkantaja yritti selvästi hämätä ja toimia alkuperäissuunnitelman sekä pelisääntöjen vastaisesti, rangaistaan häntä pelilisenssin menettämisellä ja sarjasta sulkemisella, syynä sooloilu, yhteistyökyvyttömyys ja ongelmat peliin liittyvissä asenteissa. Tätä tuomarineuvoston päätöstä kutsutaan termillä ”väärin sammuttaminen”.

Kyseisen rangaistuksen saaneella pelaajalla on vielä mahdollisuus pelastaa nahkansa haastamalla joku joukkueensa jäsen höpöttämishaasteeseen jota kutsutaan nimellä ”syyllisyyden siirtäminen”. Höpöttämishaaste kestää minuutin, ja sen aikana haasteeseen osallistuvat kaksi pelaajaa toistavat mahdollisimman monta kertaa sanan ”höpötti”. Höpöttämishaasteen hävinnyt ts. vähemmän höpöttänyt pelaaja suljetaan sarjasta, hän menettää pelilisenssinsä ja tämän lisäksi koko joukkueella on kaksi minuuttia aikaa kirjoittaa hänestä juoruja Höpöttiliigan facebook-sivuille.

Välillä höpöttiottelu keskeytetään ja paikalle saapuu jälleen uusi tuomari nimeltä ”konsultti”. Konsultti kehittää otteluun täysin uudet pelisäännöt joitten mukaan ottelu jatkuu välittömästi. Uusilla säännöillä pelataan sen aikaa kun konsultti on paikalla, kunnes palataan vanhoihin sääntöihin joita on kuitenkin hieman päivitetty projektipäällikön ja projektikoordinaattorin toimesta mutta uusia sääntöjä ei kerrota pelaajille ennen kuin ottelun jälkeen. Koska tämä aiheuttaa selkeitä sääntörikkomuksia kentälle lentää aina uusia velcrorukkasia.

Höpöttiottelu päättyy siinä vaiheessa, kun pelikentällä on enemmän tuomareita ja pelirukkasia kuin varsinaisia pelaajia ja suurin osa pelaajista on joka tapauksessa menettänyt tajuntansa jatkuvan höpöttämisen aiheuttamasta hapenpuutteesta. Tässä vaiheessa ottelun päätuomari keskeyttää ottelun, ja tuomarineuvosto kokoontuu. Tuomarineuvosto päättää, että peliä ei itse asiassa ole koskaan pelattukaan, vaan se suunniteltiin alun perinkin pelattavaksi joskus seuraavan vuoden maaliskuussa jolloin peliin on keksitty  jälleen uudet säännöt. Juuri pelatun koskaan pelaamattoman pelin tilastopöytäkirja sijoitetaan tuomarineuvoston huoneeseen ja asiasta uutisoidaan että on onnistuttu jossain, jota ei tosin osata määritellä mutta sitä, missä haluttiin onnistua määrittelee jatkossa moniammatillinen työryhmä joka antaa asiasta lausuntonsa kaksi vuotta pelaamattoman ottelun jälkeen.

Lisäksi tuomarineuvosto päättää pitää projektipäivän jonka aiheena määritellään, oliko pelissä loppujen lopuksi maalia ollenkaan, vai oliko se kori, juoksu vaiko ehkä hippa, hippaoletus tai sitten kumminkin jotain ektoplasmaa. Projektipäivä pidetään ilman pelaajia, jotka tietysti haluavat muutenkin toipua ottelusta ja se pidetään jossain sopivassa paikassa jossa tarjoilu pelaa. Liiga tarjoaa, sillä liigan johtohenkilöt tietenkin ymmärtävät, että tärkeintä ei ole tulos, vaan peli itsessään eikä peliä voi olla ilman jatkuvasti kasvavaa organisaatiota.

Höpötissä on paljon pelaajia ja vielä enemmän tuomareita ja toimitsijoita. Vaikka se ei sinänsä kovin paljon kiinnosta yleisöä, eikä sitä selosteta juurikaan televisiossa ja radiossa, niin se on silti saamassa kansallispelin aseman sillä onhan höpöttiliigan budjetti huomattavasti suurempi kuin esmes jääkiekon SM-liigan. Höpötillä on edessään suuri, laaja, leveä ja menestyksekäs tulevaisuus, sillä lajilla on taustanaan julkisen sektorin voimakas ja jatkuvasti kasvava tuki ja julkinen sektori tekee parhaansa, että myös yksityinen sektori perehtyisi lajin hienouksiin. Kun tähän mielenkiintoiseen lajiin on päässyt sisälle, siihen koukuttuu pahemman kerran. Jopa niin pahasti, ettei siitä pääse irti ilman erikoisvalmennusta josta käytetään nimeä ”irtisanoutuminen ja uudelleenkouluttautuminen”.

Kas siinäpä huimassa nousussa oleva joukkueurheilulaji höpötti. Laji, jossa helposti huomaat olevasi suuressakin joukossa yksin. Täytyy huomauttaa, että kun kirjoitin jutun vuonna 2012 niin en vielä hallinnut niitä kaikkia puolestaloukkaantuvia triggeröitymistermejä jotka hallitsen nykyisin paremmin, sillä nehän on hierottu vasten pärstääni varsin suurella antaumuksella ja kovin monesta suunnasta.

Siksi ymmärrän, että kun käytin hyväkseni suomalaisia selvästi kehittyneempien jalojen aasialaiskansojen omaa urheilumuotoa ja kehitin siitä suomalaista julkishallintoa irvailevan lajin, olen syyllistynyt aivan selkeästi kulttuuriseen aprpprro… aprlrpoo… arroppl… aproplipa… arpliooti… totanoin pöllimiseen. Näin ollen heti kirjoituksen postattuani revin ihokkaani, ripottelen tuhkaa päälleni ja suoritan asiaankuuluvat katumusharjoitukset. Anteeks. Ihan tosissaan.

Lähes vilpittömästi katuva vihakirjoittaja toivottaa oikein mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille.

SETÄPUHEETON VIIKONLOPPU

Pinnanmaan maakunnassa, Äkkölämäkölän kunnassa, joskus lähitulevaisuudessa

Hääränlärpättämänjärvelle kokoontuneet viisi miestä olivat hyväntuulisena valmistautumassa sellaiseen perinteiseen miesten viikonloppuun joita he olivat viettäneet niin monta kertaa ennenkin. Tällainen mökkiviikonloppu oli mukava tapa ottaa vastaan tuleva talvi ja hyvässä seurassa vietetty aika saunomisineen, mukavine törpöttelyineen ja hyväntuulisine paskanpuhumisineen antaisi miehille sitä mukavaa sielunvirtaa jota joskus niin kovin karussa elämässä tarvittaisiin. Kouria oltiin lyöty kouriin, vermeet oltiin kannettu mökkiin, rantasaunakin oltiin pantu lämpiämään, yksi miehistä oli laittanut pöydälle valmiiksi lasit tervetuliaismaljaa varten ja toinen miehistä puolestaan kopsautti jaloviinapullon kyynärpäätään vasten jolloin pullo päästi suomalaisille miehille niin tutun äänen joka nosti hymyn huulille. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin.

Silloin pihalle saapui yllättäen vielä uusi auto. Kukas sieltä nyt… eihän tänne pitänyt… autosta nousi ylös noin kolmekymppinen, varsin hyvännäköinen vaaleahiuksinen nainen kantaen mukanaan pientä putkikassia. Nainen astui koputtamatta mökkiin sisälle, laittoi kassinsa lattialle ja totesi:

- Jaahah, anteeksi että olen hieman myöhässä.

Miehet ihmettelivät:

- Niin tota… päivää vaan, mutta ei me kyllä tänne ketään enää odotettu… te taidatte olla kyllä tulleet väärälle mökille.

- No enhän toki ole. Eikös tämä mökki ole Son Lönsönin omistama Huitaattanhujanen Kaksi ja paikalla ovat, hetkinen, tarkistan… Perskeles Yrjö, Lötjönen Eelis, Kutvonen Kauko, Pöntinen Paavo ja Pätinen Pentti? Olette vuokranneet mökin Son Lönsöniltä viikonlopuksi, eikös näin ollut?

- Öö… öö… brrgele… ai… ai… no, ollaanhan me. Mutta mitä zwidddua tämä mökin vuokraaminen ja meidän henkilöllisyytemme teittillen kuuluu? Ja mistäs te meidän henkilöllisyydet yleensäkään tiedätte?

- Mistäkö tiedän? Eikö mökin omistaja ilmoittanut teille etukäteen?

- No ei kylläkään ilmoittanut.

- Minä olen yhteiskunnallisten oikeustieteitten kandidaatti Letitia Lätterström ja toimin viha- ja setäpuherikostutkijana Valtion Vihapuheenvastaisen Viraston setäpuheen vastaisessa kolmannessa ratkaisevassa tutkijaprikaatissa. Tehtäväni on kartoittaa ja ennenkaikkia rajoittaa ja rangaista laitonta ja muutenkin vastenmielistä setäpuhetta jota ilmenee erityisesti tämänkaltaisissa vanhojen setämiesten mökkiviikonlopuissa. Setäpuhe sisältää sekä rasismia, militarismia että ennen kaikkea seksismiä eli sekä naisoletettujen että kolmensadankuudenkymmenenseitsemän muunkin sukumonion halventamista ja sellaistahan ei sivistynyt yhteiskunta voi hyväksyä. Yleensäkin setämiesten ja käppäukkojen mieshauskanpito on yhteiskunnan syöpä sillä se toimii kaikkia yhteiskunnan tasa-arvoistavia elementtejä vastaan.

Ykä kysyi tässä välissä:

- Jaa missäs tuo setäpuhe muuten on määritelty? Minä kun en ole ennen kuullutkaan.

- Yliopistolla. Ja tiedot teistä olen saanut VVV:n rekistereistä joihin kaikki yksityiset mökinvuokraajat joutuvat ilmoittamaan tiedon mökin vuokraajista. Teidän kohdalla oli kyse viidestä yli viisikymppisestä miehestä ja setäpuheen ilmeneminen nähtiin ilmiselväksi joten olen täällä siksi valvomassa ettei täällä sorruta setäasiattomuuksiin. Vietän kanssanne koko viikonlopun ja poistun vasta sitten kun tekin poistutte eli sunnuntaina kello kuusitoista.

Lötjönen näytti olevan jo kovasti pahalla päällä ja totesi:

- Vaan mitäs jos me kannamme tässä samantien arvon setäpuhetutkijan niskaperseestä jorpakkoon ja työnnämme autonne sinne siinä samalla?

Letitia Lätterström kaivoi kännykän esille ja totesi:

- Tässä kännykässä on yhden napinpainalluksen päässä se, että poliisipartio hälytetään tänne. Prioriteettitehtävänä joka menee kaiken muun ylitse. Jos koskette minuun sormellakin, saatte syytteen virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja uskokaa huviksenne, siitä ette ehdollisella selviä.

Pöntinen totesi sen jälkeen:

- Jos minä kumminkin soittaisin mökin omistajalle.

- Herra on hyvä.

Pöntinen näpytteli kännykkäänsä Son Lönsönin numeron. Hetken päästä kuului vastaus:

- Lönsön.

- No Pöntinen terve. Tota noin… täällä mökillä kun on kokolailla kutsumaton vieras… olikos sulla tietoa tästä?

- Helvetin helvetti! Minä kun kuvittelin että se viranomaisasetus tulee voimaan vasta viikon päästä. Olen kyllä todella pahoillani. Minä kuule palautan teidän rahanne tästä mökkiviikonlopusta ja mulla on… onks sulla se puhelin kaiuttimella?

- Ei ole.

- Minä olen tekemässä tuonne Hääränlärpättämänjärven pohjoislahdukkaan korsua jossa on myös sauna. Minä tulen jatkossa vuokraamaan sitä pimeästi. Te pääsette sinne ilmaiseksi kun se valmistuu. Mutta mun oli pakko suostua tuohon. Jos en olis suostunut, niin VVV olis vienyt multa elinkeinoluvat noista mökeistä. VVV asensi alueelle valvontakameratkin niin että en minä niille vuokralaisista oikein valehdellakaan voi. Genitaalihiekka tuottaa kyllä varsin hyvin, Itävallan ja Tsekin vaalien jälkeen piti ajaa Helsinkiin ja Tampereelle neljä ylimääräistä kuormaa mutta minä tartten kyllä noita mökkejäkin. Kun syöminen se meinaan on minunkin huushollin pääelinkeino. Tänä vuonna siitä transfobisen slurrin sadostakin meni yli puolet lakoon. Olen vielä kerran hirveän pahoillani. Palataan asiaan sitten kun se korsu on valmis.

- Okke.

Pöntinen sulki puhelimen, pudisti päätään ja totesi että kyseinen setäpuhetutkija taitaa sitten olla miesten kyseenalaisena ilona koko viikonlopun. Sitten hän totesi, että eiköhän sen perusteella jätetä tuo jallu korkkaamatta, kuskataan kamppeet takaisin autoon ja lähdetään kotiin. Setäpuhetutkija Lätterström oli asiasta toista mieltä.

- Nythän on sedät sillä lailla, että jos te lähdette niin selväähän on, että te saatatte jatkaa setäpuhetta jossain muualla. Mihin minun valtuuteni eivät välttämättä riitä. Valitettavasti en saa vielä tunkeutua yksityiskoteihin mutta ministeriössä sekin on työn alla. Eli jos lähdette, syyllistytte viranomaisen työn estämiseen, päädytte aivan varmasti oikeuteen ja tuloistanne riippuen teille räpsähtää siitä tonnin viiva kolmen tonnin sakot. Niin että kaatakaapas sitä jallua niihin laseihin niin kuin meinasitte ja aloittakaa se miesten viikonloppunne. Jota minä valvon.

Koskaan ei näissä merkeissä oltu otettu näin vaisuja jalluryyppyjä. Letitia Lätterström totesi:

- No niin, pohjanmaan kautta vaan. Ja sitten saunaan. Teillähän on sauna lämpiämässä. Eikös se sauna teidän setämiesten perinteisin rituaali ole, hä?

Miehet kävelivät rantasaunaan ja riisuuntuivat varsin vaisuissa tunnelmissa. Mukana oli sentään pieni kenttäjääkaappi jossa oli kylmää olutta. Sitten Lätterström saapui myös pukuhuoneeseen ja riisui vaatteensa.

- Mitä te oikein tuijotatte?

- Niin tota… kun tehän olette… niinku…

- Jaa alasti vai? No totta helvetissä minä olen alasti. Ei kai saunaan vaatteet päällä mennä? Ja totta kai minä tulen teidän kanssanne saunaan. Siellähän ne vihansekaiset setäpuheet vasta puhutaankin. Luuletteko että minä odottelen mökillä? Ja muistuttaisin muuten, että jokaisen teidän suorittaman tissin-, pyllyn- ja tuherontuijottamisen minä kirjaan ylös ja asiaan tullaan tarvittaessa palaamaan oikeudessa. Ja niin juu, jos herroilla rupeaa jöpöttämään niin se tulkitaan suoraksi seksuaaliseksi ahdisteluksi johon on olemassa vielä rankemmat lakipykälät. On muuten ihan turha vedota siihen, että se on joku täysin luonnollinen reaktio siihen että mies näkee metrin päässä alastoman hyvännäköisen naisen. Ihmisen erottaa eläimestä se, että me osaamme pitää viettimme aisoissa. Ainakin naiset siihen pystyvät. Milloinkas te olette naisella nähneet stondiksen? No niin! Sitten vaan lauteille ja nauttimaan mukavasta miesten viikonlopusta! Ja muistutan, että minulla on sekä äänitys- että valokuvausmahdollisuus siellä löylyissäkin.

- Niin että te voitte tuijotella meidän jortikoitamme mahdollista vihastondista silmälläpitäen mutta meidän täytyy pitää katse muualla teittin strategisista paikoistanne?

- Totta kai. Minä olen virantoimituksessa. Se kuuluu virkavelvollisuuteeni.

- Jaa… no ei kai tässä sitten…

Miehet siirtyivät saunan pesuhuoneen puolelle, avasivat kaikki tölkit Tsuhnan Kostoa, löröttivät ne viemäriin ja täyttivät tölkit raikkaalla vedellä. Sitten Ykä kävi hakemassa löylyn puolelta kuparisen saunakauhan, mäjäytti sillä täysillä voimilla palleillensa, antoi kauhan Lötjöselle ja uusmiehisiin saunarituaaleihin mukaan tullut tasa-arvoa edistävä mutta muuten varsin epämiellyttävä käytäntö  eteni mieheltä toiselle.

Miehet siirtyivät löylyyn. Mukaan tuli setävihatutkija jolla oli mukanaan niin kylmän, kuuman, löylyn sekä viha- että setäpuheen kestävä tabletti. Lötjönen heitti löylyä. Tunnelma oli vaisu ja hiljainen. Sitten Ykä totesi kun ajatteli että jostain sitä kai saunassa oli tapana puhua:

- Niin jätkät… minä sitä olen viime aikoina yrittänyt opetella youtubesta sellaista lajia kuin kabaddi.

- Jaa kabaddi? Mikäs laji se on? Kerro lisää.

- No… se on semmonen hippaleikin, hengityksen pidättämisen ja painimisen sekamuotona kilpailtava joukkuelaji.

- Kuulostaa kyllä kovasti mielenkiintoiselta.

- Joo, todella mielenkiintoiselta.

- Ihan ehdottoman mielenkiintoiselta. Miks me ei olla tuosta ennen puhuttu?

- Missäs päin maailmaa sitä harrastetaan?

- No tuolla Intiassa, Pakistanissa, Bangladeshissa ja yleensäkin siellä päin. Semmosilla edistyksellisemmillä alueilla.

- Juu, edistyksellisempiä alueita ilman muuta. Ei sellaisia takapajuloita kuin tää Suomi. Mehän voitais saunasta palattuamme kattella youtubesta sitä kabaddia vaikka koko ilta… opetella vähän lajin hienouksia… kun eihän tässä muutenkaan niin kummempaa… vaan kysyisin vielä setäpuhetutkijalta että onkos tällaista valvontakäytäntöä olemassa naisten saunailloissa tai viikonlopuissa?

- Ei tietenkään. Miksi olisi? Eihän siellä mitään setäpuhetta puhuta.

- Jaa… no tyhmänä vaan ajattelin tiedustella…

Miehillä oli edessään hyvin, hyvin pitkä viikonloppu.

ISOISÄN PISTOOLI

Nyhtänköljä, myöhäinen syksy, jokunen vuosi tästä päivästä taaksepäin

Yksinäinen korppi istuskeli Nyhtänköljän kunnassa sijaitsevan Pienen Särkkäjärven rannalla puolittain kelottuneessa männyssä ja katseli pää kallellaan ympärilleen tarkastellen omia korpin manttaaleitaan. Lähistöltä kuului jyrisevää ääntä mutta korppi ei sitä säikähtänyt. Viisaana lintuna se tiesi, että sieltä oli tulossa sellainen outo, mutta tutuksi käynyt valtavan suuri pyöreäjalkainen koppakuoriainen joka kuljetti sisällään ihmisiä. Ne koppiaiset eivät olleet itsessään vaarallisia mutta ihmiset saattoivat kyllä olla. Varsinkin jos ne kuljettivat mukanaan sellaisia omituisia mustia putkia jotka pitivät paukahtavaa ääntä. Tosin korppi oli oppinut, että ihmiset eivät osoitelleet sitä niillä vaarallisilla putkillaan. Enempi ne olivat metsäkanalintujen, hirvien ja jänisten perään. Korppi oli päätynyt siihen johtopäätökseen että ihmisetkin söivät lihaa. Niin kuin karhut, sudet, ketut ja tietysti korppi itsekin. Hyvä maku noilla ihmisilläkin.

Näillä jättikoppiaisesta nousseilla ihmisuroksilla ei näyttänyt olevan niitä ikäviä putkia mukanaan. Tuttuja miehiähän ne muutenkin olivat. Isä-Perskeleshän se siinä ja sitten poikansa Ykä, jolla tosin oli jo harmaa parta hänelläkin. Miehet näyttivät työntelevän venettä vesille. Olisivatko ne menossa kalalle? Ei niillä kyllä ollut mukana sellaisia vermeitä mitä ihmisillä siinä puuhassa oli. Sellaisia ohuita keppejä, kiinteitä ja pitkiä hämähäkinverkkoja sekä niitä sellaisia puoleensa parin korpin mittaisia häkkyröitä. Nyt miehet näyttivät menevän vesille ilman varusteita ihan omin nokkinensa. Korppi päästi pienen raakkuvan naurahduksen mielestään kertomansa hyvän vitsin vuoksi. Omin nokkinensa. Eihän niillä onnettomilla ollut nokkaa ollenkaan, kraak!

Veneessä Ykä istui soutajan paikalle ja alkoi soutaa venettä hissukseen järvenselälle. Hän katseli korppia ja tuumaili:

- No perkelettäkö sinäkin siellä noin kovasti raakut? Mikäs niin erinomainen ny on? Tosin hyvähän se että tuo korppi on ittekseen ja korpijärvellä kytiksellä toisin kuin pääosa sen nykyisistä lajikumppaneista joita löytyy satamäärin kaatopaikalta seisovan pöydän äärestä. Vaan mitäs varten me täällä järvellä soudellaan ilman kalavehkeitä? Sinä vaan sanoit salamyhkäisesti että käydään kääntämässä vene ympäri talvea vasten ja hoidetaan samalla yks homma.

Isä-Perskeles kaivoi povitaskustaan pienen pistoolin ja vastasi:

- Tää on se homma. Meillähän on monenlaista tykkiä, niin sulla kuin mulla mutta tätä sinä et ole ennen nähnyt.

Ykä sytytteli kämmenten suojassa Voimasavuke Bostonia ja vastasi sitten naama hymyntirrissä:

- Jaa sinä meinaat tuota 6.35-millistä Astra-pistoolia. Seittemän patruunan lipas. Valmistettu

Espanjassa muistaakseni vuonna 1927. Ja joka on ollut sulla kotona piilossa jo Kekkosen aikana. Kun olit huomattavasti nuorempi kuin mitä minä olen nyt.

- Hä? Mistäs sinä…

Ykä veti pitkät henkoset voimasavukkeestaan ja jatkoi naama edelleen hymyntirrillä.

- Olet tainnut isä unohtaa, että ainoa luonnonvoima mikä on pikkupojan mielikuvituksen veroinen on pikkupojan uteliaisuus. Minä taisin olla kakstoistavuotinen kun löysin sen sun kätkön. Ajattelin vaan että piruako tuosta puhumaan jos et itse halua puhua. Ja sitten kun pääsi räpläämään muita, ihan kunnollisia aseita niin ei se oikeastaan enää niin kiinnostanutkaan. Tommonen sikapyssyhän tuo vaan on. Eihän sillä mitään tolkullisessa käytössä tee.

- No perkele, olishan tuo pitänyt arvata. Tietääks muuten Jykä myös tästä pyssystä?

- Paskooks karhu metsään?

Leveä hymyntirri nousi myös Isä-Perskeleen kasvoille.

- Voi nyt poijan perkeleet… kun ovat lampun särkeneet… ja pimeässä pirtissä halitulijallaa… pyssynkin löytäneet…

- Näytäkkös sitä pyssyä?

Isä-Perskeles ojensi pistoolin Ykälle. Hän irroitti aseesta lippaan, veti luistin pari kertaa taaksepäin ja tarkasteli asetta aikansa. Sitten hän loksautti tyhjät pois, otti pari patruunaa lippaasta ja tarkasteli niitäkin. Tämän jälkeen hän laittoi patruunat takaisin lippaaseen, loksautti lippaan kiinni ja ojensi aseen takaisin isälleen.

- Kyllä tolla vissiin ampua vielä voisi. Mutta noitten patien varaan en kyllä enää paljoa laskisi. Mitenkä vanhoja lienevät? Oletan että tää on täysin laiton pyssy ja me ollaan upottamassa tätä.

- Oletat oikein.

- Mistä tää sulle oikein päätyi?

- Mummoltasi. Siis äitisi äidiltä.

- Hä? Tiesinhän minä että se oli kova mamma eläissään. Korjasi moottoripyörätkin itse. Mutta en minä arvannut että se on kulma mekontaskussa kuljeskellut.

- No ei se kuljeskellutkaan. Tää on peräisin äitisi isältä. Hän kun kuoli pikkuisen ennen kuin minä ja äitisi mentiin kimppaan. Hän oli tuonut sen sodasta. Mummosi antoi sen sitten minulle todeten, että ei hänellä sille mitään käyttöä ole. Niin kuin ei ole ollut tietysti minullakaan. Semmonen siantappoasehan tuo on niin kuin itse sanoit. Ajattelin hävittää sen nyt. Nuo valtesmannit nykyisin kun ovat kovasti virkaintoisia ja jos minä kärähdän tästä laittomasta taskupistoolista niin nehän vievät minulta muutkin raudat. Enkä ajatellu näitä mettästyshommia vielä suinkaan lopettaa.

- Hjuu… tosi on… nykyisin me aseelliset suomalaiset miehet ollaan potentiaalisia joukkomurhaajia ja ne oikeat potentiaaliset joukkomurhaajat taas sosioekonomisesti väärinymmärrettyjä uhreja joita pottunokat ei ole osanneet pitää tarpeeksi hyvänä. Vittu joo… vaan näytäpä sitä vielä…

Isä-Perskeles ojensi aseen Ykälle ja Ykä katseli sitä vielä kertaalleen. Hänen äidinisänsä oli palvellut talvisodassa kivääriryhmän johtajana Taipaleessa ja jatkosodassa taas huoltokessuna Syvärillä. Kun vähän vanhempaa ikäluokkaa jo oli. Ykä ojensi pistoolin takaisin ja tuumasi:

- Vaan mikähän tarina tään pistoolin takana oikein on? Ei tää mikään ukin palveluspistooli ole voinut olla kumminkaan. Kai sillä on se kolmen linjan sohlo ollut talvisodassa ja jatkosodassakin ainakin se italialainen Terni-kivääri jos ei muuta. Eihän tommosella kuuskolmevitosella sotahommissa kuitenkaan juuri mitään tee. Töpinässäkään. Ja olishan ne palvelusaseet kerätty pois sodan jälkeen joka tapauksessa.

- No sitä minäkin olen tuuminut. Harmi, ettei ehtinyt kysyä. Ja jos ukkisi olis ottanut talvisodassa ryssältä jonkun sotasaalisaseen niin joku naakani tai tähtipistooli se olis varmaankin ollut. Eihän ryssilläkään ollut palvelusaseena tämmöstä lelua.

Ykä raapi partaansa ja tuumaili:

- Vaan voisko olla niin, että joku neuvostoupseeri oli ollut aikanaan Espanjan sisällissodassa? Olihan niitä siellä silloin. Neuvonantajina tai mitä ne nyt oli. Tai tiedä hänessä vaikka kyseessä olis ollut joku espanjalainen tasavaltalainen joka oli ottanut ritolat Venäjälle kun ne alkoivat saamaan selkäänsä? Joka olisi sitten ottanut tuon taskupistoolin mukaansa, kuskannut sitä sitten mukanaan Venäjällä tai siis Neuvostoliitossa, päätynyt lopulta sattuman satona Kannaksen pakkashelvettiin eli aika kauas Espanjasta ja joutunut lopulta Taipaleessa jonkun suomalaisen, ehkä jopa oman ukkini ampumaksi ja ukki oli sitten ottanut tuon pyssyn mukaansa ja vienyt mukanaan kotiin?

- Jaa-a… ei tuokaan mahdoton versio ole… tuo ase osais kertoa, mutta se eihän osaa puhua muuta kuin sitä karua kieltä mitä aseet puhuvat. No, ruvetaas hommiin. Tässä kohdassa on viisi metriä vettä ja mutapohja. Kyllä se sinne häviää. Souteles hiljalleen.

Ykä alkoi soutaa hissukseen ja isä-Perskeles poisti ensin pistoolin lippaasta patruunat ja heitti ne yksi kerrallaan järveen. Sen jälkeen perässä seurasi lipas. Sitten hän purki pistoolin ja nakkeli osat veteen yksi kerrallaan. Kun viimeinenkin aseen jäljiltä jäänyt vedenripe oli kadonnut, totesi Ykä:

- Sääli sinänsä. Vaikkei tolla tietysti varsinaisesti mitään tehnytkään. Olispahan ollut kumminkin muistona menneistä ajoista ja ihmisistä. Minä kun ajattelen asioista niin, että jokaisella esineellä on taustallaan tarina ja tarinan myötä sielu. Mutta nyt ei sen tarinan kertojaa enää ole ja se tarina jää lopullisesti arvoitukseksi. Niin monta kertomatonta tarinaa jää kuulematta. Kuulijoita kyllä olis. Mekin esitettiin tuon aseen tarinasta vain sivistymättömien miesten sivistyneitä arvauksia. Todellisuus voi olla ihan muuta. Pirustako sen tietää vaikka ukki olis ollut aikanaan Algoth Niskan hommissa pirtutrokarina ja pyssy on niitä peruja? Taas yksi kertomaton tarina.

Isä-Perskeles vastasi miettivä ilme kasvoillaan:

- Joo, tottahan tuo on. Olis mukava tietää tuon aseen kertomaton tarina. Mutta sinähän Ykä olet kirjoitellut niitä kertomattomia tarinoita siinä blogissasi. Sun kannattais kuule olla sen blogin kanssa vähän varovaisempi. Sinä olet poika vielä kusessa sen homman kanssa. Semmoset merkit on ilmassa että ne pistää sinut vielä linnaan. Kyllä minäkin sen verran aikaani seuraan vaikka vanha mies olenkin.

- No joo… en tässä tietysti ihan nuori ole enää itsekään. Vaikka tottahan isälle poika on aina se pikkunen pellavapää joka just hiljattain oppi itse pyyhkimään perseensä. Mutta kyllä sen blogin kanssa on se kriittinen raja jo ylitetty. Siinä ei enää anteeksipyynnötkään auta. Katotaan nyt, mitä hänessä tapahtuu kun aika kuluu. Me eletään sairaita aikoja ja totuudenpuhujat ovat rikollisia. Ja sen pohjalta sanon kyllä, että vaikka tuo sikapyssy sinänsä ehkä joutikin tonne jortaniin niin jos ukki olis ollut mukana asekätkennässä niin tilanne olis toinen. Jos mulla olis hallussa ukilta periytyneitä konepistooleja piilossa niin kakskymmentä vuotta sitten olisin ilmoittanut ne viranomaisille. Mutta nyt enää en. Pitäisin ne tallessa ja hyvässä öljyssä. Kun ei tiedä, mille mallille ne panee tään maailman ja ennen kaikkea tään maan.

Isä-Perskeles mietti hetken ja vastasi:

- Kakskymmentä vuotta sitten en olis ymmärtänyt sitä, minkä just sanoit. Olisin ihmetellyt. Ja miettinyt, että helvettiäkö sinä nulikka oikein selität. Mutta nyt kyllä ymmärrän. Enkä pane ajatukselle hanttiin. Eiköhän soudeta rantaan ja panna kotona sauna lämpiämään? Otetaan saunan lämmitessä vaikka mukilliset Ylämaan Lintua sen pistoolin kertomattoman tarinan muistoksi.

- Minähän en kuuliaisena poikana sano koskaan isälle vastaan joten näin tulee tapahtumaan. Ja toiset viskit otetaan ukin muistoksi. Miehen, joka tiesi sen tarinan mutta jätti kertomatta.

- Ja eikös se vanha suomalainen viisaus sano, että ei kahta ilman kolmatta?

Miehet soutivat rantaan ja käänsivät veneen pukkien päälle talviteloilleen. Puolittain kelottuneessa männyssä koko ajan istunut korppi oli seurannut ihmetellen heidän touhujaan. Se katseli, kuinka  miehet istuivat sisään siihen jättiläiskoppakuoriaiseen joka alkoi pitää sitä jyrisevää ääntä ja tuprutella pahanhakuista savua ilmoille. Sitten se poistui paikalta ja korppi ajatteli että olivat ne vaan perin kummallisia nuo ihmisten touhut. Ei niistä järkevä ja asiallinen siivekäs mitään tolkkua ottanut.

FEMINISMI, UHRIUTUMINEN JA LAKI

Näin yleensä ja erikseen voi todeta, että tiedostavien ihmisten ja heistä erityisesti feministien julkinen uhriutuminen jatkuvan – joskin toteennäyttämättömän – väkivallan uhan edessä alkaa väsyttää niin paljon, ettei siitä ole aina jaksanut kirjoittaa. Varsinkin kun tietää, että maailmassa on hyvin harvoja maita joissa julkifeministit ovat nostettu yhtä lailla jalustalle ja elävät suojattua ja taloudellisesti turvattua elämää kuin Suomessa. Hiljattain kumminkin eräs kommentoijani laittoi minulle sähköpostin ja sen myötä linkin Helsingin Sanomien Nyt-liitteen (siis juuri se aviisi, joka aloitti Suomen median alennustilan joka näkyy nykyisin myös HS:n levikissä) ei varsinaisesti uutiseen vaan uutisena esitettyynmielipidekirjoitukseen jossa (kukas muukaan) kuin Johanna Vehkoo ja hänen sarjakuvapiirtäjäkumppaninsa Emmi Nieminen avautuvat naisiin ja erityisesti tiedostaviin naisiin kohdistuvasta jatkuvasta väkivallan uhasta joten ajattelin sanoa siitä muutaman sanan.

Mielipideuutisessa ja tulevassa asiaan liittyvässä sarjakuvakirjassa käsitellään tätä asiaa ja kerrotaan kuinka karmeita väkivaltafantasioita feministisille naisille on lähetetty. Täällä hotellin respassa hieman ihmetellään sitä, että miksei noista fantasioista koskaan, ikinä, milloinkaan oteta kuvakaappauksia ja panna niitä näytille mutta täälläkin ymmärretään nykyinen tiedostava linja ja todetaan, ettei yksityiskohtiin kannata takertua.

Epäilemättä kyistä ja törkeääkin palautetta tietysti on olemassa, tosin kyseisessä HS:n mielipideuutisessa jätetään kokonaan huomioimatta se, että asiallista ja faktoihin perustuvaa palautetta tulee tietysti yhtä lailla ja faktathan tekevät eniten kipeää. Mutta mietitään tässä hetki palautetta.  Noin pohjimmiltaan.

Mitä palaute on?

Sehän on, no, palautetta jota annetaan jostain siitä minkä palautteen saanut ihminen on itse sanonut tai tehnyt. Se ei tule itsestään, vaan se on reagointia johonkin. Palaute voi olla kovaa ja törkeääkin. Johtuen siitä, että palautteen saaneen ihmisen mielipiteitten kanssa ei olla samaa mieltä. Sosiaalinen media on Esson baarin nykyinen ilmenemismuoto ja aivan niin kuin Esson baarissa lausutut sanat ovat sosiaalisessa mediassa lausutut sanat vain sanoja. Kaikilla ihmisillä ei ole sana kovin hyvin hallussaan ja siksi palaute voi olla törkeää. Mutta Esson baarissa on harvemmin ketään tapettu. Kunhan on soitettu poskea.

Mutta sehän ei ollut mielipideuutisen ja tulevan sarjakuvakirjan pääaihe, vaan se löytyy Johanna Vehkoon lausumana HS-mielipideuutisjulkaisun jutusta kun sitä katsoo hieman pidemmälle:

Vehkoon mielestä yksi tärkeimpiä asioita olisi, että misogynia, eli naisviha, lisätään koventamisperusteeksi rikoslakiin. Silloin poliisi voisi suhtautua naisiin ja naisoletettuihin kohdistuvaan vihapuheeseen tiukemmin.

Ja tämä lausehan herättää kysymyksiä. Ensinnäkin voisi kysyä, että mitä zwidduja ovat ne naisoletetut? Onko kyse niistä noin kahdestasadasta sukumoniosta? Mutta mennään sitten siihen varsinaiseen kysymykseen:

Kuka määrittelee kriminalisoitavan naisvihan? Oletan, että sekä Johanna Vehkoon, johannavehkoitten ja Helsingin Mielipidesanomien mielestä sen määrittelevät nimenomaan johannavehkoot. Silloin kriminalisoitavan naisvihan kynnys on todellakin kovin matalalla ja on varsin oletettavaa, että silloin kriminalisoitavaksi naisvihaksi luokitellaan myös feministien ajatuksia kritisoivat asialliset kommentit. Ja nimenomaan juuri ne. Onhan meinaan nähty että feministin ego on kuin Mimosan hipiä. Hän pieksää mielellään suutaan mutta kohdattuaan arvostelua ja – piru vie – vielä perusteltua sellaista hän heittää faktat helvattuun, pakenee sukupuolensa suojaan ja rääkyy naisvihasta. Jolloin hän tietenkin voittaa keskustelun sillä naisviha, tai sellaiseksi (naisen määrittelemä) asia on jo itsessään Herrasta Perkeleestä eikä sitä tule missään olosuhteisssa kuunnella. Vaikka se saattaisi kuulostaa faktojen pohjalta huomattavasti järkevämmältä kuin se feministin avautuminen johon kommentoitiin.

Sitten tulee tietenkin mieleen toinen kysymys:

Jos naisviha, tai sellaiseksi johannavehkoitten tulkitsemat asiat kriminalisoidaan ja lisätään tuomion koventamisperusteeksi lakiin, niin voiko naisten – ja nimenomaan julkifeminististen naisten – mielipiteitä arvostella enää ollenkaan? Niin kuin tiedetään, haistattelu ei tee kipeää, faktat tekevät. Täytyykö julkifeministiset naiset lainsäädännön perusteella julistaa vammaisten kaltaisten ihmisten suojeltavaan asemaan? Koska he eivät itse pysty puolustamaan itseään ja ennen kaikkea mielipiteitään?

Ja sitten päästään kolmanteen kysymykseen:

Jos naisviha kriminalisoidaan, niin kriminalisoidaanko sitten miesviha? Sitähän ei toki tule tapahtumaan mutta jos niin puolivahingossa pääsisi käymään niin kuka sen miesvihan silloin määrittelisi ? Tavalliset miehetkö? Vai johannavehkoot? Ja jos miesvihaa ei kriminalisoida ja naisviha puolestaan kriminalisoidaan, niin mikä on kyseisen päätöksen peruste? Onko niin, että miehet määritellään ali-ihmisiksi jotka eivät nauti samaa lain suojaa kuin naiset, tai siis lähinnä julkifeministeiksi julistautuneet naiset? Julistetaanko ali-ihmisiksi ne samat miehet, jotka pääosin elättävät ne julkifeministeiksi julistautuneet naiset?

Siitä päästään sitten neljänteen kysymykseen, jonka esitän miespuolisille poliitikoille puolueesta riippumatta:

Kuinka pitkään te aiotte nöyrästi kuunnella noita tättähääriä ja toteuttaa heidän kaikki typerimmätkin vaatimukset? Kai te ymmärrätte, että niille ei ole loppua? Jos suostutte yhteen, niin seuraava tulee kyllä. Ja sitten sitä seuraava.

Onhan selvää, että Vehkoon kaltaiset feministit haluaisivat kontrolloida kaikkea keskustelua ja määritellä sen mistä keskustellaan ja kuinka keskustellaan. Tämähän onnistuu kahdella mahdollisella tavalla:

a) Joko esitetään omat mielipiteet niin fiksusti ja perustellusti että kukaan ei pane hanttiin, kun hanttiin pantavaa ei ole. Ja koska tämä ei onnistu, niin valitaan vaihtoehto:

b) Vaaditaan vastakkaiset mielipiteet kriminalisoitavaksi ja toivotaan että joku toinen (siis pääosin miesvaltainen poliisi) hoitaa feministien likaisen työn.

Koska olen sekä mies että viha-ajattelijaksi tulkittu ei mielipiteelläni tietenkään ole nykyisessä Suomessa mitään merkitystä. Tämä on naisten, ja nimenomaan sukupuolensa puolesta rääkyvien naisten luvattu maa. Sanon sen mielipiteen silti kuitenkin, koska tämä blogger sen mukavasti (ainakin vielä) mahdollistaa. Näitten johannavehkoitten suurin ongelma on se, että he tietävät sen ikävän tosiseikan että heitä ei arvosteta, heitä ei kunnioiteta eikä heitä oteta vakavasti.

Eikä heitä tulla arvostamaan, kunnioittamaan eikä ottamaan vakavasti jatkossakaan. Sillä kunnioitus ansaitaan. Sitä ei saa ruikuttamalla. Ei sitä saa edes lain määräyksellä. Ennen kaikkea kunnioitusta ei saa sillä, että vaatii sitä jalkovälissään olevan värkin perusteella.

Feminismi on – pohjimmiltaan ja perinteisessä merkityksessään – ihan hyvä asia. Suomalaiset naiset ansaitsevat arvostusta ja tasa-arvon. Jo historian perusteella. Suomalaiset naiset ovat tehneet raskasta maataloustyötä ja tehneet siinä sivussa suurperheitä. Sodassa he ovat toimineet lottina ja sorvanneet tehtaissa kranaatteja miesten ollessa sotimassa. Sodan jälkeen he yhdessä miesten kanssa rakensivat Suomesta hyvinvoivan maan. Ja heidän työpanoksensa on maallemme nykyisinkin oleellisen tärkeä.

Feminismi saavutti kaikki tavoitteensa ja sen nykyinen äpärälapsi on olemassa vain oman itsensä takia. Nykyisillä feministeillä ei ole mitään tekemistä äsken mainittujen naisten kanssa. He ovat tulleet valmiiseen, toisten kattamaan pöytään. Ja kuvittelevat omistavansa sen.

En tiedä, kuka tämän kuvan on tehnyt mutta kiitos hänelle. Kuva on bongattu Angela Siniwaara twitter-tililtä jonka linkin lähetti minulle Soomepois Eestistä.

Paikka, jossa feminismiä tarvittaisiin, mutta joka ei jostain syystä suomalaista feministiä kiinnosta.

ALGORITMI

Helsinki, joskus lähitulevaisuudessa

Helsingin Kalasatamaan rakennettu Valtion Viha-ajattelunvastaisen Viraston VVV:n toimistotalo oli suuri, korkea ja komea. Suorastaan massiivinen. Varsinaisesti sitä ei voinut sanoa kauniiksi, mutta ei sitä esteettisiä arvoja silmälläpitäen oltu suunniteltukaan. Kyseinen valtava toimistokompleksi oltiin suunniteltu parhaita sosialistisen arkkitehtuurin periaatteita noudattaen eli sen ulkonäöllä oli yksi ainoa tehtävä. Sen tuli kuvastaa järjestelmän absoluuttista valtaa ja ikuista, kyseenalaistamatonta vallassa pysymistä. Rakennus oli oikeastaan niin luotaantyöntävän näköinen, etteivät Radio Jerevan-tyyppisen huumorin – vallitsevien olosuhteitten pakosta – omaksuneet suomalaiset olleet osanneet edes keksiä sille sopivaa lempinimeä. Yleensä sitä kutsuttiin lähinnä nimellä ”se yks saatanan möhkäle siellä Kalasatamassa”.

Kyseistä rakennusta ja kaikkea, mitä se edusti vihattiin Suomessa ja tietysti erityisesti Helsingissä suuresti. Ihmiset puhuivat kuppiloissa hiljaa kuiskaten keskenään että kuinka se hirviö ja ennen kaikkea se, mitä se piti sisällään oikein pääsi syntymään? Miksei tehty mitään, ennen kuin oli liian myöhäistä? Miksi me ei pantu hanttiin? Vaikka merkit tulevasta olivat luettavissa eivätkä ne mitään salakieltä olleet. Nyt meillä, saatana, oli sitten ihan ikioma Stasi.  Ja vielä esikuvaansa paremmalla tekniikalla varustettuna. Sinänsä VVV:n rakennuskolossi erosi niin Stasin, KGB:n, Gestapon ja muitten vastaavien rakennuksista siten, että siellä ei ollut ensimmäistäkään vankiselliä. Siinä rakennuksessa tutkittiin ja etukäteistuomittiin. Varsinainen likainen työ tapahtui sitten poliisiasemilla, käräjäsaleissa, vankiloissa ja Kellokosken yhteiskuntapsykiatrisessa sairaalassa.

”Siihen yhteen saatanan möhkäleeseen siellä Kalasatamassa” ei aivan kenellä tahansa ollut asiaa. Rakennus ja sen ympäristö oli erittäin tarkasti vartioitu. Jokaisella VVV:n työntekijällä oli mukanaan olkavarteen upotettu tunnistussiru. Mikäli joku siruton olisi lähestynyt aluetta, hälytys olisi tullut jo kaksisataa metriä ennen alueen sisäänkäyntiä. Yksi sirutettu ja kulkuluvan omaava oli VVV:n viharikostutkija Henrik Bakellit. Tämä 33-vuotias ahkera ja arvostettu virkahenkilö saapui alueen etummaiselle portille jossa aseistetun vartijan näyttölaite piippasi vihreää kymmenen metriä ennen porttia. Toisella portilla vartija tarkasti signaalin uudestaan ja teki samalla kokovartaloskannauksen joka todisti että Henrik oli todella Henrik eikä joku toinen, joka olisi kaivanut sirun irti Henrikistä ja pyrkisi sen avulla sisään.

Kokovartaloskannaus kertoi samalla, että Henrikillä oli kainalokotelossaan hieman aikaisemmin VVV:n uudeksi palvelusaseeksi valittu kevyt ysimillinen Ruger LC9-pistooli, vyökotelossaan ajan- ja paikantajun vievä kevyt DISOR22-ääniase sekä povitaskussaan huippukehittynyt älypuhelin jota ei ollut myynnissä siviileille vaan se oli Aalto-yliopiston vain viranomaiskäyttöön suunnittelema malli. Älypuhelimella Henrik sai yhteyden VVV:n suojattuihin tiedostoihin vapaa-ajallakin jos hän tunsi siihen tarvetta esim. näkemällä tai kuulemalla jotain viha-ajatteluun liittyvää. Pari kertaa hän oli kyseistä mahdollisuutta käyttänytkin kuvatessaan ravintolassa kahden keski-ikäisen miehen selvää viha-ajatusten vaihtoa ja lähettäessään kuvatun materiaalin viraston supertietokoneen käsiteltäväksi. Toisella kerralla oli käynyt ilmi, että molemmista vihapuhujista oli ollut haku päällä ja lähellä ollut poliisipartio oli Henrikin lähettämien tietojen perusteella ykkösluokan prioriteettitehtävän saaneena keskeyttänyt perheväkivaltatilanteen selvittämisen ja käynyt hakemassa vihapuhujat talteen. Molemmat vihapuhujat olivat saaneet aikanaan ehdottomat vankeustuomiot ja perheväkivaltatilanteessa ollut nainen oli selvinnyt leuan murtumisella joten lopputulosta saattoi pitää yhteiskunnan kannalta menestyksenä. Nainen toipuisi vammoistaan kyllä ja ammatillista perheterapiaa oli tarjolla jos vaan jaksoi jonottaa. Ja nykyisinhän suomalaiset olivat tottuneet jonottamaan.

Nykyisin Henrikillä ei ollut kuppiloissa käydessään juurikaan käyttöä älypuhelimelleen sillä ihmisten keskinäinen puskaradio kertoi nopeasti, ketkä olivat VVV:n työntekijöitä. Heidän kanssaan ei haluttu olla missään tekemisissä. Luonnollisesti he olivat sinänsä täysin turvassa vaikka vihaisia sivusilmällä esitettyjä katseita kohtasivatkin. Sillä heidän tiedettiin olevan aseistautuneita vapaa-ajallakin ja viharikostutkijaan kohdistettu väkivallan teon yrityskin tiesi vähintään viiden vuoden ehdotonta kakkua. Kulmakuppilassa käydessään Henrik oli huomannut, että asiakkaat poistuivat naapurikuppilaan hänen paikalle saapuessaan, jättäen paikan tyhjäksi. Kuppilan omistajatkin olivat valittaneet, että jos VVV:läinen on paikalla, niin ilta on takuuvarmaa persnettoa. Nykyisin Henrik istuikin lähinnä kollegoittensa kanssa ravintola Juttutuvassa joka oli muuttunut demareitten kantapaikasta VVV:läisten kantakuppilaksi.

Henrik nousi hissillä virastomassiivin neljänteentoista kerrokseen ja tervehti vastaantullutta esihenkilöään Anniperttiina Ilmivaltaa. Henrikin kanssa suurinpiirtein samanikäinen Anniperttiina oli sisäministeriön erityistarkastaja joka toimi Henrikin osaston johtajana ja suoritti aika ajoin ministeriön erittäin vaativia, viha-ajattelijoiden elämän ja perheitten tuhoamiseen tähtääviä ja niissä onnistuvia erityistehtäviä. Henrik oli pyrkinyt itsekin pari vuotta aikaisemmin vastaaviin tehtäviin ja oli toiminut Anniperttiinan avustajana mutta oli käynyt ilmi että he did´nt got what it takes. Hänellä ei ollut aivan sellaista armottomuutta ja määräysten kyseenalaistamattomuuden täydellistä kykyä sekä totaalista empatian puutetta mitä Anniperttiinalla oli. Anniperttiina oli palauttanut hänet erityistarkastajakoulutuksesta takaisin rivitason viharikostutkijaksi todeten, että Henrikin ei kannata olla pettynyt. Henrik oli kuitenkin hyvä ja tunnollinen viharikostutkija ja hänellä oli edessään varma ura, sen tuoma hyvä palkka ja suuri yhteiskunnallinen arvostus. Henrik ymmärsi tyytyä tilanteeseen ja tajuta omat rajoituksensa.

VVV:ssä ei noudatettu tiukkaa pukukaavaa joten muodikkaalta neoposthipsteriltä näyttävä Henrik saapui maisemakonttoriin ja istahti työpöytänsä ääreen. Hän oli kyllä hieman kateellinen Anniperttiinalle. Ei siksi, että hän ei koskaan saavuttaisi Anniperttiinan asemaa vaan siksi, että Anniperttiina oli yksi viharikostutkinnan pioneereja. Ajalta, jolloin viharikostutkijan täytyi henkilökohtaisesti kahlata läpi vihasivustoja ja tehdä tarvittavat johtopäätökset jotka sitten johtivat oikeudellisiin toimenpiteisiin. Henrikin, ja hänen kollegoittensa kohdalla tilanne oli toinen ja Henrik mielsi olevansa enemmänkin  jonkunlainen kirjurin ja tietojenkäsittelijän yhdistelmä.

Kyseinen tunne johtui tietenkin siitä, että nykyisin tietokoneet tekivät suurimman työn. VVV oli jo pari vuotta käyttänyt Aalto-yliopiston kehittämää HateAlg-ohjelmaa jonka algoritmit etsivät automaattisesti vihapuhetta verkosta. Ohjelma oltiin otettu käyttöön jo vuonna 2017 joskin se oli silloin vielä varsin alkeellinen ja teetätti tutkijoilla paljon turhaa työtä. Nykyisin ohjelma oli paljon kehittyneempi ja sitä tuki VVV:n supertietokone jolle Otaniemessäkin oltiin kateellisia. Tutkijoitten täytyi vain käydä läpi ohjelman analysoima tieto sekä sen tekemä arvio rikoksen vakavuudesta ja siirtää asia sitten seuraavan algoritmin tutkittavaksi ja määriteltäväksi. Jonkun verran työ pohjautui edelleen ilmiantoihin mutta viraston supertietokone valvoi verkkoa tehokkaammin kuin ihmissilmä koskaan.

Henrik aukaisi tietokoneensa, tai lähinnä aktivoi näytön sillä HateAlg ei nukkunut milloinkaan. Hän tunsi olevansa itselleen sopivassa ja itseään miellyttävässä työpaikassa joka miellytti myös hänen vanhempiaan. Hänen isänsä oli ihmisoikeuslakimies joka oli myös RKP:n aktiivi. Hänen äitinsä oli puolestaan yhteiskunnallisiin ajatushäiriötiloihin erikoistunut psykologi joka oli puolestaan paikallinen SKP:n aktiivi. He olivat ylpeitä pojastaan ja olivat todenneet hänelle ”sinä olet etulinjan taistelija sodassa sananvapauden, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion puolesta”. Se lämmitti kieltämättä mieltä. Henrik aukaisi tietokoneeltaan etsintätilanteen. Jaahah… katsotaanpa mitä täältä löytyy… löytyykö mitään syytekynnystä ylittävää… ohjelma ja sen pohjalta päivitetty oikeuslaitos toimi sen verran täydellisesti että ohjelman esittämän syytekynnyksen ylittäminen tarkoitti aina myös varmaa tuomiota. Se nopeutti oikeusprosessia ja lyhensi esitutkinta-aikaa oikeastaan sen mittaiseksi että tutkija lämpsäsi leiman paperiin ja siirsi asian syyttäjälle joka hänkin toimi ohjelman antamien valmiitten speksien mukaisesti.

Tuomareilla puolestaan ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin vahvistaa syyttäjän syyte ja muuttaa se tuomioksi. Pitkää esitutkintaa käytettiin osittain edelleenkin sellaisten viha-ajattelijoiden kohdalla joille ohjelma lupasi pelkästään sakkoja tai ehdollista vankeutta. Pitkä esitutkinta oli yksi rangaistuksen muoto sinänsä ja äärimmäisen tehokas sellainen sillä se aiheutti ainakin julkisen sektorin työntekijöille varman työpaikan ja sitä myötä myös elannon menettämisen. Ohjelma ja sen ympärille rakennettu koneisto oli sen verran toimiva että Henrik aika ajoin ihmetteli, kuinka ihmiset vieläkin uskalsivat protestoida vallitsevaa tilaa vastaan. Riskit olivat suuret, eikä mikään muuttuisi kuitenkaan.

Mutta sitten ohjelman pariin… katsotaan… no niin, ensimmäisenä ohjelma oli löytänyt Jalmari Tuohitorvi-blogin joka käsitteli lähinnä etuoikeutetun maahanmuuton aiheuttamia taloudellisia kustannuksia josta se käytti termiä ”verovarojen hukkakäyttö”. Paha rikos, hyvin paha, ja toistuessaan vielä pahempi. Ohjelma oli löytänyt kyseisen Jalmari Tuohitorven kirjoituksista kaikkiaan 86 erilaista rikoskohtaa joitten päänimike oli suurimmassa osassa ”taloudellisten faktojen esittäminen ihmisten tasa-arvoisuutta loukkaavassa valossa”. No joo… tolle tyypille häkki heiluu ilman muuta, jos se vaan saadaan kiinni. Henrik laittoi kyseisen blogin kakkosalgoritmin käsiteltäväksi. Kakkosalgoritmi antoi valmiin syytekirjelmän ja laski myös tuomion pituuden valmiiksi. Kätevää ja helppoa. Ennen kaikkea tehokasta.

Ja mitäs sitten… no joo, Siionin Sähkökitara-blogi joka oli erikoistunut Palestiinan tilanteeseen. Ensinnäkin blogi ylitti rikoskynnyksen jo siinä, että se ei käyttänyt termiä palestiinalainen vaan arabi ja lisäksi siinä käytiin läpi niitä väitteitä ja kieltämättä myös faktoja että Gazassa valtaa pitävä Hamas-järjestö itse asiassa tienasi jatkuvan sotatilan ylläpitämisellä. Totta sinänsä, mutta kuului ohjelman kehittämän ja eduskunnan vahvistaman rikosnimikkeen ”alistetun ihmisryhmän sorron puolustaminen” alle. Ohjelma oli löytänyt kyseisestä blogista kaikkiaan 144 syytteeseen johtavaa kohtaa. No, pannaanpa kakkosalgoritmin tutkittavaksi ja katsotaan minkä kokoiset hilut kyseisen sähkökitaristin kinttuihin sitten laitetaan.

Entäs sitten… jaa, muutenhan täällä Henrikin tutkimalla osa-alueella laajasta sosiaalisesta mediasta ollaan oltu suorastaan kilttejä. Muutama oikealla henkilöllisyydellä tehty facebook-päivitys. Saattaa olla, että selviävät sakoilla sekä tietenkin pitkällä esitutkintamenettelyllä. No, kakkosalgoritmi saa ratkaista sen. Napu napu ja napu, ja sitten voisikin katsoa…

Puhelin soi.

Kas, sehän oli hänen siskonsa Erika Bakellit. Henrikillä ja häntä viisi vuotta vanhemmalla Erikalla oli hyvin läheiset ja lämpimät välit. Tosin Erika ei halunnut että Henrik kutsui häntä sisarekseen vaan yhteisen geeniperimän omaavaksi henkilöksi eli tuttavallisemmin ygeksi, mikä termi oli yleistynyt tiedostavassa väestönosassa korvaten sukupuolisidonnaiset siskon ja veljen. Erika ei halunnut käyttää termiä sisar, hän kun oli – nykyisen lailla vahvistetun sukupuolitaulukon mukaisesti – maskuliininen lesbo, jolla oli sukupuolidysforian aiheuttamaa ajoittaista sukupuolista ylieuforiaa sekä myös transsukupuolisuutta joka esiintyy tosin vain ajatuksellisella, ei biologisella tasolla mutta joka piti ottaa yhtä kaikki tosissaan ja vakavasti.

Erika oli töissä sisäministeriössä jossa hän toimi osastopäällikkönä päivystävien anarkistien osastolla. Päivystävien anarkistien osasto oli perustettu antamaan valtionhallinnolle tuoreita ja poikkeavia näkökulmia ja niitähän Erikalla ja hänen alaisillaan riitti. Erika oli sanonut Henrikille olevansa unelma-ammatissaan sillä hän saattoi vannoutuneena anarkistina ja anarkofeministinä toimia valtiota vastaan valtion rahoituksella eikä typerintäkään hänen esittämäänsä ideaa uskallettu kyseenalaistaa virkakoneistossa eikä edes hallituksessa sillä silloin oltaisiin syyllistytty sekä naisvihaan että epätiedostavuuteen ja epäsuvaitsevaisuuteen jotka oltiin kaikki laissa kriminalisoitu. Tää on yhtä juhlaa, oli Erika usein todennut.

Erikan tuorein projekti liittyi ulkoministeriön puolelle. Sekä Visegrad-maat, Baltian maat ja Itävalta olivat eronneet Euroopan Liittovaltiosta ennen kuin se oli betonoinut valtansa absoluuttiseksi ja sehän ei niin Liittovaltiota kuin sen tiedostavaa uusrälssiä miellyttänyt. Olivat perkeleet ajatelleet ja äänestäneet omin neuvoin, lupaa kysymättä. Kun Liittovaltiolla ei oikein ollut hauista lähteä miehittämäänkään noita maita, niin liittovaltiolaiset anarkistit ja äärivasemmistolaiset olivat Liittovaltion tuella ja rahoituksella lähteneet tämän vuoksi suurin joukoin rähinöimään kyseisten valtioitten alueelle. Siinä oli tosin ilmennyt se ongelma, että paikalliset poliisit eivät olleet läheskään yhtä kilttejä kuin esim. ruotsalaiset tai saksalaiset poliisit. Toisin sanoen poliisi oli antanut mielenosoittajille rumasti selkään ja sen jälkeen räyhääjät oltiin passitettu istumaan vuoden mittaista ehdotonta vankeustuomiota. Liittovaltion media tietysti nosti hirveän metelin lähesmelkein rauhallisten mielenosoittajien kohtelusta mutta itäeurooppalaisten maitten hallitukset vain tylysti totesivat että sitä saa, mitä kylvää. Rauhalliset turistit ovat jatkossakin erittäin tervetulleita. Itse asiassa turismi oli huomattavasti lisääntynyt juuri näissä rauhallisissa itäeurooppalaisissa maissa.

Erikan loistavan idean mukaan suomalaisille – ja jatkossa todennäköisesti muillekin – vasemmistoaktivisteille alettaisiin myöntämään diplomaattipasseja. Se saattaisi hyvinkin estää vaikkapa tallinnalaista politseita keskeyttämästä tiedostavia autonpolttamisorgoita ja kiinniotettunakin diplomaattistatuksella toimivat aktivistit voitaisiin lähinnä poistaa maasta ja julistaa persona non grataksi. Mutta uusia halukkaita olisi tarjolla yllin kyllin sillä toimihan Liittovaltion Suomen maakunnassa nykyisin kaksi anarkistista ammattikorkeakoulua jossa saattoi saada anarkisti-AMK:n tittelin.

Sinänsä Erikalla ei ollut Henrikille sen kummempaa asiaa. Kunhan vain kyseli kuulumisia. Siitä hän kertoi innoissaan (olihan Erika valtiotieteitten tohtori) että hän oli tutorina eräälle nuorelle graduaan tekevälle naishenkilöopiskelijalle jonka gradun aiheena oli ”Piilevät ja näkymättömät viestit. Kuinka löytää sukupuolista syrjintää sieltä, mistä sitä ei olla vielä löydetty”. Erika povasi tälle vihreissä nuorissa toimivalle naishenkilölle suurta tulevaisuutta. ”Kun se oppii vihaamaan miehiä järjen kanssa niin siit tulloo oikee pääperkele”.

Henrik lopetti puhelun ja huomasi että maisemakonttorissa oli pari univormuista järjestyspuolen poliisia. Jotain ohjeistusta ne vissiinkin olivat saamassa sillä muuten vihatutkijat ja varsinaiset poliisit pysyttelivät mielellään aivan omissa oloissaan. Eikä näitten saman työnantajan alla toimivien ihmisten välit olleet muutenkaan millään muotoa lämpimät. Henrik muisti kun hän oli joku aika taaksepäin ollut ryyppäämässä Juttutuvassa ja siellä oli ollut muutama järjestyspuolen poliisi. Pitkäänhän he eivät siellä olleet viihtyneet mutta yksi heistä oli todennut Henrikille muutaman viskin rohkaisemana:

- Te ette ole poliiseja. Te olette Gestapo. Ja meistä on, saatana, tullut teidän lihakärryjä. Menisitte itse ja hakisitte ne niin sanotut viha-ajattelijat. Jotka muuten ovat ihan tavallisia teitä huomattavasti täysjärkisempiä kansalaisia. Mutta ettehän te perkeleet mene vaan teetätte meillä likaisen työnne. Kun teistä ei siihen ole. Pysyen suojassa tuossa saatanan Kalasataman möhkäleessänne. Ja arvatkaapas piruuttanne, ketä kansalaiset ovat oppineet inhoamaan? No meitä tietenkin. Meitä, jotka joskus pidimme huolta kansalaisten turvallisuudesta. Ja jotka nykyisin haemme täysin lainkuuliaisia ja työssäkäyviä kansalaisia teidän systeeminne murskattavaksi. Haistakaa vihatutkiva paska koko porukka.

Järjestyspuolen poliisit olivat poistuneet johonkin toiseen kapakkaan mutta koska mies oli sanonut nimensä, niin Henrik oli pannut viha-algoritmin avulla miehen jatkuvaan seurantaan. Hän ei edes uskotellut itselleen muuta syytä kuin sen, että ego ei kestänyt ja mies oli oikeassa mutta herkkä ego vaati kostoa. Hän halusi ajatella itseään poliisina mutta tiesi ettei ollut sellainen. Hän oli valmistunut valtiotieteitten maisteriksi Helsingin yliopistosta, oli siviilipalvelusmies eikä ollut koskaan pitänyt asetta kädessään ennen kuin hänet koulutettiin käyttämään virka-asettaan.

Henrik havahtui muistoistaan ja jatkoi työssään eteenpäin. Viha-algoritmi ykkönen etsi viha-ajattelijat. Viha-algoritmi kakkonen päätti heidän tulevaisuudestaan. Katsotaanpa jo löydettyjä ja nyt käsittelyssä olleita viha-ajattelijoita jotka kakkosalgoritmi oli käsitellyt. No joo… muutama facebook-tili josta ei seuraisi kuin osalle sakkoja ja osalle ehdollista. Henrik klikkasi kyseiset tilit seuraavaan vaiheeseen eli siirsi käsittelyn poliisille sillä evästyksellä että näissä käytetään vähintään vuoden mittaista esitutkintaa. Vaikka – sinänsä tiukka – viharikoslakiohjelma ei löytänytkään ehdottoman vankeustuomion perusteita, niin kuseen nuo ihmiset saataisiin joka tapauksessa. Jokainen sattui vielä olemaan töissä julkisella sektorilla joten nuo tyypit saisivat pian valmistautua siirtymään kilometritehtaalle.

Ja sitten… se mielenkiintoinen twitter-sivusto jonka ohjelma oli bongannut eilen ja jonka Henrik oli laittanut kakkosalgoritmin analysoitavaksi. Eli Konsnaapeli Reinikainen-sivu. Valepoliisisivusto. Näitä ei muutamaan vuoteen ollut näkynytkään, sen jälkeen kun viha-ajattelijoiden keskuudessa legendaksi nousseen valepoliisisivuston Keijo Kaarisateen ylläpitäjä oli löydetty, siirretty M1-erikoiskäsittelyyn ja joka istui tällä hetkellä loputonta tuomiotaan Kellokosken yhteiskuntapsykiatrisessa sairaalassa ilman minkäänlaista poispääsyn mahdollisuutta ja asiasta tehtiin median kautta mahdollisimman julkinen.

Se oli säikäyttänyt valetilien ylläpitäjät pahemman kerran pitkäksi aikaa, mutta nyt näytti uusi tulokas koettavan onneaan. Ja amatöörimäisesti vielä. Kakkosalgoritmilla oli suora yhteys kaikkiin suomalaisiin verkkopalvelun tarjoajiin ja jätkät kärähtivät kerralla. Nimenomaan jätkät. Kyseessä oli kolmen miehen porukka joiden henkilöllisyydet algoritmi oli selvittänyt. Eivät törpöt olleet edes käyttäneet NewTor-verkkoa. No, algoritmi latoi tuomion. Sekä useista viha-ajattelurikoksista että virkavallan anastamisesta räpsähtäisi kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta. Ja koska kyseessä oli kolmen miehen ryhmittymä, niin tuomio tuplaantui sillä Liittovaltion kapinalainsäädännön mukaan yli kahden hengen Liittovaltiota vastustava aktiivinen toiminta tulkittiin kapinaksi ja se tuplasi tuomion.

Henrik siirsi parilla klikkauksella asian järjestyspoliisille joka kävisi noukkimassa tyypit talteen. Perheellisiä miehiä näyttivät olevan. Yksi rakennusmestari, yksi biologian opettaja ja yksi konduktööri. Olisivat hieman ajatelleet perheitään. Nyt heiltä ja heidän perheiltään tuhoutuisi kaikki. Miehet lähtisivät linnaan, vaimot menettäisivät ilman muuta työpaikkansa ja alaikäiset lapset otettaisiin huostaan, sijoitettaisiin jonnekin hevonvitunkuuseen eikä heidän annettaisi pitää yhteyttä viha-ajatteluun syyllistyneisiin vanhempiinsa. Miten meni noin omasta mielestä, Konsnaapeli Reinikaiset? Jos Henrikille oltaisiin esitetty kysymys, että etkö tunne sääliä ja eikö armo voisi käydä oikeudesta niin hän ei olisi ymmärtänyt kysymystä. Niin armo kuin oikeus oltiin viranomaisten toimesta määritelty eikä siihen voinut olla poikkeusta. Vaikka hän ei ollut saavuttanutkaan Anniperttiinan kovuuden tasoa, ei se sitä tarkoittanut, etteikö hän pystyisi tuhoamaan ihmisten elämiä näin etätyönä, kasvoja ja silmiä näkemättä. Anniperttiina pystyi siihen kasvokkainkin. Siksi hän olikin johtaja ja Henrik johdettava. Mutta molemmat noudattivat määräyksiä. Ehdottomasti ja mitään kyseenalaistamatta.

Mutta sitten… se mielenkiintoinen sivusto jonka Henrik siirsi viha-algoritmi kakkosen tutkittavaksi eilen hieman ennen töitten loppumista. Jackpot! Ohjelma vilkutti punaista valoa:

Kyseessä oli hiljattain blogimaailmaan ilmestynyt Jaskaperskeleen Kumivasara-blogi joka oli pistänyt ohjelman huutamaan hoosiannaa jo ykkösalgoritmin kohdalla. Kakkosalgoritmi ilmoitti, että kyseisen blogin kohdalla maksimissaan mahdollinen viiden vuoden tuomio ei riittänyt, vaan asia vaati erityiskäsittelyä. Henrikillä ei ollut valtuuksia erityiskäsittelyn aloittamiseksi, joten hän soitti paikalle osaston apulaisesihenkilön Nilveena Tvätt-Vittvättin. Hän saapui paikalle, katsoi jonkun aikaa sivustoa, nyökkäsi ja soitti sitten puolestaan paikalle erityistarkastaja Anniperttiina Ilmivallan todeten että kyse on mahdollisesta ja hyvin todennäköisestä erityiskäsittelystä. Anniperttiina saapui paikalle nopeasti ja alkoi tutkia kyseistä sivustoa. Hän kävi sivustoa läpi puoli tuntia täyden hiljaisuuden vallitessa. Anniperttiina oli ihminen, jota ei häiritty eikä keskeytetty. Lopulta hän kääntyi Henrikiä ja Nilveenaa päin ja sanoi:

- Valtuutan erityiskäsittelyn. Tämä blogi on vaarallinen ja sitä ylläpitävä ihminen tai ihmiset on tuhottava. Ensinnäkin siinä käytetään todistettuja faktoja asenteellisella ja sitä kautta rikollisella tavalla eli se rikkoo kaikkien ihmisten laissa määritetyn tasa-arvon perustetta. Toisekseen blogissa käytetään huumoria. Jopa toimivaa sellaista. Sellaista huumoria joka selkeästi saa vastakaikua kouluttamattoman ja tiedostamattoman väestönosan keskuudessa. Kyseinen huumori on vitsiin verhottu natsismin nyrkki. Yleensäkin paras huumori on esittämättä jätetty huumori. Huumori on syöpä, joka nakertaa vakaan yhteiskunnan perusteita. Sen lisäksi blogissa on fiktiivisiä kertomuksia joissa nykyinen täydellisyyttä lähentelevä yhteiskunnallinen tilanne on esitetty dystopiana ja vielä sillä lailla että rahvas saattaa mieltää kyseiset kirjoitukset perusteltuina.

- Koska lainsäädäntömme on jälkeenjäänyt eikä tällaisista rikoksista voi valitettavasti tuomita kuin viiden vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen niin erityiskäsittely on ainoa vaihtoehto. Kun tämä kirjoittaja tai kirjoittajat on saatu kiinni, valtuutan M1-menettelyn. Tämä tyyppi tai nämä tyypit tullaan siirtämään Kellokosken yhteiskuntapsykiatriseen sairaalaan jossa he saavat mädäntyä kuolemaansa saakka. Luonnollisesti heidän perheittensä elämä tuhotaan ja asiasta tehdään julkinen. Kun nuo asiasta vastuulliset rikolliset on saatu kiinni, otan yhteyden Yleisradioon ja Helsingin Sanomiin jotka saavat tehdä taas varoittavan kirjoituksen natseista keskuudessamme.

Sitten hän jatkoi Henrikille:

- Kakkosalgoritmi ei siis paljastanut tekijän tai tekijöitten henkilöllisyyttä?

Henrik vastasi:

- Ei, henkilötoveri erityistarkastaja. Jos nuo tekijät olisivat käyttäneet normaalia verkkoja niin algoritmi olisi löytänyt heidän henkilöllisyytensä ohjelmistopalvelujen kautta automaattisesti. Tekijä tai tekijät käyttävät NewTor-verkkoa.

Anniperttiina tuhahti:

- No…se ei ole este, vaan hidaste. Pistä algoritmi kolme etsimään kaikkialta netistä vastaavuuksia kirjoituksiin ja tapoihin kirjoittaa. Jos Jaskaperskeleen Kumivasaralla on joitain muita sivustoja tai tilejä sosiaalisessa mediassa niin se löytää ja tunnistaa ne kyllä. Valtuutan supertietokoneen korostetun käytön tätä tapausta varten. Samoin algoritmi saa selvittää kirjoitusanalyysillä onko kyseessä yksi vai useampi tekijä. Nuo vihakirjoittavat ja järjestelmää vastustavat paskat tullaan jyräämään. Kiitos teille. Olette tehneet hyvää työtä.

Niin Anniperttiina kuin Nilveena poistuivat paikalta ja Henrik huomasi että sehän olikin ansaitun ruokatunnin paikka. Hän käveli ruokalaan, jonka seinällä oli kyltti joka oli ollut siellä jo VVV:n perustamisesta alkaen:

Toisella seinällä oli kyltti, jossa oli se lause jonka yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiä oli lausunut vuonna 2016 ja joka oli yksi VVV:n tärkeimmistä motoista:

SOKEA PISTE YHDENVERTAISUUSASIOISSA ON SE, ETTÄ AJATELLAAN YHDENVERTAISUUDEN OLEVAN SITÄ, ETTÄ KAIKKIA KOHDELLAAN SAMALLA TAVALLA

Henrik otti itselleen perunamuussia ja jauhelihakastiketta ja istui sitten pöytään. Pöydässä istui hänen kollegoitaan. Kaikki olivat naispuolisia ja vegaaneja. Noin 90 prosenttia viraston työntekijöistä oli naisia ja vegaaneja. Henrikin ruokavaliosta ilveiltiin hänelle aika ajoin, tosin ystävällismielisesti. Pöydässä yksi hänen kollegoistaan ja hyvä ystävänsä Annika Lunnimo totesi hänelle hymyillen:

- Milloinkas sinä tuosta raatoruuasta oikein pääset eroon?

Henrik ei vastannut vaan hymyili vain. Ei pienestä kuittailusta kannattanut suuttua. Sillä hän oli hyvässä, samanhenkisessä porukassa jonka kanssa oli sekä ilo että kunnia tehdä tärkeää työtä.

Tässä porukassa oli tekemisen meininki.