perjantai 23. heinäkuuta 2021

JOTAIN IHAN MUUTA CV

Ohjusmahti Suomi

Heti alkuun pitää todeta että tuo alaotsikko on puppua. Ei Suomi mikään varsinainen ohjusmahti ole. Tuli vain mieleen se, kun Suomeen ensimmäisen kerran tuotiin raskaampia ilmatorjuntaohjuksia vuonna 1979 niin joku lehti – taisi olla Suomen Kuvalehti – otsikoi että ”Suomesta tuli ohjusmahti”. Lievää liioittelua.

Mutta paetaksemme jatkuvaa masentavaa maanantaita niin käydään toksisen maskuliinisessa menneisyydessä ja nykypäivässäkin ja katsotaan että minkäslaista ohjuskalustoa sotavaltiolla oikein on ollut. Tiedot ovat täysin avoimista lähteistä joten jos jollakin on tarkempaa tietoa niin sehän otetaan mielellään vastaan. Aloitetaan maavoimista ja panssarintorjunnasta. Se ensimmäinen pst-ohjus oli brittiläinen Vickers Vigilant:

Netistä ei paljoa löydy kuvia Suomessa olleista Vigilanteista. Tämä on kuitenkin Suomesta ja huomatkaa mallinukeilla tyylikkäät kuuskekkoset. Ohjuksen ontelokärjen piti lävistää 576 mm panssaria, sen maksimiampumamatka oli vajaat 1.400 metriä ja suomalaisilla oli kyseistä ohjusta 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa. Ohjuksia hankittiin Suomeen joskus 1960-luvulla.

Samoja aikoja Suomeen hankittiin myös ranskalaisia SS.11-ohjuksia

Tosin kyseiset ohjukset taisivat olla varattu rannikkotykistölle väylätorjuntaohjuksiksi ja ne olivat siinä tehtävässä varastossa vähintäänkin 1980-luvulle. Suomessa ohjukseen kehitettiin kevyt liikuteltava puinen laukaisuteline, joka todettiin käyttökelpoiseksi koe- ja harjoitusammunnoissa. Ohjuksen maksimikantama oli kolme kilometriä. Ohjuksia oli hankittu 250 kappaletta. Laukaisimien määrä ei ole tiedossa.

Näitten vähäisten ohjusmäärien lisäksi kekkoslovakialainen panssarintorjunta toimi sinko- ja tykkikalustolla. Uutta ohjuskalustoa tuli vasta vuonna 1982 jolloin käyttöön saatiin neuvostoliittolaista 9K111ja 9M113 Konkurs-ohjuskalustoa:

9K111

Ohjukset tunnettiin Suomessa nimillä PSTOHJ 82 (max läpäisykyky 460 mm, kantama 2 km) ja PSTOHJ 82M (kantama 4 km).

Vuotta myöhemmin käyttöön tuli amerikkalainen BGM-71 TOW (PSTOHJ 83M):

Puolustusvoimien oppaan mukaan kyseinen ohjus läpäisee jopa 1.000 mm panssarin. Kyseisen ohjuksen vanhempi malli 800 mm. Ohjusjärjestelmä on edelleenkin puolustusvoimien käytössä.

Vuonna 2000 hankittiin sitten sotavaltiolle Euro-Spike (PSTOHJ 2000 / PSTOHJ 2000M)-järjestelmä:

Ohjus on ensimmäinen PV:n käytössä oleva ammu-ja-unohda tyyppinen ohjus. Käytössä olevien ohjusten kantomatka vaihtelee kahdesta kilometristä kahdeksaan kilometriin. Merivoimilla on käytössä Spike-ER versio pinta-alusten torjuntaan. Wikipedian mukaan Suomella on yhteensä 700 kpl Spike-ohjusta, joista 300 kpl Spike-MR -versiota (keskimatkan versio), loput 400 kpl Spike-ER (pitkän matkan versio). Käytössä 100 kpl MR-version (PstOhj 2000) laukaisulaitteita ja 18 kpl ER-version (Rannikko-ohjus 06) laukaisulaitetta.

Vuonna 2008 sotavaltiolle tuli sitten ohjus joka omana inttiaikanani olisi ollut lähinnä scifiä eli singon ja ohjuksen sekoitus NLAW:

Ammu-ja unohda periaatteella toimiva ohjus lentää noin metrin maalin yläpuolella ja räjäyttää ontelopanoksensa vaunun kattoon. Ohjuksen tehokas ampumaetäisyys on 20–600 metriä.

Siirrytään sitten sotavaltion hyvin raskaan kaluston puolelle. On tietysti mielipidekysymys onko raskaissa raketinheittimissämme käytettävät GMLRS Unitary- ja GMLRS AW-raketit tykistöohjuksia vaiko ei mutta kun niillä voi ampua sekä piste- (Unitary) että aluemaaliin (AW) 80 kilometrin päähän niin kyllä se minusta ohjuksesta oikein hyvin käy.

Maavoimiinhan kuuluu myös ilmatorjunta. Suomessa kaivattiin it-ohjuksia jo 1960-luvulla mutta toive toteutui vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1978 saatiin ensimmäiset 9K32 Strela-2M (ITO-78) lyhyen matkan ilmatorjuntaohjukset:


Infrapunahakuisen ohjuksen pisin ampumamatka oli noin 4,2 kilometriä vaakasuunnassa ja 2,3 kilometriä pystysuunnassa ja nopeus mach 1,75. Kohteena lähinnä helikopterit ja rynnäkkökoneet. Näitä hankittiin 122 laukaisulaitetta ja 1.091 ohjusta.

Ohjuksen parannetut mallit 9K38 Igla (ITO-86) ja 9K38-M Igla-1 (ITO-86M) tulivat PV:n käyttöön 1986 (ITO-86) ja 1995 (ITO-86M).


Pisin ampumamatka oli 5 – 5,2 kilometriä, -korkeus 3,5 km ja nopeus mach 1.9. ItO-86:tta hankittiin 160 laukaisinta ja 1.558 ohjusta. Ito 86M-ohjusta taas 80 – 100 laukaisinta ja 912 ohjusta.

Tähän väliin voi mainita että Suomelle kyllä hankittiin jo vuonna 1968 joitain brittiläisiä Thunderbird-ohjuksia mutta ilman taistelukärkeä ja ajoaineita. Kalustolla järjestettiin kantahenkilökunnan koulutustilaisuuksia. Ampumatermeillä niitä olisi kai voinut sanoa tyhjälaukauksilla harjoitteluksi:

Niitä isompia aluetorjuntaohjuksia saatiin sitten vuonna 1979 (kun Suomesta tuli se ”ohjusmahti”) kun Neuvostoliitosta hankittiin Isajev S-125 Petšora-ohjusjärjestelmä eli ITO-79:

Ohjus vei Suomen ilmatorjunnan aivan uuteen aikakauteen sekä kantomatkalla että korkeudella ja sen huippunopeus oli mach 2,5. Näitä hankittiin kolme patteria (nyt en ole varma oliko kyseisessä patterissa neljä vaiko kuusi laukaisulaitetta) ja kaikkiaan 400 ohjusta. Ja pääosin Helsingin suojaksihan niitä hankittiin.

Seuraavaa ohjusmallia saatiin odottaa vuoteen 1990 jolloin hankittiin ranskalainen keskimatkan ohjusjärjestelmä Crotale eli ITO-90:

Järjestelmä pitää sisällään kahdeksan VT-1 ohjusta jonka pisin ampumaetäisyys on 11 kilometriä ja korkeus 6 kilometriä. Järjestelmä on asennettu suomalaiselle Pasi-Sisun alustalle ja niitä on hankittu neljäkymmentä kappaletta.

1990-luvun puolivälissä sitten Suomen ilmatorjunta sai sen aikaisen pajatson keskustan eli Neuvostoliiton velkojen kuittauksena (150 miljoonan markan välirahalla) Venäjä toimitti meille (kolme patteria?) uusia BUK M1-ohjuksia (ITO-96):

Ohjus lisäsi huomattavasti Suomen ilmatorjunnan ulottuvuutta sille sen pisin ampumamatka oli 35 km ja ampumakorkeus 22 km. Suomi kuitenkin luopui näistä ohjuksista yllättävän nopeasti ja varusmieskoulutus jatkui vain vuoteen 2005 saakka. Käsittääkseni tätä ohjusjärjestelmää on silti vielä varastoituna mahdollisen tosipaikan varalle.

Vuonna 2005 tuli sitten käyttöön lyhyemmän matkan ASRAD-R-ohjusjärjestelmä (ITO-05 ja ITO-05M), kaikkiaan neljä patteria:

Ohjuksen pisin ampumamatka on kahdeksan kilometriä, ampumakorkeus viisi kilometriä ja se voidaan asentaa sekä ajoneuvoon tai käyttää ampumajalustalta. Buk-ohjusten korvaajaksi hankittiin sitten NASAMS II-järjestelmä (ITO-12):

Järjestelmä käyttää samaa AMRAAM-ohjusta kuin Hornetit joten sen kantavuus on heikompi kuin oli BUK-ohjusten. Suomi on esittänyt tarjouspyynnön uusista korkealle yltävistä ohjuksista mutta tuli valituksi mikä järjestelmä hyvänsä niin operatiivisessa käytössähän se on vasta 2020-luvun jälkipuoliskolla.

Jos pitkän matkan torjunnassa on nyt aukko niin aivan lähitorjunnassakin oli yli kymmenen vuoden aukko kun venäläisistä olkapääohjuksista luovuttiin 2000-luvun alussa. Aukkoa alettiin korvata vuonna 2014 amerikkalaisilla Stinger-ohjuksilla (ITO-15):

Wikipedian mukaan näitä on Suomella 371 kappaletta ja elän toivossa että tuo lukema tarkoittaa laukaisulaitteiden määrää eikä ohjusten kokonaismäärää.

No niin, tuossahan niitä isoja ja pieniä sikareita oli tällä kertaa. Meri- ja ilmavoimien ohjukset jäivät syynäämättä mutta ehkäpä joskus toiste. Eihän meillä ole mannertenvälisiä ohjuksiakaan. Mutta onhan meillä sentään mannertenvälisiä nahjuksia. Tuossa kuvassa muutama asennettu taktiseen löhöasemaan Helsingissä:


keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

KEKKOSLOVAKIAN TOISINAJATTELIJAT

Meikäläinen on toistuvasti pistäytynyt muistojen Kekkoslovakiassa. On selvää, että sen maan yhteiskunta oli monella tavalla terveempi kuin nykyisen Suomen. On tietysti selvää sekin, että niin Kekkoslovakialla kuin nykyisellä Suomella oli yhteisenä ikävänä piirteenä se, että kummassakin oli vain yksi ainoa sallittu totuus. Kekkoslovakiassa se kiteytyi kirjaimiin YYA ja UKK. Mutta oli Kekkoslovakiassakin toisinajattelijoita ja esitellään heistä muutama. Ensimmäisenä Unto Parvilahti:

Vaiherikkaan elämän elänyt Parvilahti oli sodan aikaan suomalaisena yhdysupseerina SS-joukoissa ja sodan jälkeen hän oli niitä ns. Leinon vankeja jotka luovutettiin vuonna 1945 Neuvostoliittoon. Mikä episodi sinänsä ei ollut juurikaan kunniaksi suomalaiselle oikeusvaltiolle. Hän vietti aikansa Neuvostoliitossa vankilassa, vankileirillä ja muuten vaan Siperiaan karkoitettuna päästen takaisin Suomeen vasta vuonna 1954.

Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan ”Berijan Tarhat” joka kertoo hyvin selkeästi mitä neuvostotodellisuus oli. Niin vankina kuin ”vapaana” neuvostoyhteiskunnassa. Varsinaisesti toisinajattelijan hänestä teki se, että kun kirjasta oli otettu yksitoista painosta niin presidentti Kekkonen vuonna 1959 sopi (määräsi?) kustannusyhtiö Otavan kanssa ettei uusia painoksia poliittisten syiden takia enää julkaistaisi. Parvilahti muutti myöhemmin Espanjaan ja kuoli siellä vuonna 1970.

Seuraavana esitellään Olavi Honka:

Siitä voi tietysti kiistellä, että oliko Honka varsinainen toisinajattelija ollenkaan mutta hänestä tuli symboli sille, että Kekkoslovakian lopullinen syntyminen yritettiin estää. Siinä epäonnistuen. Vuonna 1961 SDP, Kokoomus, Suomen Kansanpuolue, RKP, Suomen Pientalonpoikien Puolue ja Vapaamielisten Liitto nostivat politiikan ulkopuolelta tulleen Hongan presidenttiehdokkaaksi tarkoituksena estää Urho Kekkosen uudelleenvalinta.

Hongalla olisi epäilemättä ollut mahdollisuutensa mutta sitten lokakuun 30:s vuonna 1961 tuli noottikriisi. Sitähän emme vieläkään tiedä, että oliko kriisi Kekkosen junailema, oliko se vain Neuvostoliiton aitoa huolta Suomen asemasta sotilaallisena tyhjiönä vaiko sopiva cocktail noista molemmista mutta noottikriisin seurauksena Honka joka tapauksessa luopui presidenttiehdokkuudestaan ja tie absoluuttiselle Kekkoslovakialle oli avattu. Jos noottikriisistä oli meille jotain hyötyä niin ehkä se oli se että saatoimme ostaa Rauhanvaltiosta MiG-21F-hävittäjiä jotka olivat siihen maailman aikaan ihan sitä huipputasoa.

Seuraavana toisinajattelijana esitellään nimi joka ei ehkä monelle ole tullut ensimmäisenä mieleen eli Spede Pasanen:

Jaa miksi Spede? Eihän hän hirveästi politiikkaan puuttunut. No, ainakin oman näkemykseni mukaan Suomen kulttuurielämä ja arvosteluvalta oli jo silloin vahvasti vasemmistolaisten kulttuuriperseitten käsissä. Mutta Spede ei siitä välittänyt vaan teki kevyttä viihdettä ja menestyi aivan valtavan hyvin. Speden leffat möivät ja ns. arvostettu kulttuuri eli pääosin apurahoilla. Menestyksekkäimpiä Speden leffoja olivat tietysti Uuno Turhapurot jotka eivät ole itselleni niin kolahtaneet mutta hepun 1960-luvun leffat ovat klassikkoja.

Tässä voi tietysti lisätä toisinajattelijaksi Speden aisaparin Simo Salmisen joka esitti yhdessä Speden kanssa tehdyn ”Rotestilaulun” joka oli ihan preussilaista vittuilua sen ajan kulttuuritaistolaisille:

Siirrytään viihteestä takaisin Kekkoslovakian poliittisiin toisinajattelijoihin ja yksi kuuluisimmista oli tietysti Veikko Vennamo:

Ennen varsinaista poliittista uraansa Vennamo kunnostautui sodanjälkeisen siirtoväen asuttamisessa missä hän tekikin melkoisen urakan. Hän toimi sitten maalaisliiton kansanedustajana mutta erosi sittemmin puolueesta perustaen ensin Suomen pientalonpoikien puolueen joka muutti myöhemmin nimensä Suomen maaseudun puolueeksi. Vennamo vastusti sekä YYA-linjaa sekä Kekkosen jatkuvasti kasvavaa valtaa ja oman puolueen perustamiseen liittyi myös henkilökohtainen välirikko Kekkosen kanssa.

Ns. unohdetun kansan ääni tuli esille vuoden 1970 eduskuntavaaleissa jossa SMP sai 10,49 pinnaa ja 18 kansanedustajaa. Minulla on jonkinlainen muistikuva tjsp. siitä että Ylen vaalien tulospalvelu kaatui koska se oli ensimmäistä kertaa tietokoneistettu ja SMP:n suuri menestys sotki valmiiksi tehdyt ohjelmat.

SMP:lle kävi vuonna 1972 niin kuin perussuomalaisille vuonna 2017 eli puolueesta irtaantui porukka joka perusti Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen SKYP:n. Kyseinen porukka – toisin kuin ne ns. siniset – saivat pitää puoluetuen saaden aikaan Vennamon sanonnan ”seteliselkärankaiset”. SKYP:n menestys oli sinänsä jatkossa suurempi kuin Sinisen tulevaisuuden sillä saihan se vuoden 1975 vaaleissa sentään yhden paikan. Sinisille jäi vain tuulen totaalisesti huuhtoma perse. Myöhemmin SKYP hävisi puoluekartalta nopeasti.

Vennamo oli yksi näkyvimpiä nimiä joka vastusti Kekkosen presidentinvallan jatkamista vuoden 1974 poikkeuslailla. Vennamo lienee myös ainoa kansanedustaja joka on kannettu ulos eduskunnasta. Tämä tapahtui myös vuonna 1974.

Tuossa aikaisemmin tuli mainittua poikkeuslaki, joka jatkoi Kekkosen valtaa vuonna 1974. Lain vastustajista tunnetuimpia ja aktiivisimpia oli kekkoslovakialainen toisinajattelija Georg C. Ehrnrooth:

Ehrnrooth oli aikaisemmin toiminut RKP:n kansanedustajana ja tunnettu kovana kommunismin vastustajana. Kun RKP tuki Kekkosen kauden jatkamista poikkeuslailla Ehrnrooth erosi puolueesta ja perusti Suomen perustuslaillisen kansanpuolueen. Noina aikoina Kekkosen vastustajien mahdollisuudet olivat suurinpiirtein samanlaisia kuin lumipallon helvetissä. Perustuslailliset saivat vuoden 1975 vaaleissa läpi yhden kansanedustajan.

Hataran muistini mukaan silloinen valtamedia pilkkasi säännöllisesti kommunismia ja Kekkosen yksinvaltaa vastustaneita perustuslaillisia. Näin jälkeenpäinhän voi todeta että perustuslailliset olivat koko ajan oikeassa.

Kun puhutaan Kekkoslovakian toisinajattelijoista niin täytyy tietenkin mainita Suomen kaikkien aikojen paras pilapiirtäjä Kari Suomalainen:

Karin ansioita lienee tässä turha toistaa. Jokainen lukija tietää ne muutenkin. Mutta täytyy mainita, että synkkinä YYA-vuosinakin hän sai piirtää mitä halusi. Ja sai vielä kymmenen vuotta sen jälkeenkin. Sensuuri iski häneen vasta vuonna 1991 ja syynä olivat hyvin nopeasti pyhiksi lehmiksi muuttuneet somalit:

Jos nykyisin syntyisi uusi Kari Suomalainen niin yksikään valtamedia ei julkaisisi hänen tuotantoaan. Sama tilanne varmaan olisi Kekkoslovakian toisinajattelijan ja oman kirjallisen suosikkini Veikko Huovisen kohdalla:

Huovinen irvaili sekä YYA-Suomea että jatkuvasti kasvavaa virkakoneistoa jonka hän näki jo 1970-luvulla muuttuneen valtioksi valtiossa. Veikolla ei vaan silloin ollut käsitystä siitä minkälainen tilanne olisi 2020-luvulla jolloin akateemisten suojatyöläisten elättäminen on maallemme valtava ja turha taloudellinen rasite. Siihen verrattuna 1970-luku oli vielä pientä.

Sitten voidaan esitellä kekkoslovakialainen toisinajattelija jota ei tosin myöskään äkkiä miellä toisinajattelijaksi. Vähän niin kuin ei Spede Pasastakaan. Eli Hurriganes:

Hurriganes ei tietenkään ollut millään lailla poliittinen yhtye. Sen sanoma oli rokänroll ja houlama houlama. Mutta kun maan kultturielämää hallitsivat vasemmistolaiset kulttuuriperseet joiden mielestä Agit Prop oli kuuminta hottia niin Hurriganesin rehellinen amerikkalainen remuenglannilla laulettu rock´n´roll oli sille kauhistus. Varsinkin kun se möi aivan helvetisti. Tietysti kuriositeettina voi mainita että sekä lautasellista Guatemalan verta että Hurriganesia tuotti sama levy-yhtiö eli Love Lecords. Ja nimenomaan Hurriganesin myyntitulot mahdollistivat sen ”tiedostavan” musiikin julkaisun.

Hurriganesista voi myös mainita että se muutti rock-musiikin Suomessa amatööritouhusta ammattilaisuudeksi ja sekä keikkaliksat että keikkapaikkojen sosiaalitilat paranivat nimenomaan kyseisen bändin ansiosta.

Toinen rock-musiikin puolella ollut toisinajattelija oli Sleepy Sleepers. Se tosin ei irvaillut pelkästään Kekkoslovakialle vaan ihan kaikelle onnistuen jossain vaiheessa saamaan porttikiellon kaikille suomalaisille tanssipaikoille. Se, mikä teki sliippareista varsinaisen toisinajattelijan oli albumi Takaisin Karjalaan joka piti alun perin julkaista nimellä Karjala Takaisin:

Albumin tiimoilta eräskin taho ja erityisesti Suomi – Neuvostoliitto-seura vetivät porot nokkaansa. Raha-automaattiyhdistys veti singlen ”Kaapataan lentokone Moskovaan” pois jukeboxeista. Mutta – toisin kuin nykyisessä Suomessa – ei yhtyeen jäseniä kohtaan nostettu syytteitä eikä heiltä vaadittu julkisia anteeksipyyntöjä. Ehkäpä silloin tajuttiin että niitä ei olisi varmasti tullut.

Kansallinen kokoomushan oli muokannut itsensä YYA- ja UKK-puolueeksi mutta siinäkin puolueessa oli soraääniä joista äänekkäin oli Tuure Junnila:

Junnila vastusti niin Kekkosen valtaa kuin Suomen ulkopoliittista linjaa sen verran äänekkäästi ja myös perustellusti että vastaavan kaltainen henkilö olisi erotettu nykykokoomuksesta jo aikaa sitten. Kokoomuksessa oli aikanaan hieman sitä henkeä että Junnila erotettaisiin mutta kerrotaan Kekkosen vastustaneen ideaa. Lähinnä siksi, ettei Junnilasta olisi tullut poliittista marttyyria.

Myös RKP oli muuttanut itsensä YYA- ja UKK-puolueeksi mutta silläkin oli oma vastarannankiiskinsä eli Victor Procopé:

Procopé kuului niihin harvoihin kansanedustajiin jotka vastustivat voimakkaasti Kekkosen presidenttikauden jatkamista poikkeuslailla. Toisinajattelijoita oli Kekkoslovakiassa mutta heidän vaikutuksensa jäi minimaaliseksi. Vuonna 1973 eduskunnassa jatkettiin Kekkosen valtakautta ilman vaaleja poikkeuslailla äänin 170 ääntä puolesta, 28 vastaan, yksi tyhjä. Vuonna 1978 Kekkonen suostui vielä vaaleihin ja voitti ne 82,41%:n ääniosuudella. Ei aivan neuvostoliittolainen luku mutta ei siitä paljon puuttunutkaan. Kekkoslovakia jyräsi loppuunsa saakka. Laitetaanpa vielä kekkoslovakialaiselle tuttua monotonista ajankuvaa vuoden 1978 presidentinvaaleista:


Niin joo, lukija saattaa miettiä että missäs se yksi olikaan? No, mainitaan nyt vielä Pekka Siitoin:


Se on sitten oma kysymyksensä että oliko jonkinlaisena natsijohtajana itseään pitänyt Siitoin sitten varsinaisesti toisinajattelija vai oliko kyseessä vain yhden jätkän elämän mittainen show johon hän sai muutamia seuraajia. On joskus jopa väitetty että Siitoin olisi tosiasiassa ollut Suojelupoliisin asiamies tehtävänään saattaa natsismi Suomessa naurunalaiseksi. Jos näin oli, niin voi todeta Siitoimen onnistuneen tehtävässään sataprosenttisesti.

Tosin voi myös todeta että tuskin silloinen Suopo olisi moista operaatiota vaivautunut väsäämään. Natsismin kannatus Suomessa kun on ollut alhainen jopa silloin aikanaan kun se oli osassa Eurooppaa pop.

Tässä siis toisinajattelijoita Kekkoslovakian ajalta. Jos joku tulevaisuuden blogikirjoittaja kirjoittaa toisinajattelijoista nykyisestä Suomesta niin oletettavaa on että nykyinen ja varsinkin tulevaisuuden Suomi ei kohdellut heitä niin helläkätisesti kuin Kekkoslovakia aikanaan. Onhan vanha torpedo Mika Illmankin kaivettu naftaliinista tekemään likaista työtä. Siitä kirjoittaa Vasarahammer. Kannattaa muuten lukea.

*

Lisäys: Ja selväähän on, että nimiä unohtuu kun kaukaisista ajoista on kysymys. Listalta unohtui (ainakin) Kullervo Rainio joka vastusti sekä Kekkosen valinnan poikkeuslakia ja yliopistojen ”demokratisoimista” ts. vasemmistolaistamista minkä seurauksena hän oli vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä äärimmäisen vihattu hahmo.

*

Ja uusi lisäys eli kirjailija Kauko Kare joka tuli tunnetuksi erityisesti vuonna 1967 julkaistusta kirjasta Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan. Kirja möi useita kymmeniä tuhansia kappaleita.


maanantai 19. heinäkuuta 2021

MIES, VAIN PIENEN HETKEN

Suuresta kaupungista ajoi moottoritietä maaseudulle päin nykyaikainen ja kallis hybridiauto. Jonkin aikaa moottoritietä ajettuaan se nousi eräästä rampista ja jatkoi pienempää tietä eteenpäin kääntyen aika ajoin aina pienemmille teille kunnes se saapui soratielle. Autoa ajoi 50-vuotias mies joka suuressa kaupungissa oli arvostettu, korkeassa asemassa oleva akateemisen oppiarvon omaama valtion virkamies. Tarkemmin sanoen hän toimi opetushallituksessa.

Mies oli tarkka arvostaan ja asemastaan. Se tunnettiin ja tiedettiin. Hän tiesi itsekin. Olihan hän rakentanut koko identiteettinsä ulkoisen statuksensa ympärille. Ura oli selvinnyt hänelle jo varsin nuorena. Hän tiesi, että hänestä ei ollut varsinaiseksi työmieheksi. Lisäksi hän oli sen verran mielikuvitukseton että ei hänestä ollut taiteilijaksikaan tai muunlaiseksi elämän helppoheikiksi jotka aina pärjäsivät jollain tavalla. Mutta hän oli hyvä opettelemaan asioita ulkoa ja toistamaan ne halutulla tavalla. Hänellä oli myös kyky haistaa tuulta ja ymmärtää, mitä haluttiin kuulla. Niinpä hänelle luonnollista oli aikanaan mennä yliopistoon. Lukemaan yhteiskunnallisia aineita. Asioita, joita ei opittu, vaan omaksuttiin ja hyväksyttiin kyseenalaistamattomana totuutena.

Hän valmistui maisteriksi hyvin paperein. Hän ei valmistunut ammattiin vaan sai oppiarvon. Hän ei osannut varsinaisesti tehdä mitään mutta julkishallinto ei kaivannut osaajia vaan ihmisiä joilla oli nimenomaan oppiarvo. Heitä kaivattiin johtajiksi. Ihmisiä, jotka omaksuivat heille syötetyn ja syöttivät sitä eteenpäin mitenkään edes ajattelematta. Ja siinä hän oli hyvä. Niinpä hän alkoi rakentaa uraa julkishallinnossa nousten porras kerrallaan ylemmäksi. Saaden aina suurempaa arvostusta.

Hän oli järjestelmän parissa suosittu mies, sillä hän ei koskaan kyseenalaistanut aina vain ideologiapohjaisemmaksi muuttuvaa työtään. Jos järjestelmä oli kerran vihervasemmistolainen, niin sitä se sitten oli. Hän vain noudatti sen käskyjä ja välitti käskyt eteenpäin. Ei ollut hänen tehtävänsä tehdä politiikkaa vaan toteuttaa sen päätöksiä. Ennen kaikkea hänen tehtävänsä ei ollut ajatella. Hän ei ollut aivan varma että oliko hän täysin ajatukseton ja mielipiteetön ihminen mutta hän oli ajan mittaan omaksunut ajattelutavan että muualta annettu ohjeistus oli hänenkin mielipiteensä. Siihen hän oli tyytynyt ja sillä asenteella hän menestyi.

Hän oli pitkään tehnyt työtään kokopuku päällä ja kravatti kaulassa. Se oli tavallaan haarniska joka suojasi häntä niiltä syytöksiltä joita hän tiesi oikein hyvin esitettävän. Se haarniska oli aikaa myöten tullut osaksi hänen ominta itseään. Joka pitkän ja menestyksekkään uran edetessä oli alkanut aika ajoin kalvamaan häntä. Hän oli oppiarvo. Hän oli asema. Hän oli titteli.

Mutta oliko hän niiden ulkopuolella mitään muuta? Oliko hän mies?

Pari vuotta aikaisemmin hän oli tavannut pitkästä aikaa pikkuserkkunsa joka oli maanviljelijä. Varsin rento ja sydämellinen mies jossa oli tiettyä elämän notkeutta ja silmän pilkettä mitä virkamiehellä itsellään ei ollut. Pikkuserkku oli kertonut hänelle manttaaleistaan ja sanonut niihin kuuluvan alueita myös erään pienen järven rannalla. Siellä oli tuli- ja leiripaikka valmiine puineen ja jos virkamies haluaisi joskus käydä suuren kaupungin ulkopuolella rentoutumassa niin sinne vaan. Lupaa ei tarvitsisi erikseen kysyä. Se oli yhdellä sanomisella aina voimassa. Virkamiehen mieleen oli tullut kaukainen muisto termistä ”miehen sana”. Se kun oli virantoimituksessa päässyt unohtumaan.

Virkamies oli käynyt tulipaikalla, ja käynnistä aika ajoin oli tullut tapa. Niin kuin nytkin. Autoaan ajavalla miehellä oli päällään nyt vain tavallinen ulkoilupuku ja kun hän ajoi soratietä niin matkan vaikutus alkoi tuntua. Oli jotenkin helpompi hengittää. Näkö oli terävämpi. Maailma todellisempi. Mutta se oli vasta alkua. Hän tiesi sen entisestään. Auto kääntyi vielä pienemmälle metsätielle joka päättyi kääntöpaikalle.

Mies pysäköi, veti saappaat jalkaansa, otti auton takaluukusta repun ja alkoi kävellä. Matkaa järven rannalle ei ollut kuin parisataa metriä. Kättä hipaiseva kuusen oksa vei jotain haarniskasta. Kasvoilta pyyhkäisty hämähäkinverkko vei taas jotain. Puun juureen kopsahtava saapas puolestaan jotain. Läheltä lentoon pyrähtävä kyyhky vei oman osansa. Niin kuin jo näkyvällä järvellä pintaan hypähtänyt kala.

Leiripaikalla mies sytytti tulen, otti repusta pakin ja laittoi kahviveden kiehumaan. Repussa hänellä oli myös makkaraa. Enempää ei tarvittu. Eihän hän koskaan viipyisi täällä pitkään. Sillä hän ei ollut tavallinen retkeilijä. Retkeilijät tulivat nauttimaan olostaan. Hän tuli kärsimään. Tässä paikassa oli jotakin. Se sattui häneen sisintä myöten. Mutta hän tarvitsi tätä. Hän oli tullut kivusta riippuvaiseksi.

Hörsiessään hiljalleen kahvia ja puhallellen samalla tulilla paistettua makkaraa haukkaillen siitä palasia hän tunsi kuinka paikka sai hänestä täydellisen otteen jälleen kerran. Se riisui hänet henkisesti alastomaksi. Vei pois sen kuoren ja haarniskan joka hänen minuutenaan oli ollut niin kauan. Ei ollut enää oppiarvoa. Ei ollut enää asemaa. Ei ollut enää titteliä. Oli vain mies sen kaiken alla. Pelkkä mies. Ja hän ymmärsi, että se mies ilman haarniskaansa ei ollut paljon mitään. Ei oikeastaan yhtään mitään. Ei ollut koskaan ollutkaan. Kaupungissa hän ehkä kuvitteli toista mutta tämä paikka riisui tylysti kaikki kuvitelmat pois. Ja jätti jäljelle vain hänet itsensä.

Tässä paikassa hän myös huomasi että hänellä, siellä jossain mielen pohjalla oli sittenkin omia ajatuksia. Omia mielipiteitä. Virantoimituksessa syvälle piilotettuja. Mielipiteitä, jotka kertoivat että mies haarniskassaan ei ollut vain ohjeistusta toteuttava virkamies vaan lasten aivopesua suorittava, no, suorastaan rikollinen. Rikollinen, joka vetosi haarniskaansa ja uskoi sen poistavan hänen syyllisyytensä. Niin kuin monet samanlaiset rikolliset historian kuluessa. Rikolliset, jotka noudattivat käskyjä ja vetosivat niihin.

Vaikka ymmärtäminen sattui ja sattui kovasti niin mies oli tässä hetkessä tyytyväinen. Siinä tulilla istui kuitenkin hän. Mies ilman oppiarvoa ja asemaa. Hän, joka hän joskus oli ollut. Tyhjänä tauluna ehkä ja myöhemmin räikeillä väreillä maalattuna mutta hän tunsi hetken ajan olevansa kuitenkin mies. Mies, joka voisi vieläkin tehdä jotain toisin. Ei olisi vieläkään liian myöhäistä.

Ja siinä vaiheessa hän aina näki heidät. Sen pienen lahdukan toisella puolella. Siellä seisoi pieni poika ja noin viisikymppinen mies. Kyllähän hän itsensä lapsuutensa ajalta tunnisti. Ja se mies… sekin oli selvästi hän. Mutta toisenlaisen elämän valinneena. Ylpeänä. Ei jostain tyhjästä ja olemattomasta jolla hän pönkitti itseään vaan siitä, mitä hän todella oli. Hahmot katsoivat häntä. Ne eivät koskaan tulleet lähemmäksi. Eivätkä sanoneet mitään. Ei heidän tarvinnut. Mies osasi syyttää itse itseään. Hahmot näyttivät olleen vastarannalla vain pienen hetken kunnes ne haipuivat. Mutta sillä aikaa tuli oli ehtinyt aina sammua. Mies  ei tiennyt kuinka kauan tuo kohtaaminen oli kestänyt.

Hän keräsi tarvikkeensa, pakkasi ne reppuunsa, heitti repun pykälään ja läksi kävelemään takaisin autolleen. Kun kallis ja oikean ideologian mukainen hybridiauto käynnistyi ja matka suuntasi taas kohti suurta kaupunkia alkoi hetken lumous haihtua. Se, mitä hän oli ollut rannalla alkoi muuttua taas takaisin joksikin toiseksi. Haarniska alkoi taas rakentua ja suuressa kaupungissa se olisi entisessä mitassaan. Lukiten miehen sisälleen.

Ajaessaan mies tuumasi että voi kun hän kerran, edes yhden kerran uskaltaisi tuoda mukanaan kaupunkiin sen miehen jonka hän tulipaikalta oli löytänyt. Muuten hän olisi jatkossakin pelkkä haarniskan sisällä oleva tyhjyys. Oppiarvo, asema ja titteli. Kasvoton ja ajatukseton koneen osa.

Ei mitään muuta.

Korkeassa asemassa oleva ei kukaan.

Korkeassa asemassa oleva haarniskan suojaama rikollinen.


lauantai 17. heinäkuuta 2021

VALIOLUOKAN AIVOPESUA

Lukio on osa yhteiskuntaa ja sielläkin hyväksytään vain yksi virallinen totuus. Suomen Kuvalehti kirjoitti jutun ”Valiotekstit 2021” jossa se esittelee niitä nuoria, jotka ovat parhaiten omaksuneet tuon virallisen totuuden. Katsotaan minkälaista totuutta on tarjolla:

Sekä:

Ynnä:

Ei voi välttyä ajatukselta että tiedostavaiston mielestä toivottava tila on sellainen jossa suomalaiset väärinajattelevat valkoiset heteromiehet menevät kimpassa hirteen. Toisaalta siinä vaiheessa kun työmiehen hymy on poistunut pilaamasta ympäristöä niin syöminen loppuu tiedostavaistoltakin.

SK:n kirjoituksen lopussa oli annos tahatonta huumoria jonka tarjosi aviisin vastaava päätoimittaja:

Laadukkaan tiedon ja punnittujen näkemysten tarve on nyt suuri. Suomen Kuvalehden tehtävä on kertoa asiantuntevasti ja ymmärrettävästi, mitä maailmassa tapahtuu. Näinä aikoina tällaisen työn arvo vain kasvaa.

Meikäläinen muistaa ajan jolloin Suomen Kuvalehti oli oikeasti laatulehti. Ja muistutetaan muuten että suomalaisilla ei ole ollut koskaan orjia. Sen sijaan suomalaisia on aikanaan viety orjiksi kymmeniä tuhansia.

perjantai 16. heinäkuuta 2021

YLEN KÄSITYS ASIANTUNTEMUKSESTA

Niin kuin lukija hyvin tietää on EU ilmastopakettinsa myötä palkitsemassa ilmasto- ja ympäristöasiansa maailman mittakaavalla erinomaisen hyvin hoitanutta Suomea muuttamalla sitä pikkuhiljaa EU:n metsäreservaatiksi joka pärjäilee hyvin ilman kauppamerenkulkuakin. Se, että suomalaistenkin pääelinkeino on syöminen ei utopian ja hysterian sekoituksessa elävää Brysseliä paljoa liikuta. Onhan Suomi takahikiän perähikiä joka kelpaa mainiosti kaukaiseksi  ilmastomannekiiniksi.

Tässä tilanteessa suomalaisten verorahoilla elävän ja suomalaisille vastuullisen Ylen tulisi hätkähtää ja nostaa meteli käyttäen asioista hyvin perillä olevia asiantuntijoita. Ja niinhän se tekeekin. Vaan minkäslaista asiantuntemusta ja miltä tahoilta Yle meille tarjoaakaan? No tällaista:

Ja tällaista:

Greenpeace ja Elokapina? Muistutetaan että Greenpeace on liikeyrityksen ja rikollisjärjestön yhdistelmä. Elokapina-liike on puolestaan elämysmatkailevien leikkipartisaanien lössi. Molempien ”asiantuntemus” näkyi siinä että he uskoivat suomalaisten olevan sankoin joukoin tämän Suomen elinkelpoisuuden tuhoamisen kannalla. Sehän on sinänsä valtamedian linjan mukaista eli ”toivon asian olevan näin, joten ilmoitan sen faktana”.

Hotellin respan mielestä kyseisessä ohjelmassa puuttui ehdottomasti yksi asiantuntija. Eli:

Suomi on jo nyt luonnonvarojen nettotuottaja. Tuo Greenpeacen ämmä tietää sen. Ylen toimittaja tietää sen. Tuo elämysmatkaileva elokapinan jätkä ei välttämättä tiedä kun ei halua tietää. Ja se Ylen toimittaja sekä hänet palkannut syöttöporsas elävät suomalaisten pakkoveronmaksajien kustannuksella.

Yleensä maksavalla asiakkaalla on jonkinlainen kuluttajansuoja. Ylen kohdalla ei.

*

Lisäys samana päivänä:

Jos joku ei ole vielä lukenut Pauli Vahteran uusinta postausta niin kannattaa lukea välittömästi. Siinä kerrotaan siitä kuinka akateemisille suojatyöläisille lapiodaan suomalaisten rahaa oikein ämpärikaupalla. Postaus voi aiheuttaa verenpaineen nousua ja akuuttia raskasta rynnäkkövitutusta.

torstai 15. heinäkuuta 2021

KÄPPÄUKOT JA LOISPISTIÄISET

Huitsinnevadan Örnätjärvi, näinä päivinä…

Kaksi rumaa käppäukkoa eli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka olisivat saaneet pelkällä pärstävärkillään jonkun Tinder-palvelun asetukset sekaisin ja palvelun kaatumaan istuivat Örnätjärven Erämiesten metsästysmajan saunan kuistilla saunatauollaan. He olivat olleet valmistelemassa metsästysseuran alueella viikonvaiheessa pidettävää mäkimaastoon kaikkoamisen Suomen mestaruuskilpailua. Valmisteleva työ oli pääosin loppuun suoritettu joten nyt oli aika rentoutua ja mikseipä puhua vihapuhetta joten Ykä aukaistessaan Tsuhnan Kostoa totesi:

- Tiedäkkös, minä olen tullut siihen johtopäätökseen että yhteiskunnan ei kerta kaikkiaan kannata tulla liian hyvinvoivaksi. Se kehittää silloin itselleen automaattisesti loispistiäisten yhteiskuntaluokan. Joka kuvittelee, että asiat tapahtuvat itsestään kun ne on kertaalleen saatu aikaiseksi. Ja jolla on vielä – piru vie – valtaa muihinkin nähden. Ja silloin se toimii niin kuin loispistiäiselle kuuluukin eli levittää itseään mahdollisimman laajalle.

Lötjönen aukaisi myös Tsuhnan Koston ja kommenteerasi:

- Joo, samaa olen miettinyt minäkin. Yksi hyvä esimerkki monista sellaisista on se tietty vasurikansanedustaja jolla on mennyt syöminen ja tekeminen vähän… tai no, aika paljon sekaisin:

- Hähhää joo… kun ihminen joka ei ole koskaan maksanut mitään veroja ja elää veronmaksajien kustannuksella julistaa että hän haluaa maksaa enemmän veroja niin voi sanoa että kansalaistaidon opetus ei ole täysin onnistunut ja muutenkin touhu on aika irvokasta.

- Irvokasta hyvinkin, mutta tulee muistaa että kyse on suuresta hyvän ihmisen tunteesta jolla liian hyvinvoivaksi kasvaneessa yhteiskunnassa on tolkuton merkitys. Ja se hyvä tunnehan sitten leviää koko maailmaan. Potkien levitessään muun muassa suomalaista maanpuolustusta munille.

- Jaa, sinä meinaat sitä jalkaväkimiinakieltoa ja ihmisiä joille siitä tuli niin hyvä mieli?

- No sitäpä ja niitäpä hyvinkin. Tuleehan siitä ilman muuta hyvä mieli kun varastoissa olleet suomalaiset jalkaväkimiinat eivät amputoi enää ensimmäistäkään afrikkalaista lasta joita ne tosin eivät amputoineet ennenkään. Eivätkä sitten myöskään amputoi ensimmäistäkään mahdollista venäläistä hyökkääjää. Mutta hyvä mieli siitä kumminkin tuli.

- Niin. Mutta hommahan eteni niin kuin Pulkkinen-sarjassa aikanaan sanottiin. Silloin kun sai vielä tehdä huumoria. Sitten huumori loppui ja meille tuli kokonainen hallitus joka ei porukalla ymmärtänyt että mistä ne verorahat ja sen aikaansaama hyvinvointi oikeastaan tulee.

- Niin tuli. Mutta kun sillekin oli tärkeintä hyvä mieli, niin se päätti tunnettaan ruokkiakseen tuhota Suomen elinkelpoisuus saadakseen itselleen tunteen että nyt me ollaan pelastamassa maaailmaa.

- Ja ne saivat ja saavat edelleenkin elää tunteensa mukaisesti.

- Näin on. Feministinen loispistiäispuolue on Suomessa vallassa. Ja sille ominaista on hyväksyä se, että Suomesta tulee EU:n pystyynlahoava metsäreservaatti ja kuvitella että senkin jälkeen rahaa riittää loispistiäisenä elämiseen. Eiköhän lähdetä taas löylyihin?

Käppäukot siirtyivät takaisin löylyihin tuumien että mäkimaastoon kaikkoaminen on rankka ja arvostettu urheilulaji. Tuumivat lauteille kavutessaan myös että sen lisäksi pitäisi kehittää aivan toiselle porukalle siitä eteenpäin kehitetty laji.

Mäkimaastoon pysyvästi kaikkoaminen.

tiistai 13. heinäkuuta 2021

PÄIVITETTY RANNANJÄRVI

Valtamedia jatkaa hyväksi havaitsemalla linjallaan eli kun Turussa oli kahden teräaseilla varustetun ulkomaalaislössin joukkotappelu niin ulkomaalaisuudesta ei mainittu mitään. Onneksi MTV3 teki poikkeuksen.

Esittihän rähinästä käytännön käänteishuumoria myös poliisi joka totesi että ”järjestyksenvalvonta oli olosuhteisiin nähden riittämätöntä”. Minkälaisella portsarien määrällä / varustuksella / valtuuksilla kymmenet riehuvat ulkomaalaiset jätkät rauhoitetaan? Puolijuokkueella ja konetuliaseilla?

Pistää vaan miettimään. Taas kertaalleen. Kuvitteleeko valtamedia että jos se jättää etnisestä rikollisuudesta sen etnisyyden jatkuvasti mainitsematta niin tavallinen ihminen kerta toisensa jälkeen uskoo että taas siellä Isotalon Antin ja Rannanjärven perilliset riekkuvat?

Lienee niin, että valtamedia on hyvin pitkälle omaksunut ajattelutavan että Suomessa asuvat ovat suomalaisia joka ikinen joten tuontitavararikollisuus ei ole tuontitavararikollisuutta vaan ihan kotikutoista keppostelua. Suomalaiseksi kun täytyy tulkita joka ainoa jätkä joka on saanut saappaansa tänne hilattua. Valtamedia muistaa myös että etninen ongelma ei ole ongelma mutta siitä ääneen puhuminen on ongelma.

Valtamedian tulisi muistaa että tuon tien päässä odottaa se, mikä Ruotsissa jo tapahtuu. Esimerkkinä PT-median sivulla näkyvä video julkisesta teloitusmurhasta parturituolissa. Ei voi välttyä ajatukselta että valtamedia ei sinänsä välitä väkivallasta. Se välittää vain siitä, että etnisestä väkivallasta ei puhuta ja sen myötä pidetään kaikin keinoin yllä valheellista monikultturismin ihannekuvaa. Sekä säilytetään omat kasvot. Ja sehän onnistuu tietysti niin että kaikille tuontitavaran edustajille myönnetään Suomen kansalaisuus. Sen jälkeen valtamedia voi lopullisesti keskittyä ihmettelemään että mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa.


maanantai 12. heinäkuuta 2021

HYVÄ JA HYVÄKSYTTÄVÄ IHMINEN

Tässä blogissahan on eräitäkin kertoja käyty läpi ns. hyvien ihmisten aikaansaannoksia ja nehän aiheuttavat tavalliselle ihmiselle sen verran paljon kylmiä väreitä ettei varsinaisia kauhuleffoja ole tarvinnut katsella vuosikausiin. Mutta minkälainen on tämä hyvä ihminen? Mitä vaaditaan, että hän olisi hyvä tai ainakin hyväksyttävä ihminen? Tietysti vihervasemmistolais-feministisestä näkökulmasta. Muista näkökulmistahan ei ole väliä ja muiden näkökulmien esittäjät eivät ole hyviä eivätkä varsinkaan hyväksyttäviä ihmisiä. Siispä heidän mielipiteellään ei ole merkitystä.

Hyvän ihmisen vaatimuksethan kiertävät eräänlaista karusellia. Ne ovat kaikki koko ajan olemassa mutta pinnalla ja eniten pop on aina yksi, kunnes se siirtyy hieman sivummalle toisen hyvyyden hypetyksen tieltä tullakseen uudestaan pinnalle taas joskus myöhemmin. Tällä hetkellä ehkä tärkein hyvän ihmisen tunnusmerkki on tietenkin vihervasemmistolainen ilmastoajattelu. Hyvä ihminen ei välitä siitä, että Suomessa ei itse asiassa tarvita ilmastotekoja. Tekojen – ja eritoten teettämisen – aiheuttama hyvyyden ja aikaansaamisen tunne puolestaan vaatii niitä koko ajan lisää. Tiedostavan hyvän olon merkitystä ei voi koskaan ylikorostaa.

Hyvä ihminen ei hyväksy Suomea eikä suomalaisia elleivät ne ole kokonaan luopuneet ei-hyväksyttävistä energiamuodoista. Niiden lista on hyvälle ihmiselle pitkä. Hyväksyttäviä ovat oikeastaan vain tuuli- ja aurinkovoima. Näitten energiamuotojen kohdalla hyvä ihminen sanoo mielellään ”mitä”, mutta hän ei koskaan kysy kysymystä ”miten”, sillä kyseinen kysymys ei kuulu hyvyyden eikä hyväksyttävyyden piiriin.

Hyvälle ihmiselle on ensiarvoisen tärkeää, että suomalaisten hiilijalanjälki pienenee. Nimenomaan suomalaisten. Muiden Suomen alueelle saapuvien hiilijalanjälki ei tähän hyvyyden ajatteluun kuulu, sillä se on osa hyvyyden toista tukipilaria eli monikultturismia. Hyvä ihminen haluaa, että Suomeen tuodaan jatkuvasti ja entistä enemmän kehitysmaalaisia siksi, että Suomeen täytyy tuoda lisää kehitysmaalaisia.

Kyseiset kehitysmaalaiset on saatava Suomeen automaattiselle ja pysyvälle elatukselle sillä nimenomaan se on merkki aina lisääntyvästä hyvien ihmisten hyvyydestä. Vaikka nimenomaan hyvät ihmiset eivät sitä elättämistä kustanna. Jos joku ei-hyväksyttävä ihminen kysyy hyvältä ihmiseltä näiden elätettävien huomattavasti kasvaneesta hiilijalanjäljestä ei hyvä ihminen mene siihen lankaan. Hän tietää, että sellainen kysymys ei kuulu hyväksytyn hyvyyden piiriin ja se on muutenkin aivan eri asia.

Luonnollisesti hyvä ihminen on varma, että kyseiset kehitysmaalaiset eivät – vastakkaisista väitteistä ja todisteistakin huolimatta – edusta mitään takapajuista kulttuuria tai uskonnollista ajattelua joka olisi väkivaltainen tai naisia sortava. Tulijat ovat samanlaisia pehmodemareita kuin me muutkin ja kyseisten kulttuurien aikaansaamat – lievät –  lieveilmiöt johtuvat vain suomalaisten sekä avoimesta että piilevästä rakenteellisesta rasismista joka on kuin sementti joka pitää suomalaisen vihan ja epäluulon muurin pystyssä. Totta kai sellaisen muurin edessä maahanmuuttaja masentuu ja alkaa oireilla. Ne oireet ovat hätähuuto ja merkki siitä että tulija tarvitsee vielä enemmän apua ja hyväksyntää.

Hyvä ihminen kannattaa tietenkin myös nykyaikaista trans-ajattelua. Hän ymmärtää, että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio ja kysymys siitä kuinka paljon niitä uusmääriteltyjä sukupuolia loppujen lopuksi onkaan on hänelle aivan yhtä turha kuin kysymys ”kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan neulan kärjellä”. Vastaushan on ”niin monta kuin tarvitaan”. Hänen trans-ajatteluunsa kuuluu luonnollisena osana se, että alaikäiset – pääosin tytöt – jotka eivät vielä saa edes äänestää ovat oikeutettuja silvotuttamaan ruumiinsa peruuttamattomasti sen hetkisen mielijohteensa perusteella. Samalla tiukkana feministinä hän vaatii, että miehillä on naisiin kohdistuva väistämisvelvollisuus sillä miehet muodostavat uhan naisten fyysiselle koskemattomuudelle ja naisten fyysinen koskemattomuushan on pyhä. Naisia ei saa vahingoittaa. Ei varsinkaan silpoa.

Ilman muuta on selvää että hyvä ihminen on federalisti ja hän kannattaa Euroopan Liittovaltiota. Sinänsä hän ei tarvitse tähän muuta perustetta kuin sen että kansallismieliset pahat käppäukot vastustavat sitä. Hyvä ihminen tietää, että nationalismi ja natsismi ovat samoja asioita. Näin hänelle on kerrottu hyvien ihmisten taholta eikä hänellä ole mitään syytä epäillä kuulemaansa.

Tietenkin hyvä ihminen kannattaa sananvapautta. Kunhan se on sananvastuun sisältävää päivitettyä sananvapautta ts. sananvapaus koskee vain hyviä tai ainakin hyväksyttäviä ihmisiä. Missään nimessä sananvapaus ei voi koskea ihmisiä jotka käyttävät sananvapauttaan väärin. Ja yksi pahimmista sananvapauden väärinkäyttämisistä on epäily, että hyvän ihmisen peruskriteereissä olisi jotain ristiriitaista.

Mutta ehkä tärkein, mitä hyvä ihminen ymmärtää ja mitä häneltä vaaditaan on se, että todellisuudella ja reaalimaailmalla ei ole merkitystä. Se on vain katoavaa unta. Ainoa merkitys on sillä, minkälaiseksi hyvä ihminen reaalimaailman kuvittelee. Ja vaatii, että kaikki muutkin elävät hänen mielikuvituksensa mukaisesti.

Noin yleensä ja erikseen: kuinka voisi neuvoa nuorta ihmistä joka haluaa olla hyvä tai ainakin hyväksyttävä ihminen? No, neuvo on yksinkertainen. Lopeta ajattelu, elä mielikuvituksessasi ja pysy siellä. Sinulla on sen jälkeen paljon, niin paljon samanhenkisiä ystäviä.


torstai 8. heinäkuuta 2021

JOTAIN IHAN MUUTA CIV

Koska elämme nykyisessä Suomessa aina vain masentavampaa jatkuvaa maanantaita niin ehkäpä käymme taas virkistäytymässä mukavan ja turvallisen ummehtuneessa (ainakin nykykäsityksen mukaan) Kekkoslovakiassa. Ja esitellään lukijalle jotain, joka kekkoslovakialaiselle oli tuttua mutta nykynuorelle ja aika monelle aikuisellekin vierasta. Eli brittiläisiä autoja.

Tokihan Iso-Britanniassa valmistetaan autoja runsaasti edelleenkin mutta maan autoteollisuus on käytännössä jo aikaa sitten myyty ulkomaalaisille lukuunottamatta perinteisiä loistoautomerkkejä mutta nehän eivät oikein käyneet eivätkä edelleenkään käy niin kekkoslovakialaisen kuin nykysuomalaisenkaan lompakolle joten jätämme ne suosiolla väliin. Katsotaan sen sijaan brittiautoja jotka ajelivat teillämme 1960 – 1970 luvuilla. Kyseessä ei ole taaskaan tekninen manuaali vaan lähinnä muistikuvien herättäminen.

Aloitetaan britti-Fordista jonka tuotannosta mainitaan ensimmäisenä äärimmäisen tyylikäs Ford Anglia:

Anglia oli Suomessa (joo, puhutaan välillä Suomesta vaikka Kekkoslovakiassa oltiinkin) erittäin suosittu. Se oli Suomen myydyin auto vuonna 1963 ja pysyi kärkilukemilla koko 1960-luvun. Anglian korvasi sitten Ford Escort:

Kyseinen ”esortti” oli varsin yleinen näky Kekkoslovakiassa ja se oli nuorien jätkien yksi suurimmista rakentelusuosikeista. Tunnettiinkohan silloin vielä sanaa ”tuunaaminen”? Englannin kieli ja sen suomalaiset väännökset eivät olleet silloin vielä niin yleisiä kuin nykyisin.

Esitellään sitten hyvin tyylikäs nimenomaan ykkösmalliltaan – Ford Cortina:

Kyseistä ykkösmallin Cortinaahan nimitettiin tähtiperse-Cortinaksi ja syy selvinnee tästä kuvasta:

Cortinan kolmosmallin muistan olleen erityisesti nuorten sällien suosiossa. Pitkälle Kekkoslovakian jälkeenkin 1980-luvulla:


Voisiko suosio johtua pitkästä keulasta joka kompensoi… jaa, no, en analysoi sen enempää. Mutta samaa mallia alettiin sitten jo Kekkoslovakian aikaan tuoda maahan Ford Taunuksena. Vaihdetaan automerkkiä ja mennään Triumphiin jonka Triumph Herald-malli oli suhteellisen yleinen Kekkoslovakiassa varsinkin 1960-luvulla:

Pikku-Ykäkin muistaa nähneensä noita joskus silloin tällöin. Niin kuin myös Vauxhallit joista ensimmäisenä voi esitellä Vauxhall Vivan:

En itse asiassa muista että kenelläkään tuttavaperheelläni oli Vauxhalleja mutta kyllä niitä näkyi liikenteessä silti. Kekkoslovakian mysteeri: kuka osti Vauxhalleja? Se Vauxhallin vähän isompi mallihan oli Vauxhall Victor:

Ehkä se kuuluisin brittiauto Suomessa oli Mini, jota myytiin sekä nimellä Morris Mini että Austin Mini:

Kekkoslovakialaisethan muistavat että Timo Mäkinen ja Rauno Aaltonen saavuttivat Mineillä menestystä Monte Carlo-rallissa. Oma hämmentävä kokemus autosta oli aivan pikkupoikana autokaupassa kun en hoksannut että kuinka Ministä pääsee ulos. Siinä kun oli sellainen veikeä poikittainen naru jota piti vetää. Jonkin verran Kekkoslovakiassa oli myös Morris Minoria joskaan en ole varma että tuliko itselläni koskaan sellaista nähtyä:

Myynnissä oli myös varsin kehnomaineiset Austin Allegro ja Morris Marina:

Miniä valmisti siis Morriksen lisäksi Austin. En tiedä, onko firman valmistamaa Austin A40 Countrymania ollut Suomessa ensinkään mutta se on sen verran ruman kaunis että laitetaan se mukaan postaukseen:

Siirrytään automerkkiin nimeltä Hillman ja monen nuoren jätkän silloiseen suosikkiautoon joka oli Hillman Imp:

Imppihän oli jonkinlainen kilpailija Minille ja jossain vaiheessa sitä alettiin myydä Suomessa nimellä Sunbeam 900. Suomalaisille auto tuli tutuksi myös Bensaa Suonissa-elokuvasta:

Muista Hillmaneista mainittakoon Hillman Hunter:

Sekä pienempi Hillman Minx:

Vuonna 1975 tuli sitten markkinoille Leyland Princess:

Ja kekkoslovakialaisille tuttu oli myös pakettiauto Leyland Sherpa:

Samoin oli tuttu Bedford Blitz-pakettiauto:

Ja myös Bedfordin kuorma-autot olivat kekkoslovakialaisille tuttuja. 1960-luvulla ne olivat kaikkein myydyimpiä kuorma-autoja. Esitellään pari mallia. Toi:

Ja toi:

Yleensäkin sen ajan brittiautoissa oli sama ilmiö kuin muissakin sen ajan autoissa eli niillä oli ilme. Nykyiset autot on suunniteltu samassa tuulitunnelissa ja sen huomaa. Lisäksi niissä oli hyvä pellit. Jos nykyautojen vierellä soittaa heavy metalia niin niihin tulee kuopat jo siitäkin. Kekkoslovakian aikaan maahan tuotiin toki myös huomattavasti vahvapeltisempiä brittiläisiä ajoneuvoja mutta niitä eivät ajaneet siviilit vaan sotavaltion heput. Ensimmäisenä Charioteer-panssarivaunu:

Kyseisiä vaunuja oli sotavaltiolla kaikkiaan 38 kappaletta. Toinen brittivaunu oli Comet:

Näitä puolestaan hankittiin 41 kappaletta ja molemmat vaunut olivat valmiusvarastoissa varsin pitkään vaikka ne jo 1960-luvullakin olivat vanhentuneita. Vaan tässähän tätä brittitavaraa tällä erää oli ja laitetaan loppuun kuva. Suomalainen sellainen, radiokuunnelmasta, mutta siinä kuunnelmassa oltiin tavoitettu jotain hyvin, hyvin brittiläistä. Kekkoslovakialaiset muistavat kyllä.

*

Ja lisäys seuraavana päivänä. Ainahan näistä joitain unohtuu ja niistä huomautettiin. Kiitokset kommentoijille. Lisätään siis Land Rover:



Range Rover:


Ford Capri:

Ja Austin 1300: