PIENI OSTOS VUOSIEN TAKAA

Niin, siinähän elettiin tuota männäkesää. Muuan Ykä oli pistäytymässä vanhoilla lapsuuden kotikulmillaan. Pitihän siinä tietysti käydä kaupallakin. Siinä S-Marketissa. Mutta tällä kertaa kauppareissuun tuli yllättävä mutka sillä Ykälle oli taas tarjolla aikamatka. Kyn Ykä nousi Nissanistaan, niin yhtä-äkkiä se S-Market oli hävinnyt. Tilalle oli tullut se vanha Osuuskaupan rakennus. Ja Nissan oli muuttunut Tunturin pitkäsatulaiseksi polkupyöräksi. Eihän sitä fillariksi tuolloin kauan sitten vielä kukaan kutsunut. Muuta kuin Helsingissä ehkä mutta mitäs möllit jostain Reuna-Suomen kaupungista välittivät.

Jaa milloin? Missäs ajassa sitä tällä kertaa ollaan? Ykä vilkaisi Osuuskaupan näyteikkunan heijastusta ja sieltä katseli vastaan pikkupoika jolla oli leveälahkeiset farkut, farkkutakki ja pitkälippainen lippis päässä. Ja tukka reilusti yli korvien. Jaahah, taidetaan elää jotain vuotta 1974. Ohi ajoi pari uunituoretta Corollaa jotka olivat silloin yleisiä. Myös yksi Mosse ja hei, sen yhden puolituttavan ikivanha Volga. Luonnollisesti myös pari Pappa-Tunturia. Suomihan oli silloin Kekkoslovakian aikana täynnä niitä.

Kadun tällä puolella näkyi uusi hotelli- ja ravintolarakennus mutta toisella puolella oli paljon vanhoja puisia liikerakennuksia jotka antoivat pienelle keskustalle aivan omanlaisensa ilmeen ja sielun. Sielun, jonka sitten se myöhempi elementtirakentaminen hävitti ja teki keskustasta aivan samanlaisen harmaan möhkäleen kuin niin monessa muussakin paikassa.

Mutta hei, näin kun kerran on… niin silloinhan… joo, Ykä käveli kulman ympäri ja siellähän se oli. Se vanha kioski. Joka lopetti toimintansa joskus 1980-luvun alussa. Sitähän piti pariskunta. Ikivanhoja. Tosin taas kerran pikku-Ykäksi muuttunut Ykä saattoi olla jo vanhempi kuin mitä he silloin. Se mies oli aina vähän äkäinen. Mutta se nainen oli aina hyvällä tuulella ja herttainen.

Ykän suuvärkki kertoi että pikkusen pojan makuaisti ei nyt kaivannut Tsuhnan Kostoa eikä voimasavuke Bostonia. Vaan ihan muita makuja. Makuja menneestä. Hetkonen, kädet taskuun… ja sieltähän löytyi ihan kohtuullisesti Kekkoslovakian kolikkovaluuttaa. Ei muuta kuin rohkeasti asiaan ja kioskin tiskille. Myyjänä oli se nainen joka tunnisti pikku-Ykän.

- Moi, Ykä mitäs sais olla?

- No tota… ainakin kymmenen merkkaria, kiitos.

Myyjä laittoi merirosvorahat paperipussiin. Ykälle juolahti mieleen se, että täällähän myytiin jotain joka saattoi olla rahanarvoista tavaraa joskus vuonna 2023. Jotain, jota Ykällä ei ollut enää kymmeniin vuosiin.

- Joo, ja sitten tuo uusin Shokki-lehti ja nuo pari Korkeajännitystä kanssa.

Lehdet ja kolikot vaihtoivat omistajaa. Kioskin ikkunasta katseli iltapäivälehden kannessa hallintoalamaistaan Urho Kekkonen. Sitten Ykä osti vielä pötkön Jenkki-purkkaa. Kas kun Jenkki-purkka venyy ja paukkuu niin kuin mainos silloin sanoi. Sitten Ykä tunnusteli taskujaan ja siellä oli jäljellä vielä markka.

- Ja hei, sit vielä päärynätötterö, kiitos.

Joskus kai pari vuotta myöhemmin ne kioskitötteröt kiellettiin. Joku hygieniasyy kai. Mutta siitä ei välittänyt niin silloinen pikku-Ykä kuin nyt pikku-Ykän vartalossa elävä iso-Ykä. Kai se oli sitä virkakoneiston ylireagoimista joka alkoi jo silloin Kekkoslovakian aikaan vaikkei niistä tötteröistä kenellekään mitään ripulia tullut. Ykä kiitti ja alkoi maiskuttaa päärynätötteröä. Sitä lapsuusajan suosikkia. Ohitse ajoi sellainen vanhan maailman postiauto. Niitäkin kulki silloin säännöllisesti. Kaikilla syrjäkylilläkin.

Eihän mennyt hetki kun Tunturin polkupyörä oli muuttunut taas Nissaniksi, vanha Osuuskaupan talo S-marketiksi, puiset talot rumiksi harmaiksi elementtilaatikoiksi ja näyteikkunan heijastuksesta katsoi taas vanha, ruma, kalju ja partainen käppäukko. Ykä pisti merirosvorahan suuhunsa, meni nykypäivän ostoksille ja tuumi että kuinka vähästä sitä ihminen aikanaan olikaan tyytyväinen.

Ykä tuumasi vielä että hän oli ollut onnekas kun oli saanut elää sitä pikkusen pojan kesää tuolloin, niinä yksinkertaisempina, selkeämpinä ja turvallisempina aikoina. Aikoina jolloin merkkarit maistuivat ja ihmisillä oli tulevaisuuden toivo.

KEKKOSLOVAKIALAISEN VUOSIKYMMEN OSA II

Ja jatketaan kekkoslovakialaisen vuosikymmentä siitä mihin jäätiin eli mennään vuoteen 1975. Silloinhan tapahtui kaikenlaista ja vuoden alussa nousi tapetille ns. Pirkkalan moniste:

Kyseessähän oli Pirkkalan kunnan ala-asteella tehty täysin marxilainen koulukokeilu joka oli jopa YYA-aikana liikaa, siitä nousi meteli ja se lopetettiin pian. Sinänsä suomalainen koulujärjestelmä alkaa olla nykyisin kokonaisuudessaan Pirkkalan kokeilua. Samaan aikaan kun muut viime hallituksen ministerit olivat tapetilla niin muuan Andersson sai tehdä myyräntyötään kaikessa rauhassa ja sehän näkyy. Ei Pirkkalan kokeilussakaan todettu että pojilla voi olla pimppi ja miehet voivat synnyttää. Silloin oli vielä oppiaine nimeltä biologia.

No sitten kesällä 1975 tuli se suuri ja mahtava ETYK eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi:

Ja voi että sitä kekkoslovakialaisille mainostettiinkin. Pikku-Ykäkin tutustui laajaan aineistoon ja hänelle jäi mielikuva että meidän Urkki kutsui maailman mahtavat Helsinkiin, löi niille nyrkkiä pöytään ja sanoi että nyt loppuu tuo riekkuminen. Ja maailman mahtavat laittoivat kiltisti nimiä papereihin. Eihän se kyllä ihan niin tainnut mennä.

ETYKin tieltähän poliisi raivasi pois Helsingistä kaikki laitapuolen kulkijat. Kulissit piti pitää kunnossa. Itse kyllä veikkaisin että ne vanhan liiton pultsarit häiritsivät ihmisiä paljon vähemmän kuin nykyiset etnisesti edistykselliset väärinymmärretyt.

Samana vuonna marraskuussa Kekkonen väänsi pystyyn hätätilahallituksen jonka johtoon tuli kepulainen maaherra Martti Miettunen. Se Miettusen look sopi kyllä kieltämättä nimenomaan Kekkoslovakiaan:

Se hätätilahan oli se, että maassa oli hiukka päälle 60.000 työtöntä. Siis sen verran. Sen 1990-luvun Suuren Laman jälkeen sadat tuhannet työttömät ovat olleet vain tilastoluku joka ei aiheuta toimenpiteitä. Muuta kuin työttömien kiusaamisen pakollisilla ja täysin tarpeettomilla työhakemusvaatimuksilla sekä vaatimuksen ”työhön johtavasta” maahanmuutosta. Eihän kyseinen Miettusen hallitus saanut sinänsä suuriakaan aikaan ja eripuraisena se ei kestänyt vuottakaan mutta kai voi sanoa että tulipahan ainakin yritettyä.

Jos siirrytään vuoteen 1976 niin silloin huhtikuussa tapahtui maan historian rauhan ajan pahin onnettomuus eli Lapuan patruunatehtaan räjähdys:

Kyseessä oli hirvittävä onnettomuus jossa kuoli 40 ja haavoittui 60 ihmistä. Se vaan näin jälkeenpäin tulee asiasta mieleen että ei silloin tarjottu mitään kriisiapua ihmisille, jotka eivät olleet millään tavalla tekemisissä asian kanssa. Eikä sitä pyydettykään. Eikä tarvittu. Ei eletty psykologien valtakautta. Nykyisinhän tarjotaan kriisiapua, no, lähes kaikesta. Ja ihmetellään, jos sitä ei haluta ottaa vastaan.

Vuoden 1976 kesällä tuli sitten taas urheiluhunajaa kekkoslovakialaisille kun Lasse Viren näytti kympillä ja vitosella närhin munat muille, aivan niin kuin Münchenissäkin:

Siihenhän jätkä jäät, tuumi Lasse Carlos Lopezille ja lähti niin että perävalot vaan näky.

Vuonna 1976 muuten viisi ylöjärveläistä jätkää perusti hieman punkahtavan bändin:

Varsin pian he totesivat että punk is so dead anyway, muuttivat tyyliään ja ovat sen jälkeen myyneet 1,5 miljoonaa levyä. Oma suosikkini on Maximum Jee & Jee. Niiltä alkuajoilta.

Vuonna 1977 sitten alkoi vajaa kymmenen vuotta kestänyt Kostamus-projekti:

Sehän oli yksi Suomen kaikkien aikojen suurimmista rakennushankkeista eli suomalaiset rakensivat Neuvostoliiton Itä-Karjalaan kokonaisen kaupungin ja kaivoskombinaatin. Töissä oli vuosittain noin 1500 suomalaista joista suurin osa työttömyyden piinaamasta Kainuusta. Kyseisessä tapauksessa saattoi sanoa että YYA:sta oli myös paljon hyötyäkin.

Jos puhutaan rakennushankkeista niin suuri sellainen oli menossa Kekkoslovakiassakin jossa vuonna 1977 käynnistettiin Loviisan ydinvoimalan ensimmäinen reaktori. Reaktorihan oli neuvostotyyppinen mutta ymmärtääkseni sitä täällä viriteltiin omin neuvoin varsin pitkälle. Imatran Voimahan olisi halunnut länsireaktorin mutta poliittiset realiteetit tulivat kuvioon. Ja voimalanhan siirsi valtakunnan verkkoon muuan tuttu kaljupää sekä Neuvostoliiton pääministeri Aleksei Kosygin:

1970-lukuhan oli lentokonekaappausten vuosikymmen ja Kekkoslovakiakin pääsi osille vuonna 1977 kun kaksi neuvostoliittolaista kaappasi Petroskoista Leningradiin lentävän Aeroflotin matkustajakoneen joka lensi Helsinkiin.

Kaappaus päättyi verettömästi, kaappaajat antautuivat ja heidät palautettiin Neuvostoliittoon. Jälkeenpäin on otateltu että oliko kyseessä Neuvostoliiton koepallo jossa katsottiin, kuinka Suuren ja Mahtavan länsinaapuri toimisi kyseisessä tilanteessa. En tiedä, mutta sen tiedän että maastamme karkoitettiin siihen aikaan kaikki loikkarit takaisin Neuvostoliittoon vaikka tiedettiin että ne olivat enemmän kuin kusessa. Seuraavana vuonna muuan Aarno Lamminparras kaappasi Finnairin koneen vaatien rahaa. Kaappaus päättyi myös verettömästi ja Lamminparras tuomittiin vankilaan varttihulluna.

Kun siirryttiin vuoden 1978 puolelle niin brittiläisen Sex Pistols-yhtyeen tulo Kekkoslovakiaan estettiin:

Noin musiikillisestihan ei paljoa menetetty. Mutta kieltoa oli vaatimassa mm. lastensuojelun keskusliitto. Tuntuu jotenkin ylilyönniltä kun ottaa huomioon että minkälaisia örkkejä maahan nykyisin päästetään ja lastensuojelu on täysin vaiti.

Vuonna 1978 sitten UKK suostui vielä presidentinvaaleihin joten uutta taannehtivaa poikkeuslakia ei tarvittu. No, ei tosiaan tarvittu sillä Kekkonen oli kaikkien valtapuolueiden ehdokkaana ja voitti vaalit ylivoimaisesti:

Vaalit eivät herättäneet Kekkoslovakiassa sen suurempia tunnekuohuja. Jos joku oli itsestään selvää niin Urkin voitto. Kansa tuumi että ammoin Urkki, edelleen Urkki. Vaikka myöhemmin on selvinnyt että teräsmies Kekkosen kunto alkoi jo tuossa vaiheessa olla tosiasiassa jo hyvin heikko.

1970-luvulla elettiin Kekkoslovakiassa ns. uusia vaaran vuosia ja silloin Neuvostoliiton puolelta tehtiin ehdotus maittemme puolustusvoimien yhteisistä sotaharjoituksista. Olipa jopa sellainen ehdotus että Lapin puolustus olisi siirretty Neuvostoliitolle. Sehän olisi siirtänyt maamme lopullisesti itäblokkiin ja ehdotuksista onneksi kieltäydyttiin.

Jälkeenpäin on puhuttu että suurin sankari tässä oli Kekkonen joka saunomalla ja ryyppäämällä vesitti ehdotukset. Se on tietysti osa Kekkoseen liittyvää supermieskulttia mutta itse jotenkin veikkaan että suurin sankari tässä oli puolustusvoimien silloinen puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela joka oli ollut tiukkana asian suhteen.

Joskus vuoden 1978 loppupuolella alkoi Kekkoslovakia olla omituinen maa. Meinaten nuorisomuodin kohdalla. Johtuen Onnen Päivät-sarjasta ja Suosikin päätoimittajan Jyrki Hämäläisen pitkäaikaisesta myllytyksestä maa oli vissiinkin ainoa maa maailmassa jossa uudelleen henkiin herätetty 1950-luvun muoti oli äärisuosittua ja rockabilly-musiikki listojen kärjessä. Tänne hankittiin esmes walesilainen marginaalisuosioon kotimaassaan jäänyt Crazy Cavan joka sai uransa ainoan kultalevyn nimenomaan Kekkoslovakiasta.

Tarkoitus ei ole suinkaan halventaa rockabilly-musiikkia itsessään, siinähän on usein varsin menevä meininki, mutta sen ajan lökäpöksy- ja tötteröpäämuoti jaksaa huvittaa vieläkin. Varsinkin kun se otettiin niin vakavasti.

Vuonna 1979 meni valtion väkisin pystyyn pistämä kuvaputkitehdas Valco pankrottiin. Valcossa meni suurinpiirtein kaikki perseelleen heti alusta saakka ja siitä seurasi pankrotti ja 800 miljoonan markan persnetto:

Asiasta nousi hemmetillinen älämölö. Tuo 800 miljoonaa markkaa muuten on nykyeuroina 416 miljoonaa euroa ja hallituksen törsäämisissä sellainen summa ei aiheuta nykyisin edes olan kohauttamista. Kehitys kehittyy, törsäämisessäkin. Ja silloinhan ei ollut muuatta Euroopan Unionia.

Vuonna 1979 Kekkoslovakian ilmapuolustus siirtyi uuteen aikaan kun se hankki Neuvostoliitosta Isajev S-125-ohjuksia jotka tunnettiin myös Naton koodinimellä SA-3:

Näitä ohjuksiahan oltiin oltu hankkimassa jo kauan aikaa mutta se vain viivästyi. Edellisenä vuonna oltiin saatu jo neuvostoliittolaisia olkapääohjuksia. Muistan jonkun lehden otsikoineen näistä ohjuksista että meistä tuli ohjusmahti, mutta kun ottaa huomioon että noita ohjuksia hankittiin vain muutama patteri niin heittoa voi pitää enemmän kuin liioiteltuna.

Ennustaminen on kovasti vaikeaa. Vuonna 1979 oikeusministeriön kansliapäällikkö Kai Korte antoi ennustuksen:

”Poliittisin perustein nimitetyistä virkamiehistä on muodostumassa "uusi rälssi".”

Ja kun katsoo nykypäivää niin ennustus osui kyllä koko lailla nappiin.

Samoin vuonna 1979 kohtasi maatamme suuri onnettomuus. Sitä ei vaan silloin täysin tajuttu. Ja kyseessähän oli Koijärvi-liike:

Eihän tapaus sinänsä mikään maata kaatava ollut. Olipahan vain vähän käsistä lähtenyttä ympäristöaktivismia. Mutta siitä pikku hiljaa seurasi vihreä liike ja sitä vihreä puolue joka muuntautui ympäristöpuolueesta maamme pahimmaksi valvonta-, kontrolli- ja äärifeministiseksi kärsäntyöntämispuolueeksi jonka poliittinen painoarvo on ollut jo pitkään paljon suurempi kuin sen kansanedustajien määrä. Ja se on tullut Kekkoslovakian jälkeiselle Suomelle monessä mielessä äärimmäisen kalliiksi.

Kun siirryttiin vuoteen 1980 niin siinähän heti alussa jäi mieleen Lake Placidin talviolympialaiset ja ennen kaikkea se, kun Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille 15:km hiihdon kultamitalin yhdellä sadasosalla:

Ja siinähän moni kekkoslovakialainen mietti että voiko vitutukseen kuolla.

Vuodesta 1980 jäi jo nuorukaiseksi ehtineelle Ykälle päällimmäiseksi mieleen se että punk ja varsinkin uusi aalto olivat suosionsa huipulla. Ja sehän tiesi muodikasta nuorisoangstia jossa valitettiin yhteiskunnan oloja koska niistä piti muodikkaasti valittaa ja vaadittiin nuorisotiloja koska niitä piti muodikkaasti vaatia.

Eli toisin sanoen ruikutettiin. Mutta kyllä siihen aikaan – niin kuin on tullut ennenkin todettua – se tosi ruikuttaminen on kuitenkin aikamiesten hommaa. Samaan aikaan oli nimittäin suosionsa huipulla ruikutusiskelmä. Oli Yksinäistä, oli Et voi tulla rajan taa, oli Viikonloppuisä, Viikonloppumuki, Viikonloppulyijykynä ja myös Haihtunut on kuin paska huuleen ja mitä niitä olikaan. Mutta kyseisen genren pohjat/huiput veti heppu nimeltä Rami Ranta kappaleellaan Itkuliina:

Kappaleestahan ei enää osannut sanoa että oltiinko siinä tosissaan vai kieli poskessa.

Vuonna 1981 pääsi Kekkoslovakiassa vauhtiin yksi ensimmäisiä tiedostavia muoteja eli ydinaseeton pohjola:

Koko muoti oli siitä huvittava että vaadittiin ydinaseettomaksi aluetta joka oli ydinaseeton mutta ei mainittu ollenkaan aluetta jossa niitä ydinaseita oli. Jaa joo, mutta nehän olivat niitä rauhanydinaseita. Mitäs muuten luulette, kuinkahan paljon tuo kuvassa oleva muksu tajusi että mistä on kysymys?

No, sitten tuli se 27. 10. 1981. Päivä, jolloin Kekkoslovakiassa aika pysähtyi. Päivä, jolloin Urkki totesi että mä en viitti enää:

Siihen päättyi se kekkoslovakialaisen vuosikymmen. Elettiin vielä joitain vuosia ihan suhteellisen mukavia ja järkeviä aikoja. Mutta nekin loppuivat aikanaan. Ja nythän eletään intersektionaalisessa paratiisissa. Josta tosin vanha kekkoslovakialainen ei hahmota että mikä siitä sen paratiisin tekee.

KEKKOSLOVAKIALAISEN VUOSIKYMMEN OSA I

Siirrytään taas vaihteeksi masentavasta nykypäivästä hetkeksi muistojen Kekkoslovakiaan ja käydään läpi hieman tapahtumia noin vuosikymmenen ajalta. Tapahtumia, jotka vaikuttivat kekkoslovakialaisen elämään paljon, vähän tai ei ollenkaan, vinkkelistä riippuen. Pikku-Ykäkin hoksasi niitä tapahtumia mutta katseli niitä tietysti räkänokan vinkkelistä.

Aloitetaan vuodesta 1969 ja silloinhan heti kyseisen vuoden alussa aukesivat kansalaisille kaljahanat eli keskiolut tuli myytäväksi kauppoihin:

Asia lisäsi alkoholin kulutusta ja nosti pikkuhiljaa oluen myydyimmäksi juomaksi. Tuota ennenhän kekkoslovakialainen hankki humalansa pääosin jäykällä viinalla ja olut ainakin teki pienemmän krapulan. Sinänsä kaikissa kunnissa ei keskiketterää myyty vaan kuivia kuntia oli kymmeniä. Viimeinen eli Pohjanmaan Luoto salli myynnin vasta 1995. Pikku-Ykän elämään asia ei vaikuttanut yhtään mitään eikä asiaa tullut edes huomattua. Tosin jonkinlainen muistikuva oli tv-mainoksesta jossa poksautettiin sormella ja poskella tyyliin ”Pojat (poks) porilaista”.

Vuonna 1970 olivatten sitten eduskuntavaalit:

Silloinhan tapahtui se sen ajan Jytky eli SMP sai vaaleissa 10,49 pinnaa ja nousu edellisistä vaaleista oli melkoinen koska silloin tuli tasan yksi pinna. Kansanedustajia tuli 18 (edellisissä vaaleissa yksi)  ja SMP:n menestys sotki Ylen uudet (vähällä muistilla varustetut) tietokoneet. Muistutetaan muuten että Urho Kekkonen hajotti 1970-luvulla eduskunnan peräti kahdesti. Presidentin valta oli silloin kovasti suuri. Pikku-Ykällä ei noista vaaleista ollut vielä mitään hajua.

Vuoden 1971 alussa siirtyivät kekkoslovakialaiset kodit lauantaina uutisten jälkeen hartaisiin tunnelmiin. Kyse ei ollut löydetystä uskonnollisuudesta vaan siitä että vuoden alussa alkoivat Lottoarvonnat. Ja niitähän mainosti lottotyttö:

Pikku-Ykäkin rastitti silloin heti alussa lottokupongin vaikkei tosin ihan hahmottanut systeemiä eli veti numerot 1-6. Kekkoslovakiassa alettiin myös kyseisenä vuonna siirtyä postinumerojärjestelmään joka tietysti avitti postin kulkua. Haja-asutusalueella oltiin kyllä vielä pitkään osoitteessa Rääppiäntie, Tuppukylä, siitä maitolavalta vähänniinku vasemmalle parisataa metriä.

Tavallista kansalaista miellytti kyseisenä vuonna pidetyt yleisurheilun EM-kisat Helsingissä jossa Julma-Juha Väätäinen kympin ja vitosen mestaruuksilla aloitti maamme kestävyysjuoksun toisen kultaisen aikakauden:

Vuonna 1972 annettiin kekkoslovakialaisille urheilumakiaa vielä enemmän kun Münchenin olympiakisoissa Lasse Viren ja Pekka Vasala näyttivät närhen värkit muille. Olihan niissä kisoissa se terrori-iskukin mutta kekkoslovakialaiset keskittyivät nimenomaan urheilumenestykseen. Olihan se Lassen juoksu nimenomaan kympillä aivan eeppinen. Heppu kaatui, nousi ylös, voitti, ja teki vielä maailmanennätyksen. Pikku-Ykäkin katsoi nämä juoksut Perskeleitten upouudesta mustavalko-tv:stä:

Samana vuonna lokakuussa oli sitten putkimiehille kovasti töitä. Oli meinaan semmonen vuoto josta uutisoitiin kovasti. Eli Zavidovo-vuoto. Pikku-Ykä ei oikein hahmottanut sitä isoa putkivuotoa kummemmaksi eikä se sen enempää kiinnostanut mutta vanhemmat osasivat kuunnella uutisia jotka kertoivat että ”Zavidovo-vuoto oli tapaus, jossa Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin kanssa helmikuussa 1972 käymän keskustelun muistio vuodettiin lehdistölle saman vuoden lokakuussa. Vuotajien tarkoituksena saattoi olla Suomen EEC-vapaakauppasopimuksen estäminen.”

Vuotaja oli todennäköisimmin äärivasemmistolainen Antero Jyränki joka käytti apunaan muuatta Erkki Tuomiojaa. Muistutetaan että hyvin moni sen ajan vasemmistolainen joka vastusti EEC:tä verisesti on nyt yhtä kiivaasti EU:n kannattaja. Ja mistäs se EU kehittyikään? Tuuliviiri?

Pikku-Ykälle jäi niistä Zavidovo-uutisista mieleen lähinnä ne ryss… anteeks neukkujen karvahatut. Sana ryssähän oli silloin aivan totaalikielletty:

Vuonna 1973 sitten Kekkoslovakiassa todettiin että demokratia on täysin ylimainostettua joten presidentti Urho Kekkosen toimikautta jatkettiin poikkeuslailla vuodesta 1974 vuoteen 1978 ilman mitään vaaleja. Kekkonen oli itse sanonut että hän voi kyllä jatkaa presidenttinä mutta mihinkään vaaleihin hän ei enää viitti ruveta. Kun ottaa huomioon Kekkosen muutenkin suuren vallan niin maa siirtyi siinä täyteen diktatuuriin joka oli siinä mielessä harvinainen että valtaosa kansasta hyväksyi sen yhtään kummemmin mutisematta ja Kekkonen eli meidän Urkki oli äärimmäisen suosittu diktaattori. Kekkonen ei tarvinnut valtansa säilyttämiseen terroria. Myllykirjeet riittivät.

Vuonna 1973 elettiin Kekkoslovakiassa sitä synkintä YYA-kautta ja sen myötä tietysti taistolaiset kulttuurikommunistit olivat kovasti esillä. Saaden aikaan maan historian toiseksi pahimman musiikillisen suuntauksen. Siitä esimerkkinä Agit Propin Kisällit-yhtyeen kappale Hei Vaan, Berliini. Videota ei saa upotettua tähän koska videon omistaja on sen kieltänyt. Johtuisikohan se siitä että tässä blogissa on vittuiltu siitä ennenkin?

Harvoin muuten rauhasta ja ystävyydestä on laulettu niin aggressiivisesti kuin silloin. Se historiamme ensimmäiseksi pahin ”musiikillinen” suuntaus on tietysti tämä nykyinen tiedostava räppi joka saa taistolaislaulutkin kuulostamaan klassiselta musiikilta. Pikku-Ykää ei nuo viritykset paljoa hetkauttaneet. Slade ja Sweet olivat ykköstä. Radion nuorten sävellahjasta äänitettynä. Eivätkä ne taistolaislaulut hetkauttaneet pahemmin ostavaa yleisöäkään joten kyseistä taistolaismusiikkia viljalti julkaissut sinänsä menestyksekäs levy-yhtiö Love Records meni konkurssiin 1970-luvun loppupuolella.

Vuoden 1973 lokakuussa käytiin sitten se Jom Kippur-sota jonka Israel arabimaitten alkumenestyksen jälkeen voitti. Sehän ei sinänsä hetkauttanut kekkoslovakialaisia. Tuumivat vaan että ainahan ne siellä sotivat. Mutta sen myötä tuli sitten se öljykriisi jonka myötä hinnat pomppasivat reilusti ylöspäin. Ja sen myötähän sisäministeriö pisti tiukat määräykset:

- asuin- ja toimistohuoneiden ylin lämpötila 20 astetta

- myymälöiden ja työhuoneiden ylin lämpötila 18 astetta

- varastojen ja teollisuustilojen ylin lämpötila 16 astetta

- autotallien lämmitys kielletty

- lämmitetyn veden käyttö uima-altaissa kielletty yleisiä altaita lukuun ottamatta

- lumen sulattaminen kaduilta ja pihamailta lämmitetyllä vedellä kielletty

- autojen lämmitys sähköverkosta kielletty alle 10 asteen pakkasella

- liikkeiden näyteikkunavalaistus sallittu vain liikkeiden aukioloaikoina

- moottoriteitä ei saa valaista

Tämähän sai aikaiseksi sen että kekkoslovakialaisten – myös Perskeleiden – varsin usein harrastamat sunnuntaiajelut loppuivat tyystin. Sinänsä pikku-Ykä sai seuraavana keväänä uuden pitkäsatulaisen Tunturi-polkupyörän joten henkilökohtainen ajoenergia oli taattu öljyn hinnasta riippumatta. Mutta tulee muistuttaa, että polttoaineitten hinnat nousivat silloin tuhottomasti koska raakaöljyn hinta nousi tuhottomasti. Kyse ei ollut hallinnon ilmastolla perustellusta veropelleilystä vaan asialle ei mahtanut oikein mitään.

1973 Kekkoslovakiaan tuli muuten ihan oikeita pakolaisia. Chilestä. Parisataa kappaletta. Elivät ihmisiksi, eivät perseilleet, eivät uhriutuneet ja kun olot Chilessä muuttuivat niin palasivat kotiinsa:

Turvapaikkaturismi oli Kekkoslovakiassa täysin outo termi.

Vuonna 1974 elettiin sitä aikaa jolloin kekkoslovakialaiset ruikuttivat lätkän MM-kisoissa sen yhden ainoan pronssimitalin perään ja tuumivat että se kun kerran saadaan niin mitään muuta ei pyydetä. No, omissa Helsingissä pidetyissä kisoissa se oli todella lähellä. Maamme voitti Tsekkoslovakian 5-2 ja niillä tuloksilla olisi tullut hopeaa. Mutta sitten maalivahti Stig Wetzell kusi doping-testissä efedriiniä ja Tsekkoslovakia tuomittiin voittaneeksi pelin 5-0.

Mikä voitettiin pelaamalla hävittiin pissimällä ja sekös kekkoslovakialaista vitutti. Siitä kärystä oli paljon kannunvalantaa. Oliko yskänlääkettä? Oliko viisi purukumia ja kaksi banaania? Vai oliko mitä? Joka tapauksessa Wetzell vittuuntui kohusta niin paljon että jatkoi pelaamistaan enää seuratasolla HIFK:issä. Pikku-Ykä kavereineen puolestaan pelasi Oy Firma Ab:n jäädyttämällä kentällä jossa oltiin Vellu Ketoloita, Hexi Riihirantoja, Mölli Keinosia ja sen semmosia suurella innolla. Dopingina olivat vain merirosvorahat.

Mainittakoon muuten että vuoden 1974 paikkeilla se duunarin unelma alkoi muuttua ihan saavutettavaksi. Eli talo, auto, kesämökki ja vene:

Ja sinne mökillehän vietiin tietenkin Rymd-mehujauhetta. Piruako niitä painavia pulloja kantamaan:

Niin kuin myös tässäkin postauksessa on todettu, elettiin synkkää YYA-aikaa joka sai aikaan perskärpästen ja pyllynnuolijoiden leegion. Ehkä pisimmälle meni ministeri Eino Uusitalo – joka ei ollut muuten kommunisti vaan kepulainen – joka ehdotti pokkana että Neuvostoliiton kanssa solmittu välirauhapäivä 19.9. korotetaan toiseksi itsenäisyyspäiväksi. Jopa Kekkoslovakiassa todettiin että toi oli jo liian härskiä.

Sinänsä kun katsotaan nykypäivää niin ei se perskärpästen ja pyllynnuolijoiden leegio ole ainakaan pienentynyt. Suunta vain on vaihtunut. Itse asiassa Kekkoslovakia oli itsenäinen valtio. Toisin kuin nykyinen Suomi.

Vuoden 1974 loppupuolella sitten rock´n´roll saapui maahamme ihan kotimaisin voimin. Ja senhän teki Hurriganes albumillaan Roadrunner:

Toki yhtyeitä ja esittäjiä oli ollut ennenkin ja huumoriyhtye Hullujussi menestyi varsin mukavasti mutta Hurriganes teki ensimmäisenä itsestään brändin, ilmiön ja muutti rockin ammattimaiseksi. Roadrunner kolahti tietysti pikku-Ykällekin. Ei sinänsä pidä kuvitella että rock olisi jyrännyt Kekkoslovakiassa sillä koko 1970-luvun myydyin levy oli Erkki Junkkarisen Ruusuja Hopeamaljassa joka oli niin kaukana rockista kuin olla voi. Kaikki kunnia tietysti oman alansa taitajalle:

Sinänsä kekkoslovakialaisille tarjottiin kovasti kriitikoitten arvostamaa kulttuuritarjontaa mutta enempi kansalaisia kiinnosti esmes Veikko Huovisen Lampaansyöjät-kirjasta tehty elokuva ja Spede Show josta esimerkkinä Kammottava Röyhtäisijä:

Ja nyt kun ollaan päästy vuoteen 1974 niin lopetetaan tällä erää ja jatketaan kekkoslovakialaisen vuosikymmentä hieman tuonnempana.

PÖTYÄ KEKKOSLOVAKIALAISEEN PÖYTÄÄN

Siirrytään taas hetkeksi masentavasta nykypäivästä muistojen Kekkoslovakiaan. Minähän tein aikanaan postauksen suomalaisista perinneruuista. Käydään nyt puolestaan hieman läpi sitä mitä oli hyvin usein tavallisen kekkoslovakialaisen arkipöydässä. Onhan varmaan niin että monissa suomalaisissa kodeissa nämä ovat varsin tuttua evästä nykyisinkin. Eivät kaikki ole sentään valmisruokaan siirtyneet. Aika moni kylläkin. Eikä Kekkoslovakiassa osattu edes kuvitella jotain Foodoraa. Tosin kaupoissa oli silloin vielä lähetyspojat jotka toivat ostokset kotiin kun niitä puhelimella tilattiin. Tämä lista pohjautuu omiin muistoihini joten monessa huushollissa se olisi varmaan erilainen.

Mutta mikä oli se kekkoslovakialaisen ykköseväs? No sehän oli kuoriperunat ja ruskea kastike. Nykyisestä netistä ei oikein taho löytää noita yhdessä joten laitetaan ne erikseen. Kuoriperunat:

Ja ruskea kastike:

Ja sehän oli itse tehtyä eikä Knorrin paketista. Välillä sitten sentään hifisteltiin eli tarjolla oli ruskeaa makkarakastiketta tai ruskeaa jauhelihakastiketta. Perskeleillä oli ehkä normihuushollia enemmän riistalihakastiketta sekä riistalihaa yleensäkin. Ja aika usein itse tehtyjä ahvenista jauhettuja kalapullia. Ja sitä myöten tietysti kalakeittoa.

Ja mitäs sen evään kyytipoikana sitten syötiin? No tietenkin ruisleipää. Joku ranskanpulla tuli paljon myöhemmin vaikka olihan sitäkin jo myynnissä:

Ruisleivän päälle laitettiin ylähuulen lisäksi voita, tosin jopa Perskeleille ne kasvisrasvat olivat tehneet maihinnousunsa. Mitäs me oikein pantiin leivän päälle ennen kuin oli Floraa?

Sapuskalla leivän päälle ei sitten laitettu mitään muuta mutta muina aikoina saatettiin laittaa makkaraa joka oli luonnollisesti lauantaimakkaraa:

Sehän ostettiin aina pötkönä tosin halutessaan kaupan lihatiski siivutti sen. Hieman myöhemmin tuli sitten Gotler, sitten Balkan ja Metvursti. Mutta lauantai oli se ykkönen. Ja pötkömakkara on muuten edelleenkin laadultaan parempaa kuin valmiiksi siivutettu.

Totta kai jo tuolloin oli makaroonilaatikko löytänyt tiensä kekkoslovakialaisten pöytään ja sehän oli pikku-Ykänkin suurta herkkua. Mutta yhtä lailla yleistä oli perunalaatikko ja sen versio silakkalaatikko:

Armeijassahan tuo tunnettiin nimellä piikkilankaeste ja nykyisinkin suosittu hernekeitto oli puolestaan ainakin lataa ja varmista sekä haulipanos. Mistä tulee mieleen kysymys. Kysymyksen pohjaksi voi sanoa että minä ja isä-Perskeles tuossa joku aika sitten pulistiin saunassa Tsuhnan Kostot kourassa niitä näitä ja todettiin että kummankin inttiaikana se torstai oli aina hernesoppa & pannaripäivä. Ja se kysymys: vieläkö PV:ssä noudatetaan tätä perinnettä vai onko ”kehitys” tullut sinnekin? Kasvisruokaahan sinne on jo tuputettu minkä seurauksena kasvisruokailupäivinä pizzeria tekee hyvää tiliä. Mitä tämä kuva havainnollistaa hyvin:

Jos keitoista puhutaan niin makkarakeitto oli tietysti arkiruokaa:

Ja kun makkarasta oli puhe niin tulee tietysti mainita makkarakupit:

Kyseinen kuva ei ole Kekkoslovakian ajalta koska ei silloin mistään Fetajuustosta tiedettu mitään. Ja esitellään sitten kaksi varsin samanmuotoista evästä jotka olivat yleisiä kekkoslovakialaisissa pöydissä. Ensiksi tietysti veriletut:

Niitähän tehtiin tietysti omistakin tarpeista mutta kun löytyi tuo vanha mainoskuva niin laitetaanpa se tähän. Ja esitellään sitten kesämökkiherkku kesäpihvit joihin Ykä kyllä tutustui vasta Kekkoslovakian jälkeen:

Eli reseptihän oli yksinkertainen. Avataan sikanautapurkki molemmista päistä. Työnnetään jööti ulos. Viillellään nötkötti noin 1½ - 2 sentin siivuiksi, käytetään kananmunassa ja korppujauhossa ja paistetaan pannulla. Sen ajan nötkötti kas kun oli täyttä evästä. Nykyisestä bulkkinötkötistä jos yrittää tehdä kesäpihvejä niin saa tulokseksi rasvavellin.

Siirrytään puhtaalle vellipuolelle ja muistellaan silloin varsin yleistä makaroonivelliä:

Tätähän tehtiin yleensä tähteiksi jääneista makarylleistä ja kyllä sitä äyskäröi ääntä kohti ihan mielellään. Kekkoslovakian roskikseen laitettiin roskia. Ei ruokaa. Ja toinen, ehkä nykyisin myös harvinainen velli oli sammakonkutu eli helmivelli:

Tätä perunasuurimoista tehtyä velliä on ainakin allekirjoittanut syönyt monta kertaa. Varmaan moni lukijakin. Seuraavaa ruokaa ei Perskeleillä itse asiassa syöty kuin vasta 1980-luvulla mutta nykyisin se on koko lailla hävinnyt eli kokonainen broileri:

Nykyisinhän tuota börleriä myydään lähinnä valmiiksi paketoituina fileinä tai suikaleina mutta kyllähän tuo kokonainenkin on ihan maittavaa evästä. Vaan siirrytäänpä sitten kouluun. Allekirjoittanuthan on sen verran vanha että aloitti kansakoulussa josta muistan että sapuska oli äärimmäisen hyvää ja maittavaa. Sitten kun siirryttiin peruskouluun niin lähes koko keittiöhenkilökunta vaihtui ja sapuska muuttui totaalisen laitosruuaksi. Se ravintoympyrä taisi alkaa jyllätä silloin. Esitellään vielä muutamia omia inhokkejani. Ensimmäisenä maksalaatikko:

Tämä on sinänsä omituista sillä en pidä mistään maksaruuista mutta sen sijaan maksamakkarasta pidän. Erityisesti pidin silloin aikanaan olleesta maksamakkarasta jossa oli sellainen punavalkokeltainen kuori mutta en kehno vieköön muista, että minkä nimistä se oli. Ei sitä enää myynnissä ainakaan ole. Ainakaan niillä kuorilla. Sitten täytyy mainita tietenkin kanaviillokki:

Itse asiasssa tuohan on ihan pisteltävää sapuskaa mutta jotenkin se koulukeittiö onnistui tekemään siitä liimamaisen hyhmän. Ja jos liimamaisesta puhutaan niin ilman muuta täytyy mainita tilliliha:

Se kun ei vaan kerta kaikkiaan kolahtanut ja tillilihapäivinä tuli syötyä paljon näkkileipää. Tosin tarjolla niihin ei ollut kuin se yksi voi/margariininappi per kärsä ja jota sitten yritti levittää mahdollisimman laajalle. Tietysti täytyy todeta, että yhden inhokki on toisen herkku ja makuasioista on jokseenkin turha kiistellä.

Täytyy vielä mainita pari äärimmäistä suosikkiani silloin Kekkoslovakian ajoilta. Olen monesti kehunut silloisten snagareitten lihapiirakoita enkä todellakaan syyttä mutta kotonahan tehtiin aika ajoin äärihyvää peltilihapiirakkaa:

Ja toinen äärisuosikki oli tietysti saunamakkara:

Sitä kun ei suinkaan ollut tarjolla joka päivä vaan kerran viikossa kun asuttiin Oy Firma Ab:n asunnossa ja oli saunavuoro. Asian kruunasi vanhempien ostama sitruunasooda.

Olen jo aikaisemminkin joskus maininnut että suomalainen ruokakulttuuri voidaan jakaa neljään vaiheeseen:

1. Nälkä on aina vieraanamme

2. Nälkä on joskus vieraanamme

3. Nälkä ei ole enää vieraanamme

4. Hifistely

Sanoisin, että Kekkoslovakiassa elettiin mukavasti vaihetta kolme. Tosin sitä nelosvaihettakin alettiin jo kokeilemaan. Leikkeleitä tuli lisää, hedelmiä tuli lisää, tulipa popcornia ja pizzaakin joskin Perskeleillä sitä tehtiin vain kotona ihan omilla resepteillä joskus ihan 1970-luvun loppupuolella. Ja se kuuluisa Saarioisten roiskeläppäkin ehti tulla myyntiin ihan siinä Kekkoslovakian loppuhetkillä vuonna 1981:

Pienelle kekkoslovakialaiselle sitä äärimmäistä hifistelyä olivat Puf-hunajamurot joita – silloin kun niitä ostettiin – mätti ääntä kohti antaumuksella. Valitettavasti kyseisestä muropaketista ei löydy netistä kuvaa ollenkaan. Mikä on sinänsä ymmärrettävää. Ei silloin ollut digikameroita vaan tavallisia filmikameroita joissa oli suurinpiirtein 24 kuvaa per rulla ja tottahan silloin mietittiin että mihin sitä filmiä polttaa. Ja muropaketit eivät olleet niitä. Niin kuin eivät ruoka-annokset muutenkaan.

No, tässähän sitä Kekkoslovakiaa oli taas tällä erää.