Lumen peittämä
Siinähän
se oli. Kylä. Pieni, kahdentoista savun kylä joka sijaitsi pari kilometriä
hieman suuremmasta kylästä erillään. Kylä oli ollut aikanaan täynnä vilkasta
elämää. Lapsiperheitä. Työssäkäyviä ihmisiä. Taloista heijastuva valo ja sekä
talojen että saunojen savupiipuista nouseva savu kertoi, että täällä asuttiin
ja elettiin. Tämä oli kahdelletoista perheelle koti.
Mutta
sitten ajat muuttuivat. Naapurikylästä lakkautettiin ensin koulu. Ja sen
jälkeen kauppa. Se oli kuolinisku kylälle, jonka asukkaat alkoivat muuttaa
pikkuhiljaa pois. Maalikylien kopperoihin. Sillä eihän niitä taloja saatu
myytyä. Yksi kerrallaan talojen valot sammuivat ja muurit kävivät kylmiksi. Sitten
sammui viimeinenkin, tien auraaminenkin lopetettiin. Jäi vain hiljaisuus.
Elettiin
jouluaattoa. Lumi peitti kuolleen kylän. Ei näkynyt yksikään valo. Ei noussut
yksikään savu. Lähellä sijaitsevasta hieman suuremmastakin kylästä alkoivat
ihmiset lähteä. Vaikkeivat olisi halunneetkaan. Pakko on julma kannustin.
Lumi
peitti kuolleen kylän eikä pihateitä enää erottanut hangen seasta.
Suuremman
kylän suunnassa näkyi valoa. Auto lähestyi. Se pysähtyi siihen, mihin
auraaminen oli lopetettu ja valot sammuivat. Sitten näkyi lähestyvän hiihtäjä.
Se oli muuan mies. Mies oli käynyt täällä pari kertaa ennenkin. Aina
jouluaattona.
Mies
hiihti eräälle mäelle, josta näki hyvin kaikkiin kahteentoista savuttomaan
taloon. Hän toivoi, että joulun taika antaisi hänelle jollain ihmeen tavalla
aikakoneen. Niin että hän näkisi nämä talot jälleen kukoistavina. Täynnä iloa
ja tietysti suruakin. Niin kuin koko elämän kirjo on.
Mutta
ei tullut taaskaan aikakonetta. Lumen peittämät talot olivat yhtä tyhjiä ja
kuolleita kuin ennenkin. Ei syttynyt valo. Ei noussut ensimmäinenkään savu.
Mies lähti hiihtämään takaisin autolleen. Kohti maalikylää, jossa hän ei
viihtynyt. Hiihtäessään mies tuumi, että ehkä tuossa kylässä oli täydellinen
joulurauha. Mutta ei enää joulua.
Joulua
ei ollut ilman ihmisiä.
Hyvää ja rauhallista joulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti