JOULUTARINA 2025

Lumen peittämä

Siinähän se oli. Kylä. Pieni, kahdentoista savun kylä joka sijaitsi pari kilometriä hieman suuremmasta kylästä erillään. Kylä oli ollut aikanaan täynnä vilkasta elämää. Lapsiperheitä. Työssäkäyviä ihmisiä. Taloista heijastuva valo ja sekä talojen että saunojen savupiipuista nouseva savu kertoi, että täällä asuttiin ja elettiin. Tämä oli kahdelletoista perheelle koti.

Mutta sitten ajat muuttuivat. Naapurikylästä lakkautettiin ensin koulu. Ja sen jälkeen kauppa. Se oli kuolinisku kylälle, jonka asukkaat alkoivat muuttaa pikkuhiljaa pois. Maalikylien kopperoihin. Sillä eihän niitä taloja saatu myytyä. Yksi kerrallaan talojen valot sammuivat ja muurit kävivät kylmiksi. Sitten sammui viimeinenkin, tien auraaminenkin lopetettiin. Jäi vain hiljaisuus.

Elettiin jouluaattoa. Lumi peitti kuolleen kylän. Ei näkynyt yksikään valo. Ei noussut yksikään savu. Lähellä sijaitsevasta hieman suuremmastakin kylästä alkoivat ihmiset lähteä. Vaikkeivat olisi halunneetkaan. Pakko on julma kannustin.

Lumi peitti kuolleen kylän eikä pihateitä enää erottanut hangen seasta.

Suuremman kylän suunnassa näkyi valoa. Auto lähestyi. Se pysähtyi siihen, mihin auraaminen oli lopetettu ja valot sammuivat. Sitten näkyi lähestyvän hiihtäjä. Se oli muuan mies. Mies oli käynyt täällä pari kertaa ennenkin. Aina jouluaattona.

Mies hiihti eräälle mäelle, josta näki hyvin kaikkiin kahteentoista savuttomaan taloon. Hän toivoi, että joulun taika antaisi hänelle jollain ihmeen tavalla aikakoneen. Niin että hän näkisi nämä talot jälleen kukoistavina. Täynnä iloa ja tietysti suruakin. Niin kuin koko elämän kirjo on.

Mutta ei tullut taaskaan aikakonetta. Lumen peittämät talot olivat yhtä tyhjiä ja kuolleita kuin ennenkin. Ei syttynyt valo. Ei noussut ensimmäinenkään savu. Mies lähti hiihtämään takaisin autolleen. Kohti maalikylää, jossa hän ei viihtynyt. Hiihtäessään mies tuumi, että ehkä tuossa kylässä oli täydellinen joulurauha. Mutta ei enää joulua.

Joulua ei ollut ilman ihmisiä.

Hyvää ja rauhallista joulua.

JOULUTARINA 2024

Ajankääntäjä

Siinähän elettiin jouluaaton aattoa. Pienen lammen rannassa oli pieni lautamökki. Siinä oli vain pieni oleskelu- ja yöpymistila ja talon päädyssä pieni sauna. Ei ollut vielä hämärää kun mökille alkoi kuulua moottorikelkan ääni. Kelkka pysähtyi mökin pihaan ja siitä käveli mökille muuan mies. Mies ensi töikseen sytytti tulen kamiinaan ja kävi sitten laittamassa pihalle heinäpaalin, auringonkukan siemeniä ja muutaman rasvapötkön. Pitihän eläimille antaa joululahja vaikkei muuan mies niitä itselleen kaivannutkaan. Vain rauhaa ja hiljaisuutta kaikesta muovijoulusta ja itselleen vastenmielisten asioitten pakkotuputtamisesta täysin irrallaan.

Mies lisäsi puita kamiinaan ja pieni mökki alkoi mukavasti lämmitä. Sitten hän laittoi valopetroolilyhdyn palamaan, käynnisti kaasujääkaapin ja täytti sen vaatimattomilla joulueväillä. Ei mies tarvinnut muita kuin karjalanpiirakoita ja pienen valmiiksi tehdyn kinkun. Oluttakin oli jonkin verran mutta se säilyi mukavan viileänä mökin pienessä tuulikaapissa.

Seuraavana mies laittoi saunan lämpiämään. Ennen sitä hän kävi vettä avannosta. Avannon oli tehnyt aikaisemmin päivällä maanviljelijä joka omisti mökin. Muuan mies vuokrasi mökkiä aika ajoin puoli-ilmaiseksi. Maanviljelijä oli sanonut että hyvä kun tuollainen lautarämiskö vielä jollekin kelpaa. Nykyisin ihmiset vaativat pääosin vain isoja hirsilinnoja kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla herkuilla.

Tuli tarttui ahnaasti puihin, hormi veti hyvin ja sauna lämpesi nopeasti. Valoksi saunaan riitti ikkunalle pari tuikkua. Mies kuskasi vielä yökamppeensa kelkan ahkiosta sisälle. Kenttäpatja ja makuupussi, jonka hän asetteli mökin makuulaverille. Mies oli miettinyt että ottaisiko mukaan patteriradion. Oli sekin tullut mukaan otettua mutta mies ei aukaissut sitä. Hittoakos tuosta. Hiljaisuus ja tulen rätinä oli paljon parempaa. Ja se tietty ääni, aivan kuin mökki olisi kehrännyt tyytyväisenä kun sen sisällä oli mökistä aidosti nauttiva ja sen tyyntä rauhaa arvostava mies.

Mies läksi saunaan, otti siellä muutamat hyvät löylyt ja siinä samalla särpi muutaman tölkin olutta. Välillä hän kävi ulkona tupakoimassa kroppa höyryten. Saunan jälkeen hän kaivoi itselleen karjalanpiirakoita ja leikkeli puukollaan kinkusta niitten päälle tukevia siivuja. Mitään muuta hän ei kaivannut. Jälkiruuaksi hän keitteli kaasuhellalla teevettä ja lisäsi siihen hieman rommia. Siinähän oli hyvä yömyssy.

Miestä ei huvittanut valvoa sen pidempään. Hän sammutti lampun ja kömpi makuupussiinsa. Sitä ennen hän oli laittanut kamiinaan pari puubrikettiä. Ne palaisivat hissukseen ja antaisivat lämpöä pitkään. Mies odotti uutta ohjelmanumeroa. Kas hän tiesi, että tämä vaatimaton mökki oli ajankääntäjä. Kun hän nukahtaisi, niin unessaan hän samantien heräisi. Seitsemänvuotiaana pikkupoikana, jouluaattona 1970-luvun alussa. Ja hän eläisi sen pikkupojan iloisen ja huolettoman joulun. Jouluruokineen, saunomisineen, pukin käyntineen ja joululahjoineen. Aikana, jolloin paha maailma ei ollut vielä pikkupoikaa potkinut. Aikana, joka oli muutenkin varmempi ja sisälsi toivon tulevaisuudesta.

Kokonainen päivä huoletonta ja turvallista elämää. Sen parempaa joululahjaa ei mies osannut kuvitellakaan.

Aamulla mies heräsi, laittoi kaminaan lisää tulta, pisti kaasuhellalle kahviveden kiehumaan, kiitti mökkiä joulusta yli viisikymmentä vuotta takaperin ja alkoi viettämään toista, hiljaisen miehen hiljaista ja rauhallista jouluaattoa.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2023: Jäljet lumessa

2022: Isoisä

2021: Ranta

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja Radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

JOULUTARINA 2023

Jäljet lumessa

Oli jouluaatto. Muuan mies, joka asui yksinään syrjässä sijaitsevassa omakotitalossa lopetteli aamukahvinsa ja läksi ulko-oven rappusille tupakoimaan. Toisin kuin tavallisesti hän pukeutui lämpimästi ja laittoi saappaat jalkaan. Sillä hän odotti. Odotti jotain joka oli tullut jo muutaman kerran. Odotti kovasti. Niin kovasti. Jos tänäkin vuonna.

Odotus ei kestänyt kauaa ja miehen muuten kovin synkille kasvoille nousi hymy. Aamuhämärän kaukaisuudesta alkoi näkyä kajastavat valot ja talon pihalle kaarsi auto. Juuri se vanha auto josta hän oli luopunut melko pian vaimonsa kuoleman jälkeen. Auto, joka oli oikeasti mennyt jo paalattavaksi. Mutta siinä se taas oli. Ja kyllä, Hänen vaimonsa istui siellä jälleen. Apukuskin paikalla. Kauniina kuin muistoissa. Kuskin ovi aukesi itsestään ja mies astui ajajan paikalle. Hän katsoi vaimoaan, joka hymyili kauniisti. Sitä hymyä jota mies oli oppinut niin rakastamaan. Mies tiesi, ettei puhua ja koskettaa voinut. Se kuului jotenkin tähän. Mutta hän oli kiitollinen tästäkin.

Niinpä hän peruutti pois pihalta ja käänsi auton talon edessä kulkevalle pikkutielle. Joka ei käännöksen jälkeen ollutkaan enää pikkutie, vaan he olivat suuressa kaupungissa. Siellä lähiössä, mistä heidän yhteinen elämänsä oli joskus alkanut. Paikka oli saman näköinen kuin silloin. Oltiinhan nyt siirrytty hetkeksi menneeseen. Vaimo osoitti miehelle sormellaan ja hymyili jälleen. Kyllä, siellähän se oli se heidän silloinen asuntonsa. Mies muisti, kuinka onnellisia he olivat olleet kun olivat päässeet pois tästä betonisten kanahäkkien keskittymästä.

Auto taisi aistia miehen ajatukset ja maisema vaihtui. Niin kuin vuodenaikakin. Oli kesä. Ja rantatie. Tutut maastot, tuttu suuri järvenselkä. Ei nyt aivan ulappa mutta suuri kumminkin. Ja siellä kulki sisävesilaiva. Jota he Hänen kanssaan olivat niin mielellään seuranneet. Eläen elämässä kallisarvoisia kiireettömiä hetkiä jolloin saattoi olla vaan. Miettimättä sitä ärsyttävää tyhjänjoutoa jota elämä oli täynnä ja johon täytyi suhtautua vakavasti. Heidän yhteiset hetket olivat paljon tärkeämpiä. Yhteiset hetket. Yhteiset kokemukset. Yhteiset muistot. Yhteinen elämä.

Maisema vaihtui mutkan jälkeen. Nyt oltiinkin Pohjanmaalla. Niin, tulihan sielläkin käytyä. Katsellen taloja ja aukeita peltoja tuumien että tässähän ollaan kuin ulkomailla. Pohjanmaa vaihtui Kainuuseen, sitten metsä-Lappiin ja heti seuraavan mutkan jälkeen tunturi-Lappiin. Tuttuihin maisemiin. Tuttuihin yhteisiin muistoihin. Seuraavan kaarroksen jälkeen ajettiinkin jo Tenojoen vieressä. Ja Hän näytti hymyillen taas sormellaan. Niin, sielläkin oltiin. Muistihan hän. Tuttuja maisemia. Tuttuja muistoja. Yhteistä elämää.

Taas mutka. Oltiin edelleen Lapissa, mutta Käsivarren suurtuntureilla. Sielläkin he kävivät usean kerran. Silloin jaksettiin vielä kulkea. Ja yöpyä teltoissa. Katsellen näkymiä joita kaupungissa ei voinut edes kuvitella. Ja jossa kulkemisen rasitus antoi parhaan mahdollisen unen. Tuttuja maisemia. Tuttuja muistoja. Yhteistä elämää. Joka otettiin heiltä niin julmasti pois.

Tuli taas mutka. Ja nyt he olivatkin takaisin melkein siellä, mistä ajo alkoi. Syrjäisempi tie kohtasi suuremman tien risteyksen. He katsoivat toisiaan ja pudistivat päitään. Ei. Ei sinne. Siellä oli sairaala. Paikka jossa kaikki loppui. Vei toiselta elämän ja antoi toiselle pelkän tyhjyyden. Mies teki risteyksessä U-käännöksen ja ajoi takaisin kohti taloa joka oli ollut heidän yhteinen kotinsa. Ja nyt vain hiljaisen miehen hiljainen tupa. Hän oli vielä vieressä. Hymyillen. Kun mies ajoi pihaan, oli apukuskin paikka taas tyhjä. Ehkä sitten ensi jouluna taas.

Mies nousi autosta, sytytti savukkeen ja katsoi heidän vanhaa autoaan joka haihtui hiljalleen pois jonnekin kaukaisuuteen. Mutta renkaanjäljet jäivät. Alkoi sataa lunta ja pian nekin peittyisivät. Mies tuumi, että olikohan hän seonnut? Vai antoivatko nämä jouluiset ajelut vielä toivoa? Että jos joskus. Joskus vielä. Jos kumminkin. Jossain. Hän toivoi sitä niin kovasti.

Mies sammutti savukkeen, käveli sisään hiljaisen miehen hiljaiseen tupaan ja alkoi viettää hiljaisen miehen korutonta joulua.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2022: Isoisä

2021: Ranta

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja Radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

JOULUTARINA 2022

Isoisä

- Jaksakkos nousta? Meillähän oli puhe lähteä pilkille.

- Hä… joo…

11-vuotias Masa havahtui unestaan kun isoisä tuli herättämään hänet. Hetken kesti palata unen sumusta valveen maille mutta sitten hän muisti että oli isovanhempien luona kylässä ja pilkille lähtö oli jo eilen sovittu. Normaalisti Masa oli hidas heräämään ja usein aamuäreäkin mutta jotenkin hän tunsi nyt olonsa pirteäksi ja hyppäsi vaatteisiinsa hyvällä mielellä. Aamiaispöydässä oli kahvia, ruisleipää ja hyvää metvurstia. Normaalisti Masa oli vaalean leivän ystävä mutta jotenkin ruisleipä pötköstä leikatuilla metukkasiivuilla kuului nyt asiaan ja maistui todella maukkaalta.

Isoisä tuumasi:

- Minä laittelen tässä vähän eväitä reppuun. Keitellään termospulloon teetä. Se kahvi kun tuppaa näljääntyä äkkiä siellä termarissa. Olishan mulla se moottorikelkkakin mutta kun järvelle on vain kilometrin matka niin eiköhän mennä miehekkäästi hiihtämällä. Me miehet.

- Joo, mennään. Me miehet.

Masa – sen lisäksi että oli aamuäreä – oli myös varsin laiska eikä tykännyt hirveästi ylimääräisestä rasituksesta. Sen vuoksi hän oli aina niitä viimeisiä jotka koulussa valittiin jalkapallojoukkueeseen. Mutta nyt latu kantoi, suksi luisti, ilma oli raikas ja hiihtäminen tuntui mukavalta. Välillä hän pyyhkäisi lapasellaan nenästään pakkasen aikaansaaman tipan mutta sekään ei haitannut. Isoisä hiihti edellä ja hänellä oli perässään ahkio, jossa oli kaikki tarvittava. Järven rantaan saavuttiin nopeasti ja isoisä huikkasi Masalle:

- Mennään muutama sata metri eteenpäin tuonne lahdukkaan. Siellä kala syö. Tiedän sen ennestään.

Niinhän tehtiin. Lahdukassa isoisä otti ahkiosta kairan ja kairasi reiät jäähän. Isoisä oli hurjan vahva sillä reiät näyttivät tulevan paksuun jäähän kuin itsestään. Sen jälkeen ei muuta kuin pilkkimään. Ja kalahan söi. Ahvenia ne kaikki olivat. Välillä vaihdettiin paikkaa ja isoisä kairasi uusia reikiä. Ahvenia tuli taas mukavasti. Välillä isoisä sanoi:

- Eiköhän mennä vaihteeksi rantaan, tehdään tulet ja syödään eväät.

Rannassa, muutaman kiven suojassa isoisä alkoi viritellä tulia. Tuntui kuin hän olisi löytänyt syttypuut aivan etsimättä. Ihan kuin ne olisivat ilmestyneet tyhjästä. Samalla kuului ääntä:

- Kuunteles, Masa. Teeret pulisee. Ne on tuolla lahdukan toisella rannalla puussa. Katsos. Näetkös?

Ja siellähän ne olivat. Masakin näki. Neljä teertä. Huurteisessa koivussa. Pitivät sitä mukavaa pulinaansa. Masa katseli ja kuunteli hetken ja huomasi että isoisällä oli jo täydet tulet nuotiossa ja jostain kummasta hän oli hankkinut pajusta tehdyt makkarakepitkin joissa kummassakin oli jo puolikas lenkki hautumassa. Jostain hän oli kaivanut myös Masalle muovisen persalustan ja viittasi istumaan. Kyllä isoisä oli aika velho. Makkaraa odotellessa isoisä tarjosi metukkaleipää ja teetä. Sitten hänen ilmeensä muuttui vakavammaksi:

- Sinä olet Masa kunnon poika. Minä en ole puhunut sinulle menneistä ajoista mutta nyt voin puhua. Näin miesten kesken. Minähän olin siellä sodassa. Talvisodassa Taipaleessa ja jatkosodassa Itä-Karjalassa. Syvärillä pääosin. Ja se oli kova reissu. Moni kaveri sille tielle uupui eikä enää kotia nähnyt. Mutta se oli reissu, joka piti tehdä. Että pitäisimme sinut, joka ei ollut vielä syntynytkään, turvassa. Että olisit saanut syntyä. Mutta sinullakin saattaa olla vielä reissu edessäsi. Yhtä kova. Ehkä toisenlainen. Ehkä tämän maan sisällä. Kas kun vihollinen ei välttämättä tule ulkoa vaan se saattaa tulla sisältä. Ja se laskee sen ulkoisen vihollisen sisään. Väittäen, että se ei ole vihollinen. Kun kasvat vanhemmaksi, niin saatat huomata että näin on. Silloin ymmärrät enemmän. Ja sinunkin kannattaa olla valmis. Suojaamaan niitä syntymättömiä.

Jotenkin Masa ymmärsi sanotun. Ainakin osittain. Mutta sitten isoisä ei puhunut enää vakavia. Keskityttiin makkaraan ja voi että se maistui hyvältä. Mikä voittaisi nuotiomakkaran? Tässä järven rannalla pikkupakkasessa. Sitten ongittiin vielä jonkin aikaa. Kalan syönti oli vähentynyt mutta isoisä tuumasi:

- Kyllä meillä kuule tässä ihan mainiot ahvenkukon tarpeet ovat. Eiköhän hiihdellä takaisin.

Hiihtäminen sujui mallikkaasti mutta ukkilassa Masaa alkoi väsyttää. Isoisä tuumasi:

- Heitä sinä Masa vähäksi aikaa pitkällesi. Ota vaikka päivätirsat. Me tehdään mummin kanssa ahvenkukkoa. Ja minä laitan tähän yöpöydän laatikkoon sulle jotakin. Saatat tarvita sitä. Joskus tulevaisuudessa. Tuonnempana. Ehkä sitten aikamiehenä. Tai ehkä annat ne pojallesi. Sinulla on joskus sellainen. Sinustakin tulee joskus isä.

Masa oli hieman hämmentynyt ukin puheista eikä oikein ymmärtänyt kaikkea mutta nukahti samantien. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut mutta sitten hän havahtui. Muisti että oli jouluaatto. Ja havahtui ymmärtämään, että eihän hän ollut Masa 11 vuotta. Vaan yli nelikymppinen Masa. Aviomies ja perheenisä. Eikä hän ollut koskaan isoisäänsä nähnytkään. Muuta kuin muutaman valokuvan. Isovanhemmat olivat kuolleet jo ennen kuin hän syntyi. Miten se uni saattoikin olla niin elävä? Hän käänsi kylkeään. Vaimo oli näköjään jo herännyt. Jaa, hän tulikin makuuhuoneeseen:

- Masa. Mitä sinä oikein olet tehnyt?

- Hä? Mitä?

- Kinkku on valmiina ja kuorrutettuna. Ja leivinuuni on lämmitetty ja siellä on hyvästä hajusta päätellen kalakukko tulossa. Sinä olet tehnyt nämä joskus yöllä.

- Hä… enhän minä… mitäs… anskumä… tuun kattoon…

Kyllä. Siellä oli niin kinkku valmiina kuin kalakukko tulossa uunissa. Ja näköjään leivinuunin viereen oli tuotu uudet valmiit puut. Vaimo ihmetteli:

- Jos sinä et ole tehnyt tätä niin kukas sitten?

Masa palasi makuuhuoneeseen ja aukaisi sen yöpöydän laatikon johon isoisä unessa laittoi jotakin. Ja olihan siellä. Pullo. Leikattua konjakkia. Mannerheimin viinaa. Kaksi askia Työmies-tupakkaa. Masa aukaisi toisen askin ja tupakka tuoksui aivan tuoreelta. Sitten oli pari levyä kovaa vanikkaa. Tuoreen tuoksuista sekin. Niiden alla taiteltu kartta. Näytti olevan sodan ajalta tai heti sen jälkeen. Ei mistään Karjalasta vaan heidän kotikunnastaan. Karttaan oli merkitty rasti. Erään pellon viereen. Masa alkoi aavistella mitä siellä mahtaisi olla. Sillä kartan alla oli vielä venäläinen Tokarev TT-33-pistooli. Ja pari rasiaa patruunoita. Pistooli oli kuluneen näköinen mutta ihan toimivan tuntuinen. Ja patruunalaatikoissa oli leima 1944 mutta patruunat olivat priimakunnossa. Masa totesi vaimolleen:

- Taidan aavistaa kuka… joskaan en ole varma että miten… mutta saatan aavistaa myös että miksi… ja viitsitkös keittää teetä?

- Miksi? Kahviahan sinä yleensä?

- Minä näytän sitten.

Masa otti aamiaispöytään yhden levyn vanikkaa. Masa oli natustanut armeijassa ihan sitä tavallista näkkileipää. Mutta kun hänen isänsä oli ollut armeijassa niin sitä vanikkaa oli ollut vielä tarjolla. Isä oli kertonut että paljaaltaan se oli turhan kovaa mutta teehen kastettuna oikein mainiota. Pitihän se kokeilla. Ja kyllä, hyväähän se oli. Makua menneiltä ajoilta. Hyvin kaukaisilta ajoilta.

Aamiaisen jälkeen Masa kävi ottamassa rasiasta Työmiehen, pujotti sen rasiassa olevaan holkkiin, meni pihalle ja sytytti. Tupakoidessaan hän näki huurteisessa koivussa neljä pulisevaa teertä jotka pulisivat hänelle unessakin. Ehkä ne teeret olivat tuoneet hänelle tärkeän viestin menneestä. Ja ehkä myös tulevasta.

Oli aika ryhtyä viettämään joulua.

Hyvää ja rauhallista joulua teille kaikille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2021: Ranta

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

JOULUTARINA 2021

Ranta

Keskussairaala, syöpäosasto, jouluaattona…

Pian eläkkeelle siirtyvä kokenut ja kaiken nähnyt sairaanhoitaja tarkisti vuoteessa makaavan vanhan miehen tilanteen. Mies oli ollut viimeiset kaksi vuorokautta  tajuton. Vuorokautta ennen tajuttomuutta lääkäri oli antanut viimeisen tuomion joka oli muutenkin ollut jo selvä. Syöpä oli ollut voimakas ja aggressiivinen ja se oli levinnyt kaikkialle elimistöön. Mitään hoitomuotoja ei voinut harkita sillä miehen kunto oli mennyt niin huonoksi että hän ei kestäisi niitä. Jäljellä oli vain saattohoito ja oireitten lievittäminen. Mies oli ollut jo viimeisen viikon kipupumpussa joka pumppasi häneen jatkuvasti morfiinia.

Mies ei näyttänyt olleen masentunut tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ei häntä voinut iloiseksikaan sanoa mutta hän oli puhunut hoitajalle rauhallisella, kaiken kokeneen ihmisen äänellä:

- En minä kuolemaa pelkää. Otan sen vastaan kauan kaivattuna ystävänä. Ehkä se tuo minulle takaisin hänet, jonka kauan sitten menetin ja jota olen joka ainoa elämäni päivä kaivannut. Ja jos ei tuo, niin ainakin se tuo tyhjyyden joka vie kivun ja ikävän pois. Mutta kiitos teille. Olette yrittäneet parhaanne. Mutta tekään ette mahda mitään väistämättömälle.

Muutenkin mies oli ollut koko ajan kohtelias eikä valittanut turhasta. Kun hoitaja oli tullut seuraavaan vuoroon, niin hänelle kerrottiin että vanhan miehen kunto oli yön aikana romahtanut eikä hän ollut enää tajuissaan. Hoitaja katsoi miestä jonka jokainen hengenveto kuulosti siltä kuin se olisi viimeinen ja arvioi että miehellä tuskin oli jäljellä enää vuorokauttakaan. Se oli suuri sääli mukavalle ihmiselle mutta hoitaja oli oppinut siihen että elämän julmin asia oli elämä itse.

Hoitaja poistui jatkamaan vuoroaan ja mies heräsi ensimmäiseen kertaan kahteen vuorokauteen. Hän avasi silmänsä ja oli täysin tajuissaan vaikkei jaksanutkaan enää liikkua. Hän tunsi että nyt se tapahtuu, sulki uudelleen silmänsä ja tunsi kuinka pitkään rääkätty elimistö antoi periksi ja sydän pysähtyi.

Hän ei mennyt pimeyteen. Hänen tietoisuutensa ei lakannut. Hän tajusi olevansa jossain olemattomuudessa. Kuinka kauan? Ei hän osannut sanoa. Aikaa ei tuntunut enää olevan. Mutta sitten hän alkoi jälleen hahmottaa ja nähdä. Hän oli jossain järven rannalla. Keskellä järven selkää oli paksu sumuseinämä. Järven rannassa oli kaislikko ja siinä vene. Oli lämmin kesäpäivä.

Ja veneen vieressä oli hän. Hän, kauan kaivattu. Mutta nyt hän oli nuori. Ja vanha mies huomasi itsekin olevansa nuori. Nuori ja voimakas. Niin kuin silloin kauan sitten. Hän tuli miehen luo. Hänen ilmeensä oli juuri sellainen kuin mies muisti. Kaunis, hieman surumielinen ja täynnä rakkautta. He halasivat ja suutelivat ujosti. Aivan niin kuin joskus kauan sitten, ensimmäisellä kerralla.

- Sinä odotit minua… vaikka se kesti niin kauan…

- Täällä aika on toisenlainen. Ja enhän minä omaani hylkäisi. Mennäänkö veneeseen?

- Mennään. Mutta siinä ei ole airoja.

- Niitä ei tarvita.

Mies astui vaimonsa kanssa veneeseen ja se nytkähti liikkeelle. Lempeä tuuli vei sitä kohti sumuseinämää. Ja samalla hän tunsi kuinka se tuuli vei hänestä pois pitkien vuosien tuskan, kaipauksen ja katkeruuden. Mies oli saanut elämänsä viimeisen mutta varmasti parhaan joululahjan.

*

Sairaalassa hoitaja kävi miehen huoneessa ja huomasi hänen taistelunsa päättyneen. Mies oli antanut elvytyskiellon. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvojen ilme oli rauhallinen. Suorastaan iloinen. Hoitaja ajatteli että ehkä mies oli lopultakin löytänyt sen, minkä kauan sitten häneltä otettiin pois.

Mies oli päässyt kotiin.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla

JOULUTARINA 2020

Majakanvartija

Suomenlahden saaristo, jouluaatto, joskus tuonnempana…

Kuluva alkutalvi oli ollut varsin leuto ja Suomenlahti vielä jäätön joten yhteysalus oli päässyt majakalle ongelmitta. Se oli tällä kertaa tuonut normaalien polttoaine-, kaasu- ja muonatäydennysten lisäksi myös hieman ylimääräistä sillä majakanvartijalla oli edessään yksinäinen joulu ja uudelleen perustettu Merenkulkulaitos halusi muistaa häntä edes jotenkin vaikka ei majakanvartija ollut varsinaisesti mitään erityistä pyytänytkään. Häntä itseään ei häirinnyt yksinäisyys eikä myöskään askeettisuus sillä hän oli oppinut ajan myötä yksinkertaisten asioitten kauneuden. Hyvinhän hän täällä majakalla pärjäsi. Ei häneltä puuttunut mitään.

Siitä oli nyt viitisen vuotta kun oli alkanut tapahtua se, mitä hän oli jo pitkään ennustanut. Yhteiskunta alkoi rapistua. Pala palalta. Ei se suinkaan ollut kerralla romahtamassa mutta hyvin moni itsestään selvänä pidetty asia alkoi muuttua epävarmaksi kun yhteiskunnan polttoaine nimeltä raha alkoi radikaalisti vähentyä eikä rahan tuhlaamista haluttu silti vähentää. Sen tuhlaamisen kohteet vain haluttiin pitää mahdollisimman utopistisina.

Sen myötä niistä epävarmoiksi muuttuneista asioista yksi oli automaatio jonka varassa yhteiskunta oli oppinut toimimaan. Se ei enää toiminutkaan niin varmasti kuin mihin oltiin totuttu ja sen vuoksi majakoitakin oltiin alettu jälleen miehittää. Mies oli tuolloin ollut nelikymppinen insinööri joka oli elänyt ja työskennellyt Helsingissä viitisentoista vuotta. Ura miehellä oli, varsin menestyksekäskin sellainen mutta mitään muuta ei paljon ollutkaan. Ei sellaista, joka tekisi elämästä elämän. Ei kotia, vaan luukku. Sitä elämän naistakaan ei ollut löytynyt ja aina vain enemmän perverssiksi ja egoistiseksi näytelmäksi muuttuva kaupunki oli miehelle päivä päivältä vastenmielisempi. Siksi hänen oli helppo hakea yksinäistä majakanvartijan tehtävää ja hänet myös valittiin sillä hän ymmärsi koneista ja tekniikasta huomattavan paljon ja majakallahan niitä taitoja tarvittiin.

Mies oli sopinut Merenkulkulaitoksen kanssa oman työrytminsä. Kahdeksan kuukautta majakalla. Yhteen putkeen. Nimenomaan ne kovimmat ja kylmimmät kuukaudet joiden tekijöiksi ei hirveästi löytynyt vapaaehtoisia. Ja sen jälkeen neljä kuukautta lomaa. Miehellä ei ollut mantereen puolella mitään vakituista osoitetta mutta hän oli rakentanut vanhasta pakettiautosta itselleen askeettisen mutta tarpeisiinsa hyvin riittävän matkailuauton ja aina loman alkaessa hän otti suunnan kohti pohjoista. Majakanvartijan palkka ei päätä sinänsä huimannut mutta kun muona ja majoitus oli osana palkkaa niin kaikki jäi säästöön ja mies saattoi kiertää lomansa pohjoisessa nauttien edelleenkin yksinäisyydestä jolla oli vain erilainen sävel kuin syrjäisellä majakkasaarella.

Helsinkiläisestä insinööristä yksinäisellä karulla majakkasaarella lähes erakoksi muuttuneella miehellä oli asemapaikallaan kaikki, minkä hän tarvitsi. Majakanvartijan mökki oli pieni mutta lämmin. Polttoöljyä oli varastoitu saarelle huomattava määrä. Aggregaatti jauhoi virtaa välttämättömiin toimintoihin ja tietysti majakanvaloon itseensä. Ruuan – joka oli pääosin säilykkeitä – sai valmistettua mukavasti kaasuliedellä. Kuuluihan majakalle radiokin ja jopa internet-yhteys joka sai signaalinsa rannikolta. Aika ajoin se tietysti katkeili mutta olihan siinä netin hölynpölyvaltakunnassa oltu aikanaan Helsingissä enemmän kuin tarpeeksi. Luonnollisesti miehellä oli radiolähetin-vastaanotin mutta sitä käytettiin vain työtarkoituksiin.

Olipa majakkasaaressa pienoinen saunakin, aito puulämmitteinen jonka vieressä sijaitsevaan liiteriin yhteysalus toi halkoja. Ei tietenkään aivan joka kerta mutta tarpeeksi että mies pääsi säännöllisesti nauttimaan maukkaista löylyistä ja samalla katselemaan uskomattoman kaunista näköalaa. Joskus avoimien vesien aikana merivartioston miehet pyörähtivät saunomassa hänen kanssaan mutta muuten yhteysaluksia lukuunottamatta mies eli ja hoiti majakkaa itsekseen. Tällä majakkasaarella ei käynyt turisteja. Se sopi miehelle. Ei hän mikään turistinähtävyys välittänyt olla. Mitä vähemmän ihmisiä ympärillä, sen parempi.

Jouluaatto ei eronnut miehen muista päivästä suurestikaan. Ainakaan sen aluksi. Hän söi aamiaisen ja tarkasti majakan laitteiston toiminnan. Keittelipä hän sentään päiväkahvit jossa palanpainikkeena oli yhteysaluksen tuomia torttuja ja piparkakkuja. Kahvin jälkeen hän kävi tekemässä saunapuut ja latasi kiukaan pesän valmiiksi. Saunan aika ei tosin ollut vielä. Eikä hän tehnyt sen suurempaa jouluateriaakaan. Sen hän söisi myöhemmin kun hänelle tulisi jouluvieraat. Niitä oli tullut jo kolmena aikaisempana jouluna. Joka kerta eri vieraat, jokaiset aina omana yllätyksenään eikä hän nytkään osannut aavistaa keitä oli tulossa. Kahdeksan heitä varmaan tulisi niin kuin aina ennenkin.

Pienen osviitan vieraiden saapumisesta tänäkin jouluna hän oli saanut jo aamulla. Tälläkin kertaa – niin kuin kolmena aikaisempana jouluna – oli kylmävarastoon ilmestynyt ylimääräinen lähetys. Yhteysalus ei sitä ollut tuonut, eikä hän tiennyt kuka sen toi. Joulupukki ehkä? Tai joulun henki? Ehkä Vetehinen? Tai ehkä hänen ei ollut määrä tietääkään. Nyt siihen lähetykseen kuului valmiiksi kuorrutettu joulukinkku, muutama pullo neuvostoliittolaista votkaa sekä muutama pullo Mannerheimin leikattua konjakkia. Majakanvartija valmistautui vieraitten tuloon ja kävi valmistelemassa rannalle komeat nuotiotarpeet peittäen ne sitten pressulla ettei kostea merituuli pääsisi kastelemaan niitä. Pimeän tullen nuotiolle olisi käyttöä.

Aurinko laski klo 15.26. Puolisen tuntia myöhemmin oli jo pimeää. Mies oli kantanut tulipaikan viereen pienen pöydän johon hän toi kinkun, juomat, kahdeksan pientä lasia ja muutaman puukon jolla leikata kinkkua. Lisäksi hän toi istuimiksi kahdeksan pölliä. Sitten hän sytytti tulen joka valaisi rantaa ja näkyi kauas. Ja sieltä kaukaa alkoi näkyä vene. Soutuvene jossa oli neljä miestä. Hieman kauempaa näkyi toinen vene. Ensimmäinen vene rantautui ja siitä tuli majakanvartijan eteen neljä neuvostoliittolaista merisotilasta jotka tervehtivät häntä sotilaallisesti. Sanaakaan ei vaihdettu mutta mies pystyi tuntemaan noitten sotilaitten ajatukset ja vielä täysin ymmärrettävästi.

Kyseiset merisotilaat olivat olleet Štš-luokan sukellusveneessä ja kaatuneet 12. lokakuuta 1942 kun suomalaisen lentolaivue 6:n Tupolev SB2-pommikone oli upottanut sen syvyyspommeilla. Miehet ilmoittivat edustavansa sukellusveneen kaikkia kaatuneita 38:aa merimiestä. Samaan aikaan kun kaatuneet neuvostosotilaat olivat esitelleet itsensä tuli rantaan toinen vene. Siinä oli puolestaan neljä suomalaista merisotilasta jotka tervehtivät myös majakanvartijaa sotilaallisesti ja ilmoittivat olevansa panssarilaiva Ilmarisen miehiä jotka kaatuivat 13.9. 1941 kun Ilmarinen ajoi miinaan ja edustavansa myös kaikkia aluksensa miehiä. Tämän jälkeen sotilaat tervehtivät toisiaan, kättelivät ja majakanvartija  viittasi tarjoilupöytään päin. Sotilaat kaatoivat pienet ryypyt. Neuvostosotilaat votkaa, suomalaiset Marskin viinaa ja kaikki leikkasivat tukevat palat kinkkua. Ilmassa oli rauhallinen henki vaikka miehet olivat joskus vihollisia toisilleen olleetkin.

- за ваше здоровье!

- kippis!

Illanvietto tulilla alkoi. Sanoja ei tarvittu mutta ajatukset vaihtuivat puolin ja toisin. Majakanvartija kuuli, näki ja aisti ne kaikki. Nuo ammoin kaatuneet sotilaat eivät vaihtaneet ajatustakaan sodasta, tappamisesta ja kuolemasta. Sen sijaan he näkivät toistensa elämän ennen kuin utopistit päättivät että täydellisyys toteutetaan, maksoi mitä maksoi ja uhrasivat heidätkin utopiansa nimissä. Sotilaat kaatoivat lisää ryyppyjä, tällä kertaa pulloja vaihdettiin ja tutustuttiin toisten juomien makuihin. Kinkun maku oli yhteinen ja sitä leikattiin ahkerasti. Ja kohtaamisen edetessä majakanvartija sai nähdä muutakin.

Hän näki edessään noitten miesten sen elämän joka heillä olisi ollut jos maailman mahtavia ei oltaisi koskaan päästetty mahtaviksi. Elämää Suomessa, rannikolla, saaristossa ja sisämaassa. Elämää Neuvostoliitossa, Leningradissa, Vienanmeren rannalla, Volgan kupeessa tai syvillä aroilla. Ennen kaikkea elämää löydetyn rakkauden kanssa. Elämää aviomiehenä ja isänä. Kypsää ja tasaista vanhenemista. Ei ollut enää sotaa. Ei ollut enää vihaa. Ei ollut enää pelkoa. Ei ollut enää kauhua. Oli vain se elämä, jonka nuo nuorena kuolleet miehet olisivat ansainneet elää. Samalla kun miehet nauttivat ryyppyjä ja zakuskaa sekä vaihtoivat elettyä ja elämätöntä elämää keskenään he myös vanhenivat. Keritty pää muuttui siviilitukaksi, kasvot parroittuivat, merisotilaan palveluspuku vaihtui siviilipukuun.

Viimeinen ryyppy skoolattiin kaikkien kesken. Sitten sotilaat, joista oli tullut vanhoja, hyvän elämän eläneitä miehiä kättelivät toisiaan ja halasivat päälle. Suomalainenhan ei halaa helposti mutta ehkä kuoleman rajan ylittäminen oli siihen suotava kynnys. Lopuksi vanhat ja arvokkaat miehet kättelivät majakanvartijaa ja läksivät veneillään takaisin siihen ajan virtaan mistä olivat tulleetkin. Vene ja miehet katosivat tuuleen. Majakanvartija näki kaukana merellä kajastusta. Siellä jossain kaukaisuudessa erottui panssarilaivan ja sukellusveneen hämärät silhuetit. Ensin sukellusveneen vilkku alkoi välähdellä ja heti perään sotalaivan.

- с-п-а-с-и-б-о

- k-i-i-t-o-s

Sitten alukset katosivat. Ehkä kummankin aluksen miehet olivat päässeet lopultakin kotiin joka heiltä oltiin aikanaan toisten toimesta riistetty. Majakanvartija laittoi puolestaan pienen mutta viihtyisän saunansa lämpiämään. Saunan lämpiämistä odotellessa hän tarkasti vielä majakan toiminnan. Kaikki oli kunnossa. Nyt hänkin soisi itselleen muutaman oluen joulusaunassa.

Saunan ovi nirskahti, kiuas humisi ja rätisi. Vieraitten aikaan tasoittunut tuuli alkoi jälleen yltyä naristaen saunan nurkkia tuoden äänellään kotoisan tunteen kuumissa löylyissä. Kylmästä, kosteasta ja tuulesta nautti parhaiten lämmössä ja suojassa. Tarpeellisen valon toi öljylamppu. Majakanvartija heitti löylyä ja muisteli. Vuotta aikaisemmin tulilla oli istunut kahdeksan alas ammuttua ja kaatunutta lentäjää. Neljä suomalaista, neljä neuvostoliittolaista. Sitä ennen tulilla istui neljä ruotsalaista ja neljä venäläistä matruusia jotka olivat kaatuneet Ruotsinsalmen taistelussa vuonna 1790. Ja ensimmäisellä kerralla tulilla istui kahdeksan miestä joiden tie päättyi Viipurinlahden taistelussa kesällä 1944.

Majakanvartija heitti lisää löylyä ja aukaisi oluen. Kiuas piti edelleenkin mukavaa rätinää ja narinaa. Suomenlahden tuuli antoi edelleenkin mukavan huminansa. Hän ei tiennyt kuka hänet oli valinnut tähän tehtävään ja miksi. Mutta hän otti sen joka kerran vastaan mielellään. Ei kai olisi suurempaa joululahjaa kuin saada olla rauhantekijä?

Aikaisemmat joulutarinat:

2019:Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017:Kuusen kertomaa

2016:Yksinäisen miehen korsujoulu

2015:Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla 

2013:Vartiossa Helvetin porteilla

 

JOULUTARINA 2019

Hömötiainen jouluaamuna

Kuhmo, Kilpelänkangas, jouluaattona 1998

Metsäinen Kilpelänkangas uinui hiljaisessa rauhassa lumisessa vaipassaan. Vain ajoittainen tuulen kohina joka silloin tällöin pudotti vähän lunta oksilta antoi pienen mausteen syrjäiseen  ja liikkumattomaan hiljaisuuteen. Satunnainen ohikulkija olisi saattanut ajatella että tässä paikassa oli vallinnut samanlainen Tapion rauha jo vuosisatoja. Ehkä vuosituhansia. Näyttiväthän suuret puut koskemattomilta mutta tosiasiassa yksikään niistä ei ollut viittäkymmentäkahdeksaa vuotta vanhempi. Puiden oksilla majaileva paksu tykkylumi hieman hämäsi.

Vuoden 1940 helmikuussa täällä oli käyty ankaria taisteluja suomalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä. Vihollisen tykistö oli jauhanut koko Kilpelänkankaan puuttomaksi. Mutta aikanaan rauha palasi ja elämä jatkoi kulkuaan. Se seuraava sota sodittiin sitten idempänä.  Ihmiset muistivat tapahtuneet. Pääosa heistä. Jotkut unohtivat tai väittivät unohtaneensa. Sitä ei satunnainen ohikulkija osannut sanoa, että muistiko hänen jalkojensa alla oleva maa. Kukapa sen puolesta olisi osannut kertoa ja itse se piti hiljaisena salaisuutensa.

Jouluaaton lyhyen päivän hämärässä metsän rauhaa alkoi häiritä moottorikelkan ääni. Ääni kuului kaikuvana jo kauan ennen kuin kelkan valo alkoi valaista metsää ja ajoi närkästyneen harakkaparven matkoihinsa. Kelkassa näytti olevan kaksi lämpimiin pilkkihaalareihin pukeutunutta miestä ja kelkan perässä kulki vielä täyteen lastattu ahkio. Metsässä ei näyttänyt olevan mitään mikä saattaisi olla ihmisen tekemää. Mitähän noilla miehillä oli mielessä?

Kelkka ajoi pienen maastosta erottuvan nyppylän ohitse parinsadan metrin päässä sijaitsevalle Petrankoskelle missä miehet näyttivät täyttävän pari vesikanisteria. Sitten kelkka käynnistyi uudestaan ja palasi samalle nyppylälle jonka se oli aikaisemmin ohittanut. Miehet nousivat ylös kelkasta. Jotain tuo nyppylä piti sisällään. Ennen kuin miehet ryhtyivät sen suurempiin toimiin he kaivoivat rintataskuistaan askin punaista Norttia ja panivat palamaan.

- Montakos vuotta tästä on puhuttu?

- Eiköhän sen vajaan parikymmentä vuotta. Siitä asti kun Hugo tään meille eka kerran näytti.

Nuo miehet olivat kolmekymppisiä lapsuudenystäviä. Veke ja Kalle. Alun perin kotoisin Sivakan kylästä Kuhmosta. Oltiin menty ikävän kauas niistä ajoista jolloin ihminen saattoi elää koko elämänsä lapsuudenmaisemissaan joten elämä oli vienyt kummankin kauemmas. Ei tosin sentään etelään saakka. Veke asui Sotkamossa ja Kalle Kajaanissa. Molemmat olivat pitäneet yhtä lapsuudesta saakka ja kun kummallakaan ei tällä hetkellä ollut sen suurempia siteitä tai velvollisuuksia niin he olivat päättäneet toteuttaa sen, mistä oli ollut jo kauan puhetta.

Tämä joulu vietettäisiin korsussa, täällä syrjäisellä Kilpelänkankaalla. Vanhassa talvisodan taistelumaastossa.

Eiväthän he itse olleet korsua tehneet. Sen oli tehnyt Veken isoeno Hugo Miettinen josta oli tullut molemmille pojille läheinen jo lapsesta saakka. Olivathan pojat olleet Hugon tilalla monena kesänä jonkinlaisina trenkipoikina jo alun toiseltakymmeneltä joskaan jälkeenpäin pojat eivät miehiksi vartuttuaan oikein tienneet että oliko heistä ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei Hugo heidän haparoivasta työnteostaan tosin koskaan moitteen sanaa sanonut ja hän oli muutenkin kovasti iloinen, huumorintajuinen ja jotenkin lämpöä ympärilleen kylvävä ja sitä säteilevän elämänasenteen omaava mies. Vaikka hän olikin aikanaan käynyt sekä talvi- että jatkosodan taistelut läpi. Mutta niistä hän ei ollut pojille puhunut juuri mitään. Jotain yleisluontoista pientä. Eivätkä pojat viitsineet kyselläkään. Jotenkin he hoksasivat että siitä asiasta esitettyihin kysymyksiin ei tulisi vastauksia.

Hugolla oli myös kaikenlaisia salaisuuksia. Sellaisia pieniä asioita mitkä hän aika ajoin nosti yllättäen esille hämmästyttäen pojat joka kerta. Tai eivät ne kai varsinaisia salaisuuksia olleet. Olivatpahan asioita jotka hän tiesi ja joita hän antoi tipoittain pienille pojille elämän mukavaksi mausteeksi. Iässä, jolloin moni asia oli vielä aivan uusi ja kokemisen sekä oppimisen riemu olivat aivan muuta kuin aikuisella. Se suurin salaisuus paljastui pojille vasta elokuussa 1980 kun pojat olivat kahdentoista ikäisiä. Hugo vinkkasi pojille peukalollaan Lada Nivansa suuntaan ja totesi:

- Lähetääs pojat vähän ajelulle. Pakatkaa reput ja ottakaa kumisaappaat mukaan. Ollaan yön yli.

Autoissa pojat kysyivät että minne me mennään. Hugo vastasi rattia sompaillessaan hieman yksinpuhelun tyyliin:

- Niin… minä siitä ole muistanut sanoakaan… meillä on tuolla Sivakasta itään vielä yks maaläntti… ei se oo kuin muutama hehtaari… saatiin se aikanaan vähän sattuman kaupalla… minä olen siellä vähän väsäillyt… kun on siellä vähän semmosta… no, henkilökohtaista historiaa… saatte kohta nähdä…

Ajomatka kesti muutaman kymmenen kilometriä ja sen aikana Hugo rupatteli muuten vaan mukavia. Hugolla oli tapa kertoa aivan tavallisista asioista ja ohitettavista maisemista jotenkin hupaisasti. Hän sai mitättömänkin asian elämään. Niin että pojilla pääsi naurun tirskettä vähän väliä. Aikansa ajettuaan Hugo käänsi Nivan metsäautotielle jota ajettiin vajaa kilometri kunnes saavuttiin metsätien kääntöpaikalle. Hugolla oli mukana pojille makuupussit ja kenttäpatjat jotka laitettiin irtohihnoilla reppuihin kiinni. Hän itse löi selkäänsä raskaan rinkan ja totesi:

- Lähetääs. Matka ei oo pitkä.

Kävelyä kesti ehkä puoli kilometriä. Sen aikana hän kertoi pojille:

- Se on pojat sillä lailla että minä olin tällä Kilpelänkankaalla ensimmäisen kerran parikymppisenä. Ei ollut mikään mukava keikka se. Se oli talvisotaa silloin se, talvisotaa joo… silloin tällä kankaalla ei ollut enää puun puuta. Naapuri oli ampunut tykkilöillä koko kankaan päreiksi. Tuntui ihmeeltä että siitä selvittiin. Pikakiväärimieshän minä olin. Niin kuin siinä seuraavassakin rähinässä. Vaihtui vaan pyssy siinä välillä Lahti-Salorannasta Emmaan. Synkkää levyä siinä silloin soitettiin juu… vaan… mitäs niistä sen enempää… hyvä että puutkin ovat jo kasvaneet… saadaan olla rauhassa… toivottavasti pysytäänkin… jaahah, aletaankin olla perillä.

Pojat ihmettelivät:

- Mutta eihän tässä ole mitään. Pelkkää mettää. Ja tämmönen pieni mäennyppylä. Ja eihän meillä oo telttaakaan.

Hugo hymyili sitä tyypillistä salaisuushymyään. Ovelaa velmua ilmettä korosti hänen aivan vaalea ja melko kikkara tukkansa joka ei oikein koskaan pysynyt minkään sortin jakauksella tai kampauksella. Aivan kuin silläkin oli aina jotain pirunkuria mielessä. Hän  kumartui ja veti auki täydellisesti naamioidun salaluukun. Poikien vielä hölmistellessä hän käveli nyppylän sivulle ja aukaisi toisen, pienemmän luukun.

- Hjuu, pojat. Kesämökki on vähän joka toisella mutta monellakos on oma korsu? Minä olen tätä luppoaikana väsäillyt viimeiset pari vuotta ja nyt se on valmis. Mennäänkös?

- Voi juku!

Korsussa oli laveri johon mahtui nukkumaan muutama mies, pieni pöytä penkkeineen, kamiina ja lisäksi priimuskeitin. Ylempi laveri oli tavaroitten säilytystä varten. Oli pieni ikkuna joka sekin oli naamioidun luukun suojassa. Ja jostain katonrajasta roikkui rautalanka. Hugo kaivoi rinkastaan pienen matkaradion, kiinnitti rautalangan siihen antenniksi ja laittoi radion rinnakkaisohjelman soimaan.

- Pitäähän sitä korsussa vähän viihdettäkin olla. Sitä rammaria ei sentään ole. Ja tulkaas vielä katsomaan…

Korsun ulkokäytävällä varsinaisen korsun oven vieressä oli toinenkin ovi. Sen takana oli ihan oikea sauna. Pieni kyllä, mutta oli lauteet, kiuas ja kuumavesisäiliö.

- Hitsailin tuon säiliön kotona joutessani. Tehdäänpäs pojat sitten evästä.

Puu paukkui kamiinassa ja Hugo keitteli priimuksella soppaa. Sitä ei ehkä saanut Michelin-tähtiravintoloista mutta jäi se pojille mieleen. Vettä, lihalientä, suolaa, makaryllejä ja sitten sellaista tavallista suuremmasta purkista sekaan äyskäröityä hyvää säilykelihaa. Hugo selitti:

- Tää on pojat sotavaltion säilykelihaa. Tätä te pistelette sitten armeijassa joskus tekin. Mutta saattepa nyt maistiaisen.

- Mistä sinä semmosta olet saanut?

- Sotaveteraanina mulla on tiettyjä suhteita. No niin, alkakaas pojat pistellä ääntä kohti. Ja syökääpäs näistä. Nää on teille lahjaksi.

Ja pojathan pistelivät. Kenttäpakeista jotka Hugo antoi heille lahjaksi.  Palanpainikkeena oli näkkileipää, itse tehtyä suolaista voita ja leivän päälle vielä hieman lisää sotavaltion säilykelihaa. Myöhemmin oli vielä korsusaunan vuoro jonka jälkeen unta ei tarvinnut laverilla odotella. Siitäkin huolimatta että paikan jännitys sai suorastaan värisemään. Me nukutaan oikeassa korsussa… ja syötiin oikeista kenttäpakeista… voi jumankekkonen…

Seuraavana päivänä kun Hugo sulki korsun naamioluukut hän totesi pojille:

- Se on pojat sillä lailla että kun te siitä vartutte niin tää korsu on aina teidän käytössänne. Joko yksin tai porukalla. Ja kavereitakin voitte tuoda. Kyllä tähän semmonen neljä, viisi miestä mahtuu.

Vuodet kuluivat. Veke ja Kalle käyttivät korsua. Eivät tietenkään kovin usein, sillä tie vei heidät kauemmas kotikylältään. Joskus he kävivät yhdessä, joskus yksinään. Olipa Hugokin joskus mukana, sen jälkeen kun pojat olivat käyneet armeijan. Siinä saunoessa ja tuutinkia ottaessa Hugo kertoi pojille hieman sotareissustaan. Ei paljoa. Ei oikeastaan tarvinnutkaan sillä pojat olivat armeijassa saaneet jo sen opin että kun sotimisen harjoittelukaan ei ollut millään muotoa mukavaa niin mitä se sotiminen sitten olisikaan.

Sen Hugo kertoi että oli talvisodassa ollut Kuhmon rintamalla ja jatkosodassa jossain Itä-Karjalassa. Pikakiväärimiehenä alusta loppuun. Mutta ei hän paljon muuta kertonutkaan. Oli paljon kiinnostuneempi nykypäivästä ja poikien elämästä ja suunnitelmista. Eivätkä toverukset viitsineet pahemmin kyselläkään kun tiesivät että Hugo osasi velmulla tavallaan siirtää puheenaiheen johonkin muuhun ja vielä niin ovelasti että kysyjä meni heti aiheeseen mukaan ja tuumasi että tuostahan minä itse asiassa alun perin halusinkin puhua.

Pari muutakin kertaa vietettiin yö korsussa Hugon kanssa. Mutta se Veken ja Kallen keskenään sopima korsujoulu oli jäänyt viettämättä. Aina oli jotain tiellä. Mutta nyt se tapahtuisi. Se oltiin sovittu jo keväällä. Hugolta kysyttiin tietysti lupa ja sehän joka kerta saatiin. Syksyllä käytiin tekemässä valmisteluja ja katsastettiin korsun kunto. Kysyttiinpä Hugolta että tulisiko hänkin viettämään joulua korsussa. Olihan hänen vaimonsa kuollut pari vuotta aikaisemmin ja pariskunta oli jäänyt lapsettomaksi. Tuttuja tiluksiakin viljeli jo vieras ja nyt jo 78-vuotias Hugo asui yksiössä Kuhmossa ja oli vähän tylsistynyt. Korsujoulu toisi vaihtelua. Hugo oli selvästi miettinyt asiaa mutta todennut sitten:

- Mulla kun on ruvennut toi pumppu temppuilemaan… taitaa olla jo vähän liian rankka reissu… mieli kyllä tekis… vaan täytyy sitä ihmisen alistua tuon ajan rattaan edessä… se kun jauhaa meidän jokaisen… armoa tuntematta… ja tulihan mulla silloin aikanaan muutama joulu korsussa vietettyä… valtion vaatteissa… mutta menkää te pojat ja viettäkää joulua minunkin edestä…

Muutama päivä ennen joulua Hugo oli saanut sydänkohtauksen ja joutunut Kuhmon sairaalaan. Ennen korsulle lähtöään pojat – tai aikamiehet jo – kävivät tervehtimässä häntä. Näytti siltä että Hugo toipuisi hyvin mutta joutuisi olemaan joulun yli tarkkailussa. Hän puristi Vekeä ja Kallea kädestä. Hänen tukkansa oli edelleen samalla lailla kikkara ja vallaton eikä hän ollut kaljuuntunut ollenkaan mutta hiuspehko oli muuttunut harmaaksi. Tällä kertaa Hugon äänessä ei ollut velmuilua:

- Eihän sitä pojat tiedä… mitä tapahtuu… jos ei enää nähtäiskään, niin ettehän pahalla muistele…

Pojat totesivat että pahat pahalla muistelevat ja vielähän me ilman muuta nähdään.

Ja nyt he olivat korsulla.

Täällä oltiin oltu talvisin aikaisemminkin joten kaava oli tuttu eikä työnjakoa tarvinnut erikseen neuvotella. Salaluukun päältä lumet pois, samoin kuin piiloikkunan edestä. Taskulamppujen kanssa korsuun, valopetroolilamppu päälle ja tuli kamiinaan. Tarvittavat polttopuut oli tuotu tänne jo syksyllä. Tavarat ahkiosta korsun puolelle ja samalla totivesi priimuksella lämpiämään. Toinen kävi vielä lapioimassa piiloriu´un esille ja laitteli pisteeksi iin päälle puunoksaan paksun kauralyhteen. Pitihän tirppiäisilläkin joulu olla. Samalla toinen asetteli kenttäpatjat ja makuupussit paikoilleen ja virittelipä vielä pienen matkaradion kiinni Hugon jo kauan aikaa sitten asentamaan rautalanka-antenniin joka ylsi läheisen männyn latvaan. Tapa oli opittu jo ensimmäiseltä reissulta. Radio oli taustalla hiljaa päällä vaikka sitä ei oikeastaan koskaan kuunneltukaan.

Kun totivesi oli lämminnyt, pantiin kuppiin sen sekaan teepussit ja tummaa rommia. Ensimmäinen skool ja kippis otettiin Hugolle ja toinen kaveruudelle sekä tälle joululle jota oltiin niin kauan suunniteltu. Lahjoja ei tarvittu, tämä reissu itsessään oli sellainen ja jouluaaton edetessä oli runsaan jouluaterian aika. Sehän oli sitä samaa makarylli-lihasäilykesoppaa mitä Hugo oli tehnyt. Jopa sillä sotavaltion säilykelihalla. Kallen eräs kaveri työskenteli Kainuun Prikaatissa ja hänen kauttaan sitä säilykettä sai. Pienenä jouluylimääräisenä oli mukana tuodut karjalanpiirakat, munavoi ja kinkkusiivut. Luonnollisesti eväs pisteltiin ääntä kohti niistä samoista kenttäpakeista jotka pojat olivat saaneet kaksitoistavuotisina Hugolta lahjaksi. Korsussa syödään pakista. Se vaan on niin. Sen kuului olla niin.

Kun jouluateria oli hieman lasehtinut siirtyvät toverukset saunan lämmitykseen. Pitihän se joulusauna olla. Kiuas – niin kuin kamiinakin – veti hyvin ja savu nousi pakkasilmaan. Joku ulkopuolinen olisi ihmetellyt että kuinkas maasta savu nousee. Hugo oli naamioinut savutorvetkin lahojen kantojen  sisään. Pieni sauna lämpeni nopeasti ja miehet siirtyivät löylyyn mukanaan oluttölkit jotka olivat viilenneet noin viidentoista asteen pakkasessa varsin mukavasti. Tölkit kopsahtivat lauteilla yhteen ja ensimmäinen joululöyly tuli sihisevästä kiukaasta varsin kirpeänä sillä sauna oli kovin pieni joten löyly iski heti täydellä voimallaan.

Pitihän tauolla tietenkin käydä pulikoimassa hangessa vaikka kumpikin totesi että eihän siinä ole mitään järkeä sinänsä. Vaan tartteeks kaikessa ollakaan? Uusissa löylyissä orvaskesi kihelmöi tutun mukavasti ja Veke heitti kauhallisen uutta löylyä.

Mutta tämä löyly olikin erilainen.

Pieni sauna tuli täyteen läpinäkymätöntä höyryä ja toverukset olivat hetken aikaa täysin sokkona. Kun höyry haihtui, he huomasivat että sauna olikin nyt paljon suurempi. Ja siellä oli muitakin. Neljä nuorta, ehkä vähän päälle parikymppistä miestä jotka puhuivat keskenään. Mitä helvettiä? Veke koetti kädellään lähintä miestä mutta käsi meni miehen läpi eikä mies näyttänyt huomaavan mitään. Sen sijaan, että he olisivat juosseet kummituksia karkuun he jäivät aloilleen. Joku, tai jokin sai heidät jäämään. He istuivat ja kuuntelivat.

Kävi ilmi että nuo miehet olivat nuoria suomalaisia sotilaita. Eivätkä he olleet tästä ajasta. Eivätkä tästä paikastakaan. Taisivat olla jatkosodan ensimmäisen joulun ajalta. Päässeet etulinjasta lyhyeen joulusaunaan. Miehet puhuivat hiljaa ja rauhallisesti, jotenkin kypsemmin kuin mitä Veke ja Kalle puhuivat keskenään vaikka olivatkin heitä selvästi nuorempia. He olivat kulkeneet armottoman kovan tien. Miehet puhuivat kuluneesta puolesta vuodesta. Rankasta hyökkäyksestä Raappanan korpidivisioonassa. Hyökkäyksestä joka oli alkanut Lieksasta, edennyt Repolaan, jatkunut verisen Omelian motin kautta Ontrosenvaaraan, siitä Rukajärvelle ja lopulta pysähtynyt Ontajoelle.

Sotilaat muistelivat saunoessaan myös aseveljiään. Veke ja Kalle ymmärsivät että ryhmästä oli hyökkäysvaiheen aikana jäänyt puolet matkan varrelle. Kaikki olivat kaatuneet. Puheissa oli myös epävarmuus tulevasta. Sodanhan piti kestää vain muutaman kuukauden mutta nyt sen lopusta ei ollut tietoakaan. Veke ja Kalle eivät olleet oikeastaan enää edes hämmästyneitä oudoista vieraista vaan kuuntelivat hiljaisina. Hetken kuluttua yksi sotilaista, sellainen vaalea- ja kiharatukkainen nuori mies kääntyi yllättäin heihin päin, käveli heidän eteensä ja tarttui hymyillen kumpaakin olkapäästä. Tällä kertaa kosketus tuntui. Tuo mies oli oikeasti tuossa. Ja mies puhui:

- Se on pojat sillä lailla että me annetaan nyt viestikapula lopullisesti teille. Pitäkää siitä tiukasti kiinni. Ja antakaa se sitten aikananne eteenpäin. Me luotetaan teihin. Me kaikki. Nyt on teidän aikanne. Ja teidän vuoronne.

Yksi sotilaista heitti kiukaalle löylyä ja sauna tuli jälleen täyteen läpinäkymätöntä höyryä. Höyryn haihduttua he olivat jälleen kaksin. Siinä pienessä korsusaunassa. Nyt ei auttaisi oluttölkkikään vaan he kävivät korsun puolella ottamassa tukevat moukut rommia. Molemmat olivat pitkään hiljaa. Sitten Veke kysyi:

- Mitä helvettiä tuossa oikein tapahtui? Nähtiinkö me molemmat tosiaan se, mitä nähtiin?

- Kyllä me vissiinkin nähtiin. Ei kaksi jätkää voi nähdä samaa harhanäkyä. Ja tunsithan sinäkin kun se kaveri tarrasi meitä kumpaakin olkapäistä. Se oli oikea ote.

Taas oltiin hetken aikaa hiljaa. Sitten Kalle puolestaan sanoi:

- Ehkä… ehkä se on tää paikka… täällä on sodittu… ehkä tänne jäi jotain… jotain joka näytti meille sellaisen… joulun kummituksen. Mutta en minä oikeastaan anna sen häiritä meidän joulua. Kun en minä varsinaisesti pelännyt. Se oli jotain… jotain muuta… en minä osaa selittää.

- Joo, en minäkään. Varsinaisesti. Sen alkusäikähdyksen jälkeen. Ehkä pitää olla vaan iloinen… tai ylpeä… siitä että meille näytettiin jotain… toisesta ajasta… jostain, mistä meillä ei ole mitään kokemusta… ei se meidän inttireissu tuon rinnalla paljoa ole… vaan eiköhän mennä saunaan taas? Minä luulen että se pysyy pienenä korsusaunana loppuillan.

- Mennään. Käydään pihalta uudet kylmät. Vaan korsusaunahan se muuten oli varmaan se isompikin. Ei siellä mitään ikkunoita ollut. Mitenkähän lähellä etulinjaa se mahtoi olla?

- No jaa, meidän kannalta se kai oli viidenkymmenenseitsemän vuoden takana.

Toverukset saunoivat vielä parit löylyt ja siirtyivät sitten takaisin korsun puolelle. Alkuillasta oltiin muisteltu menneitä lähinnä heidän keskinäisestä elämästään ja kokemuksistaan. Mutta ylimääräisten saunavieraitten käynnin jälkeen puhe siirtyi sotiin ja siihen mitä silloin oli tapahtunut. Puhuttiinpa Hugostakin. Olihan Hugo käynyt ne molemmat sotareissut. Pitäisi oikeastaan kysyä häneltä vähän tarkemmin niistä ajoista. Vielä kun hän on kertomassa. Se tiedettiin että juuri täällä Kuhmossa ja myös tällä nimenomaisella Kilpelänkankaalla hän oli ollut sotimassa talvisodassa. Mutta Hugon jatkosodasta he eivät tienneet paljon mitään. Jossain Itä-Karjalassa hänkin kai oli rämpimässä.

Huolimatta siitä että miehet olivat kokeneet jotain sellaista jonka taustalle kai sopisi joku Twilight Zone-musiikki tuli uni silti nopeasti. Tässä korsussa se oli tullut aina. Aamulla he lämmittivät jälleen kamiinan ja keittelivät aamukahvit. Kahvin kanssa syötiin karjalanpiirakkaa siansiivulla. Sitten olikin aamusavujen aika ja he laittoivat takit päälle, karvahatut päähänsä ja Veke otti vielä taskuun kännykkänsä johon hän löi virran päälle. Eihän sen kenttä tänne korsuun asti ylettänyt mutta NMT-verkko saattaisi toimia ulkona. Vaikka ei hän mitään puheluita odottanutkaan. Mutta heti kun nortit oltiin pantu palamaan, puhelin soi:

- Jaa, se on Hugon siskolta… mitäs… no moi… olen… jaa… milloin… olen kovasti pahoillani… ja otan osaa… joo, raskas isku meillekin… kiitos kun soitit.

Veke laittoi puhelimen taskuunsa ja sanoi hiljaisella äänellä Kallelle:

- Hugo on kuollut. Eilen illalla. Tuossa seitsemän maissa. Uusi sydänkohtaus. Lähtö oli ollut kuulemma nopea.

Molemmat sammuttivat savukkeensa, ottivat hatut päästä ja viettivät hetken hiljaisuuden. Kalle kysyi mietteliäänä:

- Seitsemän maissa illalla? Eikös se ollut just silloin kun…

- Niinhän se taisi olla. Ja nyt kun muistelen niin sen meitä olkapäille läpänneen kaverin tukkapehkossa oli jotain tuttua. Meinaan, eihän me itse asiassa olla nähty koskaan ensimmäistäkään valokuvaa Hugosta kun hän oli nuori. Eikä taidettu nähdä muutenkaan kuin niitä missä hän oli kuvassa meidän kanssa. Nuorimpanakin jo yli viisikymppisenä äijänä.

Sen enempää he eivät ehtineet puhua sillä Veken olkapäälle lennähti hömötiainen. Tuo valkomusta pikkulintu oli muutenkin tunnetusti kovasti peloton ihmisiä kohtaan mutta tämä oli suorastaan tuttavallinen. Se nokkaisi Vekeä poskelle kevyesti. Suorastaan hellästi. Sitten se lensi Kallen olkapäälle ja teki saman. Tämän jälkeen se lennähti puun oksalle, vitskaisi vielä toveruksille ja lensi jonnekin korpeen. Veke totesi ihmeissään:

- Ei ne ihan noin tuttavallisia yleensä ole. Ja… eiks se sinunkin mielestä tullut…

- Joo… se tuli tuolta korsusta… mutta eihän se ole mahdollista…

Toverukset sytyttivät uudet nortit ja totesivat että joulusatuhan taitaa jatkua vielä. Ja me ollaan siinä mukana. Kun he palasivat takaisin korsuun he huomasivat että satu todellakin jatkui. Korsun pöydälle oli ilmestynyt pieni paketti. Kääritty ruskeaan paperiin ja ympäröity vanhalla puotinarulla. Koostaan päätellen siinä oli kirja tai paksu vihkonen. Niinhän se olikin. Kymmeniä vuosia vanha. Ja sen kannessa luki:

KORPR. HUGO MIETTISEN PÄIVÄKIRJA

Kun käärepaperi oli otettu pois niin vihkonen aukesi itsestään ja näkyville tuli vihkoon liimattu valokuva jossa olivat ne neljä sotilasta jotka eilen olivat käyneet heidän yllättävinä jouluvierainaan. Kuva oli otettu jonkun korsun suuaukon edestä. Kuvan alla luki:

Minä, Juntunen, Silvennoinen ja Huuskonen. Rukajärvi, 24.12. 1941. Päästiin linjasta nopeaan joulusaunaan. Ryhmä vajunut puolella matkan varrella. Täydennyksiä pitäis tulla uudeksi vuodeksi.

Vihkosen sivut kääntyivät jälleen itsekseen ja näkyville tuli sivu elokuulta 1944 jolloin Rukajärvellä käytiin Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut. Ne jatkosodan viimeiset taistelut:

Rukajärvi, Tahkokoski, Kenttävartio Asko, 3.8.1944

Toista päivää ryssän saartamana. Puolustus on pitänyt. Mutta kuinka kauan? Ei kestetä enää kauaa. Niitä on varmaankin pataljoona ja meitä vaan onneton vahvennettu joukkue. Onneksi asemat ovat hyvät. Pakko uskoa ja elää toivossa.

Seuraavalle päivälle oli uusi merkintä:

Rukajärvi, Tahkokoski, Kenttävartio Asko, 4.8. 1944, ehtoolla

RajaJP 6:n pojat puhkaisivat pussin ja ajoivat ryssän pois. Korsun katolle se kertaalleen pääsi mutta eipä sen pidemmälle. Eikä päässyt kyllä sitten katolta enää poiskaan. Tuuri riitti vielä tämän kerran.

Jos selviän tästä reissusta ja elän vanhaksi tai jos uuvun matkan varrelle ja kuolen nuorena, niin joka tapauksessa haluaisin syntyä uudestaan pienenä hömötiaisena. Kaukaisimpaan korpeen. Kauas kaikesta. Niin että voisin elää uudelleen aivan toisen elämän. Unohtaen tämän kaiken.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta Kalle rikkoi sen:

- Me voitais tietysti pähkäillä loppuikämme että miten tää oli mahdollista. Se eilinen sauna. Se hömötiainen. Ja tää vihko. Miten se tähän ilmestyi? Mutta ei me siitä koskaan päästä puusta pitemmälle. Minä taidan mieluummin tuumia että kaiken, minkä Hugo teki elämässään, hän teki tyylillä. Ja niin hän taisi tehdä lähtönsäkin.

- Joo. Ja minä luulen että Hugo pärjää hyvin hömötiaisenakin. Minä ehdotan, että laitetaanpa rommivesi kiehumaan ja sitten luetaan tuo vihko kannesta kanteen. Jonka jälkeen lämmitetään sauna. Hugon ja niitten muitten sotilaitten kunniaksi.

- Näinhän me tehdään.

Toverukset alkoivat kahlata Hugon sotapäiväkirjaa. Sivujen kääntyessä Hugon poismenoon sisältyvään suureen suruun alkoi tulla mukaan aina vain enemmän suurta kunnioitusta. He ymmärsivät että vaikka Hugo oli tehnyt heille eläissään paljon, niin suurimmat palveluksensa hän oli tehnyt jo ennen kuin he olivat syntyneetkään. Ja samalla he alkoivat ymmärtää kuinka vähäpätöisiä heidän omat tekonsa olivat olleet ja kuinka turvattua elämää he olivat saaneet elää. Kaikkien Hugojen ansiosta. Kun olisi vain ehtinyt ajoissa kiittää.

Tämä joulu jäisi sieluun iäksi. Kupariin pakotettuna kuvana joka ei koskaan katoaisi.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa helvetin porteilla