lauantai 29. helmikuuta 2020

HUSUPÄIVÄN KARKAUS


Eiku siis karkauspäivän Husu



Näin alkuun täytyy tunnustaa että täällä Hotellin respassa ihan oikeasti tykätään Husu Husseinista. Ei ehkä hänen säkenöivän älykkyytensä vuoksi. Ei ehkä myöskään hänen miellyttävän luonteensa vuoksi. Eikä välttämättä myöskään sen tinkimättömän ja pyyteettömän työn vuoksi mitä hän on tehnyt Suomen ja suomalaisten eteen. Vaan siksi, että hän paremmin kuin ehkä kukaan muu osoittaa kerta toisensa jälkeen todeksi niin valtamedian kuin valtakoneistomme kaksinaismoralismin.

Jos joku kansallismielinen henkilö päästää suustaan nuijapään niin lööpit kirkuvat. Mutta kun Husu aina uudestaan ja uudestaan päästää suustaan kolmekiloisen goljatsammakon niin seurauksena on syvä hiljaisuus. Eihän kävelevän solidaarisuuspokaalin asemaa voi huojuttaa vaikka pokaali itse yrittää sitä parhaansa mukaan tehdä. Vaan milläs lailla Husu on sitten viimeksi pieksänyt suutaan? No, hänhän on ollut huolissaan suomalaisten geeniperimästä:



Varsinaiseen serkusavioliittoasiaan voi tietysti kommentoida seuraavalla kuvalla jonka sisällön tavallinen suomalainen oikein hyvin tietää ja saattaa jopa sanoa ääneen. Sen toki tietää myös suvaitsevais-tiedostava henkilöoletettu mutta hän taas vaikenee asiasta koska sen ääneen sanominen olisi selvää faktismia eli faktojen käyttämistä utopian vastaisesti ja se saattaisi aiheuttaa henkisen pipin aivan vääriin suuntiin ja väärille ihmisille:



Klikkaa kuva isommaksi.

Mutta hei. Entäs jos tavallinen suomalainen twiittaisi tuon Husun twiitin kääntäen asiat päälaelleen? Tyyliin kenelle serkumpi onkaan herkumpi? Tarjolla olisi nykymeiningin mukaan ilman muuta leivätöntä pöytää perusteella että ”kyseinen henkilö on julkisesti esittänyt väitteen että somalit ovat taipuvaisempia naimaan serkkujansa suomalaisiin verrattuina jotka eivät nai niitä ollenkaan. Vaikka väite onkin ehkä tosi se sisältää elementin jonka perusteella voidaan saada mielikuva että somalialainen kulttuuri olisi jollain lailla sukurutsaisempi ja sen myötä huonommin toimiva kuin suomalainen kulttuuri ja sen voi tulkita viha-ajatukseksi joka on ilman muuta kiihottamista kansanryhmää vastaan.”

Mitä tulee Husuun itseensä niin oikeastaan käy hieman sääliksi suvaitsevais-tiedostavaistoa. Meinaan, jätkä pyrkii jatkuvasti osoittamaan että ”keisarin uudet vaatteet” ei ole satu vaan dokumentti ja silti kyseiset yksilöt joutuvat kerta toisensa jälkeen väittämään pokkana että häiskää tulee pitää jonkunlaisena Somalian armonlahjana Suomelle.

Husullahan on selvästi yksi tai useampi haamukirjoittaja hänen varsinaisiin blogikirjoituksiinsa. Näistä haamukirjoittajista ja Hususta tulee elävästi mieleen Kummelin pääministerisketsit hieman muunnettuna:

- Hei, missäs Husu… ei helvetti, se on taas twiittaamassa… nyt äkkiä ennen kuin se ehtii painaa enteriä…

Oikein mukavaa karkauspäivää kaikille lukijoille. Ja ilman muuta myös Husulle. Jatka valitsemallasi linjalla! Hotellin respassa tykätään sinusta! Ihan oikeesti! Sinä edustat somalien parasta A-ryhmää!



*

Lisäys samana päivänä. Oulun kaupunkihan on upottanut 2,5 miljoonaa Safe Oulu-projektiin jolla on tarkoituksena vähentää niitä raiskauksia. No onko mitään saatu aikaiseksi? Onhan toki:


Ny meinaan loppui raiskaaminen Oulussa niin kertakaikkiaan…

perjantai 28. helmikuuta 2020

JOTAIN IHAN MUUTA LXXVIII


Eli yölinjalla



Heti alkuun voidaan todeta että otsikko valehtelee eli tässä ei ajella yölinjalla ollenkaan vaan enempi valoisan aikaan. Mutta koska kyse on kuorma-autoista niin Tapio Rautavaara yölinjallaan käy otsikkokuvaksi ihan hyvin. Eli tässä jälleen paetaan pakkofeministisestä ja pakkovaginoidusta nykypäivästä Kekkoslovakian maanteille ja esitellään tällä kerralla hieman sen ajan kuorma-autokalustoa. Mukana on luonnollisesti mukana lähes tuoreita kaupallisia tiedotteita. Kiitokset taas Vanhat Koneet-lehdelle sekä yleensäkin suomalaisille autoharrastajille joitten ansiosta nämäkin vanhat helmet ovat säilyneet ehjinä.

Sen kummemmitta selittelyittä siirrymme 1950-luvun Kekkoslovakiaan sekä siitä aina 1980-luvun alkuun ja katsastamme hieman sen ajan raskasta siviilirautaa. Ensimmäisenä esitellään suomalaista voimaa eli kuusipyörävetoinen Vanaja VKN 3600+1230:



Myös silloinen Riihimäen kauppala luotti Vanajan osaamiseen:



Jossain päin Hämettä taas kuorma kulki ketterästi Volvo L395-kuormurilla. 

Noissa vanhoissa mustapohjaisissa rekisterikilvissä on muuten oma tyylinsä. Käsittääkseni Suomessa on edessä taas rekkariuudistus sillä nykyisissä alkaa numerot loppumaan kesken. Onko uusi rekkari sitten muotoa XXX-YYYY vaiko XXXX-YYY. Vai jotain vielä muuta? XXXX-YTiiTyy?

Tokihan jo 1950-luvulla maanteillämme oli käytössämme (länsi)saksalaista voimaa eli Mercedes-Benz L311 + Lindner-vaunu:



Pienempi mutta erittäin käyttökelpoinen työkalu oli Mersun Unimog. Lausutaan Unimokki:



Ja tähän väliin kaupallinen tiedote:



Tavallisessa huushollissa niin Kekkoslovakian aikaan kuin nykyisinkin juodaan maitoa. 1950-luvulla maito tuotiin maitolaitureille tonkissa ja sitähän kuskaili meijeriin Vanaja VAK2:



Ja siirrytäänpä sitten 1960-luvulle. Ja sehän pitää tietenkin tehdä suomalaisissa merkeissä eli tarjolla on Kontio-Sisu K138:



Ja laitetaan sitten hieman raskaampi Kontio-Sisu K-134SV 4800+1200:



Väliin kaupallinen tiedote:



Tietenkin myös ruåttalaista rautaa oli tarjolla eli Volvo N86:



Toinen yleinen ruotsalaismerkki oli jo 1960-luvulla Scania-Vabis joista tässä esillä malli L75:



Älkäämme koskaan aliarvioiko suomalaista voimaa ja sitähän tarjoaa Sisun kymppipyöräinen Sisu K-34SP. Styrkkaa handussa ja koneessa:



Ja sitten laitetaan esille harvinainen nokaton Sisu KB-112:



Laitetaan vaihteeksi kaupallisia tiedotteita:




Kuskataanpas jälleen maitoa ja sitähän kuskasi länsisaksalainen Mercedes-Benz 1113. Kysymys kännykkäaikana syntyneille: mahdatteko tietää mikä toi pömpeli tuon kuorma-auton vieressä on?



Vastaus: menneitten aikojen nuorisotalo.

Ja sitten huomattavan harvinaista kalustoa eli Teijon tehtaitten tekemä Wilke KB1-67/4800:



Hyvin monenlaista kuorma-autoa pikku-Ykäkin ehti nähdä ainakin vilaukselta mutta tämä Scammel Scarab ei kyllä koskaan sattunut silmään:



Aikamoinen idea sinänsä. Raskasta kuormaa vetävä vetoauto jossa on vain yksi pyörä edessä. Perinteisempiä ratkaisuja käytti Kekkoslovakian teillä varsin yleisesti näkynyt Petteri eli Bedford J6:



Pöllikuormaa Längelmäellä veti puolestaan Magirus-Deutz Saturnus 69:



Lättänokkaista Volvon 1960-lopun voimaa edusti Volvo FB88. Jostain kumman syystä muuten suurin osa näitten kuvien autoista on rekisteröity vanhassa Mikkelin läänissä. Liekö autoharrastus siellä erityisen suosittua?



Suomessa hieman harvinaisempi saksalaismerkki eli MAN on tässä edustettuna 735H-mallilla:



Lopetetaan 1960-luvun osio ajattoman tyylikkäällä piikkinokalla eli Mersun LA321-mallilla:



Ja tähän väliin sitten hieman kaupallisia tiedotteita:




Ja sitten onkin aika siirtyä 1970-luvulle ja kyseinen vuosikymmen on hyvä aloittaa noitten aikojen teillä hyvin yleisellä näyllä eli Kontio-Sisu L 131 SVT:llä:



Ammoin Mersu, edelleen Mersu eli mm. maansiirtohommissa myös Mercedes-Benz LK 2624 oli varsin tuttu näky:



Kekkoslovakialaista kuormatavaraa kuskasi myös ns. Niittikoppi-Sisu eli Sisu M-162:



Sisujahan luonnollisesti käytti ja käyttää edelleen myös sotavaltio josta tässä esimerkkinä Karhu-Sisu L-137:



Sotavaltio käytti luonnollisesti myös neuvostoliittolaista rauhanrautaa niin kuin tätä KrAZ-255B:tä jota käytettiin tykinvetäjänänä sekä silta- ja ponttoonikaluston kuljetuksissa:



Tykinvetäjänä käytettiin myös neuvostoliittolaista ZIL-157-kuormuria jolle sitten paljon myöhemmin sotkamolainen Korpikorsu-matkailuyritys keksi huomattavasti rauhanomaisemman käyttötarkoituksen liikkuvana saunana:



Kun tässä tuli avoimesti piilomainostettua suomalaista yritystoiminta niin laitetaan myös kaupallisia tiedotteita. Huomatkaa ensimmäisen mainoksen avoimen sovinistinen, ettei suorastaan misogyyninen ote:




Ja muistutetaan sitten sotavaltion ajovehkeistä vielä monelle oman aikani varusveijarille tutusta Proto-Sisusta eli Sisu A-45:stä:



Siihen aikaanhan ei lavalla ollut mitään istuimia eikä turvavöitä mutta ei niitä kukaan silloin osaanut kaivatakaan. Jos siirrytään takaisin puhtaaseen siviilirautaan niin sellutehtaitten pohjattomaan kitaan kuskasi puutavaraa myös Mersun V10-koneella varustettu 1932A:



Sinänsä kun ollaan Suomessa niin on ehkä turha erotella sotilasrautaa siviiliraudasta sillä tuolloin – niin kuin epäilemättä nykyisinkin – on koko siviiliautokalusto pakko-otettavissa armeijan tarpeeseen jos liikekannallepano joudutaan pistämään pystyyn.

Vielä Kekkoslovakian viimeisessä vaiheessa Sisu meni, valmisti ja möi nelivetobussin Huippuvuorille. Tarina ei kerro, että liekö auto nykyisin missä kunnossa.



Vaan mikä oli yhteistä kaikilla Kekkoslovakian teillä ajaneilla kuormureilla? Tietysti se, että niissä oli suomalaiset rekisterikilvet ja kuskit puhuivat suomea. Nykyisin sekin tilanne on päivitetty toisenlaiseen muottiin. Ja laitetaan sitten vielä pari kaupallista tiedotetta. Jokainenhan sen tietää että tällaisten kansallismielisten blogien ylläpitäjät ovat Moskovan trolleja ja jopa niin ovelasti aivopestyjä etteivät sitä tajua itsekään. Mutta pannaan viimeiset kaupalliset tiedotteet sen mukaisesti:





Raskasta ryssänrautaa ja räjähteitä. Ja vielä käppäukon blogissa. Tuostahan joku sopiva tutkijatar pamauttaa sellaisen tutkimuksen johtopäätöksineen jotta pois tieltä. Vaan tässähän heitä oli tällä kertaa ja pianhan kalenterin mukaan siirrymme kevääseen. Tosin osassa maata on ollut koko talven kestävä marraskuu mutta ei anneta sen masentaa itseämme. Kevättä odotellessa.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

ANTERO LÄRVÄNEN JA PAINOTETUT IHMISOIKEUDET


- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradiosta ja jatkamme tällä kertaa ohjelmasarjaamme ”Epätietoinen Pinnanmaalta kysyy”. Kysymyksen esittää jälleen aktiivinen kuuntelijamme Urmas Blärbänen ja se kuuluu näin:

”Tämä huulipunahallituksemmehan on taas aukaisemassa ketsuppipulloa ja tuomassa maahan jotenkin Kreikkaan ajautuneita yksintulleita alaikäisiä jotka eivät välttämättä ole ajatuneita, eivät yksintulleita eivätkä alaikäisiä. Sehän on selvää että perussuomalaiset ovat kyseenalaistaneet tämän puuhastelun ja siitä oikeusministeri Anna-Maja Henriksson on vetäissyt porot nokkaansa ja äksynnyt että ”Perussuomalaisilta puuttuu täysin inhimillisyys. Lapset ovat lapsia ja heillä on erityiset ihmisoikeudet”.

Kysyisinkin nyt – kun elämme tässä ”eikö teitä hävetä-kulttuurissa” – että kuinka nykyisin määritellään nämä ihmisoikeudet kun ne tuntuvat koskevan melkein kaikkia Telluksen ihmisiä paitsi tavallisia suomalaisia. Nykyisinhän kun kehitellään kaikenlaisia uusia termejä ja määrityksiä liukuhihnalta niin utelen, että onko näitten ihmisoikeuksienkin perusmerkitys muuttunut? Ja jos on, niin kuinka?”

- Kas niin, siinäpä tanakka kysymys. Yritimme saada asiasta lausuntoa ministereiltä mutta ne olivat kaikki sattumoisin ilmoittautuneet yhden käden taputuskurssille. Mutta emmehän me jääneet neuvottomaksi. Eli asiassa tarjoaa taas kerran tiukkaa asiantuntemustaan saneleva ja ihmisten asioihin kärsänsä työntävä korkea-arvoinen virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen. Tervetuloa lähetykseen, Lennipirkitta.

- Kiitos, Antero ja terveiset taas kerran pinnanmaalaisille kuulijoille jotka ikävällä tavalla seisovat vieläkin jalat polvea myöten reaalimaailman synkässä suossa. Ehkä pystyn omalta osaltani auttamaan teitäkin vielä eräänä kauniina päivänä lentämään unelmien siivin. Niin kuin esimerkiksi hallituksemme lentää. Ai, me elämme ihanaa aikaa.

- Mitenkä on, Lennipirkitta, ovatko ihmisoikeudet uudelleen määriteltyjä ja jos ovat niin millä tavalla?

- Niin no, ihmisoikeuksien määrä maailmassa on tavallaan vakiokokoinen möhkäle mutta se, kuinka niitä jaetaan täällä Suomessa on sitten eri asia ja sen vuoksi ei tulisi puhua varsinaisesti ihmisoikeuksista vaan painotetuista ihmisoikeuksista.

- Mitä nämä painotetut ihmisoikeudet sitten tarkalleen ottaen ovat?

- Niitä on hieman vaikeaa selittää pelkkänä määritelmänä. Ehkä valaisen asiaa esimerkkien kautta?

- Olkaa niin hyvät.

- No esimerkiksi jos etnisesti edistyksellinen henkilö saapuu Suomen kamaralle ja vaatii –  siis vaatii, ei pyydä –  turvapaikkaa niin hänelle tosiasiallisesti kuuluu turvapaikan lisäksi pysyvä oleskeluoikeus pysyvällä ja varmalla elatuksella. Tämä siksi, että kyseinen henkilö kuuluu painotettujen ihmisoikeuksien piiriin.

- Mikäli käy ilmi että kyseinen henkilö on ilmoittanut olevansa 16-vuotias mutta tosiasiassa on lähempänä kolmeakymmentä niin se ei muuta pysyvää oleskelu- ja elatusautomaattia sillä se on painotettujen ihmisoikeuksien periaatteitten mukaista toimintaa.

- Mikäli kyseinen henkilö tekee maassamme väkivalta- ja/tai seksuaalirikoksia niin tämä ei muuta elatusautomaattia ja niin valtamedian kuin virkakoneiston tulee salata kyseiset rikokset parhaan kykynsä mukaan etteivät ne loukkaisi painotettuja ihmisoikeuksia.

- Jaahah. Alan hahmottaa. Ja onko idea siitä että näille tyypeille pyritään mahdollisimman nopean kaavan mukaan saada Suomen kansalaisuuksia myös painotettujen ihmisoikeuksien mukainen? Vaikkei tyypillä olisi niin kieli- kuin ammattitaitoa ja ainoa palkanmaksaja on edelleenkin ja tulevaisuudessakin pelkkä veronmaksajan päivä päivältä reikäisempi tasku?

- Nimenomaan näin. Ja painotettujen ihmisoikeuksien mukaan kyseisen henkilön väkivallan teko on pienempi paha kuin suomalaisen sanoma perusteltu sana.

- Antakaas kun hetken mietin? Onko myös niin että kun joittenkin – etnisesti edistyksellisien – ihmisryhmien ihmisoikeuksia painotetaan ylöspäin niin samalla automaattisesti joittenkin toisten ihmisoikeuksia painotetaan alaspäin?

- Totta kai. Sinähän Antero alat hahmottaa asioita. Kyse on tasapainosta. Ja ne, joitten kohdalla ihmisoikeuksia painotetaan alaspäin ovat erityisesti suomalaiset vanhukset, työttömät ja nuoret. Kansallismieliset tietysti nillittävät vallitsevasta asiantilasta mutta siihen niin valtakoneisto kuin valtamedia voivat aina pokkana väittää että kaikkia koskevat samanlaiset ihmisoikeudet ja äärioikeistolaiset näkevät näkyjä ja valehtelevat. Onhan se ehkä härskiä mutta tehokasta.

- Tehokasta mutta samalla aika epäreilua niitä suomalaisia kohtaan joitten ihmisoikeuksia painotetaan sinne lattian suuntaan. Ettei jopa kellariin. Ja heidän määränsä kasvaa koko ajan.

- Epäreilua ehkä mutta sinun tulee Antero ymmärtää, että noilla suomalaisilla ei ole samanlaista määriteltyä uhriutumispääomaa kuin etnisesti edistyksellisillä ja erityisesti islamilaisilla sellaisilla.

- Kuka sen uhriutumispääoman muuten on määritellyt?

- Tietysti me suvaitsevais-tiedostavat ihmiset.

- Kukas teille sen määrittelyoikeuden antoi?

- Tietysti me suvaitsevais-tiedostavat ihmiset.

- Niinpä. Rajaton määrittelyoikeus on oikeastaan aseetonta väkivaltaa. Tehokasta sellaista. Mutta sanokaapas, saneleva ja ihmisten asioihin kärsänsä työntävä korkea-arvoinen virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen, onko tuossa vallitsevassa asiantilassa oikeastaan mitään järkeä?

- Noin perinteisessä mielessä ei tietenkään ja se – ilmastohysterian ohella – tuhoaa jossain vaiheessa sekä maan talouden että yhteiskuntarauhan. Mutta näin lähitulevaisuutta ajatellen siinä on huomattava määrä järkeä. Ruokkiihan se ihanasti suvaitsevais-tiedostavaa egoa. Ja samalla järjestelmäpuolueet saavat siinä välttämättömiä uusia äänestäjiä. Ja saavat sitten tietenkin myös tehokkaan lyömäaseen kansallismielisiä tahoja vastaan.

- Minkälaisen lyömäaseen?

- Tietenkin sen että vaadittava epistola on määritelty niin järjettömäksi ja härskiksi että kansallismieliset eivät kerta kaikkiaan voi yhtyä siihen. Ja koska he eivät yhdy siihen niin me – määritysvaltamme turvin – määrittelemme heidät äärioikeistolaisiksi joilta puuttuu täysin inhimillisyys. Näin toimii myös oikeusministerimme päivitellessään persujen hirveää julmuutta. Se päivittely on ehkä teennäistä ja läpinäkyvää mutta se on kuitenkin oikeaksi määriteltyä ja se menee yllättävän monelle läpi.

- Ja se menee läpi siksi että tätä määritelmää toistetaan valtamediassa jatkuvasti. Katsos, Antero, hyvin suuri osa ihmisistä vieläkin uskoo valtamediaan tai oikeastaan ei uskalla olla uskomatta. Ja silloin moni heistäkin jotka ajattelevat kansallismielisesti eivät uskalla äänestää perussuomalaisia vaan antavat protestinsa äänestämällä vuoron perään kepua tai demareita. Jotkut jopa kokoomusta kuvitellen sen olevan isänmaallinen oikeistopuolue. Toivoen samalla että ihme joskus tapahtuisi. Mutta kun me olemme vallan kahvassa niin silloin ei ihmettä todellakaan tapahdu. Eikä muuten oikeuttakaan. Muuta kuin painotettua ja määriteltyä sellaista. Siitä me pidämme huolen.

- Saneleva ja ihmisten asioihin kärsänsä työntävä korkea-arvoinen virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen, kiitän teitä haastattelusta ja siitä että valaisitte taas kertaalleen mädäntynyttä mutta silti täydelliseksi määriteltyä suomalaista poliittista elämää. Täällä Antero Lärvänen, siirto rutioon:

- Ja täällä paikallisration rutio. Jatkamme kotimaisella jazzilla ja soitamme uusintana kappaleen ”On tämä saatana työmaa” joka tavallaan kuvailee varsin hyvin myös yhteiskunnallisia tuntoja:

maanantai 24. helmikuuta 2020

KÄYTÄNTÖ JA HÖLYNPÖLY


Olen useaan otteeseen todennut että julkishallinto on perustettu vain ja ainoastaan sen vuoksi, että sen välityksellä kansalaisille voidaan tarjota välttämättömiä peruspalveluja. Tämän vuoksi julkisen sektorin suorittava taso on siinä tärkein ja oleellisin. Suomessa tämä asia hyvin pitkään ymmärrettiinkin mutta viimeisten vuosikymmenten aikana ajatus on vääristynyt ja nykyisin julkinen sektori mielletään – lähinnä akateemisten – ihmisten suojatyöpaikaksi.

Siispä julkishallinto on nykyisin täynnä hallintojohtajia, hallinto- ja kehittämisjohtajia, projektipäällikköjä, arviointipäällikköjä, hallintopalvelupäällikköjä, henkilöstöpäällikköjä, kehittämispäällikköjä, sijaishuollon aluekehittäjiä, erityissuunnittelijoita, strategiapäällikköjä, tulosaluejohtajia, tulosaluesihteereitä, ryhmäpäälliköitä, henkilöstövisiosuunnittelijoita ja muita komean kalskahtavia titteleitä.

Olennaista näissä on, että kyseisen ryhmän niin sanottu työ ei liity varsinaisesti millään tavalla suorittavan tason työhön vaan se on olemassa vain omaa itseään varten lähinnä loputtomana ikiliikkujana. Eli toisin sanoen heitä ei varsinaisesti tarvita missään. He ovat täysin turhia mutta he nauttivat silti palkkaa. Tietokirjailija Matti Wiberg nimittää kyseisiä työntekijöitä osuvasti hölynpölytyöntekijöiksi ja lisää:

- Nämä ovat sellaisia työpaikkoja, joissa ei varsinaisesti tehdä mitään tuottavaa, vaan leikitään työn tekemistä ja liki koko työaika käytetään työtä muistuttavaan oheistoimintaan, kuten turhanpäiväiseen kokoustamiseen, tuloksettomiin neuvotteluihin, keinotekoiseen raportointiin, datasyöttämistä varastoon, jota kukaan ei käytä ynnä muuta.

Sekä:

- Hölynpölytyötä tekevä tietää, ettei häntä oikeasti tarvita.

Itse voin allekirjoittaa tämän. Käytän tosin itse termiä tyhjän paskan hiertäjät mutta käytetään tässä kirjoituksessa sitä hölynpölytermiä. Hölynpölyn ongelmahan on tietysti se, että se vie voimavaroja pois sieltä missä niitä tarvittaisiin eli suorittavalta taholta. Lähinnä resursseina eli organisaatioon on palkattu ihmisiä joita ei tarvita mutta joitten palkkaus estää niitten ihmisten palkkaamisen joita tarvittaisiin. Niihin suorittaviin töihin. Joita varten julkishallinto yleensä on olemassa.

Mutta ongelma korostuu siinä vielä pahemmin että hölynpöly ei malta pysyä karsinassaan vaan se sotkeutuu muutenkin ylirasitetun suorittavan tahon toimintaan. Yritän hieman selvittää, miten se vaikuttaa suorittavaan tahoon. Reaalimaailmassa asioitten kehitys ei etene aivan niin nopeasti kuin tässä kirjoituksessa mutta idea varmaankin tulee selville. Selityksessä tarvitaan hieman kuvia ja kuvaselityksenä kerron ensiksi:

- Siniset pallot ovat työyhteisön – siis suorittavan tason –  käytössä olevia voimavaroja.

- Punaiset pallot ovat se määrä, kuinka paljon voimavaroja suorittavaan työhön tarvittaisiin.

- Ruskeat pallot ovat hölynpölyyn uhrattuja voimavaroja.

Alkutilannehan on työyhteisölle kaikkien Suuren Laman jälkeisten leikkausten jälkeen muutenkin haastava eli suurinpiirtein tällainen:



Eli voimavaroja ei ole tarpeeksi. Hölynpöly on vienyt voimavaroja jo pelkällä olemassaolollaan sillä siihen uhratut voimavarat oltaisiin voitu käyttää varsinaiseen työhön. Mutta valitettavasti hölynpölylle ei riitä että se puuhailisi pelkästään keskenään vaan se on päättänyt alkaa ”kehittää” suorittavaa työtä. Jos hölynpöly askartelisi vain keskenään niin asia ei sinänsä muuttaisi olennaisesti vallitsevaa tilannetta mutta ”kehittämiseenhän” kuuluu tietysti suorittavalle taholle annettava pakollinen koulutus joissa opetetaan hölynpölyn saamia ”ideoita”.

Pelkkä koulutus ei tietenkään riitä vaan työyhteisölle lähetetään etukäteen oppimateriaalia tutustuttavaksi ja tietenkin omaksuttavaksi. Oppimateriaalissa on paljon neliöitä, kaavioita, vuokaavioita ja hienoja sanoja kehittämisprosessista, strategioista, synergiasta, integroitumisesta, visioista, kulttuurillisen vuorovaikutuksen kehittämisestä ynnä muusta hienosta jota työyhteisö ei tarvitse vaan se tarvitsisi lähinnä muutaman varsinaisen työntekijän lisää. Niinpä työyhteisön jäsenet joutuvat vasten tahtoaan pänttäämään jotain, jota he eivät tarvitse joiltain, joilla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa heidän työhönsä mutta jotka silti mieltävät että he voivat opettaa suorittavaa tahoa työssään. Samalla kun suorittava taho pänttää turhaa, se ei voi suorittaa varsinaista työtään vaan se tekee pakotettuna hölynpölyä:



Ja tämän jälkeenhän on sitten edessä varsinainen – kerta toisensa jälkeen toistuva – koulutus jossa osaamattomat opettavat haluttomille tarpeetonta ja samaan aikaan haluttomat eivät ole tekemässä varsinaista työtään jonka he jo muutenkin osaisivat:



Samaan aikaan kun työntekijät joutuvat pakkokeskittymään pakkohölynpölyyn ei työn vaatimukset suinkaan pienene ja koska työ tehdään pienenevillä voimavaroilla niin vaatimukset tosiasiassa kasvavat:



Koulutuksien seurauksena työntekijät joutuvat täyttämään entistäkin enemmän erilaisia lanketteja sekä tekemään koulutuksesta johtuvia kyselyitä, kirjaamisia, seurantaraportteja ja tilastointeja sillä hölynpöly tarvitsee niitä tehdäkseen kehittämiskoulutuksesta loppulitviikin jonka joku toinen hölynpöly lukee jos kerkiää. Todennäköisesti ei kerkiä sillä hän on itse omalla tahollaan lähettänyt työntekijöille ennakkomateriaalin seuraavaan koulutukseen. Työntekijöille lisääntynyt paperihölynpöly ei ole sinänsä pahinta. Pahinta on se, että se joutuu muuttamaan työmenetelmänsä hölynpölyn – joka ei edelleenkään ymmärrä varsinaisesta työstä mitään – vaatimusten mukaiseksi.

Samaan aikaan organisaatioon on palkattu kolme hölynpölyä lisää. Kaksi suunnittelemaan välttämätöntä organisaatiouudistusta. Eihän edellisestä ole viittäkään vuotta. Ja kolmas siksi että erään virastopösön siskontyttö valmistui lopultakin yhteiskuntatieteitten maisteriksi eikä projektikoordinaattoreita kerta kaikkiaan voi olla liikaa. Nämä kaikki toimenpiteet yhdessä tietysti lisäävät suorittavan tason työn vaativuutta ja samalla vähentävät voimavaroja:



Ja sittenpä tuleekin se organisaatiouudistus ja sehän vaatii jatkuvan sekä loputtoman ”kehittämisen” ohella huomattavan määrän välttämätöntä hölynpölyä. Samalla sairaslomien määrä lisääntyy koska työntekijät alkavat väsyä:



Kierre jatkuu ja jatkuu ja jossain vaiheessa huomataan että suorittava taso on sekä työmäärän että työkalujen puuttumisen – jotka on ”kehittämisen” myötä viety nollaan – vuoksi kerta kaikkiaan kusessa:



Hölynpöly ei jää tilanteessa neuvottomaksi vaan perustaa selvityskomitean tutkimaan sitä, miksi niin hyvät ja moneen kertaan suorittavalle tasolle opetetut teoriat eivät toimi käytännössä. Syynä on selvästi työntekijöitten haluttomuus omaksua uusia, kehittyneitä menetelmiä. Työntekijät tarvitsevat ilman muuta lisää asiaan liittyvää koulutusta sillä mikäli teoria ja käytäntö eivät kohtaa, on vika aina käytännössä ja se tulee ehdottomasti saattaa toimimaan teorian mukaisesti.

Kuinka paljon julkishallinnossamme on hölynpölytyöntekijöitä eli tyhjän paskan hiertäjiä? 100.000? 150.000? Kun mukaan lasketaan verorahoitteiset NGO-organisaatiot niin määrä kasvaa edelleenkin.

Julkishallinnon käsittämättömäksi turvonnut täysin tarpeeton virastopöhö on Suomen taloudelle yksi vaarallisimpia asioita mutta siitä keskustelua on vältetty viimeiseen saakka. Jos maassamme olisi aivan oikeasti toimiva valtamedia niin se nostaisi asian tapetille. Ehkä se jopa kysyisi Järjestelmäpuolueen edustajilta että ”mahdatteko muistaa, mikä on julkishallinnon perimmäinen tehtävä?”.

Toisaalta, valtamediamme itsekin on ollut jo pitkään hölynpölyä puhtaimmillaan. Vaarallista hölynpölyä.