VAROITUS, JOTA EI USKOTTU

Mennäänpä 32 vuotta taaksepäin ja näytetään erästä juttua jonka Helsingin Sanomat (ei ehkä silloin vielä Pravda) julkaisi. Se on tosin maksumuurin takana, mutta asiasta saa hyvän kuvan silti:

No, ei uskottu. Tosin kehitysmaalaisia alkaa olla koko itä-Helsinki täynnä. Vaan miten tuo juttu eroaa vuoden 2026 julkaisuista? No, luonnollisesti vastaavaan juttuun olisi jo tuohon tekstimäärään upotettu sana rasismi noin viisi kertaa.

Se lyhyesti tällä kertaa.

VÄHÄN MUISTETTU MIEHITYS

Tänään, 6, joulukuuta oli aikanaan Suomen itsenäisyyspäivä. Nythän siitä on vapaaehtoisesti luovuttu jo aikaa sitten. Itselläni on ollut jo varsin kauan aikaa tapana muistella kyseisenä päivämääränä sotahistorian vähemmän tunnettuja taisteluja. Tällä kertaa ei kyseessä ole taistelu, vaan puhdas miehitys.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittiin jatkosodan jälkeen välirauhansopimus 19.9.1944. Sopimuksesta huolimatta puna-armeija ylitti rajan Pohjois-Suomessa ja miehitti alueita Kuusamosta, Taivalkoskelta ja Suomussalmelta kolmen jalkaväkirykmentin voimin aina parin kuukauden ajan. Kyseisessä kartassa miehitetyt alueet suurin piirtein:

Kuva sivustolta https://suomi-1944.weebly.com/neuvostoliiton-miehitys-kuusamossa-ja-suomussalmella.html

Mikä oli miehityksen perimmäinen syy? Saattoi olla, että sillä painostettiin suomalaisia aloittamaan sotatoimet saksalaisia vastaan. Osittain alue saattoi olla lähtöalue uudelle hyökkäykselle. Ainakin Neuvostoliiton Karjalan rintaman komentaja Kirill Meretskov oli halukas jatkamaan hyökkäystä aina Perämerelle saakka. Stalin kuitenkin päätyi poliittiseen ratkaisuun.

Suomalaiset siviilit oli alueelta evakuoitu. Alueella niin puna-armeija kuin sieltä vetäytyneet saksalaiset ryöstelivät ja polttivat paikkoja. Lopulta puna-armeijan joukot vetäytyivät rajan toiselle puolelle 21.11.1944. Onneksi. Ne olisivat voineet jäädäkin sinne, eikä Suomella olisi tuolloin ollut keinoja estää sitä. Ne ovat nimittäin varsin hienoa seutua.

Evakkoperheet saivat sisäasiainministeriöltä paluuluvan ryöstettyihin ja tuhottuihin kyliin vasta 13.3.1945 alkaen.

Tuohon aikaan suomalaisilla oli paljon oikeita huolia. Jotenkin niistä selvittiin. Nykyisin varsinkin vihervasemmistolla on omat huolensa. Esmes se, että Suomen pitää boikotoida joitain eurohumppafestivaaleja koska Israel on niissä mukana. Ja se, että perussuomalaisten kansanedustaja Jenna Simula laittaa linnan juhliin rynkkykorun.

Mutta niin kuin on sanottu ennenkin: aina, kun vihervasemmistoa vituttaa, niin jotakin on tehty oikein.

MENNYTTÄ KAIPAAVAT OSA II

Kaksi takuurumaa käppäukkoa eli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jatkoivat rauhallista saunailtaansa josta hiljattain kirjoitettiin. Lötjönen lisäsi saunan pesään annoksen pienhiukkastuhoa ja Ykä teki samoin takalle. Miehet istahtivat pukuhuoneeseen, jossa oli tarjolla asenteellista sakuskaa ja aukaisivat Tsuhnan Kostot. Lötjönen otti hörpyn ja tuumasi:

- Joo, viime saunatauon vihapuheista jäi muutama olennainen osa-alue pois. Ja yksi on tää ympäristöhullutus. Joka alkoi pienestä ja on levinnyt hirviöksi, joka on tuhoamassa Suomen talouden.

Ykä sytytti voimasavuke Bostonin ja komppasi:

- Niinhän se jäi. Sehän alkoi sieltä Koijärveltä jossa silloiset protovihreät harjoittivat egonsa ruokkimista. Nykymittakaavalla se oli varsin vaatimatonta. Ehkä ne olivat ihan tosissaan sen ympäristön kanssa, hyvää tarkoittaen. Sittenhän perustettu vihreä puolue alkoi muuttua ympäristöliikkeestä vasemmistolaiseksi valvonta-, kontrolli- ja kärsäntyöntämispuolueeksi.

- Niin alkoi. Ja sitten 1990-luvulla niitä  egoaan ruokkivia leikkipartisaaneja alkoi tulla lisää. Muistat toki kettutytöt. Liekö koskaan laskettu sitä, mitä ne itseään luonnonsuojelijoiksi kutsuvat leikkipartisaanit aiheuttivat tuhoa Suomen luonnolle? Laskemalla liikenteeseen tuhansia minkkejä tappamaan kaikki mahdolliset eläimet ja lopulta ne minkitkin kuolivat nälkään jos niitä ei saatu kiinni. Ja minkkihän on haitallinen vieraslaji, tosin se ei näitä pimuja häirinnyt. Tuskin ne sitä edes tiesivät.

- Ja niiden jälkeen tulivat nämä egokapinalliset. Mietitääs sitä jos vaikka kansallismieliset suomalaiset harjoittaisivat samanlaista julkista kiusantekoa ajaakseen asioitaan, niin nehän olisivat kopissa alta vällein. Ja pitkän aikaa.

- Ja sekin on vain pientä kiusantekoa. Suurin ongelma on se, että poliittiselle koneistolle ympäristö- ja sen jälkeen ilmastohysteria on muuttunut pyhän lehmän ja kultaisen vasikan yhdistelmäksi. Jota ei uskalleta arvostella. Vihreät ideologineen ovat levinneet lähes kaikkiin puolueisiin. Ja sen vuoksi Suomi – joka on hoitanut niin ympäristö- kuin ilmastoasiat esimerkillisesti – mädättää omaa talouttaan tuon vihreän ideologian vuoksi. Hyvin harvassa puolueessa uskalletaan sanoa, että me ollaan tuolle epäjumalalle uhrattu jo tarpeeksi ja vielä aivan turhaan. Nyt riittää.

- Jep, ja sen vuoksi suomalaisille koululaisille ja – piru vie – varusmiehillekin pakkosyötetään kasvisruokaa. Tosin koulujen ja varuskuntien lähellä olevat mäkkärit ja pizzeriat kiittävät tästä käytännöstä. Kasvisruokapäivinä kassavirta käy. Mutta pitkässä juoksussa tämä on tappamassa suomalaista karjataloutta.

- Siitä muodin ja hysterian sekoituksesta on vaan tullut sellainen dogmi jossa niin kovin moni ihminen on mukana, siksi kun siinä täytyy olla mukana. Muuten ei ole edistyksellinen ja hyväksytty. Onhan se tietysti helppoa kun ei tarvitse ajatella.

Ykä aukaisi uuden Tsuhnan Koston ja tuumasi:

- Kun mennään sanotaanko se 35 vuotta taaksepäin niin silloin ei muuten ollut ensimmäistäkään älyhärpäkettä. Harvemmissa kodeissa tietokonettakaan, saati sitten internettiä.

- Ei ollu niin. Sen internetinkin kanssa jotenkin pärjäsi, mutta nyt kun katsoo melkein missä tahansa ympärilleen niin ihmiset iästä riippumatta kulkevat se härpäke kourassa ja tuijottavat sitä zombien lailla. Ja mitä nuorempi, sen enemmän se korostuu. Tällä vuosituhannella syntyneet elävät elämänsä sen masiinan kautta ja siinä jää se varsinainen elämä elämättä.

- Ja lisäksi se vie keskittymiskyvyn. Eivät ne härpäkeriippuvaiset katso enää edes elokuvia – kirjojen lukemisesta puhumattakaan – vaan joitain minuutin pätkiä jostain tiktokista.

Tähän Lötjönen totesi:

- Vaan meillä kumpaisellakin on jotain 15 vuotta vanhat Nokiat. Kyllä niillä käppäukot pärjää. Niillä voi soittaa ja vastaanottaa puheluita ynnä lähettää tekstiviestejä. Eiköhän lähdetä epäelektroniseen ja tekoälyttömään löylyyn?

Ja näin tapahtui. Löylyn suhinan ohessa saattoi kuulla hieman ilmastoa ja humanismia tuhoavaa vihapuhetta.

Suomi pelastaa maailmaa. Käppäukot ei.

HÄMÄRÄN RADIO

Niin, siinähän elettiin kesää 1976. Maassa, joka oli tuolloin vielä Kekkoslovakia ja maan kadut olivat pullollaan pommi-corolloja, datsun amppeereja, pallosilmä-ladoja ja pappatuntureita. Niitten ääntä ei tosin kuulunut sinne, missä pikku-Ykä ja koko Perskeleen perhe olivat. Kas he olivat silloin suuren järven rannalla Oy Firma Ab:n kesämökillä joita työntekijät saattoivat vuokrata hyvinkin kohtuulliseen hintaan.

Ilta oli mennyt perinteisen rauhallisen kaavan mukaan, eli saunomista, hieman uimista ja luonnollisesti grillattua grillimakkaraa. Olisko ollut Atriaa? Olipa kuikkakin pitänyt järven selällä omaa konserttiaan.

Ilta alkoi hämärtyä. Äiti-Perskeles ja pikku-Jykä olivat jo menneet pitkälleen. Niin olisivat menneet myös Isä-Perskeles ja Ykä, mutta nyt oli poikkeuksellinen ilta. Elettiin nimittäin Montrealin olympialaisten aikaa. Perskeleet olivat ehtineet katsoa naapurien uudesta väritelevisiosta – joka oli aika harvinainen tuolloin – sen, kun Virenin Lasse näytti närhen värkit koko porukalle kymppitonnin juoksussa.

Mutta mökillä ei ollut televisiota. Kas kun ei ollut sähköjäkään. Se oli sen ajan yksinkertainen mutta kovin viihtyisä mökki. Mutta olihan mukana patterikäyttöinen matkaradio. Öljylampun valossa Isä-Perskeles aukaisi sen, ja etsi Ylen kanavan. Eihän tuolloin ollutkaan muuta kuin Ylen yleis- ja rinnakkaisohjelma.

Radion aukaisemiselle oli selvä syy. Oli nimittäin alkamassa selostus Montrealin viidentonnin juoksusta. Lassen puolesta pidettiin tietysti peukkoja mutta ennakkotietojen mukaan oli syytä pelätä hyvin vahvoja uusseelantilaisia. Dick Quaxia ja Rod Dixonia. Jätkäporukassa liikkui aikaisemmin huhu, että ne olivat hypnotisoituja niin että ne eivät voisi hävitä. Toinen huhu kertoi että Viren tarvittaessa vaikka kampitetaan nurin.

Selostusta kuunnellessaan pikku-Ykä tajusi, että radioselostus  on taidetta. Ja selostaja – nimi on aikaa sitten unohtunut – osasi sen hyvin. Selostuksen myötä juoksun tavallaan näki, siihen pystyi todella eläytymään. Ja se tiukin hetki oli tietysti viimeisessä takakaarteessa kun se Quax oli ohittamassa Lassen. Hetken aikaa siinä purtiin huulia mutta siitten selostaja huusi: LASSE VOITTAA! Tuntui hyvältä olla suomalainen. Meidän pojat pärjää. Niin kuin ne pärjäsivät siihen aikaan.

Takan hiillos oli päässyt sammumaan. Ei se haitannut, koska ilta oli varsin lämmin. Oli aika mennä pitkälleen. Uni tuli varsin pian, vaikka mielessä pyöri vielä jonkin aikaa juuri päättynyt selostus.

Olihan tullut koettua Suuri Elämys. Johon ei tarvittu paljoa. Ei edes sähköä. Noina yksinkertaisempina aikoina.

JOTAIN IHAN MUUTA CXLVII

Laitetaanpa pitkästä aikaa jotain ihan muuta eli mennään ajassa taaksepäin kakkosrähinän aikaan. Postauksessa esitellään kymmenen kakkosrähinän eniten valmistettua lentokonetta. En käy juurikaan läpi niiden teknisiä tietoja sillä koneistahan tehtiin sodan aikana uusia, jatkuvasti kehittyneitä malleja. Mutta otetaan se TOP 10:

10. Hawker Hurricane 14.533 kappaletta

Tämä hävittäjä oli RAF:n pääkalustoa Taistelun Englannista aikana. Myöhemmin se palveli tykeillä varustettuna maataistelukoneena. Suomen ilmavoimilla oli muutama Hurricane mutta niiden käyttö jäi vähälle varaosien puutteen vuoksi. Koneilla saavutettiin Suomessa viisi ja puoli ilmavoittoa.

9. Junkers Ju-88 15.000 kappaletta

Tämä monikäyttöpommittaja palveli Saksan ilmavoimissa koko sodan ajan. Suomen ilmavoimat sai vuonna 1943 23 kappaletta näitä pommikoneita ja niitä käytettiin pommitustehtävissä sodan loppuun saakka.

8. P-51 Mustang 15.875 kappaletta

Tämä jenkkihävittäjä oli ensimmäinen jonka lentomatka salli niiden saattaa pommikoneita aina Berliiniin ja takaisin. Mahdollisesti kakkosrähinän paras hävittäjä.

7. P-47 Thunderbolt 16,231 16.231 kappaletta

Yksi suurimmista ja painavimmista yksimoottorisista koneista. Yhdysvaltain ilmavoimien hävittäjäkaluston selkärankaa.

6. Yak-9  16,579 kappaletta

Tämä kevyt ja ketterä neuvostohävittäjä oli varteenotettava vastustaja kaikille saksalaisille koneille. Niitä toki oli Suomenkin rintamalla. Konetta käytettiin myös maataistelutehtävissä.

5. B-24 Liberator 18,482 kappaletta

Yhdysvaltain pommitusilmavoimien työhevosta tehtiin enemmän kuin kuuluisaa ”Lentävää Linnoitusta”.

4. Focke-Wulf Fw 190 20,000 kappaletta

Mahdollisesti Saksan paras hävittäjä sodan aikana. Suomalaisilla näitä ei ollut, mutta kesällä 1944 osasto Kuhlmey käytti koneita torjuntataistelussa vihollista vastaan.

3. Supermarine Spitfire 20,315 kappaletta

Tämä Iso-Britannian sodanaikainen päähävittäjä on varsinkin minun sukupolveni hepuille tuttu Ilmojen Korkeajännityksestä. Konetta tehtiin yli kaksikymmentä eri versiota.

2. Messerschmitt Bf 109 34,480 kappaletta

Yhtä lailla korkkareista tuttu oli tämä kuuluisa saksalaishävittäjä joka oli eri versioina käytössä koko sodan ajan. Myös suomalaisilla oli näitä koneita vuodesta 1943 alkaen ja niitä käytettiin varsin suurella menestyksellä.

1. Iljushin Il-2 36,183 kappaletta

Tämä neuvostoliittolainen maataistelukone oli jatkosodassa suomalaistenkin kiusana. Olen lukenut että koneen suurin teho oli kuitenkin psykologinen. Mene ja tiedä. En ollut silloin siellä.

Suomalaisethan kutsuivat tuota ”Tormoviikkia” myös maatalouskoneeksi. Itse asiassa Yhdysvalloilla on nykyisin yksi ihan oikea maatalouskone rynnäkkökäytössä.. Eli tämä L3Harris OA-1K Skyraider II:

Kone toimii lähitukikoneena ja se pohjautuu Air Tractor AT-802-maatalouskoneeseen.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että kakkosrähinän aikana valmistettiin koneita huomattavasti enemmän kuin nykyisin. Se ei tosin ole ihme, sillä nykyiset taistelukoneet ovat huomattavan kalliita ja monimutkaisia.

Missähän vaiheessa tulee se hinnan raja vastaan?

KEKKOSLOVAKIALAISEN PERHERUTIINEJA

Idea tähän postaukseen tuli siitä kun satuin loppiaisena olemaan aika pitkällä ajomatkalla ja siinä taustalla oli Radio Nova. Ei siksi, että erityisesti välittäisin kyseisestä kanavasta mutta se kun pysyy paikallaan vähän kaikkialla Suomessa sen pahemmin etsimättä. Ihan kotikulmilla minulla on autossa päällä Radio Nostalgia.

No, sillä kanavalla nostettiin esille kysymys nykyperheille että onko teillä sellaisia perheen yhteisiä rutiineja? Esim. että perhe syö päivällisen aina yhdessä jne. Eihän minulla nykyisten perheitten systeemeistä ole kovin suurta käsitystä mutta rupesin siinä ajaessani muistelemaan että minkäslaisia rutiineja Perskeleillä oli silloin aikanaan Kekkoslovakiassa? Ja olihan niitä jonkin verran. Näin jälkeenpäin ne tuntuvat sellaisilta elämää mukavasti rytmittäviltä ja turvallisuutta tuovilta rutiineilta.

Aamuisinhan niitä ei ollut. Isä-Perskeles oli joko lähtenyt tai lähtemässä töihin Oy Firma Ab:lle ja äiti siitä heti perään. Vaan osasinhan minä murot ja sen semmoset survoa naamariini itsekin. Koulun jälkeen oli täysin vapaata ja valvomatonta aikaa. Niin minä kuin suurin osa kavereistamme olimme ns. avainkaulalapsia kun vanhemmat olivat vielä töissä. Tuohon aikaan valtamediassa silloiset ”asiantuntijat” olivat kovasti näreissään kun oppilaille ei ollut koulun jälkeen valvottua ja ohjattua toimintaa vaan ne menivät kotiinsa puuhailemaan omiaan. Me möllit emme olisi vähempää halunneet mitään ohjattua toimintaa. Aika saatiin kulumaan oikein hyvin porukalla itsekin.

Mentiin siis täysin ohjaamatta ja valvomatta kunnes kello tuli viisi ja risat. Jolloin niin Perskeleillä kuin kaikilla muillakin oli sapuska ja käsky oli selvä: sapuskalle oli tultava tai liikkumavapauden ankara rajoitus astuu voimaan ns. alta vällein. Ja mehän tultiin. Kas kun kaikilla oli rannekellot ja me jopa tunnettiin kello. Mikä ei nykyisin taida olla ihan niin itsestään selvää.

Niinpä noin puoli kuusi alettiin koko perheen voimin äyskäröimään ääntä kohti yksinkertaista mutta erittäin maittavaa kotiruokaa. Huomautus: tuolloin ei ollut mikroaaltouuneja. Jos halusit lämpimän ruuan, olit paikalla silloin kun se oli lämmin.

No, sitten oli taas möllin valvomatonta ja ohjaamatonta vapaa-aikaa kunnes noin 20.30 piti olla kotona ja silloin koko perheen voimin nautittiin iltakahvit. Jossa oli särpimenä yleensä äiti-Perskeleen tekemää pullaa ja hymyileviä Hangon keksejä. Kahvi oli luonnollisesti pannukahvia jonka piti hetken aikaa selvitä pannumyssyn alla.

Sen jälkeen ei enää lähdetty ulos eikä ollut varsinaisia perherutiineja, tosin sellainen käytännössä oli valtakunnallinen uutislähetys, joka tuli klo 21.00 molemmilla olemassaolevilla kanavilla ja jossa Heikki Kahila, Heimo Tauriainen ja Knud Möller kertoivat kekkoslovakialaisille kuinka maa makaa niin meillä kuin muualla.

Siinähän ne päivittäiset yhteiset rutiinit olivat. Sitten oli pari viikottaista. Kas kun Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivitalossa ja siellähän meillä oli muistaakseni joka keskiviikko saunavuoro. No siellähän oltiin. Säännöllisesti joka kerta. Koko perhe. Samoin kuin oltiin lauantaisin kun oli koko rivarin yhteinen saunavuoro miehille ja naisille erikseen. Sinnekin mentiin isä-Perskeleen kanssa. Ja niin meni moni muukin. Lauteet olivat melko täynnä. Aikuiset puhuivat aikuisten juttuja ja me möllipojat kuunneltiin niitä ja puhuttiin vähän omiakin. Saattoi sanoa että siinä oli sellainen yhteisöllisyyden tunne siinä hommassa.

Jos puhutaan juhlapyhistä niin joulun vietti perhe keskenään ja oli kotosalla. Uusi vuosi meni samoin, tosin noin iltakahdeksasta eteenpäin. Sitä ennen päivän pimennyttyä me kaikki möllit kuljimme porukassa – ilman aikuisvalvontaa – ja räjäyttelimme vähillä rahoillamme hankittuja paukkuja. Niin kuin olen ennenkin sanonut, sen ajan tykärit ja kinurit olivat myöhempiin verrattuina melkoisia jytkyjä.

Pääsiäistä ei Perskeleillä pahemmin vietetty. Vappuna puolestaan koko perhe oli kotosalla. Myös juhannus vietettiin perheen kesken. Joko kotosalla tai Oy Firma Ab:n mökillä, jos sellaisen oli siihen saumaan saanut. Asiaan kuului tietysti grillaaminen pallogrillillä. Tarjolla oli lenkkimakkaraa sekä grillimakkaraa. En nyt muista, että mikä se oli se ensimmäinen myyntiin tullut grillimakkaraa. Ja kun se elintaso oli nousussa niin grilliin lyötiin myös porsaankyljyksiä.

Siinäpä ne yhden kekkoslovakialaisen perheen rutiinit olivat. Oli tietysti vielä yksi, eli sunnuntaiajelu mutta vuonna 1973 se loppui. Kas kun silloin oli se Jom Kippur-sota jonka seurauksena arabimaat räjäyttivät sen öljypomminsa ja sen myötä aika monessa perheessä bensan hinnan noustessa se ajelu jäi muistoihin.

Varsinaisia perheen yhteisiä harrastuksia ei ollut. Ei käyty laskettelemassa eikä etelän matkoilla. Mitä nyt myöhemmin isä-Perskeleen kanssa metsästettiin. Tuolloinhan ei oltu vielä keksitty termiä ”laatuaika” enkä tiedä, olisiko sitä koskaan pitänyt keksiäkään.

En tiedä, kuinka paljon näitä yhteisiä rutiineja on nykyisillä lapsiperheillä. Veikkaan että aika lailla vähemmän. Elämä on muutenkin niin hektistä ja se älykännykkä jotenkin syö yhteisen ajan. Nuoremmat lukijat osaisivat kertoa asiasta enemmän.

No, tässähän näitä. Menneitä muistellessa.

RUSSARÖ

Tänäänhän vietetään taas kertaalleen Suomessa jonkinlaista provinssijuhlaa jota jostain syystä vieläkin itsenäisyyspäiväksi kutsutaan. Minulla on ollut tuolloin tapana kirjoittaa sotiemme vähemmälle huomiolle jääneistä taisteluista. Palataan tällä kertaa Suomen ensimmäiseen talvisodan torjuntavoittoon joka ei tapahtunut Kannaksella eikä muillakaan maarintamalla. Vaan Hangon edustalla Russarössä.

Tuolloin, 1.12. 1939 tuli Russarön edustalle vihollisen laivasto-osasto jossa oli risteilijä Kirov sekä hävittäjät Stremitelnyi ja Smetlivyi. Vihollisella oli tarkoitus Oolannin sotaa mukaellen ampua murskaks se fästninki ja vihollinen kuvitteli olevansa suomalaisten rannikkotykkien kantaman ulkopuolella.

Mutta vihollinen ei tiennyt että suomalaiset olivat 1930-luvulla modifioineet linnakkeen raskaat 234-milliset tykit ja lisänneet niiden kantomatkaa huomattavasti. Niinpä sekä Kirov että hävittäjät saivat useita osumia ja vetäytyivät taistelusta. Panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen oli komennettu myös paikalle mutta ne eivät ehtineet ennen vihollisen vetäytymistä.

Tämän taistelun jälkeen sai Suomen rannikko olla talvisodan aikana suurinpiirtein rauhassa vihollisen merivoimilta. Osittain asiaan tietysti vaikutti se, että kovan pakkastalven myötä Suomenlahti jäätyi nopeasti umpeen.

Russarössä taistelusta säästyttiin suhteellisen pienillä vaurioilla lukuun ottamatta majakan itäpuolella sijainnutta majakanvartijan taloa, joka täysosuman saatuaan tuhoutui kokonaan. Koska vihollinen ampui useita raskaita kranaatteja rantaveteen, niin taistelun jälkeen linnakkeen ruokalassa oli viikon verran tarjolla ammunnan satoa, mm. Molo-torskia sekä silakkaa Kirovin tapaan.

Russarö sijaitsi siis Hangon edustalla ja epäonnekseen Hanko oli sodan yksi pommitetuimpia kaupunkeja. Koska Neuvostoliitolla oli tukikohtia Virossa niin sieltä ei ollut Hankoon kuin hyvin lyhyt lentomatka.

Kunniaa jälleen kaikille sotiemme suomalaisille. Heillä ei ollut aikaa eikä varmasti pahemmin mielenkiintoakaan siihen tyhjän paskan hiertämiseen joka nykyisin tuntuu olevan olennaisen tärkeää.

AJAN KULKUA

Kas kun tässä alkaa olla jo koko lailla vanha äijän räähkä niin sitä aina useammin miettii, kuinka tuo aika kulkee järkyttävän nopeasti ja vuodet vaan katoaa jonnekin. Se, mitä tuntui tapahtuvan hiljattain tapahtuikin kaksikymmentä vuotta sitten ja vähän pidemmälle menneistä tapahtumista on vähintään se kolmekymmentä vuotta. Sen vuoksi minua huvittaa että jotain 90-lukua muistellaan nyt nostalgisesti. Hö, vastahan se oli toissa viikolla.

Sen tiimoilta tuli mieleeni hoksaaminen. Eli näinä päivinä tulee täyteen 50 vuotta siitä, kun Hurriganes julkaisi albuminsa Roadrunner. En tiedä, herättääkö se nuoremmissa lukijoissa mitään, mutta silloinhan, vuonna 1974, se räjäytti potin, tyhjensi pajatson ja oli ensimmäinen suomalainen varsinainen rock-ilmiö.

Jälkeenpäin on – ihan osuvasti – analysoitu että kyseinen Hurriganes oli varsin veikeä vastaveto silloiselle varsin vasemmistolaiselle kulttuuri- ja musiikkielämälle. Kas kun kyseistä bändiä ei kiinnostanut lautanen Guatemalan verta vaan se oli rehellisesti vain houlama houlama, rock´n´roll ja enemmän Teksasia.

Me silloiset nöösipojat ei tietysti analysoitu mitään. Tuumittiin vaan keskenämme että vähänköehkä jätkillä on tiukka meininki. Ja kasettiversiona sitä tietysti kuunneltiin. Philipsin monoradionauhurista. Levysoittimia ei ollut oikeastaan kovin paljon.

Siitä kaikesta on nyt 50 vuotta. Ja ne nöösipojat ovat nyt harmaapartaukkoja.

Mihin se aika oikein katoaa?

MAKU MENNEESTÄ

Oliskos siinä menty kesää 1973. Silloin Kekkoslovakian aikaan. Alle kymmenvuotias Pikku-Ykä oli kesäkylässä tätinsä ja hänen miehensä Tanen luona. Siellähän tuli vietettyä aikaa varsin usein. Mukava paikka kaiken kaikkiaan. Se kun sijaitsi kovin syrjässä ja siellä oli kaikenlaista puuhaamista sekä paikkoja joita tutkia. Silloinhan pikkupoikien menemisiä ei nykytyyliin vahdittu kuin pikkulapsen silmää.

Tulipa uusi ohjelmanumero. Tädin ja Tanen tuttavilla oli heinänteko. Kysyivätten että lähdekkös mukaan? No tottahan toki lähdettiin. Matkaa oli ehkä 15 kilometriä joka ajettiin heidän kuplavolkkarillaan. Siinähän oli sellainen mukavan rumputtava ääni ja Pikku-Ykä matkusti hattuhyllyllä joka kyseisessä kuplassa oli sen verran syvä että sinne pikkupoika mahtui hyvin. Niistä turvavöistä takapenkillä ei silloin pidetty niin suurta lukua.

Elettiin sitä aikaa että kyseisessä talossa heinää tehtiin ihan vanhaan tyyliin eli kaadettiin viikatteilla ja nosteltiin seipäille. Tuohon aikaan niitä pientiloja oli vielä. Pikku-Ykälle annettiin nappulapojan homma. Eli mukana oli ämpäri jossa oli noin 20 senttiä pitkiä puisia nappuloita jotka sitten laitettiin seipäissä oleviin reikiin sitä mukaa kun heinää tuli niihin enemmän. Pitivät sen heinän paremmin läjässä.

Itse asiassa se kävi silloin vielä varsin kapeaharteiselle pikkupojalle varsin raskaaksi mutta tulihan siitä selvittyä. Ja palkkio tuli sen jälkeen. Talo tarjosi ruuan. Lihasoppaa, jota tuli pisteltyä mutta se varsinainen palkinto oli ruisleipä. Kas kun se oli talon itsensä tekemää ja sen päälle oli myös talon itsensä tekemää kirnuvoita.

Sitähän tuli äyskäröityä ääntä kohti urakalla ja tuumailtua että eihän näin hyvää leivänpäällistä olekaan. Ei se kaivannut juustoa, ei makkaraa. Se oli suolaisempaa kuin tavalliset leivänpäälliset – sitä margariiniahan oli silloin jo Perskeleilläkin – ja itse tehdyn maku oli jotakin, mitä on vaikeaa jälkeenpäin kuvailla.

Se oli Ykälle se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sitä oikeaa maalaisvoita sai pisteltäväksi. Kaipaus jäi. Jotkut asiat vain jäävät mieleen. Jotkut makuelämykset. Ja tulihan niitä, sillä vuosikymmenellä. Asiat olivat uusia. Tuli popcornit, tuli juustonaksut, tuli pizzakin. Mutta maalaisvoita vastaavaa unohtumatonta makuelämystä sai odottaa vuoteen 1979. Silloin Ykä sai Lapin reissulla näkkileivän päälle lihasäilykettä. Jota pistellessä tuumi samaa kuin sen voin kanssa että eihän näin hyvää olekaan. Sen ajan säilyke kun oli ihan muuta toista kuin nykyinen kaupan bulkkisikanauta.

Vaan niin kuin sanoin, jotkut asiat jäävät mieleen ja muistuvat vuosikymmentenkin jälkeen.

Ne pienet, suuret asiat.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CLXXVII

1. Lisää tulkintaa ja ei-kansanmurhia

Islamilaiset riehuvat Euroopassa ja kuinkas EU suhtautuu asiaan? No, haluaa luonnollisesti kiristää rasismilakeja ja vaatii Suomeakin niin tekemään. Lakia kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tulisi laajentaa. Kyseinen lakihan on ollut alusta alkaen poliittisesti tulkittava blankolaki ja itseäni ainakin huolestuttaa asiasta kertovan uutisen seuraava osa:

Oikeusministeriön tilaaman selvityksen mukaan kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan pitäisi jatkossa tulkita myös väkivaltaan tai vihaan yllyttäminen.

En minäkään väkivaltaa halua, jos kohta siihen rasistiseen väkivaltaan Suomessa syyllistyvät lähinnä etnisesti edistykselliset. Mutta kuinka määritellä viha? Rangaistavassa mielessä? Itse pelkään kovasti tiedostavan oikeuslaitoksemme tulkitsevan asiaa niin, että haittamaahanmuuttajien rikoksista kirjoittaminen voidaan tulkita vihaan yllyttämiseksi.

Suunnitelluissa ns. uudistuksissa on toinenkin outo seikka. Kas juutalaisten holokausti on sellainen, jota ei saisi kiistää. Mutta esmes armenialaisten kansanmurha ja Ukrainan Holodomor eivät ole sellaisia. Jaa miksi? Kas kun asiasta ei ole The Kansainvälistä Päätöstä:

Holodomor jää ulkopuolelle

Samoilla linjoilla on rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio. Hän pitää lakiesitystä koskevassa lausunnossaan nojaamista kansainvälisen tuomioistuimen päätöksiin perusteltuna.

Nuotio kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi Osmanien eli Ottomaanien valtakunnassa vuonna 1915 toteutettu armenialaisten kansanmurha jäisi rajauksen ulkopuolelle.

Sama koskee Ukrainassa vuosina 1932–33 riehunutta Holodomor-nälänhätää.

– Ukrainan neuvostotasavallassa aiheutettu nälänhätä 1930-luvulla on sekin katsottu joukkotuhonnaksi, mutta sitäkään ei ole kansainvälisessä tuomioistuimessa arvioitu. Euroopan parlamentti on antanut päätöslauselmat, joissa nämä joukkotuhonnat tunnustetaan, Nuotio kirjoittaa.

Tällaisena käppäukkona mietin että mikä jumalallinen elin se ”kansainvälinen tuomioistuin” oikein on? Ovatko sen määritelmän mukaan tapetut armenialaiset ja ukrainalaiset jotenkin vähemmän kuolleita?

2. Salonkisosialisti

Sanna Marinin bisneksentekemisestä ja verokikkailusta on kirjoitettu jopa valtamediassa. Kyseinen naikkonenhan aikanaan tuomitsi verokikkailun yhteiskunnan syöpänä. Saman kikkailun, jota hän nyt itse harjoittaa.

Mutta tämähän kuvaa vain salonkisosialistia kovin osuvasti. Salonkisosialisti haluaa pakkosyöttää sosialismia tavallisille ihmisille mutta elää itse mielellään menestyvän kapitalistin elämää. Neuvostoliitossa tuota porukkaa kutsuttiin nimellä nomenklatura.

Sitä minä vaan ihmettelen, että mitä se Marinin firma itse asiassa tekee?

OLIPA KERRAN

Niin, sitähän sanotaan että kapitalistinen satu alkaa sanoilla ”olipa kerran” ja sosialistinen satu puolestaan sanoilla ”kerran tulee olemaan”. Nyt en sinänsä puutu satuihin enkä talousjärjestelmiinkään vaan muistelen taas kertaalleen sitä, mitä joskus oli, mutta ei pahemmin ole enää. Ajan kulkua tai jotain sinnepäin. Muistelun kohteet on valittu hyväksi havaitulla stetson – harrison-menetelmällä.

Mennään ensiksi tavalliseen kauppaan. Arvostan suuresti kaupan myyjien toimintaa, mutta voi sanoa että heidän työnsä on sinänsä helpottunut entisistä ajoista. Nythän he vain pyyhkäisevät viivakoodin lukijaan ja se laskee automaattisesti summan valmiiksi. Joskus Kekkoslovakian aikaan myyjät paukuttelivat vielä mekaanista kassakonetta:

Toinen mekaaninen – myöhemmin sähköinen – masiina joka on ajan myötä kadonnut on tietysti kirjoituskone. Itselläni on vielä jemmassa tällainen vanha matkakirjoituskone. Tai ainakin oletan että se on työhuoneessa kaiken rojun alla:

Olihan aikanaan sellainen ammattinimikekin kuin konekirjoittaja. Ja muistaakseni myös sellainen kuin piirakanrypyttäjä. Ovathan nämä tietokoneet käteviä mutta aika ajoin mietin että mitäs sitten jos netti ja tiedostot kaatuvat? Kirjoituskoneella tehtyyn asiakirjaan ei mikään virus voinut iskeä. Tietysti osa tietokonemaailmaakin on jo varhaisempaa kivikautta joten nuoremmille disketti on jotain outoa. Lähinnä se kai tunnetaan tietokoneella nykyisin tallentamisen symbolina:

Kuvassa varhaisia tietokonetallennuksen muotoja

Nuoremmille lukijoille joille älykännykkä on kasvanut käteen kiinni on lankapuhelin tietysti varsin vieras:

Itse pysyin lankapuhelimessa muuten hyvin pitkään enkä hankkinut kännykkää. Olihan siinä se etu että ihminen ei ollut aina tavoitettavissa. Ja kun puhelin tuli mainittua niin tulee tietysti muistaa puhelinkoppi:

Nämähän sitten hävisivät pikkuhiljaa kun kännykästä tuli vakio. Yksi jo kauan sitten kadonnut viestinnän väline oli sähkösanoma:

Korusähkeitähän voi tietysti vieläkin lähettää, mutta posti ei enää sitä palvelua tarjoa.

Siirrytään sitten tiedon liikkumisesta ihmisten liikumiseen ja muistellaan sympaattista lättähattua:

Jos nyt totta puhutahan niin eihän lättähatun matkustusmukavuus mitään kovin huippua ollut mutta pysähtyihän se sentään kaikille mahdollisille pysäkeille. Ja ymmärtääkseni sanonta ”toimii kuin junan vessa” on peräisin lättähatusta. Sen vessanpöntössä kun ei ollut juurikaan liikkuvia osia vaan lasti tippui reiästä suoraan raiteille. Sinänsä muistini mukaan rautateillä oli vielä 1970-luvun alussa myös höyryvetureita käytössä ja jonkinlainen muistikuva minulla on että olisin aivan nulikkana ollut sellaisen kyydissä.

Mennään sitten rautateiltä tiedon valtatielle tai jotain sinnepäin. Minä kuulun vielä siihen ikäluokkaan jolle koulussa opetettiin laskutikun käyttö:

Sitten 1970-luvun lopullahan alkoivat tulla ne taskulaskimet. Enkä usko, että osaisin itsekään enää käyttää kyseistä välinettä.

Joo, ja – niin kuin nykyinenkin suomalainen – kaipasi kekkoslovakialainen viikonloppuisin viihdettä. Tosin siihen tarvitsi valmistautua eri tavalla kuin nykyisin kun käytössä oli pelkkä käteinen raha. No joo, shekkejä oli mutta pääosin kekkoslovakialainen meni pankkikirjan kanssa pankkiin, nosti tarvittavan rahan ja sillä oli sitten pärjättävä vaikka suu olisi kuinka napsunut:

Ja kun rahasta puhutaan niin yritettiinhän sitä silloinkin tuurilla. Lotto ja veikkaus ovat olemassa nytkin mutta tuolloin oli myös tasapeliveikkaus jonka kuponkia ei netistä näytä enää löytyvän mutta löytyi sentään mainos:

Tasapeliä tuli itsellä joskus veikattuakin – nollatuloksella – mutta raha-arpaa ei tullut koskaan kokeiltua.

Kyseistä raha-arpaa pelattiin Suomessa jo ennen sotia ja aina 1980-luvulle saakka. Siirrytään maaseudulle. Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän jne. Yksi asia joita Suomi oli aikanaan täynnä oli lato:

Erityisesti tasaisesta Pohjanmaasta saattoi sanoa että ei siellä ole kuin peltoja ja latoja. Nythän ladot – samoin kuin heinäsuovat – ovat korvanneet ne muoviin käärityt hirvenmunat. Toinen koko lailla kadonnut rakennelma oli ennen vanhaan omanlaisena nuorisotalona toiminut maitolaituri:

Laitetaan vielä loppuun pieni muotikatsaus 1970-luvulta eli Retu-kengät:

Tosin en ole aivan varma että olivatko Retut tosiasiassa varsinainen katsemagneetti. No, eri ajat, eri muodit. No niin, tässä näitä tällä kertaa. Mikä oli postauksen tämän kertainen yhteiskunnallinen sanoma? No ei yhtään mikään. Huvittaa vaan välillä muistella menneitä.

JOTAIN IHAN MUUTA CXLVI

Siirrytään taas hetkeksi masentavasta nykypäivästä menneeseen, tosin postauksessa palataan lopulta – vain hetkeksi – takaisin nykypäivään. Eli katsellaan piruuttaan Suomen ilmavoimien ykköshävittäjiä koko itsenäisyyden historian ajalta. Aivan itsenäisyyden alkuaikoina ei voi sellaista sanoa olleen sillä ilmavoimien toiminta oli vasta hahmottumassa ja konekalusto kirjavaa. No, olihan se tosin sellaista hyvin pitkään muutenkin.

1920-luvun alussa saatiin kuitenkin se ensimmäinen ykköstyyppi, joskaan se ei kyllä ollut varsinainen hävittäjä. Ilmavoimat kun keskittyi tuolloin eniten kellukekoneisiin. Ja se ensimmäinen päätyyppi oli saksalainen Hansa Brandenburg W 33:

Konetta valmistettiin Suomessa lisenssillä vuodesta 1922 alkaen nimellä IVL A.22 Hansa kaikkiaan 120 kappaletta. Koneen suurin nopeus oli 180 km/h ja aseistuksena 4 x 10 kg pommeja. Koneeseen suunniteltiin konekivääriaseistusta mutta sitä ei koskaan asennettu.

Se ensimmäinen varsinainen ykköshävittäjä oli sitten ranskalainen Gourdou-Leseurre GL-21:

Koneita hankittiin vuonna 1923 kaikkiaan 20 kappaletta joilla saatiin Suomen ensimmäinen määrävahvuinen hävittäjälaivue Utin Maalentoeskaaderin yhteyteen. Koneen huippunopeus oli 190 km/h ja aseistuksena kaksi 7,62 mm konekivääriä.

Seuraava päähävittäjätyyppi oli sitten brittiläinen Gloster Gamecock:

Koneita valmistettiin Suomessa lisenssillä vuodesta 1927 alkaen kaikkiaan kaikkiaan 17 kappaletta. Koneen huippunopeus oli 253 km/h ja aseistus 2 x 7,7 mm konekivääriä sekä 4 x 10 kg pommeja. Ase oli ilmavoimien päähävittäjä ja sillä kehitettiin suomalaista hävittäjätaktiikkaa vaikka siinä oli ongelmia niin moottorin kuin rakenteen kanssa.

Gamecockilla saavutettiin talvisodassa yksi ilmavoitto, tai oikeastaan maavoitto sillä lentomestari Pasi Jääskeläinen onnistui haavoittamaan järven jäälle tankkaamaan laskeutuneen DB-3-pommittajan lentäjää niin pahasti, että kone jäi suomalaisille sotasaaliiksi.

Sinänsä mielenkiintoista on että Gamecockin kanssa päähävittäjän asemasta kilpaili varsin pitkään suomalainen IVL Haukka:

Ilmavoimat kuitenkin päätyi Gamecockiin. Vuonna 1934-1935 ilmavoimat sai kaikkiaan 17 kappaletta brittiläisiä Bristol Bulldog-hävittäjiä:

Koneen huippunopeus oli 360 km/h ja aseistus 2 x 7,7 mm konekivääriä. Koneessa oli ongelmia lento-ominaisuuksissa ja rakenteessa mutta Gamecockin tavoin sekin osallistui jo vanhentuneena talvisotaan ja sillä saavutettiin kuusi ilmavoittoa.

Talvisodassa suomalaisten ykkösnyrkki oli sitten hollantilainen Fokker D.XXI:

Fokkerin huippunopeus oli 415 km/h ja aseistuksena 4 x 7,7 mm konekivääriä. Vaikka kone ei ollut millään muotoa maailman huippua, se pystyi kuitenkin panemaan kampoihin vihollisen ilmavoimille. Sillä saavutettiin talvisodassa 127 ilmavoittoa ja vielä jatkosodassa – jossa se oli lähinnä tiedustelukoneena – 60 ilmavoittoa. Talvisodan aikana Suomeen saatiin myös brittiläisiä Gloster Gladiator, ranskalaisia Morane Saulnier MS 406 ja italialaisia Fiat G.50-hävittäjiä mutta Fokker oli se talvisodan pääjuhta.

Välirauhan aikana saatiin myös amerikkalaisia Curtiss Hawk 75-hävittäjiä mutta jatkosodan alkuvaiheissa suomalaisten ykköshävittäjä oli niin ikään amerikkalainen Brewster F2A Buffalo:

Koneen huippunopeus oli 484 km/h ja aseistuksena 4 x 12,7 mm konekivääriä. Koneen menestys oli varsin kaksijakoinen. Kone taisteli Yhdysvaltain ilmavoimissa Tyynellä merellä japanilaisia vastaan huonolla menestyksellä ja se vedettiin nopeasti koulutuskäyttöön. Suomalaisten käytössä se taas menestyi Neuvostoliittoa vastaan ja sillä saatiin kaikkiaan 477 ilmavoittoa. Yhtenä osana saattaa tietysti olla se – mitä blogin kommenteissa on aikaisemminkin todettu – että amerikkalaisia vastaan toimineet japanilaiset lentäjät olivat kokeneempia ja paremmin koulutettuja kuin neuvostolentäjät.

Vuonna 1943 Suomen ilmavoimat saivat ensimmäistä kertaa käyttöönsä maailman huippua olevan koneen eli saksalaisen Messerschmitt Bf 109:n

Kaiken kaikkiaan näillä Mersuilla suomalaiset ampuivat alas 663 viholliskonetta. Kyseinen Mersu jatkoi sitten sodan jälkeen pitkään ilmavoimien päähävittäjänä vaikka se oli sodan jälkeen jo vanhentunut. Tuohon aikaan puolustusvoimat elivät muutenkin kakkosrähinän jämillä. Uutta kalustoa ei saatu ennen kuin 1953 jolloin ilmavoimille tuli brittiläinen De Havilland Vampire:

Vampiren myötä ilmavoimat siirtyivät suihkukoneaikaan. Koneita tuli 15 kappaletta joista 5 hävittäjäversiota ja loput koulutusversioita. Vampireilla lähinnä alettiin totutella suihkukoneisiin ja vuonna 1957 käyttöön saatiin sitten suorituskykyisemmät brittiläiset Folland Gnat-hävittäjät:

Gnateja tuli Suomeen 12 kappaletta ja niillä ylitettiin äänennopeus ensimmäistä kertaa Suomen ilmavoimissa. Kuitenkin niin Gnateissa kuin Vampiressakin oli vain tykkiaseistus. Mutta vuonna 1962 ilmavoimat saivat ensimmäistä kertaa Messerschmittien jälkeen maailman huippua edustavan hävittäjän eli MiG-21 F:n:

Vaikka kone olikin tuon ajan maailman huippua niin se tavallaan ostettiin sikana säkissä sillä niihin päästiin tutustumaan vasta ostopäätöksen jälkeen. Koneella päästiin yli kaksinkertaiseen äänennopeuteen ja siinä oli tykkiaseistuksen lisäksi kaksi infrapunaohjusta.

Vuonna 1972 saatiin sitten uusi ykköstykki eli ruotsalainen Saab Draken:

Drakenin myötä ilmavoimat saavuttivat jokasään torjuntakyvyn. Niissä oli tykkiaseistuksen lisäksi infrapuna- ja myös tutkaohjukset. Kaikkiaan näitä koneita oli Suomella 50 kappaletta. Vuonna 1978 ilmavoimat saivat lisäksi kehittyneemmän MiG-version eli MiG-21bis-hävittäjän:

Kyseinen kone oli myös jokasään hävittäjä jossa aseistuksena oli tykkikaluston lisäksi infrapuna- ja tutkaohjuksia. Tuohon aikaanhan ilmavoimien (siis poliitikkojen) hankintaperiaate oli että kalustosta puolet hankitaan idästä ja puolet lännestä ts. Ruotsista. Paremmin asiaa tietävät voisivat kertoa, kumpiko koneista oli parempi. Draken vai MiG-21bis?

Kyseiset koneet olivat ilmavoimien päähävittäjäkalustoa pitkälti 1990-luvulle. 1980-luvulla esitettiin kovasti veikkailuja että Suomen seuraava hävittäjä olisi MiG-29. Mutta sittenhän Neuvostoliitto otti ja hajosi ja Suomenkin suunta muuttui. Kalustoksi hankittiin amerikkalainen Hornet josta muistan kerrotun että ilmavoimat saivat ensimmäisen kerran koneen, jonka ne todella halusivat. Mutta niin Hornet kuin sitä seuraava F-35 ovat nuoremmallekin lukijoille tuttuja joten ei niistä sen enempää. Kas kun minähän olen sellainen menneisyyteen jämähtänyt tyyppi. Eikä edes yhtään hävetä.