HÄMÄRÄN RADIO

Niin, siinähän elettiin kesää 1976. Maassa, joka oli tuolloin vielä Kekkoslovakia ja maan kadut olivat pullollaan pommi-corolloja, datsun amppeereja, pallosilmä-ladoja ja pappatuntureita. Niitten ääntä ei tosin kuulunut sinne, missä pikku-Ykä ja koko Perskeleen perhe olivat. Kas he olivat silloin suuren järven rannalla Oy Firma Ab:n kesämökillä joita työntekijät saattoivat vuokrata hyvinkin kohtuulliseen hintaan.

Ilta oli mennyt perinteisen rauhallisen kaavan mukaan, eli saunomista, hieman uimista ja luonnollisesti grillattua grillimakkaraa. Olisko ollut Atriaa? Olipa kuikkakin pitänyt järven selällä omaa konserttiaan.

Ilta alkoi hämärtyä. Äiti-Perskeles ja pikku-Jykä olivat jo menneet pitkälleen. Niin olisivat menneet myös Isä-Perskeles ja Ykä, mutta nyt oli poikkeuksellinen ilta. Elettiin nimittäin Montrealin olympialaisten aikaa. Perskeleet olivat ehtineet katsoa naapurien uudesta väritelevisiosta – joka oli aika harvinainen tuolloin – sen, kun Virenin Lasse näytti närhen värkit koko porukalle kymppitonnin juoksussa.

Mutta mökillä ei ollut televisiota. Kas kun ei ollut sähköjäkään. Se oli sen ajan yksinkertainen mutta kovin viihtyisä mökki. Mutta olihan mukana patterikäyttöinen matkaradio. Öljylampun valossa Isä-Perskeles aukaisi sen, ja etsi Ylen kanavan. Eihän tuolloin ollutkaan muuta kuin Ylen yleis- ja rinnakkaisohjelma.

Radion aukaisemiselle oli selvä syy. Oli nimittäin alkamassa selostus Montrealin viidentonnin juoksusta. Lassen puolesta pidettiin tietysti peukkoja mutta ennakkotietojen mukaan oli syytä pelätä hyvin vahvoja uusseelantilaisia. Dick Quaxia ja Rod Dixonia. Jätkäporukassa liikkui aikaisemmin huhu, että ne olivat hypnotisoituja niin että ne eivät voisi hävitä. Toinen huhu kertoi että Viren tarvittaessa vaikka kampitetaan nurin.

Selostusta kuunnellessaan pikku-Ykä tajusi, että radioselostus  on taidetta. Ja selostaja – nimi on aikaa sitten unohtunut – osasi sen hyvin. Selostuksen myötä juoksun tavallaan näki, siihen pystyi todella eläytymään. Ja se tiukin hetki oli tietysti viimeisessä takakaarteessa kun se Quax oli ohittamassa Lassen. Hetken aikaa siinä purtiin huulia mutta siitten selostaja huusi: LASSE VOITTAA! Tuntui hyvältä olla suomalainen. Meidän pojat pärjää. Niin kuin ne pärjäsivät siihen aikaan.

Takan hiillos oli päässyt sammumaan. Ei se haitannut, koska ilta oli varsin lämmin. Oli aika mennä pitkälleen. Uni tuli varsin pian, vaikka mielessä pyöri vielä jonkin aikaa juuri päättynyt selostus.

Olihan tullut koettua Suuri Elämys. Johon ei tarvittu paljoa. Ei edes sähköä. Noina yksinkertaisempina aikoina.