HÄMÄRÄN RADIO

Niin, siinähän elettiin kesää 1976. Maassa, joka oli tuolloin vielä Kekkoslovakia ja maan kadut olivat pullollaan pommi-corolloja, datsun amppeereja, pallosilmä-ladoja ja pappatuntureita. Niitten ääntä ei tosin kuulunut sinne, missä pikku-Ykä ja koko Perskeleen perhe olivat. Kas he olivat silloin suuren järven rannalla Oy Firma Ab:n kesämökillä joita työntekijät saattoivat vuokrata hyvinkin kohtuulliseen hintaan.

Ilta oli mennyt perinteisen rauhallisen kaavan mukaan, eli saunomista, hieman uimista ja luonnollisesti grillattua grillimakkaraa. Olisko ollut Atriaa? Olipa kuikkakin pitänyt järven selällä omaa konserttiaan.

Ilta alkoi hämärtyä. Äiti-Perskeles ja pikku-Jykä olivat jo menneet pitkälleen. Niin olisivat menneet myös Isä-Perskeles ja Ykä, mutta nyt oli poikkeuksellinen ilta. Elettiin nimittäin Montrealin olympialaisten aikaa. Perskeleet olivat ehtineet katsoa naapurien uudesta väritelevisiosta – joka oli aika harvinainen tuolloin – sen, kun Virenin Lasse näytti närhen värkit koko porukalle kymppitonnin juoksussa.

Mutta mökillä ei ollut televisiota. Kas kun ei ollut sähköjäkään. Se oli sen ajan yksinkertainen mutta kovin viihtyisä mökki. Mutta olihan mukana patterikäyttöinen matkaradio. Öljylampun valossa Isä-Perskeles aukaisi sen, ja etsi Ylen kanavan. Eihän tuolloin ollutkaan muuta kuin Ylen yleis- ja rinnakkaisohjelma.

Radion aukaisemiselle oli selvä syy. Oli nimittäin alkamassa selostus Montrealin viidentonnin juoksusta. Lassen puolesta pidettiin tietysti peukkoja mutta ennakkotietojen mukaan oli syytä pelätä hyvin vahvoja uusseelantilaisia. Dick Quaxia ja Rod Dixonia. Jätkäporukassa liikkui aikaisemmin huhu, että ne olivat hypnotisoituja niin että ne eivät voisi hävitä. Toinen huhu kertoi että Viren tarvittaessa vaikka kampitetaan nurin.

Selostusta kuunnellessaan pikku-Ykä tajusi, että radioselostus  on taidetta. Ja selostaja – nimi on aikaa sitten unohtunut – osasi sen hyvin. Selostuksen myötä juoksun tavallaan näki, siihen pystyi todella eläytymään. Ja se tiukin hetki oli tietysti viimeisessä takakaarteessa kun se Quax oli ohittamassa Lassen. Hetken aikaa siinä purtiin huulia mutta siitten selostaja huusi: LASSE VOITTAA! Tuntui hyvältä olla suomalainen. Meidän pojat pärjää. Niin kuin ne pärjäsivät siihen aikaan.

Takan hiillos oli päässyt sammumaan. Ei se haitannut, koska ilta oli varsin lämmin. Oli aika mennä pitkälleen. Uni tuli varsin pian, vaikka mielessä pyöri vielä jonkin aikaa juuri päättynyt selostus.

Olihan tullut koettua Suuri Elämys. Johon ei tarvittu paljoa. Ei edes sähköä. Noina yksinkertaisempina aikoina.

KEKKOSLOVAKIALAISEN PERHERUTIINEJA

Idea tähän postaukseen tuli siitä kun satuin loppiaisena olemaan aika pitkällä ajomatkalla ja siinä taustalla oli Radio Nova. Ei siksi, että erityisesti välittäisin kyseisestä kanavasta mutta se kun pysyy paikallaan vähän kaikkialla Suomessa sen pahemmin etsimättä. Ihan kotikulmilla minulla on autossa päällä Radio Nostalgia.

No, sillä kanavalla nostettiin esille kysymys nykyperheille että onko teillä sellaisia perheen yhteisiä rutiineja? Esim. että perhe syö päivällisen aina yhdessä jne. Eihän minulla nykyisten perheitten systeemeistä ole kovin suurta käsitystä mutta rupesin siinä ajaessani muistelemaan että minkäslaisia rutiineja Perskeleillä oli silloin aikanaan Kekkoslovakiassa? Ja olihan niitä jonkin verran. Näin jälkeenpäin ne tuntuvat sellaisilta elämää mukavasti rytmittäviltä ja turvallisuutta tuovilta rutiineilta.

Aamuisinhan niitä ei ollut. Isä-Perskeles oli joko lähtenyt tai lähtemässä töihin Oy Firma Ab:lle ja äiti siitä heti perään. Vaan osasinhan minä murot ja sen semmoset survoa naamariini itsekin. Koulun jälkeen oli täysin vapaata ja valvomatonta aikaa. Niin minä kuin suurin osa kavereistamme olimme ns. avainkaulalapsia kun vanhemmat olivat vielä töissä. Tuohon aikaan valtamediassa silloiset ”asiantuntijat” olivat kovasti näreissään kun oppilaille ei ollut koulun jälkeen valvottua ja ohjattua toimintaa vaan ne menivät kotiinsa puuhailemaan omiaan. Me möllit emme olisi vähempää halunneet mitään ohjattua toimintaa. Aika saatiin kulumaan oikein hyvin porukalla itsekin.

Mentiin siis täysin ohjaamatta ja valvomatta kunnes kello tuli viisi ja risat. Jolloin niin Perskeleillä kuin kaikilla muillakin oli sapuska ja käsky oli selvä: sapuskalle oli tultava tai liikkumavapauden ankara rajoitus astuu voimaan ns. alta vällein. Ja mehän tultiin. Kas kun kaikilla oli rannekellot ja me jopa tunnettiin kello. Mikä ei nykyisin taida olla ihan niin itsestään selvää.

Niinpä noin puoli kuusi alettiin koko perheen voimin äyskäröimään ääntä kohti yksinkertaista mutta erittäin maittavaa kotiruokaa. Huomautus: tuolloin ei ollut mikroaaltouuneja. Jos halusit lämpimän ruuan, olit paikalla silloin kun se oli lämmin.

No, sitten oli taas möllin valvomatonta ja ohjaamatonta vapaa-aikaa kunnes noin 20.30 piti olla kotona ja silloin koko perheen voimin nautittiin iltakahvit. Jossa oli särpimenä yleensä äiti-Perskeleen tekemää pullaa ja hymyileviä Hangon keksejä. Kahvi oli luonnollisesti pannukahvia jonka piti hetken aikaa selvitä pannumyssyn alla.

Sen jälkeen ei enää lähdetty ulos eikä ollut varsinaisia perherutiineja, tosin sellainen käytännössä oli valtakunnallinen uutislähetys, joka tuli klo 21.00 molemmilla olemassaolevilla kanavilla ja jossa Heikki Kahila, Heimo Tauriainen ja Knud Möller kertoivat kekkoslovakialaisille kuinka maa makaa niin meillä kuin muualla.

Siinähän ne päivittäiset yhteiset rutiinit olivat. Sitten oli pari viikottaista. Kas kun Perskeleet asuivat Oy Firma Ab:n rivitalossa ja siellähän meillä oli muistaakseni joka keskiviikko saunavuoro. No siellähän oltiin. Säännöllisesti joka kerta. Koko perhe. Samoin kuin oltiin lauantaisin kun oli koko rivarin yhteinen saunavuoro miehille ja naisille erikseen. Sinnekin mentiin isä-Perskeleen kanssa. Ja niin meni moni muukin. Lauteet olivat melko täynnä. Aikuiset puhuivat aikuisten juttuja ja me möllipojat kuunneltiin niitä ja puhuttiin vähän omiakin. Saattoi sanoa että siinä oli sellainen yhteisöllisyyden tunne siinä hommassa.

Jos puhutaan juhlapyhistä niin joulun vietti perhe keskenään ja oli kotosalla. Uusi vuosi meni samoin, tosin noin iltakahdeksasta eteenpäin. Sitä ennen päivän pimennyttyä me kaikki möllit kuljimme porukassa – ilman aikuisvalvontaa – ja räjäyttelimme vähillä rahoillamme hankittuja paukkuja. Niin kuin olen ennenkin sanonut, sen ajan tykärit ja kinurit olivat myöhempiin verrattuina melkoisia jytkyjä.

Pääsiäistä ei Perskeleillä pahemmin vietetty. Vappuna puolestaan koko perhe oli kotosalla. Myös juhannus vietettiin perheen kesken. Joko kotosalla tai Oy Firma Ab:n mökillä, jos sellaisen oli siihen saumaan saanut. Asiaan kuului tietysti grillaaminen pallogrillillä. Tarjolla oli lenkkimakkaraa sekä grillimakkaraa. En nyt muista, että mikä se oli se ensimmäinen myyntiin tullut grillimakkaraa. Ja kun se elintaso oli nousussa niin grilliin lyötiin myös porsaankyljyksiä.

Siinäpä ne yhden kekkoslovakialaisen perheen rutiinit olivat. Oli tietysti vielä yksi, eli sunnuntaiajelu mutta vuonna 1973 se loppui. Kas kun silloin oli se Jom Kippur-sota jonka seurauksena arabimaat räjäyttivät sen öljypomminsa ja sen myötä aika monessa perheessä bensan hinnan noustessa se ajelu jäi muistoihin.

Varsinaisia perheen yhteisiä harrastuksia ei ollut. Ei käyty laskettelemassa eikä etelän matkoilla. Mitä nyt myöhemmin isä-Perskeleen kanssa metsästettiin. Tuolloinhan ei oltu vielä keksitty termiä ”laatuaika” enkä tiedä, olisiko sitä koskaan pitänyt keksiäkään.

En tiedä, kuinka paljon näitä yhteisiä rutiineja on nykyisillä lapsiperheillä. Veikkaan että aika lailla vähemmän. Elämä on muutenkin niin hektistä ja se älykännykkä jotenkin syö yhteisen ajan. Nuoremmat lukijat osaisivat kertoa asiasta enemmän.

No, tässähän näitä. Menneitä muistellessa.

MAKU MENNEESTÄ

Oliskos siinä menty kesää 1973. Silloin Kekkoslovakian aikaan. Alle kymmenvuotias Pikku-Ykä oli kesäkylässä tätinsä ja hänen miehensä Tanen luona. Siellähän tuli vietettyä aikaa varsin usein. Mukava paikka kaiken kaikkiaan. Se kun sijaitsi kovin syrjässä ja siellä oli kaikenlaista puuhaamista sekä paikkoja joita tutkia. Silloinhan pikkupoikien menemisiä ei nykytyyliin vahdittu kuin pikkulapsen silmää.

Tulipa uusi ohjelmanumero. Tädin ja Tanen tuttavilla oli heinänteko. Kysyivätten että lähdekkös mukaan? No tottahan toki lähdettiin. Matkaa oli ehkä 15 kilometriä joka ajettiin heidän kuplavolkkarillaan. Siinähän oli sellainen mukavan rumputtava ääni ja Pikku-Ykä matkusti hattuhyllyllä joka kyseisessä kuplassa oli sen verran syvä että sinne pikkupoika mahtui hyvin. Niistä turvavöistä takapenkillä ei silloin pidetty niin suurta lukua.

Elettiin sitä aikaa että kyseisessä talossa heinää tehtiin ihan vanhaan tyyliin eli kaadettiin viikatteilla ja nosteltiin seipäille. Tuohon aikaan niitä pientiloja oli vielä. Pikku-Ykälle annettiin nappulapojan homma. Eli mukana oli ämpäri jossa oli noin 20 senttiä pitkiä puisia nappuloita jotka sitten laitettiin seipäissä oleviin reikiin sitä mukaa kun heinää tuli niihin enemmän. Pitivät sen heinän paremmin läjässä.

Itse asiassa se kävi silloin vielä varsin kapeaharteiselle pikkupojalle varsin raskaaksi mutta tulihan siitä selvittyä. Ja palkkio tuli sen jälkeen. Talo tarjosi ruuan. Lihasoppaa, jota tuli pisteltyä mutta se varsinainen palkinto oli ruisleipä. Kas kun se oli talon itsensä tekemää ja sen päälle oli myös talon itsensä tekemää kirnuvoita.

Sitähän tuli äyskäröityä ääntä kohti urakalla ja tuumailtua että eihän näin hyvää leivänpäällistä olekaan. Ei se kaivannut juustoa, ei makkaraa. Se oli suolaisempaa kuin tavalliset leivänpäälliset – sitä margariiniahan oli silloin jo Perskeleilläkin – ja itse tehdyn maku oli jotakin, mitä on vaikeaa jälkeenpäin kuvailla.

Se oli Ykälle se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sitä oikeaa maalaisvoita sai pisteltäväksi. Kaipaus jäi. Jotkut asiat vain jäävät mieleen. Jotkut makuelämykset. Ja tulihan niitä, sillä vuosikymmenellä. Asiat olivat uusia. Tuli popcornit, tuli juustonaksut, tuli pizzakin. Mutta maalaisvoita vastaavaa unohtumatonta makuelämystä sai odottaa vuoteen 1979. Silloin Ykä sai Lapin reissulla näkkileivän päälle lihasäilykettä. Jota pistellessä tuumi samaa kuin sen voin kanssa että eihän näin hyvää olekaan. Sen ajan säilyke kun oli ihan muuta toista kuin nykyinen kaupan bulkkisikanauta.

Vaan niin kuin sanoin, jotkut asiat jäävät mieleen ja muistuvat vuosikymmentenkin jälkeen.

Ne pienet, suuret asiat.

JOTAIN IHAN MUUTA CXLIV

Eli pieni oodi käteiselle rahalle

Nykypäivä on edelleenkin erinomaisen masentava joten siirrytäänpä taas hetkeksi tuonne Kekkoslovakian aikaan ja muistellaan hieman sen aikaista rahaa. Pikku-Ykä syntyi vasta hieman vuoden 1963 rahauudistuksen jälkeen jolloin markat muuttuivat penneiksi ja sen myötä Suomesta hävisi yhdessä yössä melkoinen joukko miljonäärejä. Niin notta keskitytään sen rahauudistuksen jälkeiseen rahaan. Se pienin setelihän oli markka:

Noita markan seteleitä oli silloin vielä jonkin verran käytössä mutta vähänlaisesti ja pikkumölleille oli tutumpaa kekkoslovakialainen kolikkovaluutta:

Ja ne oli hei ihan käypää rahaa ne. Pikkupojan finanssipolitiikassa markalla sai kymmenen merkkaria tai jäätelötötterön. Ja elokuvateatterin viikonlopun Pätkis-esitysten lipun sai markalla.

50 Kekkoslovakian pennillä käypää mässyvaluuttaa. Yli sata Piratosta!

Siirrytään isompiin seteleihin eli viitoseen:

Tässä voidaan siirtyä hetkeksi vähän myöhemmäksi kun pikku-Ykä ei ollut enää ihan pikku-Ykä ja oli alkanut oppia pahoille tavoille. Eli vuonna 1980 aski Punaista Norttia maksoi viisi markkaa.

Muistan jätkien kanssa tuumailleeni että sitten kun se maksaa kympin askilta niin sitten kyllä lopetetaan. No, eihän se onnistunut ja kessuja on tullut käpryteltyä yli 40 vuotta.

Se suurin raha mitä pikku-Ykällä oli hallussaan Kekkoslovakian aikana oli kymppi:

Ja Juho-Kustihan siinä setelissä oli jenkkitukassaan. Pikkupoika sai kympillä jo vaikka mitä. Korkeajännityksiä taisi saada kympillä kolme ja tyhjiä 60 minuutin c-kasetteja myytiin joskus hintaan kuusi markkaa:

Viisikymppinenhän oli kekkoslovakialaiselle pikku-Ykälle jo ihan utopiaa ennen kuin sitten 1980-luvun puolelle siirryttyä tuli tehtyä kesätöitä. Siis palkallisia sellaisia. Oli niitä kyllä isä-Perskeleen kanssa tehty ennenkin. Pääosin risusavotassa.

Eihän pikku-Ykä oikein hahmottanut että mitä kaikkea viiskymppisellä olisi saanut. Kun ei sellaista koskaan omistanut. Isot pojat kertoivat joskus että viidellätoista markalla sai Veijo Essolla mopon tankin täyteen bensaa plus sätkävehkeet (Kulta-Aroma, natürlich) ja vielä munkkikahvit päälle.

Siirrytään sitten sataseen joka pikku-Ykälle oli aikanaan jo ihan täyttä scifiä:

Joskus 1980-luvun puolella palkkaa saatuaan tuollaistakin tuli hypisteltyä. Se isoin Kekkoslovakian setelihän oli koko lailla silloin yleistä henkilöpalvontaa. Jaa ketähän palvottiin? No kukahan se olis mahtanut olla?

Ne muut rahathan tulivat käyttöön 1963 mutta kyseinen viissatanen vasta 1975 kun Kekkosesta oli tullut, no, The Kekkonen.

Tätä postausta voi pitää oodina käteiselle rahalle. Meinaten, onhan paljon sellaisia piirejä jotka haluaisivat käteisen pois käytöstä ja siirtymisen pelkkään digirahaan. Sehän tietäisi sitä, että kaikki rahankäyttömme olisi valvonnassa. Ja mielessä käy tietysti sekin että jos pankkien tietojärjestelmät jostain syystä romahtavat niin jääkö meille kaikille silloin vain tuulen huuhtoma perse?

Vaan laitetaanpa postauksen loppuun ja joulukuun alkuun hieman musiikkia Kekkoslovakian ajalta. Yhtye Sounds Incorporated ja kappale William Tell Overture vuodelta 1965. Kappale oli myös Kekkoslovakiassa suositun Hanski tv-sarjan tunnusmusiikki.

Hyvää alkanutta joulukuuta kaikille. Vanhoja markkoja muistellessa.

PIENI OSTOS VUOSIEN TAKAA

Niin, siinähän elettiin tuota männäkesää. Muuan Ykä oli pistäytymässä vanhoilla lapsuuden kotikulmillaan. Pitihän siinä tietysti käydä kaupallakin. Siinä S-Marketissa. Mutta tällä kertaa kauppareissuun tuli yllättävä mutka sillä Ykälle oli taas tarjolla aikamatka. Kyn Ykä nousi Nissanistaan, niin yhtä-äkkiä se S-Market oli hävinnyt. Tilalle oli tullut se vanha Osuuskaupan rakennus. Ja Nissan oli muuttunut Tunturin pitkäsatulaiseksi polkupyöräksi. Eihän sitä fillariksi tuolloin kauan sitten vielä kukaan kutsunut. Muuta kuin Helsingissä ehkä mutta mitäs möllit jostain Reuna-Suomen kaupungista välittivät.

Jaa milloin? Missäs ajassa sitä tällä kertaa ollaan? Ykä vilkaisi Osuuskaupan näyteikkunan heijastusta ja sieltä katseli vastaan pikkupoika jolla oli leveälahkeiset farkut, farkkutakki ja pitkälippainen lippis päässä. Ja tukka reilusti yli korvien. Jaahah, taidetaan elää jotain vuotta 1974. Ohi ajoi pari uunituoretta Corollaa jotka olivat silloin yleisiä. Myös yksi Mosse ja hei, sen yhden puolituttavan ikivanha Volga. Luonnollisesti myös pari Pappa-Tunturia. Suomihan oli silloin Kekkoslovakian aikana täynnä niitä.

Kadun tällä puolella näkyi uusi hotelli- ja ravintolarakennus mutta toisella puolella oli paljon vanhoja puisia liikerakennuksia jotka antoivat pienelle keskustalle aivan omanlaisensa ilmeen ja sielun. Sielun, jonka sitten se myöhempi elementtirakentaminen hävitti ja teki keskustasta aivan samanlaisen harmaan möhkäleen kuin niin monessa muussakin paikassa.

Mutta hei, näin kun kerran on… niin silloinhan… joo, Ykä käveli kulman ympäri ja siellähän se oli. Se vanha kioski. Joka lopetti toimintansa joskus 1980-luvun alussa. Sitähän piti pariskunta. Ikivanhoja. Tosin taas kerran pikku-Ykäksi muuttunut Ykä saattoi olla jo vanhempi kuin mitä he silloin. Se mies oli aina vähän äkäinen. Mutta se nainen oli aina hyvällä tuulella ja herttainen.

Ykän suuvärkki kertoi että pikkusen pojan makuaisti ei nyt kaivannut Tsuhnan Kostoa eikä voimasavuke Bostonia. Vaan ihan muita makuja. Makuja menneestä. Hetkonen, kädet taskuun… ja sieltähän löytyi ihan kohtuullisesti Kekkoslovakian kolikkovaluuttaa. Ei muuta kuin rohkeasti asiaan ja kioskin tiskille. Myyjänä oli se nainen joka tunnisti pikku-Ykän.

- Moi, Ykä mitäs sais olla?

- No tota… ainakin kymmenen merkkaria, kiitos.

Myyjä laittoi merirosvorahat paperipussiin. Ykälle juolahti mieleen se, että täällähän myytiin jotain joka saattoi olla rahanarvoista tavaraa joskus vuonna 2023. Jotain, jota Ykällä ei ollut enää kymmeniin vuosiin.

- Joo, ja sitten tuo uusin Shokki-lehti ja nuo pari Korkeajännitystä kanssa.

Lehdet ja kolikot vaihtoivat omistajaa. Kioskin ikkunasta katseli iltapäivälehden kannessa hallintoalamaistaan Urho Kekkonen. Sitten Ykä osti vielä pötkön Jenkki-purkkaa. Kas kun Jenkki-purkka venyy ja paukkuu niin kuin mainos silloin sanoi. Sitten Ykä tunnusteli taskujaan ja siellä oli jäljellä vielä markka.

- Ja hei, sit vielä päärynätötterö, kiitos.

Joskus kai pari vuotta myöhemmin ne kioskitötteröt kiellettiin. Joku hygieniasyy kai. Mutta siitä ei välittänyt niin silloinen pikku-Ykä kuin nyt pikku-Ykän vartalossa elävä iso-Ykä. Kai se oli sitä virkakoneiston ylireagoimista joka alkoi jo silloin Kekkoslovakian aikaan vaikkei niistä tötteröistä kenellekään mitään ripulia tullut. Ykä kiitti ja alkoi maiskuttaa päärynätötteröä. Sitä lapsuusajan suosikkia. Ohitse ajoi sellainen vanhan maailman postiauto. Niitäkin kulki silloin säännöllisesti. Kaikilla syrjäkylilläkin.

Eihän mennyt hetki kun Tunturin polkupyörä oli muuttunut taas Nissaniksi, vanha Osuuskaupan talo S-marketiksi, puiset talot rumiksi harmaiksi elementtilaatikoiksi ja näyteikkunan heijastuksesta katsoi taas vanha, ruma, kalju ja partainen käppäukko. Ykä pisti merirosvorahan suuhunsa, meni nykypäivän ostoksille ja tuumi että kuinka vähästä sitä ihminen aikanaan olikaan tyytyväinen.

Ykä tuumasi vielä että hän oli ollut onnekas kun oli saanut elää sitä pikkusen pojan kesää tuolloin, niinä yksinkertaisempina, selkeämpinä ja turvallisempina aikoina. Aikoina jolloin merkkarit maistuivat ja ihmisillä oli tulevaisuuden toivo.

LUMEN HETKI

Kun tänne Huitsinnevadan Örnätjärvellekin satoi hiljattain ensilumen – joka tosin suli pian pois –  niin tuli mieleen pieni takauma turvallisilta Kekkoslovakian ajoilta. Oliskohan se ollut 1975 tai 1976. Me asuttiin Oy Firma Ab:n asuinalueella ja siellä asustavan mölliporukan kanssa oli hyvä olla. Siellä ei kiusattu ketään. Toisin kuin koulussa. Sehän oli marraskuuta, niin kuin nytkin. Asuinalueella oli sekä kerrostaloja että rivareita. Niitten eteläpuolella oli muutaman hehtaarin metsikkö ja siinä vieressä tyhjiä puutaloja joita sanottiin Maatilaksi. Sitä ei kukaan kertonut että oliko se joskus oikeasti ollut maatila.

Me liikuttiin siinä metsikössä ja Maatilalla. Iltapimeällä. Kauempaa katuvalot heijastivat vähän valoaan metsässä oleviin koivunrunkoihin saaden metsään näyttämään hieman aavemaiselta ja sekös ruokki mukavasti sitä maailman ehkä suurinta luonnonvoimaa eli pikkupojan mielikuvitusta. Metsässä oltiin aina suurella seikkailulla. Vähän kauempana metsässä näkyi pieniä punaisia hehkuvia pisteitä. Siellä isommat pojat olivat salatupakalla. Olivat panneet pennit jonoon ja ostaneet sippitopan punaista Malporoa – ei kukaan osannut lausua Marlboro – tai sitten lännenmiesten tupakkaa eli Coltia.

Olisko kello ollut illalla seitsemän ja kahdeksan välillä. Ei ollut vielä kotiintuloaika eikä kukaan meidän tekemisiä vahtinut. Eivät vanhemmatkaan olisi tajunneet että miksi ihmeessä niitä möllejä pitäisi vahtia. Kunhan tulivat määrättyyn aikaan kotiin. Meillä oli monella sellaiset sen ajan peltiset litteät taskulamput. Niitten kanssa seikkailtiin siinä metsikössä ja Maatilalla. Ei me sieltä varsinaisesti mitään etsitty mutta oli mukavaa osoitella taskulampulla.

Sitten me huomattiin, että hei, alkaa sataa lunta. Ensilumi. Tuttuun tapaan se tuli kuin tuumien. Aivan kuin hiutaleet olisivat katselleet ympärilleen hitaasti pudotessaan ja miettineet, että mihinkäs sitä olisi mukavinta asettua talven ensimmäisinä sanansaattajina.

Kiva!

Se toi pojanmöllien mieleen tulevan talven ja kaiken sen mukavan, mitä se toi mukanaan. Saatiin tehdä lumilinnoja. Ja lumiukkoja. Käydä lumisotaa. Ja laskea pulkalla mäkeä samalla asuinalueella sijaitsevassa mäessä. Oy Firma Ab:n miehet jäädyttäisivät taas lätkäkaukalon. Ei siinä reunat sinänsä olleet kuin parikymmentä senttiä mutta sehän ei tahtia haitannut. Eikä me silloin edes sanottu sitä lätkäksi vaan lähdettiin pelaamaan jäkistä. Oli pian aika laittaa lämärilavat kuntoon. Kertoivathan hiljakseen putoavat lumihiutaleet myös tulevasta pikkupojan joulusta. Joulusta, jota silloin vielä kannatti odottaa. Sekä tietysti uudesta vuodesta ja siihen olennaisesti kuuluvasti möllien pommipartiosta.

Tuleva talvi olisi pikkupojille mukava. Varsinkin kun ei tarvinnut miettiä niitä aikuisten juttuja eli kuinka sen lumen kanssa taas pärjättäisiin. Meillähän ei ollut sellaista ongelmaa. Oy Firma Ab:n traktorit aurasivat lumen pihastakin. Ei pikkumöllin tarvinnut sellaisia miettiä.

Näin vanhemmittaan sitä luovaa työtä on joutunut miettimään eräänkin kerran. Samoin sitä – mitä pikku-Ykän ei tarvinnut miettiä – että kuinkahan paljon se lämmitys taas talvella maksaa. Ensimmäiset lumihiutaleet saavat nykyisin aikaan spontaanin hiljaisen kirosanan.

Aikuinen Ykä on aika kateellinen pikku-Ykälle. Niin kuin muutenkin niille yksinkertaisemmille ja selkeämmille sekä nyt jo kovin kaukaisille ajoille.

TÄYDELLISEN KESÄN RESEPTI

Kun kirjoittelin tässä hiljattain siitä kun pikkumöllit Ykä ja Kartsa ostivat tyhjillä kaljapulloilla hillomunkit mieheen niin siinähän tuli todettua kuinka vähästä sitä silloin olikaan tyytyväinen. Rupesin siinä sitten itsekseni miettimään asiaa laajemmin ja tuumin että minkälaisista rakennuspalikoista koostui silloin – tässä tapauksessa vuonna 1974 – se täydellinen pikkusen pojan kesä. Mikä olikaan sen resepti? No, ensimmäisenähän tietysti tarvittiin se kesä. Joka alkoi siitä kun suvivirsi soi ja alkoi kahden ja puolen kuukauden totaalinen vapaus:

Sinänsä ennen kuin alkaa hehkuttaa pikkusen pojan kesän rakennuspalikoita niin tulee muistaa, että niistä tärkein oli tietysti koti ja vanhemmat. Ilman heidän tukea ja turvaa ei pikkusen pojan kesän rakennuspalikoita olisi voinut edes yrittää kerätä. Koti oli silloin Oy Firma Ab:n rivariasunto ja vanhemmat takasivat turvan lisäksi säännöllisen muonituksen. Hyvin yleinen sapuska oli peruna ja erilaiset kastikkeet sekä ruisleipä ja kyllä niitä vallan söi hyvällä ruokahalulla. Kulinarismipäiviä olivat sitten ne, kun tarjolla oli pikku-Ykän herkkua makaroonilaatikkoa:

Ja kyseessähän oli siis kesä. Mopokesä auringonpaisteinen mutta siitähän Sleepy Sleepers lauloi vasta vuonna 1979 eikä pikku-Ykällä ollut mopoa muutenkaan mutta tarvittava liikkumisväline eli pitkäsatulainen polkupyörä oli. Ei meillä niitä muistaakseni vielä silloin miksikään fillareiksi kutsuttu:

Kyseisessä kuvassa on kieltämättä hieman lapinlisää sillä hyvin harvalla möllillä noin hienoa peliä oli. Mutta sen ajan pyöristä on aika vähän kuvia netissä. Ja tuon vasemmanpuoleisen kaverin tukkamalli on yksi yhteen vuotta 1974. Polkupyörän kanssa ei tarvittu kypärää, vaan sellainen pitkälippainen lippalakki jonka lippa oli käännetty taaksepäin. Samoin housujen perstaskusssa oli sellainen muovinen kampa joka näkyi vähän taskun yläreunasta. Jaa miksi? No kun isommillakin pojilla oli. Se oli muotia vissiin. Tosin aivan turhaa sillä eihän me kuontaloamme korjailtu ollenkaan. Se vähä, mitä tehtiin meni ihan hyvin viispiikkisellä.

Pyörällä pääsi mihin halusi mutta pikkumölli tarvitsi kesänsä rakennuspalikoiksi tietysti valuuttaa. No senhän takasivat vanhemmat mutta se valuutta oli kylläkin sitä kolikkomallista. Setelirahaa oli hallussa hyvin harvoin.

Taloustietoiset möllit tietysti sijoittivat valuutan mahdollisimman kustannustietoisesti ja kaikkein kustannustehokkain sijoitus oli merirosvo- ja hedelmärahat:

Oikeastaan kyseessähän oli vain valuutanvaihto eli markat tai pennikolikot vaihdettiin piratokseihin. Taloustietoiset möllit harrastivat myös yhteistä, kommandiittiyhtiöluontoista sijoitustoimintaa ja sen kohteena oli pyrotekniikka jota möi paikallinen osto- ja myyntiliike vuodenajasta riippumatta. Myynnissä oli siis papatteja, kinureita ja tykäreitä.

Ja ne sen ajan tykärithän olivat oikeasti ihan kovia jytkyjä

Näitä touhuja harrastettiin kavereitten kanssa ja siihen kuului yksi olennainen täydellisen pikkupojan kesän elementti eli vapaus. Meillä oli ruoka-ajat ja kotiintuloajat ja niistä tuli pitää kiinni. Muuten me saatiin mennä ja sählätä ilman mitään valvomista.

Mutta täydellistä kesää vietettiin myös tietysti kotona ja siihenkin tarvittiin elementtejä. Yksi hyvin tärkeä oli studio. Ja studionahan toimi Philipsin kasettimankka:

Stereo? Mikä on stereo?

Muistelisin että ne ostetuimmat tyhjät kasetit olivat silloin merkkiä Ampex ja Basf. Ja studion äänityssessio tapahtui aina lauantaisin kun Yleisradion rinnakkaisohjelmasta tuli nuorten sävellahja. Tietenkin kekkoslovakialainen nuori harrasti myös kirjallisuutta:

Tällaisen korkeakirjallisuuden lukemisessa auttoi pikkumöllien keskinäinen ja hyvin toimiva lend-lease-järjestelmä eli yhden möllin ei tietenkään tarvinnut hankkia itselleen kaikkia mahdollisia sarjakuvalehtiä. Kalliimpia sarjakuva-albumeita esim. Asterixia ja Lucky Lukea sekä kovakantisempaa tavaraa hankittiin sitten sen ajan internetistä eli kirjastosta jossa pikku-Ykäkin oli tuttu vieras.

Luonnollisesti täydelliseen pikkupojan kesään – niin kuin sinänsä talveenkin – kuului pienoismallien kokoaminen:

Erityisesti Airfix ja Revell tarjosivat mahdollisuuden tähän harrastukseen ja pienoismallit olivat ainakin silloin vielä kohtuullisen hintaisia. Jopa pikkupojan kukkarolle. Mitenkä lienee nykyisin?

Yksi niistä tärkeimmistä palikoista täydelliseen pikkusen pojan kesään olivat tietysti kaverit. Ja omalla asuinalueella heidän myötään loisti poissaolollaan myös paha elementti eli pelko. Alue oli siitä hyvä että siellä ei kiusattu ketään eikä rääkätty ketään. Kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään. Kun se pikkusen pojan kesä 1974 loppui niin pikku-Ykäkin oppi että se ei ollut pysyvä olotila, maailma olikin paska paikka ja ihminen toisilleen koko perkele. Mutta kesällä 1974 sitä ei vielä tajunnut.

Se, mikä siihen aikaan kuului oli myös luottamus. Siitä kirjoitin jo aikaa sitten:

Kiikkupalloa pelailtiin. Sitten siihen ilmestyi kaksi ikivanhaa heppua. Tai no, iän myötä ikivanhan käsitys alkaa kummasti venymään, todennäköisesti ne olivat saman ikäisiä kuin minä nyt, mutta silloin nyrkillätapettavana kaikki, millä kasvoi parta sijoittui ajallisesti jonnekin kelan ja kuopan puoleenväliin.

Me oltiin tietysti siinä vähän varpaillamme, kun ajateltiin, että meidän epäiltiin tehneen joitain kolttosia. Ja kun jätkälössin koostumuksen ottaa huomioon, niin epäilyksille kiistatta saattoi olla perusteitakin. Mutta ne vaan totesivat, että nyt pannaan pojat jalkapallon korttelisarja pystyyn. Kertokaa kavereillenne ja tulkaa Senjasen kentälle huomenna siihenjasiihen aikaan. Joka heppu tuumasi pikkupojan innolla että joo, eikä siihen muuta tarvittu. Muutama samanlainen heppu oli kiertänyt muita jätkälössejä muissa kaupunginosissa ja eihän siinä mennyt kuin muutama päivä, kun täysi sarja oli pystyssä. Oy Firma Ab oli antanut vielä pelipaitojakin. Minäkin sitä sarjaa muutaman kesän touhusin, vaikken mikään Beckenbauer ollutkaan. Lähinnä Pele kahdella ällällä. Mutta mukavaa se oli yhtä kaikki.

Mietin, mahtaisiko tuollainen onnistua nykyisin? Ainakaan ihan noin ex tempore. Pitäisköhän siihen olla jotkut luvat? Pitäisikö sarjan vetäjien ehkä toimittaa rikosrekisteriote jonnekin? Pitäisikö heillä olla ehkä joku tutkinto ja kirjallinen lupa? Antaisivatko äiteet poikien mennä vahtimatta? En osaa sanoa. Vanhemmat Perskeleet totesivat vaan, kun korttelisarjan alusta kerroin, että no sehän on hyvä, pysyy nulikat pois töllöntöitä tekemästä.

Näinköhän tuollainen onnistuisi enää nykyisin?

Sellainen oli se täydellinen pikkusen pojan kesä. Siitä on aikaa 48 vuotta. Eikä silloin pissishallituksemme ollut vielä syntynytkään. Ehkä se teki sen vielä täydellisemmäksi.

PIENI HETKI KEKKOSLOVAKIASSA

Siinähän elettiin talvea 1978. Muuan pikkumöllit, nimiltään Ykä ja Kartsa olivat kävelemässä koulusta kotiin. Matka oli hieman totuttua pidempi sillä kummankin pojan perheet olivat kuluvan talven aikana muuttaneet hieman kauemmaksi. Saatiin sentään lupa käydä kuudes luokka loppuun vanhassa koulussa. Seuraavana syksynä olisi sitten muutto yläasteelle mutta sitä ei vielä mietitty. Se oli puolen vuoden päässä. Puoli vuotta edusti tuolloin hyvin kaukaista tulevaisuutta,

Koulussa oppilaille oli kerrottu hiljattain pidetyistä presidentinvaaleista joita oppilaat vähän ihmettelivät. Eiks Urkki ole ollut aina ja on aina jatkossakin? Mitä niillä vaaleilla? No, joka tapauksessa opettajat kertoivat Paasikiven – Kekkosen linjan suuresta merkityksestä Suomen rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaajina yhteistyössä ystävävaltio Neuvostoliiton kanssa. Pikkumukuloilla oli muuten yllättävän hyvä ihmistutka ja he hoksasivat että hyvin moni opettaja kertoi heille sellaista, minkä hän oli opettajainhuoneessa paperista pakolla opetellut ja mielessään ehkä noitunut muutaman kirosanankin. Niinpä välitunnilla kerrottiin – niin kuin aina ennenkin – toisille poliittisesti epäkorrekteja vitsejä ja nauraa rätkätettiin sillä mahtavalla soundilla jonka vain pikkupojat saivat aikaiseksi.

Sinänsä välitunnilla ei keskitytty pelkästään vitseihin vaan koska kunnan traktorimiehet olivat tehneet lumtöissään koulunpihan reunaan varmaankin seitsemän metriä korkean lumikasan niin ainoa oikea sen käyttötapa oli Kukkulan Kuningas. Säännöt olivat varsin yksinkertaiset. Porukka jaettiin kahtia. Toinen puolusti kukkulaa. Toinen hyökkäsi ja pyrki heittämään puolustajat alas. Armoa ei aneltu eikä annettu ja kummankin puolen möllit tuiskahtivat vuoronperään korkealta tonttiin. Kaunaakaan ei kannettu. Tämähän oli pelin henki ja ei siihen ollut pakko osallistua.

Näin nykyisin tämä vanhempi Ykä ajattelee että tuostakin pelistä saattaisi tulla nykypäivänä lööppijuttuja kun lapsien turvallisuutta on uhattu ja ei ole ollut tarpeellista aikuisvalvontaa. Kyllä opettajat silloin tiesivät mitä me tehtiin eivätkä olleet moksiskaan. Tervettä liikuntaahan se oli. Ja olihan siinä lumimöhkäleen alla paksu hanki. Ei siitä touhusta mustelmia kummempaa tulisi. Hyvä jos niitäkään.

No, koulupäivä loppui ja Ykä sekä Kartsa löntystelivät kotia kohti. Molemmilla oli päällään silloin muodikas tummansininen lämpöpuku, jalassa sellaiset ruskeat sämpyläkärkiset talvisaappaat ja päässä villapipo. Ja tuttuun tapaan pojilla oli ns. reikä taskussa. Siksi pikkupojan tarkka tutka etsi mahdollisia aarteita. Ja myös löysi.

- Hei kato, muovipussi. Eikä oo tyhjä.

- Täällähän on tyhjiä kaljapulloja.

- Hei eikös nyt oo…

- Joo, tiistai. Kontkaselle!

Kotimatkan varrella vähän keskustan ulkopuolella oli pieni Kontkasen kauppa jossa tiistaisin oli munkkipäivä. Eli tuoreita ja maukkaita hillomunkkeja hintaaan 40 penniä per kipale. Ja hylätyssä pussissa oli pulloja just sopivasti.

Pojat marssivat Kontkaselle ja palauttivat pullot puotipuksun valvonnassa. Sillä kumpikin sai maittavan hillomunkin jota sitten kaupan ulkopuolella natusteltiin suurella nautinnolla. Kuinka vähästä silloin tulikaan tyytyväiseksi. Tuohon aikaan pienet asiat olivat suuria eikä aikuisena sellaista tunnetta ole enää aikoihin tuntenut.

Pojat pyyhkäisivät sokerinmurut ja hillonjämät huulistaan ja marssivat kotiin. Hyvällä tuulella. Mikseivät olisi marssineet? Olihan tulevaisuus silloin vielä kovasti hilloinen ja munkkinen.

Aikuiset Ykä ja Kartsa olisivat voineet kertoa heille yhtä ja toista mutta miksipäs he pikkupoikien munkkihetkeä olisivat häirinneet? Kyllä he sen tulevaisuuden huomaisivat sitten aikanaan itsekin. Ehkä kaivaten niitä Kontkasen kaupan hillomunkkeja ja niiden aikaansaamaa iloa.

JOTAIN IHAN MUUTA CXXIV

Vietetäänpä taas hetki kevyesti kekkoslovakialaisittain. Edellisessä jotain ihan muuta-postauksessa oli tarjolla äärimmäisen raskasta sotilasrautaa mutta nyt ollaan huomattavasti kevyemmissä ja rauhallisemmissa merkeissä. Tarjolla on pääosin pahvia. Nykyisinhän on noin YYZ kappaletta erilaisia tietokonepelejä joista en tee postausta koskaan sillä putosin siinä asiassa kärryiltä jo ennen kuin pääsin niihin nousemaan. Mutta pelimaailma oli hallussa meillä kekkoslovakialaisillakin eikä siihen tarvittu tietokonetta eikä edes sähköä. Mitä nyt kattovalo helpotti pelaamista.

Listä tuskin on täysin kattava mutta se koostuu siitä, mitä pikku-Ykä kyseisen 1970-luvun aikana pelaili ja näki. Ja ns. yleiset syyt pakottavat mainitsemaan ensimmäisenä Afrikan tähden:

Ne yleiset syyt ovat tietysti niitä että tästäkin pelistä on tullut viime vuoden puolella rasismirääkymistä. Kuvan versio on se oikea eli siinä noin suurinpiirtein Ugandan kohdalla ovat ne tanssivat neekerit.

Varmaankin tiettyjä tahoja ärsytti ja ärsyttää ehkä nykyisinkin suosittu Monopoli:

Tarjosihan kyseinen peli pienille kekkoslovakialaisille ikävän kapitalistisia ajatusmalleja vaikka mielessä olisi pitänyt olla lautanen Guatemalan verta ja se, että Lenin-setä asuu Venäjällä. Tätä pelia tuli pelattua kyllä lukemattomat tunnit. Samantyyppinen peli oli Uusi finanssi jota itse ei kyllä tullut koskaan pelattua mutta kaikkea jonka kannessa on vanhoja markkaseteleitä kannattaa mainostaa:

Sen sijaan jo aivan pikkupojasta saakka tuli varsin ahkerasti pelattua Suomi-rally-peliä:

Tulipahan pikkupojalla siinä samassa opeteltua Suomen maantietoa. Erityisesti pikku-Ykää huvitti paikannimi Vampula. Siinä oli jotakin, no, niin vampulaa. 1970-luvun loppupuolella tuli sitten myyntiin Presidenttipeli:

Tätäkään peliä ei tullut itse koskaan pelattua. En tiedä, kuinka suuri sen suosio oli sillä eihän Kekkoslovakiassa oltu aikoihin muutenkaan pelattu presidenttipeliä. Sen ajan mukulat, niin kuin esim. pikku-Ykä eivät tainneet edes ymmärtää että presidentti saattaa joskus vaihtua. Sen ajan ihmiset muistavat syyn ja nuoremmille laitetaan muistutuksena tämä videopätkä:

Sittenhän oli tietysti shakki jota sitäkin pelattiin mutta hyvin suuria shakkistrategeja me ei oltu kun ei kärsivällisyys vielä oikein siihen riittänyt. Sen sijaan enemmän pelattiin tammea ja myllyä joita yleensä myytiin samassa paketissa:

Tulipa koeteltua myös Backgammonia:

Ja MasterMindia:

Vaikka rehellisyyden nimissä en kyllä enää muista noiden kahden pelin säännöistä juuri mitään. Vaan ainahan ei tarvittu mitään pelilautaakaan. Ruutupaperi ajoi asian ja pelien kuningas oli tietysti jätkänshakki:

Ja sanavarastoa kehitettiin hirsipuu-pelillä:

Paperilla onnistui myös laivanupotus. Sitähän löytyy myös lautapeliversioina ja esitänkin peliteollisuudelle toivomuksen että ottakaapa käyttöön tämä vanha amerikkalainen kansikuva:

Meinaten, sitä kun katsoo tarkemmin niin luvassa olisi taatusti kaunista ja moniäänistä feminististä joukkorääkymistä:

Sitten 1970-luvun loppupuolella Perskeleillekin hankittiin se muotiin tullut Kimble:

Sitä pelattiin jonkin aikaa innokkaasti mutta siihen kyllästyi varsin nopeasti. Lieneekö yksi syy ollut se painamalla heitetty noppa jonka poksahteleva ääni alkoi ajan myötä ärsyttää.

Tavalliset pelikortit ja niiden mahdollisuudet jätän tämän postauksen ulkopuolelle koska se olisi ihan oman postauksen aihe. Mutta mainitaan vähän toisenlaiset pelikortit eli lätkäpelikortit. Ei siis purkkapaketista saadut keräilykortit vaan kortit joilla saattoi pelata ihan omia matseja:

Tässä siis pelattiin jääkiekon mestaruussarjaa ajalla ennen SM-liigaa ja tässäpän löytyvät sen ajan suomalaiset lätkäsankarit, esmes Vellu Ketola, Timo Nummelin, Lasse Oksanen, Hexi Riihiranta, Jorma Valtonen jne. Tätä pelaisi varmaan vieläkin mielellään mutta ikävä kyllä kyseiset kortit ovat jo aikaa sitten kadonneet. Ja kun lätkästä puhe on niin tietysti pöytälätkä kuului vapaisiin ja pakollisiin kuvioihin:

Ainoa oikea pöytälätkähän on juuri tuo, missä on ne lituskaiset peltijätkät pelaamassa. Pysytään pöydällä mutta vaihdetaan peltijätkät viiteen arpakuutioon. Yksi hyvin yleinen ajanvietepeli oli Yatzy:

Tuota tuli pelattua silloin aikanaan paljon ja innolla. Oma ennätykseni oli 328 pistettä. Sellaista koneellisempaa peliviihdettä sinänsä ei ollut tarjolla kuin kaupan jasso ja bensiksen flipperi. Niitä tuli pelattua harvemmin koska nuori kekkoslovakialainen harjoitti sijoitustoimintaa mieluummin merkkareihin ja Jenkki-purkkaan, siihen joka venyy ja paukkuu. Mutta olihan meillä korvikkeena köyhän miehen flipperi eli Fortuna-peli:

Ehkä se kaikkien pelien kuningas oli silloin kuitenkin korona. Siis se korona, jonka kanssa ei tarvinnut sitä hemmetin pärstämaskia eikä toimimattomia pakkorokotuksia:

Tällainen hankittiin Perskeleillekin ja sitähän tuli läiskittyä urakalla. Niin kotona kuin sitten aikanaan armeijassa. Biljardipöytään törmäsin vasta sotilaskodissa mutta siihen oli aina niin pitkät jonot että sitä tuli harvemmin pelattua. Eikä silloin eletty enää Kekkoslovakiassa muutenkaan.

Siinähän sitä oli hieman sitä kekkoslovakialaista pelaamista. Oman ymmärrykseni mukaan lautapelaamisen suosio on Suomessa kuluvan vuosituhannen aikana lisääntynyt mutta itse en osaa siitä harrastuksesta pahemmin sanoa. Kekkoslovakiassa näitä pelattiin paljon, aikana ennen tietokonepelejä. Ehdittiinhän me nähdä sellainenkin. Pip-peliksi me sitä kutsuttiin siitä tulevan äänen perusteella mutta Pong se taisi olla oikeasti nimeltään. Ja sitähän katsottiin kuin uuden ajan airutta. Kaikkee se amerikkalainen keksii:

Sitten päättyi Kekkoslovakia, tuli 1980-luku ja sen myötä ne ensimmäiset VIC-20 ja Commodore 64-tietokoneet kasettiasemineen ja peleineen. Ja loppuhan oli historiaa. Mutta niin kuin totesin, niille kärryille en enää koskaan päässyt joten joku toinen voi kirjoittaa tarkemmin niistä ajoista ja peleistä. Mutta vaikka en videopeleistä mitään ymmärräkään niin eihän se estä minua vanhaa käppäukkoa sellaista ideoimasta. Miten olis tämmönen:

Ainakin puoluegalluppien perusteella tuolle pelille on kova kysyntä. Markkinarako suorastaan. No, ensi kerralla jotain ihan muuta jotain ihan muuta.