EPÄILYKSEN PIRUN KIVAKOULU JATKUU

Helvetin Esikartanon Oppimiskeskuksen luokkahuoneessa…

Epäilyksen Piru istui opettajan paikalla luokkahuoneessa ja hänen edessään istui neljä pahantuulista oppilasta jotka olivat saaneet oppitunnin vastoin omaa tahtoaan. Oppituntihan oli kestänyt itse asiassa puoli vuotta ja kyseisten suvaitsevais-tiedostavien yksilöiden sielut olivat joutuneet elämään vangittuina 13 – 15-vuotisten suomalaisten nuorten kehossa. Nuorten, joita tuontitavara oli jatkuvasti rääkännyt. Tuontitavara, jonka hankkimista ja välttämättömyyttä he kaikki olivat julistaneet ja halunneet vaientaa sitä vastustavat äänet.

Puolen vuoden opintomatkan olivat saaneet menestyksekäs vihervasemmistolainen poliitikko, arvostettu valtamedian toimittaja, menestyksekkään lakimiestoimiston omistaja ja päähahmo sekä menestyksekäs yliopistollinen rasismin tutkija. Heitä kaikkia jurppi se ajatus että kun heidän sielunsa oli ollut pois heidän ruumistaan puolen vuoden ajan niin kukaan ei ollut huomannut mitään. Heidän ruumiinsa olivat julistaneet epistolaa selkäytimellään eikä kukaan ollut tajunnut heidän olevan tosiasiassa zombieita.

Mutta olivatko he oppineet mitään?

Eivätpä tietenkään. He kaikki protestoivat Epäilyksen Pirulle ja väittivät että kyseinen sarvipää oli lavastanut heidän kokemuksensa. Ei sellaista oikeasti voi tapahtua. Se ei ollut epistolan mukaista. Se oli teorian vastaista. Monikulttuurisuus oli sekä välttämätön voimavara että väistämätön velvollisuus. Ja lisäksi heistä jokainen huusi suu vaahdossa että he olivat Suomelle ensiarvoisen tärkeitä ja ansioituneita henkilöitä eikä heille saa tehdä tällaista. Yleensäkin he olivat Suomen uutta aatelia. Heillä tuli olla oikeus elää turvassa omassa kuplassaan. Jos Epäilyksen Pirun näyttämät asiat olivatkin ehkä totta niin ne kuuluivat muurahaiskansalaisille eikä heille. He olivat tuollaisen yläpuolella.

Epäilyksen Piru kuunteli ruikutusta oman aikansa ja napsautti sitten sormiaan. Protestoivien suvaitsevais-tiedostavaisten naamaan läsähti suun kokoinen laastari joka oli Oy Helvetti Ab:n laadukasta tuotantoa ja kyseiset yksilöt huomasivat että se ei taatusti lähde irti. Valitus ei silti loppunut vaan jatkui nenän kautta tulevana yninänä. Epäilyksen Piru totesi kyllästyneellä äänellä:

- Jos ei vikinä lopu niin se seuraava laastari läsähtää nenään. Ja teillä ihmisillä viisi minuuttia ilman happea tuppaa olemaan terveydelle varsin hankalaa.

Luokkaan laskeutui hiljaisuus ja Epäilyksen piru totesi:

- No niin, arvon suomalaiset uusaateliset. Edellinen ekskursionne ei epäilemättä riittänyt joten jatkamme oppituntia. Varsinaiset ruumiinnehan pärjäävät oikein hyvin selkärangassa olevalla sabluunallaan joten voimme ottaa toisen oppimissession.

- Sinä, vihervasemmistolainen poliitikko. Sinä siirryt puoleksi vuodeksi elämään haja-asutusalueella elävän eläkeläisen elämää. Hän kun joutuu laskemaan että ostaako itselleen ruokaa vai välttämättömiä lääkkeitä. Ja joka joutuu elämään pelossa että sinun hallituksesi pakottaa hänet luopumaan öljylämmityksestään mikä tietäisi hänelle täydellistä katastrofia. Sinä tulet tuntemaan jokaisen pelon kouraisun ja katkeruuden, jonka juuri sinä olet saanut hänelle aikaiseksi.

- Sinä, arvostettu valtamedian toimittaja taas siirryt puoleksi vuodeksi vanhainkodin alzheimeria sairastavan ja liikuntakyvyttömän pitkäaikaispotilaan ruumiiseen. Siinä laitoksessa on muuten hoitajia aivan liian vähän joten paskavaipat saattavat aika ajoin kirvellä. Mutta pure hammasta. Ja pyri syömään mahdollisimman nopeasti, kun hoitaja ruokkii sinua. Hänellä kun ei ole kuin muutama minuutti aikaa ruokkia sinua ja sitten hänen tulee siirtyä seuraavan potilaan luo. Mutta hei, nälkähän on vaan mielentila…

- Ja sinä, menestyksekäs yliopistollinen rasismin tutkija joka olet kaikin keinoin pyrkinyt syyllistämään suomalaisia tuontitavaran väkivallan teoista ja samalla varmistanut itsellesi aina uudet apurahat. Sinä jatkat sen koulurääkätyn tytön elämää. Meillä Oy Helvetti Ab:ssa kas kun on tietty kyky nähdä tulevaisuuteen. Sinun mainostamasi tuontitavara joukkoraiskaa hänet lähiaikoina. Ja sinä tunnet sen raiskauksen joka ainoalla solullasi.

- Ja sinä, lakimies, joka olet toimistosi avulla pyörittänyt jo viidettä valituskierrosta hylsyn saaneille tuontitavaroille. Sinulle tehdään sukupuolenvaihdos, kas kun sehän on nykyisin niin muodikasta. Sinusta tulee lastensuojelulaitoksen nuori naispuolinen ohjaaja laitoksessa joka toimii teidän lakimiesten aikaansaamilla nollavaltuuksilla ja jossa on huomattavan paljon rikastusta. Pääset kokemaan, kuinka islamilaiset jätkät kunnioittavat suomalaista naista.

- No niin, nilkit. Menkääpäs kokemaan taas annos tavallisen ihmisen elämää.

Neljä suvaitsevais-tiedostavaa yksilöä katosi uudelle ekskursiolleen ja Epäilyksen Piru mietti, että oliko tästäkään mitään hyötyä. Todennäköisesti ei, sillä kyseiset yksilöt olivat sen verran narsisteja etteivät oppisi tästäkään oppitunnista mitään. Mutta olihan tässä sitä niin sanottua runollista oikeutta. Mitenkäs se ihmisten sanonta menikään…

…joo, osataan sitä vittuilla täälläkin.

Epäilyksen Piru mietti että pitäisikö panna Oy Helvetti Ab:n johdolle  ehdotus siitä että seuraavaksi lähetettäisiin opintomatkalle kaikkiaan tuhat suomalaista huippuvaikuttajaa. Olisihan se ainakin mielenkiintoista seurata kun koko Suomen poliittinen ja virkamiesjohto toimisi zombieina eikä kukaan huomaisi heidän käyttäytymisessään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

VELKA, VUOSIEN JÄLKEEN

Eli pieni tarina sodasta ja tupakka-askista.

Siinähän elettiin vissiinkin vuotta 1978. Ykä oli vielä alun toisella kymmenellään oleva pikku-Ykä joka vanhempiensa kanssa usein kävi kylässä tätinsä ja hänen miehensä Tanen luona jotka asuivat aivan kunnan reuna-alueella keskellä ei-mitään. Olihan siellä ollut käytyä yksinäänkin ja tykätty vierailuista. Siellä oli aina niin mukavaa käydä.

Kun tällä kertaa käytiin kylässä ja nautittiin kahvin kanssa tädin aivan mainioita leivonnaisia niin täti antoi meillekin luettavaksi heille hiljattain tulleen kirjeen. Kirjeen mukana oli viiden markan seteli ja kirjeen myötä mentiin kauas historiaan, aina vuoteen 1939.

Olihan niin, että isovanhemmillani – kyseessä olivat juuri ne isovanhemmat jonka isoisän mystinen pistooli tuli aikanaan upotettua lampeen – oli Kannaksella pieni kauppa ennen sotia. Todellakin pieni, sillä silloinhan maatilat elivät koko lailla omavaraistaloudessa eikä niiden tarvinnut hyvin paljoa ostella. Kauppa möi sokeria, suolaa, makeisia, tupakkaa, lamppuöljyä, hevosen vermeitä, jotain rautatavaraa ja kaikkea sen sellaista. Käsittääkseni kauppa osti myös voita ja möi sitä eteenpäin. Varmaankaan kaupan pitäminen ei ollut kullan vuolemista mutta antoi se sentään elannon.

Sitten tuli syksy 1939, sen myötä ne Moskovan neuvottelut ja sitä myötä myös YH eli käytännössä liikekannallepano. Muuan riviin kutsuttu reserviläinen osti isovanhempieni kaupasta velaksi askin tupakkaa. Sitä en tiedä, oliko Työmiestä, Saimaata, Kulta-Leimaa vaiko mitä.

Sitten alkoi se sota. Isoisäni palveli talvisodassa Taipaleessa. Isoäiti piti kauppaa niin kauan kunnes piti lähteä evakkoon. Kauppaa ei tarvinnut polttaa. Stalinin rauhanilmavoimat tekivät sen suomalaisten puolesta pudottamalla kaupan päälle niitä Molotovin leipäkoreja. Siinä touhussa tuppasi kirjanpito sekaantumaan ja velat unohtumaan.

Tuli sitten välirauha ja Karjalan asukkaat ripoteltiin ympäri jäljelle jäänyttä Suomea. Isovanhemmat perustivat kaupan muualle eivätkä enää jatkosodan aikana palanneet Kannakselle. Isoisä tosin joutui tekemään valtion vaatteissa muutaman vuoden reissun Syvärille. Kyseinen tupakka-aski oli hävinnyt mielestä jo silloin YH:n aikana. Epäilemättä tilastotappioita. Mitä siitä yhdestä askista kun kauppakin pommitettiin paskaksi ja piti lähteä evakkoon. Meni koti ja manttaalit. Ei jäänyt kuin muistot. Joita niin isoäiti kuin täti pitivät yllä aina kuolemaansa saakka. Muistoja menetetystä kodista Karjalassa.

Sitten tuli vuosi 1978 ja se kirje. Kyseinen reserviläinen oli selvinnyt sodasta hengissä ja tullut jossain vaiheessa uskoon. Ja sen myötä päättänyt maksaa kaikki velkansa. Lahdesta se kirje muistaakseni tuli. Sitä ei kirjeessä sanottu, kuinka hän oli löytänyt tätini kaikkien vuosien jälkeen. Ja miksi juuri tädin, joka oli ollut yhdeksänvuotias kun sota alkoi? Mutta kirje ja raha tuli perille. Raha toimitettiin isoäidille. Isoisä oli kuollut jo aikaa sitten. Rahaa tuskin käytettiin vaan eiköhän se jäänyt piironginlaatikkoon muistoksi.

Mistäs sen tietää? Ehkä siinä oli se vihonviimeinen suomalaisen maksama sotavelka? Suomalaisethan olivat silloin aikanaan hyviä maksamaan velkoja joita ne eivät olleet edes ottaneet. Nyt tuppaa olemaan vähän toisin päin. Suomalainen on hyvä ottamaan velkaa mutta ei mieti, että kuinkas se maksetaan.

UUSTORPPARIT

Maailmassa on monia miellyttäviä ja mieltä rauhoittavia näkymiä. Monen suomalaisen mielestä varmaan sinne kärkipäähän kuuluisi eräs Reunansyrjässä sijaitseva lumisen metsän keskellä sijaitseva omakotitalo jonka ympäristössä ei näkynyt naapuritaloja ollenkaan. Samanlainen kuin moni muukin rauhallisella alueella sijaitseva talo. Samaa ajatteli myös kyseisessä talossa asustava seitsenkymppinen eläkeläismies Unto Eivästö joka omisti talon yhtä lailla eläkkeellä olevan vaimonsa Liisan kanssa. Unto käveli hankipolulla liiteristä kohti taloa kantaen täyttä halkotelinettä. Olisi aika lämmittää leivinuuni. Tulen rätinäkin olisi rauhoittava ääni ihmisille jotka tykkäsivät elää rauhassa ja keskittyä pitämään huolta omista asioistaan. Siinä taloa kohti kulkiessaan hän hyräili vanhaa Rööperiin-kappaletta omilla sanoillaan:

- Liiteriin… mä kaipaan niin… taas uudelleen…

Kun Unto pääsi talon ulko-ovelle ja laski halkotelineen maahan, hän näki taloa kohti ajavan poliisiauton ja sen takana sähköauton jossa näkyi selkeästi Valvovan Ilmastokomitean tunnukset. Näkymä muistutti siitä, että läheskään kaikki eivät pitäneet tästä idyllistä vaan pitivät sitä merkkinä tuomittavasta ilmastorikoksesta ja täydellisestä vastuuttomuudesta. Josta piti päästä ilman muuta eroon. Olihan Eivästöille tullut jo puoli vuotta aikaisemmin kyseisestä komiteasta – joka alkoi olla valtio valtiossa – ankara ukaasikirje.

VAATIMUS TALONNE ENERGIA- JA ILMASTOTEHOKKUDEN VÄLITTÖMÄSTÄ KORJAAMISESTA

Suomessa on otettu käyttöön Euroopan Unionin uudet, rakennusten energiatehokkuutta säätelevät direktiivit jolla koko Unionin on tarkoitus muuttua nollapäästöiseksi. Näitten direktiivien mukaan teidän talonne kuuluu energialuokkaan G. Teidän on vuoden kuluessa korjattava talonne luokkaan F ja kolmen vuoden kuluessa luokkaan E.

Talonne lämmitysjärjestelmänä on ilmaston kannalta erittäin haitallinen yhdistelmä öljylämmitystä sekä puulämmitystä. Teidän on muutettava se ilmastovastuullisempaan muotoon esim. maalämmöllä, aurinkosähköllä tai kokonaan sähkölämmitykseen siirtymisellä.

Mikäli ette suorita näitä ilmaston ja maailman tulevaisuuden kannalta välttämättömiä toimenpiteitä, Valvova Ilmastokomitea tulee ottamaan talonne sekä tonttinne omistukseensa ja valvontaansa ilman erillistä korvausta.

Ukaasikirjeen mukana oli lomake ja – sentään – valmiiksi maksettu palautuskuori. Lomakkeessa pariskunnan piti selvittää Valvovalle Ilmastokomitealle, mitä ilmastovastuullisia ratkaisuja he aikoisivat tehdä ja missä aikataulussa. Pariskunta selitti vastauksessaan kohteliaasti ja yksityiskohtaisesti että he olivat eläkeläisiä, jotka olivat olleet vajaa kymmenen vuotta työttömänä ennen eläkkeelleen jäämistään. Joten eläke oli varsin pieni.

Lisäksi he olivat joutuneet käyttämään valtaosan säästöistään pari vuotta aikaisemmin vanhan talonsa viemäriputkien sukitusremonttiin. He kertoivat että lämmitysjärjestelmän muutos merkitsisi heille taloudellista katastrofia, varsinkin kun valtio olisi valmis tukemaan sitä vain noin kymmenesosalla remontin hinnasta. Muistuttivatpa he vielä että täällä syrjäseudulla muutenkin kallis sähkö oli jo niin pahasti ilmasto- ja syrjäseutuverotettu että pelkkään sähkölämmitykseen siirtymiseen ei heillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Vaikka öljykin oli ilmastoverotuksen vuoksi tolkuttoman kallista. Mutta se oli kuitenkin vielä taloudellisesti pienempi paha. Ja puulämmitys oli ainoa jolla he saattoivat vähentää lämmityskustannuksiaan. Puuta he saivat paikallisten maanomistajien hakkuitten jälkeisistä risusavotoista joita he vielä jaksoivat tehdä.

He muistuttivat vielä että heillä ei olisi mitään mahdollisuutta saada lainaa vaadittavia remontteja varten. Mitään muita takuita heillä ei ollut kuin talo ja tontti mutta pankit eivät noteeranneet ollenkaan syrjäseudulla sijaitsevia taloja. Ne eivät käyneet takuuksi. Ainoa mahdollisuus olisivat pikavippifirmat joiden lainojen korot saisivat heille aikaan nopean ja lopullisen pankrotin.

Niinpä he pyysivät selvityksessään armoa ja mahdollisuutta asua omassa kodissaan jäljellä olevan elämänsä loppuun saakka. Ja he myös uskoivat, että kyllähän Valvovassa Ilmastokomiteassa asia ymmärrettäisiin. Täytyihän siellä olla inhimillisyyttä jäljellä.

Pian he ymmärsivät olleensa väärässä.

Unto pyysi Liisankin ulos. Poliisiauto ja Valvovan Ilmastokomitean auto ajoivat pihaan. Poliisit olivat joitain Radanvarsikaupungin poliiseja. Reunansyrjässä ei ollut omaa poliisiasemaa ikiaikoihin ja Naakkamonkin poliisiasema oli lakkautettu pari vuotta aikaisemmin. Poliisit tervehtivät ja jäivät odottamaan omalle partioautolleen. Heidän ilmeensä kertoi että epäilemättä varsinaista poliisityötäkin heillä olisi tehtävänä mutta nyt piti olla turvamiehenä tuolle naikkoselle joka nousi sähköautostaan ja jonka ilme kertoi, kuka oli näytelmän itseään täynnä oleva pomo. Nainen esittäytyi:

- Eksekutiivinen tarkastaja Annihileetta Extinctson Valvovasta Ilmastokomiteasta. Olen tullut vaatimaan teiltä selitystä siihen, miksi ette ole vastanneet teille tulleeseen toimenpidevaatimukseen. Jos selitys ei tyydytä, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin joihin minulla on lailliset valtuudet ja jotka tulen toteuttamaan ankarimman jälkeen.

- Mutta mehän vastasimme. Yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti.

- Ette te mitään vastanneet. Te kirjoititte A-nelosen siitä, miksi ette aio tehdä mitään. Ei teiltä sitä kysytty, vaan sitä että mitä aiotte tehdä ilmastovastuunne parantamiseksi ja millä aikataululla. Ette te ole mikään erityistapaus. Suomen on siirrettävä 35 prosenttia rakennuskannastaan energialuokasta G luokkaan E mahdollisimman nopeasti.

- Eikös se EU:n direktiivi sanonut että 15 prosenttia?

- Suomen tulee olla edelläkävijä tässäkin asiassa ja mehän myös olemme. Niin kuin aina ennenkin. Ja teidän on turha viisastella. Minulla on nimittäin hallussani valvontatallenteet Reunansyrjän kierrätyspisteestä. Teidän autonne rekisterinumeroa ei olla nähty siellä kuin noin kerran vuodessa. Mikä tarkoittaa sitä, että te olette polttaneet pahvi- ja paperiroskanne leivinuunissa ja saunanne pesässä aikaansaaden direktiivien vastaisen järkyttävän suuren hiukkaspäästön.

Unto totesi että on se hyvä että nykytekniikkaa käytetään olennaisen tärkeisiin asioihin ja kaivoi rintataskustaan valmiiksi tehdyn sätkän joka oli kasvatettu oman kasvihuoneen kessuviljelmästä. Kaupan tupakki kun alkoi olla liian kallista. Ilman ilmastokyykytystäkin. Hän sytytti sen ja kysyi sitten:

- No, mitäs nyt sitten tapahtuu?

- Sekä asuintalonne, ulkorakennukset ja tonttinne siirtyvät välittömästi Valvovan Ilmastokomitean omistukseen ja valvontaan.

- Jaa. Ajetaankos meidät sitten maantielle?

- Ei. Teillä on kaksi vaihtoehtoa. Voitte muuttaa teidänkaltaisianne varten rakennettuun viihtyisään neljän yksikön soluasuntoon. Lähimmät sijaitsevat Naakkamossa. Teillä olisi siinä kahdentoista neliön asuintila, yhteinen keittiö kolmen muun solun kanssa sekä yhteis-wc:t ja suihkutilat. Soluasumisesta peritään kohtuullinen vuokra.

- Entäs se toinen vaihtoehto?

- Te voitte jatkaa asumista tässä, mutta Valvovan Ilmastokomitean vuokralaisena. Vuokra määräytyy asuntonne ilmastovastuuttomustason mukaan. Ja ilmastovastuuttomuutenne on korkea.

- Ja luonnollisesti vuokra antaa vain oikeuden asua? Eli öljyt ja sähköt sun muut me joudutaan hankkimaan omalla rahallamme edelleenkin itse?

- Luonnollisesti. Ei kai valtio rahoita ilmastovastuutonta asumista.

- Eli te sitten veitte meiltä talomme ja teitte meistä torppareita.

- En tunne kyseistä termiä.

- Niin joo, eihän se historia ja yleistieto ole teidän nykyajan yliopistokoulutettujen keskuudessa niin arvostettua. Mitäs se vuokra sitten kustantaisi?

Annihileetta Extinctson ojensi Untolle paperin.

- Siinä on asumisenne kokonaishinta.

Unto lukaisi paperin, huokasi, antoi sen Liisalle joka luettuaan totesi:

- Te sitten tieten tahtoen laitatte meidät elämään reippaasti köyhyysrajan alapuolella.

- Enhän suinkaan. Valinta on teidän. Mutta jos kerran valitsette että jatkatte ilmastovastuutonta elämäntapaanne niin me emme jumaliste tee siitä mitään riemujuhlaa. Ja se vuokra muuten otetaan sitten suoraan eläkkeistänne niin että minkäänlaista kikkailua on turha yrittää.

Pariskunta katsoi hetken ajan toisiaan silmiin. Puhetta ei tarvittu. Ilmeet oltiin opittu lukemaan vuosien kuluessa. Sitten he nyökkäsivät toisilleen ja Liisa totesi Extinctsonille:

- Me jäämme tänne. Niin että olisitteko niin ystävällinen ja painuisitte helvettiin.

- En. Vaan seuraavaan taloon. Tämäkin kylä on ilmastovastuullisuuden irvikuva.

Sisällä Liisa kysyi itkua tapailevalla äänellä:

- Miten me selvitään?

- Kai me jotenkin. Eihän se tili ihan nollalle mene. Ja onhan meillä perunamaa. Kuokitaan keväällä aari lisää. Kalalla ja metsällä voi aina käydä. Ja ampua tuosta pihalta rusakoita. Eiköhän lämmitetä ilmastovastuuton sauna ja oteta ihan muutamat saunajuomat. Meinaan, kerrankos sitä ihminen muuttuu talollisesta torppariksi.

Seuraavana aamuna pariskunta joi aamukahviaan. Särpimenä oli ruisleipää ja pari keitettyä kananmunaa. Puhelin soi ja Unto vastasi. Puhelu kesti varsin pitkään.

- Se oli Huikatsalon Väne. Tällä kylällä kaikkiaan kuusitoista taloa on takavarikoitu sille perkeleen komitealle. Neljä pariskuntaa on sen verran huonokuntoisia että muuttaa sinne soluun. Mutta kaksitoista jää. Kysyivät minua laittomaan hirviporukkaan ja totesin että sehän sopii. Onhan minulla hirvikivääri. Eikä nyt kysellä enää lupia eikä aikoja. Ja Väne kertoi myös että aika moni rekkakuski tuo nykyään Venäjän puolelta löpöä piilosäiliöissä. Melkoinen osa rajamiehistä asuu samalla lailla kuin mekin ja ne katsoo touhua tietoisesti läpi sormien. Jos vaikka kerran vuodessa saisi tuhannen litran annoksen löpöä Venäjän hintaan niin olishan se rikkana tässä jo kovin ohuessa rokassa.

Liisa nyökkäsi ja totesi:

- Niin… hylkiön on pakko yrittää…

Lukijalle: Tämähän ei ollut puhdasta fiktiota vaan tähän suuntaan ollaan menossa. Linkkejä:

Pakkoremontointi ilmastokiiman nimissä.

Puunpolttokauhu.

AJAN HENKI ELI ERÄS NÄYTE HYSTERIASTA

Tässä blogissa on käsitelty eräänkin kerran sitä, kuinka Suomessa vihervasemmistolainen ilmastohysteria haittaa varsinkin syrjemmässä asuvien suomalaisten elämää. Mutta eihän siitä selviä kaupunkilaisetkaan. Ajan hysteeristä henkeä kuvaa hyvin muuan uutinen. Kyseinen uutinen kertoo eräästä taksikuskista joka on kusessa. Kusessa siksi, että Lähitaksi jonka palveluksessa hän on, ei välitä hänelle kyytejä. Kyytejä välitetään toisille takseille vaikka ne olisivat kauempana asiakkaasta kuin hän. Kuski kertoi ansioittensa olevan nykyään komeat 3,51 euroa tunnissa.

Tässähän äkkinäinen toteaisi että tämähän on selvää työpaikkakiusaamista tai työsyrjintää tai muita rumia sanoja. Mutta ajan hengen mukaisesti näin ei ole, vaan kyseisellä kuskilla on polttomoottoriauto ja Lähitaksi välittää kyydit ”ensisijaisesti autolle, joka kulkee kokonaan sähköllä tai on hybridimalli”. Kyse ei ole siitä, että asiakkaat niin vaatisivat, vaan kyseessä on mikäs muu kuin viime syksynä voimaan astunut EU:n ilmastodirektiivi. Kyseisellä Lähitaksillakin kädet ovat sidotut, sillä:

Taksialaa koskevat uudet EU-velvoitteet määräävät, että esimerkiksi julkisiin kyytien kilpailutuksiin osallistuvalla yhtiöllä pitää jatkossa olla jopa puolet tarjotusta ajokalustosta vähäpäästöistä.

Jutussa mainittu taksikuski oli investoinut pari vuotta aikaisemmin kalliiseen 60.000:n euron polttomoottorimersuun nimenomaan kyseisen Lähitaksi-firman kannustamana. Nyt hänellä jää kiitokseksi tuulen huuhtoma perse ja hänellä on neljä alaikäistä lasta.

Ulkopuolelta pakotetun direktiivin mukaisesti taksiyrittäjät joutuvat hankkimaan kalliita ja Suomen oloissa epävarmoja sähköautoja. Asian tiivistää hyvin eräs taksikuski:

- Sitten kun akut oikeasti kestää niin, että voin ajaa tästä Inariin ja latausajat ovat kohtuullisia, niin voin miettiä asiaa.

Muistutetaan vielä, että Suomi on jo hiilineutraali maa joten tämäkin ammattilaisten kiusaaminen on vain epäjumalalle uhraamista. Uhrilahjana tavallisten suomalaisten talous, toimeentulo ja tulevaisuus.

Tämäkin episodi menee niin kuin ilmastohysteria yleensäkin. Suomalaiselle sanotaan: Tehkää tämä! Se on kallista. Te ette hyödy siitä mitään, vaan se on teille haitallista. Eikä se vaikuta yhtään mitään siihen, mihin sen väitetään vaikuttavan. Mutta tehkää se silti. Ja uskotelkaa itsellenne, että siinä on järkeä.

Ja laitetaanpa postauksen loppuun vielä hieman lisää ajan henkeä toisesta vinkkelistä. Valtamedia - erityisesti iltapäivälehdet - esittelevät nykyisin mielellään uusia suomalaisia normaali-ilmiöitä. Tällä kertaa tällaista:

Jokainen voi suhtautua asiaan omalla tavallaan. Hyvää alkanutta viikkoa joka tapauksessa.

JOTAIN IHAN MUUTA CXII

Eli Horroria vuosien varrelta

Näin alkuun täytyy todeta että tässä postauksessa on kyse jostain, mikä ei ole kiinnostanut enää oikeastaan kahteenkymmeneen vuoteen. Eli kauhuleffoista. Nuorena heppuna niitä tuli katseltua ihan urakalla mutta näin vanhemmittain on tullut joko kyllästyminen tai sen hoksaaminen että maailma ja ihminen itsessään on sellainen kauhupläjäys että leffat ovat vaan tylsää jäljitelmää.

Postauksessa käydään läpi leffoja 1960-luvulta alkaen mutta tosiasiassa nämä kaikki leffat tuli katsottua vasta 1980-luvulla kun VHS-nauhurit tulivat. Eihän alaikäisellä räkänokalla ollut 1970-luvulla mitään saumaa päästä katsomaan K18-elokuvia. Mutta tarjosihan sitä horroria sentään Shokki-lehti ja sen mainio juontaja Slemmy:

Sitten kun niitä leffoja alettiin nähdä videolla niin osa oli ihan laillisia vuokrapätkiä ja osa sitten niitä vielä silloin Suomessa kiellettyjä kopion kopion kopioita. Tältä pohjalta voi todeta, että ne ensimmäiset Ykän muistin mukaiset kauhuleffat olivat Hitchcockin Psyko ja Linnut.

Vaan täytyy todeta, että ne eivät varsinaisesti kolahtaneet. Kuuluivat sarjaan ”kattoohan nää, ennen kuin selkäänsä ottaa”. Vaikka silloin aikanaan ne olivat olleet varsin shokeeraavia. Se, mikä kolahti enemmän oli Roman Polanskin Rosemaryn Painajainen vuodelta 1968:

Elokuvassahan pääosaa esittävä Mia Farrow synnyttää ittelleen Perkeleelle Antikristuksen vastoin omaa tahtoaan. Elokuvan pääkikka lienee se, että Mia Farrow on niin kertakaikkisen viattoman näköinen nainen ja tämä antaa elokuvalle aika hurjan kontrastin.

Kauhuelokuvan tekeminenhän on sinänsä helppoa mutta hyvän kauhuelokuvan tekeminen taas ei. Vuonna 1973 tuli elokuva Manaaja jossa suurinpiirtein kaikki onnistui:

Elokuvassahan paholainen riivaa nuoren tytön ja loppu onkin silkkaa klassikkoa. Tosin niin, että ruumiita ei tehdä liukuhihnalta. Niitä ei tarvita. Elokuvan tunnelma on itsessään pelottava. Muistelen lukeneeni pikku-Ykänä että kun Manaajaa esitettiin Helsingissä niin elokuvateatterin edessä päivysti ambulansseja koska pelättiin ihmisten saavan sairauskohtauksia liian pelottavan elokuvan vuoksi. Tulee muistaa, että kyseessä oli vuosi 1973 ja kyseinen elokuva oli kauhurintamalla jotain ihan uutta. 

Samana vuonna ilmestyi – ja Ykä katseli sen tv:stä joskus 1988 – elokuva The Wicker Man eli Uhrijuhla:

Elokuvassahan houkuteltiin eräälle syrjäiselle Skotlannin saarelle muuan poliisietsivä joka sitten uhrattiin polttamalla. Yhtenä pääosissa oli Christopher Lee joka silloin näytteli pääosin b-leffoissa mutta josta tuli sitten varsin ikoninen hahmo. Pääosassa oli myös Edward Woodward joka tuli suomalaisille tutuksi tv-sarjasta Kutsukaa McCall. Kyseinen elokuva oli varsin hyvä ja siitä todisteena on Helsingin Sanomien kriitikon Mikael Fräntin toteamus: ”kerronta on tylsää ja tarina yhtä hölynpölyä.” Jos kulttuurikriitikko ei pidä elokuvasta niin todennäköisesti se kannattaa katsoa.

Eräänlaisena kauhuelokuvana pidettiin myös elokuvaa Tappajahai vuodelta 1975:

Oliko se kauhuelokuva vai ökkymökyelokuva vai jotain muuta on sinänsä turha kysymys sillä ainakin hemmetin menestyksekäs se oli. Ja varmasti syyllinen hyvin, hyvin monen ihmisen haipelkoon. Vuonna 1977 tuli sitten hieman samanlainen elokuva kuin Rosemaryn Painajainen eli Ennustus:

Tässähän diplomaattipariskunnan lapsi vaihtuu Antikristukseen ja tunnelma on sen mukainen. Elokuva oli muuan Yrjön mielestä itse asiassa vähän tylsä mutta tulee todeta että harvaa 1970-luvun elokuvaa nykyisin edes filmattaisiin. Ainakaan suurten yhtiöiden toimesta. Niissä kun asiat tapahtuu aivan liian hitaasti videosukupolvien makuun. Edellisenä vuonna 1976 tehtiin myös suomalais-neuvostoliittolainen kauhuelokuva eli Luottamus:

Elokuvaahan sinänsä myytiin suomalaisille jonkinlaisena draamadokumenttina mutta Kekkoslovakian ajan eläneet tiesivät että kauhuelokuvahan se tosiasiassa oli.

Aloite elokuvaan tuli Fennada-Filmin toimitusjohtaja Mauno Mäkelältä, mutta lopullisen käsikirjoituksen laativat neuvostoliittolaiset Mihail Šatrov ja Vladlen Loginov. Käsikirjoitus hyväksyttiin vuonna 1974 Moskovan Marxismi-leninismin instituutissa, ja kirjailija Väinö Linna muokkasi käännöksen pohjalta suomenkielisen dialogin. Suomen opetusministeriö tuki elokuvan tuotantoa yli kahden miljoonan markan lainalla, jonka käyttöä valvoi kansliapäällikkö Jaakko Nummisen johtama työryhmä. Pelkästään suomalaisen osapuolen kustannukset tekivät Luottamuksesta siihen mennessä kalleimman suomalaisen elokuvan

Ei muuten nosta hirveästi Väinö Linnan pisteitä tuo. Vaan siirrytään rehelliseen kauhuun ja pysytään vuodessa 1976. Elokuva Carrie jossa psykokineettisiä kykyjä omaava tyttö pilaa tapetit ja tunnelman prom-juhlissa niin kerta kaikkiaan:

Suomessa muuten elokuva tuli ensi-iltaan vasta vuonna 1991. Itse asiassa elokuvaa voisi mielestäni pitää hyvänä koulukiusaamisen vastaisena elokuvana.

Vaan sittenpä siirryttiin 1980-luvulle ja tulivat ne VHS-nauhurit – joilta tietysti aiemminkin mainitut leffat katseltiin – ja silloin voitiin katsoa kopion kopion kopiona vielä tuolloin Suomessa kiellettyjä kauhunpläjäyksiä joista pitää tietysti mainita ensimmäisenä The Texas Chainsaw Massacre:

Odotuksiinsa nähden elokuvahan oli itse asiassa varsin kesy. Paremmin onnistui Evil Dead joka sisälsi huomattavasti enemmän mättöä joka oli sinänsä tehty hieman kieli poskessa:

Tuli aikaisemmin todettua että hyvän kauhuleffan tekeminen on vaikeaa. Vuonna 1984 kehitettiin uusi kauhuleffatyyppi jota voi pitää varsin onnistuneena eli Painajainen Elm Streetillä:

Elokuvassahan Elm Streetillä asuneitten lasten vanhemmat murhasivat sarjamurhaaja Freddie Kruegerin joka sitten palasi kostamaan ja teki vanhempien lapsista jauhelihaa heidän unissaan. Leffasta tehtiin monta jatko-osaa niin kuin näillä on tapana mutta kyseinen elokuva oli ideana uusi. Muutama vuosi aikaisemmin tuli markkinoille myös paljon jatko-osia saanut Perjantai 13. päivä:

Tiedän että elokuvassa – joka toi esille kulttihahmon Jason Voorheesin – lahdataan porukkaa urakalla mutta täytyy tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt kyseistä elokuvaa. Sen sijaan jätkien kanssa tuli 1980-luvulla katsottua japanilaisia samurai-elokuvia jotka eivät varsinaisesti olleet kauhuelokuvia mutta oli niissä sellaisia elementtejä. Niissä oli se yhteinen piirre että kun jätkään upotettiin miekka niin siitä tuli välittömästi kymmenen litraa verta.

1980-luvulla tuli katsottua myös italialaisen Dario Argenton elokuvia joissa pilattiin tapetit ja tunnelma oikein urakalla.

Ai niin, hypätään tässä takaisin vuoteen 1978 ja Halloween-elokuviin ja tunnustetaan että en ole nähnyt niistä itse asiassa kuin sen ensimmäisen enkä muista siitä paljon mitään:

Hyvin suosittuhan se oli ja siitä tehtiin tusinan verran jatko-osia. Mutta jos hypätään takaisin 1980-luvulle niin mieleen tulee kaksi hyvinkin toimivaa kauhuelokuvaa. Ensimmäisenä vuonna 1987 ilmestynyt Hellraiser ja siinä esitelty Pinhead sekä muut vähemmän sympaattiset kenobiitit:

Sekä samana vuonna ilmestynyt John Carpenterin Pimeyden Valtias:

Elokuvassahan oltiin herättelemässä Vanhaa Vihtahousua ja siinä päästiin varsin manaajamaisiin tunnelmiin.

Ja tehtiinhän Suomessakin kauhuelokuva Kuutamosonaatti vuonna 1988:

Tosin elokuva taisi mennä tahattoman komiikan puolelle. 

Oma lukunsa on sitten koko Stephen Kingin tuotanto jota on ollut aina vaikeaa filmata, koska miehen kirjat ovat yleensä niin pitkiä. Yhtenä varsin onnistuneena voi pitää kirjan Se pohjalta tehtyä minisarjaa vuodelta 1990:

Sarja toimi mielestäni paljon paremmin kuin vuoden 2019 uusintaversio. Täytyy tietysti ottaa vielä takauman takauma ja muistuttaa Kingin ehkä kuuluisimmasta filmatisoinnista eli Hohdosta:

King itse ei ollut suuren menestyksen saaneeseen elokuvaan tyytyväinen koska ohjaaja Stanley Kubrick muutti kirjan juonta huomattavasti. Myöhemmin kirjasta tehtiin enemmän kirjan mukainen minisarja.

Uusia ideoita kauhuelokuviin on tietysti kauhean vaikea keksiä. Japanilaiset keksivät vuonna 1998 jotain uutta Ring-elokuvassa ja amerikkalaiset tekivät siitä vuonna 2002 oman versionsa:

Kyseisessä leffassahan huono-onniset ihmiset katsovat VHS-nauhan jota ei olisi kannattanut katsoa. Sitten he alkavat nähdä varsin outoja ja viikon päästä televisiosta ryömii esille mustatukkainen pikkutyttö joka tappaa heidät kauhuun. Siitä tytöstähän on tullut kauhun yksi tunnetuimmista ikoneista:

Vuonna 1999 keksivät amerikkalaiset uuden formaatin eli The Blair Witch Project:

Minibudjetilla ja suurinpiirtein improvisoimalla tehty elokuva räjäytti potin. Elokuvaan sijoitetut 60.000 dollaria tuottivat 248 miljoonaa. Elokuvahan on tehty mukamas dokumenttina ja se sai huomattavasti erilaisia jäljittelijöitä.

Hjuu. Siitä Blair Witch Projectistakin on aikaa jo yli kaksikymmentä vuotta. Kun sitten siirryttiin 2000-luvulle ja pois VHS-ajasta niin meikäläisen innostus kauhuelokuviin lopahti tyystin. Samoin on viime aikoina käynyt scifille. Sitä saattaisi sinänsä vielä katsellakin mutta kun siinäkin on nykyisin diversiteetti juonta tärkeämpää niin anti ollakseen. Enempi tulee katseltua erilaisia dokumentteja.

Mutta mikä se onkaan muuan Ykän mielestä se kaikkein rankin kauhupätkä? No, sehän on tämä 1 min 29 sek kestävä pätkä jossa juotikas syö itsensä kokoisen kastemadon elävältä:

Aitoa horroria ilman käsikirjoitusta. Seuraavalla kerralla taas jotain ihan muuta.

MISTÄ LÖYTYIS NIITÄ NATSITERRORISTEJA?

Suojelupoliisihan muistaa aina varoittaa – epäilemättä hallituksen vaatimuksesta – suomalaisia pelottavasta äärioikeistolaisesta terrrorismista. Valtamedia tietysti komppaa ja antaa vaikutelman että se natsizombieitten leegio on laaja ja olemassa vaikkei sitä kylläkään missään näy.

Tuorein todiste äärioikeistolaisesta terrorismista oli se kankaanpääläinen jätkäporukka joka vangittiin viime vuoden puolella epäiltynä terrorismirikoksista. Koko touhu haiskahti jo alkuun koska sama lössi oli jo pidätettynä ja vapautettuna samasta syystä samoin perustein jo aikaisemmin. Lisäksi kun porukan asearsenaalia esiteltiin niin mukana oli vanhoja hanallisia haulikoita ja pelottava itseladattava ilmakivääri. No, nyt sitten tuli se odotettu tieto:

Käräjäoikeus on päätöksessään todennut, että poliisi ei ole esittänyt hakemuksen tueksi sellaisia uusia seikkoja, joiden perusteella epäiltyjen vangitsemista voisi jatkaa.

Epäillyt ovat olleet saman asian vuoksi vangittuina myös alkuvuodesta 2020. Poliisin on seurannut heidän tekemisiään pidemmän aikaa.

– Pakkokeinolain mukaan rikoksesta pidätettyä tai vangittua, joka on päästetty vapaaksi, ei saa uudelleen pidättää samasta rikoksesta sellaisen seikan nojalla, joka on ollut viranomaisen tiedossa sen päättäessä pidättämisestä tai vangitsemisesta, käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan.

Ei voi välttyä ajatukselta että poliisi on saanut evästyksen ”yrittäkää ny helvetissä löytää jotain raskauttavaa. Edes tällä kertaa”. Kas kun itse tapaushan on toisinto vuodelta 2020 jolloin äärioikeistolaisiksi terroristeiksi puolestaan nimitettiin turvallisuusalan ihmisiä joista osa poliiseja. Ja uutisointi oli rankkaa:

Keskusrikospoliisi tutkii äärioikeistoverkostoon liittyvää rikosepäilyä, jossa on kyse törkeän henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta.

MTV Uutisten tietojen mukaan epäillyn vakavan rikoksen kohteina olisivat olleet valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ja sisäministeri Maria Ohisalo.

Koko touhuhan lässähti sitten harvinaisen nopeasti:

Ja lopulta sitten paljastui että kyseessä oli ollut vallitsevaan nykymenoon tympiintyneitä tyyppejä jotka olivat keskustelleet asiasta keskenään omassa nettiryhmässään. Joka tosiasiassa vastaa sitä vanhaa pulinaa Veijo Esson baarissa:

- Pelkät pahat ajatukset, kuten rikoksen tekemisestä keskusteleminen, eivät ole rangaistavia. Pelkästään yleinen valmius tehdä henkirikos tai toteuttaa törkeä pahoinpitely ei ole rangaistava teko. Ryhmän välinen viestintä on ollut keskinäistä, eikä sitä ole levitetty suuren yleisön tietoon, sanoo tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Sanna Springare Keskusrikospoliisista.

Huomattavaa kuitenkin on, että vallitsevan vihervasemmistolaisen politiikan vastustajat tulkitaan hyvin helposti äärioikeistolaisiksi. Epäilemättä tämäkin blogi on joidenkin mielestä sellainen.

Hotellin respassa jäädään odottamaan seuraavaa natsileegioksi tulkittua porukkaa ja skandaalin lässähtämistä. Samaan aikaan kun tuontitavara harjoittaa suomalaisia kohtaan jatkuvaa ja todellista arkipäivän terroria. Mutta sehän ei ole enää vika, vaan ominaisuus. Sitä monikulttuurisuuden kitkaa joka täytyy hyväksyä.

KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ

Radanvarsikaupunki, vain hieman tuonnempana…

Radanvarsikaupungin kehittämispäällikkö Annilirpetta Öykkäreinen istui viihtyisässä toimistossaan ja oli tyytyväinen elämäänsä ja uraansa. Hän oli aikanaan valmistunut Tampereen Yliopistosta yhteiskuntateologian maisteriksi gradunaan ”heteromelankolian analyysi kunnallispoliittisesta näkökulmasta” ja se takasi hänelle kehittämispäällikön toimen Radanvarsikaupungissa johon yhdistettiin kaikki Radanvarsimaakunnan kunnat. Joka pakkotoimenpide sai aikaan luonnollisesti pari uutta hallintohimmelin kerrosta. Hänet valittiin tehtäväänsä SDP:n ehdokkaana.

Hänellä oli alaisinaan apulaiskehittämispäällikkö, avustava apulaiskehittämispäällikkö, kehittämiskontrollivalvoja, sihteeri sekä neljä määräaikaista projektikoordinaattoria joille kehitettiin aina uusi peruste jatkaa määräaikaista tointaan. Annilirpetta oli ollut työssään aktiivinen ja hän oli kuluneen kahdeksan vuoden aikana jonka hän oli toimessaan ollut kehittänyt Radanvarsikaupungin työntekijöille huomattavan määrän erilaisia pakollisia kehitysprojekteja mm. erilaisissa laadunvalvonta- kirjaamis- ja laadunvalvonnan kirjaamisen kirjaamisenvalvontaprojekteissa.

Lisäksi hän oli luonnollisesti kehittänyt pakollisia monikulttuurisuuden ymmärtämis- ja hyväksymisprojekteja. Vaikka moni suorittavan tahon työntekijä oli valittanut projekteja turhina ja sanonut niiden vievän aikaa pois varsinaisesta työstä oli projektien määrä saanut Radanvarsikaupungille aikaan maineen Suomen positiivisimmin monikulttuurisuuteen suhtautuvana kaupunkina. Erityisesti Ylipormestarinna Ripuletta Lääkkänen-Ölögözögly piti näitä projekteja elintärkeänä kaupungin maineelle. Ja muullahan ei itse asiassa ollut niin väliä.

Uusin projekti oli projektikoordinaattori Rosetta Lätäkköisen kirjaamisprojekti joka pohjautui valkoisen ylivallan vastustamiseen. Valkoista ylivaltaa tuli vastustaa aina ka Annilirpetta henkilökuntineen teki pakollisen BLM-polvistumisen aina työvuoronsa alussa. Rosettan idea oli hieno. Normaali kaupungin A4-sisälsi mustaa tekstiä valkoisella alustalla eli oli siis pääosin valkoinen. Rosetta Lätäkköisen ehdotuksen – jota Annilirpetta puolsi ja joka menisi vihervasemmistoisessa valtuustossa läpi – kaikki asiakirjat olisivat jatkossa puoliksi valkoisella pohjalla olevaa mustaa tekstiä ja puoliksi mustalla pohjalla olevaa valkoista tekstiä. Annilirpetta oli ehdottanut että osa tekstistä olisi myös LGBTQTiiTyy-hengessä sateenkaaren väristä mutta kaupungin ATK-spesialistit olivat sanoneet että se saattaisi aiheuttaa osalle ihmisiä migreenioireita.

Niiden ATK-spesialistien kanssa Annilirpetta oli ollut aikaisemminkin tukkanuottasilla. Hän oli saanut aikaiseksi sen, että Radanvarsikaupunki oli ottanut käyttöön Communis-henkilöstönhallintaohjelman. ATK-miehet olivat todenneet että ohjelma on lyöty kasaan vanhoista ja toisiinsa sopimattomista palikoista ja se sisälsi suuren määrän bugeja joita ei voinut korjata kuin ohjelman myyneen Notsoworth-yhtiön korjausohjelmilla jotka maksoivat ihan helvetisti. Sanoivat, että ne bugit olivat siellä ihan tarkoituksella. Ne tekisivät kaupungista lypsylehmän.

Annilirpetta muisti kun hän oli keskustellut kyseisen Notsoworth-yhtiön lobbarin kanssa ja mielsi tehneensä oikean ratkaisun. Lobbari oli todennut että kyseinen ohjelma on kunnallishallintoon välttämätön ja sen hankkimisessa on kiire sillä jos Radanvarsikaupunki hankkii sen nyt, niin se saa sen 53 miljoonan euron hintaan. Myöhemmässä vaiheessa ohjelma maksaisi 87 miljoonaa. ATK-miehet olivat sanoneet että sanat ”välttämätön” ja ”kiire” ovat tyylipuhtaita kusetuksen merkkejä mutta Annilirpetta oli todennut että ne tyypit jotka asiasta ehkä jotain tietävät eivät perkele tule neuvomaan korkeammalla tittelillä olevaa tyyppiä joka asiasta päättävät. Joku järjestys se pitää sentään olla. Niinpä Communis-ohjelma tuli kaupungin käyttöön.

Erityisen ylpeä Annilirpetta oli Radanvarsikaupungissa tekemistään organisaatiouudistuksista. Hän oli suunnitellut ja toteuttanut niitä kahdeksan vuoden aikana jo kaksi. Olihan hän toki kohdannut vastarintaa eli väitteitä siitä miksi toimivaa tulee muuttaa. Että kun yhteen oppii niin se muutetaan ja sitten kun siihen alkaa oppia niin se muutetaan taas. Onko tämä muutosta muutoksen takia? Mutta hän oli onnistunut tyrmäämään vastarinnan lauseillaan:

- Ettekö te ymmärrä, että uudistus tarkoittaa kehitystä ja kehitys tarkoittaa edistystä? Kuka teistä uskaltaa vastustaa edistystä? Ja edistykseen tarvittavia uusia, välttämättömiä projektikoordinaattoreita?

Pääosin Annilirpetta oli saanut olla toimistossaan rauhassa. Suorittavalla taholla kuulemma sanottiin että häntä ei pidä häiritä koska muuten hän saa piruuttaan uusia ideoita. Ja akateemisen suojatyöläisen saama ideahan oli yksi karmeimmista asioista joita julkisella sektorilla oli. Ne kun pantiin täytäntöön vaikka väkisin. Mutta hiljattain Annilirpettaa oli häiritty. Hänen luonaan oli käynyt delegaatio. Suorittavalta taholta. Joka tiesi, että varsinainen Ylipormestarinna Ripuletta Lääkkänen-Ölögözögly keskittyi lähinnä paistattelemaan mediassa joten Annilirpetalla oli suuri valta. Delegaatio totesi:

- Julkinen sektori on perustettu tarjoamaan kansalaisille tiettyjä välttämättömiä peruspalveluja. Radanvarsikaupungissa tämä perustehtävä on unohdettu – ehkä jopa tarkoituksella – sillä kaupungin resurssit menevät lähinnä hallinnossa toimivien akateemisten suojatyöläisten palkkaamiseen ja suorittavalta taholta vähennetään koko ajan. Koska nämä akateemiset suojatyöntekijät ovat lähinnä tarpeettomia ja haitallisia hölynpölytyöntekijöitä, niin kaupungin tulee alkaa hyvin vakavasti harkita, mihin se priorisoi.

Annilirpetta totesi että hän ottaa asiasta selvää ja käski delegaation poistumaan. Itsekseen hän mietti että perkelettäkö nuo työmuurahaiset tulivat häntä häiritsemään. Hän oli mennyt nuorena tyttönä suoraan lukiosta yliopistoon ja siitä kehittämispäällikön tehtäväänsä. Ei hän tuntenut suorittavaa tahoa vaikka niitä haalaripellejä oli joskus nähnytkin. Hänen ajatuksensa työstä oli juuri sitä, mitä hän parhaillaan teki. Hän teki juuri oikeaa työtä. Sitä, minkä hän oli oppinut työksi mieltämään. Ei hän muuta työtä edes tuntenut. Hän kuitenkin päätti, että kaupungille täytyy palkata kaksi uutta yhteiskuntateologista projektikoordinaattoria jotka saisivat tehtäväkseen selvittää, kuinka suorittava taso toimisi tehokkaammin olemassa olevilla resursseilla. Epäilemättä suorittava taso tarvitsisi lisää asiantuntijoitten antamaa kurssitusta.

Ja Annilirpetta oli loukkaantunut. Hänkö tarpeeton? Hänkö haittatyöntekijä? Hänkö hölynpölytyöntekijä? Hänkö suojatyöntekijä? Helvetti. Hänhän oli sentään yhteiskuntateologian maisteri ja kehittämispäällikkö. Jos oppiarvolla ja tittelillä ei ansaitse kunnioitusta niin millä sitten?

Kiitos inspiraatiosta sekä Jaska Brownille että PT-medialle.