tiistai 18. toukokuuta 2021

KEKKOSLOVAKIALAISEN VUOSI

Käydäänpä taas vaihteeksi siellä muistojen Kekkoslovakiassa. Nykyinen Suomi (tai jotakin) kun muuttuu päivä päivältä masentavammaksi. Kirjoitus sisältää maksamatonta ja unohdettua mainosmateriaalia josta niin hotellin respa kuin mainostaja ei tienaa penniäkään.

No niin, jos eletään Kekkoslovakian tammikuuta niin läheskään kaikissa maalaistalossa eikä aivan kaikissa taajama-asunnoissakaan ollut vielä juoksevaa vettä. Ja sekös veetutti aika ajoin: 

Vaan kuinkas sen saisi sen juoksevan veden? No, apu löytyi pankista:

Rahaahan sieltä ei noin vaan hakemalla saanut eikä nykyisiä pikavippipalveluja ollut. Tehtiin säästösuunnitelma jota sitten noudatettiin ja joka sitten jossain vaiheessa poiki lainan ja juoksevan veden. Ja kun mukana oli boileri niin siinähän oli myös juokseva kuuma vesi. Suuri elämän helpotus, saattaisi sanoa:

Kaiken kaikkiaan Kekkoslovakian 1970-luvulla asumismukavuus lisääntyi nopeasti mutta ehkä on olemassa tietty karman laki tai kauhun tasapaino jonka myötä aina tulee uusia älyttömiä asumiseen liittyviä keksintöjä ettei ihmisellä ole ihan liian hyvä olla. Nykyisin sellainen on termospullorakentaminen mutta Kekkoslovakiassa se oli tasakatto joka yleistyi joskus 1960-luvun lopulla:

Se on jäänyt itselleni täydelliseksi arvoitukseksi miksi näinkin lumiseen maahan piti alkaa rakentaa tasakattoja jotka muuttuivat keväällä uima-altaiksi. No, 1980-luvulla rakennusmiehet saivat mukavasti urakoita kun tasakattoja muutettiin harja- tai pulpettikatoiksi.

Voidaan tietysti olla monta mieltä siitäkin kuinka viihtyisiä Kekkoslovakian aikana rakennetut lähiökolossit myöskään olivat:

Siihen maailmanaikaan meitä kaikkia kekkoslovakialaisia kehotettiin säästämään. Meitä natiaisiakin joten mehän sitten säästettiin ja käytiin viemässä säästöpossumme kiltisti pankkiin jossa pankkivirkailija laski hilut ja kirjasi sen ikiomaan pankkikirjaan.

Sinne pankkiinhan vei hilunsa myös pikku-Ykä. Silloinhan ei ollut pankkiautomaatteja eikä varsinkaan nykyistä elektronirahaa jota voi tuhlata viikonloppuisin ja virka-ajan ulkopuolella. Jos viikonloppuisin halusi törpötellä niin perjantaina piti nostaa pankin tiskiltä tarvittava määrä kahisevaa ja kun se loppui niin siihen loppui törpöttelykin. Ellei joku sitten lainannut.

Helmikuussahan sitten monella kekkoslovakialaisella äidillä tuli pyyhkäistyä silmäkulmia kun oma poika läksi harmaisiin. Juu, silloin lähdettiin vielä oikeasti harmaisiin. Maastopuku kuuskekkonen oli toki käytössä mutta lähinnä mentiin kenttäharmaissa.

Tuolloinhan varusmiespalveluksessa oli kolme vuosittaista saapumiserää eli helmi-, kesä- ja lokakuu. Palveluksen pituus oli 8 – 11 kuukautta. Ja palveluksessa oli vain sotamiehiä. Ei sotahenkilöitä. Ja sotavaltion kasarmien käytävät piti puhtaana tietenkin Dual:

Helmikuussa oli niin silloin kuin nykyisinkin varsin kylmää mutta kekkoslovakialainen pärjäsi mainioilla ja muodikkailla unisex-lämpöpuvuillaan joita oli, no, kaikilla:

Niin kuin on tullut ennenkin todettua, oli Kekkoslovakia varmaan tuolloin kaikkein lähimpänä maolaista pukeutumisihannetta. Kyseinen mainos muuten saisi nykyisin aikaan triggeröitymistä sillä miesten lämpöpuvuthan olivat muutaman euron halvempia kuin naisten vaikka miehet ovat isompia kuin naiset. Patriarkaalista sortoa, perkele.

Olihan Kekkoslovakiassa koululaisten talvilomat niin kuin nykyisinkin mutta hiihtolomiksi niitä silloin nimitettiin. Ja silloin myös oikeasti hiihdettiin sillä koko perheen laskettelureissut Lappiin ja Alpeille olivat vielä aivan alkutekijöissään jos edes niissä. Muistelenpa myös että eivät vanhemmat talvella sitä viikkoa noin vaan lomaksi saaneet. Mutta koulussa hiihdettiin kilpaa ja ala-asteen hiihtokisat olivat kova juttu. Pikku-Ykäkin pääsi lusikoille. Lasikuitusukset tekivät vasta tuloaan ja pääosin hiihdettiin puisilla Järvisillä.


Kuluvien vuosien kevättalvisin kekkoslovakialainen kävi varsin ahkerasti äänestämässä. Normivaalien lisäksi kun tuli niitä ylimääräisiä vaaleja kun Kekkonen hajotti eduskunnan sekä 1971 että 1975. Presidentinvaalien kanssa oli vähän hiljaisempaa kun Kekkosen valtaa jatkettiin poikkeuslailla. Kuitenkin sitten vuonna 1978 käytiin porukalla vielä kertaalleen valitsemassa että äänestetäänkö Kekkosta, Kekkosta, Kekkosta, Kekkosta vaiko ehkä Kekkosta. No, pitkän harkinnan jälkeen sitä Kekkosta sitten päätettiin äänestää.

Voi hitto sitä valinnan vaikeutta…

Kun mentiin kevättä kohti niin kekkoslovakialainen nautti viihteestä. Tosin sitä oli varsin vähän tarjolla eikä tv-kanaviakaan ollut kuin kaksi joten kaikki kelpasi, mm. Euroviisut joita seurattiin silmät teevateina. Aivan niin kuin kyseisillä kinkereillä jotain merkitystä olisi ollut. Niin silloin kuin nykyisinkään. Mutta säännöllisesti tuumittiin että nyt, nyt sitä menestystä lopultakin tulee. Niin kuin vuonna 1976 jolloin Fredi ja Ystävät lauloivat pylly vasten pyllyä pump pump ja odotukset olivat kovat.

Huomatkaa Fredin arkkityypin 1970-luvun fleda

Jämäsijoillehan siinäkin jäätiin ja lehdistö tuumaili että oliko kappale liian seksikäs. Onhan sitä samaa sottailua jatkettu ihan viime vuosinakin kun joku Kristajotakin oli Euroviisuissa, lopetti kappaleensa pussaamalla toista naista mistä valtamediamme oli orgastisen ihastunut, jäi taas jämäsijoille ja valtamediamme tuumasi että ”Eurooppa ei ollut vielä valmis”. Valmis mihin?

Toinen kekkoslovakialaisen keväisin seuraama viihdepäläjäys oli tietenkin lätkän mm-kisat jonne joka kerta mentiin voittamaan sitä ensimmäistä pronssia. Ja joka kerta jäätiin ilman. Silloinhan kisat pelattiin ihan sarjataulukolla ilman pudotuspelejä.

Kekkoslovakialainen muistaa hyvin mitä tarkoitti klap – klap – klap. Ja valitettavan usein nimenomaan siellä Suomen maalilla. Kuvassa legendaarinen ketju Harlamov – Petrov – Mihailov, tosin heput ovat kuvassa just toisinpäin.

Tulihan kekkoslovakialaiselle myös kevät. Ja varsinkin nuoriso pisti jalkaan muodikkaat farkut. Niin kuin vaikka Lee Cooperit jotka peffasta istuu ja reisistä svengaa.

Tai sitten Beaversit joita puolestaan mainosti Hurriganes.

Pikku-Ykällä ei ollut koskaan noita merkkifarkkuja vaan jotkut halvemmat. Minkä nimisiä ne nyt olivatkaan. Ei niitä muista. Mutta sen muistaa, että kun ne olivat kovasti leveälahkeisiä (muotia, you know) joten ne lahkeet piti panna pyykkipojalla kiinni ettei ne menneet fillarin ketjujen väliin. Mutta jokainen kekkoslovakialainen mies tiesi että Hyvon yllä hyvon olla niin kuin mainos sanoi.

Kevään merkkinä niin silloin kuin nykyisinkin oli tietysti vappu ja Kekkoslovakiassahan se vapunpäivä meni huomattavasti vasemmistopoliittisemmissa merkeissä kuin ehkä nykyisin. Nykyisinhän se pelkkä ördääminen on pääasia.

Tosin totalitarismin ja yhden ainoan hyväksytyn totuuden nimiin nykyisessäkin Suomessa vannotaan. Meille räkänokillehan se vappu oli lähinnä simaa, ilmapalloja, karkkia, viuhkoja ja yleensäkin suomalaisen hillittyä tättäräätä.

Tulihan kekkoslovakialaiselle kesäkin. Sen merkkinä koulussa laulettiin jo joutui armas aika eikä kenellekään tullut mieleen että sen sanat saattaisivat loukata joitakin. No, eihän sanaa ”monikulttuurisuus” silloin vielä onneksi tunnettu. Todistukseensa kaikki – ensiluokkalaisia myöten – saivat numeroarvostelut.

Sittenhän numeroarvostelusta alimmilla luokilla luovuttiin kun siitäkin kuulemma tuli joillekin henkinen pipi. Näin ainakin joku akateeminen ajatteli. Tuskin kuitenkaan ne mukulat, jotka olisivat mielellään saaneet numeroarvostelut. No, Suomihan oli silloin muuttumassa sosialidemokraattiseksi yhteiskunnaksi jossa kaikkien piti tulla yhtä aikaa maaliin. Tosin tuolloin ei ollut vielä nykyisen kaltaista ammatti-ja tapaloukkaantujien koulukuntaa.

Kun kesä alkoi niin sittenhän grillattiin kun ne pallogrillit olivat tulleet myyntiin:

Kuva sinänsä hieman valehtelee. Ei normigrillauksessa ollut kuin makkaraa tai maksimissaan grillikylkeä. Eikä varsinkaan tomaatteja. Saati muita rehuja. Kekkoslovakiassa ei leikitty vakavilla asioilla vaikka virallinen terveyskoneisto alkoikin jo kehottaa muuttumaan ihmisestä kaniiniksi. Eikä tuo mainoksen broileri muutenkaan olisi kypsynyt kun eihän siinä ollut mitään palavaa alla. Ja muistutetaan että kekkoslovakialaiselle maistui vielä tuohon aikaan Suomi-makkara eli hampparin väärä.

Vielä 1970-luvullakin monet vähävaraisten kaupunkilaisten lapset pääsivät kesäksi tai osaksi sitä kunnan järjestämään kesäsiirtolaan. Kuvassa saavutaan kesäsiirtolaan Karhulassa vuonna 1974.

Kesällä on tietysti kuumempaa ja kroppa hikoaa. Mutta pitihän kekkoslovakialainenkin huolen hygieniastaan. No, tosin läheskään kaikkien miesten kainaloihin ei deodorantti ollut vielä löytänyt tietänsä mikä hajuhaitta vielä korostui silloisten nailonpaitojen myötä. Mutta Kekkoslovakiassa peseydyttiin kyllä. Niin kuin mainos kertoo.

Nykyinen ammatti- ja tapaloukkaantuja saattaisi löytää mainoksesta yhtä sun toista triggeröityimistä mutta kekkoslovakialainen keskittyy ajattelemaan lähinnä mainoksen pesuvälinettä eli kylpyammetta. Tuolloinhan niin kerros- kuin rivitalojen pääasiallinen pesupaikka oli kylpyamme joka ei loppujen lopuksi ole kovin käytännöllinen. Vaikka ehkä mukava lillumiseen onkin. Siksi niitä myöhemmin remontoitiin suihkuiksi.

No niin, tässä on päästy kekkoslovakialaisen vuodessa kesäkuuhun ja A-nelosia on jo neljätoista täynnä. Ehkä siis pidämme tauon ja jatkamme tuonnempana kekkoslovakialaisen loppuvuotta. Mutta laitetaan loppuun vielä annos mainiota 1970-luvun kekkoslovakialaista muotia. Alkuun televisiosilmälasit mallia Kekkonen:

Eikä unohdeta niitä lahkeita:

Ja muistetaan tietysti hirvittävä taistolaismusiikki josta tässä esimerkkinä Lenin-setä asuu Venäjällä:

Tuoreempi suomalainen ”yhteiskunnallinen” rap on tietysti hakannut senkin. Taistolaismusiikissahan oli kumminkin edes melodia. Lisää Kekkoslovakiaa kevväämmällä. Tai syssymmällä. Tai jotakin. Mutta laitetaan vielä loppuun kesäkuinen kuva Kekkoslovakian pääkaupungista Helsingistä. Semmonen kesäkeli. Mutta mitähän sellaista, joka nykyisen Helsingin katukuvassa on niin yleistä tästä puuttuu? Sellaista jonka puuttumisen vuoksi nuo naiset kulkevat aivan kaikessa rauhassa?


sunnuntai 16. toukokuuta 2021

PAKKOMIELTEEN PYRAMIDI

Asiastahan kirjoitti jo blogikollega Professori mutta kyseisestä asiasta ei voi muistuttaa liikaa. Eli korkeimmin kunnioitettu sisäministeri Maria Ohisalo teki taas sitä mitä hän parhaiten osaa eli vaatii kansallisen talouden kyykyttämistä. Ja vain siksi, että Suomi saavuttaisi sen vihervasemmistolaisen nirvanan eli hiilineutraaliuden vuoteen 2035 mennessä.

On enemmän kuin pelottavaa tajuta että maamme johdossa on ihmisiä jotka eivät miellä olevansa vastuussa suomalaisille vaan vihervasemmistolaiselle pakkomielteelle. Pakkomielteelle, jonka merkitys maailman mittakaavassa on nolla. Ja täysin miettimättä sitä, mitä tuo pakkomielle ja sen mahdollinen saavuttaminen saa aikaan suomalaisille.

Vihervasemmistolaisen pakkomielteen vallan alla Suomessa ollaan keskitytty rakentamaan pyramidia. Aivan niin kuin aikanaan Egyptissä. Pyramidi on kallis, vaivalloinen tehdä ja täysin tarpeeton. Mutta se on pakko rakentaa kun siitä on pakkomielle. Toisaalta ne Egyptin pyramidit tietysti työllistivät ihmisiä (vai orjiako ne olivat) eivätkä valmistuttuaan olleet kenellekään haitaksi. Olivat vaan ja nakottivat paikallaan. Ja tulihan niistä myöhemmin turistikohteita.

Vihervasemmistolaisen pakkomielteen pyramidin kanssa on toista. Niin no, hautamuistomerkkejähän ne molemmat ovat.

Ja tulee taas muistuttaa, että Ohisalo uskoo vakaasti vihervasemmistolaisen pakkomielteen olevan vallassa vielä 2035.


perjantai 14. toukokuuta 2021

KUUTIO OSA IV

Kantakoulu

Vantaan kuutioasuinalue, tuonnempana…

Voi teitä pieniä piruparkoja…

Näin ajatteli Vantaan Kolmannen Kantakoulun luokanopettaja Inka Vilmi jakaessaan kuusivuotisen kantakoulunsa päättäville 22:lle 11 – 12-vuotiaalle oppilaalle päästötodistuksia. Todistuksia, joita kukaan ei heiltä tulisi koskaan kysymään, joilla he eivät tulisi koskaan tekemään mitään ja jotka eivät koskaan johdattaisi heitä mihinkään. Heidän elämänuransa pysähtyisi tähän päivään. He tulisivat tästä päivästä eteenpäin olemaan vain valtavissa kuutioasuntokolosseissa säilytettäviä lihapurkkeja joiden ennenaikainen poismeno olisi liittovaltion Suomi-maakunnalle lähinnä helpotus. Inkalle se oli kuitenkin suuri sääli. Nämä olivat mukavia lapsia joille toivoi pelkkää hyvää. Tietäen, että sitä ei olisi koskaan tarjolla.

Inka oli ollut tämän oppilasryhmän luokanopettaja koko heidän kuusivuotisen kantakoulunsa ajan. Alun perin luokan koko oli ollut kolmekymmentä oppilasta mutta osa oli pudonnut matkan varrella. Osalle – tarkalleen sanoen kolmelle – oli tarjottu mahdollisuus parempaan. Ne kolme olivat osoittautuneet niin lahjakkaiksi oppilaiksi että heille annettiin neljännen luokan jälkeen mahdollisuus siirtyä kantakoulusta Järjestelmäkoulun oppilaiksi jossa he saattoivat jatkaa opiskeluaan. Varsinainen työelämähän oli äärimmäisen pitkälle koneistettu ja automatisoitu eikä varsinaisille duunareille ollut mitään tarvetta mutta näistä kolmesta tulisi aikanaan robottien huoltajia ja valvojia. Siihen tarvittiin vielä ihmisiä.

Järjestelmäkoulu, johon nämä kolme pientä oppilasta siirtyivät oli jaettu kahteen, toisistaan erillisiin osioihin. Nämä tulevat huoltajat olivat sen teknisellä puolella josta tuli juuri noita huoltajia ja samoin suojelu- ja vieläkin tarvittavia terveysalan ammattilaisia. Kaikkein lahjakkaimmat päätyisivät aikanaan opiskelemaan Keski-Euroopan teknillisiin korkeakouluihin. Suomessa sellaista ei enää ollut. Bryssel ei nähnyt tarvetta antaa sen alan korkeinta opetusta pienen alueen sirpalekielellä.

Toinen puoli järjestelmäkoulusta – joka oli varattu vain nomenklaturan lapsille – valmisti oppilaita sitten aikanaan yhteiskuntateologian maistereiksi ja tohtoreiksi joita palkattiin yhteiskunnan joka alueille. Valvomaan ja komentamaan. Olihan mukana tietysti myös opettajakoulutus josta Inkakin oli aikanaan valmistunut. Varsinaista yhteiskuntateologiaa ei otettu opiskelemaan muita kuin poliittis-teologisesti luotettavien perheitten lapsia. Ehkä kyseessä oli osittain taloudellinen päätös sillä kyseiset yhteiskuntateologit edustivat käytännössä uutta ja hyvin suureksi turvonnutta sekä täysin tarpeetonta aatelisluokkaa joille piti etsiä aina uusia hyvin palkattuja suojatyöpaikkoja. Saattoi sanoa että liitovaltio-Suomessa ei vallinnut enää edes luokkajako vaan kastijako.

Etnisillä erityisalueilla taas oli aivan oma koulujärjestelmänsä. Inkalla oli sellainen käsitys että noilla alueilla oli joko koraanikouluja tai sitten siellä ei käyty kouluissa ollenkaan vaan elettiin jonkinlaisessa anarkiassa. Noista alueista ei paljoa tiedetty muutenkaan sillä ne olivat käytännössä täysin itsenäisiä, joskin Suomella oli vastuu niiden elättämisestä.

Inkan luokasta kolmelle lapselle oli siis annettu mahdollisuus nousta pois kuutioasunnosta. Ei ehkä kovin korkealle mutta kaupungin yksiöön kuitenkin. Luokasta viisi oli pudonnut pois kokonaan. He eivät olleet sopeutuneet koulun normeihin eivätkä järjestyssääntöihin ja heillä oli käytöshäiriöitä joita ei voinut hyväksyä. Yhteiskunta ei antanut monta varoitusta joten heidät oli potkittu koulusta kokonaan eikä kukaan ollut enää kiinnostunut heistä. He saattoivat asua vanhempiensa kanssa kuutiossa kunnes olisivat kuudentoista iässä täysi-ikäisinä oikeutettuja omaan sosiaaliapuun ja muutaman kuution loukkoonsa. Jos heidän vanhempansa kuolivat ennen sitä kuudentoista ikää heille annettiin mahdollisuus siirtyä valtiolliseen laitokseen jossa heidät pidettiin piikkilangan takana täysi-ikäiseksi saakka. Vankilahan se tosiasiassa oli.

Suurin osa ei siirtynyt ja heistä tuli katulapsia jotka elivät pääkaupunkiseudun alla sijaitsevassa laajassa tunneliverkostossa ja pärjäsivät miten kuten. Yleensä huonosti. Valtio ei sinänsä ollut heistä kiinnostunut mitenkään. Tarjosi se sentään mahdollisuuden yhteisruokailuun ja peseytymiseen siihen halukkaille mutta pääosin nuo tunnelirotat pysyivät hengissä ryöstelemällä. Ryöstelyä he käyttivät pääosin huumeitten hankkimiseen ja huhu kertoi että liittovaltio aika ajoin toimitti tunnelirotille tavallista vahvempaa heroiinia joka tiesi välitöntä hengenlähtöä. Apuharvennusta.

Ryöstelystään rysän päältä kiinni jääneet tunnelirotat kuljettivat järjestystä pitävät sotilaat aiemmin mainittuihin laitoksiin. Suomessa järjestystä pitävät liittovaltion sotilaat olivat espanjalaisia. Suomalaisen palkka-armeijan miehistö puolestaan yritti pitää järjestystä yllä Belgian Valloniassa. Vieraisiin kansoihin oli helpompi käyttää kovia otteita joten ammattiarmeijaa kierrätettiin.

Inka oli sinänsä ihmetellyt että niinkin moni tästä hänen kuuden vuoden luokastaan ei sopeutunut. Yleensä pudokkaita oli vain yksi. Maksimissaan kaksi. Sillä oppilaat pitivät koulusta. He olivat tottuneet kuutioelämän äärimmäiseen tylsyyteen ja koulussa oli kuitenkin ohjelmaa. Ainakin jonkinlaista. Lisäksi siellä oli päivittäinen ruokailu. Se tietysti koostui pelkistä puuroista ja velleistä. Mutta lisäksi sen mukana oli aina energiamehu joka sisälsi uudentyyppistä synteettistä novokofeiinia joka joskus aikanaan olisi tulkittu huumeeksi. Se piti oppilaat pirteänä.

Kantakoululaiset – niin kuin kuutiomassiivien asukkaat yleensäkin – söivät tietysti pelkkää kasvisruokaa. Ei tietoisesta valinnasta vaan siksi ettei muuhun ollut varaa eikä muuta ollut tarjolla. Valtiovalta pyrki tietysti lisäämään tarjolla olevaan kasvisruokaan tiettyjä välttämättömiä ravintoaineita mutta Inka oli silti pannut merkille että hänen pitkän opettajanuransa aikana lasten pituuskasvu oli edellisiin sukupolviin verrattuna pysähtynyt ja kääntynyt laskuun. Muutenkin vaikutti siltä että lapset kärsivät monenlaisista puutostiloista. Jopa älykkyyden tasossa oli selvää pudotusta.

Nomenklatura puolestaan söi lihaa surutta. Aikanaan sillä oli ollut muotina veganismi mutta näytti siltä että kyseinen veganismi oli ollutkin vain oman edistyksellisyyden ja tietynlaisen ylemmyyden osoitus. Nyt ylemmyys osoitettiin rahvaaseen verrattuna monipuolisemmalla ruokavaliolla. Koska rahvas oli vegaaneja pakosta ja rahvasta oli nomenklaturaan nähden valtavan paljon enemmän saattoi Suomen liittovaltiomaakunta ylpeänä mainostaa olevansa yksi maailman vähiten lihaa syöviä ja sitä myötä ilmastovastuullisimpia alueita. Inka itse ei kuulunut varsinaisesti nomenklaturaan mutta työssäkäyvänä hänellä oli varaa syödä lihaa pari kertaa viikossa. Ja hänellä oli sentään pieni kahdenkymmenen neliön kaupungin yksiö jossa asua.

Kuutiomassiivien tylsyyttä vastaan olivat monet vanhemmat pyrkineet järjestämään jonkinlaista ohjattua toimintaa mutta varojen puutteen ja viihdetarjonnan näivettämän mielikuvituksen vuoksi se oli varsin vaikeaa. Lisäksi kaikki alaikäisille tarjotut valtion virkakoneiston ulkopuolisten tarjoamat harrastukset tuli hyväksyttää toimintavalvojalla joka valvoi kaikkea harrastustoimintaa. Kyseiset toimintavalvojat palkattiin valmistuneista yhteiskuntateologian maistereista.

Varsinaisesti kantakoulun opetussuunnitelma oli yksinkertainen ja se pohjautui tarpeeseen tai oikeastaan sen puuttumiseen. Niitä muutamaa onnekasta lukuunottamatta jokainen kantakoulun luokka koostui lapsista jotka oli jo etukäteen tuomittu elämään elämänsä muutaman kuution loukussa yhteiskunnan niukalla tuella. Automatisoidussa yhteiskunnassa heille ei ollut tarvetta joten heille tarjottiin elatus ja ihmissäilytystila. Ei muuta. Elämän sisällön toi viestittimien – joita jaettiin ilmaiseksi – tarjoama turruttava viihdetarjonta sekä huumeet joita saattoi ostaa halvalla kaupasta.

Ei sellaiselle ihmisryhmälle tarvinnut suuren suuria koulutuksia tarjota. Kuusi vuotta riitti. Kaksi ensimmäistä vuotta Inka opetti lapsia lukemaan ja kirjoittamaan sekä yhteen- ja vähennyslaskua. Onneksi joku – se kuuluisa joku – opetushallituksessa oli päättänyt että opetus tehdään vielä vanhalla kynä-, paperi- ja kirjamenetelmällä eikä pelkästään viestittimellä jota nämä lapset olivat oppineet käyttämään jo hyvin pienenä. Pelejä kun saattoi pelata vaikkei osannut edes lukea ja hymiöt sekä emojit alkoivat korvata kirjoitetun tekstin. Kahtena ensimmäisenä vuonna tarjolla oli myös paljon oppimista leikin ja opetusanimaatioitten kautta. Leikkien ja animaatioitten sisältö oli luonnollisesti opetusta valvovan feminiittajärjestön tekemää ja hyväksymää.

Kolmantena vuonna jatkettiin siitä mihin kaksi ensimmäistä vuotta päättyi ja mukaan tuli kertolasku. Vieraita kieliä ei nähty tarpeelliseksi opettaa sillä viestittimien tulkkausohjelmat toimivat jo lähes sataprosenttisesti eivätkä nämä muurahaiskansalaiset koskaan Suomesta poistuisi muutenkaan. Mitäpä he kielitaidolla tekisivät? Sen sijaan jo kolmannella luokalla alettiin opettaa yhteiskunnallista tietoa liittovaltion hyvyydestä ja välttämättömyydestä sekä siitä kuinka hyvin se kansalaisiaan – pienimpiäkin – kohteli. Inkalla oli hyvin vaikeaa pitää näillä oppitunneilla naamaa peruslukemilla mutta siihen auttoi tieto että kaikissa luokissa oli tallentava kameravalvonta ja ja tallennusjärjestelmää valvova algoritmi löytäisi heti vääriä sanoja, lauseita ja termejä jos niitä esitettiin. Kannatti siis pitäytyä sataprosenttisesti vallitsevassa opetussuunnitelman opetuksessa. Vaikka se vastenmieliseltä tuntuikin.

Viidentenä vuonna tuli mukaan jakolasku ja sekä viidennen että kuudennen luokan opetusmateriaali sisälsi aina enemmän yhteiskunnallista opetusta. Oppilaille tehtiin selväksi että heidän elämäntilanteensa pienissä kuutioloukoissa samaan aikaan kun etnisillä erityisalueilla asuttiin paljon tilavammissa asunnoissa oli yhteiskunnallista ja historiallista oikeudenmukaisuutta. Valkoinen rotu oli sortanut kaikkia muita rotuja niin kauan ja niin julmasti että nyt maksettiin aikeisemmin otettua kunniavelkaa. Oppilaitten tulisi olla ylpeitä siitä, että he olivat sen velan maksajia ahtaassa, köyhässä ja tarkoituksettomassa elämässään.

Inka tiesi hyvin että ei kyseinen opetus mennyt oppilaille läpi ja hän itsekin lateli opetuksen tylsällä ja monotonisella äänellä. Äänenpainoja algoritmi ei sentään vielä pystynyt erottelemaan. Erityisen vastenmielistä hänen oli kertoa kuudennella luokalla liittovaltiokansalaisen oikeuksista. Joihin kuului kuusitoista vuotta täytettyä huumeiden käyttö. Liittovaltio ei taannut tilaa eikä yltäkylläisyyttä mutta takasi se sentään puoli-ilmaisen alkoholin, kannabiksen ja heroiinin. Yliannostukseen kuolleet kuutioasukkaat eivät olleen hallinnolle ongelma vaan siunaus. Olipa taas yksi elätettävä vähemmän.

Inka teki parhaansa opettajana mutta kaikkiin oppilaiden kysymyksiin hän ei uskaltanut vastata. Olihan häneltä kyselty niistä Pimeistä Maista. Täysin yhteiskunnasta erillään elävistä ihmisistä. Hän tiesi että ne olivat olemassa ja niissä asui hyvinkin miljoona suomalaista. Eikä ensimmäistäkään etnisesti edistyksellistä. Suomalaisia jotka pärjäsivät. Niukasti ehkä, mutta saivat elää vapaina.

Mutta hän ei uskaltanut sanoa oppilaille Pimeistä Maista mitään. Se saattaisi johtaa käskyyn tulla rehtorin huoneeseen. Ja siellä häntä odottaisi rehtorin lisäksi feminiitta joka sanoisi:

- Liittovaltiokansalainen Inka Vilmi. Olemme saaneet tietoomme teidän levittävän liittovaltion ja intersektionaalisen feminismin vastaista separatistista propagandaa. Sen vuoksi…

Niin. Sen vuoksi. Parhaassa tapauksessa hän menettäsi työnsä ja päätyisi samanlaiseksi kuutiomuurahaiseksi kuin oppilaansa. Huonommassa tapauksessa hän joutuisi loppuiäkseen eristysleiriin joita virallisesti ei ollut olemassakaan mutta poliisituttavansa kautta hän tiesi että niitä oli. Eikä niistä päässyt koskaan pois.

Inka jakoi todistuksia. Lapset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa mikä tarkoitti että tavalliset vaatteet olivat pestyjä. Häntä kävi noita lapsia niin sääliksi. Sillä olihan hän itsekin kotoisin kuutiosta. Hänelläkin oli ollut hyvä opettaja joka oli kannustanut häntä lukemaan kantakoulussa itselleen niin hyvät numerot kuin mahdollista. Hän oli onnistunut. Yhtenä harvoista. Tämän luokan ne harvat olivat siirtyneet järjestelmäkouluun kaksi vuotta sitten. Heillä kaikki oli enää itsestä kiinni.

Mutta näillä pienillä lapsilla ei ollut mitään toivoa. He olivat vain lihaa varaston hyllyllä. Koko loppuelämänsä. Humanismin supervaltiossa.

tiistai 11. toukokuuta 2021

HYVÄT, PAHAT JA MONIKULTTUURISET AUTOT

Valtamedia näyttää jatkuvasti hyviä esimerkkejä kaksinaismoralismistaan. Ja Helsingin Pravda on siinä etunenässä. Niin kyseinen aviisi kuin valtamedia yleensäkin on vihervasemmistolainen ja sille yksityisautoilu on Herrasta Perkeleestä. Jos joku tai jotkut suomalaiset esittelisivät nopeita ökyautojaan niin sehän olisi rahvaanomaista elvistelyä ja maailmaa tuhoavaa ympäristörikollisuutta. Sitä ympäristörikollisuutta kun on jo se kolmen tonnin käytetty Nissan jota ilman tavallinen suomalainen ei pärjää. Vain julkinen liikenne ja sähköauto ovat halal. Suomalaiselle.

Mutta kun mukaan tulee etnisesti edistyksellinen elementti eli asialla ovat Suomessa asuvat Kosovon albaanit niin asia muuttuukin aivan toiseksi:

BMWi8 hinta käytettynä äkkikatsomalla 66.000 – 119.000 euroa.

Asiaa koskevan kirjoituksen (kiitos Hommaforumille) otsikkona on komeasti Kauniit, nopeat ja kalliit ja jatkuu että Suomen kosovolaisille auto on toinen koti, sanoo Fatos Elshani, 32. Laitetaanpa muutamia otteita Pravdan jutusta:

- Sylejmanin mukaan ”melkein jokaisella” kosovolaisella perheellä on Suomessa hieno auto.

- ”Ei sitä nyt voi ihan millä tahansa ajaa.”

- Näyttävä auto on Shaqirin mukaan merkiltään joko BMW, Mercedes-Benz tai Audi. Ja kyllä, kosovolaistaustaisten autorakkaudessa taitaa olla vähän kyse myös statuksesta.

- Autot ovat nimenomaan kosovolaistaustaisten miesten ”juttu”. Vanhemmat saattavat perhesyistä tyytyä farmarimalleihin, mutta erityisesti nuoremmat hakevat autoiltaan näyttävyyttä. ”Siinä se ego sitten kasvaa”, Shaqiri nauraa.

- Fidaim Peci ajaa vuoden 2019 mallista BMW:tä. Malli on M5 F90. Auto näyttää itseasiassa melko tavalliselta mutta on Fidaim Pecin mukaan ”nopein neliovinen sedan”. Samaa vakuuttaa Porvoossa asuva Shkelzen “Xeni” Bucolli, 36. Hänen perheessään hienompi auto on urheilullinen Audi TT Quattro vuodelta 2005. Bucolli ajaa nelivetoisella, 224-hevosvoimaisella autollaan esimerkiksi töihin, mutta ajeluille pääsee myös koko perhe.

Kun tavallinen suomalainen joka ajaa sillä kolmen tonnin käytetyllä autollaan jota sekä valtakoneisto että valtamedia pitävät ympäristörikoksena hän saattaa – perustellusti – tuumailla että kyseinen Pravdan juttu on lähinnä preussilaista vittuilua. Toisaalta hän saattaa ajatella että oliskos toimittaja sittenkin piilonuiva?

Kyseistä autoa löytyi käytettynä äkkiseltään kaksi. Hinta 170.000 – 180.000 euroa. Suomalaisen keskipalkka on jotain 30.000 vuodessa. Hyvin pojat tienaavat. Uusia Fazereita, Pauligeja, Stockmanneja ja Gutzeiteja? Varmaankin he työllistävät paljon suomalaisia?

Laitetaan vielä kirjoituksesta eräs juttu:

Auto on myös tärkeä osa jokakesäistä vierailua kotimaahan.

”Kesällä Kosovossa näkee vain uusimpia Audeja, Bemareita ja Mersuja.”

Niin. Kosovon albaanithan tulivat Suomeen Kosovon sotaa pakoon. Se Kosovon sota loppui 1999.

Eli mitä ne Kosovon albaanit täällä Suomessa enää tekevät?


maanantai 10. toukokuuta 2021

KÄPPÄUKOT JA KIELLETTY TOTUUS

Perskeleitten grillikodan piisistä nousi taas kertaalleen ilmoille sakea pienhiukkasympäristörikos ja kodassa istuskeli saunatauollaan kaksi tulen lämmöstä täysin häpeämättömästi nauttivaa käppäukkoa (gäbbägubbar på svenska, fy fan) eli Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Toverukset olivat aikaisemmin päivällä olleet merkitsemässä ympäristökuvitelmaministeriön kartalle osoittamia hanhipeltoja. Olivatpa vielä puhelimessa kysyneet asiasta vastaavalta virkailijalta että näinköhän ne hanhet mahtavat noista kylteistä välittää mutta vastaus oli että totta kai ne tottelevat kylttejä. Siitähän on sekä poliittinen että viranomaispäätös.

No, nyt kyltit oli asennettu ja miehet tuumailivat Tsuhnan Kostoa hörsiessään sitä ranskalaisten upseerien avointa kirjettä jossa varoitettiin tulevasta sisällissodasta. Ykä otti hörpyn ja sytytti samalla voimasavuke Bostonin:

- Onhan se meinaan niin että jos suuri joukko upseereita laittaa uransa ja tulevaisuutensa vaakalaudalle antaakseen varoituksen niin ehkä sitä varoitusta pitäisi myös kuunnella.

- Kuunnella joo, ja ottaa jopa vakavasti. Vaan eihän sitä Ranskassa otettu. Päinvastoin totuuden puhujia tullaan rankaisemaan. Ja samahan se on täällä Suomessakin.

- Totta joo. Tuontitavarana hankittu etninen arkipäivän terrori suomalaisia kohtaan on jatkunut jo parikymmentä vuotta. Ja nyt se terrori entisestään lisääntyy, aseistautuu ja järjestäytyy. Mutta mitäs tuumii utopistinen valtionjohtomme?

- No sehän tuumii että ongelmaa ei ole ja jos jonkinlainen onkin niin se johtuu suomalaisten väärästä asenteesta ja siihen tulee suunnata taas sata miljoonaa jolla tarjotaan yksipuolista dialogia ja pullahalaamista. Niin kuin joka ristuksen kerta ennenkin.

Lötjönenkin sytytti voimasavukkeen ja jatkoi:

- Ja tässähän tullaan siihen utopistin ikuisuusongelmaan. Se kun – piru vie – ihan oikeasti uskoo että kaikki kansat ja ihmiset ovat samanlaisia ja samanlaisuudella se tarkoittaa sitä että kaikki – aivan kaikki – ovat pohjoismaisia lällydemareita. Ja vaikka kehitysmaalaiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät se johtuu siitä, että yhteiskunta ei ole antanut heille tarpeeksi tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Vika on yhteiskunnan, kun se syrjäyttää.Ja tietysti tavallisten suomalaisten kun ne eivät hyväksy täysin samanlaista erilaisuutta.

- Yhteiskunnan ja suomalaistenpa hyvinkin. Vaikka yllättäen kantasuomalaiset syrjäytyneet eivät ole koskaan aloittaneet samanlaista jatkuvasti kasvavaa arkipäivän terroria. Kyllä se on ihan tuontitavaraa. Jota poliisikaan ei enää oikein pysty kiistämään. Ja kun ikävä totuus läiskii jatkuvasti läsäreitä päin utopistin naamaa niin utopisti turvaa siihen, minkä parhaiten osaa eli itselleen valehtelemiseen ja totuuden kieltämiseen. Jolloin sama karuselli jatkuu ja kiihtyy kiihtymistään. Sillä mikään ei saa utopistia tunnustamaan että hän oli alunperinkin väärässä sinisilmäisessä typeryydessään. Ja on sillä sinisilmäisellä typeryydellään viemässä Suomea samaan tilanteeseen kuin Ruotsia. Suomi saa vaikka palaa poroksi kunhan utopisti vain säilyttää kasvonsa ja lapsenuskonsa. Siksi totuus on kiellettävä.

Ykä laittoi tuleen muutaman puun, aukaisi uuden Tsuhnan Koston ja kysäisi:

- Vaan mikähän on sitten se utopistin viesti tuolle jatkuvasti väkivaltaisemmaksi muuttuvalle haittamaahanmuuttajaporukalle? Viesti, jonka hän antaa, vaikkei tajua antavansa?

- Tietysti se, että tämä on pelkureitten, antautujien ja alistujien maa. Maa, joka itse asiassa hyväksyy hänen perseilynsä. Ja viesti jatkuu että perseilkää lisää. Me jatkamme ymmärtämistä ja hyväksymistä. Ja tietenkin elättämistä. Me emme mahda teille mitään emmekä halua edes yrittää. Koska te olette jalustalle nostettuja kuvitelmiemme kultaisia vasikoita.

- Jep. Ja siksi me jatkamme totuuden kieltämistä. Nyt ja jatkossa. Jolloin tulevaisuudessa ollaan tilanteessa jossa – vielä – pieni vähemmistö voi tehdä aivan mitä tahansa mitä sitä huvittaa vaikka Suomen väkivaltakoneisto voisi jyrätä ne päivässä. Ei ihme, että haittamaahanmuuttaja tuntee itsensä voittamattomaksi. Ja siinähän ruokahalu kasvaa syödessä.

Lötjönen aukaisi myös uuden Tsuhnan Koston ja tuumi mietteliäästi:

- Kasvaa niin ja pian voidaan olla tilanteessa jossa Suomessa on vallanhimoinen hyökkääjä ja hyökkäyksen kohde, joka kiistää olevansa hyökkäyksen kohteena. Itse asiassa mehän ollaan Suomessa ja länsimaissa yleensäkin hyvin lähellä KGB:n oppikirjamaskirovkaa joskus 1980-luvulla. Mädätetään maan henkinen selkäranka ja sitä myötä tuhotaan puolustustahto ja puolustuskyky.

- Niin että maa toisensa jälkeen olisi pudonnut Neuvostoliiton laariin helposti kuin kypsät hedelmät. Itse asiassa laukaustakaan ampumatta. Neuvostoliitto vaan ehti itse kupsahtaa ennen kuin pääsi nauttimaan työnsä hedelmistä.

- Josta seuraa kysymys: kuka niistä oikeastaan pääsee nauttimaan?

Ykä viskasi tumpin tuleen ja tuumasi:

- Jaa-a… no, onhan se ainakin se vanha sanonta. Perimisestä.

- Joo. Piru kaiken periköön.

- Ja senhän se tekee. Eiköhän lähdetä löyläyttelätiön.

Käppäukot nousivat ja läksivät ottamaan uusia ympäristörikollisia vihalöylyjä. Ja kas, se kevään ensimmäinen suuri hanhiparvi lensi yli. Valkoposkia olivat. Sen erotti äänestä. Niillä kun oli aina sitä sanomista. Ja näköjään olivat laskeutumassa aivan eri pellolle, kuin mitä ympäristökuvitelmaministeriö oli luvittanut.

Oli se sentään hyvä että Suomessa edes siivekkäät panivat utopistiselle koneistolle hanttiin.



lauantai 8. toukokuuta 2021

JOTAIN IHAN MUUTA CII

Tää onkii hyvä pel… näitä olkii vähän talvsovas…

Eli käydäänpä tässä läpi hieman kakkosrähinän konepistooleita. Korkkarisukupolven miespuolisille edustajillehan nämä ovat varsin tuttuja. Se kakkosrähinähän oli oikeastaan konepistoolin kulta-aikaa kun aseen edut sodan alettua huomattiin – ehkäpä eräitten suomalaisten opetuksella – ja sodan jälkeen sen puolestaan korvasi rynnäkkökivääri. Lista ei ole taaskaan sataprosenttisen kattava ettei se veny nälkävuoden mittaiseksi. Esittellään vaan päätyyppejä ja mennään läpi suurinpiirtein siinä järjestyksessä missä maat alkoivat osallistua tuohon kansojenväliseen ottaanlyöntikilpailuun.

Suursotaahan käytiin jo ennen vuotta 1939 Kiinassa mutta aloitetaan kuitenkin Euroopasta ja siellähän rähinän aloitti Saksa. Saksalaisten pääasiallinen konepistooli oli tietysti MP 40:

Aseessa oli 30 patruunan tankolipas, kaliiberi 9 x 19 Parabellum ja sen tulinopeus oli suhteellisen hidas 500 – 550 laukausta minuutissa. Ase oli Saksan armeijan käytössä sodan loppuun saakka ja sitä valmistettiin noin 1,1 miljoonaa kappaletta. Amerikkalaiset nimittävät asetta virheellisesti Schmeisseriksi. Sodan loppupuolella saksalaiset kehittivät aivan uuden asetyypin eli ensimmäisen rynnäkkökiväärin jota alkuvaiheessa nimitettiin Hitlerin käskystä nimellä MP 44 mutta myöhemmin sen nimeksi tuli Sturmgewehr 44:

Asehan ei sinänsä kuulu konepistooleitten joukkoon koska se oli se ensimmäinen varsinainen rynnäkkökivääri lyhyellä kiväärinpatruunalla (7,92 x 33) mutta kun sitä hetken aikaa konepistooliksi nimitettiin niin tulkoon mukaan. Muuan A. Hitlerhän ei ollut aseesta alkuun kovin innostunut mutta rintamajoukot lähettivät viestin että näitä lisää ja vähän äkkiä. Sodan loppuun mennessä asetta ehdittiin valmistaa noin 400.000 kappaletta. Aseen tulinopeus oli 500 – 600 laukausta minuutissa ja siinä oli 30 patruunan lipas.

Se ihan ensimmäinen varsinainen konepistooli – vaikka sitä ei kakkosrähinässä enää käytettykään – oli myös saksalainen MP 18 joka oli käytössä ykkösrähinässä:

Saksan ensimmäisen hyökkäyksen kohteena oli tietysti Puola jolla ei varsinaisia konepistooleita ollut. Puolan vastarintaliike kehitti sitten nyrkkipajakonepistooleita joista esimerkkinä Błyskawica-konepistooli:

Kyseisiä konepistooleja tehtiin noin 700 kappaletta, sen kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum ja tulinopeus 550 – 650 laukausta minuutissa. Tshekkoslovakia puolestaan miehitettiin ennen kuin sota alkoikaan mutta muistutetaan maan ZK-383-konepistoolista:

Aseen kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum, siinä oli 30 tai 40 patruunan tankolipas ja siinä oli säädettävä kaksinopeuksinen tulinopeus, jota muutettiin poistamalla lukosta erillinen paino, jolloin sen liike nopeutui. Tulinopeus oli siis 500 – 700 laukausta minuutissa.

Heti sodan alussa rähinään osallistuivat sekä Ranska ja Iso-Britannia mutta ne keskittyivät sodan alussa lähinnä munien raapimiseen. Samoin osallistui Neuvostoliitto joka suoritti ryöstömurhan jo saksalaisilta selkäänsä saanutta Puolaa kohtaan. Sen sijaan Neuvostoliitto kohtasi kovempaa vastusta pohjoiselta kansalta nimeltä Suomi jonka joukot käyttivät menestyksekkäästi Suomi-konepistoolia:

Monelle ikäiselleni varusveijarille tutun aseen kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum, sen tulinopeus oli 900 laukausta minuutissa ja siinä oli joko 70 patruunan rumpulipas tai 50 patruunan ns. ruumisarkkulipas. Aseita valmistettiin kaikkiaan noin 80.000 kappaletta. Jatkosodan aikana aseesta tehtiin myös suujarrullinen ts. vähän pidempi versio. Käytössä oli myös lyhyemmät korsu- ja tankkiversiot.

Suomalaisilla oli tietysti sodan edetessä käytössään sotasaaliskonepistooleita mutta jo ennen sotaa suojeluskunnat olivat hankkineet käyttöönsä MP 18:sta kehitettyjä Bergmann-konepistooleita:

Näitä hankittiin suojeluskunnille noin 1.400 kappaletta. Lisäksi suomalaisten käytössä oli jonkin verran sveitsiläisiä Neuhausen-konepistooleita:

Itänaapurillamme ei ollut ennen talvisotaa kovin paljon konepistooleita käytössä. Käytössä oli PPD-34-konepistooleita joita valmistettiin vain noin 4.000 kappaletta:

Ehkä juuri talvisodan kokemusten perusteella puna-armeija ymmärsi konepistoolin edut ja alkoi valmistaa ensiksi saman konepistoolin uudempaa PPD-40-versiota. Ase huomattiin kuitenkin massatuotantoon liian kalliiksi ja hitaasti valmistettavaksi joten tilalle tuli PPŠ-41 Spagin-konepistooli joka oli lähes kokonaan teräslevystä prässätty:

Aseen kaliiberi – niin kuin noissa muissakin Neuvostoliiton konepistooleissa – oli 7,62 x 25 Tokarev ja tulinopeus 900 laukausta minuutissa. Ulkonäöstään huolimatta kyseinen konepistooli ei ole kopio Suomi-konepistoolista. Sen sijaan sen, niin kuin aikaisempienkin mallien lipas on kopio suomalaisesta rumpulippaasta. Koska rumpulipas on työläs ja kallis valmistaa, tuli neuvostojoukkojen käyttöön myöhemmin myös 35 patruunan tankolipas. Kyseistä konepistoolia valmistettiin yli kuusi miljoonaa kappaletta.

Sodan edetessä Neuvostoliitto kehitti vielä halvemman PPS-43 Sudajev-konepistoolin:

Aseen kaliiberi oli edelleen 7,62 x 25 Tokarev ja sen tulinopeus n. 600 laukausta minuutissa. Ase käytti  35 patruunan käyrää tankolipasta. Sitä ehdittiin tehdä sodan aikana pari miljoonaa kappaletta. Palataan hetkeksi Suomeen. Suomalaiset tekivät kyseisestä Sudajevista oman konepistooli m/44:n eli ”Peltikonepistoolin”:

Asehan on käytännössä Sudajev-konepistooli joka on muokattu käyttämään 9 x 19 Parabellum-patruunaa. Asetta valmistettiin 10.000 kappaletta ja sitä käsittääkseni käytettiin jonkin verran Lapin sodassa. Ase oli aikanaan myös suomalaisten rauhanturvaajien varustuksena ajalla ennen rynnäkkökivääreitä. Se käytti samoja lippaita kuin Suomi-konepistooli.

Seuraavaksi sota sitten eteni Tanskaan ja Norjaan. Tanskalaisilla ei ollut käytössään minkäänlaisia konepistooleita. Tarinan mukaan sodan aikana Ruotsin kautta tanskalaiset vastarintamiehet saivat käyttöönsä jonkin verran ruotsalaisten valmistamia Suomi-konepistoolin kopioita. Myöskään norjalaisilla ei ollut sodan alkaessa konepistooleita. Niin kuin ei sodan edetessä myöskään Alankomailla ja Belgialla.

Ranskallahan oli sodan alkuvaiheessa läntisen Euroopan voimakkain armeija mutta konepistooleja sekään ei paljon noteerannut. Maalla oli omaa tuotantoa ainoastaan MAS-38-konepistooli joita oltiin tehty vain pari tuhatta kappaletta:

Aseen kaliiberi oli 7,65 x 20 Longue, tulinopeus 600 – 700 laukausta minuutissa ja se käytti 32 patruunan tankolipasta. Myös Iso-Britannia oli hieman jäljessä konepistoolin kehittämisessä. Muistan lukeneeni että juuri Iso-Britannian armeijassa oltiin todettu että ei tänne mitään gangsteriaseita tarvita. Sodan alettua mieli muuttui ja ensimmäiseksi kehitettiin Lanchester-konepistooli joka oli kopio saksalaisesta MP 28-konepistoolista:


Se varsinainen brittien kuuluisin konepistooli oli sitten tietenkin Sten joita valmistettiin useita miljoonia kappaleita:



Yksinkertaisen ja halvalla valmistettavan konepistoolin kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum, tulinopeus 550 laukausta minuutissa ja se käytti 32 patruunan tankolipasta. Aika ajoin on esille noussut legenda jonka mukaan kyseessä oli ns. kertakäyttökonepistooli jonka lipas ammuttiin tyhjäksi ja sitten heitettiin pois mutta legenda ei pidä paikkaansa. Mainittakoon että Suomi osti sodan jälkeen 75.000 kolmosmallin Steniä reserviaseiksi. Malleja II ja III.

Kun A. Hiltunen & kumppanit aloittivat hyökkäyksen länteen niin halusihan osille myös Pizzeria Mussolini, tosin varsin heikolla menestyksellä. Italialaisilla oli kuitenkin suht vetokelpoinen konepistooli eli Beretta Modello 38:

Aseen kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum, sen tulinopeus 600 laukausta minuutissa ja se käytti 40 patruunan tankolipasta. Asetta valmistettiin noin miljoona kappaletta.

Sotahan levisi vuonna 1941 sitten Tyynelle Merelle tosin Japanin ja Kiinan rähinä oli kestänyt jo useita vuosia. Jenkkien kimppuun Pearl Harborissa hyökänneet japanilaiset eivät hirveästi myöskään konepistooleihin satsanneet sillä heidän päämalliaan eli Type 100-konepistoolia tehtiin vain noin 24.000 kappaletta:

Aseen kaliiberi oli 8 x 22 Nambu, tulinopeus mallista riippuen 450 – 800 laukausta minuutissa ja se käytti 30 patruunan tankolipasta. Amerikkalaisilla puolestaan oli käytössä se kuuluisa ”gangsteriase” eli Thompson-konepistooli:

Aseen kaliiberi oli .45 ACP, tulinopeus mallista riippuen 600 – 1200 laukausta minuutissa ja sen lipasvalikoima ulottui 20 patruunan tankolippaasta 100 patruunan rumpulippaaseen. Asetta valmistettiin kaikkiaan noin 1,75 miljoonaa kappaletta mutta koska se oli kallis ja työläs valmistaa, otti Yhdysvaltain asevoimat käyttöön vuodesta 1943 alkaen käyttöön M3-konepistoolin joka tunnettiin myös nimellä Grease Gun eli Rasvaprässi:

Aseen kaliiberi oli amerikkalainen .45 ACP, sen tulinopeus oli varsin hidas 450 laukausta minuutissa ja se käytti 30 patruunan tankolipasta. Asetta valmistettiin noin 650.000 kappaletta.

Koska tuossa aikaisemmin esiteltiin myös saksalainen rynnäkkökivääri niin täytynee esitellä myös amerikkalainen esirynnäkkökivääri eli M1-karbiini:

Toisin kuin Sturmgewehr kyseessä oli vain puoliautomaattiase mutta sekin käytti lyhyttä kiväärinpatruunaa (7,62 x 33) ja siinä oli viidentoista patruunan lipas. Asehan suunniteltiin alun perin itsepuolustusaseeksi amerikkalaisille takalinjan joukoille mutta etulinjan joukot omaksuivat sen käyttökelpoisena varsin nopeasti.

Myös Australia joutui ottamaan osaa Tyynenmeren kansainvälisiin ottaanlyöntikilpailuihin ja myös se kehitti omia konepistooleja joista esitellään Owen-konepistooli:

Aseen kaliiberi oli 9 x 19 Parabellum, tulinopeus 700 laukausta minuutissa ja se käytti 33 patruunan tankolipasta. Asetta valmistettiin noin 45.000 kappaletta.

Ja tässähän niitä konepyssyjä oli taas tällä kertaa. Jatkossa jotain muuta jotain muuta.