Tampere, Hervanta, nykypäivä…
Kauppakeskuksen pysäköintialueella oli
muuan pariskunta joka asetteli ostoksiaan auton peräloosteriin. Auto oli
tietysti hybridi joka oli ostettu avovaimon määräyksestä. Avovaimo olisi
halunnut täyden sähköauton mutta mies – vaikka totaalisesti tossun alla olikin
– oli kerrankin onnistunut puhumaan avovaimolleen tarvittavan annoksen
reaalimatematiikkaa ja käytännön perhe-ekonomiaa sekä muistuttamaan, millä
leveysasteilla asuttiin.
Avovaimo – nimeltään Lunnia Kirskettes –
toimi kärsäntunkevan feminismin tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Mies
puolestaan oli nimeltään Aulis Rämppänen ja hän toimi insinöörinä Tampereen
kaupungilla. Auliksen kyllästyneestä ja alistuneesta ilmeestä näki selkeästi
kuka huushollissa piti absoluuttista jöötä. Täysivegaani Lunnia ei sietänyt
Auliksen lihansyöntiä ja oli onnistunut rajoittamaan sen yhteen kertaan
viikossa maristen joka kerta kuinka Aulis on ilmastorikollinen. Muina päivinä
Auliskin söi kiltisti biodynaamista parsaa ja muuta huumorintajua näivettävää
rehukeittiön tuotetta. Minkä nyt joskus iltalenkillään osti salaa läheiseltä
snagarilta lihiksen kolmella nakilla.
Auliksen ilmeestä näki myös että kyseisen
pariskunnan huushollissa ei puhuttu kuin niitä asioita ja siinä sävyssä minkä
Lunnia määritteli ja antoi luvan. Niinpä Aulis ei juurikaan puhunut vaan
keskittyi kuuntelemaan Lunnian vaahtoamista maailmanparantamisesta interperspirationaalisesta
näkövinkkelistä. Auton lastaaminen kävi tutuissa merkeissä eli Aulis kuunteli
parisuhdevallastaan juopuneen Lunnian nalkuttamista. Tai oikeastaan Aulis oli
kehittänyt sille uuden termin joka oli otettu käyttöön myös hänen kavereittensa
kanssa silloin harvoin kun hän pääsi nauttimaan heidän kanssaan muutaman
tuutingin. Eli ei se ollut enää nalkuttamista vaan nalkuttamista toiseen
potenssiin eli vätkytän-läkittämistä. Ja voi että Lunnia siitä nauttikin.
Mutta pian vätkytän-läkittäminen loppui ja
tapahtui jotain yllättävää ja hirveää. Pariskunnan auton viereen kaahasi
ikkunaton pakettiauto ja sieltä ryntäsi esille neljä kommandopipoilla
naamioitunutta aseistettua miestä. Miehet löivät Auliksen päähän hupun ja
raahasivat hänet autoon. Yksi miehistä osoitti aseella Lunniaa ja sanoi
julmalla äänellä:
- Kännykkä. Tänne. Heti.
Eihän Lunnia uskaltanut panna hanttiin
vaan antoi kännykkänsä. Auto kaahasi paikalta eikä kaikkeen ollut kulunut kuin
kymmenen sekuntia. Lunnia istui autonsa vieressä shokissa ja meni varmasti
varttitunti ennen kuin hän älysi mennä kysymään kännykkää joltain toiselta ja
soittamaan poliisille.
Hänen miehensä oli kaapattu. Keitä ne
kaappaajat olivat? Mitä he halusivat? Eihän tämä voinut olla totta.
Kaappaajien autossa joku ulkopuolinen
olisi ehkä ihmetellyt tunnelmaa. Kas kun se oli varsin leppoisa. Auliksen
kaapanneet miehet vetivät kommandopipot päästään, ottivat saman tien hupun pois
Auliksen päästä, löivät kouraa ja esittäytyivät:
- Perskeleen Ykä.
- Lötjösen Eelis.
- Kutvosen Kake.
- Pöntisen Pave.
- Ja Pätisen Pena on Lällävedellä
lämmittämässä saunaa. Sinä olet nyt sovitusti Käppäukkojen Kaappauspalvelun
kaappaama panttivanki.
Läppäriä käyttävä Pöntinen täsmensi:
- Joo, mutta tosin virallisesti sinut on
kaapannut ihan toinen porukka. Ne aseet muuten olivat airsoft-pyssyjä mutta
eihän se avovaimosi niitä erota oikeista pyssyistä. Laitetaas sähköpostiviesti
muijallesi…
Tuntemattoman
Vapautusrintama on kaapannut miehesi.
Jos haluat
nähdä hänet elävänä, maksa meille 200 miljoonaa Mongolian tögrögiä käytettyinä
seteleinä.
Kerromme
myöhemmin kuinka ja mihin toimitat rahat.
Älä ota
yhteyttä poliisiin.
Samalla kun Kutvonen irroitteli akkuja
Auliksen ja Lunnian kännyköistä hän totesi:
- Ja niin kuin etukäteen sovittiin,
kaappaus kestää neljä vuorokautta.
Aulis huokasi onnesta. Hän oli kuullut
eräältä kaveriltaan Käppäukkojen Kaappauspalvelusta joka antoi
interperspirationaalisen feminismin sorron kohteena oleville miehille mahdollisuuden
mutkattomaan ja toksisen maskuliiniseen rentoutumishetkeen hyvässä seurassa. Hän
oli ottanut salaa avovaimoltaan palveluun yhteyden ja nyt se kaappaus oli
hänellä täydessä käynnissä. Kun auto ohitti Pinnanmaan maakunnan rajan niin
ensimmäisenä käytiin bensikseltä hakemassa lihikset läskimakkaralla ja sen
jälkeen ajo jatkui. Kun mieli oli hyvä ja rauhallinen niin aika kului nopeasti
ja pian lähestyttiin Lällävettä sekä mökkiä. Lälläveden mökille saavuttua Ykä
totesi:
- No niin, neljän vuorokauden kaappauksesi
alkaa. Olemme suunnitelleet ohjelmistoksi joka päivä saunaa ja Tsuhnan Kostoa. Ruokapuolena
on Lälläveden Läski & Leivonnaisen makkaravalikoimaa sekä luonnollisesti
grillattua porsasta. Parina päivänä voidaan käydä Örnätjärven Erämiesten
ampumaradalla ampumassa konepistoolilla. Myös vanha Maxim-nollayhdeksäinen on
tarjolla. Ja luonnollisesti koko kaappauksen ajan on tarjolla toksisen
maskuliinista herraseuraa. Jos haluat jotain lisäohjelmaa niin sitä
järjestetään mahdollisuuksien mukaan.
Aulis totesi onnellisena:
- Ei jätkät… täähän lähentelee jo
taivasta. Mutta millä minä tämän maksan? Tästä tulee teille kustannuksia.
Tähän totesi puolestaan Lötjönen:
- Tämä ei maksa sinulle mitään.
Kustannukset hoitaa Pinnanmaan Miesvapautussäätiö. Täällä Pinnanmaallahan sille
ei ole sinänsä tarvetta mutta täällä ollaan huolissaan muualla Suomessa
asuvista feministisen sorron alla elävistä miehistä ja halutaan auttaa heitä
parhaamme mukaan. Mitäpäs jos otetaan ensiksi pienet mukit Äkkölämäkölän
bönjakkia ja aloitetaan sen jälkeen panttivankijaksosi?
- Voi juma örtsy… vaan sehän sopii…
*
Neljä kaappauspäivää myöhemmin…
Kaappaajat olivat ajaneet pakullaan kahden
kilometrin päähän Auliksen asunnosta. He totesivat:
- Sinun kannattaa varmaan juosta tämä
loppumatka että näytät edes vähän kaapatulta. Ja jos haluat muuta apua niin
Pinnanmaan Miesvapautussäätiöllä on vertaistukitoimintaa feministisestä
sorrosta vapautuneiden tai siitä irti haluavien miesten kesken. Me ollaan
laitettu sinun sähköpostiisi yhteystiedot. Näyttää spämmiltä. Läjä-Tek-oy
mainostaa siinä ökkötölöhölököttimiä.
- Kiitti jätkät. Täytyy varmaan mennä… ja
kiitos vielä kaikesta… tällä jaksaa jo pitkälle…
Lunnia kuuli kuinka ovikello soi. Siellä
oli Aulis.
- Minä pääsin karkuun. Ne olivat
siirtämässä minua toiseen paikkaan ja olivat huolimattomia. Sain kaapattua
kännykkänikin mukaan. Eivät saaneet minua kiinni.
- Nyt on soitettava poliisille.
Puolta tuntia myöhemmin poliisi oli
paikalla. Aulis kertoi että ei pystynyt millään sanomaan missä hän oli ollut
eikä sitä miltä kaappaajat näyttivät. Heillä oli koko ajan ollut kommandopipo
päässään.
Poliisi raapi päätään:
- Niin… tämä on kyllä kummallinen juttu…
kas kun tuo Tuntemattoman Vapautusrintama on viimeisen parin kuukauden aikana
kaapannut jo kolmisenkymmentä miestä. Ja joka kerta se kaappaus on
epäonnistunut. Lunnaita ei ole saatu ja miehet ovat aina päässeet karkuun. Ja
ne lunnaatkin on aina vaadittu jokseenkin käyttökelvottomina valuuttoina. Ne
tyypit ovat vissiin maailman surkeimpia kaappaajia.
Lunnia katsoi Aulista ja poliisia ja
hieman hätkähti.
Etteivät ne perkeleet vaan iskeneet silmää
toisilleen?