perjantai 15. helmikuuta 2019

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CI


Siirrytäänpäs sitten Kannaksen taivaalta takaisin tähän päivään. Olennaista tälle päivälle on etteivät lentokonemoottorit jyrise eivätkä pyssyt piere vaan eetteri on täynnä suvaitsevais-tiedostavia avautumisia joista esitellään kolme tuoretta:

1. Kulissi



Ilta-sanomat uusimmassa jutussaan on huolissaan siitä, että suomalaisvanhemmat – nuo juudakset – mielellään siirtävät lapsensa pois monikulttuurisista kouluista. Otsikkokin on raflaava:

”Suomalaisten vanhempien uusi tapa uhkaa repiä kuilun kouluihin – opettaja kertoo huolestuttavasta kehityksestä”

Näin äkkiseltään voisi todeta, että ehkä sitä kuilua repii nimenomaan se että monikulttuurisissa kouluissa työrauha on muuttunut työrauhattomuudeksi, kantasuomalaiset oppilaat ovat etnisesti edistyksellisen aineksen rääkättävinä ja jos vanhemmat valittavat asiasta he huomaavat ettei silloin tapahdu mitään muuta kuin selitystä siitä että ei kyse ole oppilasaineksesta vaan jostakin ihan muusta. Kirjoitus jatkuu:

Voivatko vanhemmat todella vaikuttaa lapsensa menestykseen kouluvalinnalla? Takaako keskiluokkaisen alueen koulu paremmat eväät jatko-opintoihin kuin työttömien ja maahanmuuttajien lasten kansoittama koulu?

Aihetta on tutkittu myös Suomessa, ja tulokset ovat selviä: yläkoulujen välillä on suuria eroja oppimistuloksissa mutta ei oppimisessa. Hyvämaineisten koulujen oppilaat eivät kehity omaan lähtötasoonsa nähden yhtään sen enempää kuin huonomaineisten koulujen oppilaat.

Tässähän oikeastaan vahvistettiin se asia mitä ei saa sanoa ääneen. Eli etnisesti edistyksellisen oppilaitten lähtötaso on heikompi. Vaan otetaanhan kirjoituksessa esille tutkimuskin:

Onko koulushoppailu siis turhaa?

Helsingin yliopiston tutkijan Venla Berneliuksen mukaan näyttää siltä.

– Jopa USA:ssa keskeinen tutkimustulos on se, että koulushoppailu ei kannata. Siellä koulut ovat vielä paljon eriytyneempiä kuin Suomessa

Luonnollisesti kyseisessä jutussa ei kerrota että mistä tutkimuksesta on kysymys eikä siinä myöskään yhtään selitetty sitä, että minkä takia suomalaisen vanhemman ei kannata siirtää lastaan monikulttuurisesta ghettokoulusta rauhallisempaan kouluun. Tässä vaan todettiin että ei kannata. Mutta sitten muuan jakomäkeläinen opettaja sanoo sen, mistä asiassa ehkä on kysymys:

Väittäisin, että täällä oppii taitoja, joita tulevaisuuden yhteiskunnassa tarvitsee, sanoo Jakomäen koulun opettaja Vappu Laine.

Totta. Jos ne taidot ovat sitä, että opitaan alistumaan rääkkäämiseen, turpaan saamiseen, pelkoon ja siihen että rääkkääjä on erityissuojeluksessa. Oikeastaan – jos Ilta-Sanomat olisi rehellinen – se olisi voinut otsikoida uutisen näin:

”Suomalaisvanhempia kiinnostaa lastensa turvallisuus ja viihtyvyys enemmän kuin monikultturismin kulissien ylläpitäminen. Kuinka ne kehtaavat?”

2. Maskuliininen jortikka pystyssä auton ratissa

Valtamediammehan on siitä tunnettu että siinä voi lasketella ihan mitä tahansa tuubaa kun se vaan on utopistiseen viitekehykseen sopivaa. Utopistisessa tuubassa Ylen kanssa kilpailee Ilta-Sanomat  joka sukupuolittaa liikkumisen otsikolla:

Tutkija: Miesten pitäisi siirtyä yksityisautoistaan naisille tyypillisiin kulkumuotoihin, syyt ilmasto ja tasa-arvo.

Ja tätä otsikkoa tukemaan on sitten löydetty muuan tutkiskelija Tiina Männistö-Funk joka täsmentää asiaa:

”Liikennesuunnittelussa ja myös kestävästä liikkumisesta puhuttaessa sukupuoli on yleensä häivytetty, vaikka sen sosiaalinen merkitys liikkumistapojen valinnassa on suuri.”



Ja hän jatkaa vielä:

”Voi olla, että miehet kokevat nolona, jos pitää mennä yksin bussilla. Eivät tietenkään kaikki. Auto liittyy vahvasti miehenä olemiseen. Sitähän ruvetaan heti tyrkyttämään, kun pojaksi oletettu vauva syntyy”

Hotellin respassa väitetään vahvasti että kyseinen tutkiskelija ei ole kysynyt asiaa yhdeltäkään mieheltä ja heittää muutenkin väitteensä mustaniinqutuntuusiltä-menetelmällä mutta valtamedialle – joka ei ole enää aikoihin ottanut viestejä reaalimaailmasta – se riittääkin. Ehkäpä oikeampi otsikko tällekin uutiselle olisi ollut:

”Muuan tutkiskelijan mielestä monet miehet ajavat autolla tunteakseen itsensä miehiksi. Varsinaista näyttöä tästä ei ole mutta eipä takerruta yksityiskohtiin”.

Sekä tutkiskelijalle että valtamedialle voisi sanoa pari reaalimaailman faktaa tuosta autolla ajamisesta:

1. Syrjäseuduilla ts. suurimmassa osassa maatamme jossa joukkoliikenne ei juurikaan toimi: Täällä ajavat autolla niin miehet kuin naisetkin johtuen siitä syystä että joukkoliikennettä ei ole ja pisteestä A pisteeseen B täytyy jollain tavoin kumminkin päästä.

2. Taajamissa, erityisesti pääkaupunkiseudulla: Omalla autolla ajamisessa on se etu että vierustoverina ei ole narkkia, sekopäätä tai etnisesti edistyks… sori, meinasi tulla rasismia mutta joka tapauksessa omassa autossa saa määritellä sen, että kuka siinä vieressä istuu. Nimimerkillä ”hyvin monia vuosia Helsingin julkisissa liikkunut”.

3. Vihreää kärsäntyöntämistä ja tiedostavaa hyvää mieltä

Saimme sitten luettavaksemme uutisen jonka mukaan ”Helsingissä suunnitellaan lihan ja maidon kulutuksen puolittamista kouluissa, päiväkodeissa ja vanhainkodeissa”. Kyse on (keidenkäs muiden kuin) vihreiden aloitteesta joka liittyy tietysti – mihinkäs muuhun – kuin ilmastonmuutokseen ja epäilemättä tällä maailma pelastetaankin. Vihreitten Emma Kari oli asiasta innoissaan:



Vihreäthän ovat porukkaa joka on vapauttanut itsensä täydellisesti niin logiikan kuin reaalimaailman kahleista ja jos ne olisivat esmes sirkuspellejä niin ne olisivat täysin vaarattomia. Mutta valitettavasti ne eivät sitä ole ja tulee muistaa että mitä todennäköisimmin vihreät ovat seuraava hallituspuolue ja kyseinen Emma Kari ministeri joka ihan oikeasti uskoo että mm. Kiina ja Intia seuraavat suomalaisten cityvihreitten esimerkkiä. Hän on vahva uskossaan.

Ja hänen uskonsa pääasiahan ei ole siinä että maailma pelastuu vaan se, että cityvihreälle tulee hyvä ja tiedostava mieli siitä että he saavat tunkea kärsänsä mahdollisimman monen tavallisen suomalaisen asioihin. Niitten suomalaisten, jotka elättävät nuo kärsäntunkijat.



Kaupunkivihreä tekee sitä mitä kaupunkivihreä parhaiten osaa

torstai 14. helmikuuta 2019

PUUSKA JA VIHURI


Eli kertomaton tarina Suomen ilmatilasta kesällä 1944



Karjalan Kannaksen ilmatila, 3. heinäkuuta 1944

Nyt oli kaikki munat samassa korissa. Niin kuin muutaman kerran käynnissä olevan vihollisen suurhyökkäyksen aikana oli ollut ennenkin. Kaikki sekä Suomen ilmavoimien sekä saksalaisen osasto Kuhlmeyn käyttökelpoisimmat koneet suuntasivat kohti suurta rautatiekeskitystä joka toi joukkoja ja tarvikkeita täydennykseksi suomalaisten linjoja jatkuvasti ja keskeytymättä moukaroiville neuvostojoukoille. Ratkaisutaistelut olivat käynnissä sekä Tali-Ihantalassa, Vuosalmella että Viipurinlahdella. Ilmavoimien tehtävä oli tukea puolustautuvia suomalaisjoukkoja kaikin mahdollisin keinoin.

Tehtävässä muitten mukana oli LeLv 12 jonka neljätoista VL Puuska-hävittäjäkonetta oli matkalla suojaamaan tehtävään osallistuvia pommikoneita. Laivueen kirjavahvuudessa oli suurhyökkäyksen alussa ollut kaikkiaan 24 Puuskaa mutta vain neljätoista oli nyt lennossa. Neljä oli välttämättömässä huollossa ja kuusi oli ammuttu alas. Yksi näistä Puuskan lentäjistä oli ylivääpeli Väinö Kuittinen joka tunsi lentävänsä unelmakonettaan.

Miksei tuntisi, sillä hän oli ollut mukana taistelutehtävissä jo talvisodasta lähtien ja tottunut vanhentuneisiin koneisiin joitten kanssa ilmataistelu vihollisen parempia koneita vastaan oli joka kerta ollut upporikasta ja rutiköyhää. Hän oli ollut koko sodan ajan Lentolaivue 12:n riveissä. Talvisodan alussa hän oli lentänyt tiedustelu- ja ajoittaisia pommituslentoja Fokker C.V-koneella. Helmikuussa 1940 hän pääsi lentämään Gloster Gladiatorilla jolla hän ampui alas yhden vihollisen Polikarpov I – 153-hävittäjän. Jatkosodan alkuvuodet hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja Fokker D.XXI-koneella saavuttaen koko aikana yhden ilmavoiton ampuessaan alas vihollisen Polikarpov I – 16-koneen.

Maaliskuussa 1944 LeLv 12 sai kalustokseen Puuskat. Sitä ennen Puuskia oli tullut LeLv 32:n ja LeLv 28:n kalustoksi korvaten noista laivueista vanhentuneet Curtiss Hawk- ja Morane Saulnier MS 406-hävittäjät. Puuska lensi vanhentuneeseen kalustoon tottuneen Kuittisen käsissä kuin unelma. Se oli nopea, huippunopeudeltaan 650 km/h, omasi erinomaisen sekä nousu- että syöksynopeuden ja oli myös ketterä ja helppo lennettävä. Sen vuoksi Puuskalla pärjäsi niin kurvatappeluissa kuin Messerschmittien suosimassa heiluritaktiikassakin.

Varjopuoliakin tietysti oli. Joka koneella oli sellaiset. Puuska oli kokonaan puurunkoinen. Täysin panssaroimaton. Se ei kestänyt paljoa osumia. Myös koneen aseistukseen oli tottuminen. Siinä kun oli vain yksi ainoa, potkurinnavan läpi ampuva 20-millinen saksalainen MG151-tykki, jonka tulinopeus oli sinänsä kuin konekiväärissä. Sillä täytyi vain osua kohdalleen ja usein yksikin osuma riitti sillä aseen käyttämä räjähtävä Minengeschoß-ammus teki osuessaan tuhoisaa jälkeä. Kevyt kone ei kuljettanut kovin suurta määrää ammuksia joten Puuskien tykki oli säädetty suurinpiirtein Lahti-Salorannan tulinopeudelle eli 500 laukausta minuutissa. Tämä tietysti korosti lentäjän ampumataidon merkitystä entisestään ja sen vuoksi ylivääpeli Kuittinen oli nimikoinut oman koneensa nimellä ”Pupu ja paukku”.



Saattoi sanoa että kyseinen VL Puuska oli resursseiltaan köyhän suomalaisen lentokoneteollisuuden jättisuoritus. Koneen suunnittelu oli aloitettu jo ennen talvisotaa jolloin ilmavoimat etsivät itselleen epätoivoisesti lisää kalustoa. Koska Suomessa oli jo valmiiksi lentokoneenrakentamisen osaamista lisenssillä tehtyjen Fokker D.XXI-hävittäjien ja Bristol Blenheim-pommittajien myötä sai Valtion Lentokonetehdas käskyn suunnitella suomalainen, nopea ja kokonaan puurakenteinen hävittäjä. Puuta maassa riitti ja hiljattain syttyneen suursodan aikana strategisten metallien saatavuus oli enemmän kuin epävarmaa.

Suunnittelutyö alkoi marraskuussa 1939, aivan talvisodan kynnyksellä. Alun perin suunnittelukonseptiin kuului kolme erilaista vaihtoehtoa eli Puuska, Myrsky ja Pyörremyrsky mutta varsin pian päätettiin keskittyä vain Puuskaan sekä sen yksinkertaisuuden että – ainakin suunnitellun – nopeuden vuoksi. Syyskuun 1940 loppuun mennessä alustava suunnittelutyö oli tehty ja kone oli valmis. Tosin vain paperilla. Piirustukset olivat olemassa mutta suunnittelijoilla oli kolme isoa puutetta.

1. Puuttui tarvittava moottori.

2. Puuttui tarvittava aseistus.

3. Puuttui tarpeeksi pitävät liimat.

Ilman näitä ei projekti etenisi. Ratkaisuksi yritettiin miettiä sotasaaliskalustoa mutta hyvin pian ymmärrettiin että sillä tiellä ei edetä pitkälle ja talvisodassa alas ammuttujen Polikarpov I – 16 ja I – 153-koneitten moottorit eivät olisi muutenkaan sopineet suunniteltavaan hävittäjään.

Helmikuussa 1941 projekti hyppäsi eteenpäin sillä kulissien takana Suomeen välejään lämmittävä Saksa tarjosi salaista apua. Siinä tuli vastaus kolmeen ongelmaan:

1. Saksalaisilta saisi - salaa toimitettuna - Messerschmittissä käytettyjä DB 605 A-1-moottoreita. Koska suunnitelmissa oli kehittää Messerschmittiä muistuttava mutta sitä selkeästi – lähes puolitoista metriä – pienempi hävittäjä tämä moottori 1.160 hevosvoiman tehoineen sopi suunnitelmaan erinomaisesti ja mahdollistaisi halutut nopeusvaatimukset.



2. Saksasta saisi myös Messerschmittin käyttämää MG 151-tykkiä. Tässä vaiheessa suunnitteluosastolla sekä ilmavoimissa käytiin kiivasta väittelyä koneen aseistuksesta tai lähinnä sen määrästä. Kyseinen tykki kävi koneeseen erinomaisesti mutta toisen näkemyksen mukaan koneeseen haluttiin myös kaksi konekivääriä. Lopulta päädyttiin siihen ratkaisuun että kyseiset konekiväärit heikentäisivät painonsa myötä koneen lento-ominaisuuksia ja MG 151-tykki oli itsessään tarpeeksi tehokas. Olihan siinä kuitenkin suhteellisen suuri tulinopeus ja tykin mukana saatava pentaerytritolitetranitraattia sisältävä räjähtävä ampumatarvike riitti teholtaan minkälaista konetta vastaan hyvänsä.

3. Saksalaisilta saisi tarvittavan pitäviä liimoja. Tämä oli yksi olennainen projektin etenemisvaatimus sillä suomalaisten omat liimat eivät antaisi tarvittavaa pitoa vaikeissa sääolosuhteissa ja koneitten jatkuvassa ulkosäilytyksessä.

Suunnittelua jatkettiin tältä pohjalta ja projekti sai luvan edetä kesäkuussa 1941 eli hieman ennen jatkosodan alkua. Siihen satsattaisiin suurin osa Valtion Lentokonetehtaan voimavaroista sillä jo tässä vaiheessa tiedettiin että mikäli varmuudella alkava uusi sota pitkittyisi, muuttuisivat sillä hetkellä ilmavoimien parhaat käytössä olevat Brewster Buffalo-koneet jossain vaiheessa – ehkä nopeastikin –  vanhentuneiksi. Ensimmäiset kaksi prototyyppiä valmistuivat keväällä 1942 ja suunniteltu kone osoittautui konseptiltaan varsin onnistuneeksi. Koelentovaiheessa säädettiin vielä siiveke- ja peräsinvoimia sekä korjattiin havaittu pituusepävakausongelma. Lisäksi alkuperäinen Messerschmittin laskuteline korvattiin leveämmällä kotimaisella mallilla. Mittaristo ja sähkölaitteisto oli puoliksi saksalaista ja puoliksi kotimaista valmistetta.

Päätös lopullisen tuotantovaiheen aloittamisesta tehtiin vaikka siinä vaiheessa oli jo tiedossa että ilmavoimat saisi käyttöönsä myös Messerschmittejä. Niitä riittäisi kuitenkin vain LeLv 34:lle ja LeLv 24:lle ja muitten hävittäjälentolaivueitten kalusto oli muuttumassa auttamattoman vanhentuneiksi. LeLv 32 sai Puuskat käyttöönsä heinäkuussa 1943, LeLv 28 marraskuussa 1943 ja lopulta LeLv 12 maaliskuussa 1944 jolloin myös ylivääpeli Kuittinen pääsi upouuden suomalaishävittäjän – jota myös kansanmersuksi kutsuttiin – ohjaimiin. LeLv 26:lla oli ollut hieman huono tuuri tässä pudotuspelissä sillä se oli ehtinyt saada itselleen LeLv 24:ltä jääneet vanhentuneet Brewsterit.

Vanhan ja loppuunajetun Fokkerin rinnalla Puuska oli loistava työkalu jota pian tarvittiinkin sillä Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa 1944. Ja juuri nyt, kolmas päivä heinäkuuta Kuittinen oli kasvattanut ilmavoittojensa määrän kahdesta kymmeneen.



Hieman LeLv 12:n alapuolella lensi kaksitoista suomalaista LeLv 16:n VL Vihuri-pommikonetta jotka muistuttivat hyvin paljon englantilaisia de Havilland Mosquito-pommikoneita. Itse asiassa Vihuri oli täysi kopio kyseisestä koneesta ja sen syntyhistoria oli ollut huomattavan nopea. Suomalaiset olivat saaneet saksalaisilta lokakuussa 1941 kaikkiaan kolme alasammuttua ja varsin hyvin säilynyttä Mosquitoa. Vanerisen pommikoneen kopioiminen viehätti ajatuksena metallipulasta kärsivässä Suomessa ja nyt ei kyseessä ollut kokonaan uuden konetyypin suunnittelu niin kuin Puuskan kohdalla vaan varsin puhdas kopiotyö jonka mahdollistaisi saksalaisten projektiin lupaamat moottorit.

Koelentovaiheeseen päästiin kesällä 1943 ja tuotanto aloitettiin vaikka saksalaisilta oltiinkin jo saatu Junkers Ju – 88-pommikoneita. Osaksi mukana oli arvovaltakysymys ja halu näyttää. Kun hävittäjänkin rakentaminen onnistui niin miksei sitten pommikoneenkin. Yhteistoimintalaivueesta pommituslaivueeksi muutetulle LeLv 16:lle ehdittiin toimittaa kaikkiaan 18 Vihuria ennen vihollisen suurhyökkäyksen alkamista. Käydyissä taisteluissa laivue oli ehtinyt menettää kuusi konetta eikä ollut varmaa ehtisikö VL rakentaa enää kovin monta. Pari oli kuulemma luvassa.

Yhtälailla LeLv 12:n tavoin täysin vanhentuneisiin koneisiin tottunut LeLv 16 oli enemmän kuin tyytyväinen Vihuriin. Koneen huippunopeus oli hieman pienempi kuin brittiläisen esikuvansa eli 560 km/h ja se kuljetti mukanaan 800 kilon pommikuorman. Toisin kuin esikuvallaan joka oli aseistamaton Vihurissa oli  kaksi VKT 12,7 LKk/42-konekivääriä.

Yhtä kyseisistä Puuskien suojaamista Vihureista ohjasi luutnantti Toivo Kilpeläinen mukanaan suunnistaja-pommittaja vänrikki Veikko Valtonen. Luutnantti Kilpeläinenkin oli toiminut lentäjänä LeLv 16:ssa aina talvisodasta saakka ja tottunut jatkuvasti lentämään vanhentuneilla koneilla. Talvisodassa hän oli lentänyt tiedustelu- ja muutamia pommituslentoja Junkers K 43-koneella. Jatkosodassa hänen koneenaan oli ollut kaksitasoinen Fokker C.X.-pommikone jolla hän lensi tiedustelu- ja tulenjohtolentoja osallistuen mm. Tuulosjoen ylittämistä edeltäneen tykistövalmistelun johtamiseen. Kilpeläinen oli ehtinyt tottua uuteen, nopeaan ja ketterään pommikoneeseensa ja tunsi ensimmäistä kertaa sodan aikana saaneensa käsiinsä todellisen sotatyökalun. Köyliöstä kotoisin olevana hän oli nimennyt koneensa Lalliksi.



Valtonen puolestaan oli nuori, innokas vänrikki joka oli tullut laivueeseen vasta vuoden 1944 tammikuussa. Alussa vaikutti siltä että niin monen nuoren miehen lailla Valtonenkin uskoi kuolemattomuuteen eikä älynnyt edes pelätä. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi oli Valtonenkin hyvin nopeasti oppinut asian. Kumpikin miehistä oli lähtenyt lennoille sillä ajatuksella että tämä lento todennäköisesti oli se viimeinen. Valtonenkin oli kuitenkin oppinut nopeasti hallitsemaan pelkonsa ja hänestä oli kehittynyt Kilpeläiselle luotettava taistelupari.

Edessä olevan suurpommituksen resepti ja aikataulu oli selvä. Vihollinen oli vallannut Viipurin ja saanut korjattua sinne menevän radan jonka kautta se kuljetti jatkuvasti miehiä ja ennen kaikkea loppumattoman tuntuisen määrän materiaalia. Iskun aloittaisi neljä LeLv 44:n Junkers Ju 88-pommikonetta jotka pommittaisivat radan poikki Viipurin lähellä sijaitsevan Säiniön ratapihan pohjoispuolelta. Vihollinen saisi korjattua vauriot parissa tunnissa mutta sinä aikana kyseiselle ratapihalle ehtisi ruuhkautua huomattava määrä junia.

Varsinaiseen iskuun osallistuisivat Suomen ilmavoimista:

- LeLv 44:n Junkersit

- LeLv 46:n Dornier Do 17 ja Iljušin DB-3-koneet

- LeLv 48:n Bristol Blenheim, Petljakov Pe-2 ja DB-3 koneet

- LeLv 42:n Blenheimit

- LeLv 16:n VL Vihurit

Ja näitten suojana toimivat:

- LeLv 34:n ja LeLv 24:n Messerschmittit
- LeLv12:n, LeLv 32:n ja LeLv 28:n VL Puuskat
- LeLv 26:n Brewster Buffalot

Lisäksi hyökkäykseen osallistuisivat saksalaisen Osasto Kuhlmeyn Stuka-pommittajat ja Focke Wulf fw 190-hävittäjät.

Niin Kilpeläisen LeLv 16 kuin Kuittisen LeLv 12 lähestyivät kohdealuetta. Radiosta kuului:

- Ryssä ylhäällä kello kahdessa! Airacobria! Ja paljon!



Suomalaisia lähestyvässä vihollisosastossa oli kaikkiaan 32 Bell B-39 Airacobra-hävittäjää ja osaston päällikkönä toimi kokenut kapteeni Artemi Kuznetsov. Hän oli lentänyt taistelutehtävissä aina suuren isänmaallisen sodan alusta saakka. Sodan vaikeina alkuaikoina hän oli lentänyt Polikarpov I – 16-hävittäjää ja kun puntit alkoivat tasaantua ja sitten kääntyä, hän sai alleen tuon Amerikan apuna tulleen Airacobran johon niin hän kuin moni muukin neuvostopilotti oli mieltynyt. Hän oli saanut sodan aikana itselleen yhdeksän ilmavoittoa, kuusi saksalaista ja kolme suomalaista.

Virallisesti Kuznetsov ei tietenkään koskaan kritisoinut sodanjohdon tyyliä sillä sodanjohdon arvostelu tarkoitti Stalinin arvostelua ja sen myötä niskaan ilmestyisi hyvin nopeasti uusi tuuletusläpi. Itsekseen hän kuitenkin kirosi sitä, että hänenkin laivueeseen lähetettiin jatkuvasti nuoria ja vain peruskoulutettuja untuvikkoja sillä ajatuksella että sodan evoluutio hioo timantin ja karsii osaamattomat pois. Pahaksi onneksi hänen laivueensa oli viimeiset puoli vuotta taistellut kokeneita suomalaislentäjiä vastaan ja nämä – varsinkin kun heidän konekantansa oli viimeisen vuoden aikana olennaisesti parantunut – teurastivat nämä untuvikot taivaalta kuin teeret latvasta. Huolimatta siitä, että neuvostoilmavoimilla oli selvä määrällinen ylivoima.

Kapteeni Kuznetsov tiesi nytkin että osa noista untuvikoista kuolee hetken kuluttua. Hän oli sijoittanut nuoret lentäjät kokeneempien pilottien siipimiehiksi. Hänellä oli itselläkin sellainen. Kersantti Boris Volkov. Miellyttävä ja innokas nuori mies joka oli selvinnyt jo kolmesta sotalennosta hengissä alkaen pitää itseään jo oikeana sotapilottina. Kuznetsovin oli ollut pakko jarrutella Volkovia ja hänen intoaan. Niin nytkin, kun laivue oli saanut hälytyksen opastuksella että nyt oli tulossa enemmän suomalaisia pommikoneita kuin koskaan ennen. Kohteena oli selvästi Viipuriin menevä rautatie ja suomalaisten aikeet tuli estää hinnalla millä hyvänsä. Läpimurtotaistelut olivat kriittisessä tilanteessa eikä voitto ollutkaan enää niin varma kuin miltä Viipurin kukistuessa oli vielä tuntunut. Tsuhnan perkeleet olivat sittenkin kunnossa.

Kohteena olivat tietysti vihollisen pommikoneet mutta ennen kuin niitten kimppuun pääsisi olisi tehtävä selvää niitä suojaavista hävittäjistä. Ja ne hävittäjät olivat ikävä uutinen vaikka neuvostokoneilla olikin yli kaksinkertainen ylivoima. VL Puuska. Se suomalaisten uusi hävittäjä. Pieni. Helvetin nopea. Helvetin ketterä. Helvetin hyvät sekä nousu- että syöksyominaisuudet. Puurakenteisena sinänsä helppo ampua alas. Teoriassa. Kun sen vain sai piikille. Ja se ei ollut onnistunut vielä Kuznetsoviltakaan käytännössä kertaakaan.

Hän komensi koneensa hyökkäykseen. Normaalisti noudatettaisiin Alexander Pokryshkinin kehittämää korkeus-nopeus-liike-tulitus-menetelmää mutta nyt laivue ehtisi tehdä vain yhden syöksyn sillä Puuskien nousunopeus oli Airacobraa selvästi parempi. Sen jälkeen edessä olisi ikävä kurvatappelu joka suosisi suomalaisia. Airacobrat syöksyivät ja aloittivat tulituksen ja suomalaisten muodostelma puolestaan hajaantui nopeasti ennalta harjoitellun kuvion mukaisesti niin että yksikään ei pudonnut. Seuraavaksi alkaisi verinen karuselli.



Ylivääpeli Kuittinen oli siipimiehensä ylikersantti Hans Ahlstedtin kanssa ottamassa korkeutta keskellä ympärillä raivoavaa ilmataistelua josta näytti kehkeytyvän tähän astisen sodan yksi suurimmista. LeLv 12 oli vain pieni osa laajalle alueelle levinnyttä taistelua. Vihollisen Airacobrat olivat hyökänneet korkeammalta mutta suomalaisten nopealla hajaantumisella syöksyn tuoma etu minimoitui eikä yksikään Puuska pudonnut. Sen sijaan Ahlstedt oli onnistunut pudottamaan yhden Airacobran. Vihollinen – luultavasti varsin kokematon sellainen – oli luottanut syöksynopeuteensa eikä osunut kiertoliikettä tekevään Ahlstedtiin jonka ampumasta sarjasta puolestaan yksi kranaatti oli mennyt suoraan kuomusta sisään surmaten lentäjän.

Kone ei syttynyt osumasta palamaan vaan putosi ohjaamattomana maahan ja räjähti. Voitto oli Ahlstedtin viides ja teki hänestäkin ässälentäjän. Mutta hän ei ehtinyt nauttia voitostaan pitkään. Hänen koneensa räjähti kesken nousun. Kuittinen katsoi ympäristöään ja mietti että mistä perkeleestä se tuli. Kas, auringon suunnassa oli kaksi konetta kuitenkin. Ja kaukana. Hyvin kaukana. Jommallakummalla ryssistä oli ollut elämänsä tuuri. Ja siitä se paska saisi maksaa.

Kuittinen teki nopean tilannearvion. Taistelu oli vienyt koneita koko ajan alemmaksi ja lähemmäksi pommikoneita jotka olivat juuri saapumassa kohdealueelle. Syöksyssä olisi riski että nopea kone ei ehtisi oieta. Ylöspäin siis. Antaa niitten kuluttaa vauhtinsa. Kuittinen nosti Puuskan nokan ylös, täysillä kaasuilla, moottori ulvoen.



Ylöspäin Puuskan perässä noustessaan Kuznetsov tajusi tehneensä pahan virheen. Jopa amatöörimäisen sellaisen. Syynä oli varmaan ollut ahneus saada tuosta tsuhnan Puuskasta kymmenes ilmavoitto ja kaksoisässän asema. Lisäksi syynä oli ollut ilo Volkovin ensimmäisestä ilmavoitosta. Vaikka se tohelo oli saanut sen pelkällä uskomattomalla tuurilla. Nulikka oli ampunut aivan liian aikaisin mutta vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja hänen Airacobransa 37-millisen tykin ammus oli osunut suoraan Puuskan ohjaamon ja siiven yhtymäkohtaan räjäyttäen koneen kerralla kappaleiksi. Sen jälkeen molemmat Airacobrat lähtivät verenhimoisina jahtaamaan toista Puuskaa joka otti voimakkaasti korkeutta.

Minkä se oli tehnyt tarkoituksella katsoen menivätkö Kuznetsov ja Volkov lankaan. Ja meniväthän he. Kuznetsov kirosi itseään. Tuon Puuskan nousunopeus oli paljon Airacobraa suurempi  ja vihollislentäjä teki nousunsa mutkitellen taitavasti että neuvostolentäjät vain tuhlasivat ammuksiaan. Puuska otti entistä enemmän rakoa ja Kuznetsov tajusi että Airacobran nousun jo pahasti hyytyessä osat aivan hetken päästä vaihtuisivat. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää epäonnistuneeksi tuomittu hyökkäys, yrittää syöksyllä karkuun ja kokeilla onneaan sitten uudestaan.

- Volkov! Nousu seis ja äkkiä syöksyyn!

Kuznetsov käänsi oman koneensa mutta Volkov empi vielä.

- Toveri kapteeni! Luulen, että osun siihen vielä!

- Perkeleen idiootti, se oli käsky.

Lopulta Volkov uskoi. Mutta se oli myöhäistä.

Kuittinen näki että viholliset kääntyivät syöksyyn ja painui perään. Erittäin hyvän syöksynopeuden omaava Puuska saavutti nopeasti vihollisia joista toinen oli selvästi aloittelija sillä hän oli kääntynyt myöhemmin eikä yrittänyt edes kunnolla mutkitella vaan pyrki karkuun suoralla syöksyllä. MG 151-tykin kymmenen kranaatin sarja osui tarkasti kohdalleen paloitellen ja räjäyttäen koneen. Kuittinen tunsi synkkää kostonriemua ja halusi vimmatusti kostaa juuri kaatuneen siipimiehensä ja ystävänsä kuoleman ampumalla alas tuon toisenkin viholliskoneen.

Toinen vihollisista oli selvästi kokeneempi ja taitavampi mutta lopulta kaksi Kuittisen kranaattia osui sen peräsimeen ja yksi toiseen siipeen räjäyttäen polttoainesäiliön. Ryssällä näytti olevan sekä huikeat refleksit että vielä tuuri puolellaan. Nähtävästi hän oli heti osuman jälkeen irtautunut nopeasti vöistään ja hyppäsi ulos ovesta joka oli räjähtävän siiven toisella puolella onnistuen vielä olemaan osumatta sivuvakaajaan. Airacobrassahan ei ollut normaalia kuomua vaan ovi, josta lentäjä meni ohjaamoonsa.

Vihollinen putosi ilmassa ja alhaalla näkyi räjähdyksiä, tulipaloja ja sankka savu. Samalla hetkellä maassa näkyi valtava räjähdys. Varmaankin kokonainen ammus- tai polttoainejuna oli lentänyt kerralla ilmaan. Vihuripojat taisivat saada kerralla herttareetin. Samaan aikaan kun räjähti, myös vihollisen laskuvarjo avautui. Vaikka Kuittinen tunsi katkeraa vihaa ja vaikka ilmojen ritarien aika oli jäänyt ensimmäiseen maailmansotaan – jos sitä oli ollut silloinkaan – ei Kuittinen ampunut laskuvarjon varassa alas leijailevaa vihollista. Puolustuskyvyttömän murhaaminen oli kuitenkin liikaa. Taistelu oli asia erikseen.

Eikä Kuittisella olisi ollut sellaiseen aikaakaan. Sillä taistelu jatkui vielä. Ja se oli saamassa uuden käänteen. LeLv 24:n ja LeLv 34:n Messerschmitit olivat saaneet saattamansa pommikoneet vaaravyöhykkeen ulkopuolelle ja palasivat auttamaan. Radiosta Kuittinen kuuli että hänen laivueensa tueksi tuli kahdeksan Mersua. Samoin hän kuuli että koko taisteluosaston lakisuojana olleet LeLv 32:n Puuskat olivat syöksymässä auttamaan LeLv 26:n vanhoja Brewstereitä jotka olivat hätää kärsimässä vihollisen Lavotskin La 5-hävittäjien kanssa.

Kapteeni Kuznetsov leijui alas varjonsa varassa noituen samalla ahneuttaan päästä kaksoisässäksi ja kiittäen samalla tuuriaan ja nopeita refleksejään. Toinen käsivarsi oli palanut mutta tuskin kovin pahasti. Hän jäisi eloon ja palaisi ehkä vielä lentämäänkin. Hän katsoi poispäin lentävää suomalaista Puuska-hävittäjää joka oli ampunut hänet alas ja käänsi sitten katseensa alaspäin. Tuuli näytti olevan hänelle suotuisa eikä hän laskeutuisi keskelle palavaa ratapihaa.



Muutamaa minuuttia aikaisemmin…

Luutnantti Kilpeläisen Vihuri saapui kohdealueelle. Junkersit ja Dornierit olivat saaneet jo aikaan suurta tuhoa ja savun sekä liekkien seasta oli vaikeaa hahmottaa, mikä olisi herkullisin maali. Myös ankara ilmatorjunta vaikeutti tilannetta. Mutta ratapiha oli täynnä junia joten tuhoa pommit tekisivät joka tapauksessa. Kilpeläinen lensi radan suuntaisesti ja vänrikki Valtonen pudotti kahdeksan satakiloista pommia huutaen sitten välittömästi ”pommit irti”. Tänne ei auttanut jäädä munimaan vaan pois piti päästä mahdollisimman nopeasti. Onneksi Puuskat olivat sentään pitäneet ryssän hävittäjät loitolla.

Kilpeläinen ei ehtinyt kääntää konetta kun aivan lähellä räjähti, leimahti ja tuntui kuin kone olisi pysähtynyt hetkeksi ilmaan. Vihollisen ilmatorjuntakranaatti oli räjähtänyt aivan Vihurin keulan vieressä, osa kuomusta meni kappaleiksi ja Kilpeläinen tunsi useita osumia ylävartalossaan. Hän käänsi päätään ja näki Valtosen vieressään hengettömänä. Sirpale oli mennyt päästä läpi. Hän katsoi vuorostaan alaspäin ja näki sekä rinnastaan että vatsastaan pulppuavan verta. Pulppuavan liian paljon ja liian nopeasti. Hän ei tuntenut oikein kipuakaan ja tiesi sen johtuvan shokista. Ennen kaikkea hän ymmärsi että hän ei eläisi enää montakaan hetkeä. Laskuvarjoa oli turha ajatellakaan. Hän kuolisi jo ennen kuin saisi ähellettyä itsensä ulos koneesta. Jos hän yleensä saisi enää itseään vöistä irti. Kilpeläinen tunsi lähestyvän kuoleman edessä mielensä yllättävän tyyneksi. Jos kerran lähtö tulee, niin lähdetään sitten tyylillä.

Hän suuntasi Vihurinsa kohti edessä olevaa, vielä vahingoittumatonta junaa…



Korpraali Igor Anisipov heräsi tajuttomuudesta ja alkoi hahmottaa missä oli. Asiat palailivat humisevan sumun seasta pätkittäin. Niin… hän oli junanvaunujen välissä olevassa tyhjässä avovaunussa… hän oli myös ilmatorjuntakonekiväärimies… ja saatana, ne tsuhnathan olivat hyökänneet. Nyt Anisipov muisti kaiken. Hänen ryhmänsä oli osana ammusjunan ilmatorjuntaa. Junan viereen oli osunut pommi. Igor oli tuntenut hirvittävän paineen ja iskun kypärässään. Hän alkoi tajuta, että sirpale oli tullut viistosti ja kypärä oli pelastanut hänen henkensä, mutta paine oli vienyt häneltä tajun. Konekiväärin muu miehistö ei ollut yhtä onnekas vaan se lojui aseen ympärillä hengettömänä. Kuin ihmeen kaupalla vaunuihin ei ollut osunut.

Hän tajusi että pommitus oli edelleenkin käynnissä ja hän pystyi käyttämään raskasta 12,7-millistä DShK-konekivääriä yksinkin. Hän asettui valmiiksi ladatun aseen kahvoihin ja alkoi katsoa ympärilleen tajuten samalla että tsuhnan pommikone, jonka toinen moottori oli tulessa suuntasi suoraan kohti Igorin junaa. Juna oli täynnä kranaatteja, jalkaväen ammuksia ja pioneerien räjähteitä. Täynnä. Joka ainoa vaunu.

Ja tuo hullu tsuhnahan aikoo… voi helvetti… voi helvetin helvetti…

Igor oli toki kuuliainen neuvostokansalainen jolle Stalin oli virallisesti jumala. Virallisesti hän ei sitä kyseenalaistanut milloinkaan. Se ei ollut kuitenkaan ollut estänyt häntä pitämässä koko sodan ajan rintataskussaan pienen pientä ikonia. Se ei estänyt häntä myöskään aloittamasta yhtä aikaa tulitusta ja rukousta… Isä meidän, joka olet taivaassa… pyhitetty olkoon sinun nimesi…

…Igorin rukouksiin vastattiin. Mutta hieman liian myöhään. Jo kuoleman kynnyksellä oleva Kilpeläinen näki kohti tulevat valojuovat joista kaksi tuli vielä ehjän etukuomun läpi lävistäen hänen rintansa ja vieden mennessään viimeisenkin elämän kipinän. Kilpeläinen lysähti vöihinsä hengettömänä mutta kone ei enää ehtinyt muuttaa suuntaansa vaan osui Igorin selän takana olevaan vaunuun joka oli täynnä tykistön kranaatteja. Räjähdys levisi ketjureaktiona muihinkin vaunuihin. Kannaksella toistensa kanssa vihaa pitävät sotilaat eivät tienneet mitä tarkoitti ydinräjähdys mutta jos he olisivat, niin he olisivat myös todenneet että tuon ammusjunan räjähdys ei jäänyt siitä paljoa jälkeen.



LeLv 12, mukanaan ylivääpeli Kuittinen heilutti koneittensa siipiä Messerschmitteille jotka jatkoivat kohti Kymin lentokenttää. Mersut vastasivat. Kelpo koneita, ajatteli Kuittinen, vielä hieman parempia kuin Puuskat mutta kyllä näilläkin vihollista vastaan kelpasi mennä. Varsinkin jos konetta vertasi Kuittisen vanhaan Fokkeriin. Puuskat ja niitten suojaamat Vihurit jatkoivat kohti Joroisten lentokenttää jossa niillä oli tukikohta. Käydyssä taistelussa laivue oli menettänyt kaksi Puuskaa pilotteineen mutta vihollinen oli joutunut maksamaan siitä yhdellätoista alas ammutulla Airacobralla joista Puuskat olivat ampuneet alas kahdeksan ja Messerschmittit kolme.

Tärkeintä oli tietysti se, etteivät vihollisen hävittäjät olleet päässeet Vihureitten kimppuun. LeLv 16 oli menettänyt tosin ilmatorjunnan tulituksessa yhden Vihurin. Toinen oli saanut osuman mutta se pääsi karkuun yhdelläkin moottorilla ja oli laskeutunut Immolan lentokentälle. Radiossa kerrottiin että yksi putoava Vihuri oli törmännyt – varmaankin tahallaan – vihollisen ammusjunaan joka oli räjähtäessään lanannut puolet koko ratapihasta. Kahdessa viimeisessä pommitukseen osallistuneessa Vihurissa oli ollut myös kamerat ja niitten kuvat kertoisivat enemmän.

Joka tapauksessa jo tässä vaiheessa oli selvää että operaatio oli ollut loistava menestys. Pommituksessa oli tuhoutunut valtava määrä vihollisen sotakalustoa ja ennen kaikkea – vaikka vihollisen pioneeri- ja rautatiejoukot olivat tunnetusti nopeita korjaajia – koko ratapiha oli tuhoutunut niin pahoin että saattaisi kestää viikon ennen kuin se saataisiin taas toimimaan. Nuo seitsemän vuorokautta saattaisivat olla elintärkeitä sillä Kannaksella käynnissä olivat ratkaisutaistelut.

Kuittinen lähestyi Joroisten lentokenttää. Hänellä oli nyt kaksitoista ilmavoittoa mutta se ei tällä hetkellä lohduttanut sillä mieltä painoi suru aseveljen ja ystävän kuolemasta. Mieltä painoi myös tulevaisuus. Se oli hämärän peitossa ja hämärä oli synkkä. Olisiko Suomea enää kuukauden päästä olemassa? Joka tapauksessa selvää oli, että hanttiin pantaisiin loppuun saakka. Niin tekisi myös lentolaivue 12 ja ylivääpeli Kuittinen. Ja olihan heillä sentään nyt käytössään Puuska, sotatyökalu joka voisi haastaa jokaisen vihollisen koneen.

Ja he haastaisivat. Sillä sotatyötä oli vielä paljon tehtävänä.





Jos lukija ei ole kiinnostunut ilmailuhistoriasta niin voidaan valaista että sekä VL Puuska että VL Vihuri olivat oikeita suunnitelmia jotka jäivät kuitenkin piirustuspöydälle. Hävittäjä VL Pyörremyrskyä tehtiin yksi prototyyppi ja hävittäjä VL Myrskyä valmistettiin kaikkiaan 51 kappaletta joista osa ehti osallistua sotatoimiin aivan jatkosodan loppuvaiheessa mutta niitten merkitys jäi vähäiseksi.

Pääosa Puuskan kuvista on videosta, jonka on tehnyt JanoTuotanto.

maanantai 11. helmikuuta 2019

ANTERO LÄRVÄNEN JA KIVAT PELIHETKET


- Hyvää päivää hyvät kuuntelijat, tällä kertaa täältä Persaukistenniemen mökkikylästä mökkisaunan pukuhuoneesta kauniin talvisen Lälläveden rannalta. Täällä Antero Lärvänen ja käsittelemme tällä kertaa Huitsinnevadan paikallisradion yleisöäänestystä jossa etsittiin kaikkein aikojen typerintä monikultturismia puolustavaa väitettä. Ja voittajaksihan päätyi Yleisradion toimittelijan Marja Sannikan lause:

”Heidän mukanaan tulee rikollisuutta mutta heidän mukanaan tulee myös ystävyyttä, tulee kivoja pelihetkiä, tulee naapuruussuhteita, tulee kulttuurintuntemusta, tulee esimerkiks kivoja ruuanlaittohetkiä.”

- Lukijat ovat kommentoineet asiaa mm. niin että onko jonkun bulambalblättäb-lautapelin pelaaminen ja porukalla jonkun sambuzi-piirakan väsääminen todellakin tärkeämpää kuin suomalaisten ihmisten turvallisuus ja onpa kommenteissa ihmetelty myös kyseiseen asiaan upotettua valtavaa rahamäärää ja yleensäkin sen järjellisyyttä. Lukijat ovat myös kysyneet että kuinkahan moni suomalainen ihminen ihan oikeasti on yleensä edes osallistunut noihin monikulttuurisiin peli- ja ruuanlaittohetkiin vai liekö kyseessä ollut vain toimittelijan hätäinen heitto? Tuo kyseinen lause on loppujen lopuksi totaalisen säälittävä ja tulee muistaa että se on kaikesta huolimatta verorahoitteisenYlen virallista totuutta joten tässä tarvitaan asian selvittämiseen todellista ammattilaista.

- Ja se ammattilainen on edesmennyt tohtori Adolf Butler, suomalaisen selitteläätiön, soveltavan spedestetiikan ja yhteiskunnallisen käsitehässimisen oppi-isä joka huomasi aikanaan minkälaisen hirviön hän oli saanut aikaiseksi ja joka sen vuoksi itsemurhautti itsensä Allahu akbar-kissan toimesta ja siirtyi luovaan hiilenlapiointiin Helvettiin. Nyt hän on pyynnöstämme päässyt taas kertaalleen Helvetistä parin päivän haastattelulomalle. Helvetissä kun tuo byrokratia toimii paljon jouhevammin kuin suomalaisessa virkakoneistossa. Tervetuloa suoraan lähetykseen, edesmennyt tohtori Adolf Butler.

- Kiitokset, Antero ja terveiset kaikille mukaville pinnanmaalaisille kuuntelijoille. Täytyy todeta että arki helvetissä on aika karua mutta olenhan minä siellä toisaalta paikkani ansainnut. Mitäs siinä selvässä asiassa valehtelemaan. Täysi nilkkihän minä olin ja sain mitä tilasin. Ja se reipas lapiotyö pitää kumminkin kropan mukavassa kunnossa. Siellä maan päällähän minä olin lähinnä turvonnut akateeminen syöttiläs joka toiminnallaan kiusasi tavallisia ihmisiä jotka elättivät kiusaajansa. Minähän kun en eläissäni tehnyt ensimmäistäkään varsinaiseksi työpäiväksi laskettavaa.

- Tohtori Butler. Jos nyt käsitellään tuota toimittajan älyvapaata lausetta niin kuinka te sitä analysoisitte? Ei nyt sinänsä varsinaisesti kyseistä toimittajaa itsessään vaan sanotaanko kyseisten suvaitsevais-tiedostavien ihmisten leegiota. Tämähän oli vain yksi ääni huutavasta joukosta joka säännöllisesti hieroo ideologiaansa tavallisten ihmisten naamaan ja suuttuu, jos ei pyydetä santsausta.

- Jaa… niin… tulee muistaa että minähän kehitin selitteläätiön, soveltavan spedestetiikan ja akateemisen käsitehässimisen alunperin ihan piruuttaan ja kieli poskessa. Katsoin että kuinka pitkälle se pelleily menee läpi ja tuumasin myös että valtiovalta jossain vaiheessa lyö sille stopin. Vastoin kaikkea ennakkoajatteluani se valtiovalta ei sitä stoppia lyönyt vaan siitä – alun perin vitsistä – tulikin sitten virallinen normi ja lopulta dogmi jota ei saanut arvostella. Dogmi, joka lähti totaalisesti lapasesta. Siihen alettiin ihan oikeasti uskoa aidolla uskovaisen raivolla ja minusta tuli guru. Kun tajusin tapahtuneen niin päätin pyytää jo sen aikaisemmin mainitun Allahu Akbar-kissan apuun ja päästämään minut päiviltä. Kun minulle selvisi mitä olin saanut aikaiseksi niin en mieltänyt enää oikeutenani elää.

- Mutta tuo toimittelija… niin… ja hänen kaltaisensa… haluaisin kovasti uskoa siihen että he vain yrittävät pitää yllä sitä tiettyä omaa ja tietysti Ylen asemaa pönkittävää valhemaailmaa ja sitä myötä omaa henkilökohtaista asemaansa tietäen oikein hyvin että he puhuvat paskaa. Siis hei, suoranainen törkeä rikosaalto yritetään kuitata sillä että on olemassa joitain pääosin kuvitteellisia pelihetkiä ulkomaalaisten tyyppien kanssa. Mutta mutta… piru vie… saattaa myös olla että nämä tiedostavat yksilöt ihan oikeasti uskovat siihen mitä puhuvat. Tai oikeastaan pakottavat itsensä uskomaan. Ja siitä tulee mieleeni kysymys… onko mahdollista että ihminen pystyy aivopesemään itse itsensä? Kuinka se tapahtuu? Yleensä aivopesuun tarvitaan se aggressiivinen toinen osapuoli joka pitää aivopestävää vankinaan. Mutta eiväthän nämä toimittelijat ole olleet missään vaiheessa kenenkään vankina. Ellei sitten oman egonsa. Niin… ratkaisu saattaa olla siinä. Egossa.

- Egossa joo… saatan olla syyllinen asiaan itsekin. Katsos Antero, koulutukseen kuului hyvin tärkeältä osaltaan opiskelijan egon tietoinen nostaminen. Ilman vastaavaa substanssia. Se oli ihan niitä pääasioita koko tiedostavuusprosessissa. Tehtiin yhteiskunnan älyllistä etujoukkoa, katsos. Ja sen vuoksi nuo toimittajakoulutetut ajattelevat – koulutuksensa mukaisesti – suurinpiirtein näin: ”Me edustamme maamme älyllistä eliittiä. Olemme älyllisesti ja moraalisesti niin paljon korkeammalla tasolla kuin tavalliset ihmiset, että voimme päättää ihmisten puolesta, miten heidän pitää elää ja ajatella. Vaikka päätöstemme seurauksena ihmiset joutuisivat kärsimään, se on kuitenkin vain hinta jonka määrittelemästämme edistyksestä joutuu maksamaan”.

- Tuollainen ajattelu on kieltämättä aika tylyä. Varsinkin kun kyseessä ovat ihmiset jotka eivät säilyisi pitkäänkään hengissä ilman noita ihmisiä, noita muurahaiskansalaisia joita he katsovat nenänvarttaan pitkin. Voisiko olla niin, että kyseessä ovat nuoret, hyvin pitkälti naispuoliset ihmiset jotka ovat eläneet täysin turvattua elämää ja menneet suoraan ylioppilaskirjoituksista yliopistoon täysinä tabula rasoina joitten olematon elämänkokemus on… miten sen nyt sanoisi… joo, kuiva pesusieni joka omaksuu kaiken sille syötetyn ilman minkäänlaista kykyä kyseenalaistaa oppimaansa? Varsinkin kun osa oppimista on, mitenkä sen sanoisin, joo, omaan mielikuvitukseen perustuva ansioton arvonnousu? Tai keinotekoinen arvonnostaminen?

- Ehdottomasti kyllä. Ja kun tällainen henkilö kohtaa faktistin, niin kuin vaikka Jussi Halla-ahon joka pilkkoo hänen elämänfilosofiansa palasiksi niin kyseiselle henkilölle tulee ns. akateeminen painetila joka puolestaan lyö päälle varaventtiilin jonka myötä hänen mielessään ne peli- ja ruuanlaittohetket – todelliset tai kuvitellut – muuttuvat todellakin tärkeämmäksi kuin tapetut, raiskatut ja ryöstetyt suomalaiset sekä myös ne miljardit joita on lyöty maahanmuuttoteollisen kompleksin kankkulan kaivoon. Eli kun hän on nostanut esille nuo täysin tyhjänpäiväiset asiat hän mieltää voittaneensa väittelyn ja säilyttäneensä kasvonsa. Joka hänelle on ensiarvoisen tärkeää. Sillä hän ei halua katsoa peiliin ja nähdä tyhjää. Ja toisin näistä ihmisistä esille vielä erään, varsin tärkeän asian. Laajemminkin mietittäväksi.

- Mikä se asia on?

- He eivät miellä olevansa pahoja ihmisiä. Päinvastoin, he mieltävät olevansa hyviä ihmisiä jotka tavoittelevat täydellistä ja utopistista yhteiskunnan ihannetilaa. Tietysti heidän ohjaamana ja opastamana. Niin kuin ne kovin, kovin monet hyvät ihmiset ennen heitä. Ja tässä on tarinan opetus: ei totalitarismia saa aikaan tietoisesti pahat ihmiset. Sen saavat aikaan tietoisesti hyvät, tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevat ihmiset. He ovat vaarallisia ihmisiä. He ovat juuri niitä, jotka saavat aikaan totalitarismin. Suojellessaan hyvyytensä illuusiota.

- Ja sellaisten ihmisten ohjauksessa ja opastuksessa me täällä Suomessa vieläkin joudumme elämään. Edesmennyt tohtori Adolf Butler, kiitän teitä haastattelustanne. Täällä Antero Lärvänen Persaukistenniemen mökkikylän mökin pukuhuoneesta. Siirrämme lähetyksen paikallisration rutioon.



Kiuas: Mitäs kiukaitten helvettiä tää meininki on? Täällä on ollut saunomislämmöt jo tunnin ajan mutta jätkät vaan lätisee siellä pukuhuoneessa. Tulkaas löylyihin!

Hösse: Ja näinhän tapahtuu.

hetkeä myöhemmin löylyissä:

Adolf: Vaikka siellä nykyisessä residenssissäni ei kylmyys ole millään muotoa ongelma niin kyllä tämä suomalaisen saunan kuumuus on jotenkin hivelevämpi. Ja Lälläveden sauna on tietysti crème de la crème. Saiskos kaverit hieman lisää tsössiä?

Kiuas: Tsöss!

Pertta: Mites Adolf, oletkos sinä muuten tavannut siellä helvetissä Marxin ja Engelsin?

Adolf: Itse asiassa olen. Ja niitä hävettää. Vieläkin.

Antero: Kuis näin? Eikös ne mielletä historian merkkihenkilöiksi? Luulis, että olisivat tyytyväisiä saavutuksiinsa.

Adolf: No juuri siksi. Kas kun ne ovat itse asiassa olleet vähän samanlaisia venkuloita kuin minä. Ne aikanaan olivat humalapäissään miettineet että keksiskös tuleville sukupolville jonkun jäynän johon tyhmimmät menee lankaan. No, ne kehittivät siinä ryypätessään sosialismin ja ajattelivat että tähän ei kyllä innostu kuin ne kaikkein hyväuskoisimmat. Mutta he aliarvioivat niitten hyväuskoisten määrän joten sekin touhu lähti lapasesta. Ne kertoivat mulle senkin että jos Lenin – joka uskoi kaiken kybällä ja kehitti vielä asiaa massamurhaamisen suuntaan – lähestyy niitä niin ne veistävät sitä välittömästi lapiolla päähän. Mutta harvemminhan ne Leniniä näkevät kun häiskä on pääosin ryssän helvetissä. Ja muutenkin ne kaksi esittäytyvät siellä mielellään normandialaisina satamajätkinä jotka kuolivat jäädessään putoavan viljasäkkilastin alle.

Ykä: Mietin tuossa tuota Adolfin haastattelussaan lausumaa ja olen samaa mieltä. Hyvät ja utopiaan vilpittömästi uskovat ihmiset ovat vaarallisia. He saavat lopulta aina aikaiseksi dystopian. Niin että eiköhän oteta sekä tsössit että hörpyt niille tavallisille ihmisille jotka eivät tavoittele utopiaa vaan joille riittää että kunhan nyt suht koht pärjätään. Päivästä toiseen. Ei missään utopiassa vaan ihan tässä reaalimaailmassa.

Kaikki: A-men to that.

Kiuas: Tsöss!

5 x Tsuhnan Kosto: Knirsk.



Kiitokset blogikollega Vasarahammerille muutamasta oleellisesta lauseesta.

*
Lisäys: mainos:


Lisään linkkilistalleni Musta Orkidea-blogin. Blogin pitäjä on nainen, joka kuvitteli olevansa transseksuaalinen mies ja leikkautti itsestään kaiken naisen, tajusi tehneensä virheen ja joka kertoo tämän transhypetyksen pimeästä puolesta hyvin osuvasti ja omakohtaisesti. Voimia eloon hänelle.

torstai 7. helmikuuta 2019

JOTAIN IHAN MUUTA LXI


Eli vihan maantiedettä & FAQ

Meikäläisellähän on kasassa jo 1.138 kirjoitusta ja melkoinen osa niistä on fiktiivisiä kirjoituksia joitten tekemisestä tykkään kaikkein eniten. Näistä fiktiivisistä kirjoituksista taas huomattava osa on kahdesta kuvitteellisesta paikasta eli Pinnanmaan maakunnasta sekä Radanvarsikaupungista. Voisi sanoa, että Pinnanmaa edustaa kirjoituksissani utopiaa ja Radanvarsikaupunki taas dystopiaa. Kun kirjoitan noista paikoista niin itselläni on tietysti selkeä mielikuva siitä, mitä tapahtuu ja missä. Olen tunnetusti hieman höhlä, enkä ole hoksannut että lukijalla ei tietenkään sitä mielikuvaa ole. Kuinka olisikaan kun ei ole karttaa apuna. Tästä huomauttikin kommentoija Jaakko66 hiljattain näin:

Terve yrjö.

Piirräppä joskus huvikses kartta, mihin nämä pinnanmaat ja naakkamot on aseteltu soviksi katsomilles paikoille. Vai onko semmoista ollut vanhemmissa jutuissa? vähän vaikka sammaan tyyliin kuin vaikkapa keskimaan kartta, vähä sinne päin.

Näinpä ajattelin panna toimeksi ja väsäillä kartat. Ensi sijassa se oli itselleni oikein mukava ja vielä helppokin urakka ja ehkä se auttaa lukijaakin hahmottamaan noita tarinoita hieman paremmin.

Ensimmäisenä on vuorossa Pinnanmaan maakunta johon kuuluvat siis Hömpstadin kaupunki sekä Huitsinnevadan, Lälläveden, Vökellysveden, Äkkölämäkölän, Härnävän ja Uuden Hyisianan kunnat. Kuva suurenee klikkaamalla:



Ja sitten Radanvarsikaupunki, johon on pakkoliitetty entiset Naakkamon, Reunansyrjän, Tyrellin, Heukensaaskin ja Paljasveden kunnat. Tämä kartta on hieman pelkistetympi sillä Radanvarsikaupungin tarinoissa liikutaan lähitulevaisuudesta aina 2090-luvulle ja sekavuuden estämiseksi kannattanee keskittyä pelkkään maantieteeseen:



Ehkä näillä kartoilla lukijan on hieman helpompi hahmottaa kirjoitusten maisemia.

FAQ

Ja laitetaanpa vielä tähän hieman niitä hakusanoja minkä kautta lukijat ovat päätyneet viimeisen kuukauden aikana tähän blogiin:

Metsästäjä ampui oman tyttärensä

Tällainen ikävä tapaus on näköjään tapahtunut hiljattain Saksassa. Uutisen mukaan kyseinen mies oli ladannut aseensa jo kotitalossaan ja ase oli lauennut vahingossa. Jokseenkin käsittämätön amatöörimäinen moka. Ase ladataan aina vasta metsässä tai ampumaradalla. Ja suomalaiselle miehelle opetetaan viimeistään armeijassa se itsestäänselvyys että asettahan ei osoiteta kuin vihollista kohti. Se, miksi tuosta hakusanasta päätyy blogiini on sinänsä arvoitus. Ehkä siksi, että tässäkin blogissa on kirjoituksia metsästyksestä.

Symboli

Tämä taitaa tulla siitä kirjoituksestani jossa totesin vasemmistoliberaalin median vihaavan Donald Trumpia niin armottomasti juuri siksi että kyseinen mies on symboli sille ettei kyseinen vasemmistoliberaali media sittenkään voi säädellä kaikkea. Ja sekös sitä vituttaa. Ja sekös vitutus meitä puolestaan miellyttää.

hmp 46 mittari

Kyseessä on Vaisala Oy:n kosteusmittari. Mainittakoon että Vaisala Oy ei avusta tätä blogia rahallisesti eikä muutenkaan ja blogikirjoitukseni 2002: Kertomaton Tarina-jutussa esiintynyt Vaisalan tykistölaskin-viestintälaite oli allekirjoittaneen omaa mielikuvitusta.

napalävistys miehellä

Ihan yhtä typerä kuin naisella. Tosin siinä mielessä naamalävistystä parempi että se on sentään pääosin piilossa. Naamalävistykset puolestaan ovat mainio keino saada kaunis nainen näyttämään välittömästi rumalta. Helvattu, joillain naisilla on naamassa enemmän rautaa kuin meikäläisellä työkalupakissa. Miten sellaisia oikein voi ottaa vakavasti?

olin kimppakivana

Varmasti hyvin monen nuoren miehen unelmana on olla parin naisen kimppakivana mutta muistutetaan kumminkin että ei elämä mene todellakaan niin kuin pornareissa ja yhdenkin naisen tyytyväiseksi saamisessa on panomiehellä hikinen homma.

Anteeksi, sanoinko panomies? Tarkoitin tietysti panohenkilö. Sehän on nykyaikaista. Meinaten, THL aikoo poistaa kaikki sellaiset ammattinimikkeet joissa on pääte ”mies”. Jatkossa siis kotiasi remppaa kirveshenkilö, putkihenkilö, sähköhenkilö ja jos töpeksit asiasi jotenkin niin käräjiä käy lautahenkilö.

Sen sijaan jos puhutaan siitä etnisesti edistyksellisestä kimppakivasta niin se on asia jota tulee käsitellä tuomioistuimissa ja rangaistusasteikon yläpäästä.

Puola kansandemokratiaksi

Puolasta tuli ns. kansandemokratia eli sosialistinen diktatuuri jolla ei ollut demokratian kanssa mitään tekemistä kun Neuvostoliitto valtasi sen kakkosrähinän lopulla ja samalla siirsi Puolan maa-aluetta useita satoja kilometreja länteen kuitaten sopimuksensa Natsi-Saksan kanssa Puolan kansan mielipidettä pahemmin kyselemättä. Pitihän rikollisvaltion kuitata itselleen se mitä sille oltiin luvattu. Puola vapautui tuosta ikeestä Neuvostoliiton hajottua eikä halua sellaisen alle enää uudestaan mikä tietysti EU:ta vituttaa. Sen agendaan kun eivät kuulu itsenäiset valtiot.

venäläinen torpedokone

Niin Venäjällä kuin Neuvostoliitollakaan ei tainnut olla ensimmäistäkään varsinaista torpedopommittajaa. Käviskös tämä Tupolev Tu-14?

pillu

Mainio naisellinen elin ja oikein mukava miehisen elimen vastakappale. Miehet tykkäävät kyseisestä elimestä vallan kovasti. Osa naisistakin tykkää siitä ja se heille ilman muuta sallittakoon. Nykyisin kyseinen elin on tosin noussut interpiereskelevän feminismin myötä jumalattaren asemaan nimellä vittu. ”Virkkaa sinäkin villejä vittuja”. Ja palvo jumalaa joka näyttää katujyrän alle jääneeltä bulldogilta joka ei osaa edes puhua mutta kyllähän se jollain ihmeellisellä tavalla nostaa vittu-uskovaisen egoa.

Aku Ankka

Disneyn suosittu sarjakuvahahmo. Tässä blogissa puolestaan merivoimien sotaveteraani josta tuli MC Demontoothin rikollisjohtaja ja jonka korruptoitunut poliisi Mikki Hiiri ampui.

Petteri Punakuono

Parasta käristyksenä perunamuussin kanssa.

Unkarin kansannousu

Unkarissa sille ei ole enää tarvetta koska Unkaria ei enää sotilaallisesti miehitä mikään ylikansallinen kansoja alistava mahti. Sillä aikaisemmalla miehittäjällä oli tarpeellinen sotilaallinen voima. Wanna be-miehittäjällä EU:lla taas ei ja sekös sitä jurppii.

korttitalo vaan

No sitähän se järjestelmäpuolue yrittää kovasti pitää kasassa. Ja onhan sillä vieläkin kaikki valttikortit käsissään. Meillä voiman pimeällä puolella ei ole kuin faktat. Ja nehän ovat nykyisin vihafaktoja. Tuomittavia sellaisia.

Tässähän näitä tällä kertaa. Lällähin rauhaa kaikille lukijoille. Kevättä odotellessa.