maanantai 30. heinäkuuta 2018

SYMBOLI


Eli ymmärrysharjoitus aiheesta valtamedia, Trump ja vihan kostajuus

Tässä matkan varrella ja erityisesti tuon Trump/Putin-tapaamisen jälkeen olen aina vain enemmän keskenäni pähkäillyt että mikä kumma siinä Trumpissa oikein on kun valtamedia – niin Suomessa kuin yleensä länsimaissa – vihaa häntä niin kerta kaikkisen totaalisesti, antamatta tuumaakaan periksi ja ruiskien jätkän kengille kaiken mahdollisen minkä keksii. Paino sanalla keksii. Selvää on, että politiikan perusasioista voidaan olla eri mieltä ja voimakkaastikin arvostella niin asioita kuin henkilöitä. Mutta ensimmäistäkään edes semipositiivista uutista ei ole miehestä tullut esille missään vaiheessa ja kaikki mahdollinen ryönä jolla häntä voidaan lyödä kaivetaan esille. Sinänsä, koska keskityn tässä suomalaiseen valtamediaan niin voidaan todeta, ettei se kylläkään pysty lyömään Yhdysvaltain presidenttiä millään tavoin. Se ainoastaan kuvittelee voivansa tehdä niin.

Ilmiö oli hieman samanlainen Ronald Reaganin aikaan, tosin lievempänä. Silloinhan ns. yleiset syyt pakottivat suomalaisen median suhtautumaan Reaganiin tylysti mutta silloin tilanne oli sentään siinä mielessä erilainen että jos positiivista uutisointia oli kerrottavana niin kyllä se uutisoitiin. Aina Kansan Uutisia myöten. Esimerkkinä vaikkapa Reykjavik Summit vuonna 1986 jolloin uutisten sävy oli selkeä: siellä Reagan ja Gorbatshov ihan oikeasti meinaavat hieroa rauhaa ja ainakin yrittävät lopettaa kylmän sodan. Mikä oli molemminpuolisen ydintuhon varjossa eläneelle maailmalle erinomainen uutinen eikä Suomenkaan media julistanut että väärä mies on sammuttamassa väärää paloa väärällä tavalla. Kunhan sammuttaa, se riittää.

Sen sijaan Helsinki Summit 2018 oli valtamediamme silmissä totaalinen katastrofi jo kahta viikkoa ennen kuin sitä oltiin käytykään. Trump syyllistyi petturuuteen sekä Yhdysvaltoja, Suomea, Eurooppaa, ilmakehää, Jyväskylän Suurajoja, Joulupukin Maata, Suurta Kurpitsaa sekä Kadonneita Poikia kohtaan ja mitä todennäköisimmin sytytti vielä Ruotsin metsäpalotkin. Valtamedia ilmoitti että kyseessä oli sekä Molotov – Ribbetrop-sopimus että Jaltan konferenssi toiseen pikimustaan potenssiin. Itse asiassa edes tietämättä että mitä ne heebot siellä keskenään pulisivat. Kirjoitukset oltiin tehty valmiiksi jo ennen tapaamista.

Mistä noin suuri viha kumpuaa? Trumpin arvokonservatiivisuus ja kansallismielisyys tietysti sotii valtamedian nännistis-lellistä ideologiaa vastaan mutta niin on monen muunkin tyypin kohdalla eikä kohtelu ole aivan niin rankkaa. Näiden muitten kohdalla harjoitetaan paljon hienovaraisempaa ja peitellympää propagandaa mutta Trumpin kohdalla tehdään selväksi että miehestä ei voi julkaista kuin kuolaturpaista inhomateriaalia.

Jos yritän hahmottaa asiaa itselleni niin silloin tulee muistaa, minkälainen valtamedian asema on tommoset viimeiset kaksikymmentä vuotta ollut. Sitä voi verrata vaikka siihen, että Suomessa olisi vain yksi automerkki, vaikkapa merkkiä Perseelleen Lens. Muita merkkejä ei ole myynnissä eikä niitten myynti ole sallittu. Sama tilanne on medialla. Sillä on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta ollut täydellinen julkisen tiedonvälityksen monopoli. Se on voinut olla kukkona (no, pikemminkin kanana) tunkiolla ja määrätä täydellisesti sen mitä puhutaan, mistä puhutaan ja mihin sävyyn puhutaan. Eli toisin sanoen se on saanut määrätä sen, mikä on sallittua ajattelua ja mikä ei.

Lukijalle on ollut jo pitkään aivan sama hankkiiko hän tietonsa Kansan Uutisista, Aamulehdestä, Keskisuomalaisesta, Turun Sanomista, MTV3:sta tai Ylestä sillä hän tietää saavansa täsmälleen samalla sabluunalla kirjoitettua monikultturistis-feminististä uutisoinnin muotoon laadittua propagandaa. Valtamedialla on ollut hallussaan julkisen keskustelun monopoli, absoluuttinen sellainen ja sen myötä se on muuttunut röyhkeäksi. Se on alkanut pitää itseään viranomaisena jonka vastustaminen on itsessään laitonta. Ja miksei pitäisi? Sillä poliittinen koneistokin on oppinut pelkäämään valtamediaa. Valtamedia on oppinut myös uskomaan että kyseessä on pysyvä ja lopullinen tila.

Ja sitten tulee eräs Donald Trump. Täysin puskista. Ennen kaikkea ilman valtamedian hyväksyntää. Sen raivoisasta vastustuksesta huolimatta. Niin suomalaisen kuin yhdysvaltalaisen vasemmistoliberaalin median. Jotka molemmat olivat tuudittautuneet siihen ajatukseen että asiat eivät tapahdu enää koskaan ilman heidän hyväksyntäänsä. Mutta nyt tapahtui.

Valtamedialle Trump on ennen kaikkea symboli.

Symboli valtamedian täydelliselle epäonnistumiselle. Symboli sille, että se ei olekaan kaikkivaltias. Symboli sille, että asioita voi sittenkin tapahtua ilman sen hyväksyntää. Jopa sille niinkin kipeitä ja merkittäviä asioita kuin Yhdysvaltain presidentin valinta. Toki se tietää, että Trumpia auttoi hänen valtava omaisuutensa mutta se tietää myös että ensimmäinen kerta on se hankalin ja ensimmäinen kaatuva dominopalikka se vaarallisin. Trump on myös symboli joka on yksi ainoa ihminen ja sen myötä helppo kohde jota kohtaan voi hyökätä. Syntipukin ja olkiukon ihana risteytys.

Tuon symbolin myötä valtamedia pelkää. Se pelkää, että symboli ei jää ainoaksi vaan Trump-ilmiö leviää. Muodossa tai toisessa. Henkilöinä. Ajatuksina. Vielä pahempana eli julki lausuttuina ajatuksina. Täällä Suomessakin. Ja levitessään se voi jopa aiheuttaa sen yksinvalta-aseman menettämisen tiedonvälityksen markkinoilla. Joka taas puolestaan johtaisi sen pelkäämään sen myötä esille nostettavaa kysymystä:

Mikä olikaan valtamedian osuus monikultturismissa, väestönvaihdossa, sen myötä kantaväestöön kohdistuvassa väkivallassa ja täysin turhassa taloudellisessa rasituksessa sekä sen vuoksi Euroopassa jossain vaiheessa väistämättä alkavassa väkivaltaisessa kaaoksessa?

Se saattaa pelätä myös sitä seuraavaa kysymystä:

Kuinka valtamedian edustajat ajattelivat sovittaa tekonsa?

Ehkä valtamediassa ymmärretään että tiedonvälityksen yksinoikeuden varastaminen on varkaus siinä kuin muukin varkaus. Sen, ja pelkonsa vuoksi sen on pakko pitää kynsin hampain kiinni varastetusta omaisuudestaan. Siksi Trump on sille ilmestyskirjan peto, teki hän mitä tahansa. Ei itse hän, vaan se mitä hän symboloi. Jos symbolia ei pysty kaatamaan niin ainahan sitä voi yrittää töhriä ja häpäistä.

Siksi myös Itä-Euroopan, Italian ja Itävallan demokraattiset vaalit ovat valtamedialle henkiin elvytetty Natsi-Saksa. Ja siksi myös MV-lehteä kohtaan on hyökättävä kaikin mahdollisin keinoin. Sillä se on ylittänyt kriittisen lukijamäärän. Määrän, jonka perusteella se on ollut vaatimassa valtamedian varastamaa tiedonvälityksen omaisuutta takaisin kansalaisille.

Valtamedia ei suojaa ihmisiä vääriltä ajatuksilta.

Se suojaa itseään siltä, että ihmiset alkaisivat ajatella.



Ja tähän perään täytyy laittaa vielä nimimerkki Vihapuhujan twiitti joka vääntää valtamedian Trump-uutisoinnin rautalangasta ehkä paremmin kuin kukaan koskaan:



torstai 26. heinäkuuta 2018

JOTAIN IHAN MUUTA LV


Ja näin alkuun otsikon mukaista tuotesijoittelua:



Minähän olen jo aikaa sitten jättänyt suosiolla noitten pesu- ja hygieniatuotteitten hankkimisen rouvalle. Enhän minä itse osaa kaupassa kysyä kuin saiputta mutta eihän siellä enää semmosta ole vaan jotain most refreshing skin massaging ballwax hyperantiperspiration shower geeliä ja muita lähinnä kvanttibotaniikkaan liittyviä termejä.

Kirjoitus ei koske kylläkään mäntysuopaa ja sen nykyaikaisia korvaajia vaan pysytään viimekertaisen kirjoituksen linjoilla ja laitetaan esille kakkosrähinän tyylikkäimmät pommitus-, tiedustelu- ja kuljetuskoneet. Aloitetaan hirviöllä joka tehtiin kyllä jo ennen kakkosrähinää ja sinne jäikin, mutta joka kuvaa hyvin neuvostososialismin ei-niin-vaatimatonta ajattelutapaa. Eli kyseessä on Kalinin K-7:



Tämä prototyyppiasteelle jäänyt seitsenmoottorinen monsteri oltiin suunniteltu sekä siviili- että sotilaskäyttöön. Siviilikäytössä se olisi kuljettanut 120 matkustajaa (matkustamot olivat siivissä, ei rungossa) ja lisäksi 7.000 kiloa rahtia. Sotilaskuljetuskoneena se olisi kuljettanut 112 täysin varustettua laskuvarjomiestä ja pommikoneena puolestaan 9.600 kiloa pommeja. Kulkua olisi turvannut kahdeksan 20 mm tykkiä ja kahdeksan 7,62 mm konekivääriä. Ainoa prototyyppi tuhoutui lento-onnettomuudessa vuonna 1933.

Varsinaisen kakkosrähinän ensimmäinen kone on samalla kyseisen sodan yksi tunnetuimmista symboleista eli tietysti Junkers Ju 87 Stuka:



Tämä sireeniään huudattanut ja kauhua aiheuttanut syöksypommittaja oli tärkeimmässä roolissaan sodan alussa Puolan valtauksessa ja Ranskan lyömisessä. Brittiläisille hävittäjille se osoittautui sitten aivan liian helpoksi palaksi joten sodan edetessä siihen lisättiin 37-milliset tykit ja se muutettiin maataistelukoneeksi jossa tehtävässä se toimi menestyksekkäästi. Eversti Hans-Ulrich Rudel tuhosi itärintamalla pääosin Stukalla 519 panssarivaunua. Stukat osallistuivat myös Osasto Kuhlmeyn mukana kesän 1944 Kannaksen ratkaisutaisteluihin. Sodan alun versiossa oli aseistuksena kaksi 7,92 mm konekivääriä ja 750 kiloa pommeja.

Saksan ensimmäinen hyökkäys kohdistui Puolaan ja listalle pääsee myös puolalainen pommikone LWS-6 Żubr:



Tämä kömpelön koneen arkkityyppi osallistui taisteluihin tosin vain yksipuolisesti ts. saksalaiset tuhosivat näitä lentokentille. Varsinaisesti tätä vanhentunutta konemallia käytettiin vain harjoituspommikoneena. Kohtuuden nimessä on sanottava että puolalaisilla oli myös paljon parempi pommikone PZL.37 Łoś joka oli yksi sen ajan parhaita keskiraskaita pommikoneita. Tässä pelkästään ottavana osapuolena toimineessa Żubrissa oli nelihenkinen miehistö, nopeus 341 km/h ja aseistuksena viisi 7,7 mm konekivääriä ja 660 kiloa pommeja.

Kuluvan vuoden 1939 marraskuussa alkoi sitten Talvisota ja siitä listalle pääsee kolme suomalaisten puolella taistellutta konetta. Ensimmäisenä Blackburn Ripon:



Lukija voi – varsin perustellusti – kysyä että mikäs hiton pommari se tuo ikivanha lousku oli mutta tämä aikaa sitten vanhentunut kaksitaso toimi paremman puutteessa myös joissain pommitustehtävissä talvisodassa. Jostain luin että välirauhan aikana suomessa ollut brittiläinen ilmavoimien upseeri oli nähnyt Riponin, todennut että jaa, teillä on tuossa museokone ja kuultuaan että suomalaiset olivat lentäneet sillä oikeita sotalentoja juuri päättyneessä talvisodassa todennut vain että voi hyvä Jumala.

Koneessa oli kaksihenkinen miehistö, huippunopeus 220 km/h ja aseistuksena kaksi 7,7 mm konekivääriä sekä max 500 kg pommeja. Hieman samanlaisena hätävarana toimi junkersilaisen tyylikäs pääosin kuljetuskoneena käytetty Junkers K 43:



Riponin tavoin tämä konetyyppi joutui paremman puuttuessa osallistumaan talvisodassa pommitustehtäviin. Molemmat konetyypit palvelivat Lentolaivue 16:ssa ja jatkosodassa toimivat lähinnä kuljetuskoneina. Junkersissa oli kahden hengen miehistö, huippunopeus oli 265 km/h ja aseistuksena kolme 7,92 mm konekivääriä sekä 300 kiloa pommeja. Listalla on myös ainoa talvisodan aikaan moderniksi luokiteltava suomalaisten pommikone eli Bristol Blenheim:



Ja nimenomaan tämä lyhytnokkainen MK1-malli. Blenheim palveli pommitustehtävissä aina jatkosodan loppuun saakka vaikka oli siinä vaiheessa jo pahasti vanhentunut. Koneessa oli kolmehenkinen miehistö, huippunopeus 430 km/h ja aseistuksena kolme 7,7 mm konekivääriä sekä 526 - 972 kiloa pommeja, tosin tuossa MK1-mallissa oli käsittääkseni brittiläiset pommiripustimet joihin saatiin kuormattua vain 454 kiloa pommeja. Wikipedian mukaan ”Talvisodassa koneiden pientä määrää ja pommikuormaa kompensoitiin joillain lennoilla lisäämällä mukaan neljäs mies, joka tulitti metsäteille ahtautuneita vihollisrivistöjä matalalennossa Suomi-konepistoolilla” mutta itse en ole kyllä koskaan kuullut tuommoisesta.

Myös talvisodan vihollispommikoneet olivat varsin tyylikkäitä. Venäläinen on aina osannut tehdä tyylikkään näköisiä koneita. Tietysti tyylikkäimmillään nuo pommaritkin olivat hävittäjien tapaan alas ammuttuina Suomen maaperällä. Ensimmäisenä esitellään Tupolev SB-2:



Ja nimenomaan tuo lättämoottoriversio joka tässä kuvassa on Espanjan sisällissodan tasavaltalaisten väreissä. Tuon kyseisen koneen silhuetti tuli suomalaisille heti talvisodan alussa inhottavan tutuksi kun koneet ilmestyivät pommittamaan Helsinkiä. Talvisodassa kone oli muutenkin ikävä yllätys suomalaisille sillä se oli suomalaisten Fokker D.XXI-hävittäjiä nopeampi. Suomalaisilla oli käytössään jonkun verran sekä sotasaaliina saatuja ja saksalaisilta ostettuja SB-2-koneita jotka palvelivat Lentolaivue 6:ssa meritiedustelu- ja pommitustehtävissä.

Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 450 km/h ja aseistuksena neljä 7,62 mm konekivääriä sekä 600 kiloa pommeja. Toinen ikävä vieras Suomen taivaalla oli Iljušin DB-3:



Koneessa oli kolmehenkinen miehistö, huippunopeus 439 km/h ja aseistuksena kolme 7,62 mm konekivääriä ja 2.500 kiloa pommeja. Suomalaisilla oli näitä koneita sotasaaliina neljä kappaletta. Myös tällainen avo-ohjaamolla varustettu möhkäle lensi talvisodassa Suomen taivaalla:



Kyseessä oli raskas pommittaja Tupolev TB-3. Koneessa oli neljän hengen miehistö, huippunopeus 196 km/h ja aseistuksena 5 – 8 7,62 mm konekivääriä sekä 2000 kiloa pommeja. Yhteensä neuvostoilmavoimat menettivät talvisodassa 521 konetta joista suomalaisten koneiden alas ampumana 207 ja ilmatorjunnan pudottamana 314.

Länsirintamalla oltiin talvisodan aikana harrastettu lähinnä joutenolon lopettelemista mutta keväällä alkoi rytinä ja sitten pilattiin tapetit ja tunnelma. Yhdessä pääosista olivat saksalaiset tehokkaat ja myös varsin tyylikkään näköiset pommikoneet. Ensimmäisenä Heinkel He 111:



Koneessa oli viisihenkinen miehistö, huippunopeus oli 436 km/h ja aseistuksena 4 – 7 kpl 7,92 mm konekivääriä sekä 2.500 kiloa pommeja. Englannin kanaalin ylitti pahassa tarkoituksessa myös Dornier Do 17 eli ”lentävä lyijykynä”:



Koneessa oli nelihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 424 km/h ja aseistuksena 6 – 8 kpl 7,92 mm konekivääriä sekä 1.500 kiloa pommeja. Suomen ilmavoimat saivat käyttöönsä Hermann Göringin lahjoituksena viisitoista kappaletta kyseistä konetta ja ne palvelivat Lentolaivue 46:ssa. Laadukkain näistä Englantia murjoneista niksmannipommittajista oli Junkers Ju 88:



Konetta käytettiin sekä syöksy- että vaakapommittajana ja myöhemmin vielä yöhävittäjänä sekä kaukotiedustelukoneena ja se oli toisen maailmansodan yksi parhaimpia keskiraskaita pommikoneita. Koneessa oli nelihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 472 km/h ja aseistuksena viisi 7,92 mm konekivääriä sekä 1.500 – 3.000 kiloa pommeja. Suomessa näitä koneita palveli Lentolaivue 44:ssä 23 kappaletta.

Länsirintaman taisteluissa pahasti alakynteen jääneitten ranskalaisten pommikoneet eivät – ymmärrettävistä syistä – saavuttaneet yhtä eeppistä mainetta kuin saksalaiset vastapelurinsa. Otetaan yhtenä esimerkkinä esille kuitenkin rumantyylikäs Bloch MB.210:



Tässä jo sodan alkaessa vanhentuneessa koneessa oli viisihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 322 km/h ja aseistuksena kolme 7,5 mm konekivääriä ja 1.600 kiloa pommeja. Sotaa käytiin myös vesillä. Niin suurilla kuin pienillä. Jos liikutaan isoilla vesillä niin aloitetaan Atlantilta ja siellähän saattueita sukellusveneiden saaliiksi kyttäili Focke-Wulf Fw 200 Condor:



Sen lisäksi että tyyppi toimi pitkänmatkana meritiedustelukoneena se pommitustehtävissä upotti kesäkuun 1940 ja helmikuun 1941 välillä 365.000 tonnia liittoutuneitten aluksia. Tiedustelu- ja pommitustehtävien lisäksi se toimi kuljetus- ja matkustajakoneena ja kesäkuussa 1942 muuan Hiltusen Aatu kävi morjestamassa Marskia juuri tällä koneella.

Koneessa oli viisihenkinen miehistö, huippunopeus oli 360 km/h ja aseistuksena kuusi 7,9 mm konekivääriä, yksi 13 mm konekivääri sekä 5.400 kiloa pommeja. Koneita valmistettiin vain 276 mikä saattoi olla englantilaisille hyvä tuuri. Jos koneita olisi ollut vaikka tuhat enemmän ja ne olisi keskitetty säällisellä hävittäjäsuojalla noine pommilasteineen terroripommituksiin niin jälki olisi ollut tuplasti tuhoisempaa.

Vastapuolella Atlantilla lenteli myös yksi merisodan symboleista eli lentovene Consolidated PBY Catalina:



Kone toimi menestyksekkäästi meritiedustelu- ja sukellusveneentorjuntatehtävissä ja se pystyi varatankeilla lentämään yhtämittaa 24 tuntia. Koneessa oli kymmenhenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 314 km/h ja aseistuksena kolme 7,62 mm sekä kaksi 12,7 mm konekivääriä ja 1.814 kiloa pommeja tai neljä syvyyspommia. Seuraavaksi siirrymme Välimerelle ja nostamme hattua lentokonevanhukselle nimeltä Fairey Swordfish:



Tämä jo aikaa ennen sotia vanhentunut ja kuin ykkösrähinästä väärään tappeluun karannut torpedopommittaja oli kuitenkin oikea kone oikeassa paikassa ja nämä koneet rampauttivat huomattavan osan Italian laivastosta hyökkäyksessä Taranton laivastotukikohtaan. Wikipedian mukaan kone oli niin hidas että ilmatorjunnan oli vaikeaa osua siihen koska sen tähtäimien ennakko oli säädetty paljon nopeampien koneitten mukaisesti.

Koneessa oli kolmen hengen miehistö, sen huippunopeus oli 230 km/h ja aseistuksena kaksi 7,7 mm konekivääriä sekä 760 kiloa pommeja tai yksi 700 kilon torpedo. Vaihdamme Välimerestä Tyynellemerelle ja esittelemme vähälle huomiolle jääneen Martin B-10-pommikoneen:



Tämä varsin omalaatuisen näköinen amerikkalaiskone ei amerikkalaisilla itsellään ollut enää operatiivisessa käytössä mutta sitä käyttivät sodan alussa kiinalaiset, thaimaalaiset, filippiiniläiset sekä Hollannin Itä-intian armeija ja se oli mukana taistelutoiminnassa. Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 343 km/h ja aseistuksena kolme 7,62 mm konekivääriä sekä 1.030 kiloa pommeja.

Yksi Tyynenmeren taistelujen työjuhtia oli sitten amerikkalainen syöksypommittaja Douglas SBD Dauntless:



Vaikka kone olikin jo vanhentunut sitä käytettiin silti menestyksellä ja Midwayn taistelussa juuri kyseiset Dauntlessit upottivat neljä japanilaista tukialusta. Koneessa oli kaksihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 410 km/h sekä aseistuksena kaksi 12,7 mm ja yksi 7,62 mm konekivääriä ja 1.020 kiloa pommeja.

Tyynenmeren taisteluissa amerikkalaiset sitten päättivät näyttää mistä kana pissii ja tehtävän yksi tehokkaimpia suorittajia oli raskas pommikone Boeing B-29 Superfortress:



Tämä kyseinen konetyyppihän pudotti Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommit. Itse asiassa vielä tuhoisampaa jälkeä konetyyppi teki Tokion palopommituksessa 9-10. maaliskuuta 1945. Kyseisessä iskussa koneet pudottivat yhteensä 1665 tonnia palopommeja sytyttäen koko kaupungin palamaan ja aikaansaaden noin 100.000 kuolonuhria. Koneessa oli 11 hengen miehistö, sen huippunopeus oli 574 km/h ja aseistuksena kaksitoista kauko-ohjattavaa 12,7 mm konekivääriä, yksi 20 mm tykki sekä 9.000 kiloa pommeja.

Siirrymme pienemmille vesille eli Itämerelle jossa lenteli varsin omalaatuisen näköinen saksalainen tiedustelukone eli Blohm & Voss BV 141:



Oletettavasti koneen epäsymmetrinen muoto johtuu siitä että tähystäjillä on hyvä näkymä. En minä oikein muutakaan syytä keksi. Koneessa oli kolmihenkinen miehistö, sen huippunopeus oli 370 km/h ja aseistuksena neljä 7,9 mm konekivääriä. Siirrytään sitten vielä pienemmille vesille eli Itä-Karjalan syrjäisille korpijärville joilla saattoi bongata seuraavan koneen:



Eli kyseessä oli suomalaisten käytössä ollut saksalainen Heinkel He 115 joka alun perin oli suunniteltu torpedopommittajaksi ja meritiedustelukoneeksi mutta suomalaiset käyttivät näitä ”lentävinä sisseinä” eli niillä vietiin, haettiin ja huollettiin kaukopartioita. Suomella oli käytössä näitä koneita kolme kappaletta. Koneessa oli kolmen hengen miehistö, sen huippunopeus oli 327 km/h ja aseistuksena kaksi 7,92 mm konekivääriä. Kone saattoi kuljettaa 1.250 kiloa pommeja tai 900 kilon merimiinan tai 800 kilon torpedon. Kuljetustehtävissä se saattoi kuljettaa 14 matkustajaa.

Samaan aikaan kun suomalaiset kuljettivat kaukopartioitaan alkoivat länsiliittoutuneet murjoa urakalla saksalaisia kaupunkeja. Pommitusten amerikkalaiseksi symboliksi on muodostunut Boeing B-17 Flying Fortress:



Vaikka kone suunniteltiin pommikoneeksi niin jotenkin meikäläisen silmään se näyttää oikeastaan matkustajakoneelta. Ainakin huomattavasti enemmän kuin suurin osa muista sen ajan pommikoneista. Koneessa oli kymmenen hengen miehistö, sen huippunopeus oli 462 km/h ja aseistuksena (viimeisissä malleissa) kolmetoista 12,7 mm konekivääriä sekä 2.000 – 3.600 kiloa pommeja.

Jos Lentävä Linnoitus näyttää meikäläisen silmään hieman siviilimäiseltä niin sen brittiläinen vastakappale Avro Lancaster puolestaan ei:



Juuri tällä Ilmojen Korkeajännityksestä niin tutulla raskaalla pommikoneella pudotettiin jopa 6.000 kiloa painavia korttelipommeja Saksan kaupunkeihin. Koneessa oli seitsemän hengen miehistö, sen huippunopeus oli 454 km/h ja aseistuksena kahdeksan 7,7 mm konekivääriä sekä max 6.400 kiloa pommeja.

Sirompaa pommituskalustoa edusti puolestaan lähes kokonaan vanerista tehty de Havilland Mosquito:



Koneen pommittajaversio oli sen verran nopea ettei siinä ollut omaa aseistusta. Kone oli menestys ja sitä käytettiin alkuperäisen tehtävänsä lisänä hävittäjä-pommittajana, yöhävittäjänä, tiedustelukoneena ja maalinosoituskoneena raskaille pommittajille. Koneessa oli kaksihenkinen miehistö. Pommittajaversion suurin nopeus oli 668 km/h ja se kuskasi 1.800 kiloa pommeja. Hävittäjäversion nopeus oli 589 km/h ja aseistuksena oli neljä 20 mm tykkiä ja neljä 7,7 mm konekivääriä.

Kuriositeettina mainittakoon että suomalaisilla oli suunnitelmana kopioida Mosquito ja tehdä siitä saksalaisilla Daimler-Benz DB 605-moottoreilla varustettu VL Vihuri-pommikone. Suunnitelma jäi alkuvaiheeseensa mutta voihan hänestä kuitenkin väsäillä pienoismalleja.



Sotaa käytiin itärintamallakin ja vanhojen tuttujen lisäksi veli venäläinen tutustutti niin saksalaiset kuin valitettavasti suomalaisetkin pariin ikävään uuteen tuttavuuteen. Ensimmäinen niistä oli se kuuluisa ”maatalouskone” eli Iljušin Il-2 Šturmovik:



Kone on varsin tylyn ja tympeän näköinen ja tympeä tuttavuus tuo vahvasti panssaroitu maataistelukone maajoukoille olikin. ”Tormoviikissa” oli alun perin yhden, myöhemmin kahden (taka-ampuja) hengen miehistö. Sen huippunopeus oli 414 km/h ja aseistuksena kaksi 23 mm tykkiä, kaksi 7,62 mm konekivääriä, yksi 12,7 mm konekivääri sekä 600 kiloa pommeja ja neljä 132 mm tai kahdeksan 82 mm rakettia.

Toinen ikävä neuvostotuttavuus oli alun perin korkealla lentäväksi raskaaksi hävittäjäksi suunniteltu mutta sittemmin syöksypommittajaksi kehitetty Petljakov Pe-2:



Suomalaisilla oli näitä koneita käytössään kaikkiaan kahdeksan kappaletta mutta niitä käytettiin vain tiedustelukoneina. Koneessa oli 2 – 4 hengen miehistö, sen huippunopeus oli 525 km/h ja aseistuksena yksi 12,7 mm konekivääri, neljä 7,62 mm konekivääria sekä 1.000 kiloa pommeja.

Tyyli on tietysti katsojan silmässä mutta ehkäpä tässä ansaitsee maininnan myös Polikarpov R-5 jonka suomalaisjoukot tunsivat nimellä ”hermosaha”:



Varsinaiset suuremmat taistelutoimet koneella jäivät ajalle ennen kakkosrähinää eli Espanjan sisällissotaan ja Neuvostoliiton ja Japanin välisiin rajakahakoihin. Suomalaiset tunsivat tämän hermosahan siitä että se illansuussa lenteli asemien yläpuolella, pudotti pieniä pommeja, johti tykistön tulta ja lempinimestään päätellen aiheutti yleistä vitutusta. Koneessa oli kahden hengen miehistö, sen huippunopeus oli 228 km/h ja aseistuksena yksi 7,62 mm sekä (wikin mukaan) yksi 7,62 mm Degtarjev-pikakivääri.

Tähän väliin voi laittaa yhden neuvostoliittolaisen innovaation joka pääsi kokeiluasteelle mutta ei varsinaiseen operatiiviseen käyttöön. Suunnittelijat A.Nadashkevits ja S. Saveljev keksivät sijoittaa Tupolev Tu 2-pommikoneen pommikuiluun kasetin jossa oli kaikkiaan 88 kappaletta PPSh 41-konepistooleita:



Idea jäi sitten lopulta kokeiluasteelle. Tietysti voi ajatella että olishan se ollut aika häijyä olla tuollaisen koneen alapuolella. Kun se olisi muutamassa sekunnissa ruiskinut niskaan 6.336 luotia.

Länsirintamalla tuli sitten se D-Day jonka huomattavasta lentokalustomäärästä esille nostetaan vain yksi, mutta sitäkin suuremmasta ansiosta. Eli tämä tyylikäs työjuhta Douglas DC-3 jonka sotilasversioista käytettiin nimityksiä C-47 ja C-53:



Kyseinen konetyyppihän oli yksi historian menestyksekkäimmistä kuljetus- ja matkustajakoneista. Sodan jälkeen konetta käytettiin Suomessa sekä matkustajaliikenteeseen että ilmavoimien kuljetuskoneena ja laskuvarjojääkäreitten koulutuksessa. Sodan aikana kyseistä konetta nähtiin myös Helsingin taivaalla. Neuvostoliitto valmisti konetta lisenssillä nimellä Lisunov Li-2. Kone kuljetti 1.000 kiloa pommeja ja osallistui Helsingin 1944 suurpommituksiin.

Kyseisistä pommituksista voi todeta että suomalaisen ilmatorjunnan onnistunutta toimintaa voi kiistatta pitää yksinä suurimmista suomalaisista torjuntavoitoista. Tarkoitushan oli pommittaa Helsinki raunioiksi mutta yritys epäonnistui.

Sitten on aika esitellä yksimielisen ja yksimiehisen raadin valinta kakkosrähinän tyylikkäimmäksi pommikoneeksi. Ja sehän on italialainen Savoia-Marchetti SM.79:



Tämä rumantyylikäs kolmimoottorinen kyttyräselkä toimi sodassa sekä tavallisena että torpedopommittajana ja vaikka italialaisten maine sotijoina onkin vähän sieltä tännepäin niin kone saavutti  jonkun verran menestystä erityisesti torpedopommittajana. Koneessa oli kuuden hengen miehistö, sen huippunopeus oli 460 km/h ja aseistuksena yksi 20 mm tykki, kaksi 12,7 mm konekivääriä, kaksi 7,62 mm konekivääriä sekä 1.200 kiloa pommeja tai kaksi torpedoa.

Tässä vaiheessa lukija saattaa tuumia että, hei, jotain tästä puuttuu. Pitää paikkansa. Nyt on vasta nimetty kakkosrähinän tyylikkäin pommikone. Mutta kakkosrähinän ylipäänsä tyylikkäimmän koneen tittelin voittaa itseoikeutetusti Tante Ju eli Junkers Ju 52:



Tämä aaltopeltinen rumilus on selvä osoitus siitä että tietyssä pisteessä rumuus ja kauneus kohtaavat toisensa. Konetta valmistettiin aikanaan kaikkiaan 4.845 ja se palveli menestyksekkäästi sekä siviili- että sotilastehtävissä. Aero Oy:llä oli aikanaan käytössään viisi Tante Ju:ta.

Siinähän ne flygarit tuli sitten niputettua. Kesä jatkuu, suulis skriinaa, fogelit sjungaa ja on aika ryhtyä henkisesti valmistautumaan viikonloppuna Vihajoella järjestettäviin MC Tsuhnan mopoontumisajoihin. Tsuhna forever – forever Tsuhna!



tiistai 24. heinäkuuta 2018

JOTAIN IHAN MUUTA LIV


Ja kerran vielä Li. Sitten jätetään hänet rauhaan. Jos hän jättää meidät rauhaan. Mitä kylläkin epäilen:



Myöskään näissä joissain ihan muissa jutuissa ei käsitellä Li Anderssonia millään tavoin. Tässä helteisessä heinäkuussa ei myöskään käsitellä mitään politiikkaa. Niin kuin esmes tätä Trump / Putin-tapaamista. Eihän sitä tartte käsitelläkään sillä valtamediammehan totesi että maailmanloppu tuli jo. Ja niin kuin tiedämme, on olemassa kaksi kiistatonta totuutta eli:

1. Valtamedia puhuu aina totta

2. Kiinalaisia on vaan muutama

Niinpä tässä kirjoituksessa keskitytään puhtaasti bloginpitäjän henkilökohtaisen kiinnostuksen kohteisiin jo pikkupoika-ajoilta. Silläkin uhalla ettei se lukijaa kiinnosta poislukien ne jotka Ykän lailla aikanaan väkersivät lentokoneitten pienoismalleja. Eli nyt käsitellään kakkosrähinän tyylikkäimmät hävittäjälentokoneet erään Y. Perskeleen näkemyksen mukaan.

Kirjoituksessa ei siis käsitellä kyseisen rähinän parhaimpia hävittäjiä. Eikä varsinaisesti kauneimpiakaan ja kauneushan on muutenkin katsojan silmässä. Onhan mopsikin lutunen vaikkei se varsinaisesti kaunis olekaan. Siirrytään siis ensimmäiseen hävittäjään:

Boeing P-26


Kyseinen hävittäjä tunnettiin myös nimellä ”Peashooter” eli hernepyssy. Koneen huippunopeus oli 377 km/h ja aseistuksena oli kaksi 30-06 kaliiberista konekivääriä. Kyseinen kaliiberi on tuttu myös suomalaisille hirvenmetsästäjille. Voi tietysti miettiä että oliko kone varsinaisesti mukana kakkosrähinässä mutta itse lasken siihen rähinään mukaan Japanin – Kiinan sodan jossa kiinalaiset ampuivat kyseisellä konetyypillä alas kuusi japanilaista pommikonetta ja varsinaisessa kakkosrähinässä filippiiniläiset pudottivat konetyypillä yhden japanilaisen hävittäjän ja yhden pommikoneen. Siirrymme seuraavaan koneeseen ja sehän ehti osallistua kunnolla varsinaiseen kakkosrähinäänkin. Ainakin siinä ihan alkuvaiheissa:

PZL P.11


Tämä lokinsiipinen ja sodan alkaessa jo vanhentunut puolalaiskone oli samalla jonkunlainen symboli ylivoimaista vihollista vastaan taistelemisesta. Suomalaisten Fokkerien urotöistä talvisodassa tiedetään meillä toki mutta tuolla vanhentuneella hävittäjällä jonka huippunopeus oli vain 390 km/h ja aseistuksena 2 – 4 7,7 mm konekivääriä pudotettiin puolalaisten toimesta kuitenkin noin 120 saksalaista lentokonetta. Eli parhaansa jätkät tekivät sielläkin ylivoimaista vihollista vastaan. Ja kun talvisota mainittiin niin siirrytään seuraavaksi sinne. Vaikka nyt puhutaan talvisodasta niin esille ei nosteta Fokker D XXI-konetta sillä nyt ei etsitä gloriaa vaan tyylikkyyttä joten esille nostetaan vihollisen kone:

Polikarpov I-16



Tämä tynnyrimäinen neuvostokone on mukana siksi, että se on todella vittumaisen näköinen. Vittumaisemman kuin suomalaisten jatkosodassa käyttämä myös tynnyrimäinen Brewster Buffalo. Koneen huippunopeus oli 440 km/h ja aseistuksena kaksi 7,62 mm konekivääriä ja kaksi 20 mm tykkiä. Ominaisuuksiltaan sinänsä heikompi suomalaisten päähävittäjä Fokker D XXI pärjäsi tälle Neuvostoliiton talvisodan ykköshävittäjälle hyvin. Fokkereilla ammuttiin talvisodassa alas 127 viholliskonetta joista 16 noita Polikarpoveja. Tyylikkäimmillään kyseinen ”Rata” oli tietysti Suomen maaperälle alas ammuttuna.

Koska tykkään noista lokinsiipikoneista niin otetaan listalle myös toinen viholliskone:

Polikarpov I-153

Niin kuin kuvasta näkyy näitä tynnyrirunkoisia kaksitasoja oli Suomellakin sotasaaliskoneina. Kaikkiaan 21 kappaletta ja niitä käytettiin lähinnä tiedustelukoneina. Koneen huippunopeus oli 430 km/h ja aseistuksena oli neljä 7,62 mm konekivääriä.


Talvisota loppui ja sen jälkeen loppui länsirintamalla myös sitzkrieg, seurasi blitzkrieg, Ranskan romahdus ja alkoi Taistelu Englannista. On oikeastaan pakko laittaa tähän seuraavaksi ne eeppiset taistelun osapuolet eli ensiksi:

Supermarine Spitfire

sekä Messerschmitt Bf 109

Näitä kahta legendaarista tappelupukaria tuskin tarvitsee sen kummemmin esitellä. Esitellään mieluummin myös kyseisessä kahinassa ollut tyylikäs kone eli:


Messerschmitt Bf 110

Tämä kolhon- ja kömpelöntyylikäs kone näyttää itse asiassa enemmän pommikoneelta kuin hävittäjältä. Sen huippunopeus oli 590 km/h ja aseistuksena oli kaksi 20 mm tykkiä ja neljä 7,92 m konekivääriä. Kone jytäsi vielä Puolaa vallatessa mutta länsirintamalla vastus koveni eivätkä nämä kömpelöt koneet pärjänneet brittivastustajilleen. Kyseinen konetyyppi koki sitten myöhemmin sodassa renesanssinsa tutkalla varustettuna yöhävittäjänä.

Sittenhän se alkoi se jatkosotakin ja sen suomalaiskalustosta nostetaan esille kaksi konetta. Ensimmäisenä:

Curtiss Hawk

Voi tietysti olla että kyseinen konetyyppi pääsi tälle listalle senkin vuoksi että se oli ensimmäinen pienoismalli jonka pikku-Ykä aikanaan rakensi. Koneen huippunopeus oli 440 km/h ja aseistuksena oli 1 – 2 12,7 mm konekivääriä ja 2 – 4 7,7 tai 7,9 mm konekivääriä. Kone (niin kuin moni muukin suomalaisten käytössä ollut kone) oli jatkosodan alussa jo hieman vanhentunut mutta niin vain näilläkin koneilla ammuttiin alas 190 viholliskonetta omien tappioiden ollessa 14 konetta. Toinen suomalaiskäytössä ollut tyylikäs kone tuli saapasmaasta eli:


Fiat G.50

Kyseinen kone oli niitä talvisodan Mussolinin apuja. Koneen huippunopeus oli 484 km/h ja aseistuksena oli kaksi 12,7 mm konekivääriä. Talvisodassa Fiatit ampuivat alas yksitoista viholliskonetta ja jatkosodassa kaikkiaan 88. Sinänsä Fiatien pudotussuhde per omat pudonneet koneet oli koko sotiemme paras eli jokaista vihollisen pudottamaa Fiatia kohtaan Fiatit pudottivat 44 vastustajaa. Tulee tietysti muistaa että kyseiset Fiatit eivät taistelleet vuoden 1944 ratkaisutaisteluissa. Silloin suhdeluku olisi varmasti muuttunut huomattavasti rumemmaksi.

Samaan aikaan kun Suomessa sodittiin jatkosotaa niin kiinalaiset olivat jo vuosia tapelleet japanilaisia vastaan. Kiinalaisten avuksi tuli vapaaehtoinen ”Flying Tigers”-osasto jonka kalustona oli ehkä tyylikkäin kakkosrähinän aikainen amerikkalainen ja elokuvistakin tuttu hävittäjä eli:

Curtiss P-40

Konetta kutsuttiin nimillä Warhawk, Tomahawk ja Kittyhawk. Koneen huippunopeus oli 580 km/h ja aseistuksena oli 6 kappaletta 12,7 mm konekivääriä. Nuo lentävät tiikerit olivat vissiinkin se ensimmäinen porukka joka maalasi koneisiinsa nuo hainhampaat jotka kieltämättä lisäsivät koneen tyylikkyyttä. Vastapuolellahan sitten taisteli yksinkertaisen tyylikäs hävittäjä eli:


Mitsubishi A6M Reisen, tunnettu myös nimellä Zero

Allekirjoittaneen mielestä Zeroa voisi verrata Toyota Corollaan. Ei se kaunein. Ei se tyylikkäin. Eikä missään mielessä paras. Mutta taitavan kuskin käsissä hoiti hommansa paremmin kuin hyvin kunnes amerikkalaiset saivat parempia koneita sitä vastaan. Koneen huippunopeus oli 534 km/h ja aseistuksena kaksi 20 mm tykkiä ja kaksi 7,7 mm konekivääriä.

Tyynenmeren rintamalla taisteli myös suomalaisille hieman tuntematon mutta mukavan näköinen australialainen pöppiäinen eli CAC Boomerang:

Kyseisen hävittäjän huippunopeus oli 491 km/h ja aseistuksena kaksi 20 mm tykkiä ja kaksi 7,7 mm konekivääriä. Boomerangin taistelutehtävät olivat pääosin maataistelutehtäviä ja tiedustelulentoja.


Euroopan rintamalla oltiin puolestaan siirrytty siihen aikaan jolloin Saksaa pommitettiin oikein urakalla. Näitä pommituksia vastaan toimi yöhävittäjänä jo aikaisemmin mainittu Messerschmitt Me 110 mutta tyylikkäimpien koneitten listalle voidaan myös listata samassa tehtävässä toiminut Heinkel He 219 ”Uhu”.

Koneen suurin nopeus oli 670 km/h, se oli maailman ensimmäinen paineistetulla ohjaamolla ja heittoistuimilla varustettu lentokone ja sen erikoisuutena oli ”schräge musik” eli yläviistoon ampuvat tykit. Kone osoittautui erittäin hyväksi taistelussa liittoutuneitten pommikoneita vastaan mutta niitä ehdittiin valmistaa liian vähän ja liian myöhään.

Samoihin aikoihin saksalaiset ottivat käyttöön myös tyylikkään Messerschmitt Me 410-hävittäjän:

Kyseisen ”herhiläisen” huippunopeus oli 624 km/h ja aseistuksena kaksi 20-millistä tykkiä, kaksi 7,92-millistä konekivääriä sekä kaksi taaksepäin ampuvaa kauko-ohjattavaa 13-millistä konekivääriä. Näistä sodan loppupuolen saksalaisista tuotoksista tulee mieleen ne paljon mainostetut saksalaiset ihmeaseet joista Jaska Brown tekikin aikanaan varsin mukavan jutun. Suosittelen.

Yöhävittäjiä kehittivät myös amerikkalaiset ja saivat aikaiseksi tehokkaan mutta ehkä yhden kakkosrähinän rumimpiin kuuluvan hävittäjän:


Northrop P-61 Black Widow

Ruma, mutta ruman tyylikäs. Mahdollisesti koneen suunnittelija on ollut surrealistisella tuulella. Koneen huippunopeus oli 589 km/h ja aseistuksena neljä eteenpäin ampuvaa 20-millistä tykkiä sekä neljä 12,7 millistä konekivääriä koneen katolla olevassa kauko-ohjatussa ampumossa. Konetta käytettiin nimenomaan Tyynenmeren taisteluissa. Tyynellämerellä taisteli myös amerikkalainen tukialushävittäjä Vought F4U Corsair:


Koneen nopeus oli peräti 717 km/h ja aseistuksena kuusi 12,7 mm konekivääriä (englantilaisten versiossa neljä 20 mm tykkiä).

Sota jatkui tietysti myös itärintamalla ja koneet paranivat. Saksalaisilla oli tarjota sekä tehokas että tyylikäs Focke-Wulf Fw 190:

Sen lisäksi että kone oli erittäin tyylikäs se edusti saksalaisen hävittäjätuotannon huippua. Koneen huippunopeus oli 650 km/h ja aseistuksena oli neljä 20-millistä tykkiä ja kaksi 13-millistä konekivääriä. Kone liittyy Suomen historiaankin varsin olennaisesti sillä nämä koneet taistelivat Osasto Kuhlmeyn riveissä kesän 1944 ratkaisutaisteluissa.


Sitä saksalaisen hävittäjätuotannon huippua niin ominaisuuksissaan kuin tyylikkyydessään edusti sitten suihkuhävittäjä Messerschmitt Me 262, joka oli (oman subjektiivisen näkemykseni mukaan) huomattavasti tyylikkäämpi kuin brittiläisten vastapeluri Gloster Meteor.

Koneen aseistuksena oli neljä 30-millistä tykkiä. Sen nopeus (870 km/h) oli liittoutuneitten koneisiin nähden täysin ylivoimainen joskin sen ongelmana oli hidas kiihtyvyys. Joka tapauksessa tuossa vaiheessa sotaa liittoutuneilla oli jo täydellinen ilmaherruus joten nämäkään koneet eivät vaikuttaneet sodan lopputulokseen.

Sotaa käytiin tietysti myös Välimerellä. Italialaisten sotamenestyshän on ollut aina vähän sieltä tännepäin mutta tyylikkään näköisiä lentokoneita ne osasivat tehdä. Jo aikaisemmin mainitun Fiat G.50:n lisäksi voidaan tähän lisätä Fiat G.55:

Sen lisäksi että kone oli tyylikäs se oli ominaisuuksiltaan myös varsin hyvä. Nopeutta koneella oli 630 km/h ja aseistuksena oli kolme 20-millistä tykkiä ja kaksi 12,7-millistä konekivääriä. Koneet tulivat tosin sotaan sen verran myöhään ettei niillä ehtinyt olla sen suurempaa vaikutusta. Mainitaan vielä että Italian menestyksekkäin hävittäjä-ässä oli Teresio Martinoli joka ampui alas 22 vihollista itse ja jolla oli jaettuja ilmavoittoja neljätoista.


Kirjoituksen lopussa siirrytään Suomeen ja vedetään tylysti kotiinpäin. Erittäin tyylikäs kone oli myös suomalainen VL Myrsky:

Tämän kotimaisen hävittäjän suurin nopeus oli 535 km/h ja sen aseistuksena oli neljä 12,7-millistä konekivääriä. Kone ehti nippa nappa sotatoimiin jatkosodan loppuvaiheissa ja niillä vaurioitettiin kahta venäläishävittäjää.

Jokaisella tyylikkyyskilpailulla on voittajansa ja tämänkertainen voittaja tulee myös Suomesta. Ei kotiinpäinvedon vuoksi vaan siksi että VL Pyörremyrsky on äärimmäisen tyylikäs kone:

Selvää tietysti on että eihän Pyörremyrskystä tehty kuin prototyyppi mutta sehän antaa aihetta mukavaan jossitteluun. Jos tuotanto olisi ollut nopeampaa ja noita koneita olisi vuonna 1944 ollut käytössä vaikka joku 80 kappaletta niin olisihan se antanut mukavan lisän. Tietysti sodan lopputulokseen niilläkään tuskin olisi ollut vaikutusta. Koneen huippunopeus oli 620 km/h ja aseistuksena yksi 20 millin tykki ja kaksi 12,7 millistä konekivääriä.


Tässä nämä tällä kertaa mutta käsitelläänpä vielä ykkösrähinän tyylikkäin hävittäjäkone. Siinähän pokaalin vie ilman muuta hävittäjä-ässä Ressun tuunattu Sopwith Camel:

Ja sen myötä pannaankin lopuksi soimaan Kontra-yhtyeen kappale Ressu ja Punainen Paroni.