MAKU MENNEESTÄ

Oliskos siinä menty kesää 1973. Silloin Kekkoslovakian aikaan. Alle kymmenvuotias Pikku-Ykä oli kesäkylässä tätinsä ja hänen miehensä Tanen luona. Siellähän tuli vietettyä aikaa varsin usein. Mukava paikka kaiken kaikkiaan. Se kun sijaitsi kovin syrjässä ja siellä oli kaikenlaista puuhaamista sekä paikkoja joita tutkia. Silloinhan pikkupoikien menemisiä ei nykytyyliin vahdittu kuin pikkulapsen silmää.

Tulipa uusi ohjelmanumero. Tädin ja Tanen tuttavilla oli heinänteko. Kysyivätten että lähdekkös mukaan? No tottahan toki lähdettiin. Matkaa oli ehkä 15 kilometriä joka ajettiin heidän kuplavolkkarillaan. Siinähän oli sellainen mukavan rumputtava ääni ja Pikku-Ykä matkusti hattuhyllyllä joka kyseisessä kuplassa oli sen verran syvä että sinne pikkupoika mahtui hyvin. Niistä turvavöistä takapenkillä ei silloin pidetty niin suurta lukua.

Elettiin sitä aikaa että kyseisessä talossa heinää tehtiin ihan vanhaan tyyliin eli kaadettiin viikatteilla ja nosteltiin seipäille. Tuohon aikaan niitä pientiloja oli vielä. Pikku-Ykälle annettiin nappulapojan homma. Eli mukana oli ämpäri jossa oli noin 20 senttiä pitkiä puisia nappuloita jotka sitten laitettiin seipäissä oleviin reikiin sitä mukaa kun heinää tuli niihin enemmän. Pitivät sen heinän paremmin läjässä.

Itse asiassa se kävi silloin vielä varsin kapeaharteiselle pikkupojalle varsin raskaaksi mutta tulihan siitä selvittyä. Ja palkkio tuli sen jälkeen. Talo tarjosi ruuan. Lihasoppaa, jota tuli pisteltyä mutta se varsinainen palkinto oli ruisleipä. Kas kun se oli talon itsensä tekemää ja sen päälle oli myös talon itsensä tekemää kirnuvoita.

Sitähän tuli äyskäröityä ääntä kohti urakalla ja tuumailtua että eihän näin hyvää leivänpäällistä olekaan. Ei se kaivannut juustoa, ei makkaraa. Se oli suolaisempaa kuin tavalliset leivänpäälliset – sitä margariiniahan oli silloin jo Perskeleilläkin – ja itse tehdyn maku oli jotakin, mitä on vaikeaa jälkeenpäin kuvailla.

Se oli Ykälle se ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sitä oikeaa maalaisvoita sai pisteltäväksi. Kaipaus jäi. Jotkut asiat vain jäävät mieleen. Jotkut makuelämykset. Ja tulihan niitä, sillä vuosikymmenellä. Asiat olivat uusia. Tuli popcornit, tuli juustonaksut, tuli pizzakin. Mutta maalaisvoita vastaavaa unohtumatonta makuelämystä sai odottaa vuoteen 1979. Silloin Ykä sai Lapin reissulla näkkileivän päälle lihasäilykettä. Jota pistellessä tuumi samaa kuin sen voin kanssa että eihän näin hyvää olekaan. Sen ajan säilyke kun oli ihan muuta toista kuin nykyinen kaupan bulkkisikanauta.

Vaan niin kuin sanoin, jotkut asiat jäävät mieleen ja muistuvat vuosikymmentenkin jälkeen.

Ne pienet, suuret asiat.