JOULUTARINA 2021

Ranta

Keskussairaala, syöpäosasto, jouluaattona…

Pian eläkkeelle siirtyvä kokenut ja kaiken nähnyt sairaanhoitaja tarkisti vuoteessa makaavan vanhan miehen tilanteen. Mies oli ollut viimeiset kaksi vuorokautta  tajuton. Vuorokautta ennen tajuttomuutta lääkäri oli antanut viimeisen tuomion joka oli muutenkin ollut jo selvä. Syöpä oli ollut voimakas ja aggressiivinen ja se oli levinnyt kaikkialle elimistöön. Mitään hoitomuotoja ei voinut harkita sillä miehen kunto oli mennyt niin huonoksi että hän ei kestäisi niitä. Jäljellä oli vain saattohoito ja oireitten lievittäminen. Mies oli ollut jo viimeisen viikon kipupumpussa joka pumppasi häneen jatkuvasti morfiinia.

Mies ei näyttänyt olleen masentunut tilanteen vakavuudesta huolimatta. Ei häntä voinut iloiseksikaan sanoa mutta hän oli puhunut hoitajalle rauhallisella, kaiken kokeneen ihmisen äänellä:

- En minä kuolemaa pelkää. Otan sen vastaan kauan kaivattuna ystävänä. Ehkä se tuo minulle takaisin hänet, jonka kauan sitten menetin ja jota olen joka ainoa elämäni päivä kaivannut. Ja jos ei tuo, niin ainakin se tuo tyhjyyden joka vie kivun ja ikävän pois. Mutta kiitos teille. Olette yrittäneet parhaanne. Mutta tekään ette mahda mitään väistämättömälle.

Muutenkin mies oli ollut koko ajan kohtelias eikä valittanut turhasta. Kun hoitaja oli tullut seuraavaan vuoroon, niin hänelle kerrottiin että vanhan miehen kunto oli yön aikana romahtanut eikä hän ollut enää tajuissaan. Hoitaja katsoi miestä jonka jokainen hengenveto kuulosti siltä kuin se olisi viimeinen ja arvioi että miehellä tuskin oli jäljellä enää vuorokauttakaan. Se oli suuri sääli mukavalle ihmiselle mutta hoitaja oli oppinut siihen että elämän julmin asia oli elämä itse.

Hoitaja poistui jatkamaan vuoroaan ja mies heräsi ensimmäiseen kertaan kahteen vuorokauteen. Hän avasi silmänsä ja oli täysin tajuissaan vaikkei jaksanutkaan enää liikkua. Hän tunsi että nyt se tapahtuu, sulki uudelleen silmänsä ja tunsi kuinka pitkään rääkätty elimistö antoi periksi ja sydän pysähtyi.

Hän ei mennyt pimeyteen. Hänen tietoisuutensa ei lakannut. Hän tajusi olevansa jossain olemattomuudessa. Kuinka kauan? Ei hän osannut sanoa. Aikaa ei tuntunut enää olevan. Mutta sitten hän alkoi jälleen hahmottaa ja nähdä. Hän oli jossain järven rannalla. Keskellä järven selkää oli paksu sumuseinämä. Järven rannassa oli kaislikko ja siinä vene. Oli lämmin kesäpäivä.

Ja veneen vieressä oli hän. Hän, kauan kaivattu. Mutta nyt hän oli nuori. Ja vanha mies huomasi itsekin olevansa nuori. Nuori ja voimakas. Niin kuin silloin kauan sitten. Hän tuli miehen luo. Hänen ilmeensä oli juuri sellainen kuin mies muisti. Kaunis, hieman surumielinen ja täynnä rakkautta. He halasivat ja suutelivat ujosti. Aivan niin kuin joskus kauan sitten, ensimmäisellä kerralla.

- Sinä odotit minua… vaikka se kesti niin kauan…

- Täällä aika on toisenlainen. Ja enhän minä omaani hylkäisi. Mennäänkö veneeseen?

- Mennään. Mutta siinä ei ole airoja.

- Niitä ei tarvita.

Mies astui vaimonsa kanssa veneeseen ja se nytkähti liikkeelle. Lempeä tuuli vei sitä kohti sumuseinämää. Ja samalla hän tunsi kuinka se tuuli vei hänestä pois pitkien vuosien tuskan, kaipauksen ja katkeruuden. Mies oli saanut elämänsä viimeisen mutta varmasti parhaan joululahjan.

*

Sairaalassa hoitaja kävi miehen huoneessa ja huomasi hänen taistelunsa päättyneen. Mies oli antanut elvytyskiellon. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvojen ilme oli rauhallinen. Suorastaan iloinen. Hoitaja ajatteli että ehkä mies oli lopultakin löytänyt sen, minkä kauan sitten häneltä otettiin pois.

Mies oli päässyt kotiin.

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille lukijoille.

Aikaisemmat joulutarinat:

2020: Majakanvartija

2019: Hömötiainen jouluaamuna

2018: Lumihiutaleita Stadissa

2017: Kuusen kertomaa

2016: Yksinäisen miehen korsujoulu

2015: Vanha mies ja radio Berliini

2014: Vanhan miehen joulu laavulla

2013: Vartiossa Helvetin porteilla