JOTAIN IHAN MUUTA LXXVI

Jälleen tuttua ja turvallista Kekkoslovakiaa, mutta hieman vähemmän poliittisissa merkeissä eli:

Pikku-Ykä ja Kekkoslovakian namimellit

Tällä kertaa ei tarjolla ole sodan melskettä, taiston tuoksinaa eikä muutakaan toksisen maskuliinista toimintaa vaan nyt pannaan suu makeaksi Kekkoslovakian malliin pikku-Ykän muistoihin pohjautuen. Niin kuin ennenkin on todettu niin Kekkoslovakiassa ei edetty millään muotoa puutteessa mutta tietyt ylimääräiset asiat olivat, no, jos nyt ei harvinaisia niin kuitenkin niitä oli vähemmän kuin nykyisin. Tietysti niitä oli toisaalta jo huomattavasti enemmän kuin vaikka vuonna 1944 syntyneellä. Ja yksi niistä asioista olivat erilaiset karamellit ja muu sen sorttinen ekstra. Ei niitä ollut tarjolla sillä lailla itsestäänselvyytenä kuin nykyisin ja siksi niistä kai osasi niin iloitakin.

Aivan siellä pikku-Ykän muistin rajoilla ovat ne kuuluisat pennin nallekarkit. Netistä ei oikein löydy autenttista kuvaa nallekarkeista justaböyt vuodelta 1970. Silloin kun oli vain filmikameroita eikä niitten filmiä johonkin kioskin irtokarkkiin tuhlattu. Tämä kuva on tuoreemmista Haribon nallekarkeista:

Silloin 1970-luvun alussa jos nöösipoika sai kehitettyä itselleen ylimääräisen markan niin suunta oli tietysti paikalliselle kioskille jossa myytiin myös jäätelötötteröitä. Pikku-Ykän suosikki oli päärynätötterö jota oli silloin jo myynnissä vanilja-, mansikka- ja suklaatötteröiden lisäksi. Elintaso oli noussut mukavasti:

Ei muuta kuin tötteröä naamariin.

Meikäläisen muistin mukaan noitten tötteröitten myynti sitten 1970-luvulla kiellettiin joksikin aikaa. Joitain hygieniasyitä. En muista tarkemmin. Mutta joskus spesiaalitapauksissa oli sitten Perskeleillä tarjolla pakettijäätelöä. Vaniljaa tietysti. Maustettuna omalla mansikkahillolla. Aika ajoin spesiaalina oli myös eskimopuikko tai sitten kaupan tuuttijäätelö:

Tuohon aikaan ei ainakaan pikku-Ykä tiennyt sellaisesta kuin kasvisrasvajäätelö. Ne taisivat tulla myyntiin ja ennen kaikkea muotiin hieman myöhemmin. Silloin 1970-luvun alkupuolellahan alettiin väittämään sitäkin että voi tappaa talossa ja puutarhassa. Nykyisin siinäkin villityksessä on otettu jo hieman takapakkia.

Jos nöösipojalla oli rahaa alle markan niin suunta oli joka tapauksessa sille samalle kioskille ja investoinnin kohteena olivat pikkupojalle kaikkein kustannustehokkaimmat namimellit eli merirosvorahat:

Hei laitatkos niitä 50 piratoksen pääkallomerkkareita kiitti…

Sekä hedelmärahat:

Molemmat maksoivat kymmenen penniä kappale, niitä laitettiin kioskilla pieneen valkoiseen paperipussiin ja ne olivat aivan loistavasti suunniteltuja namimellejä sillä niitä ei pystynyt puremaan nopeasti kappaleiksi vaan ne liukenivat pikkuhiljaa nulikan suussa aikaansaaden maksimoidun mässyttelynautinnon. Kyseiset merkkarit olivat mukuloitten suosiossa liki koko Kekkoslovakian ajan & koko Kekkoslovakian alueella, tosin niitä jossain vaiheessa pienennettiin kun joku höhlä oli onnistunut tukehtumaan niihin.

Koska kekkoslovakialaisellä nöösipojalla taskussa olevat rahat olivat aina kolikkotavaraa niin ostettavien namimellien kustannustehokkuus oli ensiarvoisen tärkeää. Merkkarit olivat ehkä se ykkönen mutta jenkki-purkka tuli hyvänä kakkosena:

Yhtä pientä purkkatyynyä saattoi mässyttää hyvän aikaa. Jenkki-purkkaa myytiin tietysti myös levypurkkana jossa oli mukana jääkiekkokortteja:

Niissähän oli silloin MM-kisojen maajoukkuepelaajia. NHL oli jotain kaukaista siellä rapakon takana vaikka Bobby Orr, Bobby Hull ja kumppanit joten kuten tiedettiinkin. Siihen aikaan suomalaisia alkoi kylläkin mennä pelaamaan kilpailevaan liigaan WHA:han. Lätkäkorttien lisäksi levypurukumeista saattoi kerätä lentokonekortteja joita pikku-Ykäkin keräili:

Tässä vaiheessa tulee mainita ne kaksi perinteistä suomalaista namimelliä joita pikku-Ykä sai nauttia kun kävi kylässä isoäitiensä luona. Isän äidillä oli Ykälle aina tarjolla Fazerin Parhaita:

Joista se Kiss-Kiss-karkki oli ehdoton pikku-Ykän suosikki. Äidin äidillä taas oli tarjolla pihlajanmarjakaramellejä. Pikku-Ykällä kesti aika kauan lausua toi namimelli oikein sillä pihlaja tuppasi aina vääntymään pihjalaksi:

Vaan mikä sitä onkaan sitä namimelliä ja mikä ihan normaalia arkipäivän tavaraa? Käsitys siitä on varmaankin muuttunut Kekkoslovakian ajoista nykypäivään verrattuna. Esimerkiksi mehu. Perskeleillä oli pääosin tarjolla mehumaijalla tehtyä omaa mehua. Ei mitään kaupan mehua. Joskus hyvin harvoin saatiin spesiaalina Tripin appelsiinimehua joka oli kolmionmuotoisessa tetrassa ja sehän oli aina juhlahetki:

Samoin limppari oli jotain jota saatiin kerran viikossa kun käytiin Oy Firma Ab:n asuntokompleksin saunassa. Veljekset saivat yhden pullon sitruunasoodaa keskenään laseihin jaettavaksi ja jako tapahtui tarkemmin kuin nykyisillä supertietokoneilla. Idea oli siinä, että se, joka ei jakanut limpparia sai valita ensin kumman lasin ottaa.

Joskus 1970-luvun puolessa välissä tuli Nyhtänköljään Aku Ankka-limppari joista pikku-Ykän suosikki oli – niin kuin jäätelössäkin – päärynä:

Coca-Colaa Perskeleillä ei ollut koskaan. Sen sijaan vappuna oli yllin kyllin äiti-Perskeleen tekemää simaa:

Vapuissakin oli silloin hieman toisenlainen twängi kuin nykyisin eli kyse ei ollut pelkästä karnevaalimeiningistä vaan se vappumarssin seuraaminen oli silloin olennainen osa. Moni perheenisä kyllä seurasi sitä varsin punasilmäisenä mutta sehän taas kävi mukavasti sävy sävyyn kulkueitten punalippujen kanssa.

Edelleenkin: mikä on erikoista namimelliä ja mikä arkipäivää? Limonadi on hyvä esimerkki. Vielä Kekkoslovakian aikaan puoliksi jaettu sittispullo oli spesiaalia. Nyt perheenäiti saattaa nykäistä kaupassa mukaansa keissin jossa on kuusi puolentoista litran limpparipulloa. Ei se ole enää spesiaalia. Se on arkipäivää. Siinä limpparin ja mehun välimaastossa oli sitten Rymd-juomatiiviste:

Tätä oli tarjolla kotona ja erityisesti kesäisillä mökkireissuilla. Eihän Perskeleillä omaa mökkiä ollut mutta Oy Firma Ab:n kautta niitä sai vuokrattua hyvinkin kohtuuhintaan. Rymd oli kevyt kantaa ja siitä sai mehua kätevästi.

Spesiaalia oli myös silloin kuin joskus 1970-luvulla maahan tuli NamiNami-vanukkaat. Suklaata ja vaniljaa.

Nämä eivät ole niitä ihan originaaleja mutta vanhempaa kuvaa ei interwebin ihmeellisestä maailmasta löytynyt.

Perskeleillä noita NamiNameja oli aika harvoin, johtuen siitä että äiti-Perskeles teki niin suklaa- kuin vaniljavanukkaita itse. Ja nehän olivat kaupan tavaraa parempia. Erityisen maistuva oli vanukkaan hieman kuivunut päällinen eli ”kettu”. Siihen aikaan tietysti hankittiin namimellejä omin päinkin vaikka namimellin määritelmä nykypäivään nähden oli varsin venyvä. Omenavarkaus, porkkanavarkaus, hernevarkaus. Ja sitten tietysti mansikkamaito. Metsämansikoita pujoteltiin timoteihin, laitettiin lautaselle, maitoa sekaan (totta kai sitä punaista kulutusmaitoa) ja sitten hieman sokeria päälle. Siitähän ei namimelli enää parantunut.

Toinen lautaselta syöty namimelli oli ”penkkivelli” eli kaurahiutaleita, maitoa ja sokeria. Mahtaako joku lukija olla syönyt sellaista? Penkkivelli oli eräänlainen murojen korvike ja se varsinainen namimellimuro jota joskus Perskeleille ostettiin oli Puf-murot. Niistäkään ei tämän kummempaa kuvaa enää löydy:

Nuo Lif-murot olivat puolestaan kauramuroja. Vaan entäs sitten pastillit? Palataan kustannustehokkuuteen. Merkkarit hakkasivat siinä kaikki muut mutta olihan pastilleja toki. Tosin ne olivat ehkä hieman enemmän aikuiseen makuun. Moni asia olis luonnollisesti jäänyt tekemättä jos ei olis ollut sitä kuuluisaa Sisua:

Toinen sen ajan mainio pastilli joka maistui sitten myöhemmin vanhemmalle Ykälle oli Stop. Harmi että senkin valmistus on loppunut:

Ja tietysti tähän täytyy laittaa mainio Ajax-pastillimainos. Ei siksi että pikku-Ykä niistä olisi niin ihmeemmin välittänyt mutta ai kuinka kaunista triggeröitymistä sellainen nykypäivänä aiheuttaisi:

Vaan jos pastilleista puhutaan niin nöösipojathan osasivat käydä apteekissa ostamassa Apteekin Salmiakkia:

Sitä myytiin irtotavarana paperipussissa ja se oli myös mukavan kustannustehokasta. Spesiaalitapauksissa (esmes syntymäpäivinä) vanhemmat sitten ostivat Ranskalaisia Pastilleja:

Mainittakoon vielä se hampaisiin niin herkästi takertuva Chewits-toffee:

Sekä tietysti se alkuperäisillä tunnuksilla varustettu laku. Nykyisinhän sekin on rasismiruunattu koska joku otti ja triggeröityi:

Entäs suklaata? No olihan sitä. Lähinnä jouluna ja syntymäpäivänä. Fazerin sinistä valmiiksi kuppiin paloiteltuna ja sitten 1970-luvun lopulla alkoi joululahjana tulla mainioita Budapest-konvehteja. Mutta kioskimyynnissä oli mainioita Tupla-patukoita jo silloin. Nyrkillätapettavat eivät niitä kovin paljoa ostelleet sillä merkkarit olivat kustannustehokkaampia mutta olihan Tuplalla varsin hyvä mainosvideo eli Tupla-City:

Nykyisin tuosta videosta pyörii jotenkin mielessä oma versio jossa puhutaan kovasti monikuristavasta Hufvudstadsbladetista:

Höblä-city on Suomessa kaupunki

Ja tässä on kaupungin sheriffi

Siellä kaikilla höblästi mukavaa on

On elo höblästi huoleton

Tämä onni kai höblästi jatkua vois

Jos ei Suomessa ilkeitä persuja ois

Ne veivät kaupungin höblät pois

Jos tietokoneita paremmin osaava lukija väsää tuosta videon niin nostanpa lätsää.

Että kekkoslovakialaisen hirvittävyyden koko kuva tulisi esille niin tulee muistuttaa että meilläpä möllipojilla oli myös lakritsitupakkaa:

Varsinkin kylmillä keleillä kun sen lakritsipötkön läpi puhalteli niin sehän näytti melkein siltä kuin oltais polteltu oikeaa tupakkia. Mitä me ei silloin tietenkään vielä uskallettu tehdä. Valitettavasti myöhemmin sitä tuli uskallettua eikä voimasavuke Bostonista ole vieläkään päässyt eroon. Mutta Kekkoslovakian namimelleistä täytyy muistaa lähikauppamme jossa oli pari kertaa viikossa tuoreitten hillomunkkien päivä:

Niitten tuoreitten ja äärimmäisen hyvänmakuisten munkkien hinta oli 40 penniä ja möllit saivat kerättyä tyhjiä pulloja sen verran että ainakin yhden, usein myös kaksi munkkia sai ostettua. Mikäs niitä oli koulusta kotio tullessa natustellessa. Munkinhimo allekirjoittaneella hävisi sitten intissä sillä siellä niitä tuli syötyä kyllästymiseen saakka. Ihan hyviähän ne sotkunkin munkit kyllä sinänsä olivat.

Tietysti Kekkoslovakian namimelleihin pitää lukea myös pop cornit jotka tulivat Perskeleille joskus vuonna 1978. Ne tehtiin tietysti kattilassa (ei silloin mitään mikroaaltouuneja ollut) ja mm. pikku-Ykä totesi maistellessaan tuota uutta herkkua että täähän lähentelee taivasta.

Kun siirryttiin aivan sinne 1970-luvun loppupuolelle niin kioskeihin ilmestyi sitten se uusi suosikki eli pehmisjäätelö. Sitä natustellessa saattoi tuumia että tää on pojat nykyaikaa tämä:

Kun näistä namimelleistä puhutaan niin nehän ovat kovasti sokerisia mutta kun niitä oli Kekkoslovakiassa vielä varsin rajoitetusti niin eihän ne möllipoikien eikä muittenkaan kuntoa kovin romahduttanut. Varsinkin kun silloin lähinnä touhuttiin ulkona eikä plärätty älypuhelinta. Tietysti virallinen Suomi toimi jo silloin sokerin kiroja vastaan ja pikku-Ykäkin oppi harjaamaan hampaansa uudella nykytystyylillä ynnä fluorihammastahnalla. Lisäksi koulussa muistaakseni kerran viikossa purskuteltiin suussa fluoriliuosta minuutin verran. Se maistui ihan helvatun pahalle ja totta kai siinä yritettiin ilveillä niin että joltain toiselta ne liuokset purskahtaisi lattialle. Aika usein onnistuttiinkin.

Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu.

Mutta mikä oli parasta niissä Kekkoslovakian namimelleissä? Tietysti se, että ne olivat joka kerta ekstraa. Ne eivät olleet arkipäivää. Jos asia on itsestäänselvyys, niin eihän sitä osaa arvostaakaan. Se unohtuu nykypäivänä kovin monelta ihmiseltä. Se Kekkoslovakiasta taas tällä kertaa ja siirrytään takaisin nykyiseen Suomeen jossa leipä vähenee mutta sirkushuvit lisääntyy.

HERTTAREETI

Huitsinnevadan Örnätjärvi, näitä päiviä…

Örnätjärveläisen omakotitalon saunan piipusta kohoili taas kerran puusavua. Samoin sitä kohoili talon vieressä sijaitsevasta grillikodasta jossa myös paloi iloinen tuli. Örnätjärvellä oli tässä tammikuussa selvästi vähemmän lunta kuin yleensä mutta olihan sitä sen verran kumminkin että tulen loimu heijastui mukavasti hangen pinnasta. Grillikodassa istuivat saunatauolla Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka hörsivät Tsuhnan Kostoa, polttivat voimasavuke Bostonia ja – ryökäleet – lisäsivät aika ajoin palamaan lisää puuta vaikka se tuottikin pienhiukkasia ja kiihdytti sen myötä sitä sun tätä hirvetääkamalaa ynnä vielä määrittelemättömiä maailmanlopun pahoja ja julmia siemeniä. Ettäs kehtasivat. How dare you?

Ykä ja Lötjönen olivat olleet aikaisemmin päivällä viemässä kuorman polttopuuta Pahan leijan suon vieressä sijaitsevalle laavulle. Laavu oli osa Örnätjärven suojelukaartin ylläpitämää uittamispaikkaa jossa epätoivottuja ja häiriökäyttäytyviä maakunnan ulkopuolisia vieraita käytettiin kaulaa myöten hieman suossa jäähtymässä. Toimenpiteestä käytettiin kaikkialla Pinnanmaalla termiä ”ympäristöoppia ja askartelua”. Sinänsä näitä uittamispaikkoja ei oltu aikoihin tarvittu sillä leikkipartisaanitoiminta keskittyi turvallisemmille alueille. Olivat oppineet että Pinnanmaalla ei olla kovin vieraanvaraisia ja vielä vähemmän ollaan tiedostavia.

Joka tapauksessa halkojen kuskaamisessa oltiin saatu alulle hyvä hiki jota jatkettiin Perskeleitten saunassa ja nyt oli vuoro löylyjen jälkeisen vilvoittelaation jonka aluksi Lötjönen sytytti voimasavuke Bostonin ja kysäisi Ykältä:

- Tiedäkkös Ykä, että minkälainen todennäköisyys on saada korttipakasta kertajaolla herttareeti? Siis oikein semmonen kuningasreeti, kympistä ässään?

- Jaa… enpä ole aatellu. Mutta kyllähän se aika epätodennäköistä on. Sen minkä olen korttia pelannut niin mulla on tainnut olla reeti yhden ainoan kerran. Eikä sekään ollut niin hertta- kuin kunkkureetikään. Enkä minä saanut pottia silläkään kun muilla oli ihan paskat kädet ja mulla taisi pokerinaama pahasti pettää.

- Minä sen laskin tossa päässäni, tai no, mitä laskenut, lunttasin aikaisemmin interwebin ihmeellisestä maailmasta ja sen sauma on 1:650.000.

- Aika epätodennäköistä siis.

- Joo, mutta tuumasin keskenäni että nimenomaan täällä Suomessa on olemassa poliittinen herttareeti jonka järjellä selitettävä todennäköisyys on vielä sitäkin pienempi.

- Hähhää, taidanpa arvata mitä tarkoitat. Meinaatkos sitä huulipunareetiä?

- No sitäpä just. Meinaan mietipä hei, kuinka suuri todennäköisyys on sille että maassa on hallitus, jossa on viisi puoluetta jonka ykkösministereistä ensimmäinenkään ei ymmärrä karttapalloa ja ennen kaikkea sitä että minnekäs se Suomi siellä sijoittuu?

- Totta puhut. Kuuluu sarjaan ”mikään ei ole mahdotonta, mutta on asioita jotka ovat äärimmäisen epätodennäköisiä”. Tosin paradoksia hieman selittää se, että siitä herttareetistä neljä on ns. nuoria älykkäitä naisia sillä älykkyyshän on uudelleen määritelty ja muutettu hokeman toistamiseksi ja yksi on puolestaan vanhempi rantahurri joitten puolue ei ole koskaan sanonut ei millekään hysterialle kunhan ne vaan saavat olla siinä mukana ja päättävissä asemissa. Mutta joo, sillä herttareetillä on menossa uskonnollinen ilmastomissio joka vie sen vähäisenkin ajatteluenergian kokonaisuudessaan. Se missio on maailmanlaajuinen, tosin se on herttareetin mielestä maailmanlaajuisuudestaan huolimatta nimenomaan suomalaisten vastuulla ja kun karttapalloa ei tunneta niin kovin moni asia onkin sitten haram. Pahasti haram. Totaalisen haram. Bensiini on haram.

- Öljy yleensäkin on haram. Niin dieselkoneessa kuin kodin lämmittämisessä.

- Ydinvoima on haram.

- Vesivoima on haram.

- Puu kaikissa muodoissaan on haram.

- Hiili on haram.

- Turve on tuplasti haram.

- Ja looginen ajattelu on triplasti haram.

- Niin että eihän jäljelle sitten jää kuin tuuli-, aurinko- ja moraalisäteilyenergia joitten myötä Suomen muuttaminen hiilijalanjäljettömäksi onnistuu ennen pitkää ihan itsestään. Jos herttareeti pääsee mielensä päähän.

- Joo. Herttareetin kansainvälinen ilmastomissio on silloin toteutettu. Tosin sen kansainvälinen vaikutus on nolla. Tai oikeastaan miinus. Eihän se Suomessa lopetettu teollisuus minnekään häviä. Se vaan siirtyy toiseen paikkaan ja saastuttaa monta kertaa enemmän kuin Suomessa. Mutta eihän tässä mistään maailman pelastamisesta olekaan kysymys. Vaan enempi uskonnosta. Suomalaisten tulee repiä ihokkaansa, suorittaa katumusharjoitukset ja paastota itsensä hengiltä armahtaakseen jotkut muut omista synneistään. Ja uskotella vielä itselleen että touhussa on järkeä. Mutta eihän tääkään vielä riitä. Herttareetin järjellä ajateltava todennäköisyys putoaa vielä entisestään sen toisen hysterian ja paradoksin myötä.

- Hjuu… samalla kun suomalaisten hiilijalanjälkeä pitää armottomasti pienentää, niin maahan pitää köijätä aina vain lisää väestöräjähdyksen tuottamaa kehitysmaalaista ylijäämäväestöä monikymmenkertaistamaan omaa hiilijalanjälkeään. Joka edistyksellinen elatusmielettömyys maksetaan vain ja ainoastaan suomalaisten rahoilla jotka puolestaan vähenevät sitä mukaa kun herttareetin ilmastomissio etenee. Lisäksi se kyseinen porukka on pirun kova tehtailemaan sekä väkivalta- että seksuaalirikoksia mutta sehän ei ole herttareetille ongelma vaan se, että suomalaiset arvostelevat vallitsevaa tilannetta. Ja se arvostelu pitää muuttaa rikolliseksi oikein lailla.

- Kuinkas todennäköisenä pitäisit – noin pokerimielessä – tämän potpurrin mahdollisuutta?

- Niin no joo, jos asiaa oltaisiin kysytty vielä 1980-luvun suomalaisilta niin ne olisivat todenneet yhteen ääneen kommunistista kokoomuslaiseen että moisen kehityksen todennäköisyys on nolla. Tuo on pelkkää dystopista scifiä. Ei noin koskaan tapahdu. Ei noin hulluja päättäjiä ole eikä tule. Mutta toisaalta me ollaan eletty jo pitkään ajassa jossa epätodennäköisin vaihtoehto muuttuu päivä päivältä todennäköisemmäksi. Edistyksen, kehityksen ja tiedostavuuden aikaa, you know.

- I know. Tarkemman todennäköisyyslaskemisen voi jättää matemaatikoille mutta ilman numeroitakin voi todeta että maassamme on vallassa vielä Kuusisen hallitusta vaarallisempi hallitus. Meinaan, Kuusisen hallitus ei päässyt Terijokea pidemmälle kun tsuhna pani hanttiin. Huulipuna- ja herttareetihallitus sen sijaan on Helsingissä ja tukevasti vallan kahvassa kun tsuhna äänesti sen valtaan. Ja sille Kuusisen hallitukselle olisi riittänyt se, että se olisi saanut ryöstää Suomen elinkeinoelämän yleisneuvostolaiseen käyttöön. Tämä herttareeti taas haluaa lopettaa suomalaisen elinkeinoelämän kokonaan.

- Jep. Tilannetta voisi verrata siihen että lapsilauma on päästetty panssarivaunun ohjaimiin bensa-aseman pihalla. Eli kusessa ollaan.

- Voihan lärse.

- Voihan släska.

- Voihan villu.

- Voihan mulli.

- Voi hewletin hewletti.

- Voi packardin packardi.

Toverukset asettelivat grillikodan tulisijaan muutaman klapin seuraavaa taukoa odottamaan. Sitten he siirtyivät takaisin löylyyn, avasivat uudet Tsuhnan Kostot, heittivät tsössiä ja tuumivat korttitermeillä että viime kertaisessa vaalipokerissa utopistit todellakin saivat sen kauan odottamansa herttareetin ja tavalliset kansalaiset pelkän seiskahain. Vaan kuka piru ne kortit jakoi? Se taisi olla ne tavalliset kansalaiset itse. Ehkä nyt saadaan sitä mitä osa kansasta typeryyttään tilasi.

Totesivatpa häiskät vielä sen, että ehkä huulipunahallituksen myötä – ainakin kun historiantutkijat vallitsevaa aikaa sitten joskus tulevaisuudessa tutkivat – Suomi siirtyi hyödyllisten idioottien aikakaudesta itsetuhoisten idioottien aikakauteen. No, seuraavalla vilvoittelaatiotauolla olisi kuitenkin tarjolla tulilla tehtyä lenkkiä. Sitä iloa ne perkeleet eivät olleet vielä saaneet kielletyksi.

Suomen historian kallein ja vaarallisin herttareeti.

HYVÄÄ TAMMISUNNUNTAITA

Tänään, 26.1. vietetään jälleen kerran Tammisunnuntaita. Tammisunnuntai on vanha perinne ja sitä kannattaa ehdottomasti viettää edelleenkin. Sehän johtaa pohjansa siitä, että sunnuntaina, 27. tammikuuta vuonna 1918 alkoivat suojeluskunnat riisua aseista venäläisiä varuskuntia. Tammisunnuntaita on sen jälkeen vietetty tammikuun viimeisenä sunnuntaina.

Ensimmäisenä toiminnan aloittivat Laihian suojeluskuntalaiset jotka riisuivat aseista venäläisen Hulmin varuskunnan. Karjalassa näitä toimia oli alkanut jo hieman aiemmin. Samaan aikaan punaiset puolestaan aloittivat aseellisen kapinan Suomen laillista hallitusta vastaan ja alkoi sisällissota minkä valkoiset onneksi voittivat ja pelastivat Suomen suomalaisille.

Miksi tammisunnuntaita kannattaa jokaisen muistaa? Tietysti siksi, että siinä on kyse yhdestä Suomen historian suurimmista tapauksista ja silloin kannattaa muistaa sekä sodan voittanutta että hävinnyttä osapuolta. Historiaa ei kannata unohtaa ja täällä voiman pimeällä puolella on sekä punaisten että valkoisten jälkeläisiä yhdessä ja sulassa sovussa. Ja nykypäivänä sitä tietysti kannattaa viettää myös siksi että muuan Oula Silvennoinen valtamedian komppaamana ei hyväksy, että kyseistä juhlaa vietetään eli hän haluaa että historiaa muistetaan vain hänen hyväksymällään tavalla. Kyseinen Silvennoinen toteaa:

Reaalimaailmasta Silvennoinen nostaa esiin hankkeet elvyttää toisen maailmansodan jälkeen poisjääneitä valkoisen Suomen juhlapäiviä.

– Vietetään tammisunnuntaita, käydään Eugen Schaumanin haudalla tai Pohjan Poikien muistomerkillä. Kaikki ne ovat esimerkkejä yrityksestä elvyttää maailmansotien välistä muistikulttuuria ja vastakkainasettelua.

Ja Yle tietysti komppaa otsikollaan:

Äärioikeistotutkija näkee nykyajassa merkkejä 1930-luvulta – "Vietetään tammisunnuntaita ja käydään Eugen Schaumanin haudalla kuin elettäisiin taas valkoisessa Suomessa"

Niin Silvennoinen kuin Ylekin puhuvat paskaa eli tammisunnuntaita on kyllä vietetty säännöllisesti. Ei sitä olla elvyttämässä koska ei sitä tarvitse elvyttää. Se elää muutenkin.  Ja hotellin respan käsityksen mukaan Suomi ei ole edelleenkään muuttunut punaiseksi Suomeksi. Punaiset eivät nimittäin voittaneet sisällissotaa vaikka niitten henkisten perillisten hinku historian uudelleenkirjoittamiseen onkin kova.

Viettäkäämme siis tammisunnuntaita kukin tahollamme. Ihan senkin vuoksi että joku vihervasemmistolainen jätkän räkä ei saa omia itselleen oikeutta määritellä mitä me saamme arvostaa ja mitä emme. Kyseinen häiskä ja häntä hypettävä valtamedia eivät ole viranomaisia. Ei heitä tarvitse totella. Heitä ei tarvitse edes ottaa vakavasti.

Hyvää tammisunnuntaita kaikille lukijoille.

TUNNETIETEEN YLIOPISTO

Tässä aivan hiljattain kirjoitin fiktiivisen kirjoituksen rasismintutkijoista jotka etsivät rasismia lampaan raivolla. Koska elämme maassa jossa todellisuus ajaa fiktiosta oikealta ohi tuo kirjoitus muuttui sitten hetkeä myöhemmin likimain todeksi. Eli Itä-Suomen yliopisto tarjoaa suoritettavaksi nettikurssia ”Antirasismin perusteet”. Kurssin kohderyhmänä ovat opettajat, nuorisotyöntekijät, sosiaalialan työntekijät, kansalaisjärjestöissä toimivat sekä muut erilaisten ihmisryhmien kanssa työskentelevät ammattilaiset tai sellaisiksi kouluttautuvat opiskelijat.

Kurssin punainen lanka löytyy kätevästi seuraavasta:

Jotkut arjen rasismin muodoista on selkeästi kriminalisoitu Suomen lainsäädännössä, kun taas toisten muotojen tapauksessa laki ja sen tulkinta ovat osittain epäjohdonmukaista. Esimerkiksi nimittelyn, katseiden, eleiden ja ilmeiden rasistisuuden voi arvioida parhaiten vain niiden kohde: jos yksilö, johon teko kohdistuu, määrittelee teon rasistiseksi, kysymyksessä on rasismi riippumatta tekijän aikeista.

Eli toisin sanoen kurssilla tarjotaan rasismin absoluuttinen määritelmä. Mikä tahansa on rasismia, jos se vaan tunnetaan rasismiksi. Se kuuluisa tunne riittää ja rasismin kovaäänisellä tuntemisellahan Suomessa voidaan saada aikaan menestyksekäs ura.

Allekirjoittanut on sen verran vanhaa ikäluokkaa että olen pitkään – varsin naiivisti, tunnustan – ajatellut yliopistojen olevan paikkoja, joissa harjoitetaan tiedettä. Yhteiskunnallisten ”tieteitten” myötä yliopistot ovat siirtyneet tunteen ja uskomusten puolelle. Joten eikö noita tiedekuntia voisi alkaa nimittää ihan rehellisesti uusteologisiksi tiedekunniksi? Faktoillahan tässä maassa ei ole enää niin väliä ja niitten häiritsevä lausuminen pyritäänkin kieltämään vihapuheena.

Arvatkaapas muuten  ketkä kustantavat tuonkin kurssin?

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA CXVIII

1. Kohti vihreää valpoa

Tässä on sitten käymässä juuri niin kuin viime vuoden puolella veikkailtiin eli sisäministeri Maria Ohisalo (vihreät de röda) on nimittämässä sisäministeriön kansliapäälliköksi yhdenvertaisuusvaltuutettu Kirsi Pimiän (myös vihreät de röda) vaikka ehdolla olisi ollut huomattavasti kokeneempi suojelupoliisin tämän hetkinen päällikkö Antti Pelttari.

Sisäministeriön kansliapäällikkö on yksi Suomen tärkeimpiä virkoja joten on hyvä muistuttaa mitä kyseinen Kirsi Pimiä on loihelausunut:

Sokea piste yhdenvertaisuusasioissa on se, että ajatellaan yhdenvertaisuuden olevan sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

Kummasti tulee mieleen se, mitä Orwellin Eläinten vallankumouksessa puhuttiin tasa-arvosta. Sopiiko kyseinen nainen noin korkeaan virkaan? Ohisalon mielestä epäilemättä sopii.

Harvoin hotellin respassa ollaan samaa mieltä valtamedian edustajan kanssa mutta toimittaja Lauri Nurmi lienee hyvinkin oikeassa todetessaan:

Vihreä kansliapäällikkö rajoittaisi merkittävällä tavalla perussuomalaisen sisäministerin tosiasiallista valtaa.

Samaahan haikaili kepun pää-äänenkannattaja Suomenmaa joka viime vuoden puolella totesi että tietyt lait, käytännöt ja instituutiot tulee säilyttää samanlaisina vaikka kansallismieliset saisivat huomattavan vaalivoiton. Järjestelmäpuolueelle demokratia on hyvä asia ainoastaan silloin kun se palvelee Järjestelmäpuoluetta. Ja ehkä vihreissäkin tajutaan että se saattaa nyt olla valtansa huipulla joten nyt on taottava kun rauta on kuumaa. Ihan ymmärrettävää sinänsä. Tosin sillä vihreiden kuumalla raudalla poltetaan tavallisten suomalaisten persnahkoja.

Vihervasemmisto varoittaa että ilmassa on 1930-luvun kaikuja. Hotellin respassa nähdään että ilmassa on enemminkin 1940-luvun loppupuolen kaikuja. Silloin maassa oli punainen Valpo ja metelöitiin että Tshekkoslovakian tie on meidänkin tiemme.

2. Mikä ihmeen ilmiö?

Viimeisen gallupin mukaan perussuomalaiset ovat selkeästi Suomen suurin puolue tosin ei noillakaan lukemilla vielä mitään aikaiseksi saada. Niitten tulisi olla paljon suuremmat. Valtamedia taas puolestaan ihmettelee demareitten alhaista suosiota joka on siis gallupissa 15,1 pinnaa. Iltalehti ihmettelee:

Pääministeri Sanna Marinin ympärille muodostunut ilmiö ei ainakaan vielä näy siis puolueen kannatuksessa.

Mikä ihmeen Sanna Marin-ilmiö? Onko ilmiö ilmiö silloinkin kun se on ilmiö vain valtamedian vihervasemmistolaisisten edustajien korvien välissä? Mitä tulee demareitten viimeisiinkin duunarikannattajiin niin heistä voi todeta että bensan hinta ei ole heille yhdentekevä eikä pakotettu ilmastohysteria elämän ykkösprioriteetti. Viimeistään ”Sanna Marin-ilmiön” myötä he hoksaavat että demarit ovat vain akateemisten naisten Tupperware-kestit joilla ei ole mitään kosketuspintaa tavallisen ihmisen elämään.

Bay City Rollers oli ilmiö. Tosin huomattavan vaaraton. Siihen osallistuminen kun oli vapaaehtoista.

3. Kansalaisuus ja muoviämpärit

Lukijat tietävät vallan mainiosti että Suomen kansalaisuuksia on jaettu jo 1990-luvulta alkaen kuin muoviämpäreitä joittenkin markettien avajaisissa. Nyt eletään asian suhteen harvinaisen vaarallisia aikoja sillä Invaasio 2015:n myötä tulleet jätkät ovat asuneet maassamme sen vaaditun ajan että he voivat hakea Suomen kansalaisuutta. Valtamediakin uutisoi:

Vuonna 2019 Suomen kansalaisuutta haki 1 588 irakilaista, kun vuonna 2018 Irakin kansalaiset jättivät 972 hakemusta.

Viime vuonna pysyvää oleskelulupaa haki 3 248 Irakin kansalaista, kun vuonna 2018 luku oli 735. Yhteensä pysyvää oleskelulupaa haettiin viime vuonna 11 699 kertaa.

Suomen kansalaisuus myönnettiin yhteensä hieman yli 10 000 henkilölle vuonna 2019, kun edellisvuonna kansalaisuuksia myönnettiin runsaalle 9 600:lle.

Irakilaisten tekemien hakemusten määrän kasvu johtuu siitä, että vuonna 2015 Suomeen saapuneet ja myöhemmin turvapaikan saaneet henkilöt voivat nyt hakea Suomen kansalaisuutta tai pysyvää oleskelulupaa.

Molemmissa tapauksissa asumisaikavelvoite kansainvälistä suojelua saaneelle on neljä vuotta. Suomeen saapui vuonna 2015 yli 32 000 turvapaikanhakijaa, joista suuri osa oli irakilaisia.

Tulee muistaa, että kun jätkällä on leima paperissa ja Suomen passi taskussa niin se on suomalaisten osalta game over. Jätkä saa perseillä täällä niin paljon kuin huvittaa eikä häntä voi enää mitenkään karkoittaa. Ja siellä Al-Holin leirillä on vieläkin ”suomalaisia” naisia joille valtakoneisto on jostain täysin käsittämättömästä syystä myöntänyt Suomen kansalaisuuden.

Hotellin respassa ajatellaan että myönnetty kansalaisuus ei missään nimessä saa olla automaatio ja se vaadittava neljän vuoden notkumisaika on naurettava. Kansalaisuus tulisi myöntää ainoastaan poikkeustapauksille palkintona pitkäaikaisesta asiallisesta ja Suomea hyödyttävästä elämisestä. Jos tänne saapunut elää vain sosiaaliturvalla niin kansalaisuutta ei tulisi myöntää koskaan. Valitettavasti niin nykyinen kuin usea sitä edeltänyt hallitus ajattelee toisin ja Suomen kansalaisuus on halpaa aletavaraa. Sillä varmistetaan ikuisen elatusautomaatin jatkuminen niin sällille kuin häntä seuraavalle sukupolvelle. Ja Suomen passilla voi mukavasti lomailla siinä maassa mistä on lähtenyt, esim. Somaliassa. Maassa jonka turvattomuuden vuoksi sitä turvapaikkaa Suomesta alun perin haettiin.

Nykyaikana Suomi todellakin on koko maailman sosiaalitoimisto. Tyhmä ei ole se, joka pyytää. Tyhmä on se, joka maksaa. Ja Suomessahan niitä maksajia riittää. Tai ainakin niitä, jotka pakottavat toiset maksamaan.

JOTAIN IHAN MUUTA LXXV

Koska nykypäivän vallitseva todellisuus on tällaiselle käppäukolle ja setämiehelle aika ajoin sen verran hapokasta ettei auta Pepcid, ei Somac eikä vanhan ajan Hota-pulverikaan niin täytyy välillä pyörähtää menneessä eli tälläkin kertaa jatkosodan ajassa. Ei sekään aika ollut varsinaisen viihtyisää eikä varsinkaan turvallista mutta ainakin silloin tiedettiin että mikä maata uhkasi ja mitä sille uhalle on tehtävä.

Käydään siis läpi taas niitä ilmavoimien käyttämiä vainolaisen karkoittamisvälineitä ja tällä kertaa on esittelyssä pommikoneet ja hieman osastoa ynnämuut. Koneitten lukumäärä on peräisin ilmavoimien omilta sivuilta ja muut tiedot hieman sieltä sun täältä eikä tälläkään kertaa ole tarkoitus tehdä täydellistä teknistä manuaalia kun lukijoissa on kuitenkin sellaisia joilla on huomattavasti laajempi tieto asiasta kuin minulla eikä kirjoitusta muutenkaan viitsi turvottaa kirjan mittaiseksi.

Jatkosodan alussa pommituskalusto oli oikeastaan sotasaaliskoneita lukuunottamatta samanlainen kuin talvisodassa. Eli ykköstykkinä oli jo vanhentunut Bristol Blenheim:

Konetta käyttivät Lentolaivue 42, Lentolaivue 44, Lentolaivue 46 ja Lentolaivue 48. Myös talvisodassa käytetyt Fokker C.X-koneet jatkoivat tiedustelu-, tulenjohto- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä:

Koneet palvelivat Lentolaivue 12:ssa ja sitä käytettiin mm. Tuulosjoen ylittämisen tykistökeskityksen tulenjohtamisessa. Koneella saavutettiin jatkosodassa jopa yksi ilmavoitto. Myös Fokker C.VE ja Blackburn Ripon koneet olivat vielä käytössä tiedustelu- ja ajoittaisissa pommitustehtävissä. Riponeilla myös huollettiin suomalaisia kaukopartioita.

Jatkosodan alussa Blenheimien lisäksi varsinaisia pommikoneita olivat sotasaaliina saadut vihollisen Tupolev SB-2-koneet:

Miehistö: 3

Huippunopeus: 450 km/h

Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä

Suurin pommikuorma: 600 kiloa

Koneita saatiin sotasaaliiksi sekä omien alasampumina että saksalaisten sotasaalisvarikoilta. Koneita oli suomalaisilla käytössä kaikkiaan 24 kappaletta ja ne palvelivat Lentolaivue 6:ssa meritiedustelu- sekä syvyyspommitustehtävissä ja koneilla onnistuttiin upottamaan muutama vihollisen sukellusvene sekä yksi rahtilaiva. SB-2-koneitten lisäksi kyseisellä Lentolaivue 6:lla oli kalustonaan muitakin koneita eli kolme saksalaista Dornier Do-22-konetta:

Kolme norjalaista M.F. 11-konetta:

Lisäksi laivueella oli käytössä muutama vanha Ripon ja Koolhoven sekä yksi Heinkel He-59 josta tässä kirjoituksessa lisää myöhemmin. Laivueella oli käytössään myös 5 kpl sotasaaliina hankittua Polikarpov I-153-hävittäjää sekä myös sotasaaliskalustona viisi Beriev MBR-2-lentovenettä:

Näiden lentoveneitten käyttö jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi. Jatkosodan alussa käytössä oli myös raskaampaa sotasaaliskalustoa eli Iljushin DB-3M:

Miehistö: 3

Huippunopeus: 439 km/h

Aseistus: 3 x 7,62 mm konekivääriä ja mahd. 1 x 12,7 mm konekivääri

Suurin pommikuorma: 2.500 kiloa

Koneista osa oli omaa sotasaalista ja osa saatiin Saksasta. Koneet palvelivat Lentolaivue 46:ssa ja niitä oli käytössä kaikkiaan yksitoista kappaletta. Saksasta saatiin myös Lentolaivue 46:n käyttöön neljä kappaletta koneen pitkänokkaisempaa DB-3F-versiota:

Marraskuussa 1941 Suomen ilmavoimat saivat sitten Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin lahjoituksena 15 kappaletta Dornier Do 17-pommikoneita:

Miehistö: neljä

Huippunopeus: 424 km/h

Aseistus: 6 x 7,92 mm konekivääriä

Suurin pommikuorma: 1.500 kiloa

Koneet lennettiin Suomeen vuoden 1942 alussa ja sijoitettiin Lentolaivue 46:een jossa niitä käytettiin lähinnä yö- ja etulinjapommituksiin. Kone oli miellyttävä lennettävä mutta siinä vaiheessa sotaa jo hidas ja vanhentunut. Vuonna 1942 suomalaiset saivat Saksan sotasaalisvarikoista seitsemän kappaletta Petljakov Pe-2-pommikoneita:

Miehistö: 2 – 4

Huippunopeus: 525 km/h

Aseistus: 4 x 7,62 mm konekivääriä ja 1 x 12,7 mm konekivääri

Suurin pommikuorma: 1.000 kiloa

Saksasta hankittujen koneiden lisäksi suomalaiset saivat itse sotasaaliiksi yhden koneen PE-3-rynnäkkökonemallin. Koneet toimivat Lentolaivue 48:ssa pelkästään tiedustelukoneina ja niitten lentotunnit jäivät varsin vähäisiksi huoltovaikeuksista johtuen. Vuoden 1943 lopulla Suomen ilmavoimat saivat sitten käyttöönsä sotien parhaan pommikoneensa eli 24 kappaletta Junkers Ju 88-konetta:

Miehistö: neljä

Huippunopeus: 472 km/h

Aseistus: 5 x 7,92 mm konekivääriä ja 1 x 20 mm tykki

Suurin pommikuorma: 1.500 – 3.000 kiloa (käsittääkseni suomalaiset eivät tuota maksimimäärää käyttäneet)

Siinäpä ne suomalaisten käytössä olleet pommikoneet sitten olivatkin. Mikä oli sitten pommikoneitten merkitys niin talvi- kuin jatkosodassa? Varmaankin suhteellisen pieni sillä suomalaisilla ei ollut sellaista pommitusarmadaa kuin länsiliittoutuneilla. Joka tapauksessa kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana pommittajista koostunut Lentorykmentti 4 teki huikean työn ja täytti varmasti oman osansa vihollisen hyökkäyksen pysäyttämisessä. Ja oman osansa teki tietysti saksalainen Osasto Kuhlmey joka pudotti taistelujen aikana kaikkiaan 577 tonnia pommeja ja jonka pommituskalustona oli Junkers Ju 87 Stuka:

Stuka Immolan lentokentällä kesäkuussa 1944

Sodan alkuvaiheessa legendaarisen aseman saavuttanut Stukakin oli tietysti varsin vanhentunut mutta Kannaksen taisteluissa siitä oli vielä suomalaisille suuri apu. Siirrytään sitten pommareista osastoon ynnämuuta ja ensin esitellään sissit:

Jaa, ei nyt ihan näitä. Mutta melkein. Ilmavoimat nimittäin kuljettivat kaukopartioyksiköitä kauas vihollisen selustaan ja sieltä pois sekä pudottivat niille varustetäydennyksiä. Varsinaisesti tehtäviin käytettiin kahta konetyyppiä. Toinen oli saksalainen Heinkel He 115:

Koneella voitiin kuljettaa maksimissaan 14 partiomiestä varusteineen. Suomalaisilla oli näitä koneita kaikkiaan kolme kappaletta. Toinen samassa käytössä ollut konetyyppi oli Heinkel He 59:

Kone kuljetti 13 partiomiestä varusteineen. Tässä roolissa käytössä oli kaksi konetta ja meripelastuskoneina kaksi muuta. Kaukopartiomiehen homma lienee ollut yksi niitä sodan rankimpia mutta kylmähermoisen miehen hommaa on ollut myös lentää noilla koneilla kauas vihollisen selustaan huonosti kartoitetuille korpijärville. Kuriositeettina mainittakoon että samanlaiseen käyttöön saksalaiset tarjosivat suomalaisille sotasaaliiksi saamiaan ranskalaisia möhkäleitä eli Sud-Est LeO H-246-lentoveneitä:

Suomalaisilla oli näitä kolme kappaletta koekäytössä mutta liian suuren syväyksensä ja kokonsa vuoksi se ei soveltunut tehtävään joten ne lennettiin pian takaisin Saksaan. Jos jatketaan kuriositeeteilla niin ne, jotka ovat aikanaan lukeneet Korkeajännityksiä muistavat että niin briteillä kuin saksmanneillakin oli molemmilla semmoiset pikkuiset ja kompaktit koneet joilla lennätettiin kaiken maailman vakoojia ja erikoismiehiä sinne sun tänne. Briteillä oli Westland Lysander ja sakemanneilla Fieseler Storch. Mutta suomalaisillapa oli niitä molempia.

Näitä Lysandereita suomalaisilla oli kaikkiaan kaksitoista kappaletta. Niistä oli sodan lopulla lentokuntoisena enää yksi.

Storcheja suomalaisilla oli kaksi joista toinen palveli yhteyskoneena aina vuoteen 1960. Ja kun tämän tyyppisistä koneista on puhe niin olihan suomalaisilla käytössään neljä sotasaaliina saatua ”hermosahaa” eli Polikarpov U-2-konetta:

Jatkosodan hävittäjiä koskevassa osassa esiteltiin piirustuspöydälle jäänyt hävittäjä VL Puuska. Piirustuspöydälle jäi myös kotimainen pommikone eli VL Vihuri:

Koneen olisi ollut tarkoitus perustua brittiläiseen De Havilland Mosquito-koneeseen ja se oli tarkoitus varustaa saksalaisilla Daimler-Benz DB 605-moottoreilla. Suunnitelmana oli rakentaa kaikkiaan 60 Vihuria vuoden 1948 puoleenväliin mennessä mutta kun ilmavoimat saivat Junkers Ju 88-koneita niin projekti haudattiin. Niin että sekä VL Puuska että VL Vihuri ovat päässeet tositoimiin vain erään viha-ajattelevan käppäukon fiktiivisessä kirjoituksessa.

Tässähän näitä taas tällä erää. Jatketaan taas joissain merkeissä. Tässä kovasti hapokkaassa vallitsevassa todellisuudessa.