torstai 12. joulukuuta 2013

JOTAIN IHAN MUUTA XVIII

Eli kuinka eräs elokuvasarja jäi tekemättä

Hope, Washington, Yhdysvallat, joskus vuonna 1982


Yksinäinen mies käveli maantietä eteenpäin. Hän oli ylittänyt kunnanrajan puolisen tuntia aikaisemmin. Hänellä oli selässään reppu ja päällään armeijan maihinnousutakki. Hänen tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ruokkoamaton. Kävely ei haitannut miestä. Hän oli tottunut tällaiseen tylsän toistuvaan suoritukseen. Sumuinen ilma lupaili pian alkavaa sadetta. Senkin kanssa mies pärjäisi. Oli hän tottunut pahempaankin. Tuumihan hän toisaalta, että saattaisihan tuo olla satamattakin. Mies jatkoi kulkuaan, kohti uutta kaupunkia, etsien toivoa ja uutta alkua, mutta varautui samalla uuteen torjuntaan ja pettymykseen. Niin kuin oli tapahtunut monta kertaa ennenkin. Kasvava katkeruus jyrsi pitkää tietä kulkevan miehen mieltä, mutta mies tuumi, että lopullisen periksiantamisen aika ei ollut vielä. Mies oli kärsivällinen, ja kärsivällisyyden hän oli aikanaan oppinut raskaimmalla mahdollisella tavalla.

Tietä pitkin kulkeva mies oli nimeltään John Rambo. Vietnamin sodan veteraani, joka oli taistellut Vietnamissa Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukoissa. Palattuaan kotiin hän oli huomannut, että häntä ei otettukaan vastaan niin kuin toisen maailmansodan tai Korean sodan veteraaneja. Hippikesä oli muuttanut Amerikkaa. Hän ei ollutkaan juhlittu sankari. Häntä pidettiin vain murhaajana. Hän ymmärsi hyvin, miksi niin monen hänen aseveljensä oli vienyt pullo, pulveri ja piikki. Toiset olivat selvinneet, sillä heillä oli ollut ennestään jonkunlainen kiintopiste elämään. Joku palasi isänsä farmille, joku meni tuttuun tehtaaseen. Joillakin oli perhe. Jotkut jatkoivat armeijan palveluksessa.

Rambolla ei ollut kiintopistettä. Hän oli ollut vain sotilas. Nuoresta lähtien. Valtoihin palattuaan hän huomasi olevansa vain työtön. Ja hylkiö. Häntä ei haluttu. Hänen ympärillään näytti olevan huono aura. Tietä eteenpäin kulkiessaan hän tuumi, että jospa edessä olevan Hope-kaupungin nimi olisi enteellinen. Hän ei halunnut muuta kuin löytää paikan, johon asettua. Mutta hän valmistautui taas kertaalleen tylyyn kohteluun ja pettymykseen.

Rambo kuuli takaapäin auton moottorin äänen. Kyseessä oli poliisiauto, ja sitä ajoi paikallinen sheriffi Will Teasle. Teasle huomasi tietä pitkin kulkevan maihinnousutakkisen ja reppu selässään kulkevan leveäharteisen miehen. Tuntematon mies. Mahdollinen ongelma. Teaslen tehtävänä oli ottaa selvää tällaisista asioista ja mahdollisesti reagoida sen mukaan. Teasle mietti hetken, että huudattaako sireeniä kertaalleen, mutta tuumasi sitten, että mitä suotta. Hän ajoi autonsa miehen viereen, pysäytti sen ja avasi ikkunan.

- Mitäs miehiä?

- Sir, nimeni on John Rambo.

- Milläpä asialla?

- Sir, aion kävellä kaupunkiin ja etsiä töitä.

Teasle katseli Ramboa hetken ja sanoi sitten:

- Tiedätkös, Hope on rauhallinen pieni kaupunki, ja me emme välttämättä pidä vieraista. He saattavat tuoda ongelmia.

- Ymmärrän, sir, varsinkin kun vieras on tämän näköinen. Mutta sir, toivoisin teidän muistavan, että leveillä harteilla ei ole koskaan lyöty ketään. Nyrkeillä lyödään. Ja pitkän tukan saa lyhennettyä parturissa. Minä vaan satun olemaan hieman vähissä varoissa.

Teasle katseli vierasta ja puntaroi asiaa mielessään. Sitten hän jatkoi:

- Taidat olla veteraaneja?

- Kyllä sir. Ja nimenomaan sen vuoksi arvostan rauhallista ja tasaista elämää enemmän kuin mitään muuta. Haluaisin vain mahdollisuuden löytää sen.

Teasle mietti taas hetken ja jatkoi:

- Jos hakee töitä, niin täytyy osata jotain. Mitä sinä luulet osaavasi?

- Sir, ruumiillista työtä minä voin tehdä mitä tahansa. Voin talikoida paskaa, kantaa betonisäkkejä ja hakata lautoja seinään. Ihan mitä tahansa. Sitten minulla on myös armeijasta opitut lääkintätaidot. Koneista ymmärrän varsin paljon. Ja sitten, no, aseista minä ymmärrän lähes kaiken mahdollisen, mutta se ei taida tässä tapauksessa auttaa.

- Aseista? Hallitsetko sinä myös asesepän hommat?

- Kyllä sir.

Teasle oli taas hetken hiljaa ja raapi päätään. Sitten hän sanoi:

- Come on in, son.

Rambo seisoi paikallaan ilmeettömänä.

- Se ei ollut käsky, se oli pyyntö. Ja siihen saattaa liittyä tarjous. En ole viemässä sinua putkaan. Jos olisin, tähtäisin sinua jo aseellani.

Rambo näytti rentoutuvan, käveli sitten sheriffin auton toiselle puolelle, aukaisi takaoven, heitti reppunsa sinne ja siirtyi istumaan apukuskin paikalle. Teasle käynnisti auton ja lähti liikkeelle.

- Niin että veteraaneja. Missäs palvelit, jos passaa kysyä?

- Erikoisjoukoissa, sir.

- Niin että taidat olla kovakin heppu?

- Aikanaan kuvittelin olevani. Mutta vietnamilaiset opettivat meillekin realismia. Olen oppinut sen, että jokaiselle löytyy sellainen hevonen, joka jää kengittämättä. Ja ne ovat menneitä aikoja. Niin kuin teille sanoin, minä haluan vain löytää työn ja paikan, johon asettua. Ehkä jopa olla osa jotakin.

Teasle ajoi autoa jonkun matkaa ja puhui sitten taas:

- Kuuntelepas Rambo, ja kuuntele tarkkaan. Ja ajatuksella. Meillä on Hopessa aseliike. Sitä pitää Matt Spencer. Matt on pitänyt liikettä niin kauan, ettei kukaan taida muistaakaan, kuinka kauan. Matt on myös aseseppä. Mutta Matt on myös vanha mies. Hän on etsinyt apumiestä helpottaakseen hommiaan. Ja ehkä jatkamaan hänen työtään joskus tulevaisuudessa. Hänellä ei ole omia lapsia, eikä osaavaa aseseppää kaupungissa ole. Aion nyt viedä sinut hänen luokseen. Ja sen jälkeen kaikki on itsestäsi kiinni.

Rambo katsoi Teaslea, ja hänen ilmeensä oli sekoitus kiitollisuutta ja samalla epäuskoa. Teasle ajoi kaupunkiin, ja pysäytti autonsa aseliikkeen eteen. Rambo katsoi liikkeen kylttiä. Spencer´s Guns, Ammo & Gunsmith. Miehet kävelivät sisään liikkeeseen. Spencer oli pienikokoinen vanha mies, jolla oli naama pysyvässä hymyntirrissä. Teasle sanoi Spencerille:

- Morjens Matt. Olet etsinyt apumiestä. Tässä olisi mies, joka väittää pystyvänsä siihen, mitä olet vailla.

Rambo esittäytyi Spencerille muodollisesti käyttäen sanaa sir. Hän ymmärsi, että tässä vaiheessa on turhaa heittäytyä liian tuttavalliseksi. Spencer katseli Ramboa aikansa, naama edelleen hymyntirrillä ja kysyi sitten:

- Jaa, että sinäkö osaat asesepän hommat?

- Kyllä osaan, sir.

- No, paskaakos me tässä kaupan puolella lätistään, mennään pajan puolelle ja otetaan asiasta selvää. Onkos sulla Will kiire minnekään? Tämä saattaa kestää vähän aikaa.

- No ei tällä hetkellä ainakaan. Ottavathan ne minuun asemalta yhteyden jos tarvetta on.

Spencer ja Rambo siirtyivät liikkeestä pajan puolelle ja seuraavan tunnin ajan sieltä kuului osien loksahtelua, työstökoneitten ääntä sekä Spencerin kovaäänistä narisevaa puhetta ja Rambon hiljaisempia kommentteja. Lopulta miehet palasivat takaisin liikkeen puolelle. Spencer totesi:

- Heppuhan on luonnonlahjakkuus. Palkkasin hänet juuri. Sitten hän katsoi Ramboa ja totesi:

- Tietysti minun täytyy opettaa sinua tämän tiskipuolen hommissa. On kirjanpitoa ja muuta sellaista.

- Sir, teen parhaani.

- Ja palkkahan ei tässä vaiheessa mikään suuri ole.

- Sir, kunhan se riittää elämiseen. Muulla ei ole väliä. Mutta minulla ei ole majapaikkaa.

- Niin, minulla ei ole tarjota kuin tuo sohvanraato tuolta pajan puolelta. Tietäiskös sheriffi jotain?

Teasle mietti hetken ja sanoi sitten:

- Niin no, tuntemamme leskirouva Myrtle Stephenson on etsimässä vuokralaista. Hänen talonsa yläkerta on joutokäytössä.  Ja hän haluaisi nimenomaan miesvuokralaisen.

Rambo katsoi sheriffiä hieman ihmeissään.

- Niin juu, ei hän etsi miestä sen takia, hän on kovasti vanha nainen, ja herttainen sellainen. Mutta hän on ajatellut, että vuokralainen tekisi samalla vähän talonmiehen hommia. Onnistuisiko sinulta sellainen.

- Ilman muuta, sir.

Tähän totesi sitten Spencer, että käykää hakemassa hepulle katto pään päälle, niin marssit sitten huomenna tänne kahdeksalta ja aloitetaan työt.

*

Kaksi tuntia myöhemmin Myrtle Stephensonin talon etuovella.

John Rambo: Sir, en tiedä kuinka paljon voisin teitä kiittää. Vielä hetki sitten minä olin hylkiö. Nyt minulla on työpaikka ja katto pääni päällä. Ja Myrtle on herttainen ihminen.

Will Teasle: Son, voit kiittää minua sillä, että olet luottamukseni arvoinen. Otin ehkä kanssasi tietyn riskin, mutta näytä minulle, että olin siinä oikeassa.

John Rambo: Sir, siitä voitte olla varma. Tulen tekemään parhaani.

*

Kolme viikkoa myöhemmin:

Sheriffi Teasle pysäytti autonsa paikallisen pubin eteen ja päätti käydä katsomassa, että kaikki on rauhallista. Hän aukaisi ulko-oven, ja rauhalliselta tilanne näyttikin. Hän huomasi baaritiskillä John Rambon, joka oli leikkuuttanut pitkäksi kasvaneet hiuksensa lyhyeksi jenkkitukaksi. Rambo istui tiskillä mustan, yhtä leveäharteisen miehen kanssa ja he näyttivät keskustelevan keskenään. Jaa, mutta sehän olikin Tyrone Smith, kaupungin lukion jalkapallojoukkueen valmentaja. Teasle päätti käydä moikkaamassa miehiä.

- Mitäs miehet? Tyrone, näytät tutustuneen Johniin?

Miehet havahtuivat keskinäisestä keskustelustaan ja kääntyivät ympäri sheriffin suuntaan. Molemmat tervehtivät sheriffiä ja Tyrone Smith alkoi puhua:

- Morjens, sheriffi. Joo, tutustuimme viikko sitten. Hän on ehtinyt jo käydä perheeni luona syömässäkin. Muistelimme tässä hieman Johnin kanssa menneitä. Sheriffihän tietää, että minäkin olen Vietnamin veteraaneja, mutta siitä ei ole tainnut olla koskaan puhetta, että minä palvelin Rangerseissa. Niin että taustani on pitkälti samanlainen kuin Johnilla.

- Näin on, sir, jatkoi Rambo. Menneistä ei välttämättä halua puhua kaikkien kanssa, mutta Tyronen kanssa se on jotenkin luontevaa. Hänellä on niin samanlaiset kokemukset.

- Se on varmaan selvää, totesi sheriffi Teasle. Mutta John, kuinka elämä on sinua täällä kohdellut ja kuinka ihmiset ovat ottaneet sinut vastaan?

- Sir, ihmiset ovat olleet minulle käsittämättömän hyviä. Ja aion parhaani mukaan vastata samalla lailla. Tyronen perheeseen ehdin jo tutustuakin, ja kerkesin olla jo pari päivää sitten erään paikallisyhdistyksen talkoissa. Kärräsin ja lapioin laastia. Ja vanharouva Myrtle on tietysti ihan oma lukunsa. Ei minulle ole ollut tarjolla milk and cookies kuin joskus ihan pienenä. Ja aina kun hän tekee ruokaa, hän vaati minut syömään. Täytyy vahtia, ettei ala lihomaan.

- Mutta sehän kuulostaa hienolta, totesi Teasle. Mitenkäs työ Mattin kanssa?

- Sir, työ itsessään sujuu tietysti helposti, sillä minä osaan sen jo entisestään. Mutta Matt on mahtava vanha huumorintajuinen mies. Minun on oikeastaan vaikeaa mieltää olevani työssä hänen kanssaan. Teen jotain, jonka osaan, josta pidän, mahtavan miehen seurassa ja saan siitä palkkaakin. Ja alan pikkuhiljaa oppia sen kauppapuolenkin. Ei siinä tarvita kuin huolellisuutta.

Rambo joi oluensa loppuun ja totesi, että on aika lähteä kotiin. Nyt kun hänellä kerrankin sellainen on. Tyrone totesi, että ota veikkonen seuraksi vielä yksi, mutta Rambo puisteli päätään ja sanoi, että aika on täysi. Sheriffi Teasle naurahti, ja kysyi, että onko vanharouva Myrtle asettanut Rambolle kotiintuloajan.

- No sir, sanoi Rambo. Minä itse asetin. Tämän jälkeen hän kätteli molemmat miehet ja poistui pubista.

*

Kolme vuotta myöhemmin:

Sheriffi Teasle ajoi autonsa tutun liikkeen eteen. Liikkeen kyltissä luki edelleen ”Spencer´s Guns, Ammo & Gunsmith”. Hän astui sisään liikkeeseen ja John Rambo heilautti hänelle kättään tervehdykseksi. Samalla hän latoi patruunarasioita paikalla olevalle asiakkaalle, laskutti ja kiitti. Asiakkaan lähdettyä sheriffi totesi:

- Tämä siis siirtyy sinulle?

- Kyllä sir. Pankin kanssa päästiin sopimukseen pari viikkoa sitten ja kauppakirjat tehtiin toissapäivänä. Tämä on nyt minun, ja Matt pääsee lopultakin eläkkeelle. On hän sen ansainnutkin. Tosin Mattin kanssa sovittiin, että hän voi tulla tänne puuhailemaan koska haluaa. Varmaankin hän haluaa katsoa sivusta, etten hoitele asioita ihan vituralleen.

- Muuttuuko siis liikkeen kyltti? ”Rambo´s Guns, Ammo & Gunshmith”?

- Sir, ei muutu. Tämä liike on palvellut kaupunkilaisia Spencerin nimellä niin pitkään, että en näe mitään järkeä muuttaa sitä, vaikka omistaja vaihtuukin. Ja kunnioitan sillä myös Mattin pitkää työuraa. Yleensäkin tämä kaupunki arvostaa pysyvyyttä, ja niin teen minäkin.

- Sehän kuulostaa hienolta. Kuinkas Tess voi, kysyi Teasle tarkoittaen Rambon kolme kuukautta aikaisemmin vihittyä vaimoa.

Rambon kasvoille ilmestyi leveä hymy.

- Sir, Tess voi hyvin. Ja meille on tulossa perheenlisäystä. Lääkäri sanoi, että tulossa on kaksoset. Tiedättekö, sheriffi, olemme Tessin kanssa aikoneet kysyä teitä lastemme kummeiksi. Olisitteko halukas? Se olisi minulle kovasti tärkeää. Kun teitte erään päätöksen aikanaan, se mahdollisti minulle kaiken tämän.

- John, se olisi ilo ja kunnia.


*

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin:


*
*
*
*

21 kommenttia:

Närpes varg kirjoitti...

Sir!
Pidän hyvin päättyvistä tarinoista ja tämä oli juuri sellainen. Kunpa näin kävisi myös IRL.

Ironmistress kirjoitti...

Itse asiassa tuollainen TV-sarja tehtiin. Sen nimi oli MacGyver.

Angus MacGyver oli myös Vietnamin veteraani - hän palveli pioneerina ja pomminpurjakana. Kuupalle käyvää hommaa omalla tavallaan. Mutta McGyver sai sen mahdollisuuden, jota Rambo ei koskaan saanut.

Millainen TV-sarja saataisiin, jos neljä kuvitteellista Vietnam-veteraania - John Rambo, Angus MacGyver, Thomas Magnum ja Jimbo Kearns (South Parkista) muodostaisivat tiimin?

Jaska Brown kirjoitti...

Ystävällisellä käytöksellä olisi saatu aikaan parempi lopputulos. Toisaalta maailma olisi taiteellisesti köyhempi.

On tullut pari kertaa piruiltua kelpo väkivaltaviihdettä nenänvartta pitkin katsoville aiheuttamalla heille kognitiivista dissonanssia kertomalla kuka oli alkuperäisteoksen Ajojahti kirjoittaja.
David Morrell työskenteli näet kyseisen esikoisteoksensa julkaistessaan englannin kielen professorina Iowan yliopistossa. Kirja muuten sijoittui Kentuckyyn, ei Washingtonin osavaltioon kuten elokuva.

En muista kerrottiinko elokuvassa Teaslen olleen itsekin korkealla kunniamerkillä palkittu sotaveteraani, mutta kirjassa kerrotaan:
Rambo katsoi peilin Teaslea joka katsoi häntä. Teaslella oli American Legion -ritarikunnan rintamerkki paidassaan virkamerkin rinnalla. Mistähän sodasta, Rambo ajatteli. Sinä olet hiukan liian nuori toisen maailmansodan veteraaniksi.
Hän pyörähti baarituolillaan häneen päin. - Koreastako? hän kysyi ja osoitti rintamerkkiä.
- Niin, Teasle vastasi yksikantaan.
...
- Urhoollisuusristi ansiokkaasta palvelusta. Taisit löylyttää niitä pahan kerran Koreassa. ... Se oli toiseksi korkein kunniamerkki ... Vain Kongressin kunniamitali oli arvokkaampi.


Urhoollisuusristi (Distinguished Service Cross) tulee siis ennen Hopeatähteä ja vain Medal of Honor (joka Rambolla oli) on korkeampi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Närpes Vargille, Ruukinmatruunalle ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

Närpes Varg: Thank you, sir. Ajattelin, että aikaisemmat jutut, varsinkin ne koosteet aiheuttivat lukijoille tarvetta syödä Rennietä, Alsucralia ja Nexiumia, joten tuumasin tehdä väliin ihan kunnon lällyilyjutun. Seuraavaksi ajattelin ottaa työn alle suururakan ja afrikkalaistaa Euroopan historian.

Ruukinmatruuna: Tässä on tietysti se ero, että John Rambo ei mennyt töihin mihinkään ihmesäätiöön tekemään ihmehommia, vaan hän pysyi tyytyväisenä asekauppiaana. MacGyverin muistan oikein hyvin, mutta minun on siihen sarjaan nykyisin jotenkin vaikeaa suhtautua, sillä miellän sen sarjan pääosan esittäjän Richard Dean Andersonin Stargate-sarjan eversti Jack O´Neilliksi.

Jaska: Englannin kielen opettajiahan on tällä alalla muitakin, mm. eräs Stephen King. David Morrelia mainostaisin en niinkään tämän Rambon takia, vaan myöhempien kirjojensa vuoksi, esim Ruusun Veljeskunta, Kiven Veljet ja Yön Ja Usvan Veljeskunta ovat ihan luettavia kirjoja. Ruusun Veljeskunnastahan tehtiin myös suht toimiva elokuvakin.

Mitä tulee noihin prenikoihin, niin väkilukuun nähden vielä harvemmin jaettuhan lienee tuo Mannerheim-risti. Muistaakseni ainoa Mannerheim-risti, joka on päätynyt Suomen ulkopuolelle ulkomaalaisille keräilijöille on majuri Eino Luukkasen (56 ilmavoittoa) risti.

Anonyymi kirjoitti...

Kun Ykä näyttää olevan huumorista tykkääviä lukumiehiä niin suosittelenpas hänelle tässä väkivaltagenren ulkopuolisista seikkailukertomuksista vaikka Edgar Wallacen ansiokasta Sandi-sarjaa, Gerrald Durrellin omaelämänkerrallista huumoria, Giovanni Guareshin Isä Camillo -sarjaa sekä Erkki Mikaelin vanhoja tuplavahinko- ja Isaskar Keturi -pakinoita.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano ja kiitokset vinkeistä. Isä Camillot ovatkin tuttuja. Huvittavaa sinänsä, että minähän en varsinaisesti paljoakaan huumoria harrasta, enkä pidä itseäni millään muotoa humoristina

Anonyymi kirjoitti...

Isä Camilloista haluaisin lukea sen jossa Camillo käsittääkseni vierailee Moskovassa, olisikohan se se Toveri Don Camillo, etenkin tuohon on törmännyt useampaan otteeseen erikseen mainittuna, pitää hankkia käsiinsä. Yksi Camilloista löytyy ihan omastakin hyllystä mummon jäämistöinä.

Kyllä sulla Ykä tuo huumorin rikkaruoho kukkii, halusit eli et. Se ei vaan ole sellaista palleaa rasittavaa mallia, tahi valmiiksi naurettua hah-hah huumoria, saati one-linereita, joka on se oma kiroukseni (siis kirous muille, itse olen tottunut), vaan se on tietyllä tavalla syvempää ja hillitympää, jolle lähinnä ulospäin kevyesti alta hengen hekottelee tai tuhahtelee posket pullahdellen, että olipas tuokin mainiosti lohkaistu tai huomioitu, mutta se on itseoivallettavaa mallia eikä valmiiksi hauskana syötettyä.

Nämä tekstithän ovatkin monesti enemmän pakinamuotoisia, pakinan eri muodoissaan, näin veistellen.

- lihapuhe

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Lihapuhe ja lämmin kiitos kommentistasi. Mahdollinen huumorihan tulee siinä sivussa. Siinä vaiheessa, jos kirjoittaessani mietin, että mahtaako tämä lukijaa naurattaa,on aika lopettaa koko blogi.

Tuota Isä Camillon seikkailua Moskovassa en minäkään ole vielä saanut luettua. Liekö tuosta tehty elokuvaa? Isä Camillo ja Peppone ovat mielestäni yksi kaikkien aikojen mahtavimpia viha/rakkaus-taistelupareja. Scifin puolella vähän samanlainen oli Babylon viitosen G´Kar ja Londo Mollari.

Jostain Camillo-leffasta jäi jotenkin mieleeni se, että Camillo oli nimitetty prelaatiksi ja siirtymässä Roomaan. Paikkakunnalle tuli uusi pappi, jota Camillo opasti kertomalla, että vintillä siinä ja siinä arkussa löytyy sitten konepistooli, jos satut tarvitsemaan. Pappi minun mieleeni.

Anonyymi kirjoitti...

Lapissa vaikutti aikoinaan pappi jonka omalaatuisuuden takana ainakin osittain oli sodasta päähän jäänyt kranaatinsirpale. Herran suosikkilausahduksia oli että "viimeisellä tuomiolla Helvetti tyhjennetään, ovet lukitaan ja minut laitetaan ovelle konepistoolin kanssa vartioon. Ettei kukaan enää pääse livahtamaan sisään"

Jaska Brown kirjoitti...

Elokuva on Toveri Camillo. Todella hyvä, tuli joskus annodazumal töllöttimestä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Jaska Brownille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Nyt täytyy sanoa, että tosta kommentistasi tuli jokseenkin niin mahtavia mielikuvia mieleeni, että sallitko minun käyttävän kommenttiasi pohjana tämänvuotisessa Ykäblogin joulukirjoituksessa?

Jaska: Kiitos vinkistä.

Becker kirjoitti...

Tämä lällyilyjutttu oli tosiaan ihan
yllätyksellinen. Odotin vain milloin veteraani leikkaa kylänväen kurkut auki, mutta tästähän tuli ihan mukavaa fiktiota. Todellisessa elämässä Ruotsissa poliisi ja veteraani olisi kummatkin olleet homoja, vuokraemäntä kovan linjan feministilesbo ja asekauppias käyttää nailonsukkia ja korsettia työasunsa alla. He luonnollisesti käyvät sitten porukalla joka vuosi Tukholman pridefestareilla tankkaamassa sisältöä elämälleen.

"Toveri Don Camilloa" ei koskaan ole tietäätkseni tehty elokuvaksi. Neuvostoliittoon tuskin olisi päästy filmaamaan järjestelmää ilkkuvaa filmiä, ja taasen Italiaan suurellisten kulissien teko olisi ollut liian vaativa ponnistus.
Mutta se kirja on hemmetin hyvä. Olen sen joskus aikoinaan lukenut ja siinä pantiin kyllä kommunistista järjestelmää lipan alta ja terävästi. Muistan mm. miten Don camillo ihmetteli metrossa kristallikruunujen ja värien loistoa ja sen alla kulkevan ilottoman ja harmaan massan kontrastia.
Täytyykin kaivaa se opus uudestaan esiin ja lukea.
www.antikvaari.fi on hyvä saitti tiedustella sellaisia kirjoja joita ei enään normaalikirjakaupoista löydy.

Anonyymi kirjoitti...

Se on vaan politiikkaa, elä ota henkilökohtaisesti Londo Molari Vir cotolle, kun joku oli hyökännyt miekan kanssa kimppuun
(en muista nyt tarkasti)
:)
- pitäs hommata dvd:nä babylon5, kun se sarja on vhs:llä nauhotettuna ja nauhuri simahti vuosia sitten..
-jpt-u

Anonyymi kirjoitti...

Ole hyvä vain, Ykä. Eihän se minun kommenttini ollut. Perhana kun en saa mieleeni miekkosen nimeä. Mutta olisi varmaan ollut hyvää pataa isä Camillon kanssa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Beckerille, jpt:lle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Becker: Oli tarkoitus ihan oikeasti tehdä vain puhdas lällyilyjuttu. Mitä tossa ylempänä jo kerrottiin, moinen leffa on tehty.

jpt: B5 nyt vaan oli niitä elämää suurempia scifi-sarjoja.

Ano: Suuret kiitokset tästä. Idea pamahti mieleen saman tien ja siihen palataan lähempänä joulua.

Ekku kirjoitti...

Aika moni maailman parhaista humoristeista ei ole ollut mielestään hauska mies tai edes pyrkinyt sellainen olemaan, että siinä mielessä Ykä olet hyvässä seurassa.

Noissa Don Camilloissa paras puoli on se, että vaikka Peppone ja don camillo ovat aatteellisesti asioista eri mieltä, niin silloin kun yhteinen hyvä on uhattuna, he seisovat yhteisessä rintamassa "ulkopuolisia" vastassa.

Toveri Don Camillosata on tehty elokuva. Meillä on kaupungin kirjastossa sellainen dvd-boxi, missä on ne kaikki Camillo-filmit. Itse asiassa pitäisi joskus antaa ihan kiitosta kirjaston elokuvahankinnoista vastaavalle, kun valikoima kirjastossamme on harvinaisen laadukas verratuna mihin tahansa videovuokraamoon.

Tuo ensimmäinen "Rambo"-filmi on elokuvana ihan laadukas. Koko episodihan tosiaan lähtee liikkeelle viranomaisen nuljusta suhtautumisesta sodan kokeneeseen ja traumatisoituneeseen yksilöön.

Anonyymi kirjoitti...

Ja jälleen Blogimestari saa ihmisille paitsi hupia, niin myös ajattelemisen aihetta. (se on muuten hyvän satiirin kirjoittajan merkki)

Muistelen joskus 80-luvulla pikkukillinä kun katsoin tämän ko. elokuvan, niin ensinhän siinä katsottiin sitä, mitä kaikki pikkukillit katsovat: väkivaltaa, aseita ja räjäyttelyä. Sitten kun leffa oli loppu, niin itselle juuri tuli mieleeni tuo vähän sama idea, eli N-täpä jos sheriffi olisikin ollut hieman rennonmpi Ramboa kohtaan? Ei ehkä niin ystävällinen kuin tässä blogimerkinnässä, mutta kuitenkin tyyliin "tämä on meidän kaupunki, eli pysy poissa hankaluuksista ja tullaan toimeen ihan hyvin".

Ja olisin muistellut lukeneeni jostain, että Korean sodan veteraanit olivat juuri niitä, jotka ymmärsivät eniten Vietnamin sodan käyneitä, koska melkein samat kokemukset ja sama vihollinen, eli se suuripunainen aate. Ei se Koreakaan mikään paraatimarssi jenkkipojille ollut, eli siitä voidaan lähteä, että Rambo -elokuvan koko alkuasetelma oli psykologisesti päin sanonkomämitä. Toisaalta, koulukiusaavia idiootteja maailmaan mahtuu vaikka miten ja useat niistä päättävät tehdä uran joko armeijassa tai sitten lainvalvonnassa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ekulle ja Anolle & kiitokset. Ensimmäinen Rambohan eroaa seuraavista muutenkin, sillä koko leffasahan muistaakseni tehdään yksi (1) ruumis ja seuraavissa osissa asia on kyllä korjattu. Korean ja Vietnamin veteraanien kokemukset varmaan silläkin tavoin ovat yhtenevät, että kumpikaan sota ei päättynyt amerikkalaisten selvään voittoon, toisin kuin kakkosrähinä.

Anonyymi kirjoitti...

Osa noista pikkukaupunkien sheriffeistä Ameriikassa ovat aikanaan olleet melkoisia kunkkuja paikkakunnallaan.
Muistaakseni asian tiimoilta tehtiin liittovaltiotasolla lakimuutoksia mielivallan vähentämiseksi.
Joku asiantuntevampi saattaa muistaa/tietää asiasta tarkemmin.

Keskuudessamme vaeltaa ihmisiä, joille liika valta ei sovi.

Ironmistress kirjoitti...

Sota on aina traumaattinen kokemus, ja John J. Rambon tarina on erityisen koskettava. Niin paljon, sekä fantasiamaailmassa että varsinkin reaalimaailmassa riippuu, että miten veteraani pääsee palaamaan siviilielämään ja näin deprogrammoitua itseään.

Kauriinmetsästäjässä Mike pääsi jälleen terästehtaaseen masuunille ja sai otteen elämästä - mutta sen jälkeen hän ei enää kyennyt ampumaan edes kaurista. MacGyveristä huomaa, että hänen pääkoppansa käy ylikierroksilla, mutta hänkin pääsi työelämään käsiksi - ensin sekalaisissa hommissa ja sitten Phoenix-säätiössä. Thomas Magnum disillusionoitui ja ryhtyi rantapummiksi, josta sitten eräs etsivä huomasi hänet ja palkkasi mukaan. Ja sitten on vielä luutnantti Dan elokuvasta Forrest Gump. He kaikki saivat mahdollisuuden. Niinkuin myös suuri osa niistä reaalimaailman Vietnamin-veteraaneista, jotka saivat elämästää taas otteen.

Entäpä ne, jotka eivät saaneet? Heille kävi usein niinkuin Rambolle siinä ekassa elokuvassa. Tai kuten protagonistille Bruce Springsteenin biisissä "Born in the USA". Vietnam-veteraanit ovat olleet yliedustettuina vankiloissa ja itsemurhissa 1970-luvulta pitkälle 1900-luvun loppuun.

PTSD on ikävä kaveri, ja juuri Vietnamin kokemusten siivittämänä USA:ssa se on alettu ottamaan vakavasti. Ehkäpä tässä tarinassa John ja Tyrone pääsivät purkamaan omia painajaisiaan, olivathan he molemmat olleet siellä.

Tässä tekstissä Rambo sai sen mahdollisuuden, jota hän ei elokuvassa (ja kirjassa) saanut. Eikä hän jättänyt sitä käyttämättä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Ruukinmatruunalle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Tietysti omat mielikuvamme tässä asiassa osittain määrittyvät ihan amerikkalaisen viihteen kautta, mutta pitää varmasti osaltaan paikkansa. Joillekin valta ei sovi, ja valitettavasti näyttää siltä, että juuri sellaiset ihmiset sitä niin innokkaasti tavoittelevat.

Ruukinmatruuna: Tässä nimenomaisessa asiassa tietysti vaikutti osaltaan ns. Amerikan hippikesä. Tuoreempia tapauksiahan löytyy itänaapurista, jossa niin Afganistan kuin Tshetshenia eivät kumpikaan naapurin sotilaille mitään herkun leipää olleet. Jostain muistan muuten lukeneeni, että neuvostojoukkojen yksi pahimpia vihollisia Afganistanissa oli oman huollon huonon keittiöhygienian aiheuttamat taudit.