PALUU

Kuinka monta vuotta siitä olikaan?

Näin tuumi muuan mies, joka istui tila-autonsa ratin takana ja joka oli jättämässä kaiken entisen taakseen. Ehkä ilman omaa haluaan, mutta olosuhteitten pakottamana. Mies oli Yhteiskuntatieteitten Tohtori, ja kuluneella ajalla hän tarkoitti sen kehityksen alkupistettä, jonka huipentuma hänen perheensä kohdalla oli nyt tapahtumassa. Sen kehityksen, jota hän oli itse ollut aktiivisesti ajamassa. Kehityksen huipentumana hän istui täyteen lastatussa autossaan. Autossa oli hänen vaimonsa, ammatiltaan kirurginen sairaanhoitaja sekä heidän 16-vuotias poikansa ja 14- sekä 7-vuotiaat tyttärensä. Paikalla oli muitakin täyteen lastattuja autoja ja he kaikki olivat pakenemassa Helsingistä Pinnanmaan maakuntaan, jossa jokaisella perheellä oli omia sukulaissiteitä. Asuminen Helsingissä oli käymässä liian vaikeaksi, eikä täällä ollut enää tulevaisuutta.

Niin. Kuinka monta vuotta? Tarkkaa alkupistettä mies ei osannut hahmottaa, mutta Suomen monikulttuuristuminen oli ollut yksi hänen suuria unelmiaan. Hän oli vasemmistohumanisti, yliopistomies henkeen ja vereen ja hänellä oli tapa ajatella asioita teoreettisesti. Ideoina, ihanteina ja paperille laitettavina käsitteinä. Ne olivat kauniita, niin kuin aineeton henki, jonka reaalimaailma tahri kurallaan. Siksi hän oli pysynyt omassa idealistisessa maailmassaan ja siihen sopivissa henkilösuhteissa jotka omalta osaltaan ruokkivat ja tukivat hänen ajattelumaailmaansa, vaikka varsinainen maailma yliopiston ulkopuolella ei sitä tukenutkaan. Mutta hän oli oppinut jo aikaa sitten ajattelemaan, että jos teorian ja käytännön välillä on ristiriitaa, vika on käytännössä.

Yhden merkkipaalun kuluneelta ajalta hän saattoi hahmottaa. Kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta sitten Suomi alkoi kantaa lopultakin vastuutaan EU:n alueelle vyöryvistä turvapaikanhakijalaumoista jotka tulivat Suomeen EU:n määräyksestä. Toki Yhteiskuntatieteen Tohtori ei koskaan käyttänyt sanaa lauma, sillä hän suhtautui asioihin ideoina ja idean mukaan ei ole mitään laumoja, vaan jokainen ihminen on yksilö, arvokas ja ainutkertainen yksilö, jota tuli kohdella sen mukaan ja vastata kaikkiin hänen tarpeisiinsa. Kustannusten miettiminen kyseisen asian kohdalla oli rahvaanomaista ja tuomittavaa. Ensimmäisenä vuonna Suomeen tuli ja jäi 20.000 turvapaikanhakijaa. Mies itsekin tiesi, että he olivat samalla loppuiäkseen Suomeen pysyvästi muuttaneita siirtolaisia, jotka tuskin koskaan työllistyisivät, mutta idean mukaan heitä ei tietenkään voinut kohdella pelkkiin taloudellisiin lukuihin perustuvana rasitteena, vaan jokainen heistä oli lahja, joitten tulo Suomeen oli yhtä aikaa sekä rikkaus että velvollisuus. Jos hänelle oltaisiin sanottu, että hänen ajattelutavassaan on tietty paradoksi, hän ei olisi ymmärtänyt.

Seuraavana vuonna tuli jo 39.000 uutta tulokasta ja määrän tiedettiin tulevina vuosina kasvavan entisestään. EU:n määräys oli ehdoton ja sen ehdotonta noudattamista oli vaatinut julkisissa esiintymisissään mm. Yhteiskuntatieteitten Tohtori. Viranomaiset olivat jo aikaisemmin kartoittaneet hätämajoitusmahdollisuutta hyljätyistä kouluista, varuskunnista ja muista mahdollisista paikoista. Yhteiskuntatieteitten Tohtori oli itse voimakkaasti vastustanut maaseudulta etsittävää hätämajoitusta. Hän muistutti, että maahan tulleet turvapaikanhakijat olivat oikeutettuja samoihin ihmisoikeuksiin kuin muutkin, jo tänne tulleet, ja niihin ihmisoikeuksiin ei todellakaan kuulunut mikään kasarmimajoitus.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori oli myös toistuvasti muistuttanut, esiintyessään tiedotusvälineissä puhuvana päänä, että verrattuna Ruotsiin Suomi oli kymmeniä vuosia häpeällisesti väistänyt kansainvälistä inhimillistä vastuutaan ja nyt tämä kunniavelka oli maksettava kaksin kallein. Vielä hän muistutti, että ei ihmistä saa pakkosijoittaa mihinkään korpeen. Hänellä on oikeus valita asuinpaikkansa, ja on täysin ymmärrettävää, jos hän haluaa muuttaa suurkaupunkiin omaan kulttuurilliseen viitekehykseen kuuluvien, jo valmiiksi kaupungissa asuvien ihmisten luokse. Puhe ghettoutumisesta on turhaa ja tuomittavaakin, sillä sehän sisältää jo itsessään rasistisen ajatuksen, että jostain muusta etnisestä ryhmästä kuin suomalaisista koostuva kaupunginosa olisi lähtökohtaisesti huonompi tai vähempiarvoisempi.

Asiasta väännettiin yhteiskunnallisesti kättä ja Yhteiskuntatieteitten Tohtorin puoli voitti. Tulijat kävivät maaseudun vastaanottokeskuksissa käytännössä vain kääntymässä ja siirtyivät sen jälkeen pääosin Pääkaupunkiseudulle, Turkuun ja Tampereelle. Vastaanottokeskuksissa huomattiin, että tulijoilla oli yllättävän tarkat tiedot niistä kaupunginosista, mihin he halusivat muuttaa ja mitä etuja heille oli tarjolla. Suomalaiset viranomaiset alkoivat pikavauhtia lunastaa jo olemassa olevia myynnissä olevia kerrostaloasuntoja, sekä alkoivat julmetulla kiireellä rakentaa suurkaupunkeihin nopeasti tehtyjä elementtiasuntoja uusille tulokkaille.

Samalla media aloitti vielä entistä huikeamman kantasuomalaisten asennekasvatuksen, jota Yhteiskuntatieteitten Tohtori puhuvana päänä tuki aktiivisesti. Kyseessä oli asia, joka oli pakko toteuttaa. Mitään järkisyyhyn pohjautuvaa perustetta sille ei ollut, joten keinona oli jatkuva toisto ja vastakkaisten mielipiteitten entistäkin innokkaampi demonisointi. Johon Yhteiskuntatieteitten Tohtori innokkaasti osallistui, nostaen tietenkin samalla omaa arvostustaan niitten ihmisten parissa, joitten arvostus oli hänelle tärkeää.  Sen piirin ulkopuolisilla ihmisillä ei ollut hänelle merkitystä. Oikeastaan hän ei edes ajatellut heitä. He olivat vain olemassa oleva rakennuksen sokkeli, jonka tehtävä oli kannatella häntä, hänen kaltaisiaan ja heidän luomaansa utopistista kuvaa maailmasta. Kuvaa, jonka mukaan ensisijainen, ja tärkein asia oli saada aina vain lisää uusia tulokkaita Suomeen ja sitä kautta muuttaa Suomi pysyvästi joksikin toiseksi siitä, mitä se oli ollut.

Ja tulokkaita riitti. Viidessä vuodessa Suomi oli kantanut sille EU:n taholta määrättyä pakkovastuuta kaikkiaan 250.000:lla uuskansalaisella. Maassa ei enää edes yritetty miettiä heidän työllistymistään, sillä se oli jatkuvasti jonkun asteisessa lamassa olevassa maassa lähinnä hyvä vitsi. Kotouttamisesta sen sijaan jaksettiin metelöidä, ja yksi metelöijistä oli Yhteiskuntatieteitten Tohtori. Ajatus rauhanomaisesta, monikulttuurisesta yhteiskunnasta, jossa osapuolet elävät sovussa ja täydentävät toisiaan oli hänen, ja hänen kaltaistensa ideologian suurin perusta, ja siksi hänkin suhtautui tulijoitten myötä tulleisiin valtaviin ongelmiin lähinnä siten, että valtaväestö ei hallitse oikeaa ja avointa kohtaamista, joten kotouttamisen pääkohde tulee olla valtaväestö itse. Yhteiskuntatieteitten Tohtori saattoi ylpeänä todeta, että hän oli maassa käyttöön otetun termin ”uuskotoutus” yksi kehittäjistä. ”Uuskotoutusta” alettiin opettaa jo päiväkodissa, tosin silloin Tohtorin maailmaan tuli särö, sillä hyvin monet maakuntien kunnat ilmoittivat, että tähän me emme ryhdy. Joku raja hulluudellakin.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori, 44 vuotta ja hänen vaimonsa Kirurginen Sairaanhoitaja, 43 vuotta olivat molemmat kotoisin Pinnanmaan Huitsinnevadasta. Vaimon vanhemmat olivat kuolleet, mutta miehellä he vielä elivät. Miehen isä, Kirvesmies, iältään 68 vuotta, oli alkanut usein lähettää viestejä niin pojalleen kuin hänen vaimolleen, jonka kanssa hänellä oli hyvin läheiset ja lämpimät välit.

PALATKAA KOTIIN.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori ei ollut ymmärtänyt, miksi hänen isänsä näitä viestejä lähetti. Ei hänellä ollut tarvetta ymmärtääkään, sillä ghetto-Helsingin ongelmat eivät koskeneet häntä, eikä vielä hänen perhettäänkään. He asuivat mukavassa rivitaloasunnossa hyvässä kaupunginosassa aivan eri suunnassa, missä maahantulijoitten asuinalueet olivat. Osakevastine oli tosin noussut seitsemällä kympillä kuussa, sillä paikalliset asunto-osakeyhtiöt olivat tehneet sopimuksen suuren vartiointiliikkeen kanssa. Yhteiskuntatieteitten Tohtori maksoi ylimääräisen summan, vaikkei sinänsä osannut hahmottaa, miksi paikalla oli jatkuvasti vartijoita. Häntä saattoi verrata hobitteihin, jotka eivät ymmärtäneet, että samoojat pitivät huolta Konnun turvallisuudesta.

Yhtä kaikki, hän saattoi käydä yliopistolla näkemättä ongelmia, jotka hän osaltaan oli saattanut alulle. Vaimo saattoi käydä töissä sairaalassa ja lapset koulussa ja päiväkodissa. Rikastamattomissa kouluissa ja päiväkodeissa. Mies ei saattanut ymmärtää sitä ironiaa, että heidän rauhallinen asuinalueensa, jonka asukkaista hyvin suuri osa äänesti punavihreän monikulttuurisen Suomen puolesta, oli etnisesti lähes sataprosenttisesti suomalainen.

Kun vastuuta oltiin kannettu kuusi vuotta, tuli heidänkin asuinalueelle rakennustyömaa. Helsingissä oli vastuun myötä tulleita uuskansalaisia jo puolet kaupungin asukkaista, lisää oli tulossa maahan jatkuvasti ja he tarvitsivat elintilaa. Niinpä asuinalueen vierestä kaadettiin metsä ja rakennettiin nopeassa tahdissa kolmekymmentä kerrostaloa. Kun siitä oltiin menty vuosi eteenpäin, ei asuinalue ollut enää rauhallinen. Vartijoitten vöille olivat ilmestyneet pistoolit. Mutta vartijoita oli liian vähän, ja käytännössä kantasuomalaisilla alkoi ulkonaliikkumiskielto noin kello 21. Sen jälkeen alue kuului uuskansalaisille. Moni asunto oltiin laitettu myyntiin, ja osa asukkaista oli muuttanut. Yhteiskuntatieteitten Tohtori laittoi illalla asuntonsa sälekaihtimet kiinni ja eli unelmassaan.

Vaikka vaimokin oli tympiintynyt tilanteeseen ja maininnut poismuutosta mies eli silti kuplassaan. Niin pahasti, että kun vastuun kantamisesta oli kulunut kahdeksan vuotta, ja hänen poikansa, silloin 14-vuotias joutui etnojengin pahasti pahoinpitelemäksi, hän uskoi vieläkin monikulttuuriseen ideaansa, eikä syyllistänyt poikansa pahoinpitelijöitä, joita ei saatu koskaan kiinni. Päinvastoin hän omassaan, Uuden Suomen palvelimella sijaitsevassa blogissaan pyysi anteeksi maahanmuuttajilta siitä, että kantaväestön tarjoamat huonot mahdollisuudet sekä kantaväestön huonosti onnistunut uuskotouttaminen olivat ajaneet heidät siihen tilanteeseen, että he joutuvat purkamaan turhautumiaan väkivallalla.

Tuolloin miehen ja hänen poikansa välillä särkyi jokin. Poika ei ruvennut kapinoimaan, mutta mies oli sen jälkeen hänelle vain samassa asunnossa asuva henkilö. Poika oli laittanut ulko-oven pieleen pesäpallomailan. Mies oli ajatellut huomauttaa asiasta, mutta ajatteli, että ehkä poika alkujärkytyksensä jälkeen järkiintyy ja ymmärtää, ettei väkivalta ole ratkaisu. Muutamaa viikkoa myöhemmin maila katosikin. Mies jatkoi toimintaansa puhuvana päänä ja oli mediassa kovasti huolissaan huonon uuskotoutuksen aikaansaamasta väkivallan ja kaaoksen aallosta ja totesi, että tämä kertoo suomalaisessa yhteiskunnassa ja kansanluonteessa olevasta sairaudesta joka olisi oikealla asennekasvatuksella juurittava pois niin kerta kaikkiaan.

Blogiaan hän ei Uudessa Suomessa enää pystynyt pitämään, sillä jonkun muun ihmisen blogikirjoituksesta suivaantunut parisataapäinen joukko uuskansalaisia oli tunkeutunut toimituksen tiloihin, tuhonnut palvelimet ja tuikanneet paikan tuleen. Mellakassa kuoli kolme toimituksen jäsentä. Uusi Suomi lopetti toimintansa, sillä lisärahoitusta sille ei tullut Kone Oy:ltä, joka oli jo paria vuotta aikaisemmin siirtänyt pääkonttorinsa Tallinnaan. Yhteiskuntatieteitten Tohtorin bloggaaminen loppui. Mutta hänen isänsä viestit eivät loppuneet.

PALATKAA KOTIIN. PALATKAA VAPAAVYÖHYKKEELLE.

Vapaavyöhykkeitä oli alkanut muodostua siinä vaiheessa, kun EU:n sanelemaa vastuuta oltiin kannettu kuusi vuotta. Tietyt alueet ja kunnat yksinkertaisesti irtautuivat EU:n sanelu- ja maahanmuuttopolitiikasta. Alueilla vallitsivat omat lait, eikä sinne uuskansalaisilla ollut asiaa. Virka- ja poliittinen koneisto tutun jähmeänä mietti asiaa liian kauan ja huomasi, että alueita oli liikaa, ja ne olivat kaiken lisäksi aseistautuneet. Sen verran järkeä hallinnolla oli, että jos se komentaisi armeijan hajottamaan vapaavyöhykkeitä siksi, että ne vastustivat uuskansalaisten etuoikeutettua asemaa, se saattaisi saada aikaan täyden sisällissodan.

Siksi valtiovalta oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vapaavyöhykkeiden Suomi ja Uuskansalaisten Suomi elivät virallisesti yhdessä mutta käytännössä erillään. Jos asiasta ei puhunut, sitä ei ollut olemassa. Ja niin teki myös Yhteiskuntatieteitten Tohtori. Hänen vaimonsa olisi ollut valmis muuttamaan. Niin kuin hänen poikansa ja nuorin tyttärensäkin. Tytär oli kertonut suoraan siitä, kuinka uuskansalaiset rääkkäsivät suomalaisia jo päiväkodeissakin, eikä henkilökunta uskaltanut tehdä mitään. Yhteiskuntatohtorin selitykset hänen itkevälle lapselleen tuntuivat hänenkin mielestään ontoilta, mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut laskea irti ideologiastaan. Tai kasvojen säilyttämisestähän siinä oli kyse, ymmärsihän mies sen itsekin. Hänen vanhempi tyttärensä ei oikein ajatellut asiaa mitenkään, sillä hän oli paennut maailmaa omaan teinipissisrooliinsa, niin kuin monet muutkin tytöt. Älypuhelin oli kasvanut kiinni hänen käteensä eikä hänen maailmassaan ollut muuta kuin ulkonäkö, muoti, meikit, idolit ja yleensäkin kaikki joutava turhuus. Toki tyttö tajusi tilanteen hirveyden, mutta hän ei halunnut ajatella sitä, ja pysyi omassa todeksi muuttuneessa virtuaalimaailmassaan.

Paluu Huitsinnevadaan? Vapaavyöhykkeelle? Mies muisti, kuinka hän oli aikanaan inhonnut olla siellä. Vanhassa Maailmassa. Konservatiivisessa Maailmassa. Isänsä Maailmassa. Hän ei tuntenut kuuluvansa sinne. Hän ei ymmärtänyt isänsä vanhoillisuutta. Ja mies muisti sen, kuinka hänen egonsa janosi olla enemmän, mutta ymmärsi myös omien kykyjensä rajallisuuden. Ei hänessä ollut mitään erikoisen merkittävää. Hän ei ollut mitenkään erityisen älykäs, eikä hän koskaan pystyisi luomaan mitään uutta. Varsinkaan sellaista, mikä hyödyttäisi muita ihmisiä. Mutta pääsy Helsingin Yliopistoon takasi hänelle mahdollisuuden olla enemmän. Ainakin virallisesti. Ei häneltä vaadittu muuta kuin tiettyjen oppirituaalien suorittamista. Ensin maisteriksi. Sitten tohtoriksi. Sen jälkeen oli yhdentekevää, mitä hän sanoi, sillä hänen sanallaan oli suoritetun oppirituaalin suoma arvovalta, joten sitä uskottiin ja sen mukaan toimittiin.

Sitä kautta hän pystyi muuttumaan muokkaajaksi. Hän halusi pala palalta, tiili tiileltä hajottaa sen vanhan konservatiivisen ja isänmaallisen maailman ja tuoda tilalle uuden, kansainvälisen, solidaarisen sekä monikulttuurisen maailman. Oman maailmansa. Muodostiko hän ideologiansa vain siksi, että se oli negatiivi hänen isänsä huitsinnevadalaisesta maailmankuvasta? Sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Eikä sillä ollut niin väliäkään. Sillä hän oli onnistunut. Tavalla, joka osoittautui hänellekin kalliiksi. Kun EU:n määräämää vastuuta oltiin kannettu yhdeksän vuotta, ja uuskansalaisia oli maassa jo yli puoli miljoonaa, lakkasivat Vapaavyöhykkeet kokonaan maksamasta veroja uuskansalaisten Suomeen. Sitä myötä Yhteiskuntatieteitten Tohtorin palkka puoliutui. Uuskansalaisten Suomella ei ollut varaa maksaa enempää. Yhdeksän ja puolen vuoden vastuunkantamisen jälkeen heidän naapuriensa tytär joukkoraiskattiin ja makasi sairaalassa teho-osastolla. Miehen isä lähetti viestejä.

PALATKAA KOTIIN. PALATKAA VAPAAVYÖHYKKEELLE. TÄÄLLÄ OLETTE TURVASSA. EI TEILLE OLE SIELLÄ ENÄÄ MITÄÄN.

Siinä vaiheessa vaimo totesi, että täältä lähdetään Huitsinnevadaan. Joka tapauksessa hän lähtee ja vie lapset mukanaan. Miehensä kanssa tai ilman. Miehen oli pakko suostua. Rivitalo-osaketta oli turha laittaa myyntiin, sillä ei sitä kukaan ostaisi. Ainoa mahdollisuus oli kaupungin lunastus, joka vastasi kymmentä prosenttia viiden vuoden takaisesta hinnasta. Kaupunki lunasti asunnon 60.000 eurolla. Pankissa sanottiin, että kun kerran pyritte Vapaavyöhykkeelle, ei rahoja kannata jättää tilille. Vapaavyöhykkeellä on kyllä käytössä euro, mutta siellä ei välttämättä noteerata Uuskansalaisten Suomesta tehtyjä tilisiirtoja. Mies ja vaimo ottivat summasta puolet seteleinä ja puolet kulta- ja hopeakolikkoina. Sitten oli aika suunnitella muuttoa.

Pariskunta tiesi, että anarkian tilaan vajonnut Helsinki oli jo täynnä uuskansalaisten summittaisia tiesulkuja. Niissä heille kävisi huonosti, sillä näitten pakolaisiksi muuttuneitten suomalaisten tiedettiin kuljettavan mukanaan käypää valuuttaa ja arvometalleja. Tiedettiin, että muuttavia ihmisiä oltiin tiesuluilla ryöstetty ja ammuttu. Lamaantuneet ja toisilleen vieraat helsinkiläiset eivät olleet saaneet aikaiseksi organisaatiota, joka suojelisi heitä. Onneksi Vapaavyöhykkeiltä oltiin jo aikaa sitten pidetty yhteyttä muuttohaluisiin ihmisiin ja sieltä tulleet aseistetut suojelukaartilaiset suojasivat useamman perheen yhtä aikaa tapahtuvia muuttokaravaaneja.

Ja sellaisessa hekin olivat nyt. Autoon oli lastattu vain kaikkein olennaisin. Mukana oli kahdeksan muutakin perhettä ja neljä Pinnanmaan suojelukaartilaisten maastoautoa. Yhdestä autosta käveli mies kohti Yhteiskuntatieteitten Tohtorin perheen autoa. Hän kantoi mukanaan putkikassia ja hänellä roikkui hihnasta olalla ruotsalainen Carl Gustav m/45-konepistooli. Ratin takana istuva mies ei ollut varma, että oliko kyseessä uni vai oliko tämä todellakin totta. Konetuliaseita. Suomessa. Hänen ideoimassaan Suomessa. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Hän aukaisi ikkunan ja sinisellä käsivarsinauhalla varustettu konepistoolimies alkoi puhua:

- Matka on vaarallinen. Nimenomaan alkuvaiheessa. Uuskansalaiset tietävät, että kaupungista Vapaavyöhykkeille pyrkivillä on mukanaan paljon käteistä. Nehän ovat pääosin tietysti simahtaneet yön aikana ja siksi lähdemme näin aamuvarhain. Mutta tiesulkuja voi silti olla. Teidän suojananne on kuusitoista raskaasti aseistautunutta suojelukaartilaista, mutta olisi hyvä, jos teilläkin olisi autossanne kaiken varalta kättä pitempää.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori meni hämilleen:

- Siis… siis… te tarkoitatte aseita… en minä… koskaan… olen suorittanut siviilipalveluksen ja… en usko että…

Hänen vaimonsa, Kirurginen Sairaanhoitaja kyllästyi miehensä sopertamiseen ja sanoi:

- Minä otan kyllä aseen mielelläni. Mutta en osaa käyttää niitä. Jos pienen pikakurssin saisin.

Suojelukaartilainen käveli repsikan puolelle vaimon samalla aukaistessa oven. Mies otti putkikassista revolverin ja pari rasiaa patruunoita:

- Tämä on Arminiuksen .22-kaliiberinen pienoisrevolveri. Hyvin helppokäyttöinen. Ei mikään varsinainen tykki, mutta kun sillä läheltä rintaan läjäyttää, niin vaikutusta on varmasti.

Suojelukaartilainen opetti vaimolle aseen käytön, ja vaimo oppikin sen hyvin nopeasti. Sitten vaimo latasi revolverin ja laittoi sen auton hanskalokeroon. Suojelukaartilainen sanoi seuraavaksi takapenkillä istuvalle perheen 16-vuotiaalle pojalle:

- Jahah, sinulla onkin jo kulma mukana.

- Jep, sanoi poika.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori kääntyi katsomaan takapenkille silmät teevateina ja näki kuinka hänen poikansa laittoi tottuneesti lippaan kiinni venäläiseen 9-milliseen Grach-pistooliin, veti liikkuvat taakse, varmisti aseen ja laittoi sen omaan reppuunsa.

- Kuinkas… kuinkas… milloinkas sinä… ja mistäs sinä…

Poika katsoi isäänsä ilmeellä, joka miehen oli vaikea kestää. Hän huomasi katsovansa vanhempaa miestä, kuin mitä hän oli vielä koskaan ollut.

- Jaa milloinka? Silloin samana päivänä kun se pesäpallomaila hävisi sieltä ovenpielestä. Sille kun ei ollut enää tarvetta. Ja mistäkö? Kuules isä, tämä on sieltä sinun uljaasta uudesta maailmastasi. Sieltä, minkä sinä halusit ja sait aikaiseksi. Sieltä näitä saa helposti. Ja siellä näille on tarvetta. Ja tiedätkös mitä? Ehkä sinunkin olisi lopultakin aika ottaa pää pois perseestäsi, ja ymmärtää, että sinäkin elät siinä maailmassa. Ehkä sitten ehtisit olla isä. Nyt sinä et ole muuta kuin Yhteiskuntatieteitten Tohtori. Eikä pikkuhiljaa romahtavassa maassa sellaisille ole enää käyttöä. Niitä ei tarvita kuin maan hävittämiseen. Ja nythän tämä alkaa olla hävitetty.

Suojelukaartilainen ei kommentoinut autossa käytyä varsin yksipuolista keskustelua sanallakaan. Mutta hän otti vielä kassistaan UHF-radion ja vara-akun ja antoi sen pojalle unohtaen isän kokonaan.

- Osaat varmaankin käyttää tätä?

- Osaan.

- Kanava kuusi. Pidä koko ajan kuuntelulla. Älä lähetä, jos ei ole tärkeää asiaa. Meidän automme ovat tunnuksilla yksi, kaksi ja kolme letkan kärjessä. Auto neljä varmistaa letkan perässä.

- Kuitti.

Mies poistui ja jatkoi matkan valmistelua. Kun valmistelut olivat tehty, kuului radiosta:

- Täällä ykkönen. Lähdetään liikkeelle. Pidetään suhteellisen lyhyet välit autojen välillä, ettei porukka hajaannu. Jos joku pyrkii ohittamaan teidät ja kiilaamaan autojen väliin, ilmoittakaa se välittömästi radiolla. Vaarallisin osuus on täällä Helsingissä ja sen jälkeen vielä Vantaalla. Kun pääsemme ympäristökuntiin, pahin on ohi.

Kahdeksan muuttavan perheen ja neljän suoja-auton letka lähti liikkeelle. Yhteiskuntatieteitten Tohtori ajatteli, että hänen olisi pitänyt puhua poikansa kanssa jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitään, mitä sanoa. Kaikki se viisaus, mitä hän oli saattanut turvallisissa olosuhteissa yliopistolla sanoa, oli menettänyt merkityksensä. Oli vain tämä kahdeksan perheen muuttoletka ja niitten suojana olevat neljä turva-autoa. Täynnä raskaasti aseistettuja miehiä. Ja tässä autossa ase oli pojalla ja vaimolla. Ei hänellä. Mies alkoi kauhukseen ymmärtää, että perheen miehet istuivat tuolla takapenkillä ja hänen vieressään apukuskin paikalla. Kaikki se, mikä oli tehnyt hänestä Jonkin oli lakannut olemasta. Se oli jäänyt jonnekin menneisyyteen. Hän oli enää autokuski. Ei mitään muuta. Hän oli hyödytön.

Letka nytkähti liikkeelle. Takapenkillä istuva seitsenvuotias tytär katsoi vielä taakseen ja jätti mielessään jäähyväiset paikalle, joka oli hänen kotinsa, mutta jonka hän halusi mielellään jättää taakseen. Hän halusi päästä pois pelosta. Hän halusi päästä pois jatkuvasta kiusaamisesta ja suoranaisesta terrorista. Ja hän halusi päästä pois hänen näköisistään kantasuomalaisista ihmisistä, jotka selittivät hänelle, että hänen tulisi ymmärtää häntä terrorisoivia ihmisiä, joille hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Itse asiassa hän ajatteli, että jos se sinisellä käsivarsinauhalla varustettu mies olisi antanut hänellekin aseen, hän olisi ottanut sen ja laittanut talteen nallereppuunsa. Nyt hänellä ei ollut sitä ja hän tyytyi kiehnäämään isoveljensä kyljessä, joka silitti hänen päätänsä.

Matka meni rauhallisesti ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia. Liikennettä oli jonkun verran, mutta ne olivat kantasuomalaisia. Tässä kaupungissa tehtiin vielä töitäkin. Uuskansalaisten joukkioita ei näkynyt. Mutta hetkeä myöhemmin kuului radiosta:

- Täällä ykkönen. Edessä on tiesulku. Suoja-auto kolmosen takana olevan auton tulee jarruttaa ja muitten sen mukana. Pitäkää meihin vähintään viidenkymmenen metrin väli. Suoja-auto neljä vahtii letkan perää. Mikäli suoja-autot pysähtyvät ja aukaisevat ovensa, teidän tulee mennä autoissanne mahdollisimman mataliksi ja kaivaa esille teillä olevat aseet. Tilanne voi olla vaarallinen.

- Ja vielä ykkönen kakkoselle, kolmoselle ja neloselle: kuusi heppua. Kaikilla lyhyet aseet. Vain kahdella ase käsissä. Ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme. Kuitatkaa.

- Kakkonen: ilmeisesti puhumalla.

- Kolmonen: ilmeisesti puhumalla.

- Nelonen: ilmeisesti puhumalla.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori ajoi perheen autoa hiljakseen ja ajatteli suoja-autojen keskinäisestä viestinnästä, että tiesulusta päästäisiin läpi ilman sen kummempia ongelmia. Ilmeisesti puhumallahan siellä sanottiin. Suoja-autot pysähtyivät tiesululle, kaikkien ovet aukenivat yhtä aikaa ja perheen poika huusi:

- Päät alas joka iikka!

Perheen äiti löi päänsä saman tien suojaan ja poika painoi sisarensa itsensä alle. Yhteiskuntatieteitten Tohtori hidasteli koska ei tajunnut mistä oli kyse. Sitten hän näki aseitten suuliekkejä ja kuuli sarjatulta ja ymmärsi mennä matalaksi. Tulitus ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Sitten kului muutama piinaavan hiljainen sekunti, jonka aikana niin poika oli kaivanut esiin pistoolinsa kuin äiti revolverinsa. Vapauttava rasahdus kuului radiosta:

- Ykkönen. Tilanne ohi. Nyt on turvallista. Jatketaan matkaa.

Letka lähti liikkeelle ja mieskin tuli tiesulun kohdalle. Hän ymmärsi, että asiaa ei todellakaan oltu hoidettu puhumalla, vaan tiesulun luona olleet kuusi uuskansalaista lojuivat maassa seulaksi ammuttuina. Mies, Yhteiskuntatieteitten Tohtori, pidätteli oksennustaan. Eihän tämän näin kuulunut mennä. Tämä ei vastannut ollenkaan sitä, mitä hän yliopistolla oli rakentamassa ja mihin hän uskoi. Hän alkoi tajuta hirvittävän epäonnistumisensa. Hän jatkoi ajamista, ja keskittyi lähinnä seuraavan auton perävaloihin. Autokulkue siirtyi Vantaan puolelle ja ohitti senkin ilman ongelmia. Parikymmentä kilometriä Vantaan jälkeen ykkösauto pysähtyi levikkeelle ja muut autot seurasivat perässä. Suojeluskaartilaisten johtaja kertoi Helsingistä pakeneville perheille:

- Nyt voi sanoa, että olette turvassa, vaikka ette olekaan vielä perillä. Emme ole vielä Vapaavyöhykkeellä, mutta tätä kutsumme Välitilan Suomeksi. Täällä vallitsee EU-Suomen lait ja alue maksaa veroja EU-Suomelle. Mutta täällä ei ole uuskansalaisia. Ne ovat siellä, minkä jätimme taaksemme. Täällä on myös Vapaavyöhykkeitä, mutta ne ovat erillisiä pesäkkeitä, eivät yhtenäinen alue. Jatkamme tästä pian Pinnanmaalle.

Eräs perheitten isistä kysyi:

- Kuinka laajan alueen Vapaavyöhykkeet kattavat Suomesta? Virallinen uutisointi Uuskansalaisten Suomesta kertoi lähinnä hajanaisista kapinallisalueista. Olemmeko kumminkin menneet tyhjän päälle?

Suojelukaartilainen vastasi:

- Linjan Merikarvia – Jämsä – Heinola – Kouvola – Hamina pohjoispuolella ei ole enää erillisiä vapaavyöhykkeitä, vaan sen pohjoispuolinen Suomi on yksi ja ainoa Vapaavyöhyke. Ja se on leviämässä pikku hiljaa etelään päin. Yksittäisiä vapaavyöhykkeitä on jopa Uudellamaalla.

Saattue jatkoi eteenpäin ja saapui Pinnanmaan maakunnan rajalle. Siellä oli vastassa noin joukkueen verran maastopukuisia, rynnäkkökiväärein varustettuja suojelukaartilaisia. Kärkiauto pysähtyi ja miehet kättelivät toisiaan. Suojelukaartilainen sanoi:

- Tästä eteenpäin on täysin turvallista. Voitte jatkaa matkaanne sinne, missä Pinnanmaan alueella olitte menossakin. Tiesulkuja saattaa olla, mutta ne ovat omia. Niitä ei tarvitse pelätä. Niillä on tieto teistä. Tässä vielä varmistus.

Mies jakoi kaikille Vapaavyöhykkeen kulkuluvat. Kulkue kiitti saattojoukkojaan ja hajosi kuka mihinkin suuntaan. Yhteiskuntatieteitten Tohtorin perhe ajoi Huitsinnevadan Örnätjärvelle, josta hän oli kotoisin ja jossa hänen vanhempansa asuivat. Saapuessaan kohti lapsuudestaan niin tuttua Örnätjokea hän näki sielläkin tiesulun. Viisi aseistettua miestä. Hän pysäytti auton, näytti kulkuluvan ja sanoi:

- Olisimme tulossa Örnätjärvelle. Isäni luokse ja hänen kutsumana. Meillä on kyllä varaa maksaa läpipääsystä.

Örnätjärveläinen suojelukaartilainen ihmetteli:

- Maksaa? Eihän me tässä mitään tietullia oteta. Kotiinnehan te olette tulossa. Olkaa hyvä ja jatkakaa matkaanne.

Mies ajoi autonsa sen talon pihaan, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa. Hänen vanhempansa olivat pihalla odottamassa. Varmaankin tiesululta oltiin soitettu. Vanhemmat halasivat tulijoita ja totesivat, että ruoka on valmiina. Se varmaankin maistuu. Syökää, saunokaa, asettukaa ja levätkää matkastanne. Aletaan huomenna sitten miettiä tulevaisuutta.

Yhteiskuntatieteitten Tohtori nukahti hänelle tehtyyn sänkyyn eikä ollut herättyään varma, koska hän oli viimeksi nukkunut niin hyvin. Hän heräsi siihen, kun hänen äitinsä tuli kysymään häntä aamiaiselle. Ennen aamiaiselle menoaan hän pyörähti hetken ulkona, ja näki kuinka hänen seitsenvuotias tyttärensä kulki innokkaana isoisänsä perässä imien mieleensä pienen lapsen innolla kaikkea sitä, mitä vaari saattoi opettaa. Yhteiskuntatieteitten Tohtori ymmärsi, että hänen nuorimmalle lapselleen koko se aika, mitä hän oli asunut Helsingissä olisi vuoden päästä vain hämärtyvä haamu, ja tytöstä tulisi jotain sellaista, minkä hän itse mieltäisi lähinnä punaniskaksi. Ja mies tajusi, ettei hän mahda sille kehitykselle mitään eikä hänen edes tulisi yrittää. Isoisällä olisi pojantyttärelle niin paljon enemmän hyödyllistä opetettavaa kuin hänellä. Mitä opetettavaa hänellä lapselleen edes olisi? Jotain sitä, mitä hän aikanaan yliopistolla julisti? Sitä, minkä vuoksi koko perheen piti paeta Helsingistä.

Mies siirtyi syömään aamiaista. Hänen isänsä tuli paikalle, niin kuin koko miehen perhe. Hänen vaimolleen, Kirurgiselle Sairaanhoitajalle oli välittömästi paikka Huitsinnevadan terveyskeskuksessa. Hänen poikansa taas sanoi isoisälleen:

- Minä haluan Suojelukaartiin.

Johon isoisä oli vastannut:

- Tokihan sinä sinne pääset. Mutta vasta vuoden kuluttua. Alaikäraja on seitsemäntoista vuotta. Käy koulua ja osallistu samalla johonkin yleishyödylliseen toimintaan, niin kuin täällä tapana on. Sinulle kyllä opetetaan kaartilaisten toimesta aseitten käyttöä sitä ennenkin. Se on koulunkin ohjelmassa.

Sitten isoisä kääntyi perheen 14-vuotiaan tyttären puoleen:

- Oletko ystävällinen ja annat sen älypuhelimen minulle?

Yhteiskuntatieteitten Tohtori katsoi tytärtään ja ajatteli, että pyynnöstä seuraisi totaalinen itkupotkuraivari, joka olisi epäilemättä tullut, mikäli hän itse olisi tämän pyynnön esittänyt. Mutta yllättäen hänen tyttärensä uskoi isoisänsä karismaa ja antoi älypuhelimensa hänelle sen kummemmin protestoimatta. Isoisä jatkoi:

- Sinä olet elänyt tuon masiinan jatkeena ja vankina jo liian kauan. Se ei tarjoa sinulle kuin kuvitelman maailmasta, jota ei ole olemassakaan ja se tekee sinusta egoistin, joka ei ajattele muuta kuin itseään ja sitä, miltä sinä muitten silmiin näytät. Minä annan tämän puhelimen sinulle takaisin, mutta vasta siinä vaiheessa, kun olet koulunkäyntisi ohella oppinut jonkun hyödyllisen taidon, mistä on apua meille kaikille. Sinä pystyt siihen kyllä. Mutta sitä ennen tämä puhelin pysyy minun takanani.

Yhteiskuntatieteitten Tohtorin hämmästykseksi hänen tyttärensä ei sanonut edes vastaan. Sitten hänen vaimonsa osoitti häntä itseään ja kysyi:

- Entäs hän?

Isoisä totesi:

- Antaa hänen toipua kaikessa rauhassa pari päivää. Luulen, että murros ja muutos on hänelle kaikkein vaikein.

Ja siinä hänen isänsä oli oikeassa. Seuraavan päivän Yhteiskuntatieteitten Tohtori vietti maaten punkassaan ja katsellen tyhjällä ilmeellä kattoon. Hän tiesi, että hänen oli sanottava isälleen tietyt sanat. Hän jo tiesi, mitkä ne sanat olisivat, mutta kynnyksen ylittäminen oli vaikeaa. Välillä hän nousi sängystään, ajoi autollaan ympäri Örnätjärveä ja näki ihmisten ahkeruuden ja innon. Halun tehdä kaiken toisin, kuin mitä hänen haluamassaan maailmassaan oli tapahtunut. Ja hän alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, että nämä työssä olevat ihmiset olivat oikeassa. Hän itse oli ongelma. Ja he olivat ratkaisu.

Hän meni punkkaansa ja nukahti. Unissaan hän näki painajaista, jossa hänen tyttärensä oltiin raiskattu ja tapettu uuskansalaisten toimesta, ja hän puhui edelleenkin television uutislähetyksessä, että tästä valitettavasta tapahtumasta ei pidä tehdä kostoväkivaltaan yllyttäviä johtopäätöksiä ja meidän kaikkien suomalaisten täytyy yhdessä miettiä, kuinka voimme estää tällaiset tapahtumat jatkossa antamalla uuskansalaisille mahdollisuuden olla tasavertainen osa yhteiskuntaamme.

Mies havahtui painajaisestaan, ja ymmärsi, että painajainen oli hän itse. Hän nousi punkastaan ja käveli isänsä luo, joka katsoi läppäristään uutisia.

- Isä, haluan puhua kanssasi.

Isä kääntyi poikaansa kohti ja sanoi:

- Odota hetki. Katsotaan uutiset loppuun. Ruotsissa on alkanut täysi sisällissota. Skånen alueen islamilaiset ovat ilmoittaneet, että Skåne on osa islamilaista kalifaattia. Ruotsi on vastannut sotilasvallankaappauksella ja liikekannallepanolla. Islamilaiset tullaan murskaamaan ja Ruotsi alkaa korjaamaan virheitään, mitä se on tehnyt kymmeniä vuosia. Valitettavasti se tietää paljon ruumiita. Mutta sille ei ole vaihtoehtoa.  Minä itse olen melko vaikutusvaltainen hahmo Vapaavyöhykkeellä ja tiedän tiettyjä asioita. Tiedän sen, että valtapuolueissa on ollut jo pitkään menossa poliittinen sisällissota. Parin päivän kuluttua se kulminoituu, sillä eduskunta antaa epäluottamuslauseen hallitukselle.  Ja sen jälkeen alkaa kehitys, jonka lopputuloksena koko Suomi on Vapaavyöhyke. Mutta mitä sinä halusit minulle sanoa?

Yhteiskuntatieteitten Tohtori katsoi isäänsä ja sanoi:

- Isä. Aikanaan kun asuin tällä, inhosin sinun vanhaa maailmaasi. Halusin tehdä siitä uuden, itse muokkaamani maailman. Ja onnistuinkin. Yhtenä muitten mukana. Nautin menestyksestäni. Enkä tajunnut sitä, että minun uusi maailmani saattoi olla olemassa vain siksi, että sinun vanha maailmasi ruokki sen. Olin tekemässä hirviötä. Tunnustan sen. Ja nyt ymmärrän, että sinun vanhan maailmasi täytyy pelastaa meidät siltä kaikelta, mikä minun uusi maailmani on aikaan saanut. Olin väärässä. Niin hirvittävän väärässä. Kuinka voin koskaan korvata sen, mitä olen saanut aikaiseksi?

Miehen isä katsoi häntä, mietti hetken ja totesi:

- Jo se, että ymmärrät tekosi, auttaa sinua eteenpäin. Seitsemänvuotias tyttäresi kulkee koko ajan perässäni ja suorastaan imee kaiken sen, mitä voin hänelle opettaa. Hän on tuulahdus uudesta tulevaisuudesta. Sinullekin löytyy paikkasi. Vapaavyöhykkeellä ei ole tarvetta kaltaisillesi Yhteiskuntatieteen Tohtoreille. Mutta työmiehille täällä on tarvetta. Oletko halukas ryhtymään sellaiseksi?

Yhteiskuntatieteitten Tohtori, joka oli juuri luopumassa Yhteiskuntatieteitten Tohtoriudestaan ojensi kätensä isälleen ja puristi sitä. Samalla hän puhkesi kyyneliin, miettien kaikkea sitä, mitä hän oli saanut aikaiseksi. Mutta hän tunsi kädenpuristuksensa olevan miehen kädenpuristus. Ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan.

KAHDEKSAS YMMÄRRYSHARJOITUS

Eli loukkaantuneet elämänmaalaajat

Perussuomalaisethan sitten ottivat ja pläjäyttivät esille humanitaarisen maahanmuuton kustannukset, ja luku on 700 miljoonaa euroa per vuosi. Lukema on varsin ruma, eikä käsittääkseni vielä edes sisällä kyseisen maahanmuuton sivukustannuksia. Insinööritodellisuudessa asiaa otsikoitaisiin suurin lööpein, jotka sisältäisivät lauseen ”joku on mennyt pahasti pieleen”, mutta vallitsevassa todellisuudessa näin ei käy, vaan uutisointi asian tiimoilta on varsin niukkaa ja luonnollisesti esille on tullut ihmisiä, jotka ovat kovasti närkästyneet ja loukkaantuneet siitä, kun persut löivät faktoja pöytään.

Yritän ymmärrysharjoituksessani saada jonkunlaisen ajatustuntuman näihin ihmisiin. He ovat ihmisiä, joita faktat loukkaavat, ja jotka haluavat hiljentää faktojen puhujat ja haluavat myös, että yhteiskunta toimii heidän ideoittensa mukaisesti täysin riippumatta siitä, onko niillä ideoilla minkäänlaista todellisuuspohjaa.

Miksi he toimivat näin? Lapsikin oppii erehdyksistään. Jopa koira oppii erehdyksistään. Mikä on saanut heidät valamaan idealisminsa rikkoutumattomaan teräsbetoniin?

Yritän ajatella ongelmaa tietyllä tavalla taiteen kautta. On olemassa ihminen nimeltä Unelma. Hän on maalannut kauniin taulun. Taulussa ei ole ensimmäistäkään silmää häiritsevää tekijää, sen värit ovat tarkalleen sopusoinnussa ja niitä on tarkalleen yhtä paljon. Hän ihailee kättensä työn taiteellista ja kaunista lopputulosta ja luonnollisesti odottaa saavansa huomattavaa arvostusta toisilta Unelmilta. Mitä hän tietysti saakin.

Sitten paikalle saapuu ikävä ihminen nimeltä Realismi. Hänellä on mukanaan pensseli ja purkki mustaa maalia, jolla hän sotkee Unelman kauniin maalauksen. Unelma on tietysti hirvittävän loukkaantunut ja kaikki muutkin Unelmat tuomitsevat Realismin, koska hän ikävänä ihmisenä meni tuhoamaan jotain niin kaunista.

Näitä Unelmia elää maassamme paljon. He eivät maalaa tauluja, he maalaavat elämää. Heidän maalauksensa pohjautuu idealismiin ja kauniisiin unelmiin. He saavat arvostusta toisilta Unelmilta, jotka ovat maalanneet täsmälleen samanlaisen elämäntaulun. Ja heidänkin taidenautintonsa pilaa ilkeä ihminen nimeltä Realismi. Hänellä on ämpärillinen faktoja ja pensseli, jolla hän pilaa Unelman maalaaman elämäntaulun. Sen taulun, jonka Unelma halusi olevan muottina koko maailmalle ja johon pohjautuen maalattaisiin toistenkin ihmisten elämä. Tavallaan Unelman taidetta voisi verrata taulusta koko maailmaan hypänneeseen sosialistiseen realismiin. Siinä todellisuudesta tehty ihannekuva on todellisuus.

Realismin Unelman tauluun maalaamat faktat saavat aikaan sen, että taulu ei ole enää niin kaunis, joskin se on paljon totuudenmukaisempi. Mutta Unelma on loukkaantunut. Hänen taulunsa on pilalla. Hänen asemansa elämän maalaajana on kyseenalaistettu. Häneen on kohdistettu henkilökohtainen loukkaus, ja sitähän ei saa tehdä. Sillä hänestä ja hänen asemastaan elämän maalaajana on kysymys. Ei mistään muusta.

Siksi Unelman kanssa on mahdotonta keskustella ja yrittää puhua järkipuhetta. Sillä Unelmalle faktat ovat vain mustaa maalia, jotka sotkevat hänen maalaamansa kauniin taulun. Ja utopiaa tukevat valheet eivät ole Unelmalle valheita. Ne ovat vain siveltimellä tehtyjä hienosäätöjä, joilla elämäntaulu saadaan täydelliseksi.

TÄRKEÄ MUISTUTUS TÄLTÄKIN NURKALTA

Jaska Brownhan se otti ja huomasi, että kansalaisaloite rikokseen syyllistyneen ulkomaalaisen karkottamisesta on kerännyt jo yli 44.000 nimeä. Ei enää paljoa puuttuisi, eli jos joku ei ole vielä osallistunut, niin olkaa niin hyvät. Ei se vie elämästänne kuin muutaman minuutin ja yhden käytetyn pankkitunnusluvun.

Joku voi tietysti tuumia, että ei siitäkään mitään hyötyä ole, mutta jos ei tee mitään, niin silloin saa tyhjän käteensä ihan varmasti. Jos aloite menee eduskuntaan, niin siitä on sentään pakko keskustella. Niin että olkaa hyvät ja pankaa sana kiertämään. Rikkana rokassa. Leipää ne on murutkin. Ja hyvää pääsiäistä kaikille.