UUSINTA: MALLIKIRJOITUS

Laitanpa tällä kertaa uusinnan vuodelta 2011. Silloin kirjoitin ns. mallikirjoituksen jonka inspiraationa oli useitten tiedostavien toimittajien tiedostavat avautumiset. Hoksasin, että nyt, kuusi vuotta myöhemmin tuo mallikirjoitus pätee edelleen sillä mikään ei ole muuttunut. Korkeintaan meteli on vaan vielä paria astetta kovempi ja tiedostavan vihan kohteita on löytynyt lisää. Hitto vie, nykyisinhän jo kokonaiset kansakunnat ovat unohtamassa että kyllähän se on kumminkin suomalainen toimittaja joka määrittelee sekä maailman navan että akselin paikan. Pistäydytään siis vuodessa 2011.

*

MALLIKIRJOITUS

Olen ____________. Työskentelen toimittajana maakuntani valtalehdessä _______________:ssa. Yliopistosta valmistumisen jälkeen olen ollut toimittajana kolmetoista vuotta. Olen syvästi huolissani nykymaailman menosta. Aina viime vuoteen saakka on toimittajan työ ollut varsin tyydyttävää. Tietysti siitä on irronnut kohtuullinen elanto, mutta tärkeintä on ollut sellainen hykertävä ylemmyydentunne. Olen ollut valistaja, joka kouluttaa sivistymätöntä kansanosaa. Olen saanut olla hyväksytty jäsen jossain minua suuremmassa.

Olen saanut sitä kautta myös arvostusta. Tietysti arvostus on tullut kaltaisiltani valistuneen kansanosan jäseniltä. Jos rehellinen olen, niin sehän on minulle riittänytkin, koska ei meillä ole ollut tarvetta kastimme ulkopuolisten kanssa seurustella.

Ja tämä kaikki on ollut niin helppoa. Meillähän on ollut valmis sabluuna siitä, kuinka maailma makaa, ja mikä on meille kaikille ja varsinkin teille toisille parhaaksi. Soraäänet ovat jääneet aikaisemmin vain ihmisten keskinäiseksi mutinaksi. Se ei ole vaikuttanut minuun millään lailla, koska eihän sitä mutinaa ole saatu julkiseksi. Mitä ei kuule, se ei häiritse. Minulle on riittänyt, että olen kirjoittanut oikeaoppisia, valmiin sabluunan mukaan tehtyjä kirjoituksia, jotka miellyttävät poliittista valtakoneistoa. Ja toisaalta poliittinen valtakoneisto antaa taas sabluunan mukaisia lausuntoja, jotka miellyttävät meitä. En millään muista sitä, kumpi osapuoli tämän myötäkarvaan silittämisen alkoi. Liekö tuolla merkitystäkään enää. Symbioosissa on hyvä elää.

Mutta nyt kaikki on muuttunut niin vaikeaksi.

Kun se tuli se internet. Ja sen myötä minunkin lehteni siirtyi verkkoon. Ja sitten ne päätoimittajan tolvanat keksivät, että minunkin kirjoituksiani pitää voida kommentoida.

Ja sen myötä tulivat Ne.

Ja Ne saivat itselleen äänen. Joka aikaisemmin oli kuulunut vain minulle. Helvetti soikoon, en minä käynyt yliopistoa siksi, että kaiken maailman levysepät ja varastomiehet pääsevät vittuilemaan minulle juttujeni perään. Ja jos Ne vain vittuilisivat, mutta kun Ne esittävät kysymyksiä. En minä pysty vastaamaan Niitten kysymyksiin. Ei sabluunassa ole siihen ohjetta. Sabluuna tehtiin uskottavaksi, ei kommentoitavaksi.

Vittuilevat minulle siitä Halla-ahostakin. Kun sitä on tullut aika ajoin haukuttua. Kyselevät, että onko jätkä itse asiassa edes lukenut sen Halla-ahon kirjoituksia. Olenhan minä itse asiassa niitä lukenut. Mutta kun minä en piru vie pysty perustelemaan sen juttuja nurin. Sabluuna ei anna siihen neuvoa. En pysty muuhun, kuin kirjoittamaan että pystyisin kyllä kaatamaan Halla-ahon väitteet vaivatta, mutta just nyt täytyy lähteä tupakin ostoon, enkä minä muutenkaan alennu kommentoimaan ala-arvoista rasistista propagandaa.

Ja sillähän minä saan vielä seläntaputtelua. Mutta vain valistuneelta kansanosalta. En pysty vakuuttamaan Niitä. Yritän unohtaa Niitten olemassaolon. Olenhan minä yrittänyt välillä nirhata Ne huumorin keinoin. Nimenomaan yrittänyt. En ole uskaltanut julkaista niitä juttuja. Kun pakkohan minun on tunnustaa, että olen mielenlaadultani koko lailla seipään niellyt. Miten minä voin heittää vitsejä, kun en itsekään niitä ymmärrä. Eikä sabluuna tunne huumoria.

Minulla ei ole muuta kuin sabluuna. En minä pysty luomaan itse uutta.

Ja jos olen rehellinen itselleni, en taida pystyä käyttämään sabluunaakaan kovin hyvin. Minulle soitetaan suuta vain oman lehteni kommenttipalstoilla. Yhtään juttuani ei ole nostettu edes Hommaforumille haukuttavaksi. Saisin siitä niin hyvää nostetta omissa piireissäni. Ja vain sillä on merkitystä.

Tiedänhän minä, vaikken sitä julkisesti koskaan tunnustakaan, että sabluuna on tehty melko sekavalla muotilla. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan hiilijalanjäljen pienentämistä. Ja heti perään minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne tolkuttomasti porukkaa Afrikasta turvottamaan sitä hiilijalanjälkeään. Minun pitää kirjoittaa juttu, jossa pelotellaan työvoimapulalla. Ja sitten minun pitää kirjoittaa juttu, jossa vaaditaan tänne laivalasteittain sellaista väkeä, joka ei sitä työvoimapulaa ainakaan ratkaise. Ja niin edelleen. Ja tarjota tuo potpurri ihan loogisena kokonaisuutena.

Tiedänhän minä, että se on niin ristiriitaista. Eikä sabluuna anna siihen ratkaisua. Mutta en minä enää välitä. Olen liian syvällä tässä koneistossa. Haluan pitää asemani. Haluan pitää ansioni. Haluan, että Ne hiljennetään ja minä voin palata Niitten valistajaksi. Ei Niitten tarvitse edes lukea kirjoituksiani, kunhan vain ovat hiljaa. Ei minussa ole miestä tunnustamaan, että olen koko urani kirjoittanut silkkaa tuubaa. Haluan vain mennä tämän junan mukana, kun olen sen kyytiin kertaalleen päässyt. Eikä kyse ole enää siitä, oltiinko me oikeassa tai väärässä. Kyse on vain siitä, että me oltiin tässä junassa ensin. Ja tiedän, ettei meillä taida olla enää muuta keinoa kuin pakko. Mutta ehkä kaikki sitten aikanaan unohtuu. Minä ainakin olen hyvä unohtamaan.

Kun olen kertonut tarinani ja perusteluni, niin lukija varmaan ymmärtää, että vaadin internetissä esiintyvien vihakirjoitusten täydellistä kieltämistä ja vihakirjoittajien saattamista oikeuden eteen. Ja vaadin, että Jussi Halla-aho eroaa välittömästi hallintovaliokunnan puheenjohtajan tehtävästä sekä luopuu kansanedustajan paikastaan. Sivistynyt yhteiskunta ei voi antaa vihalle ja rasismille tuumaakaan periksi.

Mallikasta viikonloppua kaikille lukijoille.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LXXXII

Hotellin respassa jatketaan sen asian ihmettelyä kuinka ja millä perusteella poliisi tehtäviään priorisoi, ainakin siihen liittyvän uutisoinnin perusteella. Uutisointiin tietysti vaikuttaa luonnollisesti valtamediamme jonka priorisoinnin kohteet lienevät yksinkertaisemmallekin varsin selkeät. Tuorein asiaa käsittelevä uutinen löytyy puolueettoman vasemmistolaisesta eli kokoomuslaisesta Verkkouutiset-julkaisusta. Kyseessähän siis on – kuinka ollakaan – tälläkin kertaa vihapuhe ja kun käsitellään siis pelkästään netissä puhua mälkyttämistä niin otsikointi on kieltämättä aika raflaavaa:

Poliisi KSML:lle vihapuheesta: Netin rikollisuus on hallitsematon ja loputon suo

Näin toteaa Maakansa, anteeks siis Verkkouutiset ja jatkaa:

Netissä leviävästä vihapuheesta on tullut niin hallitsematonta, että poliisin on mahdoton suitsia vihapuhetta täydellisesti. Etelä-Savon sivutoimisena nettipoliisina työskentelevä ylikonstaapeli Toni Reinikainen sanoo Keskisuomalaiselle päättäneensä jättää puuttumatta keskusteluihin, koska "se on hallitsematon maailma, jota pitäisi tehdä täyspäiväisesti".

– Netin rikollisuus on loputon suo, jota ei voi koskaan täysimääräisesti hallita, Poliisihallituksen poliisitarkastaja Timo Kilpeläinen sanoo.

”Netin rikollisuus on loputon suo”. Edelleenkin tulee muistaa, että kyseessä ovat kirjoitetut sanat. Niillä ei olla tapettu ihmisiä. Niillä ei olla pahoinpidelty ihmisiä. Niillä ei olla raiskattu ihmisiä. Niillä ei olla varastettu tai tuhottu ihmisten omaisuutta. Sen sijaan niillä sanoilla kommentoidaan hyvin kyisellä tavalla maassamme oikeasti lisääntynyttä väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta. Rikollisuutta joka ei itse asiassa olisi lisääntynyt ensinkään ellei maassamme oltaisi tehty itsetarkoitukseksi sitä, että maahamme tuodaan tietoisesti ihmisiä jotka lisäävät sitä väkivalta- ja seksuaalirikollisuutta.

Jälleen kerran voidaan todeta, että itse varsinainen ongelma ei ole ongelma, mutta kun ihmiset sanovat ongelmaa ongelmaksi ja puhuvat siitä ääneen, niin se onkin se todellinen ongelma. Jonka logiikan mukaan ”netin rikollisuus on loputon suo, jota ei voida koskaan täydellisesti hallita”. Hotellin respasta muistutetaan, että kyseessä ei ole mikään rikollisuuden suo, vaan lisääntyvä keskustelun, arvostelun ja suuttumuksen määrä. Joka puolestaan on seuraus. Seuraus siitä syystä, että järjettömän maahanmuuttopolitiikan vuoksi kansalaisten niin turvallisuus kuin kansantalous on kahdessakymmenessä vuodessa heikentynyt huomattavasti. Johtuen poliittisen eliitin tietoisesta päätöksestä.

Neuvo: Jos haluatte ojittaa tämän niin sanotun suon, niin älkää keskittykö seuraukseen. Poistakaa syy. Silloin se suo ojittaa itse itsensä.

Mutta näinhän ei poliittinen eliitti eikä virkakoneisto tee. Kyseisistä ylikonstaapeli Reinikaisesta ja poliisitarkastaja Kilpeläisestä ei osaa sanoa, ovatko he tyypillisiä ajatuksettomia virkamiehiä jotka panevat vaadittaessa pystyyn vaikka kimalaisten kännykkäratsian vai onko kyseessä sarkasmin taitavat herrasmiehet jotka hienosti kiertäen sanovat että ehkä parempaakin tekemistä olisi. Ja ehkä koko vihapuhehysteria olisi kannattanut jättää aloittamatta. 

Suomalaisen nettirikollisuuden kylmä, synkkä, syvä, ja samea suo.

Netissä vellovasta – joskin laissa edelleenkin määrittelemättömästä – rikollisuuden suosta syvästi huolestunut Verkkouutiset jatkaa asian tiimoilta ja kutsuu apuun myös kuuluisan verkkopoliisin Marko ”Fobba” Forssin:

- Sodassa vihakirjoittelua vastaan poliisi on tuomittu häviämään, mutta taisteluja sentään voitetaan – vaikkakin vähemmän kuin ennen. Viharikollisuus on ihan kuin muukin rikollisuus. Siihen voidaan puuttua tehostetusti ja lieventää ongelmaa, mutta sitä ei ikinä saada kokonaan pois.

Ongelmana tässäkin on se, että jälleen kerran sitä vihakirjoittelua jota Fobbakin jo komeasti viharikollisuudeksi kutsuu ei olla vieläkään määritelty. Joten se ei ole ”ihan kuin muukin rikollisuus”. Fobba antaa sitten Twitterissään meille rahvaan edustajille jopa vihapuhevärikartan.

Vihreällä pohjalla oleva teksti on asiallinen kommentti.

Keltaisessa merkityllä kommentissa sanankäyttö on sellaista, että varoitusvalo vilkkuu jo.

Punaisella merkityssä kommentissa puhutaan lopussa jo tappamisesta. Viesti on ylittänyt rangaistavuuden rajan.

Forss itse toteaa twiitissään, että sananvapaus on laaja ja kaikkia kolmea tekstiä on luonnehdittu vihapuheeksi.

Fobban värikartassa on vaan lievää suurempi ongelma ja Fobba tietää sen itsekin. Viime vuoden puolella poliisihallitus teki esityksen, jota ei olla vedetty takaisin:

Poliisihallitus esittää, että uusi ryhmä tekisi esitutkinnan kaikissa niissä tapauksissa, joissa tehdään rikosilmoitus internetissä tapahtuneesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tai uskonrauhan rikkomisesta. Ryhmän vastuulla olisivat myös viharikoksiksi arvoitavat kunnianloukkaukset ja laittomat uhkaukset.

Tavalliselle ihmiselle esitutkinta on jo itsessään rangaistus johon sisältyy mahdollisuus työpaikan menettämisestä. Ja koska on selvää, että rikosilmoitusten tekijöitä aivan varmasti riittää, niin tuo Fobbarilan Värikartta menettää saman tien merkityksensä.

Ratkaisu ongelmaan olisi hyvin yksinkertainen. Hallituksen tarvitsisi vain lyödä eduskunnassa läpi seuraava teksti:

Niin sanottua vihapuhetta eli toisin sanoen viharikollisuutta ei ole se, jos esitetään perusteltua arvostelua ja faktoja, vaikka nämä saattaisivat olla kiusallisiakin ja jopa loukata jotakin. Tämä koskee niin maahanmuuttoa, maahanmuuttajia, poliittista eliittiä, virkamieskoneistoa, mediaa, tutkijoita ja yleensä ketä tahansa, jota kutsutaan termillä ”uusrälssi”. Mikäli tämäntyyppisestä arvostelusta tehdään rikosilmoitus, se ei ylitä esitutkintakynnystä.

Nettipoliisikin homma helpottuisi olennaisesti. Mutta eihän hallitus sitä tee, eikä politisoitunut oikeuslaitoksemme eikä virkakuntammekaan sellaista halua. Termiä ”vihapuhe” kun halutaan käyttää kontrollin välineenä ja silloin sen kuuluu olla mahdollisimman epämääräinen. Joku persujen vielä kansallismielinen kansanedustaja voisi kyllä piruuttaan tehdä tuosta boldatusta lauseesta lakiesityksen. Ja jälkikäteen sitten mahdollisimman laajalle levittää ne perustelut, minkä takia tuota lakiesitystä ei voi ottaa käsittelyyn.

Tässähän ei ole pitkäkään aika siitä, kun edelleenkin äärimmäisen kunnioitettu poliisimme julkaisi sosiaalista mediaa koskevan Poliisileijona-videonsa saaden aikaan kysymyksen että voiko myötähäpeä jossain vaiheessa saavuttaa absoluuttisen ylärajansa. Yhtä lailla korkeasti kunnioitettu Helsingin Sanomat näyttää olevan kateellinen poliisin saamasta huomiosta ja yrittää puolestaan itsekin lastenpropagandan arvostetulla saralla Lasten Uutiset-julkaisussaan joka käsitteli verkossa esiintyviä valeuutisia. Itse juttu oli oikeastaan melko ylimalkainen, mutta eräs, erään pikkutytön lausuma tai toimittajan hänen suuhunsa laittanut lause pisti silmään:

”Jos lehdessä sanotaan, että Donald Trumpia rakastetaan, se on valhetta. Jos siellä taas sanotaan, että Trumpia vihataan, niin se on totta. Tiedän sen, koska katson tv-uutisia samalla, kun isä ja äiti katsovat niitä.”

Muistaakseni ainakin vanhoissa journalistin säännöissä luki että älä yleistä, mutta tässä valtakunnan päälehtemme pamautti faktana sen, että tuoretta Yhdysvaltain presidenttiä ainoastaan vihataan ja suuntasi viestinsä nimenomaan lapsille. Tulisi muistaa se, että vaikka kuinka onkin laitettu genitaalihiekkaa pikkareihin niin kyseessä on siitä huolimatta Yhdysvaltain presidentti ja mediallamme näyttää olevan vakaa aikomus saada Suomen Washingtonin näkökulmasta jollekin tuoreelle ”pahan akselille”. Se on meinaan ainoa, jota mediamme voi saada aikaiseksi. Vaikka se Sanomatalossa ehkä on jäänyt hahmottamatta, niin suomalainen media ei sekä valitse eikä erota Yhdysvalloissa ei niin presidenttiä, senaatin jäsentä, kuvernööriä, pormestaria, sheriffiä eikä edes montanalaista postinkantajaa. Vaikka media tietysti on suunnannutkin propagandansa meille suomalaisille, niin Yhdysvalloissa ei asiaan välttämättä suhtauduta kevyehkönä vitsinä.

Muistutetaanpa vielä, kuinka nykyiset journalistin ohjeet määrittelevät hyvän journalistisen tavan:

Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

Jep. Vastaanottaa. Ei lähettää. Miettikääpä tuota lausetta hetkinen.

Dafuq I just read?

Joskus ihminen vain törmää johonkin, jonka edessä riisuu lätsänsä ja hiljenee, no, jonkun äärettömän edessä. Sellaisiin kuuluu tämän ajatusten Hässissippin Mikael Jungnerin avautuminen. Kattokaa itte.

Muistutetaan, että kyseinen Jungner on siis demari, eli SDP:n jäsen. Kyseinen puolue lukeutuu ilmoituksensa mukaan työväenpuolueeksi ja on myös sitoutunut erityisesti vähäosaisten auttajaksi. Sitoutumistaan puolue osoittaa vaatimalla Suomeen lisää Ahmedeja, Mahmudeja, Abdelkadereita ja Mohammedeja ja vaatimalla heille varmaa, suomalaisten veronmaksajien kustantamaa elatusta ettei Ahmedin, Mahmudin, Abdelkaderin ja Mohammedin tarvitsisi koskaan mennä leipäjonoon.

Jungner mielletään myös intellektuelliksi. Hotellin respassa neuvotaan tuoreita vanhempia tilanteessa jossa jälkikasvu ei suostu syömään puuroaan. Laittakaa Jungnerin kuva pöydälle ja sanokaa, että jos et syö puuroasi, niin sinustakin tulee intellektuelli.

Todetaan vielä että olispa melko mielenkiintoista nähdä se tilanne, jossa Jungner menee leipäjonoon kättelemään siellä olevia ihmisiä ja kiittämään heitä sekä rohkeudestaan murtaa teollisen ajan päiväysvanhoja mielikuvia että konkreettisesta maailman pelastamisesta.

Syötyään sieniä useamman kuukauden shamaani saavutti lopulta pysyvän korkeamman tietoisuuden tilan. Samalla jumalat opettivat hänelle oman kielensä. Tämän vuoksi shamaani ei pystynyt enää kommunikoimaan kyläläisten kanssa. Aikansa asiaa murehdittuaan kyläläiset huomasivat, että heidän elämänlaatunsa oli alkanut yllättävästi parantua.

*

Vielä lisäys samana päivänä. Kommentoija Ghettomaksaja laittoi minulle linkin Iltalehden uutisesta jonka mukaan kielteisen päätöksen saaneet turvapaikanhakijat eivät aio poistua Suomesta vapaaehtoisesti. Sehän ei ole tietysti suuri yllätys, mutta silmään pisti erään turvapaikanhakija Hakimin kertomus matkastaan Suomeen:

Unkarissa poliisit hakkasivat polveni ja mafia ryösti 1000 euroa. Saksasta minut heitettiin ulos ja Englannin kanaalissa olin vähällä hukkua, muistelee Hakim vaiherikasta matkaansa Irakista Suomeen.

Oletan, että lukija tuntee Euroopan kartan. Mikähän kertomuksessa mahtaa mättää? Oletan muuten, että Iltalehden toimittajankin tulisi tuntea Euroopan kartta.

YRJÖTYT IKÄVUODET

Ja lisäksi hieman uutta normaalia

Laitoin viime vuoden puolella lukijoille gallupkyselyn, jossa tiedusteltiin lukijoitten ikää. Kyselyyn osallistui kaikkiaan 1115 henkilöä jota voi pitää oikein mukavana lukemana tällaiselle marginaaliblogille. Lämmin kiitos kaikille osallistujille. Mitä tulee itse kyselyn tuloksiin, niin ne olivat oikeastaan juuri sellaisia, mitä alun perin ounastelinkin:

alle 20           26                  2%

20 – 30          117                10%

30 – 40          212                19%

40 – 50          314                28%

50 – 60          263                23%

60 – 70          149                13%

yli 70             34                  3%

Eli nopean Lälläveden laskuopin mukaan keskimääräinen lukija on noin suurinpiirtein osapuilleen ottiatuota 47-vuotias. Merkille pantavaa on se, että alle 30-vuotisia lukijoita blogissa on vain 12 prosenttia. Alle 20-vuotiaita on vähemmän kuin yli 70-vuotiaita. Nuoressa väessä on kyllä huomattavan paljon nuivaa porukkaa, veikkaisin että reilusti enemmän kuin omassa, 1960-luvulla syntyneessä ikäluokassani. Ja nuorisossahan on se tulevaisuus. Silti tämä blogi on selkeästi vanhemman väen herkkua.

Syitä on todennäköisesti kaksi. Ensimmäinen, varmaan luonnollisin sellainen on tietysti se, että blogin kirjoitustyyli ei yksinkertaisesti kiinnosta nuoria. Siitä voi tietysti syyttää vain kirjoittajaa itseään.

Toinen, myös mahdollinen syy on se, että nuoret ihmiset elävät koko lailla erilaisessa viestintämaailmassa kuin me iäkkäämmät. Jo facebook on so last century ja viestintä tapahtuu whatsupilla, askfm:llä, instagramilla, snapchatilla ja mitä  hittoja niitä onkaan. Yhteiskunnallisiin asioihin liittyvässä viestinnässä luonnollisesti myös twitterin osuus on lisääntynyt. Itselleni tuon kaltaiset alustat eivät kertakaikkiaan sovi, sillä esmes twitterin merkkimäärä ei minulle riitä alkuunkaan. Facebookista en taas muuten välitä.

Jaska Brown tuumaili hiljattain, että onko blogistanin toiminta pikkuhiljaa siirtymässä Twitterin puolelle. Itse tuumailen samaa, ja miellän sen suurena menetyksenä mikäli näin käy. Blogialusta tarjoaa huomattavasti paremman tavan käsitellä vallitsevaa yhteiskunnan tilaa ja eritellä ajatuksensa tapahtumista huomattavasti selkeämmin. Näen pienenä – enkä välttämättä ihan pienenäkään – pelkona sen, että yhteiskunnallinen keskustelu kaikkiaankin siirtyy aina vain kasvavassa määrin näihin nopeisiin ja lyhyisiin formaatteihin. Ne kyllä täydentävät osaltaan myös blogimaailmaa mutta jos toiminta siirtyy kokonaan niitten varaan, ollaan jossain vaiheessa siinä tilanteessa että kilpaillaan vain siitä kuka tekee parhaat meemit ja kuka levittää niitä agressiivisimmin.

Itse pysyn blogialustassa ja laitan sitä myötä uuden kyselyn, eli tiedustelen lukijan sukupuolta. Vaihtoehtoja on tarjolla vain perinteiset kaksi, eli LGBTQTiiTyy-standardien mukaisia vaihtoehtoja ei ole tarjolla. Huhtikuussa blogini täyttää kymmenen vuotta ja silloin laitan pystyyn Greatest Shits-gallupin, eli käyn läpi kirjoitukset koko ajalta, etsin jokaiselta vuodelta mielestäni suurimman suvaitsevais-tiedostavan hölmöntölväyksen ja laitan ne puntariin.

Ja laitetaanpa tähän vielä sitä uutta normaalia eli yksi uutinen, mikä noin henkilökohtaisesti herättää meikäläisessä lievää suurempaa ihmetystä. Eli jälleen on valittu vuoden homo. Eikä siinä sinänsä mitään. Voidaan valita vuoden homo. Voidaan valita vuoden hetero. Voidaan valita vuoden motokuski. Voidaan valita vuoden pioneerionkija. Voidaan valita vuoden vitunvirkkaaja. Voidaan valita vuoden ortodoksinen mormuskapilkkimies. Voidaan valita vuoden ihanmitätahansa. Ihan kaikessa rauhassa.

Mutta kun vuoden homoksi valitaan 15-vuotias poika, niin pistää miettimään, että tuliko asia funtsattua ihan loppuun saakka? Jo siinä ehdokkaitten asetteluvaiheessa. Suomessa kun on seksuaalinen suojaikärajakin 16 vuotta. Olen ollut siinä käsityksessä että homoseksuaalit haluaisivat sellaista tavallisen ihmisen tavallista arvostusta kaikilta. Ymmärrän sen, ja hyväksyn sen. Vaan tavalliset ihmiset ovat varsin arvokonservatiiveja ja jos pidettäisiin vuoden hetero-äänestys ja siinä olisi ehdokkaana 15-vuotias tyttö, niin palaute voisi olla aika kyistä. Tällä tavalla ei hankita arvostusta. Niin kuin ei tietysti millään Helsinki Pride-tyyppisellä pervoilullakaan:

Juuri kun tavallinen ihminen on oppinut ajattelemaan, että homovähemmistö on ihan tavallista porukkaa joka eroaa muista vain siinä yhdessä asiassa joka ei todellakaan ole koko elämä, niin sen jälkeen tarjolla on materiaalia joka korostaa vain sitä yhtä. Vai liekö sitten niin, että olen ymmärtänyt asian täysin väärin, eikä homoväestö haluakaan tavallisen ihmisen tavallista arvostusta vaan sillä on noussut oma hypetyksensä hattuun ja sitä kautta se haluaa sanella mihin meidän on mukauduttava sekä mitä meidän on siedettävä ja hyväksyttävä. Arvostettava siksi, kun niin vaaditaan. Mene ja tiedä. Jotenkin vaan nykypäivää hyvin kuvaava on tuo seuraava kuva. Eli 15-vuotias, vielä lapsen kirjoilla oleva heppu saa vuoden homo-palkinnon ja palkinnon jakaa Helsingin piispa Irja Askola:

Kaipa tämänkin kirjoituksen sitten saattoi tulkita erääseen vähemmistöryhmään kohdistuvaksi vihakirjoitukseksi. Ja takapihakin on meillä viljelty täyteen transfobista slurria.

ERÄS TOIMITTAJA JA EPÄILYKSEN PIRU

Helsingin Kalliossa sijaitsevassa kaksiossa näppäimistö paukkui, Marlboro paloi ketjussa ja punaviiniäkin kului muki toisensa jälkeen. Eräs Yleisradiossa työskentelevä toimittaja, tarkemmalta nimeltään Eräs Toimittaja ei ollut – monen kollegansa tavoin – millään malttanut lopettaa työpäiväänsä ja jatkoi tärkeäksi katsomaansa työtään kotonaan. Nyt oli meinaan armoton tekemisen meininki. Sitä helvatun Trumpiahan tässä oltiin kampittamassa, tai ainakin antamassa voimakasta vaikutelmaa siitä, että Washingtonissa luettaisiin suomalaista tiedostavaa mediaa ja otettaisiin sen mielipide huomioon. No, ehkä sitä ei otettu, tiesihän toimittaja sen aivan hyvin itsekin, mutta sellaisen mielikuvan ylläpitäminen oli tietenkin äärimmäisen tärkeää suomalaiselle yleisölle, joka kuitenkin seurasi pääosin valtamediaa. Hallintolampaille kuului syöttää sitä, mitä hallintolampaille kuului syöttää. Muutenhan ne saatanat vaikka saattaisivat alkaa ajatella itsekin, mikä epätoivottava ilmiö oli viime aikoina hälyttävästi lisääntynyt.

Tämän kyseisen toimittajatyön reseptihän oli sinänsä melko yksinkertainen mutta siitä huolimatta syvää tyydytystä tuottava. Ennen kaikkea se oli niin helppoa. Kaikki, millä voitaisiin heittää ryönää Trumpin päälle tulisi laittaa heti näkyviin ja vielä mielellään mahdollisimman raflaavalla otsikolla. Monet ihmisethän lukivat vain otsikot. Täytyi myös ymmärtää se, mitä tulisi jättää uutisoimatta. Kaikkea ei tulisi kertoa. Tuli toimia vastuullisesti. Käyttää vastuullista sananvapautta. Kirjoittaa ammattilaisen toimittamaa tekstiä tyhmempien luettavaksi. Katotaas ny… Trump rakentaa aitaa Meksikon rajalle… julkaisuun… jaa joo, Obamakin rakensi samaa aitaa… ei julkaisuun… merkityksetöntä… Trump asetti maahantulokiellon tietyille muslimimaille… julkaisuun… ja paljon journalistista paheksuntaa… etsitään vaikka joku heppu joka ei nyt pääse jenkkeihin ja tehdään alaleukaa väpättävä human interest-juttu… jos vaikka löytäisi jonkun urheilijan… jaa, Obamakin oli näköjään tehnyt samoin… nääh, joka vanhoja muistaa sitä sonnalla suuhun… jaa, juu… näköjään islamilaiset maat ovat pitäneet vastaavaa maahantulokieltoa israelilaisille jo vuosikymmeniä… no, mitä niistä iipoista… ei ne ole mediaseksikkäitä kuin palestiinalaisten sortajina… tosta mitään tartte mainita…

Mitäs sitä vielä… juu, toi on hyvä… niin Madonna, Miley Cyrus, Katy Perry ja moni muukin amerikkalainen naispuolinen viihdetaiteilija haukkuivat Trumpia seksistiksi joka kohtelee naisia vain seksiobjekteina… toi on hyvä… naisten sorto puhuttelee aina… niin no joo, kyseiset naiset kyllä esiintyvät keikoillaan lähestulkoon reva paljaana ja myyvät seksillä niitä tylsiä renkutuksiaan… jaa mut hei, sehän on naisen vapaa valinta ja osoitus siitä että hän on sinut seksuaalisuutensa kanssa… edistyksellistä… edistyksellistä… joo, se on kyllä ihan eri juttu… oliskos vielä… joo, toi on hyvä, ne on kaivaneet sen vanhan raadon, sen Claes Anderssoninkin esille… mitäs se sanoikaan… juu, hähää… ”Donald Trump kärsii persoonallisuushäiriöistä… Donald Trump käyttäytyy kuin narsistinen psykopaatti”… toi on upee juttu toi… niin no joo, sehän on psykiatri toi Andersson ja mites se toisaalta menikään se psykiatrin etiikka… ainakin siinä jos tehdään julkisia etädiagnooseja tyypistä jota ei olla koskaan edes tavattu… niin joo… vähän kyseenalaista… enemmän kuin kyseenalaista… no, paskat… kun todellisuutta määritellään oikeauskoiseen muotoon niin kyllä siinä täytyy voida panna vähän mutkia suoriksi… löytyiskös vielä… hei, mikäs toi… mitä helevettiä…

MOTTO: Vastuusi perustuu lakiin ja hyvään lehtimiestapaan.

 Totuuden ja oikeudenmukaisuuden kunnioittaminen on tärkein velvollisuutesi.

Kunnioita yksilön mainetta, loukkaamattomuutta ja ihmisarvoa.

Pysy tosiasioissa, epämieluisissakin.

Erota oma mielipiteesi tapahtumien kerronnasta.

Hä! WTF! Mistäs helvetistä tuo tuohon läppärin näytölle tuli? Ei kai tässä masiinassa ole joku virus? Jaa, no nyt se hävis… mikä hiton bugi tuo sitten olikaan… jaa, mihinkäs minä jäinkään… hjuu, ei muuta kuin lisää ryönää ja…

PELOTTAAKO?

 Ja mitä maan tulen saatanan perkeleen helvettiä? Mistä tuo sitten tuohon näyttöruudulle ilmestyi? Ja mihin mun oma teksti katosi? Ellei sitten se saatanan…

…no joo… siinähän se juuttaan mieliharmi taas näytöllä irvistelee. Pari kertaahan se on täällä jo vittuilemassa käynyt. Hähhää, nyt en tee sitä virhettä kuin viimeksi ja ala pulisemaan sen kanssa. Ei muuta kuin virrat saman tien pois…

Eräs Toimittaja sammutti läppärinsä virran, mutta samantien näyttöruudusta tuli esille käsi, joka painoi virran uudestaan päälle. Epäilyksen Piru ilmestyi jälleen näyttöruutuun ja totesi pirullisella äänellä:

- Mikäs ny mättää? Eiks jäbällä oo halua jutella? No, tehdään sitten Ringit, niin kuin siinä kauhuleffassa. Muistat sen kyllä. Oli muuten ihan hyvä leffa se.

Epäilyksen Piru ryömi esille läppärin näyttöruudusta niin kuin Samara Morgan aikanaan kuuluisassa kauhuelokuvassa, päästi yhtä aikaa rikkimaksan, mädäntyneen kananmunan  ja hapansilakan hajuisen pierun ja lennähti sitten baarikaapille jossa kaatoi itselleen viskin lupaa kysymättä. Kysyi vielä, pirulainen, että otatko ittekin. Eräs Toimittaja totesi jollain lailla alistuneena että no joo, kaada vaan. Pistä tuplana samantien. Johan tää ilta ja hyvä tiedostavan journalistinen vire ehti mennä pilalle. Otettuaan tukevat moukut hän kysyi:

- No mitä sulla tällä kertaa on asiaa?

- Jaa mulla? Eihän mulla ole. Sulla on. Itsellesi.

- Haista paska.

- Kas näissä pirun hommissa on näihin erilaisiin hajuihin sen verran hyvin tottunut, että paskan haistattamisen toivotus on melko lievää kuittailua joten totean, että kumikuitti ei pure. Mutta muistako sen kysymyksen, mikä näkyi näyttöruudussa?

- Joo. ”Pelottaako”.

- Niin. Pelottaako?

- No mitä mun pitäisi mukamas pelätä?

- Tokihan sinä jotain pelkäät, kun kollegoittesi tavoin kirjoittelet koko ajan jenkkien presidentinvaaleja uusiksi. Vaikka tiedät, ettei sillä ole mitään merkitystä. Trump on ja pysyy Yhdysvaltain presidenttinä seuraavat neljä vuotta. Vai kuvitteletko sinä ihan todellakin, että somebody actually reads your shit in U.S. of A and your shit makes any difference in there whatsoever?

- Niin no, ei kai mutta…

- Mutta mitä? Sinä kirjoitat kollegoittesi tavoin epistolaasi nimenomaan suomalaisille valtamedian lukijoille ja samalla sulla on pelko perseessä, että jonkunlainen Trump-ilmiö tapahtuisi täälläkin. Ja pistät kädet korvillesi, huudat wääwääwäätä ja toivot, ettei niin tapahtuisi.

- No kuinka se muka voisi tapahtua?

- No vaikkapa niin, ihan teoreettisena esimerkkinä, että ajatellaanpa jos Jussi Halla-ahosta tulee seuraava persujen puoluejohtaja. Ja puolue sen myötä muuttaa itsensä kiltistä poliittisesta piruettiluistelijasta rumasti runttaavaksi Charleston Chiefiksi. Ja toteaa, että jos herra/rouva/neiti/housut jalassa kulkeva neiti haluaa lukea mielipiteitämme, niin hän voi lukea ne blogista/facebookista/twitteristä jne. Kysymyksiinne ei vastata emmekä anna haastatteluja koska te olette poliittista propagandaa toimittavaa valhemediaa. Ei meillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne. Niin että viekää toi mikrofoni helvattuun mun pärstävärkkini edestä ja muutenkin hypätkää jortaniin koko lauma. Ja voitte toki kirjoittaa sensaation siitä, mitä just sanoin mutta muistutan, että meillä ei enää harjata median käskystä ketään. Harjatkin on Soinin jälkeen poltettu saunan pesässä.

- Mutta ei niin voi tapahtua! Heillä on kumminkin velvollisuus…

- Niin velvollisuus mihin? Osallistua median julkisiin lahtaamistilanteisiin jotka tapahtuvat minimissään kolme yhtä vastaan ja joihin vain toinen osapuoli on voinut kunnolla valmistautua? Eli mediakuulusteluihin, jollaisia haastattelut ja keskusteluohjelmat ovat valtamedian puolelta olleet? Oletko tullut ajatelleeksi, että toimittaja ei ole viranomainen? Hänellä ei ole kuulusteluoikeutta. Sellainen on itse asiassa vain poliisilla. Jos politiikko X ilmoittaa, niin kuin Trump teki, että hän ottaa yhteyttä äänestäjiin omalla tavallaan, niin minkäs sinä sille voit? Sinulla ei ole kuulusteluoikeutta. Sinulla ei ole rangaistusoikeutta. Sinulla ei ole sensurointioikeutta. Sinä voit toki soittaa suutasi mediassa haluamasi mukaan, mutta entäs jos viestisi ei enää tavoitakaan lukijaa? Koska lukijaa ei enää kiinnosta. Jos hän käykin lukemassa suoraan mitä poliitikko oli mieltä. Sen poliitikon omilta sivuilta. Tai vaihtoehtomediasta. Ilman omaa filtteriosuuttasi. Jossa sinä kerta toisensa jälkeen kirjoitat, että ”tätä se heppu sanoi, mutta tätä se tosiasiassa tarkoitti”.

- Niin mutta kun…

- Mutta kun siihen on totuttu. Niinhän? Niin totuttiin aikanaan elämään tietyissä diktatuureissakin. Kun ei ollut vaihtoehtoa. Mutta nyt sinunkin epistolallesi on vaihtoehto. Ja siinä tullaan siihen toiseen asiaan mitä sinä pelkäät. Siihen, että ihmiset alkavat oikeasti ajattelemaan omilla aivoillaan ja sitä myötä sinä muutut tarpeettomaksi. Sitä myötä sinä et enää olekaan uusrälssin jäsen. Sitä myötä sinun pitäisi työssäsi alkaa oikeasti uutisoida ja ajatella. Mutta ethän sinä sitä edes osaa. Sinä osaat vain toistaa sitä, mitä toiset vaativat sinun toistavan etkä ole edes koskaan tullut ajatelleeksi, että kuka tai ketkä sen toistettavan ensimmäisenä sanoi. Mitä kysymystä muuten oikea tutkiva journalisti alkaisi välittömästi selvittää. Mutta sinähän et ole sellainen. Sinä olet yliopistokoulutettu näennäisviranomainen jolla ei ole virkaa ja näennäistuomari jolla ei ole tuomioistuinta. Sinä vaan olet onnistunut uskottelemaan ihmisille että sinä olisit jotain muuta. Jotakin, joka pitäisi ottaa vakavasti. Ja nyt sinä pelkäät, että bluffisi huomataan. Ja huomaat, että – piru vie –  moni on jo huomannut. Aina useampi. Ja siinä päästään sinun pelkosi äärimmäiseen syyhyn. Entäs jos työsi loppuu? Entä jos niin sanottua osaamistasi ei enää tarvita? Ylessä palkkasi on ollut varma. Entäs jos tilanne muuttuu? Entä jos suomalainen Trumpin vastine toteaakin, että Yle-vero lakkautetaan? Mikä vakavasti otettava media silloin enää haluaisi palkata sinut? Sen jälkeen kun bluffisi on katsottu ja bluffiksi havaittu?

- Niin mutta eihän niin voi tapahtua… ei niin saa tapahtua… kuinka minun silloin kävisi…

Epäilyksen Piru kallisti päätään ja otti naamalleen ehkä maailman epäonnistuneimman myötätunnon ilmeen.

- Niin… kuinka sinun silloin kävisi? Sitähän saat miettiä keskenäsi. Mutta kun me ollaan muutama kerta jo tavattu, ja usko huviksesi, minä tulen tapaamaan sinua uudestaankin, niin minä annan sinulle lahjan.

- Jaa lahjan? Minä olen jutellut kollegoitteni kanssa. Ja poliitikkojen. Nekin tuntevat sinut. Sinun lahjojasi ei voi pitää oikein lahjana. No, mitäs paskaa sinä minulle annat riesakseni?

- Paskaa? Enhän minä toki sitä. Vaan maittavaa hampurilaista. Vilkaisepas siihen läppärisi näyttöruutuun.

- Tuo tulee jatkossa räpsähtämään niin läppärisi, pöytäkoneesi kuin älypuhelimesi näyttöruudulle joka viides minuutti. Ja se pysyy siinä minuutin. Mutta antaahan se sulle mukavan tauon ankarassa propagandatyössäsi. Som´moro. Nähdään taas. Voit olla varma siitä.

Epäilyksen Piru hävisi rikinkatkuiseen pilveen ja Eräs Toimittaja ymmärsi, että ei tämän jälkeen voi noin vain nukkumaan mennä. Uni ei varmasti tuli. Nyt tarvittaisiin ensinnäkin lisää viskiä, ja sen jälkeen olisi pakko kirjoittaa vielä kolumni, jossa olisi tulikivenkatkuista kivapuhetta. Kunhan tuo perkeleen työhakemus häviää tuosta ruudulta…

…no niin… mitäs sitä… joo, koska vihapuhe ei katoa, sille tarvitaan rajoja… tuorein globaali vihan ja väärän tiedon vallankumous mahdollistui teknisesti, kun maailma täytettiin tämän vuosituhannen alussa langattomilla verkoilla… suomalaisten sananvapaus jo on maailman huippua… sitä ei tarvitse rajoittaa eikä laajentaa, sitä on vain opeteltava käyttämään oikein… nimimerkin käyttö sosiaalisessa mediassa on ehdottoman tuomittavaa… ihmisen on tultava esille nimellään ja naamallaan… ja kannettava vastuunsa sanomisistaan… kohtaan toimittajana vihapuhetta päivittäin… poliitikkojen sananvapautta ei ole rajoitettu… heille on vaan osoitettu tuomioilla, mitä ei saa sanoa… sanomasta ei ole kukaan kieltänyt… siinä on kuulkaa vissi ero… vihapuhuja ei itse asiassa ymmärrä, että ketä hän vihaa… hän vain projisoi omat epäonnistumisensa ja hylätyksi tulemisen pelkonsa hänelle helppoihin ja ymmärrettäviin kohteisiin… kynnys on ylitetty… vihapuheen poistamisessa ei tule enää välttää ehdottomia vankeustuomioitakaan… ja ettekö te vitun juntit ymmärrä, että se olen minä, saatana minä joka määrittelee… ei piru vie, ehkä tuota ei sittenkään… vaan jos löis sen twitteriin… hjuu… no nyt alkaa helpottaa… jos ottais vielä viskin… eiköhän tästä jo pääse nukkumaan…

Seuraavana päivänä Eräs Toimittaja teki arvokasta toimittajatyötään Ylen tiloissa. Hänen esimiehensä tuli hänen juttusilleen:

- Mikä juttu sulla on tuo, että sinä aina viiden minuutin jälkeen lopetat kirjoittamisen ja tuijotat minuutin tuota vastapäistä seinää?

- Jaa… se on vissiin se, että toi istumatyö käy selän päälle… täytyy välillä lepuuttaa…

VAIETUT KYLÄT OSA I

Radanvarsikaupungissa vuonna 2089

Radanvarsikaupungin hallinnolliseen alueeseen kuuluvan Luontoreservaatti RK-itäkoillisen alueella kuului ihmisen aikaansaamia ääniä hyvin harvoin, vaikka elokuisena päivänä oksaltaan ympäristöä tähyilevä orava saattoikin erottaa mäntynsä vieressä kulkevan erittäin hyvälaatuisen polun joka tuli jostain lännestä ja kääntyi juuri männyn kohdalla melko jyrkästi koilliseen kadoten kahden mäen väliseen katveeseen. Jos orava olisi ihmisten koneitten päälle jotain ymmärtänyt, niin se olisi osannut päätellä polun olevan niinkin leveän, että sillä olisi voinut ajaa maastoautolla tai ainakin mönkijällä. Joskus niitä metelöiviä hirviöitä oli oravankin näköpiiriin ilmestynyt, mutta viimeisestäkin kerrasta oli jo aikaa useampia viikkoja ihmisten aikakäsityksillä.

Niinpä kun orava kuuli läntisestä kaukaisuudesta sitä ikävän pärisevää epäluonnollista ääntä se otti välittömät oravan ritolat ja katosi tästä tarinasta. Jos siltä oltaisiin kysytty, niin se olisi ollut varmaan kyseisestä asiantilasta mielissään. Se halusi vain pitää huolen omista oravan asioistaan. Pärisevän äänen lähteenä ei ollut maastoauto vaan kaksi maastomoottoripyörää. Pyörät oli lastattu täyteen erilaisia leiriytymisvälineitä ja muita varusteita. Kyseiset pyörät pysähtyivät juuri sen männyn kohdalle, jossa orava oli vielä äsken pitänyt taukoa. Moottorit sammuivat, kypärät riisuttiin päästä ja niitten alta paljastui kaksi nuorta, parikymppistä miestä. Toinen miehistä, Jakke, kaivoi esille virallisen luontoreservaattikartan ja toinen, Patrik, alkoi tarkastella sitä hänen kanssaan. Jaken sormi seurasi kartalla olevan polun kulkua heidän pysähtymispaikkaansa asti, nousi sitten ja osoitti koilliseen, johon polku jatkui niin kartalla kuin silmälläkin katsottuna. Sitten hän käänsi sormensa osoittamaan kaakkoa:

- No joo, tään virallisen kartan mukaan tuolla kaakossa ei ole siis mitään. Pelkkää erämaata varmaan seuraavat sata kilometriä ja koko alue on kiellettyä rauhoitusaluetta. Ja kun katsoo tuohon suuntaan, niin ei tossa tosiaan näytä olevan kuin pöpelikköä, häpelikköä, vitelikköä ja lisää metsää.

Patrik puolestaan sanoi:

- Niinhän se opettajakin veikkasi, että tältä tuo maisema näyttää. Kaivapas se opettajan kartta esille.

Jakke kaivoi povitaskustaan toisen, samaa aluetta koskevan kartan, jossa luki ”Reunansyrjä. Maanmittaushallituksen karttapalvelu. 2024”.

- Kyllä me ollaan just siinä paikassa mistä opettaja kehotti kääntymään kaakkoon päin. Vaikka tuo kartta on kymmeniä vuosia vanha, niin maastokohdat eivät sinänsä ole muuttuneet. Purojen virtaus tietysti voi muuttua, mutta noista kahdesta mäestä me voidaan aika tarkasti määritellä paikkamme.

Myös Patrik katseli vanhaa karttaa ja vertasi sitä uuteen, viralliseen versioon:

- Vaan on siinä jumaliste iso ero. Virallisesti siellä ei pitäis olla mitään. Ja tuossa kuitenkin näkyisi taloja toisensa perään ja tuolla kauempana päässä pitäis olla kokonainen taajama.

Jakke taitteli kartan povitaskuunsa.

- Opettaja sanoi, että hänen vanhan muistinsa mukaan tästä pitäisi lähteä kaakkoon selvästi erottuva polku. Sellaiset säilyvät kumminkin luonnossa pitkään joten se voisi vielä löytyä. Hän arveli myös, että tälle kohdalle on istutettu jotakin häpelikköä naamioksi. Ja kartta näytti, että polku jatkuisi puolisen kilometriä ja tulisi metsäautotien kääntöpaikalle. Mitä taas ei uudessa kartassa tietenkään näy. Eiköhän heitetä hetkeksi jalkamieheksi ja katsota, jos se polku löytyisi. Pysytään näköetäisyydellä toisistamme kumminkin.

Nuoret miehet läksivät kävelemään ryteikköön. Toisella oli vyöllään järeä pistooli ja toisella selässään haulikko. Ei mennyt kuin varttitunti kun Patrik huusi:

- Hei Jakke! Tuu tänne!

- Löysitkö?

- Katto itte.

Polku näytti alkavan tyhjästä, juuri siltä kohtaa missä ympäristöä paljon nuorempi metsikkö loppui. Miehet tiesivät, että polut eivät ala tyhjästä. Opettaja taisi sittenkin olla oikeassa, vaikka ajatus tuntuikin niin hurjalta. Itse asiassa pelottavalta.

- Mennään takaisin pyörille. Tuon ryteikön takia niitten kanssa on tietysti melkoinen tusaaminen, mutta tästä eteenpäin kulku onkin sitten helpompaa.

Jakke ja Patrik olivat olleet ystäviä jo kouluajoista alkaen. He olivat käyneet koulunsa aina ylioppilaaksi saakka samalla luokalla ja armeijassakin he olivat olleet samassa joukko-osastossa. He olivat kotiutuneet kuluvan vuoden kesäkuussa. Molemmat myös kuuluivat suomalaiseen nomenklaturaan, vaikka eivät siitä välttämättä itse olleet kovinkaan innoissaan. Patrikin isä ja äiti olivat hallintoviranomaisia ja kuuluivat niin koko maassa kuin Euroopan Liittovaltiossakin yksin vallassa olevaan Yleisfeministiseen ilmastodemokratiapuolueeseen. Sen ansiosta Patrikin perheellä oli mahdollisuus ylelliseen asumiseen sillä tämä kolmihenkinen perhe asui mukavassa kerrostalokolmiossa.

Suomessa noin yhdeksänkymmentäviisi prosenttia kansasta asui kuutioasunnoissa, kooltaan viidestä kahteentoista neliöön. Loput viisi prosenttia kuuluivatkin sitten YFID:iin joka oli luonteeltaan kova kaaderipuolue, johon pääseminen oli vaikeaa. YFID:iin kuuluvista henkilöistä noin 75% asui kerrostaloissa, 20%  rivitaloissa ja kaikkein tasa-arvoisimmat henkilöt sitten omakotitaloissa joita ei tosin sanottu enää omakotitaloiksi vaan erillisasumisyksiköiksi. Omakotitalohan itsessään tarkoitti ympäristölle vahingollista kerskakulutusta ja oli näin terminä sopimaton.

Ja yhdessä sellaisessa asui myös Jakke. Hänen äitinsä oli nimittäin puolue-eliittiin kuuluva koko Radanvarsikaupungin hallinnollisen alueen Vastaava Byrokraatti joka piti hallussaan käytännössä diktatuurista valtaa ollen vastuussa vain Helsingille ja sitä kautta Brysselille. Vanhempiensa aseman vuoksi niin Jakke kuin Patrik olivat voineet käydä koulunsa erillisessä ja rauhallisessa puolue-eliitin lapsille suunnitellussa hyvin varustetussa kasvatus- ja oppimiskeskuksessa jossa oppilaat saivat opiskella samoissa turvallisissa ja virikkeellisissä tiloissa päiväkodista aina ylioppilaaksi saakka.

Patrikin perhettä saattoi sanoa tavalliseksi onnelliseksi perheeksi ja puolueasemastaan huolimatta Patrikin vanhemmat olivat tosiasiassa eräänlaisia leipäpappeja jotka vapaa-ajallaan olivat hyvin leppoisia ja rauhallisia ihmisiä joita ei puolueen jäseniksi oikein saattanut mieltää. Jaken kohdalla tilanne oli toinen. Hänen äitinsä oli sieluaan myöten vannoutunut yfidiläinen, kiihkofeministi miestenvihaaja ja eräänlainen narsistisen persoonallisuushäiriön arkkityyppi. Hän oli hankkiutunut raskaaksi keinohedelmöityksellä 38-vuotiaana kun oli tuntenut biologisen kellonsa tikittävän. Luonnollisesti tämä tapahtui  ilman minkäänlaista isäkandidaattia, sillä Jaken äiti oli todennut, ettei yksikään mies yllä hänen älylliselle tasolleen.

Niinpä Jakke oli tottunut elämään vaikutusvaltaisen yksinhuoltajaäidin kanssa tajuten, että hän oli äidilleen jonkunlainen sekoitus lasta, omaehtoisen naisen pärjäämispokaalia ja omaisuutta. Äidin, joka toi toistuvasti esille syvän pettymyksensä siitä ettei Jakke ollut syntynyt tyttönä. Joskus, Jaken ollessa teini-ikäinen tuo nainen oli humalapäissään sammaltanut Jakelle, että olisi sukupuolen selvittyä halunnut tehdä abortin ja yrittää uudestaan, mutta niin edistyksellinen ei Suomenkaan feministinen lainsäädäntö sentään ollut. Myöhemmin äiti oli sitten kiistänyt sanoneensa näin. Asiasta ei puhuttu. Yleensäkään tässä yksinhuoltajaperheessä ei paljoa puhuttu sillä keskustelu vaati kaksi suht tasavertaista keskustelukumppania eikä hänen äitinsä osannut ajatella ihmisiä kuin komentaja/komennettava-akselilla.

Jakkea saattoi kieltämättä pitää pettymyksenä äidilleen. Mitä muutakaan vaihtoehtoa olisi ollut, kun jo elämän oletusasetuksissa olivat väärät valinnat ja jalkojen välissä väärät värkit. Erityisesti äidille oli vaikeaa sulattaa se ajatus, että Jakke halusi lähteä lukemaan insinööriksi, kun taas äiti oli pitänyt itsestään selvyytenä että Jakke läksisi puoluebyrokraattiseen hallintokoulutukseen jonka kautta hän jatkaisi nomenklaturan perinnettä. Eiväthän insinöörit hitto vie pääse edes puolueen jäseneksi. Kaikkein eniten äitiä järkytti sen tajuaminen, että hän ei pystyisi Jaken päätä kääntämään. Ehkä hän näki pojassa oman itsepäisyytensä, joka oli jalostunut jotenkin hienostuneempaan muotoon. Muotoon, joka ei halunnut alistaa muita. Mitä saattoi pitää heikkoutena.

Muulla käytöksellään Jakke ei sitten kyllä antanut valittamisen aihetta. Hän oli hyvä oppilas sekä kohtelias ja urheilullinen nuori mies joka oli kovasti tyttöjenkin mieleen, mikä ei sinänsä hänen äitiään paljon liikuttanut, sillä Jaken synnyttyä hän oli itse pitäytynyt vaihtelevissa lesbosuhteissa. Ehkä hän halusi varmistaa, että Jakelle ei tarjottaisi minkäänlaista isän mallia. Koulussa Jaken ongelmana puolue-eliitin lapsena saattoi pitää eräänlaista liiaksi jalat maassa olemista. Hän ei innostunut koulueohjelman yleismaailmanhalaavista aineista, vaikka vastasikin koekysymyksiin niin kuin oltiin vaadittu.

Ei hän myöskään varsinaisesti kyseenalaistanut feministisdemokraattista yksipuoluejärjestelmää,  jota virallisesti kutsuttiin nimellä Todellinen Demokratia, mutta esitti aika ajoin häiritseviä, pohdiskelevaan tyyliin esitettyjä kysymyksiä. Ei piruuttaan, vaan aidon tiedonjanon vuoksi. Jakke oli oikeasti utelias ja asioista kiinnostunut. Eräästä kysymyksestä lukion viimeisellä luokalla kehittyi sitten hänelle tietynlainen pakkomielle, joka aikanaan veisi hänet ystävänsä Patrikin kanssa raahaamaan maastomoottoripyörää ryteikön läpi.

Kysymys oli lähtenyt liikkeelle ympäristöhistorian tunnilla jossa opettaja kertasi oppilaitten jo aikaisemmin useasti ulkoalukemaa, mutta Todellisessa Demokratiassahan jatkuva kertaus ja toisto oli opintojen äiti, varsinkin jos se liittyi historiaan tai yhteiskuntajärjestelmään:

- Niin kuin muistamme, niin melko pian vuonna 1944 Neuvostoliittoa vastaan käydyn hävityn hyökkäyssodan jälkeen,  joskus 1950-luvun alussa alettiin Suomessa ehkäpä ensimmäisenä maana maailmassa havahtua siihen, että ympäristölliset kysymykset ja mahdollinen ilmastonmuutos on kaikkein suurin uhka niin maallemme kuin koko ihmiskunnan tulevaisuudelle. Silloin alettiin ymmärtää, että kaikkein ekologisin ja ympäristölle turvallisin asutuspoliittinen muoto on väestön keskittäminen tiiviisiin, energiatehokkaisiin ja luontoa säästäviin kaupunkikeskuksiin. Väestön valtava haja-asuttaminen koko maan alueelle pääosin äärimmäisen energiatuhlaavaan omakotitaloasutusmuotoon oli ilman muuta niin ympäristölle kuin kansantaloudelle pitkässä juoksussa tuhoisaa. Ajatelkaapa maata, jossa jokaiselle asunnolle tarvittiin oma tuhlaava energianlähde. Yleensä vielä useampi. Savuttava ja saastuttava puulämmitys ja sen lisäksi vielä sähkö- tai öljylämmitys. Ja vielä tämän lisäksi jokaiseen erilliseen taloon vievä, jatkuvaa kunnossapitoa vaativa tieverkko ja valtava määrä järkiajatteluun nähden täysin tarpeettomia henkilöautoja. Järkyttävää. Tämän tien tuhoisuus nähtiin jo hyvissä ajoin. Koko haja-asutusalue oli kasvukeskusten elättämää saastuttavaa aluetta joka eli kaupunkiväestön maksamilla tulonsiirroilla.

- Tuossa vaiheessa tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin teollistumisen myötä kaupungit alkoivat vetää ihmisiä muutenkin sisäänsä kasvavissa määrin ja koululaitoksessa opetettu ympäristökasvatus muutti varsinkin nuorten ihmisten asenteita edistyksellisempään suuntaan ja he hakeutuivat myös aktiivisesti kaupunkeihin. Siinä vaiheessa valtio alkoi keskittää tarpeellisen maatalouden toimintaa linjan Pori – Kotka lounaispuolella sijaitseviin korporaatioyhtiöitten maa- metsä- ja karjatalouskombinaatteihin, jossa tilakoot saatiin toiminnan kannalta huomattavasti tehokkaammiksi ja entiset maanviljelijät saattoivat jatkaa ammattiaan kombinaattien työntekijöinä. Samalla ymmärrettiin, ettei täysi ruokaomavaraisuus ole maalle välttämättömyys, sillä ulkomaankaupalla saatiin vaje helposti korjattua ja samalla suomalainen ruokavalio monipuolistui.

- Tulee muistaa, että koko haja-asutusalueen väestö oli hajallaan erillisissä taloissa ja pienissä, korkeintaan kymmenen - kahdenkymmenen talon kylissä ja tällaisen joutokäynnin kustantajana toimi luonnollisesti valtio jolle se olisi ollut joka tapauksessa ennen pitkää kestämätöntä. Onneksi valistustoiminta ja kaupunkiasumisen antamat mahdollisuudet houkuttivat ihmisiä sen verran voimakkaasti, että vuoteen 1995 mennessä koko haja-asutusalueen väestö oli muuttanut suuriin, minimissään kahdensadan tuhannen ihmisen asutuskeskuksiin, joissa tapahtui sitten 2000-luvun alussa ekologisen vallankumouksen seuraava vaihe eli siirtyminen kerrostaloasumisesta vielä huomattavasti energiatehokkaampaan, ympäristöystävällisempään ja halvempaan kuutioasumismuotoon. Kaiken kaikkiaan väestö on ollut alusta asti tyytyväinen tähän edistykselliseen asumismuotoon ja väestöllä on myös ymmärrys siihen, että osan – sanoisinko erityisasiantuntemusta omaavien – kansalaisten osana on asua energiateholtaan huonommissa, joskin asumispinta-alaltaan hieman suuremmissa asunnoissa.

Tähän oli Jakke sitten kommentoinut:

- Opettaja. Mitenkäs, kun minä tuolla verkossa törmäsin yhden kaverin löytämään dokumenttiin, jonka mukaan Suomessa asui kuitenkin vielä vuonna 2017 pienissä taajamissa ja haja-asutusalueella yhteensä kolmisen miljoonaa ihmistä eikä Suomessa ollut silloin vielä ollut minkäänlaisia kuutioasuntoja.

Opettajan ilmeestä näki, että nyt pääsi Jaken suusta suuri sammakko. Ilme ei ollut oikeastaan ilkeä, vaan lähinnä arvioiva. Saattoi nähdä, kuinka opettajan pään sisäinen laskukone raksutti. Opettaja oli 48-vuotias nainen, joka oli ollut puolueen jäsen viimeiset kymmenen vuotta. Ansio, jota ei suinkaan annettu kaikille opettajille. Ei edes kaikille puolue-eliitin lapsia opettaville. Hän ei kommentoinut aluksi asiaa ollenkaan, mutta kysyi sitten:

- Mistäs sinä tuollaisen tiedon, tai väitteen olet saanut?

- No yleisestä euroverkostahan minä. En minä sitä sen tarkemmin muista. Siellä se dokumentti oli ollut kuvatiedostona.

Opettaja oli hetken hiljaa ja totesi sitten.

- Tuollaisia valetietoja aika ajoin pääsee euroverkkoon. Vaikka se onkin erittäin hyvin valvottu. Luulen, että tuo niin sanottu dokumentti on tullut Yhdysvalloista tai jostain muusta sellaisesta maasta jossa ei olla vielä ymmärretty siirtyä Todelliseen Demokratiaan. Ei sellaisista kannata välittää. Ja sellaiset tiedostot muuten kannattaa hävittää välittömästi. Vaikka ne vaikuttavat kuvatiedostoilta niin niissä on kyllä yleensä joku virus mukana. Jotkut troijalaiset ovat sotkeneet euroverkkoa niin, että sen putsaaminen on maksanut miljoonia. Ja tällaisissa tapauksissa viruksen lähettäjät etsitään, löydetään ja pannaan edesvastuuseen.

Jakke tajusi, että vaikka opettaja ei ollut vastannut hänen varsinaiseen kommenttiinsa mitään, niin nyt oli aika pitää turpa rullalla. Sen verran selvän uhkauksen opettaja oli esittänyt. Tietoverkkorikos oli sen verran vakava syytös, että siitä ei häntä pelastaisi välttämättä hänen vaikutusvaltainen äitikään. Opettaja jatkoi vielä:

- Sen sijaan, että puntaroisimme jonkun ulkovallan yhteiskuntarauhan murentamiseen tarkoitettua misinformaatiota, meidän tulisi mieluummin keskittyä muistamaan, että kyseisen onnistuneen asumispoliittisen muutoksen ja yleensäkin Todellisen Demokratian myötä Suomen pinta-alasta 95% on täydellisesti ihmisiltä eristettyä luonnonreservaattia jossa eläimet ja kasvit voivat olla rauhassa  ilman ihmisen tuhoavaa vaikutusta ja samalla myös suurin osa Suomen luonnosta on vapautettu tehometsätalouden tuhoavasta kirouksesta. Lisäksi, kun maaseudun järkyttävän kallis tekohengittäminen voitiin lopettaa, meiltä vapautui voimavaroja joilla olemme voineet auttaa afrikkalaisia ja aasialaisia siskojamme ja veljiämme jotka ovat tulleet Suomeen sotaa, terroria, nälkää ja ilmastonmuutosta pakoon. Vapautuneitten voimavarojen myötä me olemme voineet myös rakentaa heille omat, erilliset ja kantasuomalaisilta kielletyt itsehallintoalueet joissa he voivat elää perinteisten tapojensa ja kulttuurinsa mukaan, niin ettei heidän tarvitse omaksua heille vieraita ja hankalia suomalaisia tapoja sekä vaikeaa suomen kieltä.

- Ja ennen kaikkea tulee muistaa, että nykyisin maassamme jokaisella on oikeus ja mahdollisuus kuutioasuntoon. Jokainen saa kaksi lämmintä ateriaa päivässä. Jokainen on oikeutettu koulutukseen. Jokaisella on kodissaan 70 litran jääkaappi jossa on jopa pieni pakastelokero. Jokaisella on mikroaaltouuni ja kahvinkeitin. Ja jokaisella on asunnossaan tv-vastaanotin, joka toimii samalla euroverkon katselulaitteena. Ilman Todellista Demokratiaa ja vanhan patriarkaalisen, tuhlaavan, saastuttavan, ahneen elämäntavan ja maailmankuvan hylkäämistä tätä ei oltaisi koskaan saavutettu. Siitä saavutuksesta on pidettävä kiinni, eikä mikään saa uhata sitä.

Tunti päättyi. Jotkut oppilaat katselivat Jakkea vähän pilkallinen ilme naamallaan. Menikin kyselemään tyhmiä. Lankesikin johonkin ulkovaltalaiseen trolliin. Munasipa itsensä pahemman kerran. Ääneen näitä ei sanottu, sillä Jakke oli kuitenkin suosittu oppilas ja asiaan vaikutti tietysti Jaken äidin asema. Se nainen tekisi kiusaamisesta lopun nopeasti eikä anteeksianto ja armahdus kuulunut kyseisen naisen sanavarastoon. Ei hän tekisi sitä ehkä äidinrakkaudestaan, vaan siitä omistavasta ajatuksesta että hänen henkilökohtaista pokaaliaan ei tönittäisi. Seuraavien välituntien aikana Jakke ja Patrik viihtyivät lähinnä keskenään. Ja puhuivat koko ajan samasta aiheesta. Myös Patrik oli lukenut kyseisen dokumentin. Se oli hyvin tehty, sisälsi nykyiseen suomenkieleen nähden selkeästi vanhakantaista kieltä ja sisälsi sellaisia termejä mitä ei enää oltu käytetty aikoihin. Sitä oli hyvin vaikea uskoa väärennökseksi.

Asia jäisi mietityttämään. Harmitti, ettei siitä varmaankaan saisi enää selkoa. He tunsivat kyllä verkkopoliisin tehokkuuden ja arvasivat että historianopettaja oli ottanut sinne välittömästi yhteyttä. Dokumentti häviäisi euroverkosta muutamassa tunnissa. Olihan se heillä kummallakin piilossa olevalla muistisirullaan mutta verkossa siitä ei varmaankaan kannattaisi keskustella. Ainakaan vähään aikaan. Ehkei koskaan. Täytyisi ehkä tyytyä siihen, ettei vastausta koskaan tulisi ja asia jäisi kummittelemaan piiloon mielen lokeroihin hypätäkseen taas silloin tällöin esiin. Päivän viimeinen tunti oli matematiikan tunti. Heidän matematiikan opettajansa oli jo 65-vuotias vanha, rauhallinen ja pidetty mies. Miellyttävällä tavalla karismaattinen, eikä hänen tarvinnut koskaan korottaa ääntänsä. Oppilaitten valuessa luokasta käytävälle hän vinkkasi Jakelle sormellaan. Jakke käveli opettajanpöydän luo. Opettaja katsoi luokasta poistuvia oppilaita, sitten Jakkea ja taas oppilaita. Jakke ymmärsi että hän halusi puhua kaksistaan. Luokan tyhjennettyä hän katsoi jonkun aikaa Jakkea hiljaa ja alkoi puhua:

- Sinä olit kysellyt historian tunnilla vähän hankalia. Oikeastaan tosi hankalia. Sellaisia, joita ei saisi heittää edes vitsinä. Älä suotta säikähdä, en minä aio ripittää sinua. Se historianopettaja oli vaan opettajainhuoneessa asiasta aika pähkinöinä. Sitä naista muuten kannattaa varoa yleensäkin. Hän kun on aikamoinen fanaatikko. Ja termi aikamoinen on tässä kyseisessä tapauksessa varsin lievä ilmaisu. Äläkä suotta katso niin kummissasi. Kyllä minä tiedän, että sinä puolestasi et ole sellainen, vaikka, no, kyllä sinä tiedät... perhetausta… Olen oppinut, että sinä olet utelias, epäilevä, kyseenalaistava ja tiedonhaluinen. Sitä kutsuttiin joskus aikanaan oppimisen haluksi. Nykyisin ne ovat asioita, joita kannattaa varoa. No, se ei ollut varsinainen asiani.

- Opettaja, mikä sitten se varsinainen asianne on?

- Niin… se on se hankala kysymys, mitä historiantunnilla kysyit. Haluatko todella tietää vastauksen siihen?

Jakke mietti. Vain hetkisen.

- Haluan.

Opettaja puolestaan oli hetken hiljaa. Kuin harkiten seuraavaa lausettaan. Olihan kyseessä kuitenkin Vastaavan Byrokraatin poika. Jos hän olisi tehnyt väärän arvion, niin edessä saattaisi olla määrittelemättömän pituinen matka Hailuodon, Raippaluodon, Nauvon tai Korppoon eristys- ja uudelleenkasvatusalueille. Sitten hän näytti tekevän päätöksensä.

- Vastaukseksi eivät riitä pelkät sanat. Tarvitaan muutakin. Eikä vastausta pysty antamaan tässä ja nyt. Mutta jos haluat, niin voit tulla käymään minun ja vaimoni kuutiossa. Olisiko sinulla koska aikaa?

- Periaatteessa vaikka tänään. En meinaan haluaisi odottaa.

Opettaja kirjoitti paperilappuun osoitteensa ja ojensi sen Jakelle.

- Kävisikö sitten kello viisi? Jos emme ole paikalla, niin olemme asuntolan ruokalassa. Oikeastaan voit kulkea ensiksi sen kautta. Se on kuitenkin alimmassa kerroksessa. Ja tule yksin. Olen kyllä huomannut, että olet puhunut paljon sen Patrikin kanssa. Se on kunnon poika. Mutta haluan puhua ensin vain sinun kanssasi.

- Sovittu!

Innokkaana ja odottavana Jakke meni opettajan antamaan osoitteeseen vähän etuajassa. Tokihan hän oli nähnyt näitä kuutioasuntokolosseja ennenkin – vähän kauempaa –  mutta ei ollut koskaan käynyt sisällä sellaisessa. Eihän hänen ollut tarvinnut. Jo asuinalueelle, tai virallisen termin mukaan ”ekologiseen asuintilakompleksiin” saapuminen järkytti. Nämähän olivat valtavia. Ja niitä oli paljon. Mieleen tuli lähinnä jonkunlainen loppumaton mehiläispesä. Jakke ymmärsi myös, että suurin osa noista arpakuutioista oli sellaisia, ettei niissä ollut edes ulkoikkunaa. Jakkea hävetti. Kuinka ihmiset saattoivat asua täällä? Ja kuinka hän toisaalta itse saattoi asua siellä, missä asui?

Mutta tieto odotti, ja kello puolestaan ei. Opettaja oli näemmä lopettelemassa ruokailuaan yhdessä vaimonsa kanssa. Nähdessään Jaken hän huikkasi kädellään:

- Terve Jakke. Meillä vähän kesti tää sapuskointi. Tänään kun oli tarjolla härkäpapusoijapuuroa. Se ei ole kyllä maittavaa, mutta sitä täytyy syödä paljon, että jaksaa seuraavaan päivään. Kun noita lihapäiviä ei ruokalassa ole nykyisin kuin kahdesti viikossa ja kaupan ruoka on kallista. Iltapalat tuppaavat jäämään pariin leipäpalaseen. Ei varmaan haitanne, jos vaimoni tulee mukaan?

- No eihän toki. Ja en kai minä sentään ihmisiä kodistaan pois aja, jos olen sinne tulossa käymään.

- Kjäh-kjäh… joo… kuutioni on linnani. Kirjaimellisesti…

Jakke tervehti kohteliaasti opettajan vaimoa ja opettaja esitteli hänet. Hän oli myös 65-vuotias, pari vuotta sitten sairaseläkkeelle jäänyt kirurginen sairaanhoitaja. Selkä ei ollut enää kestänyt työtä. Opettaja kertoi yrittävänsä itse jaksaa lakisääteiseen 67 vuoden eläkeikään, sillä koska valtio piti kuutiota ja ruokalan ruokaa osana palkkaa, niin molempien jäädessä eläkkeelle kuutiosta alettaisiin periä vuokraa. Silloin kuutiovuokran ja ruokalassa tarjotun ruuan yhteishinta tulisi sen verran suureksi että heille ei jäisi käytännössä kuin hieman taskurahaa. He kun eivät olleet puolueen jäseniä. Vanhan pariskunnan asunto sijaitsi kuudennessatoista kerroksessa. Näköjään siinä oli kumminkin ulkoikkuna. Opettaja sulki oven ja hänen vaimonsa latasi pienen kahvinkeittimen.

- Tässähän tämä. Tämä on sentään yhdeksän neliön kokoinen. Sellainen, että saamme tuon sängyn yöksi levitettyä. Voidaan nukkua vierekkäin. Pienimmät ovat viisineliöisiä ja niin matalia, ettei siellä mahdu seisomaan. Lapsiperheitten kuutiot ovat samanlaisia, niissä on vaan kuutioitten välissä ovi. Istu tuohon jakkaralle. Et varmaan tullut katselemaan paikallista arkkitehtuuria. Se oliskin kyllä varsin nopeasti katseltu. Tulit hakemaan vastausta kysymykseesi maaseudusta ja haja-asutusalueesta yleensä.

- Niinhän minä tulin. Ja te lupasitte sen antaa.

Opettaja otti laatikosta esille hyvin vanhanmallisen tablettilaitteen, käynnisti virran, näppäili sitä hetken ja ojensi sen sitten Jakkelle.

- Siinä on valokuvia. Katseles ne ensin läpi. Jutellaan sitten.

- Mistä nämä valokuvat ovat?

- No, katsele itse ja mieti, saatko niistä mitään kiintopistettä. Minä kerron sitten kyllä.

Jakke alkoi katsella. Hymyileviä ihmisiä. Paljon lapsiakin. Paljon autoja. Hyvännäköisiä, kalliita autoja. Suuria erillisasumisyksiköitä. Yhtä suuria kuin hänen äitinsä vastaava. 120 neliötä. Jotkut näköjään isompiakin. Ja näkyi isoja ulkorakennuksiakin. Hyvin hoidettuja pihoja. Sitten oli kuvia jonkun järven rannalta. Joku pienempi erillisasumisyksikkö. Näköjään kokonaan puusta tehty. Ja rannassa oli toinen. Aivan pieni. Sen piipusta kohosi savu. Siellähän poltetaan puuta… hetkonen… Jakke kelasi taaksepäin ja huomasi että kaikissa erillisasumisyksiköissäkin oli savupiiput. Ja niistä nousi savua. Kaikissa näemmä poltettiin puuta. Sehän oli aikaa sitten kielletty. Takaisin sinne järven rannalle… ja sieltä pienestä rantarakennuksesta juoksi ihmisiä laiturilta järveen… hitto vie, tuohan on sauna… Jakke jatkoi kuvien katsomista ja kiinnitti huomion siihen, että jokainen kuva oli tavallaan keskellä metsää. Vaikka lähettyvillä näkyi muitakin taloja. Metsää kaikkialla. Ja peltojakin. Mikä paikka tää oikein oli? Hän nosti katseensa ja sanoi opettajalle:

- En minä ole nähnyt missään tällaista. Kaikki näyttää vähän vanhakantaiselta sinänsä, mutta kylläkin vauraalta. Hyvin vauraalta. Olisiko nää kuvat otettu joskus 2050-luvulla? Tämän täytyy olla joku sellainen puolue-eliitin asuinalue, mistä en ole koskaan kuullutkaan. Voisiko tämä olla joku sellainen salattu korkeimpien puoluevirkailijoitten lomakylä? Mutta niitten täytyy olla kyllä sitten jo todella korkeita, sillä äitinihän on koko hallintoalueen päätappi enkä ole hänenkään koskaan kuullut puhuvan tuollaisesta paikasta. Mutta joka tapauksessa näitten täytyy olla korkeita puoluevirkailijoita. He näyttävät jotenkin niin varmoilta ja tyytyväisiltä. Sillä lailla huolettomilta. En minä meidän nomenklaturan asuma-alueella näy koskaan tuollaisia ilmeitä. Siellä kaikki vaikuttavat olevan sellaisia että uskovat jonkun koko ajan tarkkailevan heitä. Kuin heitä kuvattaisiin ja kuunneltaisiin koko ajan. Ja nuo autot vielä. Nehän ovat melkein kaikki henkilöautoja. Eihän niitä ole enää käytössä kuin viranomaisilla ja no, tiedät kyllä vielä kenellä. Ja ne ovat itse asiassa paremman näköisiä kuin nykyiset. Itse asiassa se kaikkein yleisin henkilöautomalli eli PSA Armand muistuttaa yllättävän paljon sitä ikivanhaa pallosilmä-Ladaa.

Opettaja hymyili.

- Niin, ensinnäkin ne autot eivät ole valtion autoja. Ne ovat yksityisautoja. Ja annas mulle se tabletti, niin katsellaan näitä kuvia porukalla. Minä vähän esittelen sulle noita, heh, puoluevirkailijoita.

Opettaja alkoi selata kuvia ja osoitti aina kuvissa olevia ihmisiä sormellaan.

- Putkiasentaja. Laitoskeittäjä. Taksikuski. Opettaja. Paperimies. Myyjä. Vakuutusvirkailija. Eläkeläinen. Sähköasentaja. Kunnaninsinööri. Paperimies. Eläkeläinen. Ohjaaja. ATK-tukihenkilö. Pitkäaikaistyötön. Kirjastonhoitaja. Sairaanhoitaja. Maanviljelijä.

- Tarkoitat varmaankin että maanviljelyskombinaattityöntekijä?

- Ei. Vaan maanviljelijä.

Opettaja selasi kuvia eteenpäin, näytti Jakelle kuvaa eräästä talonsa edessä hymyilevästä perheestä ja sanoi, että paina tuo pikkunen poika tuossa mieleesi. Sen jälkeen hän napsautti euroverkkopäätteen auki ja avasi sieltä virallisen kartan, joka esitti koko Radanvarsikaupungin hallintoaluetta.

- Mitä näet tuossa kartan itäosissa? Tuolla kohdalla tarkalleen.

- Saman kuin koko alueella muutenkin. Eli en mitään. Sehän on pelkkää korpea ja suota. Asumatonta jo viime vuosituhannen puolelta. Luontoreservaattia. Eihän täällä ihmisiä asu kuin tuossa noin ja tuo alue on ehkä kaksikymmentä neliökilometriä.

Opettaja napsautti kartan kiinni ja näytti vielä sormellaan kuvassa olevaa pikkupoikaa.

- Nuo kaikki kuvat joita katsoit, on otettu siinä paikassa, mitä osoitin sinulle kartasta. Siellä, missä ei ole mitään. Vain korpea ja suota. Tuo viimeisin kuva on otettu vuonna 2030. Ja se pikkuinen poika olen minä. Sen paikan nimi oli Reunansyrjä. Joskus aikanaan. Nyt se on vain koordinaatteja Luontoreservaatti RK-itäkoillisen kartalla. Kaikki, mitä luit siitä kielletystä dokumentista on totta. Suomessa asui vielä vuonna 2017 pienissä taajamissa ja haja-asutusalueella yhteensä kolmisen miljoonaa ihmistä eikä täällä ollut silloin vielä ollut minkäänlaisia kuutioasuntoja. Suomen maaseutu, haja-asutusalueet, pienet kunnat ja kaupungit tyhjennettiin ihmisistä vasta 2030-luvulla. Se ei tapahtunut vapaaehtoisesti, vaan oli varsin nopea ja ruma prosessi, jossa tuhottiin satojentuhansien, ehkä useampienkin ihmisten elinmahdollisuudet, pakkosiirrettiin heidät julmasti kuutioihin ja prosessissa kuoli paljon ihmisiä. Tuhansia. Ehkä enemmänkin. Lukuja ei ole laskettu. Eikä niistä saa puhua.

Jakke nieleskeli hetken aikaa tyhjää.

- Mutta… kuinka…

- Kaiken perimmäinen syy oli se, kun Todellinen Demokratia astui voimaan vuonna 2023. Silloinhan Euroopan Liittovaltion keskeisimmät puolueet totesivat, että loppujen lopuksi niillä ei ole eroa keskeisissä periaatteeissaan oikeastaan ollenkaan joten ne yhdistivät voimansa ja perustivat Yleisfeministisen ilmastodemokratiapuolueen. Samaan aikaan eurooppalaiset suuryhtiöt olivat nielleet pienemmät kilpailijansa toinen toisensa jälkeen ja huomasivat, että Liittovaltion kanssa kannatti olla samassa sängyssä. Se hyödytti molempia. Yhtiöt halusivat taloudellisen kontrollin ja monopolin, YFID halusi puolestaan perustaa kontrollivaltion jossa oli vain yksi vallitseva totuus. Näin ollen molemmat siirtyivät saman katon alle ja yhtiöt alkoivat käyttää itsestään nimitystä korporatiiviset yhtiöt. Ne olivat osa valtiota ja samalla valtio valtiossa. Rahallehan on sinänsä yksi lysti mitä ideologiaa tulee tunnustaa. Kunhan se ei puutu rahan tekemiseen.

- Mutta kuinka tämä liittyy maaseudun tyhjentämiseen?

- Niin kuin tiedät, niin YFID on idealistinen ja utopistinen puolue. Yksi sen opinkappaleista on aina ollut ilmastonmuutos. Tuli sitä tai ei. Se on YFIDille vähän kuin Jeesuksen toinen tuleminen uskovaisille. Lisäksi se on totalitaristinen puolue, joka halusi jo silloin täydellisen kontrollivaltion. Ja mikäs olisi parempi kontrollin tapa kuin siirtää ihmiset mehiläispesiin? Siksi se halusi tyhjentää kaikki haja-asutusalueet ilmastonmuutokseen vedoten. Korporatiiviset yhtiöt näkivät tässä taas aivan loistavan bisnesmahdollisuuden ja kehittivät kuutioasunnot ja niitten nopean tuottamisen joita tuottavien tehtaitten rakentaminen aloitettiin tällä Suomessakin jo vuonna 2025, vaikkei minkäänlaisia päätöksiä vielä oltu tehty. Tai siis ainakaan ilmoitettu julkisesti.

- Se päätös tuli julkiseksi vuonna 2028, jolloin Liittovaltion Suomen hallinto ilmoitti, että kaikki ihmiset siirretään asumaan yhteentoista suurasutuskeskukseen ja asumisen päämuoto on kuutioasunto. Siis vuonna 2028. Ei 2000-luvun alussa, niin kuin teille opetetaan. Muistatkos, mitä nämä meidän suurasutuskeskukset ovat?

- Totta kai. Helsinki, Espoo, Vantaa, Radanvarsikaupunki, Turku, Pori, Tampere, Kotka, Vaasa, Kuopio ja Oulu. Kahdestoista on sitten Maarianhamina , mutta se on sitten erillinen keskus, joka on muita pienempi eikä sitä lasketa varsinaiseksi suurasutuskeskukseksi.

- Hyvin muistat. Lisätään tähän vielä ne kahdeksan Rauhan- ja kansainvälisyyden erillisaluetta eteläisessä Suomessa jossa asuu viimeisen väestönlaskun mukaan noin kahdeksansataa tuhatta ulkomaalaista. Afrikkalaisia ja aasialaisia. Mutta jos palataan takaisin vuoteen 2028, niin siihen aikaan Suomessa oli vielä toistasataa kuntaa, useita satoja yli tuhannen ihmisen taajamia ja niittenkin ulkopuolella haja-asutusalueilla asui noin kahdeksansataa tuhatta ihmistä.

- Kuinka ne kaikki saatiin siirrettyä näihin suurasutuskeskuksiin?

- Pakolla. Vuonna 2028 ilmoitettiin tylysti, että aktiiviset siirtotoimet alkavat vuonna 2030. Ihmisiä tietysti houkuteltiin muuttamaan vapaaehtoisesti ja melko paljon heitä muuttikin, lähinnä työttömiä, koska kuutiosta ei peritty vuokraa. Silloin. Toistaiseksi. Sehän muuttui sitten myöhemmin. Vuonna 2030 sitten hallitus muutti kaikki suurasutuskeskusten ulkopuoliset tiet suurimpia runkoteitä lukuunottamatta yksityisteiksi. Jolloin tienhoitovelvollisuus jäi alueen asukkaille. Suurin ongelma oli tietysti lumen auraaminen, mutta maaseudulla oli paljon traktoreita ja talkootyönä se saatiin jotenkuten sujumaan. Se oli välttämätöntä. Sillä haja-asutusalueen asukkaista moni kävi töissä kaupungeissa.

- Vuonna 2031 hallitus ilmoitti, että valtion terveydenhoitovelvollisuus käsittää enää suurasutuskeskuksen alueet. Mikä tarkoitti sitä, että ambulanssiakaan ei saanut enää Reunansyrjälle. Eikä tietysti minnekään muualle syrjemmälle. Reunansyrjälläkin kuoli sen vuoden aikana niin sanottuihin päivystyspolitapauksiin kahdeksan ihmistä. Kun apua ei tullut. Täällä syntyi neljä lastakin, kun lumimyrskyn takia tiet olivat täysin tukossa eikä talkooporukka kerta kaikkiaan ehtinyt aurata. Lähimpään keskukseen Naakkamoon, joka oli silloin vielä itsenäinen kunta ja jossa oli terveyskeskus oli kumminkin kolmekymmentä kilometriä matkaa. Sitä oli vähän vaikea viimeisillään olevan naisen hiihtää suksilla. Muutama saatiin vietyä kyllä moottorikelkoilla synnyttämään. Ja niillä samoilla moottorikelkoilla sitten takaisin.

- Sitten vuonna 2032 hallitus pisti sen viimeisen pomminsa. Haja-asutusalueelta katkaistiin sähköt. Sitä myötä katkesi myös vesi, sillä vesipumput olivat pääosin sähkötoimisia. Paikallisten vesiosuuskuntien toiminta kiellettiin. Elämä muuttui mahdottomaksi, ja ihmisten oli pakko muuttaa. Minunkin perheeni muutti. Isä oli maanviljelijä, mutta hän ei saanut mitään korvauksia menetetyistä alueistaan ja koko perheen elättäneestä elinkeinostaan. Alue tuomittiin valtiolle menetetyksi luontoreservaatiksi. Meidän oli pakko muuttaa Laitilaan, jonne oltiin perustettu yksi ensimmäisiä korporaatioyhtiöitten viljakombinaatteja. Eli käytännössä sovhooseja jonne vanhempani pääsivät töihin. Perheille oltiin sieltä varattu samanlaiset kuutioasunnot kuin kaikkialla muuallakin. Siellä minä asuin lapsuuteni ja osan nuoruuttani. Vanhempani kuolivat Tampereen Flunssaan joka raivosi maassa vuonna 2038 ja sen jälkeen vartuin nuorisokodissa. Onneksi osasin panna elämäni palikat paikalleen, kävin koulut, menin yliopistoon ja valmistuin matematiikan opettajaksi. Vaimoni on kotoisin siitä samasta Reunansyrjän kunnasta kuin minäkin. Tai paikasta joka joskus oli ollut Reunansyrjän kunta. Tapasimme täällä Radanvarsikaupungissa.

Jakke oli vähän aikaa hiljaa ja kysyi sitten:

- Mutta lähtivätkö kaikki?

- Eivät. Osa jäi. Pieni osa. He ajattelivat, että eivät kotoaan lähde niin millään. Osa luotti halkoihin ja kaivoon, joka oltiin muutettu tavalliseksi kaivoksi josta vesi nostettiin joko tyhjiöpumpulla tai sitten ihan sangolla. Osa oli hankkinut aurinkokennoja saadakseen lisäksi sähköä. He viljelivät perunaa ja kävivät laittomalla hirvimetsällä. Ajattelivat selvitä sillä. He olivat kaikki melko vanhoja ihmisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan kestäneet muutosta. Emmekä sitä tietysti kestäneet mekään. Mutta alistuimme. Meidät ajettiin kodeistamme sardiinipurkkeihin. Isällä ja äidillä oli sentään työtä siellä Laitilassa. Mutta Radanvarsikaupunkiin pakkosiirretyiltä ihmisiltä hyvin monelta meni elinkeino. He jäivät mätänemään kuutioonsa peruspäivärahalla ja ruokalan vellillä. Ironisesti he totesivat kohtalostaan, että tulihan se ilmastonmuutos sentään estettyä. Sen tuloahan odotellaan vielä nykyisinkin.

- Entä kuinka heille kävi jotka jäivät?

- En tiedä. Luulen, että he ovat kaikki kuolleet. En ole kuullut, että yksikään heistä olisi tullut Radanvarsikaupunkiin. Eikä sieltä kuultu uutisia muutenkaan, sillä sähköjen myötä katkaistiin kaikki viestintäyhteydet. Luulen, että he halusivat kaatua niille sijoilleen. Ylpeytensä säilyttäen. Ehkä olisin tehnyt niin itsekin. Mutta olin silloin vasta pieni poika. Eihän minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata vanhempiani. Olin avuton. Mitä minä olisin voinut tehdä? Mutta sinä näytät mietteliäältä. Tiedän kyllä, mikä on mielessäsi. Mietit, että voiko tämä sittenkään olla totta. Onhan niitä aivan uskomattoman hyviä kuvankäsittelyohjelmia. Mutta annas kun näytän sinulle vielä yhden jutun.

Opettaja aukaisi pöytälaatikon, otti sieltä esille paperikartan ja ojensi sen Jakelle. Kartassa luki Reunansyrjä. Maanmittaushallituksen karttapalvelu. 2024. Samalla hän aukaisi euroverkkopäätteen uudestaan ja otti sieltä esille aikaisemmin näyttämänsä kartan.

- Vertaapa näitä kahta.

Jakke aukaisi paperikartan,  tarkasteli samalla tuoretta karttaa ja vertasi sitä paperikarttaan. Paperikartassa sillä kohdalla missä virallisessa kartassa ei ollut mitään oli noin tuhannen ihmisen kylä. Ja maanteitä. Metsäteitä. Polkuja. Siltoja. Antenneja. Asuntoja. Paljon asuntoja.

- No voi sen helvetti…

- Niinpä. Mutta on selvää, että ihminen on epäileväinen olento. Et ole vieläkään varma asiasta. Mutta ihminen on myös utelias olento. Sinä eritoten. Ja varmuuden asiasta saat vain yhdellä tavalla. Mikä on varmaan pyörinyt mielessäsi.

- Niin… mennä ja katsoa silmällä. Mutta eihän tuolle alueelle saa kulkulupaa millään.

- Ei sinne saakaan. Mutta sen luvalliselle osalle saa. Ja nokkela nuori mies keksii kyllä keinot mennä vähän pidemmällekin. Mutta jätä asia hautumaan. Sinulla on kuitenkin elämä elettävänäsi. Suorita lukio ensin loppuun. Eihän sinulla ole sitä enää jäljellä kuin muutama kuukausi. Ja käy sitten suorittamassa kansalaispalvelusi. Kuinka muuten ajattelit sen hoitaa?

- Menen armeijaan.

- Niin arvelinkin. Mutta kerro Patrikille, että hän voi tulla myös käymään täällä. Tai tulkaa yhdessä. Näytän hänelle saman kuin sinulle. Ja muistutan, että näistä asioista ei todellakaan kannata puhua. Onhan meinaan niin, että jos Turvallisuuspoliisi löytää minulta tuon kartan ja nuo valokuvat, niin se tietää minulle loppuiän reissua jollekin Pohjanlahden saarista. Veikkaan muuten, että se kaveri, joka pisti mainitsemasi dokumentin euroverkkoon on jo matkalla sinne. Verkkopoliisi saa hänet kyllä kiinni.

- Ymmärrän. Minä tulen Patrikin kanssa käymään vielä uudestaan. Ja olkaa huoletta. Hänkin osaa pitää turpansa kiinni. Ja kertomanne jälkeen minäkään en kysele koulussa enää mitään. Mistään. Oli hölmöä kysellä alun perinkään. Varsinkin kun ajattelee, että typeryyttäni olen ehkä hommannut jonkun kaverin lusimaan jonnekin Raippaluotoon. Toisaalta sen kautta en olisi saanut teiltä näitä tietoja. Ja on pakko myöntää, että päässä käy aikamoinen myllerrys. Luulen, että käyn sen intin ensin ja pidän asian harkinnassa.

Jakke poistui ja tuumi jo kuutioasunnon oven sulkiessaan että harkinta on tehty. Kyllähän sinne mennään. Hän puhui Patrikin kanssa, kertoi kuulemansa ja sen jälkeen he kävivät vielä yhdessä opettajan luona. Päätös vahvistui. Kannatti vain hoitaa ensin lukio ja kansalaispalvelus kuntoon. Ehti siinä samalla vähän kypsytellä asiaa. Sillä se, mitä he suunnittelivat oli tietenkin rikollista. Kansalaispalvelu oli vaan hoidettava ensiksi pois tieltä. Vuoden 2088 Suomessa, joka toki olikin feministinen, humanistinen, ekologinen ja kaikkea muuta edistyksellistä ei nuorella kansalaisella ollut mahdollisuutta kieltäytyä kansalaispalveluksesta. Siihen oli vain useita vaihtoehtoja.

Ensimmäisenä vaihtoehtona oli suorittaa aseellinen palvelus puolustusvoimissa. Liittovaltioon kuuluva Suomi oli siinä mielessä skitsofreenisessa tilanteessa että vaikka Liittovaltion asevoimat olivatkin yhteisessä komennossa niin Suomelle oltiin tehty selväksi että jos Venäjä hyökkää, niin Suomea ei pystytä auttamaan eikä edes yritetä. Voimat eivät riitä, sillä Liittovaltion armeija on kuitenkin lähinnä sisäisen järjestyksen ylläpitämiseen kehitetty laitos. Eikä Yhdysvalloista tulisi apua. Ei ollut tullut kymmeniin vuosiin. Siksi Suomi joutuisi pärjäämään omillaan.

Sinänsä tilanne ei ollut niin vakava kuin se olisi voinut olla, sillä vaikka Venäjä oli vielä virallisesti yksi maa, niin se oli tosiasiassa hajaantunut eräänlaiseksi konfederaatioksi jonka osat toimivat käytännössä kuin itsenäiset valtiot mutta liputtivat kuitenkin Venäjän lippua. Suomen itäraja takana oli Pietarin alue, joka käsitti ulommaisen Luoteis-Venäjän. Välitöntä uhkaa sen suunnasta ei ollut, mutta aseellista puolustusta oli kaiken varalta pakko pitää yllä. Siksi noin puolet miespuolisesta ikäluokasta kävi normaalin varusmiespalvelun.

Toinen mahdollisuus oli palvelus sisäisessä rajavartiostossa. Varsinainen rajavartiosto oli sulautettu puolustusvoimiin jo aikaa sitten mutta sisäinen rajavartiosto vahtikin lähinnä sitä, etteivät kansalaiset olisi siellä, missä heidän ei kuulunut olla. Suurasutuskeskuksistahan ei saanut poistua ilman valtakunnan sisäistä passia ja tarkasti määriteltyä matkustuslupaa eikä luontoreservaatteihin – jotka muodostivat suurimman osan maan pinta-alasta – saanut mennä kuin tietyille opastetuille kierroksille tai sitten eritysluvalla opastamattomille, joskin nekin kierrokset tuli tehdä ennalta määriteltyjä reittejä pitkin. Varusmiespalvelustakin suorittavat sotilaat saivat toimia vain puolustusvoimille tarkkaan määritetyillä alueilla, joita valvoi sisäinen rajavartiosto. Suurin osa sisäisen rajavartioston työstä tapahtui suurasutuskeskusten ympärillä. Alueet olivat aidattuja eikä sieltä saanut poistua ilman lupaa.

Kolmas vaihtoehto oli turvallisuusjoukot. Niillä oli kaksi pääasiallista tehtävää. Ensimmäisenä oli pitää yllä yhteiskunnallista turvallisuutta yhdessä turvallisuuspoliisin kanssa. Toisin sanoen hiljentää se vähäkin oppositio, mikä maassa oli. Tämä tehtävä oli tosin varattu palkatuille sotilaille ja poliiseille. Turvallisuusjoukkojen varusmiehet ja sen jälkeen väliaikaisesti palvelukseen värvätyt palvelivat lähinnä niin sanottujen Rauhan-, Ystävyyden- ja Kansainvälisyyden Erityisalueitten vartijoina. Virallisesti heidän tehtävänsä oli estää se, etteivät suomalaiset tunkeutuisi alueelle häiritsemään ja valvoa aluerajapisteitä joissa jatkuvasti alueelle tulevat elintarvikerekat pysähtyivät, suomalainen kuski siirtyi pois ja alueella asuva kuski tuli tilalle palauttaakseen taas auton tyhjänä suomalaiselle kuskille. Jakke oli nomenklaturan edustaja ja tiesi sinänsä hyvin, että turvallisuusjoukot tosiasiassa estivät sen, ettei näiltä erillisalueilta päästy suomalaisten puolelle ilman lupaa. Hän tiesi myös, että nuo alueet olivat koko lailla anarkiassa ja niitten elättäminen kansantaloudelle valtava rasite.

Sitten oli vielä mahdollisuus suorittaa siviilipalvelus, mikä tapahtui pääosin korporaatioyhtiöitten maa- metsä- ja karjatalouskombinaateissa sekä erilaisissa valtion kierrätyskeskuksissa. Kyseinen palvelus oli pakollinen myös naisille. Puhtaasti ruumiilliseen työhön oli tarvetta, sillä kyseisissä kombinaateissa konevoima ei toiminut niin hyvin kuin toivottiin ja kalustosta puolet oli jatkuvasti pois käytöstä huollon tarpeessa.

Niin Jakelle kuin Patrikille valinta oli helppo, ja ylioppilaaksi tultuaan he aloittivat varusmiespalveluksensa Porin Prikaatissa. Asiasta kehkeytyi Jaken äidin kanssa jälleen lihava riita, sillä äiti halusi Jaken ehdottomasti suorittavan siviilipalveluksen. Äiti olisi pystynyt hoitamaan Jakelle siviilipalveluspaikan avustajana puoluekoneistossa ja sitä myötä äiti ajatteli Jaken unohtavan typerät insinöörihaaveensa ja ottavan oman, ennalta määrätyn paikkansa puoluekoneiston edustajana. Äiti varmaankin ajatteli, että aateluus ja varsinkin puolueaateluus velvoittaa eikä järkevä ihminen yksinkertaisesti voi eikä saa hakeutua omaa säätyään alempiin tehtäviin.

Äidin raivoaminen ei auttanut. Jakke palveli kranaatinheitinkomppaniassa ja Patrik panssarintorjunnassa. He molemmat kotiutuivat vänrikkeinä. Molemmat olivat panneet merkille, että asutuskeskustaistelua oltiin harjoitettu täydessä taajamassa, josta käytettiin nimeä ”Säkylän harjoittelualue”. Jakke muisti kysyneensä eräältä kapiaiselta:

- Herra kapteeni. Mietin vaan näitä rakennuksia. Näitähän on ihan helkkaristi. Onko täällä joskus asuttu vai onko tää näitä harjoituksia varten rakennettu?

Kapteeni oli miettinyt hetken ja vastannut sitten:

- Jaa-a… en ole muuten tullut ajatelleeksikaan… oliskos niin, että sotavaltio on aikanaan rakentanut nää harjoitusalueeksi… kun eihän täällä ole asunut ihmisiä varmaan sataan vuoteen. Eihän ne sen aikaiset muutamat tönöt enää olis pystyssäkään. Onhan se meinaan niin, että jos sotaa käydään, niin sitä käydään kaupungeissakin. Kyllä nää varmaan sen vuoksi on tehty…

Nuoret vänrikit kotiutuivat ja sitten oli aika palata pakkomielteeseen ja ottaa siitä selvää. Ilman Jaken äidin vaikutusvaltaa ei siihen olisi mahdollisuutta. Äiti ei ottanut asiaa kovin hyvin. Lievästi sanottuna.

- Luontoreservaattiin? Ja minkä helvetin takia? Minkä saatanan perkeleen helvetin takia? Mitä sinä siellä teet? Ja varsinkin se pidempi, ohjaamaton reissu? Mitä siinä nyt matkaa oikein onkaan?

- Sataneljäkymmentä kilometriä. Se mutkittelee eestaas siellä luontoreservaatin alueella. Me mentäis se Patrikin kanssa maastomoottoripyörillä.

- Mutta miksi? Mitä ihmeen hyötyä siitä sinulle on?

- Ei kai aina tartte ajatella sitä, että mitä jostakin on henkilökohtaista hyötyä. Sulle se tapa ajatella on tietysti vaikea kun et muuta osaa. Mutta minä opin inttiaikana tykkäämään luonnosta. Niin oppi myös Patrik. Ei tässä sen kummempaa sinänsä ole. Mutta se olis meille tärkeää. Jos suostut, niin olen valmis miettimään vielä uranvalintaani.

Se täky veti vaikka Jakke valehteli niin että korvat heiluivat. Ei hänellä ollut pienintäkään mielenkiintoa olla tekemisissä itseään täynnä olevien puoluekoneiston jäsenten kanssa. Vaikka se tietäisikin elämää komennettavana komentajan sijasta. Mutta äidille se meni läpi. Niinpä Jakke ja Patrik olivat jonkun aikaa myöhemmin sisäisen rajavartioston vartioasemalla. Luontoreservaatti RK-itäkoillisen rajalla. Asemaa johtava yliluutnantti antoi heille alueen kartan ja kysyi:

- Niin kompassit teillä varmaan onkin? Pelkkään gps-suunnistukseen kun ei kannata luottaa. Vaikka merkittyä reittiähän te kuljette.

- On kompassit. Molemmilla. Ja yksi vielä varalla.

- Ja tunnette moottoripyörät?

- Tunnetaan. Osataan kyllä käyttää.

Sitten yliluutnantti aukaisi toimistossaan olevan asekaapin oven ja otti sieltä esille pistoolin ja haulikon.

- Nythän on niin, että siellä luontoreservaatissa on sekä karhu- että susikanta kasvanut. Ne ovat jo itsessään vaarallisia, joskin harvemmin ne ihmisiä uhkaavat. Suurin vaara on villiintyneissä koiralaumoissa. Niitä jäi alueelle silloin, kun ihmiset muuttivat maalta pois ja ne ovat lisääntyneet. Nämä annetaan teille turvaksi. Kaiken varalle. Tää pistooli on kaliiberia .44 Magnum. Ja nää patit ovat hollow pointeja. Haulikko puolestaan on kaliiberia 12/89 järeillä hauleilla ja mukaan annetaan myös täyteisiä. Näillä kyllä pysähtyy isompikin elukka. Oletan, että ette tarvitse koulutusta näihin?

- Oletatte oikein. Ei tarvita.

Sitten yliluutnantti aukaisi vielä pöytälaatikon ja antoi savukerasian kokoisen laitteen.

- Tää tässä on gps-paikannin. Hätätilannetta varten. Jos laitatte sen päälle, niin se lähettää signaalin ja me löydämme sen. Ja nyt teidän täytyisi sitten riisuuntua alastomaksi. Teidät tarkistetaan.

- Ja minkähän helvetin takia?

- Kun te lähdette luontoreservaattiin ilman opasta, niin teillä ei saa olla mukananne kameraa. Ennen kuin kysytte että miksi, niin vastaan samantien että enpähän tiedä itsekään enkä tiedä, että mitä varsinaista järkeä siinä on. Se on vaan ehdoton määräys ja jos ette suostu ruumiintarkastukseen niin sitten minä en voi lyödä tuota viimeistä leimaa tuohon paperiin. Ja silloin teiltä jää reissu tekemättä.

- Jaa… no, eihän siinä mitään. Munat paljaaksi sitten vaan. Tuossa minun repussani muuten on kamera, niin että kaivanette sen sitten jo valmiiksi pois.

Miehet munasilleen. Tarkka ratsaus. Vaatteet päälle. Ja sitten pyörän selkään ja matkaan. Kilometrin ajettuaan he pysähtyivät ja ottivat esille heille annetun gps-hätälähettimen.

- Otetaanpas akku pois. Tää lähettää kumminkin joka hetki vaikkei virta olisi päällä. Ja eivätpä hoksanneet sun aurinkolasejasi.

- Eivät niin. Niissähän on mukana kamera.

Aikansa ajettuaan, välillä pysähdyttyään ja karttaa seurattuaan Jakke ja Patrik saapuivat sen puun juurelle, josta tietty orava otti kertomuksemme alussa ritolat. Heillä oli mukanaan varusteittensa lisäksi opettajalta saatu vanha kartta sekä opettajan käsin kirjoittama vihko, joka sisälsi niin omia kuin isänsä kertomia muistoja Reunansyrjästä. Se antoi heille osviittaa siitä, mitä etsiä ja mitä odottaa

- Hei Jakke! Tuu tänne!

- Löysitkö?

- Katto itte.

Polku näytti alkavan tyhjästä, juuri siltä kohtaa missä ympäristöä paljon nuorempi metsikkö loppui. Miehet tiesivät, että polut eivät ala tyhjästä. Opettaja taisi sittenkin olla oikeassa, vaikka ajatus tuntuikin niin hurjalta. Itse asiassa pelottavalta.

- Mennään takaisin pyörille. Tuon ryteikön takia niitten kanssa on tietysti melkoinen tusaaminen, mutta tästä eteenpäin kulku onkin sitten helpompaa.

Polulla ajaminen oli melko helppoa. Se ei ollut metsittynyt paljoakaan. Olisiko niin, että hirvet olisivat kulkeneet sitä pitkin kaikki nämä vuosikymmenet? Molemmat miehet odottivat jännittyneenä, että mitä polun päästä löytyi. Odotus loppui nopeasti. Miehet pysäyttivät pyöränsä ja riisuivat kypäränsä.

- No saatana. Tässähän on se metsätien kääntöpaikka. Just niin kuin opettaja sanoikin. Ja niin kuin siinä vanhassa kartassa näkyy.

- Joo, ja tuosta jatkuu tie eteenpäin. Eikä tuo ole niin pahasti metsittynytkään. Tuota pitkin on melko helppo ajaa. Eiköhän jatketa.

Jakke ja Patrik ajoivat noin kymmenen kilometriä ja tulivat sitten metsästä ulos. Tässä oli joskus ollut pelto.

- Katso. Tuolla on talo. Ja tuolla. Ja vielä tuolla. Näyttävät muuten vielä melko isoilta. Mennäänkö käymään?

- Ajattelisin, että ei mennä vielä. Kartan mukaan siihen kylään ei ole pitkäkään matka. Jos painellaan suoraan sinne.

- Joo, tehdään niin.

Entisen peltoaukean jälkeen tie jatkoi jälleen metsässä kunnes tuli muutama kilometriä myöhemmin jälleen toiselle peltoaukealle. Sekin oli tietysti jo jonkun verran metsittynyt. Miehet ajoivat pyörillään ja pysähtyivät sitten, ottaen kypärän päästään.

- No saatana. Täähän on asvalttitie. Ja näyttää olevan vielä suht hyvässä kunnossa. Routavaurioita tietty, mutta ei tää nyt sataa vuotta vanha voi olla.

- Joo, ja tuossa on silta. Mitäs tuo kartta näyttää… joo, tuo on Jätkimänjoki ja sen jälkeen olisikin se Reunansyrjä. Mennääs kattomaan tuo silta ihan jalkaisin. Katotaan, että kestääkö se.

Miehet kävelivät sillalle. Se näytti olevan edelleenkin hyvässä kunnossa ja varmasti kestäisi ylityksen. Sitten Patrik hoksasi metallisen kilven sillan palkissa ja huikkasi Jakelle:

- Hei, katos tätä.

Jakke katsoi kilpeä.

- No helvetti…

Jätkimänjoen sillan peruskorjaus.

Rake Oy

Toukokuu – Syyskuu 2023

- Ja virallisesti täältä oli ihmiset lähteneet pois jo noin jotain vuonna 1990?

- Sillan jälkeen nousee mäki. Reunansyrjän pitäisi olla heti sen takana. Tai pakkohan sen on olla. Kaikki, mitä opettaja on tähän mennessä kertonut on pitänyt paikkansa.

Jakke ja Patrik laittoivat kypärät päähänsä, käynnistivät moottoripyöränsä ja ylittivät sillan.

Jatkuu osassa kaksi. Hyvää alkanutta helmikuuta kaikille lukijoille.