sunnuntai 16. marraskuuta 2014

VANHA MIES

Jossain Radanvarsikaupungin kaukaisilla reuna-alueilla, joskus tulevaisuudessa


Vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennen kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Mies asui syrjäseudulla, aikaa sitten lakkautetun ja Radanvarsikaupunkiin pakkoliitetyn kunnan alueella. Tätä aluetta ei oikeastaan ollut kaupunkikeskustalle edes olemassa, mutta niinpä vaan ihmiset, yleensä jo eläkkeellä olevat, yrittivät siellä jotenkin sinnitellä. Niin kuin vanha mieskin. Hän oli iältään 75-vuotias, ja viimeisen työpäivänsä hän oli tehnyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän oli ollut metallimies, taitava ja säntillinen ammattilainen. Ja niin kuin metallimiehillä yleensä, hänelläkin oli kroppa alkanut olla viisikymppisenä melko lopussa.

Lisäksi hänen yrityksensä, niin kuin moni muukin samanlainen oli tehnyt hänelle ja ikätovereilleen ikävän yllätyksen. Miehet olivat vanhoina ja kokeneina ammattimiehinä liian kalliita. Niinpä firma yksinkertaisesti irtisanoi heidät, ja ilmoitti palkkaavansa tilalle nuorempia ja halvempia miehiä. Tietysti nyt irtisanottavillakin olisi mahdollisuus palkkautua firmaan uudelleen. Uusina työntekijöinä. Eihän heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua. Metallialan töitä oli alueella vaikeaa saada. Vuosi vuodelta vaikeampaa, kun aina vain useampi yritys joko pisti lapun luukulle tai sitten joutui pörssiyhtiön ostamaksi ja sitä myötä siirsi toimintansa jonnekin hevonvitunkuuseen. Oyj oli kasvoton, tunnoton, kunnaton, kaupungiton ja valtioton tekijä, jota ei kiinnostanut ihmisten elämä ja kohtalo.

Ei auttanut vanhan, silloin vielä keski-ikäisen miehen rypistellä. Niinpä hän jatkoi työssään uutena työntekijänä selvästi pienemmällä palkalla. Muutaman vuoden. Kunnes selkä teki pysyvän tenän. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Eläkkeestä hän ei edes puhunut. Käytännössä aikanaan hyvinvoinnistaan tunnetussa Suomessa ei sairaseläkettä enää myönnetty, ellei eläkkeelle siirtymisen syy ollut jostain selkeästi työpaikalla tapahtuneesta tapaturmasta johtuvaa. Niin valtio kuin hampaattomat ammattiliitot hyväksyivät järjestelmän. Maassa oli päätetty, että työuria pidennetään, joten eläkkeelle siirrytään vasta 68-vuotiaana. Nimenomaan töissä pysymistä pidettiin pääasiana, eikä puututtu siihen, että nuoret ihmiset eivät edes päässeet työurilleen ja heille asetettiin jatkuvasti uusia, täysin turhia ylikoulutusvaatimuksia.

Uudelleenkouluttautumista tarjottiin sitten aikanaan myös vanhalle miehelle. Joka oli kitkutellut 58-vuotiaaksi, ja eli pelkällä peruspäivärahalla. Onneksi hänen vaimonsa oli vielä töissä. Miehelle tarjottiin sosiaalialan ammattikorkeakoulututkintoa. Mies oli todennut, että hänellä kun tuo pissiksen kieli on vähän huonosti hallussa. Ja seuraava kurssi alkaa silloin, kun hän on 59-vuotias. Niin että hän olisi valmistuttuaan 63-vuotias. Ja kukahan hänet silloin enää palkkaisi? Ketä te luulette huijaavanne?

Vanhan miehen asenne sai uuskoulutustyöntekijän toteamaan että olettepa te yhteistyökyvytön ja negatiivinen ihminen. Kieltäytyminen koulutuksesta toikin sitten puolen vuoden täyskarenssin. Olihan miehellä ja vaimolla sentään jonkun verran säästöjä. Niillä pärjättiin, kun niukasti elettiin. Mies, kipeästä selästään huolimatta muutti heidän omakotitalonsa takapihan kokonaan perunamaaksi. Poimi marjoja ja sieniä. Olihan hänellä tuttaviensa kanssa laiton hirviporukkakin. Kun neljä miestä ampui yhden hirven kerran vuodessa, siitä sai lihasoppaan pitkäksi aikaa lisuketta. Aseita ei valtio vielä ollut takavarikoinut, lähinnä siksi, että poliisit olivat saaneet päättäjät ymmärtämään, kuinka mahdoton urakka se olisi. Ja käytiinhän tuttujen maanomistajien mailta hakkuitten jälkeen keräämässä latvuksia. Kyllä niistä polttopuita sai. Tahti oli tietysti hidas ja verkkainen, mutta etenihän asia porukalla pikku hiljaa.

Hänen neljän miehen porukkansa olivat kohtalotovereita. Saman ikäisiä. Tarpeettomia. Metallitöitä tehneen miehen lisäksi porukkaan kuului tarpeettomaksi muuttunut ahtaaja. Samoin kuin tarpeettomaksi muuttunut kuorma-autonkuljettaja. Sekä poliisi, joka oltiin irtisanottu väärien poliittisten mielipiteitten vuoksi. He olivat kukin tahollaan auttaneet toinen toisiaan ja perheitään. Mies oli ajan myötä oppinut auton moottorit melko hyvin, ja huolsi niin omaa kuin kavereittensa autoja parhaansa mukaan. Keitteliväthän he porukalla varsin hyvää pontikkaakin. Alkon antimiin ei ollut enää vuosiin varaa.

Miehen vaimo oli ohjaaja. Juuri sillä sosiaalialalla, mihin miestäkin yritettiin pakottaa. Ja 60-vuotiaana hän ei enää jaksanut. Kun työntekijän ja asiakkaan välillä oli jo kaksi sukupolvea, ja ohjaajan työ muutettu viralliseksi sylkykupiksi, tuli vaimon mitta lopulta täyteen. Ja mies ajatteli, että parempi elää kaksistaan köyhyydessä tervejärkisenä kuin tehdä itsensä hulluksi työn takia. Karenssihan siitä seurasi vaimollekin. Siihen menivätkin sitten viimeiset säästöt. Sen verran armelias systeemi oli, että antoi heidän elää peruspäivärahalla ilman uusia karensseja. Kun molemmat olivat täyttäneet jo kuusikymmentä. Mutta eläkkeeseen tämä tulisi vaikuttamaan. Jokainen työtä tekemätön vuosi söi rangaistusprosentin myötä eläkettä aina pienemmäksi. Se ei tulisi paljoakaan eroamaan peruspäivärahasta.

Vuodet kuluivat. Niukoissa merkeissä, mutta kuitenkin tervejärkisenä. Heidän ainoa lapsensa, poika oli muuttanut kotoa Helsinkiin jo aikaa sitten, ja tuli toimeen perheensä kanssa omillaan. Olisi tietysti ollut mukavaa laitella lapsenlapsille kalliita lahjoja, mutta kun syödäkin piti, ja laskut vähistä varoista maksaa,  ei siihen ollut varaa. Vaimo oli onneksi taitava neuloja, ja heidän käytännöllinen poikansa oli todennut useasti, että krääsä on krääsää, mutta villasukkia tarvitaan aina.

Vähillä varoilla eläminen toi miehen ja vaimon elämään takaisin tietyt asiat, jotka tuntuivat välillä jo unohtuneen. Pienet ja merkittävät asiat. Katse toisen silmiin. Lämmin hymy. Sana. Käden kosketus. Pienen hetken hiljaiset hellyydenosoitukset. Ne saivat molemmat tuntemaan, etteivät he olleet yksin. Heillä oli toisensa. Ja se oli paljon. Niin paljon.

Kunnes käden kosketus loppui. Syöpä söi vaimon puolessa vuodessa. Ironista oli, että hän kuoli juuri 68-vuotiaana, jolloin hän olisi virallisesti päässyt eläkkeelle. Virallinen Suomi tietysti oli asiasta mielissään. Säästyivätpähän eläke- ja hoitorahat tämän tapauksen kohdalta, kun väheneviä varoja tuli priorisoida toisiin, tarpeellisempiin ja edistyksellisempiin tarkoituksiin.

Haudattuaan vaimonsa mies oli ollut kolme viikkoa juovuksissa kotipolttoisesta. Hän ajatteli, että kun ränni alkaa kyllästyttää, sitten hän ampuu itsensä. Elämä oli menettänyt merkityksensä. Jossain vaiheessa paikalle tulivat tarpeeton ahtaaja, tarpeeton kuorma-autonkuljettaja ja poliittisesti epäilyttävä poliisi. He ottivat mieheltä viinat pois, selvittivät miehen pään siihen tilaan että hänen kanssaan saattoi puhua, ja sitten muistuttivat miestä, että on vielä olemassa Kylä. Ihmiset ympärillä. Kukaan Radanvarsikaupungissa ei välitä heistä. Sinne he olisivat pelkää ongelmajätettä. Mies voisi vielä olla mukana. Yhtenä vahvana lenkkinä. Häntä ei unohdettaisi. Hänellä olisi ystäviä. Hänellä olisi arvo. Hänellä olisi tarkoitus.

Ja mies päätti elää. Jos ei muuten, niin kiusallaan. Toisia tukien. Vaikka askel oli lyhyt ja leikkaamaton selkä aina vain kipeämpi. Radanvarsikaupungin terveyskeskuksen lääkäri oli sanonut miehelle jo hänen ollessaan kuusikymppinen suoraan, että ei teidän selkäänne leikata koskaan. Te olette tarpeeton. Ja lisäksi te olette kieltäytyneet uudelleenkoulutuksesta. Kuolkaa pois, jos kivut ovat liian suuria. Tai voittehan te tietysti tilata ajan yksityissairaalasta. Tosin ennen leikkausta verottaja ottaa teihin yhteyttä ja kyselee, että milläs rahoilla teillä on varaa maksaa kymmenien tuhansien leikkaus. Ja jos sellaiset varat löytyvät, se lyö teille vuoden karenssin, koska olette pimittäneet tulojanne. Olkaa onnellisia, ettei teitä ole pakotettu myymään taloanne ja tonttianne.

Mies jatkoi. Kipeällä selällään. Hän oli yksi kylän puuhamiehistä. Kylän, jossa ihmiset vähenivät koko ajan. Nuorten oli pakko lähteä. Ei täällä ollut edellytyksiä perustaa perheitä. Vanhat kuolivat. Uusia ei tullut tilalle. Ennen pitkää niin ahtaaja, kuorma-autonkuljettaja ja poliisikin kuihtuivat pikku hiljaa pois. Poliisi viimeisenä. Vanha mies, nyt 75-vuotias oli ollut hänen hautajaisissaan kaksi viikkoa sitten.

Ja tänään hän oli käynyt Radanvarsikaupungissa. Ensiksi lääkärillä. Lääkäri oli vienyt vanhalta mieheltä ajokortin pois. Liian hitaat reaktiot. Päätös ei vaikuttaisi pelkästään vanhaan mieheen, vaan moneen vanhaan ihmiseen kylällä muutenkin. Yksityisiä autoja ja niitten kuskeja ei ollut enää paljon. Joukkoliikennettä ei kymmeniin vuosiin. Kaupungin järjestämä palvelutilataksi kulki kylällä kerran kahdessa viikossa. Mies oli auttanut kauppareissuilla parhaansa mukaan  ja polttoaine oltiin maksettu kimpassa. Nyt sekin loppuisi. Lääkäri ilmoitti, että hän laittaa päätöksensä viranomaisverkostoon välittömästi, mutta merkitsee siihen, että hänellä on kuitenkin mahdollisuus ajaa autonsa kotiinsa. Poliisit tulevat sitten lähipäivinä takavarikoimaan kortin.

Käytyään lääkärillä vanha mies oli käynyt kaupungin sosiaalipalveluvirastossa. Hänet oli ottanut vastaan tyypillinen ylimielinen virastokalkkuna. Mies oli tiedustellut, että voisikohan olla mahdollista, että niistä kaupungin vanhustentaloista irtoaisi hänelle yksiö? Ilman autoa kun eläminen alkaisi käydä mahdottomaksi. Lähimpään kauppaan oli kaksikymmentä kilometriä.

Virastokalkkuna katseli tiedostojaan ja viranomaisverkoston ilmoituksia. Sitten hän kohotti katseensa näyttöruudusta ja totesi ylimielisesti;

- Kuulkaas, kyllähän asia on niin, että nuo yksiöt ovat varattu yksinomaan niille henkilöille, jotka ovat tehneet täyden työuran. Ei teillä ole siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia, koska olette ehdoin tahdoin siirtyneet pois työelämästä jo 55-vuotiaana. Ehkä olisi kannattanut harkita asiaa silloin. Nyt se on liian myöhäistä.

- Enhän minä siitä ihan ehdoin tahdoin siirtynyt pois. Mutta mitäs minulle olisi sitten tarjolla?

- Osastopaikka. Kahdeksan hengen huoneessa. Sänky ja peltikaappi henkilökohtaisia tavaroita varten.

- Jaa? Että takaisin kasarmille. Minä kun luulin jo tuon intin nuorena miehenä käyneeni. Mutta mitenkäs helvetissä minä ne henkilökohtaiset tavarat saan sinne peltikaappiin mahtumaan? Kun minullahan on kumminkin omakotitalo?

- Itse asiassa ei ole enää. Laitoin juuri ilmoituksen viranomaisverkostoon, että talonne on tästä hetkestä alkaen laitettu myyntikieltoon. Mikäli siirrytte vanhainkodin osastolle, niin talonne, tonttinne, autonne ja muu irtain omaisuutenne siirtyy kaupungin hallintaan. Tämä johtuu siitä, että ennen eläkkeelle siirtymistänne olette työnvieroksumisenne takia laiminlyönyt veronmaksuvelvollisuutenne kaikkiaan kolmetoista vuotta. On aivan luonnollista ja oikeudenmukaista, että kustannatte kalliin osastohoidon omaisuudellanne.

- Veronmaksuvelvollisuuteni? Kärsiikös muuten kysyä, että kuinka vanha te olette? Ja mitä te olette työksenne tehneet? Noin veronmaksun kannalta?

- Olen kuusikymmentäkuusivuotias. Ja olen ollut kaupungin palveluksessa siitä asti, kun aikanaan kaksikymmentäkuusivuotiaana valmistuin Tampereen Yliopistosta sosiaalianarkian ja –fasismin laitokselta maisteriksi. Aion muuten jatkaa työuraani aina seitsemänkymppiseksi, koska minulla on siihen mahdollisuus. Katsokaas, joittenkinhan sentään täytyy tienata valtiolle tarpeelliset veroeurot, kun kaikkia ei talkoot kiinnosta.

- Veroeurot? Tiedättekös te rouva, mistä veroeurot kertyvät?

- Ei rouva vaan neiti. Ja koska te ette sitä näytä itse tietävän, niin ehkä minun on syytä kertoa teille. Radanvarsikaupunki on maksanut minulle palkkaa neljäkymmentä vuotta, ja minä olen maksanut siitä veroja. Ja niillä veroilla rahoitetaan paljon tarpeellisia asioita. Myös niitä, joita teitä ei huvittanut rahoittaa.

Vanha mies ei jaksanut ruveta inttämään virastokalkkunan kanssa. Epäilemättä hän uskoi asiaansa ja pitkän julkishallintouransa jälkeen uskoi ansainneensa eläkkeen, joka oli ihan muuta suuruusluokkaa kuin metallihommissa itsensä särkeneellä entisellä metallimiehellä. Ja ehkä tuo nainen ei enää kestäisi, kun hänellä ei sitten eläkkeelle siirryttyään olisi enää valtaa päättää toisten ihmisten asioista. Hän näytti selvästi nauttivan työstään. Sen sijaan mies kysyi:

- Mitäs muuten Radanvarsikaupunki sillä minun talollani ja tontillani meinaa tehdä? Ei sitä kukaan osta. Ei se kenellekään kelpaa. Se on ihan liian syrjässä. Hyvä jos jollekin ilmaiseksi saa annettua.

- No niinhän se annetaankin. Katsokaas, koska Radanvarsikaupunki kantaa ylpeänä vastuunsa maahanmuuttoasioihiin liittyvistä velvollisuuksista, niin me tarvitsemme jatkuvasti uusia kiinteistöjä. Minulla onkin tässä sopivasti tarjolla eräs turvapaikkaa hakenut, tosin sitä saamaton mutta toissijaisella suojeluperusteella oleskeluluvan saanut kahdeksanhenkinen perhe. Se mahtuu mukavasti teidän omakotitaloonne. Ja koska perheen isä on täällä ollessaan ajanut ajokortin, niin autollanne on käyttöä. Ja yleensäkin, olisihan se ihan hirveää, jos kokonainen perhe sijoitettaisiin pysyvästi pelkkään vastaanottokeskukseen kasarmiolosuhteisiin. Se olisi epäinhimillistä.

- Ja sen myötä tietysti minut voidaan sijoittaa niihin kasarmiolosuhteisiin ja minulta viedään kaikki mitä minulla on. Oletanko oikein, että minut on nyt sitten kirjattu vanhustenhuollon osastojonoon, eikä tätä voi enää perua?

- Oletatte aivan oikein.

Ja nyt 75-vuotias vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennan kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Aikansa istuttuaan mies meni tietokoneellensa, ja laittoi sieltä soimaan Kaseva-yhtyeen kappaleen Vanha Mies. Sen kaunis melodia täytti huoneen. Mies ajatteli, että tämä kappale oltiin tehty pian seitsemänkymmentä vuotta sitten. Hän oli ollut silloin vielä pieni poika. Milloinkohan tuo vanha mies oli kuollut? Ehkä joskus vuonna 1982. Varmaa oli kuitenkin, että hän saattoi elää arvokkaan vanhuuden ja kuolla rauhassa.

Kappaleen loputtua hän meni talonsa vintille, aukaisi välikaton laudoituksen ja kaivoi sieltä esiin muoviin tiivisti käärityn paketin. Hän leikkasi muovit irti puukollaan, ja sieltä paljastui hyvässä öljyssä oleva Suomi-konepistooli, neljä rumpulipasta, muutama sata patruunaa sekä vielä Lahti-pistooli. Lahti-pistooli oli periytynyt vanhalle miehelle muutama vuosi sitten kuolleen tarpeettoman vanhan ahtaajan myötä ja konepistoolin hän oli ostanut parikymmentä vuotta sitten eräältä asesepältä, joka oli reaktivoinut muutaman dekotun konepislarin. Vanha mies ei silloin oikein tiennyt, että mitähän hittoa hän tälläkin masiinalla tekisi. Ei siitä olisi metsälläkään mitään hyötyä. Nyt hän tiesi.

Sen jälkeen hän meni takaisin olohuoneeseensa, irrotti edesmenneen vaimonsa valokuvan kehyksistään ja painoi kuvan poveensa. Tämän jälkeen hän kävi pesäpallomailalla hajottamassa kaikki talonsa ikkunat. Tuli on aineen yhtymistä happeen ja kohta sitä tarvittaisiin. Sitten hän valeli asunnon sytytysnesteellä ja lopuksi heitti ikkunasta sisään polttopullon. Tuli nautti ahnaasti sille tarjotusta ruuasta. Tähän taloonhan ei perkele soikoon mitään pyhiä lehmiä asuteta, tuumi vanha mies, laittoi aseet repsikan puolelle ja käynnisti auton. Sitten hän suuntasi kohti Radanvarsikaupungin keskustaa.

Vanha mies ja hänen edesmennyt vaimonsa olivat lopettaneet jo aikaa sitten Radanvarsikaupungin Sanomien tilaamisen. Ensinnäkin lehti oli ollut liian kallis ja toisekseen siitä ei saanut kuin mahanpuruja aamukahvilla. Netistä sai uutiset paremmin ja tarkemmin ja täällä syrjässäkin mokkula pelitti ja oli vielä melko kohtuuhintainen. Niinpä vanha mies tiesi, että Radanvarsikaupungissakin oltiin siirrytty siihen edistyneisyyden asteeseen, minkä Ruotsi oli saavuttanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Eli täälläkin ambulanssimiehistöt vaativat mellakkavarusteita, koska joutuivat tietyissä lähiöissä väistelemään kiviä, polttopulloja ja aika ajoin ammuttuja luoteja.

Luonnollisesti varusteita ei oltu myönnettu, vaan ambulanssimiehistöille oltiin sen sijaan tarjottu uskottavan ja suvaitsevan dialogimetodin koulutusta. Ajaessaan kohti keskustaa vanha mies tuumi, että pian olisi tulossa ambulanssimiesten työn tueksi uskottavaa, joskaan ei kovin suvaitsevaa dialogimetodia. Hän ajoi Radanvarsikaupungin sairaalan parkkipaikalle ja alkoi odottaa. Ei mennyt kauankaan, kun ambulanssi läksi pihalta pillit päällä. Vanha mies seurasi ambulanssia, ja se kulki juuri kohti näitä erityisrikastettuja lähiöitä.

Ambulanssi pysähtyi erään kerrostalon eteen ja kas, siellä olikin tietty porukka valmiina. Kaikkiaan kolmetoista etuoikeutettua henkilöä. Ne alkoivat välittömästi viskomaan kiviä kohti ambulanssia. Ambulanssimiehistö yritti huutaa:

- Älkää nyt helvetissä! Me ollaan täällä vain auttamassa!

- Turpa kiinni spermanaama! Me hallitaan täällä!

Porukasta yksi oli juuri sytyttänyt polttopullon. Vanha mies nousi autostaan, viritti konepistoolinsa, vaihtoi sarjatulelle, ja ampui polttopulloa pitelevää miestä. Sarjan myötä polttopullo sytytti miehen palamaan. Muut eivät ehtineet toipua hämmästyksestään, kun vanha mies niitti heidät kaikki maahan tarkoilla sarjoilla. Yhtä lukuunottamatta. Soittakoon apua. Niitä saattaa tulla vielä lisää. Ambulanssikuski huusi miehelle:

- Sun kannattaa kyllä häipyä täältä ja vähän äkkiä! Tuosta soitetaan poliisille joka tapauksessa ja meidänkin on pakko ilmoittaa viranomaisverkostoon! Mutta me sanotaan, ettei nähty rekisterinumeroa ja tuntomerkitkin jäi vähän sekavaksi, kun oli sellainen avohärdelli.

Vanha mies tuumasi:

- Käykää se potilas vaan ja poistukaa paikalta. Minä pärjään kyllä.

Tämän jälkeen vanha mies otti autostaan huovan ja kyltin, aukaisi konepellin ja heitti moottoriin polttopullon. Auto syttyi palamaan. Jääpä tuokin vähä Radanvarsikaupungilta kuittaamatta. Tämän jälkeen hän istui muutaman kymmenen metriä sivummalle, veti ylleen huovan, joka peitti sekä hänen kasvonsa että aseet, laittoi eteensä muovikupin ja pisti kaulaansa kyltin:

KERJÄLÄINEN. ANNA ALMU, KIITOS.

Vanha mies oli arvannut oikein. Se yksi hänen karkuun päästämänsä oli soittanut apua ja paikalle tuli nopeasti kaksi henkilöautoa. Ei vielä poliiseja. Autoista nousi kaikkiaan kahdeksan miestä, ja heillä oli rautaputkia ja kahdella vielä kädessään pistoolit. Miehet näkivät huovan alla olevan, päänsä kohti maata pitävän vanhan miehen eivätkä olleet kiinnostuneita hänestä. He huusivat omalla vieraalla kielellään ja yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi oli häipynyt jo aikaa sitten.

Vanha mies nousi huopansa piilosta ja laski konepistoolistaan miesjoukkoon täyden lippaallisen. Yksikään ei noussut. Selkä oli ehkä rikki ja kulku hidasta mutta käsi vakaa ja silmälasit takasivat tarpeellisen näön. Nyt alkoi kuulua myös poliiseitten sireeneitä.

Vanha mies käänsi kaulassaan olevan kyltin ympäri ja paljasti toisen tekstin:

LASKEKAAPAS PIRUUTTANNE, KUINKA PALJON VERONMAKSAJIEN RAHOJA TÄNÄÄN SÄÄSTIN.

Tämän jälkeen hän istui, otti esille Lahti-pistoolinsa ja tarttui toisella kädellä edesmenneen vaimonsa valokuvaan, mitä piti povessaan. Ehkä kohta tavataan. Mistä sen koskaan tietäisi? Sitten hän laittoi pistoolinpiipun kitalakeensa ja painoi liipaisinta. Erään oikean työmiehen tarina oli päättynyt.

27 kommenttia:

Olli kirjoitti...

Näinhän se voi mennä. Luin Wolfgang Rugen kirjan Punainen paratiisi. Hän muutti Moskovaan 1933 natseja pakoon teini-ikäisenä kommunistina, äiti oli töissä Kominternissa.

Joutui leireille vihollisena, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941. Selvisi hengissä, paljon oli hyvää onnea ja tylyä oman edun ajamista mukana. Hyvä kirja. Venäjä on valtava ja Moskova kaukana. Aivan ihmeellisiä juttuja leireillä tapahtui.

Ruge päätyi lopulta insinööriksi rakennustoimistoon. Pikku hiljaa sai lisää vapauksia ja eli suunnilleen tavallista elämää Siperiassa. Sota oli vienyt paljon miehiä, joten oli helppo löytää seuraa.

Neuvostoliiton näki jonain monoliityinä, mutta siellä oli hyvin monenlaisia elämänkohtaloita. Miten tämä liittyy tarinaasi? Varmaan sitä kautta, että siellä sentään kunnioitettiin edes juhlapuheissa vetraaneja. Nuo jakkukaökkunat tuskin välittävät.

Kumitonttu kirjoitti...

No olipa synkkä tarina.

Toivottavasti ei kuvaa omia tunnelmiasi. Itse ajattelen jotenkin niin, että kun pois lähdetän, niin toivottavasti seurakunta jaksaisi kertoa joitain hauskoja tarinoita - niitä on kertynyt - arkuntäytteestä.

Mutta tätä sanavalintaa ihmettelen:

Turpa kiinni spermanaama

Tää on joku Takkiraudan blogin yrittämä kehitelmä, johon en ole missään muualla törmännyt suomenkielisessä blogosfäärissä. Tuo voi olla anglosaksisessa maailmassa jonkunlainen steitementti, mutta ei härmässä, vaikka en kyllä rehellisesti sanoen ole törmännyt edes siellä moiseen sanavalintaan. Ehkä en lue tarpeeksi vihaisia blogeja.

Itse luulen poistuvani tästä aika-avaruudesta vähän siistimmin kuin ampumalla aivoni pirtin seinään, mutta mistäs sen tietää. Muitakin vaihtoehtoja on. Sitä voisi itsensä tappaa esimerkiksi noppapelin ääressä saamaansa vitutukseen.

Unknown kirjoitti...

Nyt pistit yka semmosen, etta n. Keski ikaisen oravan silmakulma kostui. Mieleen tuli isoisan sanat: Mina menen nyt. Painakaa niita nastoja. PERKELE!

buuri johannesbuurista kirjoitti...

En tiedä saako tuota kuvaa näkymään, mutta siinä on sanoma.

https://fbcdn-sphotos-a-a.akamaihd.net/hphotos-ak-prn2/v/t1.0-9/552997_292798587519993_1241570355_n.jpg?oh=d1f97fb543707aab5eda683b555614ee&oe=54DE64DE&__gda__=1427738504_08c1cc08ee040c36e1da114e2590b4e4

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Ykän pitäis kirjottaa kirja, siitä tulisi best seller ainakin meidän perheen iltalukemistona.

(Oli taas niin hyvä juttu, että ajatuksen kanssa lukea).

Anonyymi kirjoitti...

Olipa mielettömän hieno teksti. T: eräs ehkä tuttu nuorehko nainen.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Kumis: googlaa Spermanaama.
Itse muistelen nähneeni/kuulleeni sen ensimmäistä kertaa joskus 5-6 vuotta sitten.

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Tarkemmin ajateltuna, Ykän juttu oli himan melankoolinen. Itse olisin keksinyt siihen positiivisemman lopun, esim. siten kuinka sankarimme pelastautuu ja elää onnellisena ihanan seksipalleron kanssa koko elämänsä loppuun asti.

Nyt ei JJ Cale, ei Van Morrisson, nyt JJ Karjalainen / Helsingin valot eli

J. Karjalainen - Mennyt Mies (virallinen musiikkivideo)
http://www.youtube.com/watch?v=6ym2F3rbKmM

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Tuo "Spermanaama" ei pidä paikkaansa, ponovideoiden sanonta jossa nuoret tytö ottaa suuhun pikkumulkkuisilta isomamasilta läskeiltä/

//////////////

Kun tapasin nykyisen vaimoni, käveltiin Waterfrontin parkkipaikalta key fouriin ja neekeri taxi tuli viereen (olin silloin 38 vuotias), se neekeri ukko pysäytti auton ja kysyi "do you eant to fuck white bicth". Siihen aikaan en ymmärtänyt kieltä ja huumoria, annoin palaa voimnien takaa. Mulla oli sen jälkeen poliisivoimissa monta kaveria, Yksi niistä oli suomalainen. Pääsi Aamulehteen kuvaan rynnäkkökiväärin kanssa.

////////

Silloin vielä 46 vuotiaana ei sattunut, mutta nyt 55v on alkanut jäsenet jäykistyyn - paitsi mulukku.

"Perkele pojat pikku perkeleet lähetäänkö tappeleen" - sanoi mun isä aina kun se oli päissään. Olihan se ihan sekopää, onneksi äiti oli karjalaisia ja piti lapsista hyvää huolta.


Vaikka minä silloin vihasin isää, ja vihaan vieläkin joitakin asioita hänessä, - en yhtään ihmettele miksi mun karjalan evakko tyttö 16 vuotiaana isään rakastui, kuin heitettiin junasta asemalla.

Ei ollut muuta mahdollisuutta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ollille, Kumitontulle, Pörri Oravalle, Buurille Johannesbuurista, Eräälle ehkä tutulle nuorehkolle naiselle ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Olli: Pitääpä panna tuo kirja muistiin, jos saisi joskus luettua. Ja juu, eihän Neuvostoliitto ollut monoliitti. Niin suuressa maassa on itsessään suuria alueellisia eroja, vaikka virallinen järjestelmä olisikin kuinka betonoitu. Minä en fanita niin Neuvostoliittoa kuin Venäjääkään, mutta onhan tosi, että siellä sotaveteraaneja arvostetaan valtiotasollakin. Täällä se tuppaa vieläkin olemaan vähän vaiheessa, ja joskus 1970-luvulla suoranaisessa häpeän tilassa. Tietysti virallisen Suomen ulkopuolella tavalliset kansalaiset ovat heitä aina arvostaneet.

Kumis: No eihän minulla tuollaisia suunnitelmia ole, eikä tuntemuksiakaan enkä ole vielä maailmasta poistumistani niin miettinyt. Tosin ei voi välttyä siitä mielikuvasta, että tavallisten suomalaisten on oltava jonkunlaisia utopian maksumiehiä ja sitten kun ne eivät siihen enää pysty, niin ne ovat vain haitallinen menoerä.

Kumis & VNV: Niin minähän en käytä Takkirauta-blogia lähdetiedostonani. Tietysti olisihan tuohon voinut laittaa jonkun muunkin termin, mutta olkoon nyt kun tuli laitettua.

Pörri Orava: Kiitokset. Menneitä sukupolvia kunnioittaen, tuleville parasta toivoen.

Buuri: Joo, sain näkyville. Kyseisen porukan edustajat ovat hyvä esimerkki siitä, että maahanmuuttoon olisi kannattanut puuttua ehkä hieman aikaisemmin. Vastataan kuvaan kuvalla:

http://www.maniacworld.com/fighting-terrorism-since-1492.jpg

Tuosta kirjasta: Kiitos kannustuksesta, mutta luulen, että kustannusyhtiöt eivät ole näistä blogimaailman tuotoksista kovinkaan kiinnostuneet. Ei minulla ainakaan sellaista havaintoa ole. Ja ovathan nämä edelleenkin poliittisesti kovin arveluttaviksi laskettavia tuotoksia.

Eräs ehkä tuttu nuorehko nainen: En pysty sanomaan, että tunnenko sinut jostakin, mutta suuret kiitokset. Täällä ovat naiset käyneet harvoin kommentoimassa ja vielä harvemmin kiittämässä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Niin Buurille piti vielä sanomani tuosta kirjaideasta että jos tämän blogin vakiokommentoijista sinä Etelä-Afrikasta, Becker Ruotsista ja Castor Kiinasta yhdistäisitte voimanne ja kirjoittaisitte kirjan ”Kolmen suomalaisen elämä kolmella eri mantereella”, niin ostaisin sen heti ja lisäksi vielä ostaisin se joululahjaksi sekä Lötjöselle, Kutvoselle, Pöntiselle ja Pätiselle ynnä broidilleni Jykäperskeleelle että tietysti Isä-Perskeleelle.

buuri johannesbuurista kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

Persetin, persetti! Olipahan kirjoitus! Aivan samaistuin tuohon vanhaan mieheen siihen talon polttoon saakka. Loppu meni kyllä vähän liian rankaksi. Ei pahemmin muutoin, mutta vanha mies olisi saanut lähteä vaikka Havaijille hoitamaan selkäänsä.

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Herralan Antti oli minun lapsuuden sanklareita. Aina sunnuntaina odotin, että Herrallan Antti tulee kylää/ Herralan Antti ako hevosella reessä jas kulkuset lilkastti. Jsa koirat juoksi ja haukku perässä.

Opin pelkäämään karjalankathukoiraa, kun kerralan antti parkkeerasi hevosen meidän tallin seinään ja antoi mulle luun ja että anna se sille kun sillä on nälkä. Mutta ole varovaionen, tuo on hyvä koira.

Mutta annoin sen sille Tessulle kun se oli niin kiva ja pörröturkkinen.

Menen rakentamaan lumilinnaa, ja sitten Herralan Aantin hovonen pyysi lisää heiniä.

Menin antamaan hevoselle heiniä, mutta koira tarraa jalkaan kiinni. Herralan Aantti juoksee ulos ja huutaa "minähän sanoin, ole varovainen tuon koiran kanssa,"

Mulla ei tullut mitään muuta kuin reikä kumikenkään ja ikuinen rakkaus karjalan karhukoiraan ja saksanpaimenkoiraan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Buurille Johannesbuurista ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Buuri: Tiedä hänessä niin siitä hyvästä miehestä. Onhan tässä elämässä tullut törppöiltyä eräänkin kerran. Niin kuin me kaikki. Vaan Ukko-Pekalla 300 m avotähtäimellä tikkuaskiin on melkoinen suoritus. Kiikarikiväärillä ammun kyllä sadasta metristä tikkuaskiin tuelta, mutta tuskin kolmeensataan silläkään. Ainakin pulssin pitäisi olla tosi tasainen. Aikanaan ammuin intissä rynkyllä RK 3:n, 4:n ja 5:n (siis 150 m) heittämällä. Kolmestasadasta metristä ammutun RK 6:n kanssa kävi niin, että taulumies näytti kohdistuslaukauksilla horinmummoja, korjasin kohdistuksen ja ammuin nolla pistettä, niin että taulussa oli mainio kasa. Kaikki kärpäsiä. No, yks lysti, sillä kolme kuntsaria tuli jo tienattua, eikä muulla nuorella miehellä ollut niin väliäkään. Kun oli kova tarve päästä lomille käyttämään sitä Henkilökohtaista Asetta.

Nuo heput kuulostavat siltä, että olisi ollut mukava itsekin tuntea ne pikkupoikana. Karjalankarhukoira on mainio hirvikoira, mutta usein vähän juro luonteeltaan. Ja niin kuin pystykorvat yleensäkin, niin nehän ovat yhden isännän koiria. Jos karjalankarhukoira on kaadetulla hirvenruholla, niin siihen ei vieraan kannata kättänsä tunkea, ennen kuin isäntä on paikalla. Joku ajokoirahan taas ajaa jänistä vähän kenelle hyvänsä.

Ano: Niin kuin Buuri Johannesbuurista tuossa aikaisemmin totesi, minulla on kieltämättä aika ajoin vähän turhankin melankolinen ote. Tulihan tässä pari vuotta sitten itsemurhattua se Hilipatamieskin. Mutta kun nykymaailmaa katsoo, niin ei noita onnellisia loppuja kovin paljon näytä olevan tarjolla.

buuri johannesbuurista kirjoitti...

No, ammuin alokkaana makuulta 100, kyykistä 96 ja polvelta 98.

Vielä lutina kun Kuopiossa kertausharjoituksissa koulutettiin tarkka-ampujia, osuin paremmin kun koulutettavat.

Vielä vanhana ukkona kun käytiin Lohtajalla ampumassa, osuin rynkyllä 150m kymmenellä laukauksella kympin rinkiin kaikki.

Se on tosi juttu, meikäpoika on an ampunut ukkopekalla 300m päästä navetan kiviseinää vasten (olihan siinä tuuriakin).

On suvuvussa muitakin tarkka-ampujia, pakohan se on olla ylhäällä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Buuri. Hatunnostoa. Mehän ollaan jo nostoväkeä molemmat, joten toivotaan, että nuoremmilla pojillakin sattuu kohdalleen. Ampuminen on muuten siitä mahtava harrastus, että tähdätessäsi unohdat kaiken muun, kaiken vitutuksenkin ja keskityt vain siihen laukaukseen. Terapiaa parhaimmillaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys myös Vieraalle, kiitos lähettämästäsi sähköpostista ja linkeistä.

Becker kirjoitti...

Oli tosiaan vähän melankoliset, mutta taas pirun hyvin esilletuodut tunnelmat. Kyllä näitä ihmiskohtaloita on nähty, surkeitakin. Joskus kun iloisia lapsia katselee (omia ei ole), niin sitä miettii että minkähänlaisen kohtalon kouriin nämäkin joutuvat. Ihan kaikkea sitä ei sentään elämässään ihan itse määrää, kyllä kohtalollakin on sormensa pelissä. Mutta kyllä tuo nykymeno viittaa aika paljon Ykän maalailemaan visioon. Juuri tuollaista se alkaa jo olla työelämässä, sairaanhoitoa saa paremmin yksityisellä ja mökit maalla alkavat olla arvottomia.
Vanhusten arvostus ja hoito on siinä tasossa, että joskus kun on vanhainkodissa käynyt, niin ei perkele, ei sinne.

Itsemurhia on nähty ja osa ihan läheltäkin. Ei niistä selviämiseen terapeutteja tarvita. Itkunturahdus ja vähän kossua, sillä siitä klaaraa. Ei kai sentään ole tarkoitus että täältä päästään ilman arpia arkkuun. Henkisiä sekä fyysisiä.
Tuolle spermanaamalle voisi löytyä enklantilainen versio, fuckface, mikä on mielestäni aika hyvä termi.

Jaa-a, voishan siitä tulla aika stoori, jos tässä alkais poikien kanssa kirjoitushommiin. Tosin hurreissa ei nyt niin hirveen pitkään olla asuttu, mutta maassa tapahtuu asioita tihentyvällä tahdilla. Tosin onhan sitä jännä seurata, kuinka kauan nämä kolme maata ovat asuttavia, ei paikallisille siis.

Intissä hajos pokat juuri ennen ammuntoja, joten ne meni siinä suhteessa persiiks, mutta nyt harrastelen ampumista ihan aktiivisesti eri aseilla ja baanalla tapaa sentään täyspäisiä tyyppeja, joiden mielestä Häyhä ja Törni olivat kovia jätkiä. No mikäs siellä on silloin viihtyessä.
Nyt on muuten korkein hallintotuomioistuin Ruotsissa päättänyt, että kuntien on kustannettava "yksinäisille maahanmuutaville lapsille," (tämä ikäjakautuma on tunnetusti mitä tahansa) ilmaiset kännykät. Itse asiassa helvetin hyvä. Vielä vähemmän syitä hakeutua Suomeen, jossa moista hulluutta ei vielä ole, toistaiseksi.
Kaipa ne joutuu maksamaan puh laskutkin, kun lässytetään ympäri maailmaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker. Melankolistahan tämä tunnelma tässä jutussa. Mutta ajattelen asian niin, että lapset aikanaan kasvavat aikuisiksi, ja niillä sentään on mahdollisuus yrittää. Vanhukset taas ovat toisten armoilla. Tiedän itsekin tapauksia, joissa kymmeniä vuosia yhdessä ollut aviopari joutuu vanhainkotiin, mutta kas kun ne joutuvat vielä eri aikaan, niin ne laitetaan siihen paikkaan, missä vain tilaa sattuu olemaan. Ja näitten suurkuntien myötä niitten paikkojen väli voi olla kymmeniä kilometrejä. Ei ihmiselle enää oikeastaan pitkän työuran jälkeen voisi pahemmin vittuilla.

Ensimmäiseen itsemurhaan törmäsin kuusitoistavuotiaana. Työn myötä ne ovat tulleet varsin tutuiksi. Ne pystyy unohtamaan. Ei ihminen koko maailman painoa pysty harteillaan kantamaan. Jos se yrittää, se luhistuu.

En tiedä, väsäättekö kirjaa (hieno siitä varmaan tulisi), mutta laita sinä tänne jatkossakin tunnelmia Ruotsista. Samoin kuin Buuri Etelä-Afrikasta ja Castor Kiinasta. Muutkin ulkosuomalaiset ovat tänne tervetulleita kommentoimaan. Miellän, että tämän blogin kommenttiosuus on virtuaalinen Veijo Esso, jossa pulistaan ja vaihdetaan ajatuksia.

Ville kirjoitti...

Hei Ykä!

Muistelen että sulta on kirjaa pyydelty useammankin kerran (taisin sitä itsekin joskus ehdottaa). Mietin tässä eilen, että jos joskus innostut ajatuksesta ja sopivasti uhkarohkea kustantajakin löytyy, niin yksi hyvä idea voisi olla novellikokoelma jo tehdyistä tarinoistasi, nimi jotain tyyliin "Tarinoita lähitulevaisuudesta". Siellä voisi olla tämän tyylisiä tarinoita ja lisäksi niitä pidempiä jatkosarjoja joita olet toisinaan tehnyt. Jonkinlaisilla kirjaa varten kirjoitetuilla, aasinsiltoina toimivina välitarinoilla voisit nivoa koko komeuden yhteen.

Anonyymi kirjoitti...

Sydäntänyrjäyttävä tarina taas, kiitos.
Sitä ei muuten virkavalta arvaakaan mikä määrä rautaa on välikatoissa ja muhapohjissa jemmassa. Kaikki aseenkätkijätkään eivät vieneet tietojaan hautaan.

Jaksamisia sinne Huitsinnevadaan.

Lauri Stark kirjoitti...

Tummanpuhuvaa on, mutta hyvin kirjoitettu Ykä. Fiktiivisissä maailmoissa viihtyvänä sitä vain pelkää, että tällaisista tulee todellisuutta. Kirjoitit äskettäin sen toiveikkaan jutun, kuinka ihmiset ottavat homman omiin käsiinsä, noin niinku rakentavasti. Tämä on se toinen skenaario: kohtalo otetaan omiin käsiin, mutta jälki on tällä kertaa rumempaa.

Mitä tuohon "spermanaamaan" tulee, kyseessä on ihan autenttinen mamujen käyttämä lausahdus, josta tässä autenttisen mamun tyylinäyte.

Becker kirjoitti...

ISIS on laittanut nettiin videon omasta "rauhantahtoisesta ja humaanista" toiminnastaan.
Ei suositella katsottavaksi jos ei pidä raakuukaisista, mutta muuten kyllä "sivistävää."

http://tangentcode.org/2014/11/16/18-syrian-soldiers-mass-beheading/

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Villelle, Anolle, Korppi on oikeudelle ja Beckerille & kiitos kommenteistanne.

Ville: Jossitteluahan tämä sinänsä on, mutta jos noin joskus tapahtuisi, niin novellikokoelmahan se varmaankin olisi. Minulla kun ei ole mielenkiintoa (liekö edes kykyäkään) ryhtyä kirjoittamaan täysimittaista romaania. Näitä lyhkäisempiä juttuja taas syntyy helposti. Yksi vähän pitempi tarinoista on se 2002-juttu, johon tulee melko pian jatkoa.

Ano: Kiitokset ja jaksamisia täältä Huitsinnevadasta.

Korppi on oikeus: Näitä rakentavampia vaihtoehtoja minäkin suosisin. Nyt kun vaan ajetaan yhtä utopiaa läpi väen väkisin, niin tuntuu, että niitten mahdollisuudet vaan aina pienenevät.

Becker: Olipa taas melkoinen pläjäys rauhanuskonnon rauhanmenetelmistä. Ihmetyttää tuo ihmisen julmuus. On tullut ennenkin todettua, että jos joku toinen on kerran ihan pakko saada hengettömäksi, niin eikö se ampuminen kumminkin riittäisi?

Anonyymi kirjoitti...

Edgar Wallacen Sandi-sarjan (kannattaa lukea) eräässä kirjassa eräs henkilöhahmo toteaa näin: "Rauhanneuvottelija ilman riittävää tulivoimaa ei ole mitään muuta kuin provokaattori."

Tuossa toteamuksessa on ihan uskomattoman paljon totta - ainakin jos tulivoimaksi lasketaan myös journalistinen, taloudellinen, kulttuurillinen, sivistyksellinen, tiedollinen, taidollinen, yhteisöllisyydestä kumpuava, logistinen… tulivoima.

Kirja-ajatuksesta… Ykän jutuilla voi ihan hyvin olla samantyyppistä tilausta kuin esim. Juoppohullun päiväkirja -jutuilla, HD-miehen tarina -teoksella jne. Kokeilemattahan sitä ei tiedä ja jos haluaa pysyä anomuumina niin kyllä sen kokeilemisen voi tehdä sellaisella tavalla että nimettömyys säilyy. Perustaa vaikka Viroon manageritoimiston, jonka toimialana on sisällöntuotannon oikeuksien hallinta ja kaupallistaminen, siirtää oikeudet kyseiselle yritykselle jne. Verojakaan ei tartte maksaa ennen kuin ottaa rahan ulos yrityksestä. Joku muu osannee neuvoa että miten se firman perustaminen ja pyörittäminen Viron suhteen sujuu.

Karjalan karhukoirasta on muuten olemassa sellainen väite, että se olisi sukua Kaanaankoiralle ja että sukulaisuussuhde tulisi yhä toisinaan esille niin että joskus harvoin syntyy yllättäen pentuja, joiden väri menee enemmän sinne Kaanaankoiran suuntaan. Tiedähäntä sitten onko jutuissa perää.

Kun noista tarkka-ampujista turisette niin pakko mainita että itte oon tumpelo. Isukki oli kai aikanaan aika hyvä. Äidin puolella on yksi aika tunnettukin tapaus - nimeä en viitti tässä mainita mutta Rautjärven suunnilta kotoisin. Kävi meillä joskus kylässäkin kun olin alle kouluikäinen. Arvaatte varmaan kuka. Ei tartte nimetä jos arvaatte.

Jumalan siunausta kaikille turhautuneille. Eiköhän tää meininki ala pian muuttumaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Tuo määritelmä rauhanneuvottelijasta on kyllä erittäin osuva. Piti ihan tutkia tuota kaanaankoiraa. Yleensähän se on melko lailla hiekanvärinen, enkä ole tavannut sen näköisiä karjalankarhukoiraa. Mutta näköjään netistä katsottuna siinä kaanaankoirassa on kyllä yksilöitä, jotka eivät juurikaan eroa kotoisesta karjalankarhukoirasta.

Karjalankarhukoira:

http://jarmo10.org/Alkupe6.jpg

Kaanaankoira:

http://jarmo10.org/kaan.jpg

Ja toivottavasti meininki muuttuu jossain vaiheessa.