sunnuntai 28. joulukuuta 2014

SUUNNAN SÄILYTTÄMINEN

Eli uuden vuoden tarina 2014 – 2015

Jatkoa edelliselle uuden vuoden tarinalle Suunnanmuutos


Tamminiemi, Helsinki, 31. joulukuuta vuonna 1985

Presidentin virka-asunnossa kokoontuivat ne samat neljä miestä, jotka olivat kokoontuneet samalla päivämäärällä vuonna 1969 sopiakseen tietystä suomalaisesta poliittisesta suunnanmuutoksesta. Sen suunnanmuutoksen seurauksena tasavallan presidentiksi valittu ja toista, sekä päätöksensä mukaan viimeistä kauttaan pikku hiljaa lopetteleva Vilho Koskela, 72 vuotta, oli kutsunut luokseen vuotta vaihtamaan Antti Rokan, 77, Jussi Lammion, 70 sekä Aarne Saarisen, 72.

Nämä vanhat miehet olivat vielä hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä suomalaisessa yhteiskunnassa. He kuitenkin tiesivät, että heidän oli aika väistyä ja antaa tilaa nuoremmilleen. Heidän ansiostaan pääosa yhdestä suomalaisesta poliittisesta sukupolvesta oli pääosiltaan syrjäytetty valtakoneistosta ja korvattu toisilla, samalla kun koulutettiin tulevaa sukupolvea aivan toisin periaattein, kuin mihin niin sanotut 60-luvun radikaalit olivat pyrkineet. Näitten neljän miehen ansiosta sen radikaaliliikkeen vaikutusvaltaa oltiin saatu vähennettyä murto-osaan siitä, mihin sen pyrkimys olisi ollut.

Kun Vilho Koskela valittiin presidentiksi vuonna 1974, hän ylisti vuolain sanoin virastaan eronnutta presidenttiä Urho Kekkosta ja luovutti hänelle Naantalin Kultarannan asunnokseen eliniäkseen. Kulissien takana Koskela teki selväksi Kekkoselle, että Kultarannassa hänen kannattaa pysyäkin, eikä paljon näkyä julkisuudessa ja vielä vähemmän kommentoida sitä, että hänen niin sanotut lastenkutsunsa oltiin poliittisesti teloittamassa. Kekkonen oli katkera tilanteesta ja syrjäyttämisestään, mutta tajusi itse luoneensa voimakkaan presidentti-instituution ja suurta kansansuosiota nauttiva, Mannerheim-ristillä palkittu Koskela oli karismaltaan jo niin suuri, että pystyisi presidentin asemastaan haastamaan ja voittamaan Kekkosen, mikäli Kekkonen olisi sitä halunnut yrittää.

Ja sitä Kekkonen ei olisi kestänyt että viimeinen asia, josta hänet muistettaisiin olisi julkinen tappio ja nöyrtyminen. Siksi hän vetäytyi julkisuudesta ja muuttui legendaksi. Vaikenevaksi Presidentiksi. Hän ei koskaan kirjoittanut muistelmiaan ja esiintyi eronsa jälkeen julkisuudessa ainoastaan yhden kerran, ETYK-näytelmän avajaisissa. Kekkosen tilalle valittu Koskela veti näytelmän läpi, koska se oli kerran ennalta jo sovittu, mutta jätti oman osuutensa huomattavasti pienemmäksi, kuin mitä Kekkonen olisi itselleen suunnitellut. ETYKiä oli Kekkonen suunnitellut omaksi juhlakseen ja Paasikiven-Kekkosen linjan kansainväliseksi huipentumaksi, mutta niin Koskela kuin Rokka, Lammio ja Saarinenkin olivat ottaneet itselleen päätehtäväkseen viedä termin ”suomettuminen” ja sitä myötä myös Paasikiven-Kekkosen linjan historiaan. Niin politiikasta kuin suomalaisesta sielusta.

Nopeasti katsottuna mikään ei varsinaisesti muuttunut, ainakaan Suomen ja Neuvostoliiton välisessä virallisessa kanssakäymisessä. Ystävyyden, yhteistyön ja avunnannon liturgiaa julistettiin näissä tilaisuuksissa aivan samoin kuin ennenkin. Myös maitten välinen kauppa jatkui ja jopa lisääntyi, hyödyttihän se molempia osapuolia. Ensimmäisellä valtiovierailullaan Moskovassa presidentti Koskela ylisti maitten välisiä aitoon luottamukseen ja ystävyyteen pohjautuvia suhteita.

Muutos tapahtui pikkuhiljaa Suomen sisällä. Muutamassa vuodessa YYA-liturgia hävisi lehtien pääkirjoituksista. Osa päätoimittajista jäi varhaiseläkkeelle ja korvattiin uusilla. Tiettyjen toimittajien työsopimuksia ei jatkettu. Yleisradion johtoporrasta muutettiin ja YLE keskittyi aina enemmän objektiiviseen uutisointiin. Minkäänlaista neuvostovastaista propagandaa ei edelleenkään sallittu, mutta neuvostovastaisen propagandan määrittely muutettiin. Uutinen oli uutinen ja sen sai toki julkaista, propagandaa taas oli suora hyökkäys eikä suomalainen media harrastanut sellaista muitakaan maita kohtaan. Muihin maihin kuului myös Yhdysvallat, ja vielä 1970-luvun alussa Suomessa yleinen Vietnam-hysteria laantui, koska media ei enää tarjonnut sille sen vaatimaa yksipuolista polttoainetta. Uutisointi muistutti myös siitä, että Pohjois-Vietnamkaan ei ollut kerho enkeleitä.

Parissa vuodessa myös koulujen historiankirjat muuttuivat oleellisesti sisällöltään ja koulujen rehtoreille annettiin ymmärtää, että YYA-liturgian jatkuva julistaminen sekä asiaan liittyvät erilaiset teemapäivät ja –viikot eivät olleet enää millään muotoa pakollisia ja koulujen tulisi keskittyä lähinnä varsinaiseen opetukseen. Koska kouluissa oli kuitenkin silloin vielä rehtoreina ja opettajina myös sodan käyneitä ihmisiä, suositusta noudatettiin kirjaimellisesti, eikä oppilaittenkaan riveistä kuulunut juuri vastarintaa, sillä pakko-opetettu liturgia on tylsää, koski se sitten mitä ideologiaa hyvänsä.

Niin Koskela, Rokka, Lammio kuin Saarinenkin olivat jo 1960-luvun lopulla ymmärtäneet, että mikäli kehitys jatkuisi entisellään YYA-liturgiasta tulisi aina vain voimakkaampi sisäpoliittinen ase. Sitä käytti erityisesti Kekkonen, mutta sitä alkoivat yhä suuremmassa määrin käyttää myös uuden polven poliitikot, jotka erosivat edellisistä siten, että he olivat siirtyneet suoraan koulusta poliittiselle uralle. Ilman varsinaista työkokemusta. Heillä ei ollut kosketuspintaa aatteellisen viitekehyksensä ulkopuolella elävistä tavallisista ihmisistä ja heille luontainen vallan- ja kunnianhimo sai aikaan sen, ettei heillä ollut minkäänlaisia pidikkeitä käyttää moskovakorttia poliittisesti hyödykseen. Heille ei tuottaisi minkäänlaista ongelmaa laittaa Suomea ryömimään tiettyyn ilmansuuntaan edistääkseen omaa uraansa. Ja hyvin suuri osa heistä oli myös aivopessyt itsensä uskomaan, että siinä tietyssä ilmansuunnassa aivan oikeasti olisi tulevaisuus, edistys ja kehitys. Tätä myötä silloisessa Kekkosen Suomessa oli alkanut suoranainen muodiksi muuttunut ilmiö, että tämän kaltaiset niin poliitikot kuin virkamiehetkin pitivät suoranaisena velvollisuutenaan hankkia itselleen niin sanotun kotiryssän. Se antoi uskottavuutta myös sisäpoliittisesti. Eihän se ollut tyyppi eikä mikään, jolla ei omaa kotiryssää ollut.

Tilannehan ei olisi voinut olla otollisempi Neuvostoliiton tiedustelukoneistolle, jonka ei oikeastaan tarvinnut harjoittaa Suomessa lainkaan poliittista vakoilua, sillä nämä nousukkaat, jotka olivat asettaneet oman uransa isänmaansa yläpuolelle lörpöttelivät kotiryssilleen kaiken tietämänsä ilman sen suurempaa utelua.

Tähän iski Koskela. Ja apuna olivat Lammio, Rokka ja Saarinen sekä myös sosialidemokraattinen puolue, jota Koskela presidenttiydestään huolimatta käytännössä kulissien takana johti. Koskela siirsi virkamieskunnasta toisiin, merkityksettömiin tehtäviin kaikki ne virkamiehet, jotka olivat olleet tekemisissä neuvostoliittolaisten kanssa virantoimituksen ulkopuolella. Tässä apuna oli, tosin tahtomattaan, oli Urho Kekkonen, jonka kehittämää myllykirjeperinnettä Koskela menestyksekkäästi jatkoi. Presidentin valta oli 1970-luvulla ehdoton, eikä se muuttunut, vaikka viranhaltijan sukunimi vaihtui. Tämän nelikon hallitsema puoluekoneisto puolestaan teki päätöksen, että kotiryssiensä kanssa tekemisissä olleita poliitikkoja ei valittu enää ehdokkaiksi edes seuraaviin kunnallisvaaleihin. Viesti puolueitten suuntaan oli selvä. 


Koskela, Lammio, Rokka ja Saarinen tiesivät että Suomi oli ollut hyvin huolestuttavalla tiellä. Mikäli asialle ei tehtäisi mitään, niin suoraan koulusta – ilman minkäänlaista kosketuspintaa työelämään – ammattipolitiikoiksi siirtyvät nuoret tulokkaat tulisivat aikanaan muodostamaan Suomeen uuden poliittisen rälssin, joka tuntisi olevansa vastuussa vain itselleen ja toisilleen, puoluekannasta riippumatta. Tämä saisi aikaan sen, että tavallisten kansalaisten hyvinvointi ei olisi heille päätavoite eikä edes millään muotoa merkittävä asia, vaan kansalaisten osana tulisi olla vain kustantaa, hyväksyä vallitseva asiantila ja hyväksyä se nimenomaan mahdollisimman julkisesti. Koska poliittinen uusrälssi mieltäisi olevansa samaa joukkuetta puoluekannasta riippumatta, tulisi puolueitten ero aikanaan kaventumaan ja jossain vaiheessa häviämään kokonaan. Puolueet olisivat vain valtionhoitoviraston erillisiä yksiköitä ja vaalit pelkkä merkityksetön muodollisuus.

Ehkä tilaa nimitettäisiin konsensukseksi, ehkä sitä pidettäisiin itsetarkoituksena ja sen kyseenalaistamistaminen olisi, jos ei rikos, niin vähintäänkin tuomittavaa. Joka tapauksessa se tietäisi politiikan ja sitä myötä vaihtoehtojen katoamista ja lopulta sitä, ettei tavallisella kansalaisella olisi enää mahdollisuutta vaikuttaa edes äänestämällä. Ja tämä neljän miehen ryhmä oli ottanut asiakseen estää tämän kehityksen. He uskoivat demokratiaan, ei poliittisten broilerien virkakonsensukseen. Konsensukseen tämä nelikko ei pyrkinyt missään muussa asiassa kuin siinä, että suomalaisen politiikan tulisi toimia suomalaisilla ja Suomen kansan parhaaseen tähtäävillä, ei Moskovan eikä omaan kyseenalaistamattomaan asemaansa tottuneen uusrälssin sanelemilla ehdoilla. Kaikesta muusta saattoi riidellä, ja nämä miehet olivatkin ottaneet usein rajusti yhteen poliittisilla kunnian kentillä. Ulkopuolisesta olisi saattanut näyttää varsin kummalliselta, kuinka leppoisasti he keskustelivat täällä Tamminiemessä.

Nelikko suoritti puolueissaan puhdistuksen. Jokaisen puolueen puhdistuksessa oli omat  erilliset piirteensä, mutta oltiin sovittu, että jokaisen puolueen johtaviin elimiin määrättiin kahden kolmasosan kiintiö niille puolueen jäsenille, jotka olivat työelämässä. Tavalla tai toisella. Ne jotka halusivat suoraan ammattipoliitikoksi olisivat aina vähemmistönä. Ja tämä näkyisi myös kansanedustajaehdokasasettelussa. Yllättävää, tai ehkei niinkään yllättävää oli se, että suurin vastustus tälle uudistukselle oli nimenomaan kommunisteissa ja ennen kaikkea sen akateemisessa ja kulttuurisiivessä, jota myös taistolaisiksi kutsuttiin, mutta Saarinen sai karismallaan ajettua sen läpi sielläkin.

Puhdistukset tiesivät poliittisen uran kuivumista suurelle määrälle nuoria poliitikkoja, joilla oli nyt takanaan loistava tulevaisuus ja edessä työn etsiminen. Kun siirryttiin 1980-luvulle, kukaan ei enää muistanut sellaisia nimiä kuin Tuomioja, Halonen, Kanerva, Andersson, Björklund, Jyränki, Lipponen tai Sundqvist. Heidän katkeruutensa oli tietysti kova, mutta koska heidän loistava tulevaisuutensa ei ollut vielä päässyt tarpeeksi betonoitumaan, oli heidänkin ollut lopulta pakko hakea kosketuspintaa tavallisen, työtä etsivän ihmisen elämään. Nimenomaan työtä etsimällä. Heitä ei enää tarvittu, eikä heitä nimenomaan enää haluttu, ja siksi heitä varten ei myöskään kehitetty hyväpalkkaisia suoja- ja lohdutusvirkoja. Vielä sikiövaiheessa olevan rälssin syntymä oli eliminoitu. Maassa oltiin tehty eräänlainen vallankumous, mutta koska se tehtiin tavallisen politiikan keinoin ja laukaustakaan ampumatta, ei asiasta saatu aikaan sitä dramatiikkaa, joita nämä syrjäytetyt olisivat halunneet. Heistä ei tullut marttyyreita. Heistä tuli tavallisia, toimistoissaan istuvia valtion- ja kunnallisvirkamiehiä. Katkeria, vallan ulkopuolelle jääneitä pyrkyreitä. Joskus, paljon myöhemmin tätä kehitystä tultaisiin nimittämään Tavallisten Vallankumoukseksi.

Kaikki nämä toimenpiteet tulivat ehkä yhdennellätoista hetkellä, mutta silti ajoissa. Suomen poliittinen selkäranka oli alkanut jo mädäntyä ja tulehdus uhkasi levitä muuallekin yhteiskuntaan, mutta kipeällä leikkauksella sen toipuminen mahdollistettiin. Virkamieskunta ei ollut vielä siinä määrin politisoitunut kuin mitä se tulevaisuudessa epäilemättä olisi ollut, joten se toimi ohjeistuksen mukaan, ja tämän tueksi ajettiin läpi laki, joka esti poliittiset virkanimitykset niin valtion kuin kunnan viroissa. Virkoihin ei ollut muuta tietä kuin pätevyys ja työkokemus. Menettelyn myötä virkamiehistöstä tuli pikkuhiljaa vahva epäpoliittinen tuki sinänsä poliittiseen valintaan pohjautuvalle uudelle linjalle.

Tietynlainen näkymätön koura, joka vielä 1970-luvun alussa sulki suut, tukahdutti ajattelun ja sai aikaan kansallisen pysähtyneisyyden ja itsesensuurin ilmapiirin alkoi vuosikymmenen puolenvälin jälkeen pikkuhiljaa irrottaa otteensa. Ilmapiiriä raikasti myös se, että Yleisradion toiminnan puhdistamisen myötä aikansa televisiossa ihmisiä valistaneet ja lähes rajattoman ohjelma-ajan saaneet kulttuurikommunistit ajettiin takaisin KOM-teatteriin. Ohjelma ”Naapurineljännes” toki säilyi, mutta siirtyi radion sijasta televisioon ja muuttui sisällöltään tunnin mittaiseksi pelkäksi maan- ja kansatieteelliseksi opetusohjelmaksi ”Näin naapurissa” jossa esitettiin poliittisesti neutraaleja dokumentteja laajasta neuvostomaasta, sen vaihtelevista maastoista, laajasta eläin- ja kasvikunnasta sekä monenlaisista kansoista ja kielistä. Itse asiassa tätä televisioformaattiin muutettua ohjelmaa Suomessa jopa katsottiinkin, sillä luontodokumentit kiinnostivat kansalaisia vähäisen televisiotarjonnan maassa.”Näin naapurissa” kilpaili jopa suosiossa Jacques Cousteaun ”Merten salaisuuksien” kanssa. Ja ohjelman menestyksellä saatettiin omalta osaltaan sanoa, että suomalaisilla on aito kiinnostus Neuvostoliittoa kohtaan.

Tokihan Moskovassa huomattiin, että suomalaisten puolelta esiintynyt ystävyyttä värisevä liturgia joka oli jossain vaiheessa alkanut muodostua kurkunpään sijasta suoraan sydämessä, oli hypännyt sydämestä takaisin kurkunpäähän ja maa alkoi kiusallisesti luisua sen otteesta, vaikka virallisesti välit olivat yhtä sydämelliset kuin ennenkin. Vaikutusmahdollisuus takaportin kautta suomalaisen yhteiskunnan sisällä toimivien hyödyllisten idioottien avulla oli vähentynyt olennaisesti ja jäljellä oli vain vaikutus ulkopuolelta. Mutta siinäkin oli ongelmansa. Neuvostojohdolle oli äärimmäisen tärkeää, miltä asiat julkisesti näyttivät, joten varsinaista noottikriisiä ei voinut tehdä siitä, mikä saatettiin suomalaisten puolelta kategorisesti kiistää. Neuvostoliitto päätti yrittää kulissien takana ja vuoden 1975 jälkeen esitti useita kertoja suomalaisille sotilaallisen yhteistyön lisäämistä.

Yritys torjuttiin presidentti Koskelan ja puolustusvoimien komentaja Lauri Sutelan tiiviillä yhteistyöllä. Neuvottelujen sisältö ja silloinen suoranainen vaara eivät tulleet julkisuuteen kuin vasta 2000-luvulla. Sotilaallinen yhteistyö torjuttiin kaikilta osiltaan, aina esikuntien karttaharjoituksia myöten, mutta Koskela onnistui omalla tavallaan neuvottelujen kulussa puhumaan vastaosapuolen pussiin.

Hän totesi, että Suomi on luvannut, ja aikoo myös pitää lupauksensa YYA-sopimuksen ehtojen täyttämisestä. Mutta Suomella ei ole siihen tarvittavaa sotilaallista voimaa. Mikäli voiman puute ratkaistaan sijoittamalla Suomen alueelle neuvostojoukkoja, se tarkoittaa tietysti myös suvereenin valtion miehitystä vaikka se kuinka korulausein selitettäisiin ja sitä myötä se miellettäisiin lännessä voimatasapainon aggressiivisena muutoksena, joka voisi laukaista kolmannen maailmansodan. Suomen alueen puolustuksesta on siis vastattava suomalaisin voimin. Suomalaiset osaavat kyllä sotimisen, mutta kalustoa on saatava lisää. Ja tässä Neuvostoliitto voi auttaa. Sillä on kalustoa enemmän kuin omiksi tarpeikseen ja asevelihinta on keksitty. Samoin Neuvostoliiton tulee varata Suomelle mahdollisuus ostaa läntistäkin aseistusta, sillä siten se osoittaa, että ystävyys- ja luottamusliturgia ei ole pelkkää liturgiaa ja tätä voi Neuvostoliittokin käyttää kansainvälisesti arvokkaana propagandana kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Jopa toimivana sellaisena, ja Neuvostoliitolla näitä esimerkkejä ei jonoksi asti ole. Mikäli Neuvostoliitto taas haluaa pitää tilanteen entisellään ja Suomen sotilaallisena tyhjiönä, se antaa signaalin, että Suomi on sille pelkästään maa, jonka se voi tarvittaessa mahdollisimman helposti miehittää ja käyttää länteen kohdistuvan hyökkäyksen astinlautana.

Koskela muistutti vielä vastaosapuolta että Kekkonen oli tehnyt virheen. Kekkonen näki rauhan takeena ainoastaan itsensä hoitaman neuvottelutoiminnan neuvostojohdon kanssa ja samalla laiminlöi, sekä osittain jopa halveksi Suomen puolustusvoimia. Ja tällä toiminnallaan hän tunnusti epäsuorasti ajatelleensa, että uhka tulee kuitenkin vain idästä ja samalla unohti ja ignoroi lännen puolelta tulevan uhan, joka suomalaisesta näkökulmasta on tietenkin olemassa, valehteli Koskela korvat heiluen. Koskela jatkoi pajunköden syöttämistä ja totesi, että välit itään hoidetaan hyvällä diplomatialla ja läntiseen uhkaan vastataan taas voimakkaalla puolustuskyvyllä. Vaikka neuvostokenraalit puistelivatkin päitään, niin politbyroon edustajia puhe itse asiassa miellytti. Omista lähtökohdistaan se tulkitsi itselleen asian niin, että vaikka Suomi oli näennäisesti selvästikin tekemässä ideologista irtiottoa Neuvostoliitosta ja mahdollisella aseistuksen lisäämisellä tekisi itsestään entistä kovemman palan, se kuitenkin kulissien takana olisi selkeästi ainakin potentiaalinen liittolainen, mitä Kekkosenkin aikaan oltiin hieman epäilty, kaikesta liturgiasta ja Kekkosen lupauksista huolimatta. Niin kuin Koskelakin totesi, Kekkonen piti kaikki langat käsissään, mutta Kekkonenkin oli vain yksi mies.

Niinpä Suomi ja Neuvostoliitto sopivat suuret asekaupat, jossa Suomi osti kaikkiaan 40 uutta MiG-23 hävittäjää sekä SA 3 ja SA 7-ilmatorjuntaohjusjärjestelmät. Tämän lisäksi rajan yli kuljetettiin rautateitse huomattava määrä T – 72-panssarivaunuja ja ZSU-23-4-ilmatorjuntapanssareita sekä panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja, panssarintorjuntakalustoa ja tykistöä. Vastavuoroisesti Suomi täydensi ruotsalaista Draken-kalustoaan kahdellakymmenellä uudella koneella ja osti englannista Hawk-harjoitushävittäjiä sekä otti käyttöön uuden kotimaisen ilmavalvontatutkajärjestelmän, täydensi huomattavasti kotimaista kranaatinheitin- ja pioneerikalustoaan ja aloitti reserviläistensä intensiivisen kertausharjoittamisen.

Koskelan nimenomaisella tuella myös suomalaisen aseteollisuuden toimintaa tehostettiin ja ennen kaikkea omaksuttiin ruotsalainen tapa ajatella, eli julistus on julistusta, bisnes on bisnestä. Tämä tiesi vientirajoitusten poistoa ja suomalaiset rynnäkkökiväärit sekä Tampellan kranaatinheittimet kävivät hyvin kaupaksi maailmalla, joka taas tietysti lisäsi mahdollisuuksia tutkimus- ja kehittämistoimintaan, minkä seurauksena tämän uuden Tamminiemen tapaamisen aikana suomalainen Pasi-Sisu, 155-millinen kanuuna ja Helsinki-luokan ohjusveneet olivat herättäneet maailmalla suurta mielenkiintoa.

Ja tässä he olivat nyt. Tamminiemessä. Siinä oli presidentti Vilho Koskela, joka oli onnistunut poistamaan suomettumisen suomalaisesta sielusta, siitä huolimatta pitämään yllä hyviä välejä Neuvostoliiton kanssa ja kulissien takana pitämään sosialidemokraattisen puolueen asevelisosialistien puolueena. Vaikka uudet poliittiset aseveljet eivät olleetkaan joutuneet ase kädessä sotimaan. Mutta he ymmärsivät sodan ajan sukupolvien perinnön eikä heillä ollut halua tehdä sukupolvikapinansa vuoksi poliittista isänmurhaa, niin kuin 60-luvulla vielä vaikutti.

Siinä oli myös Jussi Lammio, joka oli tehnyt puolueessaan tarpeelliset ja välttämättömät muutokset. Vielä Kekkosen aikaan niin Kokoomuksessa kuin sen ulkopuolella oikeistolaisissa piireissä oli elänyt voimakkaana pelko siitä, että Kokoomus on muuttumassa samanlaiseksi niin  sanotuksi yleisdemokraattiseksi, Neuvostoliittoa myötäileväksi puolueeksi joka ei eroa enää vasemmistopuolueista erityisesti suhteissaan Neuvostoliittoon ja lopulta myös sisä- ja talouspolitiikassaankaan. Tämän kehityksen Lammio torppasi, ja otti tärkeiksi yhteistyökumppaneikseen Tuure Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin sekä muutkin oikeistolaisesti ajattelevat kokoomuslaiset. Lammio jyräsi puolueessaan yya-siiven, joka muutenkin kuului puolueen aloittelevaan ammattipoliitikkosiipeen jonka urakehitys tylysti tuhottiin. Vuonna 1976 puolueen nimi muutettiin uusiksi. Puolue oli siitä edespäin Kansallinen Perustuslaillinen Kokoomus.

Siinä oli myös Antti Rokka, joka oli ymmärtänyt Maalaisliitosta Keskustapuolueeksi muuttuneen poliittisen ryhmittymänsä olevan enää pelkkä ahne valtakoneisto. Puolue, joka ei ollut enää puolue, vaan poliittinen virasto, joka eli oman itsensä vuoksi. Kekkospuolue, jonka kivijalka luhistui Kekkosen syrjäyttämisen myötä, mutta mikä ei halunnut sitä millään ymmärtää ja hyväksyä. Puolue, jonka oli ansaittava uudet kannuksensa itse, ja uusin näytöin. Keskustapuolue oli saanut jo varoituksen silloin, kun Veikko Vennamon SMP otti murskatuloksen vuoden 1970 vaaleissa, mutta ei ottanut opikseen. Kun Rokka oli saanut yliotteen puoluekoneistostaan hän aloitti kehityskulun, joka huipentui siihen, että hän vetäytyi Vennamon kanssa eräälle kesämökille vuoden 1976 alussa. Tapaamisessa tehtiin periaatepäätös, jonka seurauksena Keskustapuolue ja SMP yhdistyivät. Syntyi uusi, vanha puolue nimeltään Suomen Maaliitto.

Aarne Saarinen joutui odottamaan omaa puhdistustaan pidemmälle. Vuonna 1982 hän näki, että taistolaishypetyksen suurin aalto oli lopullisesti laimentunut ja aloitti omalta osaltaan. Silloin hän ajoi läpi päätöksen, että kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöjärjestö Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL lakkaa olemasta pelkkä vaaleissa käytettävä yhteistyöjärjestö ja rekisteröityy puolueeksi. SKDL:n silloin suurin osaryhmittymä SKP muutettiin pelkäksi kulttuuritoimintaan keskittyväksi perinnejärjestöksi ja taistolaiset erotettiin puolueeksi muuttuneesta SKDL:stä. Saarinen tiesi ottavansa tietoisen riskin, ja oli varma oman puolueensa kannatuksen pienenemisestä, mutta siitä huolimatta vuoden 1983 vaaleissa SKDL saavutti 10, 8 prosentin ääniosuuden kun taas taistolaisten kiireessä perustama Vasemmistolainen Vapaus- ja Demokratiapuolue sai vain 2,6 prosenttia äänistä. SKDL:n puolueeksi muuttamisella Saarinen varmisti lopullisesti, että puolue toimisi jatkossa vain ja ainoastaan parlamentaarisin keinoin. Muun perään haaveilevat oltiin lopullisesti karkoitettu mitättömäksi vähemmistön vähemmistön vähemmistöksi joka saattoi vain katkerana muistella sitä suurta mahdollisuuttaan, jota ei loppujen koskaan edes ollutkaan.

He olivat kaikki täällä. Tamminiemessä. Mutta he eivät olleet vain juhlimassa onnistumistaan. He olivat nyt lopullisesti luovuttamassa valtansa seuraavalle sukupolvelle. Neljälle miehelle, joita jokainen heistä oli seurannut uransa aikana. Työelämän ammattilaisia. Luotettuja ja arvostettuja sellaisia. Jotka olivat osallistuneet kunnallispolitiikkaan. Joita oltiin jo varsin nuorena kysytty myös eduskuntavaaliehdokkaiksi. Mutta nämä neljä vanhaa miestä olivat kehottaneet heitä odottamaan. Kasvamaan korkoa työelämässä. Saavuttamaan ammatilliset kannuksensa kunnallispolitiikan ohessa. Ja sitä kautta ihmisten luottamuksen. Kunnes oli heidän aikansa. Silloin he saisivat kaiken tuen ja nosteen.

Myös he olivat täällä Tamminiemessä.

Juhani Järvinen, SDP. Syntynyt 1950 Imatralla. Rakennusmestari Luja-yhtiöitten palveluksessa. Naimisissa, kolmen tyttären isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa sissinä Karjalan Prikaatissa, sotilasarvoltaan kersantti.

Pentti Huusko, Suomen Maaliitto. Syntynyt 1949 Hauholla, myyntipäällikkö Hankkijalla. Naimisissa, yhden pojan isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa kuljetusaliupseerina Panssariprikaatissa, sotilasarvoltaan alikersantti.

Antero Hedman, Kansallinen Perustuslaillinen Kokoomus. Syntynyt 1951 Kokkolassa. Ekonomi Suomen Yhdyspankissa. Naimisissa, kahden pojan isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa tulenjohtoupseerina Vaasan Rannikkopatteristossa, sotilasarvoltaan luutnantti.

Tuomas Jokela, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto. Syntynyt 1950 Helsingissä.
Lääkintävahtimestari Meilahden sairaalassa. Naimisissa,  yhden tyttären isä. Suorittanut varusmiespalveluksensa lääkintämiehenä Kaartin Pataljoonassa, sotilasarvoltaan korpraali.

Suomessa pidettäisiin seuraavana vuonna presidentinvaalit. Koskela oli suosittu presidentti, varmaan suositumpi kuin Kekkonen aikanaan oli ja hän tiesi, että halutessaan hän voittaisi vaalit heittämällä. Mutta hän halusi kuitenkin luopua tehtävästään tavallisena kuolevaisena miehenä, ennen kuin hän muuttuisi myytiksi. Näitten nuorempien miesten aika siihen pestiin ei olisi vielä. Jo tässä vaiheessa tiedettiin, että seuraavaksi presidentiksi tultaisiin valitsemaan eläkkeellä oleva kenraali Lauri Sutela, joka oli suostunut tarttumaan Suomen valtiolaivan peräsimeen kuudeksi vuodeksi. Sen jälkeen joku näistä neljästä miehestä ottaisi tehtävän hoitaakseen.

Koskela tarjosi näille miehille viskit, toivotti heidät tervetulleeksi ja sanoi:

- Maassa on tietenkin vaaleja. Mutta tosiasiassa valta vaihdetaan tässä tilaisuudessa. Olemme tavanneet ennenkin, ja puhuneet paljon keskenämme, mutta haluaisin vielä kertaalleen kuulla, mihin tulette aikanaan keskittymään. Eräänlaisena koosteena, ja tavallaan sanallisena läksiäislahjana poliittisen sukupolven vaihtuessa.

Juhani Järvinen aloitti:

- Suurin ongelmammehan on tietenkin rajan takana. Se on asia, jonka maantiede sanelee, ja mille emme mitään voi. Ja rajan takana saattaa tapahtua suuri muutos. Onko se muutos meille hyvä vaiko huono, näyttää tulevaisuus. Sinne on valittu uudeksi pomoksi tämä Gorbatshov. Joka on ajamassa maassaan läpi uudistuksia. Itse asiassa Neuvostoliiton mittapuulla valtavia uudistuksia. Niin perestroikan kuin glasnostikin. Onnistuuko se? Mikäli perestroika onnistuu, voi Neuvostoliitto, joka itsessään on pakkoon perustuva kansojen vankila ja jo sitä kautta tuhonsa siemenet kylvänyt rakennelma saada muutaman kymmenen vuotta lisää elinaikaa talouttaan tehostamalla. Toinen vaihtoehto on se, että toinen uudistus, glasnost, avaa tyytymättömyyden Pandoran lippaan ja sitä kautta jauhaa Neuvostoliiton rikki, jolloin se hajoaa, ja hajoaminen voi levitä myös Venäjän Neuvostotasavaltaan itseensä. On tietenkin myös mahdollisuus, että kovan linjan kommunistit ottavat vallan takaisin. Ainut asia, mitä me voimme tehdä, on pitää maanpuolustuksemme kunnossa ja pyrkiä pitämään yllä mahdollisimman hyvät suhteet itänaapurimme kanssa päästämättä sitä kuitenkaan liikaa iholle. Tässä aiomme jatkaa teidän aloittamaanne työtä.

Pentti Huusko jatkoi:

- Se, mitä tapahtuu Neuvostoliitossa on vaikutusmahdollisuutemme ulkopuolella. Meidän täytyy vain luovia mukana. Mutta siihen, mitä tapahtuu Suomessa, on meillä mahdollisuus vaikuttaa. Te neljä miestä tuhositte poliittisen uusrälssin, mistä olemme teille kiitollisia. Meidän tehtävänämme on taas tuhota kaksi uutta syntymässä olevaa rälssiä.

Antero Hedman täydensi:

- Pentti on oikeassa. Se toinen rälssi, mikä on syntymässä, on toimittajarälssi. Toimittajakoulutus on keskittynyt liian pitkälle Tampereen Yliopistoon, ja se koulutus on puhtaasti marxilaislähtöistä. Me kaikki neljä olemme sitä mieltä, että median tulee tarjota ihmisille vaihtoehtoja. Monia näkökulmia. Mahdollisuutta ajatella ja muodostaa omia mielipiteitään. Koska ihmiset luottavat lehdistöön ja Yleisradioon nykyinen kehitys tulee estämään sen ja yksipuolistamaan tiedonvälityksen. Jos toimittajakunta tunnustaa liikaa jotain poliittista, tässä tapauksessa vasemmistolaista väriä, se alkaa mieltää olevansa vallan vahtikoiran sijasta itse vallankäyttäjä. Siksi tulemme toimimaan niin, että Sutelan presidenttikauden loppuun mennesstä toimittajakoulutus Tampereen Yliopistossa tullaan lopettamaan kokonaan ja siirtämään sanomalehdille itselleen. Se tietää tietenkin sitä, että toimittajat tunnustavat tiettyä väriä, mutta ne tunnustavat silloin useampaa väriä ja tekevät sen avoimesti. Meidän on ehdottomasti vältettävä se tilanne, että toimittajakunta kaikissa lehdissä ja median välineissä on saanut pelkästään yhden poliittisen ideologian mukaisen koulutuksen.

Järvinen jatkoi:

- Ja siitä tullaan vielä kolmanteen rälssiluokkaan eli virkamiesrälssiin. Maamme on jo 1970-luvulta alkaen tehnyt sen virheen, että se on kuvitellut akateemisen koulutuksen itsessään takaavan maallemme hyvinvoinnin. Tämän seurauksena se tuottaa jo tässä vaiheessa täysin turhia yhteiskuntatieteitten maistereita, joille täytyy etsiä suojatyöpaikkoja. Johtavissa tehtävissä tietenkin, sillä ovathan he sentään maistereita. Tämän kehityksen myötä tämän suojatyökoneiston ylläpitämisestä voi pahimmillaan tulla julkishallinnon päällimmäinen tehtävä ja silloin se unohtaa, mitä varten se on yleensä olemassa. Olemme keskenämme sopineet, että näitten maistereitten koulutusta tullaan jatkossa huomattavasti rajoittamaan. Yhteiskunnallisten aineitten koulutus lopetetaan kaikkialla muualla Suomessa lukuunottamatta Helsingin Yliopistoa ja Åbo Akademia. Sen enempää tämän kaltaista opetusta tämä maa ei tarvitse. Mikäli emme katkaise tätä nykyistä kehitystä, saamme aikaan uuden, täysin tarpeettoman virastorälssin, joka elää ainoastaan sen vuoksi, että perustelee oman olemassaolonsa oikeutusta, syö resurssit suorittavalta taholta ja samalla tietysti entistä enemmän turvottaa julkisen sektorin osuutta BKT:sta.

Tuomas Jokela totesi vielä:

- Lisäksi meillä on yksi uhkatekijä, joka ei välttämättä täällä Suomessa tunnu tällä hetkellä niin suurelta, mutta jos katsomme sekä Ruotsia että Länsi-Eurooppaa, se on todellinen tulevaisuuden uhka. Puhun maahanmuutosta. Niin Länsi-Euroopassa kuin Ruotsissakin on väestörakenne muuttumassa, sillä niihin maihin on muuttamassa huomattava määrä ihmisiä niin Afrikasta kuin Lähi-idästä. Ja niistä pääosa on täysin tarpeetonta väkeä, joita valtaväestö joutuu elättämään ja joka ei integroidu näihin yhteiskuntiin, koska se ei edes halua tehdä niin. Tämä johtuu siitä, että tämä uusi muuttoliike on valtaosiltaan islamilaista. Se eroaa niin paljon länsimaisesta elintavasta, että meillä on vaihtoehtona joko hyväksyä se mitään kyseenalaistamatta, jolloin taas kylvämme oman tuhomme siemenet, tai sitten estää tämä maahanmuutto kokonaan.

Huusko jatkoi:

- Te neljä miestä eliminoitte aikanaan taistolaiset vallankahvasta. Tämä maahanmuutto saattaa synnyttää maassamme uuden, tietyllä tavalla taistolaisen liikkeen. Liikkeen, joka pitää maahanmuuttoa itseisarvona. Joka pyrkii estämään siihen kohdistuvan kritisoinnin. Siitä saattaa tulla suorastaan uusi uskonto. Sillä aina on ihmisiä, jotka haluavat hukkua ja hukuttaa muutkin utopian suohon vain siksi, että se on jotain erilaista mitä ennen on tehty. Muutosta muutoksen vuoksi, seurauksia tippaakaan ajattelematta. Me aiomme työllämme estää tämän kehityksen. Me neljä edustamme erilaisia poliittisia näkemyksiä ja tulemme taatusti riitelemään keskenämme. Mutta me kaikki olemme sitä mieltä, että Suomi on Oy Suomi Ab. Suomalaisten edunvalvontakoneisto. Eikä kukaan muu valvo ja puolusta suomalaisten etuja kuin suomalaiset itse. Me emme ole mikään kansainvälinen sosiaalitoimisto. Taloutemme ei sitä kestä, meillä ei ole sitä velvollisuutta muulle maailmalle, emmekä voi hyväksyä sitä, että saamme aikaan uuden poliittisen uskonnon, joka käyttää tätä maahanmuuttoajatuksen pyhittämistä oman asemansa pönkittämiseksi.

Hedman lisäsi vielä:

- Se, mihin suuntaan kehitys Neuvostoliitossa etenee, on meille elämän ja kuoleman kysymys. Mutta  täytyy muistaa myös tietty kehitys Euroopassa. Läntisessä Euroopassa on suunnitteilla Euroopan yhteismarkkinat. Se voi olla meillekin hyvä asia. Mikäli siinä on kyse vain vapaasta kaupankäynnistä. Mutta EEC:n koneisto on varsin byrokraattinen ja sitä myötä keskusjohtoisuuteen pyrkivä ja kehitys perustuu mielestämme aivan liikaa Jean Monnetin suunnitelmaan Euroopan yhdentymisestä. Ja se tietää ennen pitkää liittovaltiota. Suomi ei voi olla mukana tässä kehityksessä, sillä sellaisessa liittovaltiossa Suomi on pelkkä Euroopan Takahikiän Perähikiä, jonka hyvinvointi ei kiinnosta ketään ja jolta on viety valta päättää edes omista asioistaan.

Ja Jokela jatkoi:

- Sellaisen kehityksen, joka meitä uhkasi idästä saitte te estettyä. Meidän vuoro on estää sen tulo toisesta ilmansuunnasta. EFTA-tyyppisiin ratkaisuihin olemme toki valmiita osallistumaan, mutta sen laajemmin emme voi itsemääräämistämme muille antaa. Sen vuoksi aiomme jatkossa perustaa Suomeen perustuslakituomioistuimen, joka takaa, että Suomen perustuslaki on jatkossakin se kulmakivi, millä Suomen tulevaisuutta ajetaan eteenpäin. Suomen itsemääräämisoikeutta ei tulla luovuttamaan kenellekään muulle.

Presidentti Koskela nousi seisomaan ja sanoi:

- Uskon, että tulemme luovuttamaan Suomen järkeville ja asiallisille miehille. Jussi, oliskos sulla siellä kassissasi jotakin?

Lammio vastasi:

- Johan nyt toki. Tämä on saksalaista konjakkia vuodelta 1943. Me neljä miestä otimme tästä uudenvuoden aattona vuonna 1969 moukut, kun teimme keskenämme päätökset siitä suunnasta, mihin Suomea tullaan johtamaan. Ja nyt on aika juoda tämä pullo loppuun.

Lammio täytti lasit, ne kilahtivat yhteen ja presidentti Koskela pyysi paikalla olevia kahden sukupolven miehiä siirtymään Tamminiemen saunaan. Ulkona alkoi räjähdellä ilotulitusraketteja. Suomi vaihtoi aikaansa vuodesta 1985 vuoteen 1986. Samalla vaihtui poliittinen aikakausi toiseen, vaikka juhlivat suomalaiset eivät sitä vielä tienneetkään. Ei se tosin heihin suuresti vaikuttaisikaan, sillä Tavallisten Vallankumous jatkui edelleen.


Joulukuussa 1990:

Sisäministeri Hedmanin avustaja ryntäsi hänen huoneeseensa ja sanoi kiivaalla äänellä:

- Se alkaa nyt!

Hedman katseli papereitaan ja totesi:

- No niin alkaa. Ja loppuu samantien. Olen ottanut yhteyden presidentti Sutelaan ja pääministeri Järviseen ja saanut kaikki valtuudet. Ota yhteys VR:ään ja poliisiin. Se juna siellä pysäytetään, ja yhtään somalia ei lasketa ulos. Ota myös yhteys Immolan rajaan. Kaikki paikalla olevat miehet Vaalimaalle ja heti. Rynkyt mukaan ja näkyville. Niihin tyhjät lippaat kiinni, mutta reppuihin kovat mukaan. Itänaapuri on lakannut kustantamasta Mohammed Siad Barren porukoitten koulutuksen Lumumba-yliopistossa. Nyt ne pyrkivät tänne. Vihje siihen on tullut Suomesta. Niin  SPR kuin Suomen Pakolaisapu ovat vesi kielellä odottamassa. Mutta ne saavat luvan vetää vesiperän ja paikata talouttaan jollain muulla. Siitä junasta lasketaan ulos kaikki muut paitsi ne somalit. Ja sitten se juna pakitetaan takaisin naapurin puolelle. Ja ilmoitetaan niille, että tehkääpä näitten kanssa mitä lystäätte, mutta tänne ne eivät tule. Ja hei. Otapa myös yhteys Helsingin satamaan, käske sinne poliisit ja merivartioston väki. Sinne on mitä varmimmin tulossa samaa evästä. Täydet valtuudet.

Helsingin satamassa:

Nuori naispuolinen oikeustieteitten yo seisoi laivan rampilla. Poliisit olivat tulossa kohti häntä. Hän oli jo aikaisemmin antanut neuvoksi laivassa olleille somaleille, että he repisivät passinsa ja huuhtelisivat ne vessasta alas. Hän tunsi itse olevansa siinä kulminaatiopisteessä, joka takaisi hänelle loistavan elämänuran. Hän tunsi olevansa siitä  suorastaan päihtynyt, ja kun poliisit nousivat ramppia pitkin laivaan, hän huusi itsevarmana:

- Teillä ei ole tänne mitään asiaa!

Rampille nousseet poliisit eivät viitsineet edes vastata. He löivät tämän oikeustieteitten ylioppilaan rautoihin ja kantoivat maijaan, joka kuskasi hänet putkaan. Aikanaan hänelle tulisi tuomioon johtava syyte virkavallan vastustamisesta. Niin poliisin, tullin kuin merivartiostonkin miehet marssivat laivaan ja ilmoittivat kapteenille, että ensimmäinenkään somali ei tulisi laivasta Suomen puolelle. Kapteeni saisi luvan kuskata somalit takaisin Tallinnaan. Se, mitä heille siellä tehtäisiin, ei kiinnostaisi suomalaisviranomaisia.

Viesti levisi. Suomi ei ottaisi vastaan. Sinne ei kannattais edes yrittää. Kannatti pyrkiä ennemminkin Ruotsiin. Siellä olisi alkanut päättymätön hippikesä.


Jussi Lammion yksityiskoti, Helsinki, heinäkuussa 1995

Nuori Expressenin toimittaja Jonas Andersson oli haastattelemassa muutama päivä aikaisemmin kahdeksankymmentä vuotta täyttänyttä valtioneuvos Jussi Lammiota. Tuo vanha ja harmaantunut mies oli jo hieman kumaraan painunut, mutta hänen karismansa tuntui vieläkin täyttävän koko huoneen. Andersson tiesi edessään istuvan sodan läpi käyneen evp. everstin ja yhden Suomen sodanjälkeisen yhteiskunnan vaikuttavimmista hahmoista. Andersson tunsi kutistuvansa tämän miehen edessä, mutta aikoi rohkeasti suorittaa sen, mitä oli tekemässä. Ruotsalainen lukeva yleisö ei suinkaan kaipaisi pelkkää itäisen naapurinsa hymistelyä, vaan jotain muutakin. Näin uskoi ainakin Andersson itse, samoin kuin lehtensä johto. Tavanomaisten sotaan ja sotien jälkeiseen aikaan liittyvien kysymysten jälkeen hän päätti aloittaa haastattelun revolveriosuuden.

- Valtioneuvos Lammio. Ymmärrättekö te, ja oletteko koskaan edes ajatelleet, että te, ja muutama muu sodan juoksuhautoihin mielessään juuttunut mies kielsi, ja suorastaan tuhosi poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuden kokonaiselta sodanjälkeiseltä, demokraattisempaan ja humanistisempaan yhteiskuntaan pyrkivältä sukupolvelta? Ja jos ymmärrätte,  kuinka te olette pystynyt elämään siihen liittyvän syyllisyyden kanssa?

Lammio katsoi hetken aikaa ihmetellen tätä nuorta toimittajaa, joka kohteliaisuudestaan huolimatta oli hetkessä osoittautunut samanlaiseksi typerykseksi, mitä läntinen naapuri sai nykyisin aikaan suorastaan liukuhihnalta. Sitten hän vastasi.

- Ymmärränkö? Olenko ajatellut? Syyllisyys? Kuules nilkki, tämä ymmärrettiin, ajateltiin ja tieten tahtoen tehtiin jo kuusikymmenluvun lopussa. Enkä minä siitä tunne syyllisyyttä vaan suunnatonta ylpeyttä. Estettiinhän siinä Suomen muuttuminen sellaiseksi valtion irvikuvaksi, minkä kehityksen te ruotsalaiset olette jo hyvin pitkälle vieneet ja jonka kieltämättä dramaattista loppua minä en onneksi ole enää näkemässä. Ja kuules juippi. Minä olen jo vanha mies, mutta tuollaisen hampin minä sotken vielä tarvittaessa suohon. Niin että kerää roippeesi ja ala kalppia. Aikaa on harvinaisen vähän.

Haastattelua ei koskaan julkaistu ruotsalaisessa mediassa.


Helsingissä, toukokuussa 2011

Neljä miestä istui opiskelija-asunnossa, joi olutta ja katsoi televisiosta Suomen ja Ruotsin välistä jääkiekon MM-kisojen loppuottelua. Heistä kolme oli suomalaisia ja yksi kamerunilainen, nimeltään Christian Eteki. Heistä tulisi valmistuttuaan sähköinsinöörejä. Vuotta aikaisemmin sama porukka oli seurannut Afrikan jalkapallon mestaruuskisoja ja kannattanut Kamerunia aivan kybällä. Nyt tämä porukka jännitti Suomen puolesta.

Christian oli aikanaan kysellyt näiltä suomalaisilta kavereiltaan, miksi häntä oltiin kohdeltu täällä niin hyvin. Kaverit olivat vastanneet.

- Katsos, kun me täällä Suomessa tiedämme, että jos täällä liikkuu sanotaanko vaikka sinun näköinen mies, niin se mies liikkuu täällä asiallisella asialla. Se on täällä joko töissä, turistina tai opiskelijana. Se ei ole täällä elätettävänä eikä muutenkaan riekkumassa. Toisin kuin tuolla Ruotsissa, joka oikein haalimalla haalii afrikkalaisia ja arabeja ja mitä perkeleitä ne nyt haalivatkaan. Ajatteles, Etekin mamman poika, aikanaan sinne mentiin töihin. Niin kuin esmes suomalaiset menivät. Kun silloin siellä oli töitä tekijälle. Mutta nyt sinne mennään suoraan ikuiseksi elätiksi. Ja ne elätit nostetaan kantasvenssonien toimesta ikoneiksi, joita ei saa arvostella. Ja kun ne ikonit tekevät rikoksia ja usko huviksesi, ne niitä vasta tekevät, niin siellä yritetään selittää niitten rikokset olemattomaksi, ja niitä rikoksia, joita ei voida piilottaa, selitetään sillä, että kantaväestö ei ole antanut niille tulijoille tarpeeksi mahdollisuuksia ja arvostusta. Ja siellä pidetään itseisarvona sitä, että sama touhu jatkuu, levenee ja laajenee. Ne haluaisivat sen tännekin, mutta hallitus vastasi pistämällä passitarkastukset takaisin Suomen ja Ruotsin rajalle.

Christian oli ollut ensin varma, että jätkät yrittävät hassuttaa vierasmaalaista, mutta tajusi sitten kavereittensa pärstävärkin mallista että nehän ovat hitto vie tosissaan. Suomen kieltä jo hyvin taitava Christian oli alkanut seurata suomalaisia sanomalehtiä, erityisesti Helsingin Sanomia, joissa selitettiin Ruotsin tilannetta varsin seikkaperäisesti. Tervejärkisenä miehenä Christian oli hahmottanut tilanteen nopeasti sekä tajunnut Suomen ja Ruotsin välisen valtavan eron. Se sai hänet tuntemaan kiitollisuutta siitä, että hän opiskeli nimenomaan Suomessa. Täällä se arvostus, minkä hän saisi, olisi ansaittua. Ja jos hän tyrisi, löytäisi hän senkin edestään. Hän ei halunnut olla mikään ennalta määritelty kultamuna, vaan tavallinen häiskä. Ja täällä hän sai olla sellainen. Kunnes palaisi aikanaan kotimaahansa valmiina sähköinsinöörinä. Ja tekisi siellä maalleen oman osansa.

Ja nyt nämä tavalliset häiskät seurasivat loppuottelun kolmatta erää, jota Suomi johti 3 – 1. Christianin kaverit kertoneet hänelle, että vaikka Ruotsi muuten sekaisin onkin, niin lätkää siellä osataan pelata, ja Christian oli kuullut myös Suomen niin sanotusta kolmannen erän kirouksesta. Juuri Ruotsia vastaan. Niinpä Suomeen ja suomalaisiin mieltynyt Christiankin seurasi ottelua kylmä rinki persreiän ympärillä.

Kunnes tilanne laukesi ja Jarkko Pesonen latoi Ruotsin maaliin lukemat 4 – 1. Maailmanmestaruus varmistui. Ja erän loppu oli suomalaisten järjestämää teurastusta. Kolme suomalaista ja yksi kamerunilainen aloittivat kovaäänisen juopuneen juhlimisen. Naapureita se ei haitannut, sillä siellä oli samanlainen meteli. Toki jääkiekko on vain jääkiekkoa, mutta suomalaiset mielsivät ansainneensa pienen karnevaalin keskellä tavallista arkea. Seuraavan aamun Helsingin Sanomat uutisoi laajasti maailmanmestaruudesta ja kultatunnelmista.

Ainut soraääni mediassa tuli 1990-luvun alkupuolella perustetun Kansandemokraattisen Ympäristöpuolueen äänenkannattajasta Vihreästä Tiedonantajasta. Puolue oli perustettu taistolaisten ja kaupunkivihreitten yhteenliittymäksi, jossa tosin ei aina erottanut kummat olivat kumpia vai oliko eroa ollenkaan ja sen äänipotti vuoden 2011 eduskuntavaaleissa oli 6,8 %. Puolue oli ainoa Suomen poliittisessa kentässä, joka ei pitänyt yllä työelämästä kokemusta saaneitten kiintiötä, ja siksi se houkutteli juuri tietynlaisia ihmisiä riveihinsä. Vihreän Tiedonantajan pääkirjoituksessa arvosteltiin maailmanmestaruusjuhlien liiallista kansallishenkisyyttä ja kehotettiin ottamaan oppia solidaarisemmasta, kansainvälisemmästä ja monikulttuurisemmasta Ruotsista. Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa tunnettu sitoutumaton kielitieteilijä Jussi Halla-aho kirjoitti purevan vastakolumnin, jonka otsikko oli ”Ottaakko oppia ruotsalaisista rumista sanoista?”

Naapurirakennuksessa eräs oikeustieteen kandidaatti oli ylitöissä. Häntä ei kiinnostanut Suomen voitto. Hän oli se nuori nainen, jonka poliisi löi rautoihin Tallinnan laivan rampilla vuonna 1990 päättäen samalla hänen mielessään kimaltelevan loistavan tulevaisuuden. Eihän naista laivalla olleet somalit sinänsä pätkääkään kiinnostaneet. Mutta hän oli mielettömän vallan- ja kunnianhimoinen ja samalla sen verran rehellinen itselleen tunnustaakseen, että hän ei omilla kyvyillään ja osaamisellaan pääsisi koskaan niin korkealle, kuin olisi halunnut. Laivalla olleet somalit olisivat saattaneet olla se jalusta, jota pitkin hän nousisi tähtiin. Kunnes poliisi potkaisi sen jalustan nurin. Ei ollut asemaa. Ei tietä tähtiin. Eikä somaleita.

Hän oli ollut sillä hilkulla, ettei olisi menettänyt lakimiesoikeuksiaan. Sen jälkeen hän oli ollut töissä yksityisessä lakimiesfirmassa, ja oli katkera siitä, että hänen työnsä oli lähinnä kirjanpitäjän hommaa. Mutta hän tiesi, että mitään muutakaan hän ei saisi. Hänen erityisosaamisensa oli näennäishumanistinen toisten ihmisten avulla tapahtuva oman egon ruokkiminen. Ja sillä Suomella, missä hän eli, ei ollut tarvetta sen kaltaiselle osaamiselle. Nainen tuijotti tietokoneen näyttöruutua katkerana ja kirosi sitä, ettei ollut aikanaan älynnyt häipyä Ruotsiin. Ehkä se taakse jäänyt loistava tulevaisuus olisi löytynyt sieltä.


Arboga, Västmanland, Ruotsi, tammikuussa 2015

Kunnallisvirkamies Håkan Lindblad käveli omakotitalonsa postilaatikolle, aukaisi sen ja otti sieltä Dagens Nyheterin. Lindblad käveli lehti kainalossaan sisälle kotiinsa, sulki ulko-oven ja heitti sen kummemmin miettimättä lehden eteisessä sijaitsevaan halkolaatikkoon. Tämän jälkeen hän käveli keittiöönsä, missä hänen vaimonsa joi aamukahvia ja katseli tablettiaan. Lindblad kaatoi kahvia kuppiinsa, aukaisi oman tablettinsa ja etsi suomalaisen, Helsingissä ilmestyvän Hufvudstadsbladetin sivut, joita tiesi vaimonsakin lukevan.

Lindbladit, niin kuin hyvin monet ruotsalaiset tilasivat vieläkin Dagens Nyheteriä, mutta tekivät sen vain näön vuoksi. Tilaamisen lopettaminen olisi aiheuttanut kaikenlaisia turhia epäilyjä kyräilyn ja kyttäämisen ilmapiirin täyttämässä Ruotsissa. Varsinaiset uutisensa he hakivat Hufvudstadsbladetista, joka uutisoi laajalti Ruotsin tapahtumista ja oli viime vuosina lisännyt huomattavasti toimituskuntaansa Ruotsin puolella. Ruotsissa oltiin tehty hiljattain tutkimus siitä, mitä uutisverkkomedioita maassa seurataan ja kauhistuksekseen tutkijat olivat huomanneet, että Ruotsin kolmanneksi suurin lehti olikin Hufvudstadsbladet. Lehti, jota Ruotsissa pidettiin suurinpiirtein fasistisena, niin kuin koko Suomeakin. Tutkimuksen tulosta ei julkaistu yhdessäkään ruotsalaisessa lehdessä.

Lindbladilla oli viimeisen muutaman vuoden aikana muotoutunut työnsä kautta neljän miehen kaveriporukka, joka piti yhteyttä vapaa-aikanakin, lähinnä aika ajoin vietettävien kosteitten iltojen muodossa. Yksi porukasta oli alun perin suomalainen, tosin äidinkieleltään itsekin ruotsinkielinen mies, joka oli kotoisin Vaasasta. Hänen myötään porukka oli oppinut nauttimaan suomalaisesta saunasta, jossa kielenkannat aukesivat, tietysti lukuisien saunaoluitten avustamana ruotsalaista normimeininkiä avoimemmin ja ennen kaikkea rehellisemmin.

Jossain vaiheessa porukka oli saavuttanut keskinäistä luottamusta jo sen verran paljon, että he uskalsivat alkaa puhua Ruotsin tilanteesta sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin heidän oletettiin siitä puhuvan. Suomesta kotoisin ollut mies aloitti ja totesi, että se Ruotsi, mihin hän aikanaan muutti, oli hieno ja esimerkillinen maa. Nyt se ei ole enää kuin kesantopelto, jossa ei kasva kuin vitutus sekä juhannuksena se uusin ruotsalainen rikkaruoho eli midsommarfittan.

Kävi ilmi, että kaikki olivat samaa mieltä. Suomesta kotoisin oleva sanoi äänestäneensä ruotsidemokraatteja. Kolme muuta tunnusti, että olisi halunnut äänestää niitä, mutta ei suoraan sanoen uskaltanut. Ruotsin äänestysjärjestelmä oli kaikkea muuta kuin salainen. Ja kaikki huomasivat sen saman seikan, että jokainen tilasi Dagens Nyheteriä, vaikka ei ollut vuosiin lukenut sitä. Kaikki lukivat uutisensa Hufvudstadsbladetista. Ja sitä oli luettava, mikäli halusi uutisia. Dagens Nyheter ei ollut enää vuosiin erottunut edesmenneestä Pravdasta. Oli jo aivan sama vaikka se painettaisiin kyrilisillä kirjaimilla. Tai saman tien vaikka arabiaksi.

Lindblad luki uutiset loppuun, sulki tablettinsa ja tyhjensi kahvikuppinsa. Suurimmalle osalle ruotsalaisista, omahyväistä kansaa kun ovat, oli Suomen historia varsin vierasta. Niin oli ollut pitkään myös Lindbladin kohdalla.  Mutta aina vain enemmän Hufvudstadsbladetia luettuaan hän alkoi tutustua lähemmin naapurimaahansa. Ne hemmetin suomalaiset olivat olleet monta kertaa viisaampia kuin me ruotsalaiset. Kuinka ne sen tekivät? Mikä oli murrosvaihe? Suomen historiaa tutkittuaan, että murrosvaihe oli suurinpiirtein vuosi 1969. Silloin Ruotsin pääministeriksi oli tullut Olof Palme. Ja Suomessa taas Kekkosen valta alkoi pikku hiljaa murentua. Nimet Koskela, Rokka, Lammio ja Saarinen tulivat aina vain enemmän esille.

Lindblad kirosi mielessään sitä Palmen perkelettä ja käveli autolleen. Oli aika lähteä töihin. Kadulla kulki ohi porukkaa lähellä sijaitsevasta vastaanottokeskuksesta. He loivat itsetietoisella olemuksellaan uuden määrittelyn öykkärimäisyydelle. Ruotsin uudet kuninkaat, Lindblad ajatteli. Ei tarvittaisi kuin univormu ja aseet olalle, niin ne kävisivät miehitysjoukoista. Lindblad käynnisti auton ja ajatteli taas sitä, mitä vaimon kanssa oltiin niin monta kertaa jo puhuttu.

Entäs jos kuitenkin muutettaisiin Suomeen?


Helsinki, Hietaniemen hautausmaa, joulukuun viides päivä vuonna 2019

Hietaniemen hautausmaalla kulki neljä vanhaa, vaiteliasta miestä. He olivat aluksi käyneet Malmin hautausmaalla sytyttämässä yhden yksinkertaisen hautakynttilän Aarne Saarisen haudalle. Sen jälkeen he olivat tehneet samoin Hietaniemen hautausmaalla Vilho Koskelan, Antti Rokan ja Jussi Lammion haudoille. Heidän täytyi tehdä se tänään, sillä huomenna heidän aikansa menisi linnan juhlissa. Rituaalissa, josta he eivät loppujen lopuksi paljoa perustaneet, mutta jonka ymmärsivät olevan osa kansallista yhteistä kokemusta. Se oli tarpeellinen. Se oli tehtävä.

Siinä oli presidentti Antero Hedman,  68. Siinä oli myös pääministeri Pentti Huusko, 70. Olihan siinä myös eduskunnan puhemies Juhani Järvinen, 69 ja SKDL:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tuomas Jokela, 69 vuotta. He pitivät jokaisella haudalla hiljaisen hetken niitten miesten kunniaksi, jotka aikanaan siirsivät Suomen valtiolaivan peräsimen heidän valvontaansa. He olivat tehneet parhaansa, ja mieltäneet onnistuneensa. Suomi oli välttynyt paljolta siltä, mikä riivasi jopa lähintä naapurimaata Ruotsia.

He tapaisivat huomenna uudestaan. Linnan juhlissa. Sen jälkeen he tapaisivat seuraavan kerran Tamminiemessä. Uudenvuoden aattona. Ja heidän tapaamiseensa osallistuisi neljä tulevaisuuden miestä.



43 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Lukijalle: Vaihtoehtohistorioita on mukavaa väsätä, mutta eiväthän ne tietenkään mitään muuta. Mutta on hyvä muistuttaa, että vaikka menneisyys onkin kiveen hakattu, niin tulevaisuus ei sitä ole, vaikka niin poliittinen-, media- ja virkamiesrälssi niin kuvitteleekin. Suuret virrat koostuvat pienistä puroista.

Hotellin respasta toivotetaan lukijoille onnen ja menestyksen täyttämää uutta vuotta.

Olavi Koskela kirjoitti...

Hyvää uutta vuotta sullekin Ykä, ja kiitos näistä mainioista bloggauksista 2014. Jos jotain olisin kaivannut Vilho Koskelan ja Antti Rokan tueksi tai rinnalle tähän tarinaan, niin se olisi ollut komppanian älykkäin mies, kapteeni Kaarna.

Kumitonttu kirjoitti...

Sotilaallinen yhteistyö torjuttiin kaikilta osiltaan, aina esikuntien karttaharjoituksia myöten

Vesa Tynkkynen lienee Suomen sotilaallisen operaatiotaidon ja taktiikan ykkösnimi. Hänen uudessa kirjassaan on mainio kuvaus eräästä 60-luvulla järjestetystä karttaharjoituksesta, joka päättyi Moskovaan Punaiselle torille ja vei kurssin johdon nuhdeltavaksi Tamminiemeen.

Aivan erinomaista settiä tämä sun kirjoittelusi. Silmä vaan meinaa alkaa hikoilla kun miettii miten vähästä olisi ollut moni asia kiinni, kun olisi ollut tolkun miehet paikoillaan. Erityisesti tuo vaatimus että 2/3 puoluekaadereista on oltava työalämässä, olisi ollut aivan loistava päätös.

Toinen vaihtoehto olisi ottaa Yhdysvaltain perustulaki käyttöön. Mihin ihmeeseen näin pienen kansan kannattaa omaa lakia sorvata, kun jossain on jo hyväksi havaittu ja tulikasteensa kokenut. Eihän meidän poliitikot antaneet alkuperäisenkään olla rauhassa vaan piti mennä sekin sormeilemaan ja vituiks män, niin kuin sanonta kuuluu.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Olavi Koskelalle ja Kumitontulle & kiitos kommenteistanne.

Olavi: Kiitokset. Henkilökohtaisesti minua tässä jutussa ottaa hieman päähän se, etten älynnyt sitä aikaisempaa juttua kirjoittaessa sitä, minkä Jaska Brown älysi, eli jos alikersantti Lahtinen olisi jäänyt tarinassa henkiin, hän olisi ajan myötä ottanut Aarne Saarisen paikan. Tosin Aarnekin oli mies paikallaan, joten kaikki kunnia hänelle.

Kumis: Menipä muuten ostettavaksi tuo Tynkkysen kirja. Kiitos vinkistä. Tuosta kirjoituksesta täytyy sanoa, että minä olen pitkään miettinyt, oliko Kekkonen roisto vai sankari. Ja olen pikkuhiljaa päätymässä roistoon. Se, mikä oli hänen todellinen suhteensa Neuvostoliittoon jää tietysti ikuiseksi arvoitukseksi. Mutta hän laski tämän Halonen-Tuomioja-sukupolven huseeraamaan suomalaiseen politiikkaan, vaikka olisi sen arvovallallaan pystynyt estämään.

Tuolla 2/3-sopimuksella Suomi oltaisiin pelastettu monelta pahalta. Yhdysvaltain perustuslain toisesta lisäyksestä voidaan tässä laittaa suomennettu lainaus:

”Koska hyvin valvottu kansalliskaarti on tarpeellinen vapaan valtion turvallisuudelle, kansalaisten oikeutta omistaa ja kantaa aseita älköön loukattako”

Ja siitä minä olen satasella samaa mieltä.

Kumitonttu kirjoitti...

olen pitkään miettinyt, oliko Kekkonen roisto vai sankari. Ja olen pikkuhiljaa päätymässä roistoon.

Niin minäkin. Perehdyttyäni sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin ja Kekkosen toimintaan ns. rauhanoppositiossa, olen täysin vakuuttunut siitä, että hänen motiivinsa eivät olleet yleviä. Kun vertaa hänen toimintaansa vaikkapa Waldénin tai Linkomiehen elämään, niin on helppo huomata Kekkosen kärsineen jonkinlaisesta sairaalloisesta egoismista tai jopa narsistisesta addiktiosta omaan mielihyvään.

Paradoksaalisesti Kekkonen nousi valtaan kun Stalin kuoli. Mielestäni Kekkosen suhdetta Staliniin ei ole missään päiväkirjoissa tai aikalaismuistelmissa kerrottu, mutta minusta tuntuu että Kekkonen ihaili Stalinin vallankäyttöä. En tarkoita että hän olisi ihaillut Stalinin suorittamia kansanmurhia ja aloittamia sotia. Kekkosen ja Stalinin toiminnassa on niin paljon yhtymäkohtia, että kyllä Urkki on stalininsa opetellut.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kumis. En osaa sanoa mitään Kekkosen suhteesta Staliniin. Mutta hän kyllä nautti henkilöpalvontakultistaan. Ja antoi Suomen liukua vasemmalle. Sitä 1970-luvun taistolaiskulttuurihypetystä ei olisi tapahtunut, ellei Kekkonen olisi antanut siihen lupaa. Ja muuten, Kristiina Halkola oli ihan hirveä laulaja ja Kaj Chydeniuksen sävellystuotanto aivan järkyttävän kauheaa tuubaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Kumikselle vielä: niin vastenmielinen kuin se sotasyyllisyysoikeudenkäynti olikin, niin varmaankin oli hyvä että se tehtiin kotimaisin voimin. Meinaan, jos se oltaisiin tehty Moskovassa, niin joka jätkä olisi ollut narun jatkona.

Anonyymi kirjoitti...

Kekkosen kaks ekaa kautta menivät jotenkuten. Syynä oli osin se että eduskunnassa oli sotaveteraaneja 1945 vaaleista alkaen. Sdp oli asevelisosialistien hallussa. Käännekohta oli 1966 eduskuntavaalit johon mennessä aseveljet oltiin heivattu pois ja siitä alkoi hypetys. Radikaalit saavuttivat täysi-ikäisyyden ja yrittivät päästä asemiin.

Urkki sanoi itse 1968 vaaleissa että tämä on hänen viimeinen kausi. Tässä tarinassa nelikko varmaan muistuttaa Urkkia monin tavoin siitä että tämä on sitten viimeinen kausi.

Urkille annetaan Kultaranta eläkeasunnoksi jossa saa puuhata omiaan, vaikka niiden aineistojen kanssa jotka nyt ovat Orimattilan arkistossa. Ei saa tehdä mitään julkista niin kauan kuin elää. Tavallinen siviilielämä on määräys. Hyvä eläke ja palvelusväki valtion piikkiin auttaa kivasti. Voi vaikka reissuta ulkomailla aina kun huvittaa, mutta vain sellaisena nobodyna tai korkeintaan silleen kuin jotkin aateliset matkustaa perintörahoillaan. Ehkä Urkille tarjotaan vuosittainen kutsu linnan juhliin eläkeläispresidenttinä, vähän niinkuin Haloselle, Ahtisaarelle ja Koivistolle nyt. Eri asia on suostuuko Urkki edes tulemaan. Se kun edellyttäisi sitä että nielisi ylpeyden ja katkeruuden.

Mitä Johannes Virolaiselle tapahtuu tässä tarinassa? Vuoden takaisessa tarinassa hänet mainitaan. Pysyykö hän siis Kepun/Maaliiton puheejohtajana vai siirtääkö puheenjohtajuuden Rokalle? Pysyi tai ei, Jussi pysyy tärkeissä asemissa puolueessa ja hallituskabinetissa. Näin hän pyrkii näin varmistamaan Kepun/Maaliiton kentän tuen Rokalle.

Veikko Vennamo oli lakimies joten hän varmaan pääsee oikeusministeriksi ja vaikuttamaan siihen minkälaisia syyttäjiä ja tuomareita valitaan tuomioistuimiin.

"Kaikesta muusta saattoi riidellä, ja nämä miehet olivatkin ottaneet usein rajusti yhteen poliittisilla kunnian kentillä. Ulkopuolisesta olisi saattanut näyttää varsin kummalliselta, kuinka leppoisasti he keskustelivat täällä Tamminiemessä."

"Poliittisilla kunnian kentillä" on varmaan siten että eduskuntapuolueet SKDL, SDP, Kepu, Smp, myöhempi Maaliitto, Kok/Kpk, ovat toistensa kurkussa, samoin kuin liberaalit, Rkp ja kristilliset. Hallituskabinetteja tulee ja menee, yhden vaalikauden aikana on ainakin kaksi kappaletta. Välillä on enemmistöhallitus, välillä on vähemmistöhallitus, mahdollisesti vain yhdellä puolueella. Tuskin kuitenkaan virkamieshallitusta koska nelikko pyrkii pitämään virkamiehet pois vallan kahvasta.

Oikeisto ei suostu samaan hallitukseen kuin vasemmisto, ja vasemmisto ei suostu samaan hallitukseen kuin oikeisto. Paitsi jokin lyhytkestoinen poikkeushallitus. Puolueiden erot ovat sinäsä todellisia eroja jollaisia ne olivatkin. Eivät mitään toistensa kopioita joita ei erota muu kuin nimet ja symbolit.

Mites tiedusteluun ja vastavakoiluun panostetaan tässä tarinassa? Mitkä ovat virallisesti olemassa olevat virastot ja epäviralliset tahot?
Tiedustelu/vakoilu ja toiminta ulkomailla (niinku CIA, Mossad, MI6)?
Vastavakoilu ja toiminta kotimaassa (niinku FBI, Shin Bet/Shabak, MI5)?
Sotilastiedustelu ulkomailla ja sotilasvastavakoilu kotimaassa (niinku Military Intelligence Corps, Aman, Defence Intelligence)? Onko lisäksi jokin Blade-tyyppinen osasto jota ei ole virallisesti vaan se toimii jonkin peitetoiminnan avulla?

Näitä tahoja tarvitaan siihen ettei noita onnenonkijoita päädy tänne. Eikä varsinkaan rauhanuskonnon sotilaita pääse perustamaan itselleen tukikohtia ja rekrytointikeskuksia. Varmaan nuo turvallisuus- ja iedusteluvirastot saivat ennakolta selville esim. somalit ja heidän pyrkiymykset.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä ei mahtunut edelliseen.
Jos suomalaisissa korkeakouluissa on tässä tarinassa on ulkomaisia opiskelijoita sekä tutkijoita ja opettajia, niin heidän opiskelua ja työtä ei varmaankaan kustanneta suomalaisen yhteiskunnan varoista. Kustantaja on joko opiskelija itse, hänen sukulaiset, hänen alkuperäinen koulu tai hänen kotimaavaltio. Jos ei noista niin sitten stipendirahasto johon on kerätty rahaa yrityksiltä ja yksityisiltä lahjoittajilta, valtiolta vain pieni osa, jotain 5 prossaa mutta enintään 10 prossaa. Vierailevan ulkomaisen tutkijan tai opettajan palkkaus hoidettaisiin varmaan stipendirahastosta.

Se oli hyvä maininta että tuo kamerunilainen palaa Kameruniin osallistumaan kotimaansa rakennustöihin, tekemään maastaan mieleisensä. Kamerunilainen ehti varmaan rakentaa ulkomaille verkostoja, joita voi hyödyntää kaupallisessa ja teknis-tieteellisessä toiminnassa sekä houkutella yrityksiä sijoittamaan Kameruniin.

Anonyymi kirjoitti...

Miten nelikko tekee Jom Kippur-sodan jälkeen 1973? Ählämit päättivät nostaa öljyn hinnan 40-kertaiseksi ja yrittää sitä kautta saada muut kääntymään Israelia vastaan. Ählämit sanoivat että yksikin lehtiartikkeli joka on myönteinen Israelia kohtaan johtaa siihen ettei tuohon maahan myydä tippaakaan öljyä.

Nelikko voisi todeta että eipä kiinnosta edes vähän alusta. Kun meillä on tuo YYA, niin voidaan ostaa vanjalta öljyä clearing-kaupan puitteissa. Norjakin aloitti tuoreeltaan öljyn poraamisen joten voimme ostaa heiltäkin, ja jos meillä on 5-10 prossan osaomistus heidän öljyesiintymiin ja öljy-yhtiöihin, öljyä saa sitäkin kautta.

Urkki ei ottanut Moshe Dayania vastaan kun hän vieraili Suomessa 1978. Ei Sorsakaan tavannut, vaan isännöinti lankeisi Väpelle. Urkin päiväkirjassa luki: "15.5. Israelin Moshe Dayan saapui Suomeen. Minä lähdin kalalle Isojoelle." Verkkouutisten juttu:
http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/dayan%20suomi%20vayrynen-21521

http://fi.wikipedia.org/wiki/Moshe_Dayan

Ehkä tässä tarinassa Koskela uskaltaisi ottaa vastaan Dayanin, hyvässä lykyssä myös pääministeri ja ulkoministeri tapaisivat hänet siinä samassa?

Jaska Brown kirjoitti...

Lainatakseni kommenttiani päivää vaille vuoden takaa siihen osaan I:

Älä Y. Perskeles viitti tuollaisista unelmamaailmoista raapustella. Se pudotus tuon kirjoituksen jälkeen reaalimaailmaan on sen verran kova, että tarttis kypärän, suojaverkon ja turvatyynyt välttyäkseen henkisiltä vaurioilta.

Ei lisättävää.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Toivottavasti en haaveile kuuta taivaalta, jos toivon tulevaisuuden miesten tarinan avautuvan suunnilleen vuoden kuluttua?


Vähän tarinan aihetta off-topicmaisesti sivuten, alunperin ilmeisesti Aftonbladetin kommenteissa ollut vertaus historiaan.

Ruotsistanin "Joulukuun sopimus" = 1933 valtuutuslaki "Kansan ja valtion hädän korjaamiseen" = "Gesetz zur Behebung der Not von Volk und Staat", jonka avulla Saksan hallitus sai säätää seuraavan neljän vuoden ajan lakeja ilman parlamentin suostumusta. Ruotsissa tuo aika näyttää olevan kahdeksan vuotta, jona aikana maassa ei toimi oppositio.

Sandaalihattu kirjoitti...

Ykä varmaan jo huomannut, että Tiede ja Ase -julkaisu on laitettu nettiin vapaasti luettavaksi: http://ojs.tsv.fi/index.php/ta/issue/archive

Ensin Kansa taisteli ja nyt tämä. Joku varmaan huomannut, että tekstin julkaisusta ei ole iloa, jos sitä ei lueta.

Anonyymi kirjoitti...

Mulla menee nyt kokonaan topikista toisaalle, mutta antakaas anteeksi. Kyllä tässä tietty kytkös on…

Kävin tossa kattomassa että mitäs Ruåttin kansa sikäläisten sossujen ja moderaattien naamakirjasivuilla oikein tykkää tästä uudesta kaksipuoluejärjestelmästä. Ja olihan kokemus! Opin jopa monta uutta sanaa.

Ensinnäkin eivät tykkää. Jos oikein huonolla pakkoruotsillani asiaa ymmärsin niin aihetta koskevassa ketjussa oli yhdessä vaiheessa 3 300 kirjoitusta joissa sanottiin aika suoraan että Ruotsista on tullut demokratuuri. (Mulle uusi sana. Demokrati + diktatur => demokratur. Diktatuuria demokratian puvussa ja välinein tai jotain sen tapaista.)

Toisekseen eivät tykkää sitten yhtään. Sen lisäksi että (siinä vaiheessa) 3 300 kirjoitusta haukkui koko pelleilyn alimpaan helvettiin ja moni ilmoitti äänestävänsä jatkossa "sitä puoluetta jonka nimeä ei saa sanoa ääneen" eli Ruotsidemokraatteja niin ketjusta oli ilmeisesti poistettu vaatimattomat 5 000 kirjoitusta. Näin ainakin joku ketjussa väitti.

Minä jäin miettimään että jos poistamattomissa puhutaan noin, niin mitähän niissä poistetuissa on oikein mahdettu sanoa? Vähän niinkus tuuletettu tunteita tai jotain sinnepäin?

Ja tässä kohtaa pitää muistaa, että ne tuhannet ihmiset kommentoivat moderaptoreiden naamakirjassa ihan omalla nimellään, naamallaan…

Pato on murtunut. Yhden mielipiteen maa Ruåtsi on onnistunut tekemään nuivuudesta salonkikelpoisen sulkemalla sen salonkien ja kabinettien ulkopuolelle.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle, Jaska Brownille, Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle, Sandaalihatulle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Eiköhän Johannes ollut mukana toiminnassa kahta suuremmalla innolla. Ja ne neljän vuoden mittaiset konsensushallitukset eivät olisi mikään arvo ja itsetarkoitus. Annetaan tuon sotilastiedustelun olla spekuloimatta. Varmaankin asiallista väkeä löytyisi tehtäviin.

Tässä skenaariossa olisi luonnollisesti ulkomaalaisilta peritty lukukausimaksu. Israelin kohdalla varmaankin presidentti olisi ottanut Dayanin vastaan, mutta muuten oltaisiin oltu suht puolueettomia. Israel kun ei kuitenkaan ollut 1970-luvun Suomelle elämän- ja kuolemankysymys.

Jaska: Saahan sitä kerran vuoteen haaveilla. Todellisuus kun pistää seuraavanakin vuonna turpiin minkä ennättää.

VNV: Jatkoa en ainakaan tällä hetkellä lupaa, sillä se menee sen verran kaukaiseen tulevaisuuteen, että sitä on jo melko hankalaa sottailla. Tuo ruotsalainen meininki alkaa tosissaan muistuttaa niitä vanhoja oikean kainalontuulettelijoitten aikoja. Paradoksaalista on se, että Ruotsin valtapuolueet sanovat suojelevansa Ruotsia joltakin, mitä ne käytännössä itse edustavat.

Sandaalihattu: Enpä ollut huomannut. Kiitos vinkistä.

Ano: Kiitos tuosta viestistäsi. Ainakin se kuvaa, että ruotsalaiset eivät niele kaikkea. Onko seuraavana sitten ruotsalaisen sosiaalisen median hiljentäminen? Jäämme seuraamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Jos veikkaan oikein niin nelikko lopettaa 1960-luvulla alkaneen kehitysapuvillityksen Suomen osalta. Ulkoasiainministeriöön ei perusteta kehitysyhteistyöosastoa tai jos on ehditty perustaa niin se lakkautetaan. Nelikko julistaa "mitä ne meistä ajattelee"-fraasin pannaan joten mahdollinen kritiikki ulkovalloilta ja eri intressiryhmiltä kuitataan olankohautuksella ja käsien levittelyllä. Nelikko toteaa että yritysten investoinnit paikan päälle ovat parempi ratkaisu. Lisäksi se toteaa että jos yksityishenkilö haluaa omasta pussistaan lähettää rahaa niin lähettäköön jos huvittaa.

Muutenkin kehitysapu alkoi paljolti siitä kun USA:n länsiblokki ja Neuvostoliiton itäblokki kilpailivat tuoreeltaan itsenäistyneiden valtioiden suosiosta. Käytännössä se on oman ideologian levittämistä siten että ostaa suosiota.

Tuon jälkeen hallituksessa ei siis ole mitään kehitysministeriä tai ministeriä joka vastaisi kehitysavusta kuten ulkomaankauppa- ja kehitysministeri, jollainen on ollut joissakin hallituksissa. Tässä tarinassa olisi varmasti ulkomaankauppaministeri mutta hän onkin pelkkä ulkomaankaupasta vastaava ministeri. Usein sellaisen nimitys on ollut virallisissa papereissa "ministeri ulkoasiainministeriössä sekä ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä" koska käsittelee noiden molempien toimialaan kuuluvia asioita. Tuo on aika vaivalloista sanoa joka kerta joten ulkomaankauppaministeri on helpompi nimitys puhekielisesti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Tätä ei tullut juttua kirjoittaessa niin ajateltua, mutta näkisin että tässä aikajanassa nuo asiat menisivät melko pitkälle juuri niin kuin tuumailit.

Anonyymi kirjoitti...

Miten Rkp:n rooli on tässä tarinassa? Mitä arvelet seuraavasta. Georg C. Ehrnrooth varmaan pysyy Rkp:ssä jos saa kitkettyä yya-opportunistiset ja yleisdemokraattiset suuntaukset sen sisältä, puolueen johtopaikoilta aina kunnallisärjestöihin asti. Idän vaikutus on elimioitu näin, mutta myös lännen eli Ruotsin vaikutus joudutaan eliminoimaan. Ehrnrooth reagoi Palmen valtaannousuun 1969 ja siitä alkaneisiin virtauksiin siten että pyrkii torjumaan niiden leviämisen Rkp:n sisällä.

Veikkaan että nelikko ja seuraajanelikot antaisivat Rkp:lle tehtäväksi toimittaa Ruotsin puolelle tietoja Suomen toiminnasta. Huusis on varmaan "virallinen" kanava ja lisäksi on epävirallisia kanavia. Rkp:lla, sen yksittäisillä jäsenillä ja suomenruotsalaisilla muutoinkin on ne kuuluisat verkostot joita pitkin ne saa vietyä tiedot Ruotsin puolelle ja kerättyä tietoja Ruotsin tapahtumista. Virallinen Ruotsi yrittäisi estää "fasististen itäruotsalaisten" toiminnan muttei käytännössä onnistu siinä.

Yllä mainitut tehtävät ovat Rkp:lle sen verran tärkeitä että se suostuu luopumaan pakkoruotsista joka ei muutenkaan ehtinyt olla kauaa voimassa. Palvelut turvataan muilla tavoin. Virolaisen Jussikin muutti mieltään pakkoruotsista vaikka oli alunperin tuon hölmön idean toteuttaja.

Castor kirjoitti...

Ykä, aivan suurenmoinen kirjoitus, jälleen kerran! Kunpa asiat olisivatkin menneet noin.

Melkein tuo 2/3 oikeissa töissä olevia kansanedustajia olisi riittänyt, vrt. Sveitsi.

En tässä järkytykseltäni osaa kirjoittaa enempää, kun ajattelen, kuinka asiat olisivat voineet olla...

Hyvää uutta vuotta kaikille sinne Huitsinnevadaan ja Ykän lukijakunnalle myös!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vieraalle ja Castorille & kiitos kommenteistanne.

Vieras: Tässä nimenomaisessa tarinassahan Ehrnrooth siirtyi kokoomukseen. RKP varmaankin olisi ollut oikeistolainen kielipuolue ilman mokutuspolitiikkaa, koska sitähän ei Suomeen koskaan tullutkaan. Tässä kehityksessähän ei pakkoruotsia olisi välttämättä tullutkaan.

Castor: Suuret kiitokset ja hyvää uutta vuotta sinne kaukaisille maille.

Becker kirjoitti...

Nyt on tullut pirusti sukulaisia Uuden Vuoden viettoon, jotten kerkee paljoa kommentoimaan, mutta Jaskan tunnelmat on aika samat kuin mulla. Ja Ruotsi taas on oma lukunsa.

Hotellin respaan myös menestyksellistä Uutta Vuotta toivoo
Becker.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Ja sitä samaa myös sinulle.

Castor kirjoitti...

Ykälle ja muille: tämä kannattaa viimeistään nyt lukea, kun kaikki se, mitä Aldous Huxley ennusti, on toteutunut Ruotsissa. Vaikka Roland Huntfordin Ruotsia koskeva kirja on vuodelta 1979, se on todella ajankohtainen. Ilmainen download, vain englanniksi http://eindtijdinbeeld.nl/EiB-Bibliotheek/Boeken/The_New_Totalitarians__Brave_New_Sweden___1980_.pdf

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää uutta vuotta! Nostettiin kuppia kaverin kanssa ja sitten käytiin jossain lähiöbaarissa. Ammuin kaksi pataa just kun vuosi oli vaihtumassa. Rahaa paloi mutta se oli oma päätös.

Täytyy hieman reklamoida. Toivottavasti Ykä ei pahastu. Miksi nuo 31.12.1985 esitelty nelikko on alle 40-kymppisiä? Kun vanhemman ja nuoremman nelikon jäsenillä on ikäeroa 34-43 vuotta niin noiden puoliväliin mahtuisi yksi nelikko.

Jos nuorempi nelikko olisi 31.12.1985 siinä asemassa missä vanhempi nelikko oli 31.12.1969, niin nuoremman nelikon pitäisi olla n. 15-20 vuotta nuorempi kuin vanhemman nelikon.

Ovatko nuo nuoremmat valittuja eduskuntaan tuolla hetkellä vai suunitellaanko heille myöhemmin korkeita asemia? Ovatko he jo siinä asemassa puolueissaan että pääsisivät myöhemmin hallitukseen suoraankin, ilman kulkemista eduskunta-lähtöruudun kautta? Ihmettelin sitä että tuolla hetkellä heistä ei tiedetä mitään, mutta viiden päästä he ovat jo ministereitä.

Jos alkuperäinen nelikko pääsi eduskuntaan ekan kerran 1958 vaaleissa niin Rokka oli 50, Lammio 43, Koskela 45, Saarinen 45. Jos ekan kerran valittiin 1962 niin Rokka oli 54, Lammio 47, Koskela 49 ja Saarinen 49. Oikealla aikajanalla Saarinen debytoi eduskunnassa 1962. Kuuluisan 31.12.1969 tapaamisen aikaan Rokka oli 61, Lammio 54, Koskela 56 ja Saarinen 56.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Castorille ja Vieraalle & kiitos kommenteistanne.

Castor: Kiitos linkistä. Englantini on hyvä, mutta hidas, joten läpikahlaaminen kestää, mutta varsin oraakkelimaiselta vaikuttaa jo tässä vaiheessa.

Vieras: Hyvää uutta vuotta sinullekin. Tarinasta: kun enhän minä näitä viivottimella ja vatupassilla tee. Mutta tässähän oli ideana torpedoida Halosen - Tuomiojan-sukupolven radikaalimmat ainekset toisilla. Silloin ikä käy suht mukavasti. Ja nämä olivat siis eduskunnassa.

Anonyymi kirjoitti...

Tässä on hieman outo olo. Olisi vapaata 1.1.-12.1. välinen aika. Mitä ihmettä sitä nyt tekisi? Ehtis ainakin ottaa kuppia jossain välissä, kutsuisi jonkin kaveriin kylään tai menisi itse kylään. Syömingit ja juomingit pystyyn pitkän kaavan kautta, se ois huippujuttu.

Ulkomaille en viitsinyt mennä kun olisi pitäny varata matkat ja majoitukset ajoissa. Sitäpaitsi tuo ei ole hirveen pitkä vapaa. Pitäisi olla vapaita päiviä ennen reissua sekä joitakin päiviä reissulta paluun jälkeen. Eikä varmana mitkään pikareissut innosta, kun ei ehdi perilläkään olla kunnolla. Jonnekin Mongoliaan nyt ei kantsi tehdä pikareissua kun on sen verran kaukana. Mongoliassa on varmaan halpaa törsätä rahaa, mutta se vaatisi joustavan aikataulun ainakin jos menee Siperian rataa pitkin. Olisi kai se aika jännä sanoa että "jäkä jäkä, työ olitte uuden vuoden Thaimaassa mutta mäpä olinkin Mongoliassa lällällää". Ei siinä mitään, tavoitetilin lihotusta voi vieläkin jatkaa. Tyhjäksi sen saa helposti, mutta takaisin täyttäminen on vaivalloista.

Jos Ykä ja Ylva käytte joskus Mongoliassa niin tee sitten blogijuttu ja pistä kuvia.

Paukuttelua Ulan Batorissa:
https://www.youtube.com/watch?v=yKjxuIDW1Gw

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Mitenkäs olisi semmonen vaihtoehto, että menet Lomarenkaan sivuille, vuokraat pika pikaa mökin, menet sinne, pistät saunan lämpiämään, avaat kylmän oluen ja nautit talvisesta luonnon rauhasta.

Anonyymi kirjoitti...

Kavereilla ei taida vapaat mennä ihan yksi yhteen meikäläisen vapaiden kanssa joten voi olla ettei tuo mökin vuokraus näin yhtäkkiä taida onnistua. Jos onnistun muutoin tapaamaan heitä ja nostamaan kuppia niin sekin olisi kivaa.

Piti vielä sanoa että tuo Suomen Maaliiton muodostaminen Keskustapuolueen ja Suomen Maaseudun Puolueen fuusion tuloksena oli aika jännä. Veikko Vennamo oli Maalaisliitossa vuoteen 1958 asti, kunnes otti loparit sieltä. Tavallaan tuossa fuusiossa palattiin siihen mikä meni rikki 1958. Miten tuon Suomen Maaliiton muuten kääntäisi vieraille kielille, kuten englanniksi? Finnish Land Leauge, Finnish Land Union, Finnish Land Alliance tai Finnish Land Party?

Miten Suomen Maaliiton puheejohtajan, varapuheenjohtajien (3 kpl?) ja puoluesihteerin paikat jaettiin tuon fuusion jälkeen? Virolaisen mukaan nimetty V-linja ottaa varmaan kepun osuudet ja syrjäyttää K-linjan puoluejohdosta kunnallisjärjestöihin asti. Loput johtopaikat sitten vennamolaisille. Päättävien elinten jäsenyyksien ja johtopaikkojen jakosuhde voisi olla näin että V-linja saa 62 % ja vennamolaiset 38 %. Tuo jako perustui 1970 vaalitulokseen jossa kepu sai 17,12 % ja Smp 10,49 %, yhteensä 27,61 %. 17,12/26,71 on noin 62 prosenttia ja 10,49/26,71 on noin 38 prosenttia.

Kekkonen pakotti Viljami Kalliokosken syrjään 1945 ja samoin V.J. Sukselaisen 1964. Ehkä Suomen Maaliitto julistaa Kalliokoskelle ja Sukselaiselle kunnianpalautukset?

1976 aloittaneen Suomen Maaliiton (SML) ylin puoluejohto:
Puheenohtaja: Johannes Virolainen
1. varapuheenjohtaja: Veikko Vennamo
2. varapuheenjohtaja: Marjatta Väänänen
3. varapuheenjohtaja: joku V-linjalainen kuten joku "Mustaan tusinaan" kuulunut
Puoluesihteeri: Antero Rokka

Miksi laitan Rokan puoluesihteeriksi on se että Virolainen lienee parempi hoitamaan julkisuudessa tapahtuvan politikoinnin kuin Rokka. Sen sijaan Rokka hallinnee paremmin väännöt jotka tapahtuvat kabineteissa, suljettujen ovien ja kulissien takana sekä pöytäkirjojen ulkopuolella.

Ahti Karjalaiselle kai tarjotaan kunniallinen perääntymistie esim. Suomen Pankkiin jossa sillä oli pakastevirka. Toinen vaihtoehto on johonkin valtionyritykseen jos yksityiset yritykset eivät kelpuuta. Itse laittaisin hänet ulkomaille suurlähettilääksi muttei kuitenkaan Moskovaan eikä sen vasallivaltioihin, eikä myöskään sen tukemiin kehitysmaihin eikä arabimaihin. Muut kelpaavat.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Noista mökkihommista voi sinänsä todeta, että kehitys kehittyy joskus hyväänkin suuntaan, eli nuo Lomarenkaan sivut ovat varsin käteviä ihan tommosiin ex tempore-reissuihinkin.

Siinä fuusiossa minulla oli suurinpiirtein samanlainen ajatus, kuin mitä esitit kommentissasi. Nuo englanninkieliset väännökset ovat kaikki ihan toimivia, en osaa sanoa, mikä paras olisi. Pitäisi varmaan kysyä sellaiselta ihmiseltä, joka puhuu äidinkielenään englantia, mutta tuntee silti suomalaisen yhteiskunnan.

Tuo paikkojen jakaminen olisi varmaankin mennyt esittämäsi mukaan. Tarinassahan ei oltu tarkemmin määritelty sitä, millä paikalla kukin henkilö (Koskelaa lukuunottamatta) oli, joten kyllähän henkilöjako voisi mennä vaikka noin. Karjalaisen aika Koskelan Suomessa olisi todellakin ollut ohi, joten joku suurlähettilään pesti olisi ollut varmaankin paikallaan.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä vaaleja tässä mahdetaan pitää? 1970 oli eduskuntavaalit niin kuin oli. Presidentinvaalit pidettiin 1974 ja sen jälkeen 1980, 1986, 1992, 1998, 2004, 2010 ja tulossa olevat 2016. Valitsijamiesvaalit ovat edelleen käytössä, oli niitä sitten 300 tai 301.

Jos eduskuntaa ei hajoteta niin vaaleja ei pidetä 1972 eikä 1975 vaan säännönmukaiset eduskuntavaalit pidetään 1974. Siitä seuraavat vaalit ovat 1978, 1982, 1986, 1990, 1994, 1998, 2002, 2006, 2010, 2014 ja tulossa olevat 2018.

Miten eduskuntavaalien vaalitulokset menivät 1974 alkaen? 1974 Kepu, Smp, Kokoomus ja Perustuslailliset osallistuvat omilla listoillaan mutta 1978 vaaleista alkaen on Suomen Maaliitto ja Kansallinen Perustuslaillinen Kokoomus. Vuoden 1976 kunnallivaaleihin nuo uudestaan nimetyt puolueet kai ehtivät.

Tässä sitten pitää niuhottaa tuosta kun tektstissä mainittiin:
"Saarinen tiesi ottavansa tietoisen riskin, ja oli varma oman puolueensa kannatuksen pienenemisestä, mutta siitä huolimatta vuoden 1983 vaaleissa SKDL saavutti 10,8 prosentin ääniosuuden kun taas taistolaisten kiireessä perustama Vasemmistolainen Vapaus- ja Demokratiapuolue sai vain 2,6 prosenttia äänistä." Jos vaalit olivat 1982 niin se oli 1981 kun Saarinen ajoi läpi päätöksen että SKDL rekisteröidään puolueeksi. Tuo vaalitulos varmaan saatiin siitä kun vuoden 1983 vaaleissa SDKL sai oikeasti 13,5 (13,46) prosenttia joten tässä siitä miinustettiin vähemmistöläiset jolloin 13,5 otetaan pois 2,6 tai 2,7 jolloin saadaan 10,9 tai 10,8.

Kunnallisvaalit pidettäneen niinä vuosina jolloin ne on oikeastikin pidetty eli 1972, 1976, 1980, 1984, 1988, 1992, 1996, 2000, 2004, 2008, 2012 ja tulossa olevat 2016.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Menkööt ne vaalit vaikka noin, mutta en minä sentään noita kaikkien vaalien tuloksia sentään rupea päässäni väsäämään. Johan tuohon menisi ikä ja terveys. Se SKDL:n vaalitulos tuli juuri niistä vaaleista.

Anonyymi kirjoitti...

Onko muuten Pinnanmaalla ja Huitsinnevadalla tässä tarinassa mitään roolia? Aattelin että oisko tuo Rokan ja Vennamon mökkitapaaminen 1976 ollut Antero Lärväsen mökillä Lällävedellä. Mitä tässä tarinassa tekevät Ykä, Antero Lärvänen, Hösse, Pertta, Lötjönen, Kutvonen, Pöntinen, Pätinen, Köyriäinen ja Lärvänder? Meneekö tässäkin tarinassa Ykän reitti Nyhtänköljältä Helsingin kautta Huitsinnevadalle?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Tämä Pinnanmaa-universumi on sellainen, että käytän sitä tietynlaisissa jutuissa, eikä sitä oikein tähän saa laitettua. Varmaankin Pinnanmaalle palataan jatkossa ja nuo tutut häiskät jatkavat seikkailujaan.

Anonyymi kirjoitti...

Onnituiko Ykä lukemaan sitä taulukkoa johon tein 1974, 1978, 1982 ja 1986 vaalit? Toivottavasti tajusti mitä olen siihen pistänyt. Laskentataulukko on tehty LibreOfficella ja se on ods.-muodossa.

Ruotsalaiset, liberaalit ja kristilliset ovat pienpuolueita joten se on varmaan syy miksi ne eivät paljoa esiinny tässä tarinassa eikä Suunnanmuutos-tarinassa.

RKP pysyy oikeistolaisena kielipuoluena, joka huomaa ettei se saa pakkoruotsia aikaan koska se häviäisi kaikki sitä koskevat äänestykset. Näin se tunnustaa tosiasiat ja se ei enää mölyä siitä koska samalla poistettiin pakkosuomi. Ylhäällä todettiin sekin ettei RKP omaksu mokutusta koska sitä ei edes saapunut tänne eikä se myöskään itse sitä halua. Ruotsin puolella RKP lienee manattu Danten helvettiin.

Periaatteessa Georg C. Ehrnrooth olisi voinut pysyä tuollaisessa Rkp:ssä. Oikasti Georg C. Ehrnrooth erosi RKP:stä kun suurin osa heisä asettui tukemaan poikkeuslakia. Tässä tarinassa poikkeuslakia varmaan kannatetaan RKP:ssä vähemmän kuin oikeasti oli. Poikkeuslaki torjutaan viimeistään täysistunnon äänestyksessä, niin tällöin Ehrnroothille pitäisi keksiä jokin muu syy erota RKP:stä. Olkoot vaikka sisäiset henkilösuhteet ja henkilökysymykset tms.

Liberaalit oli myös käsittelemättä. LKP tekee varmaan omalla kohdallaan saman kuin nelikon jäsenet omissa puolueissaan. YYA-henkinen vasemmistoaines heivataan ulos. Veikkaan että LKP:llä olisi ollut semmoinen palautus autonomian ajan Nuorsuomalaiseen puolueeseen ja 1920-30-lukujen Edistyspuolueeseen. Puolue nostaa korkealle jalustalle tuon ajan merkkihenkilöitä, erityisesti K.J. Ståhlbergin ja Risto Rytin. Ståhlbergilälis-rytiläistä LKP:tä voisi luonnehtia liberaalikonservatiiviseksi.

Oikeasti Lkp romahti 1979 vaaleissa kun sai 4 edustajaa ja 1983 vaaleja varten se oli fuusioitunut Kepun kanssa. Siinä sähköpostiviestissä keksin että LKP turvaa asemansa paljolti vaaliliitoilla joita se tekee Maaliiton ja kristillisten kanssa monissa vaalipiireissä. Siksi se ei romahda 1978 vaaleissa vaan saa 7 edustajaa. 1982 vaaleissa se osallistui omana itsenään ja sai vaaliitoilla takaisin menetettyjä asemia. LKP on sittemmin asemoinut itsensä noin 5 prosentin puolueeksi, plus miinus pientä vaihtelua.

Jossain mielessä LKP:tä voisi pitä KPK:n talousoikeistolaisena siipenä. Siitä huolimatta LKP muodostaa vaaliiliiton useammin Maaliiton ja kristillisten kanssa kolmen koplassa. Teknisisstä ja vaalimatemaattisista syistä.

Kristillisillä ei ole kovin kummoista tarvetta siivousoperaatioon, koska SKL oli valmiiksi kristilliskonservatiivinen. Noissa tekemissäni vaalituloksissa käytin taiteellista vapauttani ja laitoin SKL:lle useampia paikkoja kuin ne oikeasti saivat, joten vaaliliittoja avuksi sinne missä ei oikeasti ollutkaan. Yleisin vaaliliittokumppanit ovat SML ja LKP, joskus KPK.

Anonyymi kirjoitti...

SKDL on ilmeisesti tähän hetkeen asti pysynyt SKLD:n nimellä. Onko se vakiinnuttanut kannatuksensa pitemmällä tähtäimellä johonkin 10-12 prosentin haarukkaan? Saarislaisuuden avulla se onnistuu betonoimaan itsensä tuolle tasolle.

VDP:llä ei ilmeisesti happi riitä muuten kuin sinnitellä 1980-luku jotenkuten. Siksi se ottaa 1990-luvulla viherhörhöt mukaan ja siitä tulee tuo Kansandemokraattinen Ympäristöpuole. Tuo 6,8 prosentin kannatus 2011 (tai pikemminkin 2010) vaaleissa oli jännä. Olisi oikeastikin hyvä jos vasureiden ja vihreiden kannatus olisi ollut tuo 6,8 prosenttia, kun oikeasti se oli 8,13+7,25 eli 15,40.

Tuosta keksin takaperin tuon kannatuksen 1990-2010 vaaleihin. Jos vasureiden ja hörhöjen kannatus meni oikeasti näin:
1991: 10,08 + 6,82 = 16,90
1995: 11,16 + 6,52 = 17,68
1999: 10,88 + 7,27 = 18,15
2003: 9,93 + 8,01 = 17,94
2007: 8,82 + 8,46 = 17,28
2011: 8,13 + 7,27 = 15,40

Tästä sitten Kansandemokraattisen Ympäristöpuolueen kannatus 1990-2010 vaaleissa. Olisin voinut pistää pelkän yhteiskannatuksen koska se oli pääasia, mutta tässä näkyy miten se jakautui sisäisesti taistolaisten ja ituhippien kesken.

1990: 4,45 + 3,01 = 7,46
1994: 4,93 + 2,88 = 7,81
1998: 4,80 + 3,21 = 8,01
2002: 4,38 + 3,54 = 7,92
2006: 3,89 + 3,74 = 7,63
2010: 3,59 + 3,21 = 6,80

Tuohon KYP:iin suhtaudutaan välinpitämättömästi tai murahdellen koska sen vaatimuksiin ei aiota suostua eduskunnassa eikä kunnanvaltuustoissa. Sitä ei tarvitse mitenkään eristää eikä boikotoida paranoidisella tavalla niinkuin joitain Ruotsidemokraatteja Ruotsissa. Yksinkertaisesti sanottuna, sen vaatiuksiin ei suostuta. Ei vaikka se metelöisi ja riehuisi miten tahansa ja missä tahansa. Piste.

Kun tuossa jutussa oli aiheena se että estettiin virkamiesrälssin syntyminen, niin pitikö se sisällään myös tuomioistuimet, yliopistojen oikeustieteelliset tiedekunnat sekä ne julkishallinnon virat johon pitää olla oikeustieteellinen tutkinto?

Tarvittiin joku savustamaan demlalaiset ja vastaavat pois tuomioistuimista ja oikeustieteellisistä tiedekunnista sekä oikeusministeriöstä. Nuo tuollaiset pyrkivät käyttämään tuomioistuimia oman agendan ajamiseen.

Veikkaan että jos Veikko Vennamo pääsi 1970-luvulla ministeriksi niin oikeusministeri olisi ollut sopiva salkku. Hän oli lakimies ja sopiva tekemään siivouksen tuomioistuimissa ja oikeustieteellisissä tiedekunnissa ja oikeusministeriössä.

Kriminaalipolitiikassa varmaan varmistetaan se että henkirikoksista ja väkivaltarikoksista annetaan ankaria tuomiota. Ja että alin rangaistuskin on melko korkea. Ensikertalainen ei selviä puolella ja rangaistukset istutaan aina täysimääräisinä. Hyvällä käytöksellä ei pääse etuajassa ulos, se ei auta. Mutta hyvällä käytöksellä voidaan antaa paremmat mahikset saada palkkaa vankilan töissä. Henkirikoksia on kuolemantuottamus, surma, tappo sekä murha. Joten noille jokaiselle täytyy olla jokin mitta-asteikko.

Sen sijaan itsepuolustuksessa käytetty väkivalta tappoon asti, jonka voi todistaa itsepuolustukseksi, siitä selviää ilman rangaistusta, korkeintaan sakolla jos meni överiksi. Hätävarjelun liioittelu on olemassa mutta tapauksia ei helpolla aleta tulkitsemaan sellaisiksi.

Pakkotyörangaistus pidetään käytössä. Pakkotyörangaistuksessa noudeatetaan lain, TES:n ja alojen työsopimusten mukaisia työaikoja. Työ hinnoitellaan niiden mukaan. Joten jos jokin rikos on jonkin rahansumman hintainen, niin pitää tehdä sen edestä töitä, ikään kuin olisi kerännyt työllä sen rahasumman.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras.

Viesti 1: Joo, luinhan minä. Sinä olet nähnyt siinä kovasti vaivaa. Tässä matkan varrella olen huomannut, että perusajatuksemme tarinoista eroavat. Minä haluan kirjoittaa nimenomaan tarinan. Sinä haluaisit siihen huomattavan määrän kaikenlaisia yksityiskohtia lisää. Itse ajattelen, että silloin kyseessä ei ole enää tarina, vaan tilasto. Ja sellaisessa minä olen huono. Esmes Jaska Brown on siinä huomattavasti parempi, ja hän pystyy tekemään tilastoihin pohjautuvan jutun niin, että se ei ole lukijalle tylsä. Minä taas en pysty siihen, ja toimin toisin. Meillä jokaisella on omat vahvuutemme ja heikkoutemme.

Mutta noista sottailuistasi, sottaillaan sitten. Sottailun pohjana on siis se, että vuoden 1969 kokous pidettiin, ja asiat menivät niin kuin tässä skenaariossa kirjoitin.

RKP: Vaikea, tosi vaikea. Pitäisi tietää, mitä RKP:ssä oikeasti ajatellaan. Mietitään nykyaikaa, ihan ilman kirjoitustani. RKP on yksi pahimmista mokuttajista. Onko se sitä siksi, että se tietoisesti huoraa minkä tahansa ideologian perässä puolustaakseen ruotsin kieltä ja tiettyjä etuoikeuksiaan vähemmistönä? Vai onko Thorsin – Biaudetin – Schaumanin linja ihan oikeasti sitä, mitä RKP:ssä ajatellaan? Tästä pitäisi saada joku tolkku, ennen kuin voisi sanoa mitään varmasti. Tietysti kyseisessä skenaariossa monikulttuurisuus niin todellisuutena kuin ideologiana olisi Suomessa tuntematon, joten RKP olisi varmaan niin kuin sanoitkin oikeistolainen kielipuolue. Tosin sen taattu asema hallituksessa tuskin olisi niin varma kuin mitä se on oikeassa maailmassa ollut.

Liberaalit: Näitten kohdalla on se ongelma, että tavallaan heidän jo aikoja sitten ajamat asiat oli omaksuttu lähes kaikkien puolueitten taholta. Ja jos ajatellaan Perustuslaillista Kokoomusta, se tarjoaa sinänsä likimain kaiken, mitä liberaalitkin, sillä tämän aikajanan Kokoomushan ei suinkaan ole mikään julkishallintopuolue. Joten luulisin, että liberaalien osuus jäisi vielä pienemmäksi, tommoseen 2 – 3 prosenttiin. En ole edes varma, kiinnostaisiko isompia puolueita vaaliliitto liberaalien kanssa, sillä siitä ei olisi niille välttämättä hyötyä.

Kristilliset: En ole aivan varma, olisiko tätä puoluetta tässä skenaariossa enää olemassakaan. Sehän perustettiin aikanaan vastalauseeksi tietylle moraalirappiolle, mutta se sai ensimmäisen kansanedustajansa vasta vuonna 1970 ja Lammion perustuslaillinen kokoomus kun kumminkin olisi kaivanut kypäräpapin takaisin aktiivipalvelukseen, en tiedä, olisiko puolueelle ollut enää sosiaalista tilausta. Varsinkin kun monet muutkin puolueet ottivat toimintaansa hieman konservatiivisemman linjan. Myös Suomen Maaliitto olisi myös voinut vetää itselleen kristillisten äänestäjiä. En usko, että kyseisellä puolueella olisi ollut tulevaisuutta tällä aikajanalla.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Viesti 2: SKDL:n kohdalla on tässä nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa. Joko se Neuvostoliiton hajottua totesi, että tämä on nähty ja koeteltu sekä ihmisen hengelle ja terveydelle vaaralliseksi havaittu ja puolue olisi lopettanut toimintansa. Silloin melkoinen osa puolueaktiiveista olisi liittynyt koskelalaiseen SDP:hen, sillä edellytyksellä että heidät oltaisiin sinne hyväksytty. Tämä tietysti kasvattaisi SDP:n äänisaalista.

Toinen vaihtoehto olisi se, että puolueessa todettaisiin, että naapurissa meni vituiksi, mutta suomalaiset ovat sen verran järkeviä ja asiallisia ihmisiä, joten asian tiimoilta kannattaa jatkaa ja jatkaa samalla SKDL-nimellä. Puolue tarjoaisi demareita vasemmistolaisempaa vaihtoehtoa, mutta ymmärtäisi, että täysi sosialismi ei tule Suomessa toteutumaan. Kannatus? Sanoisin max 8 – 10&. Missään nimessä kyseinen SKDL ei lähtisi nykyisen vasemmistoliiton tielle, eli muuttaisi puoluetta jatkuviksi bailuiksi.

Tuosta KYP:stä mietin, että sen kannatus saattaisi olla melko pitkälle se, mitä mietitkin. Suomi ei eroa muista maista siinä mielessä, että täältäkin löytyy tietty määrä todellisuuspakoisia hörhöjä, mutta kyseisellä aikajanalla vihervasemmistolaisuudesta ei olisi koskaan tullut mediassa pop, joten veikkaamasi lukemat voivat olla melko lähellä todellisuutta. Luonnollisesti, niin kuin totesitkin, sen poliittinen paino ei olisi yhtään enempää kuin sen saama kannatuskaan, toisin kuin toteutuneessa maailmassa. Siinä Suomessa ei varmaankaan oltaisi pumpattu satoja miljoonia tuulivoiman keinotekoiseen tukemiseen, vaan oltaisiin upotettu samat rahat turvevoiman tutkimukseen ja kehittämiseen.

Demlalaisista luulisin, että niitä ei tarvinnut savustaa ulos, koska ne eivät olleet ehtineet pesiytyä oikeuslaitokseen ja yliopistoihin. Lähinnä kai piti varmistaa, etteivät ne tee sitä jatkossakaan ja vuosien varrella demlasta ei koskaan tullut sellaista tekijää kuin oikeassa aikajanassa. Veikko Vennamolle tuo oikeusministerin salkku olisi voinut tulla aivan hyvin.

Rangaistuksista: Koska minä en blogissani jaa tuomioita, en puutu tuohon sen tarkemmin. Ainoa, mitä voisin todeta, on se, että tässä aikajanassa ei ehdollisesta tuomiosta ja varsinkin toistuvasta sellaisesta olisi tullut standardi. Oman työni puolesta – ja työni puolesta minulla on asiasta ehkä hieman kokemusta – voisin todeta, että ensimmäinen ehdollinen tuomio on yleensä perusteltu. Joskus ehkä toinenkin. Kolmas ei enää koskaan.

Anonyymi kirjoitti...

Sottaillaan taas. Toivottavasti tämä ei sottaa niin paljoa että tarvis pestä tavallista enempää lauantaisaunassa tai ryypätä tavallista enempää.

Tuossa aiemmin ihmettelin miksi vuosien 1969 nelikon ja 1985 nelikon ikäero on henkilöstä riippuen 34-43 vuotta. Totesin että siihen sopisi väliin yksi neljän kopla. Esim. semmoinen jonka jäsenet olisivat syntyneet 1929-1931 tai 1934-1936.

Voisiko sen selittää siten että tietyt 1929-1931 ja 1934-1936 syntyneet poliitikot olivat niitä jotka tuon vanhemman nelikon jäsenet olivat löytäneet puolueistaan ja hyviksi havainneet? Heidät asetettiin ehdolle 1970 vaaleihin, heidät valittiin ja he toimivat siitä lähtien valtiollisessa politiikassa. Vanhempi nelikko varmaan ohjasi heitä tärkeille paikoille, jakoi heille ohjeistuksia ja tukea mutta ei kuitenkaan kasvattanut heistä manttelinperijöitä. Heidän yli päätettiin hypätä suoraan nuorempien luokse joista valittaisiin myöhempi nelikko. He tajusivat sen itsekin ja tukivat sitä omalta osaltaan. Miltä tämä kuullostaa?

Anonyymi kirjoitti...

Ylhäällä luki että Tampereen yliopistosta lopetettiin toimittajakoulutus Sutelan kauden loppuun mennessä. Lehdet, televisiokanavat ja ylipäätään mediayhtiöt kouluttavat itse omat toimittajansa. Siinä on oma vaivansa mutta silloin ne saavat sellaisia toimittajia kuin itse haluavat.

Nähtävästi Hesari onnistutaan pitämään Hesarina eikä siitä tule Pravdaa. Kari Suomalainen jatkoi lehdessä pilapiirtäjänä. Lehti julkaisee kaikki mitä Kari haluaa ja piirroksia ilmestyi käytännössä hautaan asti ja ehkä postuumisti. Kuoltuaan lehti muistelee lämmöllä Karin pitkää uraa lehdessä ja samalla julkaisee postuumisti ne mitkä Kari pyysi julkaisemaan postuumisti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras.

Viesti 1: Voisihan se olla noinkin. En kyllä ymmärrä, että mikä ongelma tässä alun perin on.

Viesti 2: Joo, kyllä Hesari pysyi tällä aikajanalla ihan oikeana sanomalehtenä.

Anonyymi kirjoitti...

Noihin kuvittellisiin vaaleihin 1974-1986 sai valtakunnalliset vaalitulokset melko helpolla. Siis äänimäärän ja kannatusprosentin. Siis kun jätti paikkamäärän huomioimatta. Se paikkajako on kinkkisempi ja työläämpi kun tarvii kahlata joka vaalipiiri.

Suuret puolueet sai helposti hoidettua. Sdp meni ihan semmoisenaan. Perustuslaillisen Kokoomuksen sai sillä kun laski yhteen kokoomuksen ja perustuslailliset. Suomen Maaliiton sai sillä kun laski yhteen Kepun ja Smp:n, sekä 1974 ja 1978 vaalin kohdalla myös Skyp:n ja Syp:n. Mitä Ykä arvelee, ehkä tuo onkin helpoin arvioida? Pelkkää yhteenlaskua.

Muissa oli enemmän miettimistä. Skdl meni semmoisenaan muuten mutta 1982 vaaleja varten piti pilkkoa 1983 vaalitulos 80 ja 20 prosentin osiin, enemmistölle ja vähemmistölle. 1986 tulokset oli kopioitu 1987 vaaleista, joissa oli Skdl ja Deva.

Rkp:n laitoin sellaisenaan. Muut pienpuolueet olivat hankalia just siksi kun piti keksiä jotain semmoista mitä ei ollut. Liberaaleja ei ollut 1983 kun ne oli fuusiossa Kepun kanssa joten tuohon 1982 vaaliin piti keksiä jotain.

Kristillisten kannatus oli oikeastikin pieni 1975-1987 vaaleissa (3,29; 4,78; 3,03; 2,58) joten noissa 1974-1986 vaaleissa annoin sen olla sellaisenaan. Kysymys olikin siinä pistänkö vaaliliittoja vai ei, koska se vaikutti paikkamaarään. Uudet laskelmat voi tehdä ilman vaaliliittoja jos jaksaa rääkätä itseään.

Ehkä yksi syy miksi annoin liberaalien ja kristillisten jäädä eloon vielä tuossa vaiheessa, oli se että miten olisin pilkonnut ne KPK:n ja SML:n kesken. 50-50 olisi käynyt mielessä. Mutta en halunnut KPK:sta ja SML:stä siinä vaiheessa kartellin tapaisia kolhoosipuolueita. Tuon jälkeen puoluejärjestelmä olisi Sdp:n, Sml:n ja Kpk:n kolmipuoluejärjestelmä. Ei kai siinä olisi vaara ajautua semmoiseen nykytyyliseen kepudemarikokoomukseen, jossa kaksi on kentällä ja yksi vaihtopenkillä, mutta puolueilla ei ole muuta eroa kuin nimet ja postiosoitteet? Keksin että Norjassa on kristilliset ja liberaalit jotka saivat kummatkin viime vaaleissa sen päälle 5 pinnaa, joten olkoot täälläkin hengissä, ainakin noissa vaaleissa.

Yritin tehdä myös niin etteivät vihreät eivätkä muut ympäristöpuolueiksi itseään kutsuvat saa ikinä yhtään edustajaa. Ne pistetään kohtaan "muut". Vasta 1990 vaaleissa, joita en ole tehnyt, ne ilmestyvät näyttämölle tuon KYP:n muodossa. Se KYP on sitten semmoinen stalinistien ja ituhippien päiväkoti, johon heidät jätetään omaan vähäiseen arvoonsa. Kännätköön ja poltelkoon hamppua siellä omassa keskuudesaan...

Anonyymi kirjoitti...

Onnistutaanko tässä tarinassa välttämään lama, tai ainakin torjumaan merkittävässä määrin? Tässä ei varmaan tapahdu sitä mikä oikeasti tapahtui. Siis sitä 1987 alkanutta tapahtumaketjua, joka johti lamaan kun 1990-luku alkoi. Niitä olivat ainakin vahvan markan politiikka ja rahamarkkinoiden nopea vapauttaminen. Oikeasti oli niin että presidentti Koivisto, Holkerin hallitus ja valtiovarainministerit Liikanen ja sitten Louekoski, sekä Suomen pankki olivat keskeisissä rooleissa. Tässä tarinassa presidentti Sutela, hänen kauden pääministerit ja valtiovarainministerit sekä Suomen pankki varmaan toimivat toisilla tavoilla. Ulkoisille tekijöille ei voi paljon mitään mutta sisäisille tekijöille voi.

Neuvostokauppaa käyntiin tavalliseen tapaan joten Neuvostoliiton romahdus pistää siinä mielessä nyrkkiä päähän. Uuden idänkaupan käyntiin pääsy veisi aikansa. Mutta se lama varmaan on lievempi ja lyhytaikaisempi. Ulkomaankauppaa oli varmaan kaikkiin suuntiin joten korvaavia markkinoita pystyi löytämään. En yleensä halua tuijottaa Ruotsiin mutta oikealla aikajanalla 1990-luvun alussa siellä ei tainnut olla kovin pahaa lamaa, lievä ja lyhyt se taisi olla.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vieras. Eiköhän anneta tämän jo olla. Niin kuin sanoin, minä kirjoitan tarinoita. Sinä haluat muuttaa ne tilastoiksi.