sunnuntai 17. marraskuuta 2024

JOKU KONE YSKII

Aikaisemman postaukseni kommenttiosiossa useampikin kommentoija nosti esille Koneen säätiön jakamat apurahat. Jaettuja apurahoja on sinänsä vuosittain kymmeniä miljoonia joten epäilemättä osa avustuksista menee johonkin järkevään. Mutta osa herättää köyhän kansan karttuisassa järjenjuoksussa kysymyksiä ja ihmetystä. Katsotaanpa hieman näitä taide- ja tiedehankkeita:

Se viime aikojen kuuluisin apurahahan meni mediataiteilija (mitä ihmettä se loppujen lopuksi tarkoittaakaan) Aku Meriläisen Nakurampa-projektille. Summa 76.000 euroa jonka lopputuloksena oli miehen itsestään kuvaama runkkuvideo jossa perseeseen työnnettiin erilaisia objekteja unohtaen viisauden ”exit only”. Tätä sitten esiteltiin Aalto-yliopistossa joka mainostaa itseään laatuyliopistona.

7.400 euroa ympättiin muuan Anniina Peltovaolle ja tuloksena saadaan kylpyammeessa esitettävää ihmispyramidia.

47 300 euroa rojahti taiteen maisteri Sini Hentun taiteelliseen työskentelyyn. Joka on tarkemmin sanottuna Henttu kartoittaa vieraantumisen kokemusta monimateriaalisessa ajassa. Tämän kerrotaan tapahtuvan monimateriaalisesti, muun muassa pullataikinaa koskettelemalla, videokuvaamalla ihoja ja chattaamalla asiakaspalvelubottien kanssa.

Pullataikinaa? Sinänsä näissä tekeleissä suurimmat saavutukset ovat noiden määritelmien kehittely. Miettikääs, ”vieraantumisen kokemus monimateriaalisessa ajassa”. Ei tarkoita mitään mutta kuulostaa kovasti hienolta.

No sitten pulitettiin 5 000 euroa taiteen maisteri Maippi Ketolan residenssipaikkaan Saaren kartanossa. Hän aikoo 60 päivän residenssin aikana kasvattaa partaa ja dokumentoida prosessia. Toteaapa hän vielä että kertoo pyrkimyksekseen naisten parrakkuuteen liittyvän tabun murskaamisen.

En kylläkään tiennyt että naisten parrakkuuteen liittyy joitain tabuja. Lähinnä sen, että naisille ei juuri parta kasva. Sinänsä tämä on kyllä ihan uutta. Kas kun nännienvapautus ja kuukautisverellä maalatut pääsiäismunatkin on jo keksitty.

Sitten laitetaan suora lainaus: 32 400 euroa kuvataiteilija Ida Palojärven taiteelliseen työskentelyyn havainnoinnin haurauden parissa. Suunnitteilla kerrotaan olevan muun muassa teos, joka voitaisiin asettaa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneeseen. Teos koostuisi käytävälle mustasta hiekasta tehdystä tarkkarajaisesta kuviosta, joka sotkeentuisi ihmisten jaloissa savukoneella tehdyn savun suojissa.

Tässäkin pitää onnitella uudesta termistä. ”Havainnoinnin haurautta” ei löydy googlaamalla.

Sitten tunnustan kateellisuuteni. ”7 500 euroa taiteen maisteri Stefan Klampferin residenssipaikkaan Saaren kartanossa. Hän kertoo tutkailleensa puun taiteellista ja akustista potentiaalia. Tämä tapahtui kävellen kartanon ympäristössä.”

Minä itse olen kävellyt hyvin paljon hyvin monenlaisissa metsä- ja tunturiympäristöissä mutta en ole koskaan älynnyt vaatia, että minulle maksettaisiin siitä. Tyhmä minä. Mutta röyhkeät pärjää aina.

Ja laitetaan sitten vielä jotain mikä on kovasti sukua Suomen Akatemian rahoittamalle kakkatutkimukselle. Eli: ”83 000 euroa kuvataiteen maisteri Jade Kallion Enter the Void -nimiseen teoskokonaisuuteen. Kallio tarkastelee julkisia käymälöitä tavoitteenaan ”tarkastella kehoon ja tiloihin liittyviä merkityksiä ja niiden suhdetta erityisesti vallankäyttöön, kontrolliin, epäpuhtauden-puhtaisiin käsitteisiin, sosiaaliseen osallisuuteen ja poliittisuuteen”.

Tähän voi tietysti sanoa, että no joo, nämähän ovat Koneen säätiön rahoja ja kyseinen säätiö on irrallaan Kone Oyj:stä. Jokainen taaplaa tyylillään. Mutta voi silti sanoa että epäilemättä noissa avustuksissa löytyy tahatonta huumoria. Sen sijaan se ei yhtään hymyilytä, että kyseinen Koneen säätiö törsäsi 200.000 euroa leikkipartisaaniryhmä Elokapinalle.

No, taidanpa hakea ensi vuodelle 50.000 euron apurahaa jolla tekisin videoprojektin varpaankynsien kasvun seurannasta. Ajattelin sen nimeksi ”eksistentiaalinen vaakatason kymmenjärjestelmä tilassa ja ajassa”.


1 kommentti:

Bogreol kirjoitti...

Melkeinpä sanaton tällaisen taiteellisen nerokkuuden edessä. Ideologista taidetta, jonka ei tarvitse myydä kuin ansaitsemansa apurahan verran. Neuvostoliiton sosialistinen realismi onnistui olemaan tunnistettavammin propagandaa, nämä uuden intersektionaalisen ajan taiteilijat eivät saa viestiään läpi siivottomuuden alta. Yritys on kuitenkin kova, taiteilijuus pyrkii kertomaan jotain, minkä avulla tieteen ja taiteen asiantuntijat pitäisivät sitä apurahan arvoisena. Haen apurahaa projektille, kuinka taide mykistää kokijansa ja auttaa häntä vieraantumaan klassisesta kulttuurista ja siirtymään kohti moninaisuutta.