Aikaisemman postaukseni kommenttiosiossa useampikin kommentoija nosti esille Koneen säätiön jakamat apurahat. Jaettuja apurahoja on sinänsä vuosittain kymmeniä miljoonia joten epäilemättä osa avustuksista menee johonkin järkevään. Mutta osa herättää köyhän kansan karttuisassa järjenjuoksussa kysymyksiä ja ihmetystä. Katsotaanpa hieman näitä taide- ja tiedehankkeita:
Se viime
aikojen kuuluisin apurahahan meni mediataiteilija (mitä ihmettä se loppujen
lopuksi tarkoittaakaan) Aku Meriläisen Nakurampa-projektille. Summa 76.000
euroa jonka lopputuloksena oli miehen itsestään kuvaama runkkuvideo jossa
perseeseen työnnettiin erilaisia objekteja unohtaen viisauden ”exit only”. Tätä
sitten esiteltiin Aalto-yliopistossa joka mainostaa itseään laatuyliopistona.
7.400
euroa ympättiin muuan Anniina Peltovaolle ja tuloksena saadaan kylpyammeessa
esitettävää ihmispyramidia.
47 300
euroa rojahti taiteen maisteri Sini Hentun taiteelliseen työskentelyyn. Joka on
tarkemmin sanottuna Henttu kartoittaa vieraantumisen kokemusta
monimateriaalisessa ajassa. Tämän kerrotaan tapahtuvan monimateriaalisesti,
muun muassa pullataikinaa koskettelemalla, videokuvaamalla ihoja ja
chattaamalla asiakaspalvelubottien kanssa.
Pullataikinaa?
Sinänsä näissä tekeleissä suurimmat saavutukset ovat noiden määritelmien
kehittely. Miettikääs, ”vieraantumisen kokemus monimateriaalisessa ajassa”. Ei
tarkoita mitään mutta kuulostaa kovasti hienolta.
No sitten
pulitettiin 5 000 euroa taiteen maisteri Maippi Ketolan residenssipaikkaan
Saaren kartanossa. Hän aikoo 60 päivän residenssin aikana kasvattaa partaa
ja dokumentoida prosessia. Toteaapa hän vielä että kertoo
pyrkimyksekseen naisten parrakkuuteen liittyvän tabun murskaamisen.
En
kylläkään tiennyt että naisten parrakkuuteen liittyy joitain tabuja. Lähinnä
sen, että naisille ei juuri parta kasva. Sinänsä tämä on kyllä ihan uutta. Kas
kun nännienvapautus ja kuukautisverellä maalatut pääsiäismunatkin on jo
keksitty.
Sitten
laitetaan suora lainaus: 32 400 euroa kuvataiteilija Ida Palojärven
taiteelliseen työskentelyyn havainnoinnin haurauden parissa. Suunnitteilla
kerrotaan olevan muun muassa teos, joka voitaisiin asettaa Kaisaniemen
kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneeseen. Teos koostuisi käytävälle mustasta
hiekasta tehdystä tarkkarajaisesta kuviosta, joka sotkeentuisi ihmisten
jaloissa savukoneella tehdyn savun suojissa.
Tässäkin
pitää onnitella uudesta termistä. ”Havainnoinnin haurautta” ei löydy
googlaamalla.
Sitten
tunnustan kateellisuuteni. ”7 500 euroa taiteen maisteri Stefan Klampferin
residenssipaikkaan Saaren kartanossa. Hän kertoo tutkailleensa puun
taiteellista ja akustista potentiaalia. Tämä tapahtui kävellen kartanon
ympäristössä.”
Minä itse
olen kävellyt hyvin paljon hyvin monenlaisissa metsä- ja tunturiympäristöissä
mutta en ole koskaan älynnyt vaatia, että minulle maksettaisiin siitä. Tyhmä
minä. Mutta röyhkeät pärjää aina.
Ja
laitetaan sitten vielä jotain mikä on kovasti sukua Suomen Akatemian
rahoittamalle kakkatutkimukselle. Eli: ”83 000 euroa kuvataiteen maisteri
Jade Kallion Enter the Void -nimiseen teoskokonaisuuteen. Kallio tarkastelee
julkisia käymälöitä tavoitteenaan ”tarkastella kehoon ja tiloihin liittyviä
merkityksiä ja niiden suhdetta erityisesti vallankäyttöön, kontrolliin,
epäpuhtauden-puhtaisiin käsitteisiin, sosiaaliseen osallisuuteen ja
poliittisuuteen”.
Tähän voi
tietysti sanoa, että no joo, nämähän ovat Koneen säätiön rahoja ja kyseinen
säätiö on irrallaan Kone Oyj:stä. Jokainen taaplaa tyylillään. Mutta voi silti
sanoa että epäilemättä noissa avustuksissa löytyy tahatonta huumoria. Sen
sijaan se ei yhtään hymyilytä, että kyseinen Koneen säätiö törsäsi 200.000
euroa leikkipartisaaniryhmä Elokapinalle.
No,
taidanpa hakea ensi vuodelle 50.000 euron apurahaa jolla tekisin videoprojektin
varpaankynsien kasvun seurannasta. Ajattelin sen nimeksi ”eksistentiaalinen
vaakatason kymmenjärjestelmä tilassa ja ajassa”.
1 kommentti:
Melkeinpä sanaton tällaisen taiteellisen nerokkuuden edessä. Ideologista taidetta, jonka ei tarvitse myydä kuin ansaitsemansa apurahan verran. Neuvostoliiton sosialistinen realismi onnistui olemaan tunnistettavammin propagandaa, nämä uuden intersektionaalisen ajan taiteilijat eivät saa viestiään läpi siivottomuuden alta. Yritys on kuitenkin kova, taiteilijuus pyrkii kertomaan jotain, minkä avulla tieteen ja taiteen asiantuntijat pitäisivät sitä apurahan arvoisena. Haen apurahaa projektille, kuinka taide mykistää kokijansa ja auttaa häntä vieraantumaan klassisesta kulttuurista ja siirtymään kohti moninaisuutta.
Lähetä kommentti