MUUAN OPPORTUNISTI JA EPÄILYKSEN PIRU

Helsinki, nykypäivänä

Kyllä röyhkeät pärjää. Niin se on ollut aina. Niin se tulee olemaan jatkossakin. Näin tuumaili muuan poliittinen opportunisti, tarkemmin nimeltään Muuan Poliittinen Opportunisti nauttiessaan kolmatta whiskyään ja tuprutellessaan hyvää sikaria viihtyisässä asunnossaan joka sijaitsi viihtyisällä asuinalueella. Asuinalueella jossa ei ollut hajuakaan siitä etnisestä diversiteetistä jota Muuan Poliittinen Opportunisti oli koko uransa ajan mainostanut sekä pitänyt julkisissa lausunnoissaan välttämättömänä ja väistämättömänä. Henkilökohtaisesti hän jätti mielellään sen diversiteetin muurahaiskansalaisten kiusaksi.

Kyseinen, erääseen järjestelmäpuolueista kuuluva politiikan ammattilainen oli ollut osaltaan junailemassa ”operaatio vastuullista vastuunpakoa” eli hallituksen eroamista siinä vaiheessa kun asialla ei ollut enää mitään varsinaista merkitystä. Jalkakramppi kalkkiviivoilla kun oltiin juoksussa muutenkin viimeisiä. Koirat tietysti haukkuivat mutta osa äänestäjistä nielisi kyseisen manööverin ja tuumisi että olipas reilu, rehellinen ja vastuuntuntoinen veto. Sinänsä silläkään asialla ei ollut merkitystä sillä Muuan Poliittinen Opportunisti tiesi hyvin että vasemmistolainen näennäisoppositio voittaisi tulevat vaalit. Yksi lysti. Sillä nekin puolueet kuuluivat järjestelmäpuolueisiin. Oli yhteinen poliittinen liiga jossa oli yhteiset säännöt. Vain pelipuvut olivat erilaiset. Välillä oltiin kentällä ja välillä vilttiketjussa.

Muuan Poliittinen Opportunisti tiesi että hänet äänestetään joka tapauksessa seuraavissakin vaaleissa läpi eikä hän jaksanut lopettaa äänestäjiensä typeryyden ihmettelemistä. Varmaankin ne äänestäisivät häntä vaikka hän ampuisi niitä pistoolilla polveen. Toteaisivat vaan että hei, se oli kumminkin vain kakskakkonen eikä esmes .44-magnum. Tosi reilu jätkä hei. Muuan Poliittisella Opportunistilla ja hänen puolueellaan olisi todennäköisesti edessä neljä vuotta lepovuoroa oppositiossa. Tietysti oli mahdollisuus myös siihen että perussuomalaiset sotkisivat poliittista keittoa sen verran että vasemmistopuolueet tarvitsisivat yhden järjestelmäpuolueista kiilapojaksi. Yhteisymmärrys löytyisi epäilemättä nopeasti.

Vihervasemmistolle annettaisiin mahdollisuus kyykyttää suomalaisia monikultturismilla, ilmastohysterialla, koko maailman sosiaalitoimistolla, päin naamaa hierotuilla feminismin erilaisilla oiremuodoilla ja oikeastaan ihan millä tahansa mitä se hysteerinen akkalauma saisi kehitettyä. Sehän sille oli tärkeintä. Oikeassa olemisen ja ideologian pakkosyöttämisen juovuttava tunne. Samaan aikaan Muuan Poliittisen Opportunistin puolue saisi harrastaa samaa tuottoisaa liivintaskupolitiikkaa mitä se oli tehnyt edellisenkin hallituksen aikana. Yhteistä federalistista politiikkaa jatkettaisiin tietysti edelleenkin koska siihen oltiin sitouduttu, se turvasi poliittisen eliitin aseman, antoi sille mahdollisuuden väistellä vastuuta vedoten sidottuihin käsiin johtuen Brysselin määräyksistä ja ennen kaikkea koska se linja vitutti kansallismielisiä.

Muuan Poliittinen Opportunisti tiesi hyvin että eihän politiikan sisältö itse asiassa ollut se pääasia. Pääasia oli se, ketkä sitä pääsivät toteuttamaan. Nimenomaan siihen sertifikoidut ammattilaiset. Kansallismieliset saattaisivat jossain vaiheessa murskata koko konsensuspolitiikasta kehittyneen järjestelmän mutta sen aika ei ollut onneksi vielä. Pääosin valtamedian päättäväisen toiminnan ansiosta järjestelmäpuolueet pitäisivät käsissään ehdotonta valtaa varmuudella myös seuraavat neljä vuotta. Se varmistaisi sen, ettei mitään oleellisia muutoksia syöksykierrepolitiikkaan tehtäisi. Ei tietysti voitaisikaan tehdä, sillä se tarkoittaisi omien – käytännössä rikollisten – virheitten myöntämistä. Se taas saattaisi saada aikaan maanvyöryefektin.

Maanvyöryefektin joka vaarantaisi vallitsevan valtajärjestelmän. Jonka jäseniä kaikki järjestelmäpuolueet olivat. Josta ne olivat riippuvaisia. Järjestelmän, jonka säilyttämistä ei saisi uhata mikään…

- Eikä ainakaan ajatus Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Eihän sulla koko asia käynyt mielessäsi tuossa whiskyä hörsiessäsi ja tuumaillessasi. Vai väitätkö?

Jahah… siinä se taas oli. Järjestelmäpuolueen henkilötoverit olivat varoitelleet tuosta hahmosta jo aikaisemmin ja olihan Muuan Poliittinen Opportunistikin aistinut Epäilyksen Pirun pieninä häilähdyksinä. Mutta nyt se ilmestyi kunnolla näkyville ja sen pirullinen ilme kertoi että edessä taisi olla pidempikin juttutuokio. Muuan Poliittinen Opportunisti oli tällä hetkellä hieman kateellinen vihervasemmistolaisille järjestelmäpuolueitten edustajille. Ne ressukat kun uskoivat ihan oikeasti ja täysin sokeasti utopiaansa eikä tuo rikinkatkuinen hahmo saisi niihin koskaan keskusteluyhteyttä. Ne kun eivät edes nähneet sitä ja niitten päissä soi vain jatkuvasti levy ”minä olen niin hyvä ihminen”. No, kun keskustelua vaadittiin niin keskustellaan sitten, tuumasi Muuan Poliittinen Opportunisti ja vastasi Epäilyksen Pirulle:

- No eipä käynyt mielessä niin. Mitäs minä selvässä asiassa valehtelemaankaan. Millä lailla minun poliittisen ammattilaisen ura ja työ mukamas liittyy joittenkin suomalaisten muurahaiskansalaisten turvallisuuteen ja hyvinvointiin? Tämähän on työtä siinä kuin kaikki muukin.

Epäilyksen Pirun silmät kiiluivat niin ilkeästi että ne jälkiylivalottivat Muuan Poliittisen Opportunistin kirjahyllyssä olevat valokuvat:

- Noo… ainakin silloin aikanaan poliitikot olivat valtiomiehiä jotka oltiin valittu juurikin pitämään huolta Suomen ja suomalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Sitä kutsuttiin mandaatiksi. Ansaituksi sellaiseksi. Menneitten aikojen valtiomiehet ansaitsivat sen. Ymmärsivät, mistä heidän tehtävässään on kyse. Suomalaisten edusta ja turvallisuudesta. Nimenomaan siitä. Ja vain siitä. Sen vuoksi heidät valittiin tehtäväänsä.

Muuan Poliittinen Opportunisti joi whiskynsä loppuun, kaatoi lisää ja hetken mietittyään totesi Epäilyksen Pirulle että help yourself. Sitten hän vastasi:

- Teillä Helvetissä ollaan jokseenkin käsittämättömän vanhanaikaisia. Niin kuin muuten ollaan täällä maan päälläkin noitten muurahaiskansalaisten ja nationalistien parissa. Kehitys kehittyy. Ei sitä voi pysäyttää. Politiikka on nykyisin ammatti eikä mitään vapaaehtoista partiopoikatoimintaa. Miksi ihmeessä minun ja kollegoittemme pitäisi keskittyä jonkun helvetin hitsaajan hyvinvointiin? Ei hänkään töitään tehdessään keskity kuin omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Ei hän saumaa hitsatessaan mieti joitain valtakunnallisia asioita.

- Ei niin. Koska hänen työnsä on tehdä sitä saumaa, että hänen firmansa saa myytyä tuotteitaan Suomeen ja ennen kaikkea muualle maailmaan. Joka taas pitää yllä yhteiskuntaa. Ei hänelle makseta muusta. Sinulle maksetaan.

- Mutta ei asian kuulu olla niin. Me olemme ammattilaisia siinä kuin hitsaajatkin. Meilläkin on oikeus pitää kiinni saavutetuista eduista. Yleensäkin politiikka itsessään on vanhentunut termi. Mielestäni oikea termi olisi stabilitiikka. Stabilitiikka, joka tarkoittaa asioitten ja ennen kaikkea valtarakenteitten säilyttämistä ennallaan ilman demokratian mahdollistamia harha-askeleita. Aion muuten tuoda tuon terminmuutoksen esille ensi vaalikaudella ja uskon sen saavuttavan suurta suosiota.

- Suurta suosiota? Oletan että suosio tulee järjestelmäpuolueitten jäseniltä?

- No niiltä tietenkin. Keiltäs muiltakaan? Äänestäjiltäkö muka? Äänestäjä itsessään on muutenkin aivan liian epävarma muuttuja. Toki se on lampaana äänestänyt tähän mennessä niin kuin sen kuuluukin mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus toimia toisin. Se mahdollisuus on reikä todellisuudessa ja se on saatana soikoon tukittava.

Epäilyksen Piru otti huikan whiskystään, hymyili ja tuumaili sitten:

- Niin… minä ymmärrän kyllä ahneuden. Sinä ja kaltaisesi haluatte uuden aateliluokan. Poliittisen uusrälssin. Joka päättää itse seuraajansa. Olette hyvin pitkälti siinä onnistuneetkin. Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta sitä minä en ymmärrä että se uusrälssi kaivaa aktiivisesti omaa hautaansa. Niin Euroopassa kuin täällä Suomessa.

- Mitä tarkoitat?

- Osaatko yhteen- ja vähennyslaskun?

- Totta kai osaan.

- Osaat niin, mutta et välitä siitä. Sillä ehkä tärkein ideologinen dogmi eurooppalaisille järjestelmäpuolueille on haittamaahanmuuton jatkuva lisääminen, sen muuttaminen kyseenalaistamattomaksi itseisarvoksi ja sitä myötä sen arvostelun täydellinen kieltäminen. Te olette tuottaneet ja tuotatte jatkuvasti tänne lisää kehitysmaalaista porukkaa joka suhtautuu vihamielisesti länsimaiseen kulttuuriin ja jota se länsimainen kulttuuri joutuu samalla elättämään. Lisäksi se lisääntyy huomattavasti nopeammin kuin länsimaiset ihmiset saaden aikaan aina vain lisää vihamielisiä elätettäviä.

- Totta kai maahanmuuttoa tarvitaan. Jo heikkenevä huoltosuhteemme vaatii sen. Tarvitaan vain parempaa kotouttamista ja muutosta kantaväestön ennakkoluuloisissa asenteissa.

Epäilyksen Piru päästi röhönaurun:

- Häh hää, muistuttaisin että en ole valtamedian toimittaja joten jätäpä tuo medialle tarkoitettu poliittinen paskapuhe ihan sikseen. Kas kun sinä itse kutsuit minut tänne. Alitajuntasi kutsui. Ja se sanoi minulle sen, mitä et uskalla sanoa ääneen. Mutta minäpä kerron mitä se sanoi. Kun vihamielinen ja kantaväestön elättämä väestö on kasvanut tarpeeksi suureksi, niin tapahtuu tiettyjä asioita:

1. Jatkuvasti lisääntyvän vihamielisen väestön elättämiseen tarvittavat rahat loppuvat. Ei voi enää elättää. Ei ole enää rahaa.

2. Samalla myös kantaväestölle tulee pankrotti. Koska raha on mennyt haittamaahanmuuttajien elättämiseen.

3. Vihamielinen väestö huomaa, että sillä on nälkä. Anarkia on yhdeksän syömättömän aterian päässä. Se yrittää tehdä – väkimääräänsä ja kantaväestön lammasmaisuuteen luottaen – Libanonit, ottaa vallan ja saada syömisensä ryöstämällä ja alistamalla.

4. Kantaväestö herää lampaan roolistaan ja panee ampumalla hanttiin. Ja voitti sen rähinän kumpi osapuoli hyvänsä, niin…

5. …ne kaltaisesi ”ammattipoliitikot” jotka saivat tilanteen aikaiseksi killuvat hirressä. Islamilainen haittamaahanmuuttajaväestö hirttää teidät siksi että te lopetitte niitten ruokkimisen ja kantaväestö siksi että te aloititte sen. Ja tuhositte samalla hyvinvoivat – niitten muurahaiskansalaisten rakentamat –  yhteiskunnat.

Muuan Poliittinen Opportunisti joi whiskynsä loppuun ja kaatoi uuden. Hän oli pitkän aikaa hiljaa. Epäilyksen Piru huomasi että tuo tyyppi oli miettinyt asiaa ennenkin. Vakavasti. Sitten hän vastasi:

- Totta kai sinä olet oikeassa. Mutta pääsy poliittiseen eliittiin vaatii millään tavoin kyseenalaistamatonta monikultturismin hyväksymistä ja aktiivista mainostamista. Se on välttämätöntä. Se on ajan henki. Se on se hinta minkä minä olin valmis maksamaan. Täysin itsekkäistä lähtökohdista. Muusta välittämättä. Ja totta kai minä tajuan mitä tämä kehitys saa aikaiseksi. Enhän minä idiootti ole. Mutta täällä Suomessa se on hitaampaa kuin muualla. Hallintolampaat eivät herää ennen kuin viimeisen pakon edessä. Ja siihen pakkoon on vielä aikaa. Eikä se kaaoskaan ala kerralla. Kyllä tässä maassa on vielä pitkään suojeltuja ja vartioituja alueita. Ja minä tulen asumaan sellaisessa. Kuolemaani saakka. Olen jo yli viisikymppinen. Pääsen karkuun siltä, mikä on tulossa. Kuolen hyvätuloisena eläkeläisenä ja kuolemansyy on joku vanhuuden tuoma vaiva. Ei hirttoköysi. Jota epäilemättä tullaan siinä kaukaisessa tulevaisuudessa rasvailemaan. Mutta muille kuin minulle. Ainoastaan minua seuraaville poliittisen uusrälssin edustajille. He joutuvat maksamaan sen shekin jonka minä allekirjoitin. Tosin hekin allekirjoittavat sen mielellään. Samoista syistä kuin minä.

Epäilyksen Piru katseli Muuan Poliittista Opportunistia ilmeellä jossa oli – mikäli mahdollista – vieläkin vähemmän inhimillisyyttä kuin tähän saakka. Samalla stereot alkoivat soittaa vanhaa Demis Roussoksen siirappi-iskelmää Forever And Ever juuttuen ensimmäiseen lauseeseen niin kuin levy olisi jäänyt hyppimään paikalleen. Lopulta Epäilyksen Piru totesi:

- Niinhän sinä luulet. Mutta minulla on sinulle lahja. Sinä olet ansainnut sen sillä olet itseäsi täynnä oleva ja kansastasi vähät välittävä mulkku. Jos kohta rehellinen sellainen. Et edes väitä olevasi mitään muuta.

- Lahja? Olen kuullut noista lahjoistasi. Ne eivät ole koskaan miellyttäviä.

- Tämä on… tavallaan… oletkos tuntenut semmoista miellyttävää kihelmöintiä kropassasi viimeisen minuutin aikana?

- Itse asiassa olen.

- Käännypäs ympäri.

Muuan Poliittinen Opportunisti kääntyi ja hätkähti:

Epäilyksen Piru selitti:

- Tuo on yksi Helvetin lääkintädemoneista. Toimii Helvetin Punaisen Hiilihangon eli HPH:n palkkalistoilla. Se on vähän niin kuin SPR mutta keskittyy itse asiaan, toisin kuin SPR. Sinulla oli alkava imusolmukesyöpä. Lääkintädemoni paransi sen. Ja tuunaili sinua vähän muutenkin. Olet terve kuin pukki. Sinulla on kaksikymppisen hyväkuntoisen miehen kroppa. Tulet elämään kauan. Hyvin kauan. Niin kauan, että tulet näkemään sen päivän että köyteen aletaan tahkota saippuaa. Tahkosi sitä sitten kumpi osapuoli hyvänsä. Joka tapauksessa sitä tullaan tahkoamaan myös sinulle. Ehdit nähdä sen päivän. Annan sinulle myös toisen, taiteellisen lahjan.

- Mikäs se sitten on?

- Huomaat sen sitten kyllä.

Sekä Epäilyksen Piru että Lääkintädemoni katosivat rikinkatkuiseen ja naurunkätkättävään pilveen. Muuan Poliittinen Opportunisti katseli ympärilleen ja hoksasi sitten asuntonsa seinillä sen taiteellisen lahjan.

Jaahah… niin… olishan tuo pitänyt arvata… ja joka ainoa taulu… Muuan Poliittinen Opportunisti jatkoi ikäväksi muuttunutta iltapuhdettaan ja tuumasi että ei se pitkä ikä ja hyvä terveys ehkä niin suuri siunaus välttämättä ollutkaan. Kun kysehän aina loppulaskussa oli siitä että kuinka se elämä päättyy…

TULOS

Hallitus sitten teki sen viimeisen – varsin epätoivoisen – vaalikikkailun ja iski hanskat tiskiin vaalikauden kalkkiviivoilla ajatellen ehkä äänestäjien tuumivan että olipa kepulta, kokoomukselta ja mitänenytolikaan-porukalta suoraselkäistä ja rehtiä toimintaa. Tätähän mainosti muuan Juha Sipilä joka totesi tiedotustilaisuudessaan periaattettaan ”tulos tai ulos”. Tätä periaatetta olisi ehkä kannattanut käyttää jo vuonna 2015 ja silloin oltaisiin ehkä voitu puhua suoraselkäisyydestä. Mutta hotellin respan näkemyksen mukaan Sipilä on aivan turhan vaatimaton. Kyllähän nyt historiaan jäävä hallitus sai aikaan tulosta ja rutkasti saikin. Muistellaanpa muutamia:

- Hallitus sai aikaan vuoden 2015 arabi-invaasion, Sipilä sen suurimpana sisäänheittotuotteena.

- Hallitus sai aikaan uuden suomalaisen sotilastaktiikan. Vanha ”maahantunkeutuja edessä, tulta”-taktiikka päivitettiin edistyksellisempään ”maahantunkeutuja edessä, laukku: kanna”-taktiikkaan.

- Hallitus sai aikaan sen että Suomi pääsi nauttimaan terrorististen murhien lisäksi muuten vaan murhista, tapoista, pahoinpitelyistä, ryöstöistä ja raiskauksista vielä entistäkin enemmän.

- Hallitus sai aikaan sen, että noita rikoksia tekevien tyyppien maahantuloa ja maassanotkumista ei saa arvostella.

- Tuohon asiaan liittyen hallitus sai aikaiseksi poliittisen mielipide- ja valvontapoliisin.

- Hallitus sai aikaan tilanteen jossa vanhustenhuollossa – samoin kuin omalla alallani lastensuojelussa – välttämättömät peruspalvelut siirtyvät entistä enemmän maattomille ja kasvottomille pörssiyhtiöille ja palvelun taso sen myötä romahtaa.

- Hallitus jatkoi tuloksekkaasti federalistista linjaa jatkaen Suomen itsenäisyyden rippeittenkin repimistä.

- Hallitus sai aikaan sen tilanteen että edellämainitut seikat ovat kyseenalaistamattomia itseisarvoja.

- Ja hallitus sai aikaiseksi varsin historiallisen taikatempun eli se toimi puolet toiminta-ajastaan sellaisen apupuolueen tukemana jota ei edellisissä eduskuntavaaleissa ollut olemassakaan.

Tässä hieman makuja. Niin ettäkö ei tullut tulosta? Harva hallitus on tehnyt niin paljon tulosta kuin Sipilä I.

Historia tosin aikanaan määrittelee että millä etumerkillä tuota tulosta arvioidaan. Voi olla ettei etsitä konekiväris ja Lahtist, vaan etsitään syyllist. Ja hotellin respassa pahoin pelätään että se seuraava – mahdollisesti vihervasemmistolainen hallitus – tekee vielä enemmän tulosta.

EPÄJUMALALLE UHRATTUA

Pauli Vahteran purkan pysäyttävä kirjoitussarja haittamaahanmuuton kustannuksista on jopa – ainakin jossain määrin – ylittänyt valtamediankin uutiskynnyksen. Kerrataan lyhyesti Paulin esille tuomia lukuja:

- Vuosittainen haittamaahanmuuton kustannus: 3,2 miljardia euroa.

- Haittamaahanmuuton ja kehitysavun kokonaiskustannus vuosien 1990 – 2018 aikana kaikkiaan 79 miljardia euroa.

Vahtera on niin kokenut talousalan ammattilainen etten epäile hänen lukujaan. En myöskään ihmettele sitä, ettei hallintokoneisto ole millään halunnut paljastaa kuinka paljon haittamaahanmuutto kustantaa.

Jos puhutaan summasta 3,2 miljardia euroa per vuosi niin Suomen kokoisessa valtiossa sitä voidaan pitää valtavana sijoituksena. Järkevässä valtiossa tällaisia summia sijoitettaisiin vasta vakaan ja perustellun harkinnan jälkeen ja ehkäpä mielellään myös tulevaisuutta ajatellen. Mitä tällä summalla on nyt saatu aikaiseksi ajatellen tätä päivää ja tulevaisuutta?

1. Lisääntyvää suomalaisiin kohdistuvaa väkivaltarikollisuutta.

2. Lisääntyvää suomalaisiin kohdistuvaa seksuaalirikollisuutta.

3. Järjestelmä jossa virkakoneistoa myöten selitetään edellämainittu rikollisuus merkityksettömäksi.

4. Varmistus siitä, että tulevina vuosina se 3,2 miljardia per vuosi ei riitä vaan summa kasvaa.

Ei voi välttyä ajatukselta että tämä haittamaahanmuutto on suomalaisille suvaitsevais-tiedostaville ihmisille jotain samaa kuin Baal aikanaan karthagolaisille. Sillekin syötettiin lapsia uhrattavaksi siinä toivossa ettei paha jumala muutu vieläkin pahemmaksi. Ja tämän meidän ikioman, myöhempien aikojen Baalin arvostelu on rangaistavaa jumalaksi kohotetun epäjumalan pilkkaa.

Suomen viime vuoden puolustusbudjetti muuten oli 2,8 miljardia euroa. Suomessa satsataan maanpuolustukseen vähemmän kuin maanturvattomuuteen.

Paulin kirjoitussarja:

Osa 1

Osa 2

Osa 3

SIRU

Radanvarsikaupunkiin kuuluvassa entisessä Naakkamon kunnassa, joskus tulevaisuudessa…

Naakkamon Fed-Marketin kassalle saapui ostostensa kanssa muuan Jaakko Loponen. Loponen oli 33-vuotias rakennusmestari joka latoi tiskille liittovaltiokansalaisen kasvisvoittoisia perusostoksia. Tavallisuudesta poiketen mukana oli sikanautajauhelihaa, kananmunia, voita ja maitoa sillä Loponen ajatteli alkavan viikonlopun kunniaksi tehdä itselleen makaroonilaatikkoa joka oli nykyisin muuttunut juhlaruuaksi. Lihansyöntiä ei liittovaltiossa oltu varsinaisesti kielletty mutta niin liha-, maito kuin munatuotteita verotettiin niin ankarasti että Loponenkin söi arkipäivinä lähinnä mausteseoksilla maustettua makaroonia, riisiä ja leipää.

Myyjä veti Loposen ostokset viivakoodin lukijan lävitse, totesi sitten että sataneljäkymmentäkolme euroa ja seitsemänkymmentä senttiä jolloin Loponen heilautti oikeaa rannettaan lukijan päällä ja lukijan valo syttyi punaisesta vihreäksi. Loponen – niin kuin pääosa muistakin suomalaisista – oli sirutettu ja tuo älysiru vähensi automaattisesti tarvittavan summan hänen tililtään. Loponen oli ottanut tuon sirun viisi vuotta aikaisemmin mutta ei vieläkään oikein tiennyt kuinka se toimi. Sehän oli kaksiosainen. Ranteessa oleva siru oli jonkunlainen kuittaava siru ja niskassa oleva toinen siru puolestaan oli varmistava siru joka lähetti maksutapahtuman kassakoneeseen ja sitä kautta keskustietokoneisiin. Niin ainakin oltiin kerrottu.

Loponen äyskäröi ostoksensa kangaskassiin – muovipussit oli kielletty jo kymmenen vuotta aikaisemmin – kiitti myyjää ja käveli autolleen manaten nykyistä maksu- ja rahajärjestelmää. Hän oli ostanut autonsa käytettynä eräältä kaveriltaan mutta siruttamisen myötä – ja sen myötä käteisen rahan kokonaan poistuttua – hän oli joutunut maksamaan tuosta vanhasta autosta kauppahinnan lisäksi 35 prosenttia arvonlisä- ja ilmastoveroa. Kauppa oltiin vahvistettu paikallisella katsastusasemalla jolla oli tarvittava laitteisto ja tarvittavat oikeudet. Kaikki olivat alistuneet voimassaolevaan systeemiin. Vaihtoehtoahan ei tavalliselle kansalaiselle ollut. Tai lähes kaikki. Etnisesti edistyksellisiä uussuomalaisia omilla autonomisilla alueillaan ei oltu sirutettu vaan heillä oli datakortit ja sähköttömillä Pimeillä Mailla ihmiset puolestaan kieltäytyivät sirutuksesta.

Nuo Pimeät Maat olivat hampaisiin asti aseistettuja vaikka aseitten hallussapito olikin kielletty joten liittovaltiovalta ei ainakaan toistaiseksi ollut lähtenyt väkisinsiruttamiseen. Eikä myöskään aseistariisumiseen koska ne ihmiset olivat pysyneet omilla alueillaan eivätkä keikuttaneet suurkaupunkien veneitä. Siellä ne nyt elivät, sähköttöminä ja jonkunlaisessa vaihdantataloudessa. Käyttivät kuulemma dollareita ja jopa ruplia vaihtoehtovaluuttana. Ja tietysti keskinäisiä työsuorituksia.

Loponen heilautti oikeaa rannettaan auton edessä jolloin ovi aukesi. Auto oli varsin vanhanaikainen joten moottori tuli käynnistää virta-avaimella. Loponen ajeli kotipihalleen jossa hän eli rivariyksiössään. Nykyisten säännösten mukaan naimaton henkilö saattoi asua maksimissaan vain yksiössä mutta Loposta se ei haitannut sillä hän viihtyi pienessä 28 neliön kämpässään. Taloyhtiö oli varsin vanha ja jokaisessa rivarissa oli jopa oma sauna. Saunavuoroja ei ollut, vaan jokainen saattoi varata saunavuoron saunassa sijaitsevaan varausvihkoon. Tietysti sen vuoksi Loponenkin joutui maksamaan ylimääräisen viidenkymmenen euron kuukausittaisen saunaympäristöveron mutta sen hän maksoi mielellään. Sauna ja muutama kylmä kalja tekivät aina niin terää.

Loponen purki ostoksensa, laittoi makaroonit kiehumaan, ruskisti ja maustoi jauhelihan sekä valmisti munamaidon. Sitten vain ainekset vuokaan ja menisi vajaa tunti kun maittava makaroonilaatikko olisi valmis. Ruokaa odotellessaan Loponen siirtyi tietokoneelleen, katsoi viestit, vastasi niihin ja avasi sitten tekstinkäsittelyohjelman. Hän aloitti kirjoituksensa otsikolla ”kuinka kauan meidän täytyy sietää tätä”. Sen lisäksi että Loponen oli itsekseen asuva rakennusmestari hän oli myös vihakirjoittaja joka julkaisi kirjoituksiaan Räpä Sorsa-blogissaan NewTor-verkon kautta. Näppäimistöä naputellessaan hän huomasi että läppärin näytön poikki kulki minuutin aikana kaksi kertaa värähtelevä valkoinen juova. Sitten se lakkasi. Ei kai tästä läppäristä ole näyttö hajoamassa? Eihän tää ole vielä vanhakaan?

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

32-vuotias ylikomisario Irma Kreeselä istui mukavassa toimistossaan. Toimisto oli osa muuta Fedpolin rakennusta mutta se oli suljettu tavallisilta poliiseilta ja heille oltiin kerrottu että suljetuissa tiloissa sijaitsi sisäisen erityisvalvonnan osasto. Virallisesti hermoelektronisia valvontaosastoja ei ollut olemassakaan ja niihin palkattiin ainoastaan ideologisesti luotettavimpia ihmisiä. Irma oli sellainen. Hän oli aloittanut opiskelunsa Helsingin Anarkistisessa Ammattikorkeakoulussa jossa oli suorittanut anarkonomi AMK-tutkinnon joka puolestaan takasi hänelle ideologisesti luotettavan maineen.

Varsinaisesti Irma ei ollut anarkisti, tai siis muodikkaasti uusanarkisti jollainen oli kiinteästi kytkyksissä yhteiskuntaan toimien sen eräänlaisena ajoittain väkivaltaisena hovinarrina. Hän oli suorittanut kyseisen anarkonomin tutkinnon juuri siksi että sen kautta hän pääsi suoraan liittovaltiopoliisin esimieskoulutukseen ilman rasittavaa varsinaista poliisikoulutusta. Tavallaan suoraan upseeriksi ilman alokasvaihetta. Varsinaisesti Irman ideologiaa saattoi kuvailla vallan- ja kontrollinhaluksi ja siihenhän ura Fedpolissa sopi paremmin kuin hyvin. Fedpol oli koko lailla toisenlainen kuin joku 1900-luvun leppoisa poliisi. Reinikaiset oltiin aikaa sitten saatettu eläkkeelle ja pääosin jo haudattukin. Nyt oli Kreeselöitten vuoro.

Hermoelektroninen valvontaosasto oli sitä, mitä Irman kaltainen ihminen saattoi pitää unelmatyöpaikkanaan. Se seurasi nimenomaan sitä dataa mitä ihmisiin istutetut sirut lähettivät. Tavalliset kansalaiset – ja suurin osa hallintoakaan – ei tiennyt, että heidän niskassaan oleva siru oli varsinaisiin maksu- ja muihin toimintoihin nähden täysin tarpeeton. Sen ainoa tehtävä oli olla yhteydessä aivojen näkökeskukseen ja lähettää saamaansa signaalia Fedpolin keskustietokoneille. Siru pystyi lähettämään signaalin käyttäen hyväkseen mitä tahansa verkkoon kytkettyä laitetta jos se ei ollut laitteesta viittä metriä kauempana. Valitettavasti se dataa lähettäessään aikaansai verkkolaitteen näytölle pienen näytön poikki vaeltavan viivan. Mutta eiväthän ihmiset tienneet mistä se johtui.

Täysin kattavan valvonnan kannalta oli tietysti valitettavaa että datan määrä oli niin valtava että keskustietokone pystyi valvomaan noin kahta prosenttia väestöstä kerrallaan. Siksi sirut toimivat vain pienen hetken kerrallaan lähettäen noin minuutin mittaisen pätkän valvottavan ihmisen silmistä jota keskustietokone algoritmiensa avulla analysoi. Sen jälkeen siru meni lepotilaan kunnes sai tukiaseman kautta uuden aktivoitumiskäskyn. Mikäli näkymä kiinnitti keskustietokoneen algoritmien huomion, se siirsi asian hermoelektroniselle valvontaosastolle joka taas puolestaan saattoi tarvittaessa tehdä päätöksen sirun aktivoimisesta jatkuvaan valvontaan ja tietojen lähettämiseen. Järjestelmällä saatiin kiinni tietysti myös tavallisia rikollisia mutta aika ajoin saatiin jackpot kun siru paljasti laittomien nationalistien maanalaista toimintaa.

Lähes kaikki suomalaiset oli sirutettu. Poikkeuksena olivat Pimeitten Maitten änkyräjäärät sekä omilla autonomisilla alueillansa asuvat etnisesti edistykselliset ihmiset joita ei ollut sirutettu koska oltiin pelätty levottomuuksia ja väkivaltaisia mellakoita. Heille oltiin jaettu datakortti jolla he saattoivat maksaa kantasuomalaisten kustantamat ostoksensa. Tavallisilla suomalaisilla – niitä Pimeitten Maitten örkkejä lukuunottamatta – ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä sirutuksesta. Jos ei ollut sirutettu, ei voinut myöskään syödä, asua ja liikkua. Se toimi paljon paremmin kuin rangaistuksen uhka. Ja aikanaan ne perkeleen metsäläisetkin vielä hoideltaisiin.

Ovisummeri soi. Irma painoi sisään-nappia ja toimistoon asteli ylikonstaapeli Uolevi Liisterö. Hän totesi hymyillen:

- Nyt natsasi! Taisi löytyä nationalistinen vihakirjoittaja!

- Kerropa tarkemmin.

Irma katsoi Liisterön esittelemää keskustietokoneen löytämää dataa.

- Tämmönen mies kuin Jaakko Loponen. Näyttää pitävän vihablogia. Varsin luettua sellaista vielä. Vastustaa sekä monikultturismia että liittovaltiota. Toimii yhdysvaltalaisen verkon kautta. Keskustietokone teki randomina pyyhkäisyn hepun sirun kautta, algoritmi löysi tarvittavia hakusanoja ja ilmoitti asiasta meille joten pistin tyypin jatkuvaan tarkkailuun. Jo tässä näkyvässä aineistossa tyypille on tarjolla usean vuoden mittainen ehdoton vankeustuomio. Mitenkä on, käydäänkö hakemassa jätkä koppiin?

Irma mietti hetken ja vastasi sitten:

- Ei. Ei vielä. Jatketaan tarkkailua ja tietojen tallentamista. Voi olla että hän on yhteydessä muihinkin kansallismielisiin. Kerätään aineistoa. Tiedä vaikka saataisiin isompikin rinki kerralla kiinni. Oletko löytänyt muuta?

- Joo, tämä. Anselmi Kemppainen. Siru sattui olemaan aktivoituna juuri kun mies oli laittomalla asevarastollaan. Katsopas:

Ylikomisario Irma Kreeselä katsoi. Kyseisellä Kemppaisella oli välikatossaan piilotettuna haulikko, näytti olevan kaksipiippuinen Baikal IJ-27 sekä pienoiskivääri. Jo tuosta asemäärästä saisi Lex Tuomiojan mukaan kaksi vuotta ehdotonta vankeutta ilman mahdollisuutta ehdonalaiseen. Jos asekätköstä löytyisi puoliautomaatti- tai jopa automaattiaseita saattaisi tuomio kohota jopa kahdeksaan vuoteen. Olihan niin että sivistyneessä maassa aseita oli vain viranomaisilla. Irma totesi:

- Pistä partio matkaan ja pidätä tuo mies.

Kyseinen Kemppainen törmäisi pian samaan asiaan kuin esimerkiksi se perheenäiti jolla oli hallussaan kiellettyä kirjallisuutta. Tai se nuori mies joka oli ladannut koneelleen NewTorin kautta kiellettyjä elokuvia. Tai se 16-vuotias poika jolla oli laatikossaan kiellettyjä isoisältä perittyjä Pahkasika-lehtiä. He kaikki kohtaisivat ovelleen tulleen raskaasti aseistetun poliisipartion joka sanoisi heille:

- Liittovaltiokansalainen se ja se. Olemme saaneet tietoomme…

Ja he kaikki ihmettelisivät että miten helvetissä poliisi oli saanut selville? Heille ilmoitettiin vain että kyse oli hyvästä ja perusteellisesta poliisityöstä. Siru, tai sen todellinen käyttötarkoitushan oli suuri salaisuus. Näitten tapausten myötä ihmiset alkoivat epäillä toisiaan ilmiantajiksi, alkoivat kytätä toinen toistaan ja tämä lisäsi eripuraa sekä epäluottamusta. Mikä miellytti niin Irmaa kuin liittovaltiota yleensäkin. Toisiaan kyräilevät ihmiset kun harvemmin yhdistivät voimiaan minkäänlaiseen järjestelmän vastaiseen kapinaan.

Jaakko Loposen yksiö, Naakkamo

- Emmää vaan tajua.

Näin totesi Jaakon kaveri Vellu joka oli ATK-alan ammattilainen. Jaakko oli soittanut hänelle kun oli huomannut että se näyttöön ilmestynyt valkoinen juova oli ilmestynyt uudestaan ja nyt se oli tullut jäädäkseen. Kerran minuutissa se pyyhkäisi näytön läpi parissa sekunnissa. Vellu oli käynyt Jaakon koneen läpi täikammalla etsiäkseen viruksia tai teknistä vikaa. Lopulta hän totesi:

- Emmää löydä tästä mitään vikaa. Näyttökin on kunnossa. Koneellasi ei ole minkäänlaista virusta. Tuo vaan tulee. Alan epäillä että vika on datatukiasemassa. Sun kannattaisi kysyä naapureiltasi että onko heillä sama ongelma. Eihän tää sinänsä suuri ongelma ole. Kaikki koneella toimii. Ja kone on vielä aivan kunnossa. Mutta ärsyttävähän tuo on. Vaan minä olen kyllä nyt ihan kädetön tässä asiassa. Konstit loppui. Pahoittelen.

Jaakko teki työtä käskettyä ja kävi kysymässä naapureiltaan. Saadakseen kuulla että minkäänlaisia häiriöitä heidän koneittensa ja käsiviestittimiensä näytössä ei ollut. Yksi naapureista tosin kertoi että hän oli nähnyt käsiviestittimessään samanlaisen viivan pari viikkoa sitten pari kertaa mutta sitä ei ollut sen jälkeen.

Käsiviestittimessä.

Jaakko oli varsin vanhanaikainen eikä juurikaan käyttänyt käsiviestitintään vaikka suurin osa ihmisistä kulki se kourassa koko ajan kuin zombiet. Hänellä oli se laatikossaan. Kaiken varalta. Hän avasi viestittimen. Virtaa näytti vielä olevan. Otetaanpa vaikka sääennuste. Sääennuste tuli.

Ja samalla tuli käsiviestittimen poikki kulkeva valkoinen värisevä viiva.

Mistä helvetistä tässä oikein on kysymys?

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

Radanvarsikaupungin hermoelektronisen valvontaosaston päällikkö Irma Kreeselä kävi videoneuvottelua koko valtiomaakunnan turvallisuudesta vastaavan aluepäällikkö Kauko Kiljusen kanssa. Kiljunen totesi:

- Olen saanut lähettämäsi aineiston ja käynyt sen läpi. Se on raskauttavaa. Siis kaikkiaan kaksitoista?

- Kyllä, henkilö aluepäällikkö. Yhdeksän miestä ja kolme naista. He ovat selvästi yrittäneet käyttää keskinäisessä viestinnässään tietynlaista salausta mutta ovat sortuneet tuttavuuteensa, ehkä ystävyyteensäkin ja käyttäneet termejä joitten perusteella olemme voineet täsmentää Sirun etsintäaluetta ensiksi kaupunkiin, sitten kaupunginosaan, sitten katuun ja lopulta henkilöön itseensä. Jaakko Loposen kärähtämisen jälkeen meillä meni kaksi vuorokautta löytää seuraava, vuorokausi sitä seuraava ja siitä ketsuppipullo sitten aukesi.

- Onko mahdollista että tässä nationalistisessa ringissä olisi vielä muita jäseniä? Joita emme ole vielä löytäneet.

- Henkilö aluepäällikkö. Se on mahdollista mutta ei todennäköistä. Viimeiseen kolmeen päivään ei ole tullut enää uusia havaintoja. Ja kyseinen porukka käyttää itsestään NewTor-verkossa nimitystä Ryhmä Rämä ja siinä ryhmässä on vain kaksitoista jäsentä.

- No niin… jatkamme näillä tiedoilla. Tämän Ryhmä Rämän jäseniä on kaikkiaan seitsemällä paikkakunnalla. Olen jo antanut tarvittavat määräykset. Fedpolin järjestyspoliisit iskevät kohteisiin ensi yönä kello kolme. Ja ylikomisario Kreeselä.

- Henkilö aluejohtaja.

- Olette tehneet loistavaa työtä. Tämä ei jää huomaamatta eikä muistamatta.

- Kiitän, henkilö aluejohtaja.

Seuraava yö, Naakkamo, Jaakko Loposen yksiö

Jaakko havahtui unestaan. Mitäs… hetkonen, täällähän on valot päällä. Kyllä hän ne sammutti mennessään nukkumaan. Mitä vittua? Hän nosti päänsä tyynystään ja näki neljä konepistooleilla varustautunutta naamioitunutta poliisia. Unentokkurainen Jaakko hermostui, nousi sängyssään istuma-asuntoon ja huusi:

- Keitä te olette ja mitä vittua te täällä teette?

Se oli virhe. Yksi poliiseista otti vyöltään metallisen, noin parikymmensenttisen putken, osoitti Jaakkoa ja painoi nappia. Jaakko oli kuullut muilta ihmisiltä että poliisilla oli käytössään ase nimeltä vääristin ja nyt hän tutustui siihen itse. Häneltä katosi käsitys ajasta, paikasta ja lopulta omasta minuudesta pudottaen hänet jonkunlaiseen pohjattomaan olemattomuuden kauhunkuiluun, mutta ei kuitenkaan armahtavaan tajuttomuuteen. Hän tajusi joka hetken, eikä kauhun pudotus tuntunut loppuvan koskaan.

Tosiasiassa aikaa oli kulunut vain muutama sekunti ja kun poliisi lakkasi painamasta nappia Jaakko palasi välittömästi todellisuuteen. Todellisuus kertoi hänelle poliisin suulla:

- Liittovaltiokansalainen Jaakko Loponen. Olemme saaneet tietoomme että te olette nationalistisen viha-ajatteluryhmän jäsen. Olette pidätetty. Pukekaa päällenne ja tulkaa mukaanne. Mikäli vastustatte, tulemme käyttämään kaikkea käytettävissämme olevaa voimaa.

Jaakko ihmetteli itsekseen. Miten helvetissä ne olivat saaneet selville? Ei kai Ryhmä Rämässä ollut myyrää?

Joka tapauksessa Jaakko tiesi liittovaltion ja sen toimintatavat. Ja hän ymmärsi, että hänen kohdallaan kaikki oli lopussa.

Radanvarsikaupunki, Fedpolin suojelu- ja turvallisuuskomitean hermoelektroninen valvontaosasto

Ylikomisario Irma Kreeselä ja ylikonstaapeli Uolevi Liisterö istuivat Kreeselän toimistossa tyytyväisinä. Media hehkutti parhaillaan nationalistisen viha-ajattelijaryhmän pidätystä ja ylisti maasta taivaaseen Fedpolin tehokkuutta. Irma kiitti Liisteröä:

- Sinulla on suuri osuus tässä. Voit olla ylpeä itsestäsi.

- Joo, mutta Siru ja keskustietokonehan tässä sen varsinaisen työn tekivät. Minun osuus oli vain laitella valmiit palaset paikalleen. Joka tapauksessa on selvää että tuo porukka tulee saamaan pitkät tuomiot.

Irma hymyili hiljakseen ja sanoi sitten:

- Itse asiassa ne eivät tule tutkintavankeutensa lisäksi istumaan vankilassa päivääkään. Ne siirretään suoraan lataamoon josta ne eivät pääse kuin jalat edellä.

Euroopan Liittovaltion tautiluokitukseen oli muutama vuosi aikaisemmin lisätty breivikiläis-nationalistinen vihasyndrooma joka laskettiin skitsofrenian yhdeksi alalajiksi. Oli tosin käynyt ilmi että psykiatrit eivät hyväksyneet kyseistä – selkeän poliittista – syndroomaa ollenkaan vedoten lääkärin etiikkaan mutta liittovaltio ratkaisi asian yksinkertaisesti ja lisäkoulutti suuren määrän asialle suopeita psykologeja psykiatreiksi. Tässä tapauksessa lisäkoulutus tarkoitti lähinnä poliittista koulutusta.

Kuultuaan, mitä Irma oli sanonut pidätettyjen tulevaisuudesta muuttui Liisterön ilme vakavaksi:

- Niin… on tästä puhuttu ennenkin. Poliisityössä ja oikeuslaitoksen työssä minulla ei ole arvosteltavaa. Vaikka se olisi karuakin. Joskus raakaakin. Mutta tuo on kyllä… totanoin…

- Totanoin puoskarointia? No totta helvetissä se on sitä. Mutta ainakin se on tehokasta. Jos ihminen saa vankeustuomion, niin hän sentään tietää pääsevänsä joskus linnasta pois. Mutta tieto siitä, että hän hourailee zombieksi lääkittynä koko loppuikänsä on huomattavasti vankilaa tehokkaampi pelote. Sinun tulee muistaa, että poliisin tehtävä on ennaltaehkäistä rikoksia. Ja meidän osastollamme me ehkäisemme nimenomaan ajatusrikoksia. Tiedätkös, tuon sirun pystyisi virittämään sellaiseksi että se saa aikaan aivoinfarktin. Mutta eihän sellaisesta olisi mitään hyötyä. Parempi saada ajatusrikollinen kiinni, julkisesti ja loppuiän piinaan. Se pistää sen seuraavan ajatusrikollisen miettimään kaksikin kertaa että oliskos sittenkin viisaampaa pitää turpa kiinni.

Irma kohensi asentoaan tuolillaan ja jatkoi:

- Oletkos Uolevi koskaan nähnyt elokuvaa ”Platoon”?

- Jaa… en… en muista kuulleenikaan.

- Se on tehty kauan aikaa sitten. Amerikkalainen elokuva. Kertoo Vietnamin sodasta. Siinä muuan kersantti Barnes sanoo yhden lauseen, joka on yksi oman elämäni tunnuslauseista. Eli ”if the machine breaks down, we break down”. Uolevi, me olemme osa konetta. Konetta, joka ei saa hellittää otettaan. Muuten meille käy kuin Neuvostoliitolle. Se pehmeni, salli arvostelun ja kuoli. If the machine breaks down, we break down. Ja siksi sinunkaan ei kannata mutista poliittisista mielenterveysdiagnooseista. Ne suojelevat konetta. Ja sen myötä minua ja sinua. Mahdolliset viattomat uhrit ovat hyväksyttävää järjestelmän kitkaa. Totta kai niitäkin tulee. Ne täytyy vain hyväksyä.

Ymmärrän, totesi Liisterö ja poistui omiin tehtäviinsä. Näinköhän ymmärrät, tuumi Irma. Tuo Liisterö oli ihan kelpo tutkija ja mukava mies muutenkin mutta aivan liian pehmeä edetäkseen koskaan varsinaisiin johtotehtäviin. Luonnollisesti hänelle tästä menestyksestä tipahtaisi Liittovaltion Sinilipun Kunniamerkki. Mutta ei sitten muuta. Sillä johtotehtäviin vaadittiin poliisintyön osaamisen lisäksi ehdotonta ideologista luotettavuutta ja tietynlaista armotonta mielenlaatua.

Ja sitä ylikomisario Irma Kreeselältä löytyi. Jopa niin paljon että hän oli työnsä vuoksi katkaissut suhteensa vanhempiinsa. Vanhemmat olivat pyörittäneet koko ikänsä parinkymmenen hengen pienyritystä ja olivat saaneet sen pysymään pystyssä siitäkin huolimatta että PK-yritysten asema oli tietoisesti tehty äärimmäisen hankalaksi. Irman valinta anarkistisesta AMK-koulutuksesta oli ollut vanhemmille vaikeaa sulattaa. Yhtä vaikeaa kuin Irman uranvalinta Fedpolissa jonka he mielsivät – eikä syyttä – pelkäksi poliittiseksi valvontapoliisiksi.

Irma ei ollut pitänyt yhteyttä vanhempiinsa pariin vuoteen. Kun hän oli tavannut vanhempansa viimeisen kerran oli hänen isänsä kysynyt:

- Tiedätkö Irma, mihin kaikkeen tuo palvelemasi järjestelmä on valmis säilyttääkseen valtansa?

Irma oli vastannut hieman ihmetellen:

- Tyhmä kysymys. Totta kai tiedän. Se on valmis kaikkeen mitä tarvitaan. Niin kuin olen minäkin.

Kun Irma oli tehnyt lähtöään vanhempiensa luota oli hänen äitinsä vielä sanonut:

- Tuo sinun järjestelmäsi on päätynyt siihen tilaan että siinä hullut laittavat tervejärkiset selliin ja diagnosoivat ne hulluiksi.

Toimistossaan istuessaan Irma tuumi että epäilemättä äiti oli ollut oikeassa. Mutta ei sillä ollut mitään merkitystä. Sillä Irmalla oli vyöllään virkapistooli ja taskussaan sen sellin avain.

Sillä, ja vain sillä oli merkitystä.

Kiitokset inspiraatiosta kommentoijille Taisteluvälineupseeri, Vittuuntunut NettoVeronmaksaja ja joppos123.

JOTAIN IHAN MUUTA LXII

Eli kun japsiautot Kekkoslovakian valtasivat

Koska ollaan siirrytty virallisesti kevääseen, niin aloitetaan kyseinen vuodenaika hieman kevyemmin. Kekkoslovakian autokannasta olen kirjoittanut ennenkin mutta juuri tähän kirjoitukseen tuli inspiraatio blogikollegani Kumitontun kommentista juttuuni Kekkoslovakian snagarien ruokatarjonnasta eli ”mainio paluu ihmiskunnan juurille, aikaan jolloin japanilaiset autot aloittivat Suomen valloituksen”. Ja nimenomaan sitä aikaahan silloin elettiin. Vielä vuoteen 1962 saakka autojen maahantuonti oli säännösteltyä ja Mosse, Volga sekä Popeda olivat tuttuja näkyjä ja hyvin monelle ainoa mahdollisuus hankkia itselleen nelipyöräinen.

1960-luvulla tulivat sitten länsiautot suuremmissa määrin ja kai japsiautot – joihin tässä kirjoituksessa keskitytään – voidaan lukea länsiautoiksi. Vaikka Japani sijaitseekin vielä idempänä kuin silloinen Rauhanvaltio. Tosin kun mennään tarpeeksi länteen niin saavutaan itään. Kirjoituksessa – joka toimii oman muistini varassa, joku autoilun harrastaja varmaankin tekisi laajemman –  keskitytään siihen aikaan kun Datsun oli vielä Datsun eikä Nissan. Muistini mukaan auton nimi muuttui siksi että Datsun meinaa japanin kielellä jonkunlaista persnettoa.

Mutta jo ennen Datsuneita Kekkoslovakian teille ilmestyi Isuzu Bellet:

Auto oli meillä varsin arvostettu vaikka sen hinta olikin Kuplaan verrattuna puolitoistakertainen. Vuonna 1969 kyseisiä Isuzuja oli Suomessa rekisteröity noin 5.500 kappaletta joten se oli pikku-Ykällekin tuttu näky pitkälle 1970-luvun lopulle. Mutta Isuzusta ei tullut maamme autoilun valtamerkkiä. Datsunista puolestaan tuli ja kun siirryttiin 1970-luvulle tuli maanteillemme uusi tulokas joka pudotti pajatsosta keskustan ts. Datsun 100A eli tuttavallisemmin amppeeri:

Ensimmäiset vuodethan kyseistä autoa myytiin nimellä Datsun 1000 ja noita mainioita ”riisimopoja” oli maa pullollaan. Erityisesti nuoret miehet hankkivat niitä suhteellisen halvan hintansa vuoksi. Jo ennen amppeeria oli maan valtauksen aloittanut ”Luupää” eli Datsun Bluebird. Tässä omasta mielestäni se Luupään legendaarisin malli:

Datsun 1200-mallia myytiin Suomessa 1970-luvulla nimellä Datsun Finn ja sekin oli varsin yleinen näky kekkoslovakialaisilla teillä:

Seuraava Datsunin jackpot Suomessa oli sitten Datsun Cherry jolla hyvin moni sen ajan kekkoslovakialainen nuori mies ajeli yleensä (toisin sanoen aina) tuloksetonta pillurallia jota harrastaessa kerättiin kimpparahat joilla ostettiin sekä tupakkia (aromasätki me kääritä, herra majuri) sekä bensaa, tosin tankki saatiin täyteen hyvin harvoin. Vaan sehän ei tahtia haitannut sillä olihan turvanamme suoran nelosen ja 988 kuution ruhjova voima:

1970-luvulla myyntiin tuli myös hieman urheilullisemman näköinen (siis vain näköinen, vakiokone oli 1,2 litraa) Datsun 120Y joka Perskeleilläkin jonkun aikaa oli:

Samoin kuin sitä seuraava Datsun 140Y jonka jälkeen auto muuttikin nimensä Nissaniksi ja maamme presidentilläkin olivat silloin jo hiukset:

Myös Datsunin pick-up saapui kekkoslovakialaiseen autokantaan.

Aikanaanhan tuosta mallista kehittyi se Ykän ja Lötjösen suosima Punainen Nissan. Mutta mitäpä olisi kekkoslovakialainen autokanta ilman Toyotaa? Ensimmäisenä Toyotan menestystarinassa oli Toyota Crown:

Crown oli silloiseksi japanilaiseksi varsin suurikokoinen ja sitä käytettiin paljon takseina. Varsinaisesti pöydän putsasi sitten pikkuauto Toyota Corolla eli pommi-Corolla. Sen ensimmäinen mallihan näytti tältä:

Mutta se malli joka varsinaisesti täytti Kekkoslovakian maantiet oli tämä:

Elintasoaan kohottavassa maassa tämä oli haluttu ja suosittu peli vaikka nykymittakaavassa auto olikin tietysti varsin ahdas, talvikeleillä kylmä ja kesäkeleillä keinonahkaverhoiluineen taas tolkuttoman kuuma. Mutta siihen aikaan pommi-Corolla oli peruskekkoslovakialaisen suosikki ja se oli monena vuonna maan myydyin automerkki. Ennen Corollaa myyntiin tuli jo 1960-luvun puolella hieman suurempi, suuremmalla koneella varustettu ja ehkä silloin hieman ”keskiluokkaisempi” Toyota Corona:

1970-luvun Toyotoja oli tietysti hieman isompi ja suuremmalla koneella varustettu Toyota Carina:

Carinasta voi mainita tietysti sen että Kummelin Matti Näsäkin aikanaan totesi että Toyota Mark kakkonen on autoista ehkä voittamaton:

Kaikki eivät välttämättä muista sitä että Näsää (ja hyvin monta muutakin hahmoa) esittänyt huumorimies Heikki Silvennoinen oli aikanaan hyvin tiukka sekä ryppyotsainen progemies ja Tabula Rasa-yhtyeen kitaristi. Laitetaan tähän väliin yhtyeen ehkä tunnetuin kappale Rakastatko Vielä Kun On Ilta:

Toyotoista tulee tietysti mainita urheilullisempi Toyota Celica joka kilpaili samoilla apajilla Ford Caprin ja Opel Mantan kanssa:

1970-luvun loppupuolella Kekkoslovakiassa tuli sitten myyntiin ensimmäinen Toyotan valmistama etuvetoinen malli eli Toyota Tercel:

Toki kekkoslovakialaiset ehtivät tutustua myös nelivetoiseen Toyota Hiluxiin joka on erittäin suosittu avolavapakettiauto vielä nykyisinkin:

Samoin tutustuttiin nuorisolle 1970-luvulla suunnattuun Toyota 1000-avolavapakettiautoon. Mainostettiin myös nimellä Timangi:

Timangi Toyota tonni,

se kulkee kuomun alla,

saat sen prätkää halvemmalla

Auton pisarapeili oli tv-mainoksessa se kovasti hypetetty juttu ja sehän onkin tietysti auton toimivuuden kannalta se olennaisin seikka. Jos pysytään vielä henkilöautoissa niin edellä mainitun kahden suuren lisäksi meille rynni muitakin merkkejä ihan kohtuullisella menestyksellä. Ensimmäisenä Mazda, josta esitellään ensiksi Mazda 1500 Deluxe:

Sekä pienempi Mazda 1200 jonka ajo-ominaisuuksia kehuttiin erinomaisen huonoiksi:

Mazdan 1500:sen korvasi sitten myöhemmässä vaiheessa Mazda 616 Capella:

1970-luvun loppupuolella markkinoille ilmestyi sitten Mazda 323 joka varsinkin seuraavalla vuosikymmenellä oli varsin yleinen näky teillä:

En tässä kirjoituksessani luettele juurikaan näitten autojen teknisiä tietoja sillä se menisi melkoiseksi numeroitten toistoksi eikä ehkä kiinnostaisi kuin kaikkein innokkaimpia autoharrastajia. Sen henkilökohtaisen seikan voin kertoa – lieneekö blogin lukijoissa samanlaisia tyyppejä – että en edelleenkään hahmota auton tehoja kilowatteina vaan ne pitää selittää minulle hevosvoimina.

Kekkoslovakian loppuvuosina automarkkinoillemme kerkesi myös Mitsubishi jonka silloisesta valikoimasta esitellään Mitsubishi Lancer:

Harmi, ettei youtubesta löydy sen ajan Mitsu-mainosta jossa japanilainen kaveri mainosti autoa suomen kielellä ja päätti mainoksen sanomalla ”mweilla itsubitsilla olemme siita ulpeita”.

Vaan käydään hieman läpi japsi-invaasion mukanaan tuomia pakuja. Varmaankin se menestynein oli ”Haisu” eli Toyota Hiace:

Datsun taas toi teillemme Caravanin:

Ja Mazda puolestaan E 1600-mallin:

Jonkun verran noita tuon aikaisia pakuja ajaneena tiedän että niitä kun ajoi niin tiesi todella ajaneensa. Oikeastaan tämä japanilainen autoinvaasio oli nopeasti käsiteltynä tässä. Tietysti invaasion yksi osa-alue olisivat vielä moottoripyörät. Vielä 1960-luvullahan suomi-poika ajeli kiltisti joko IC:llä:

Tai Jawalla:

Mutta seuraavalla vuosikymmenellä tarjolle tuli Suzuki, Honda, Yamaha ja Kawasaki. Ehkä tästä japsi-invaasion osa-alueesta tekee katsauksen joku, joka tietää moottoripyöristä enemmän. Itse tyydyn lopettamaan katsauksen kaikkien aikojen mopobiisillä. Vuorossa Sleepy Sleepers ja Kesämopo:

*

Ja lopuksi vielä jotain aivan muuta ajasta joka haipuu ja katoaa muttei koskaan unohdu.

22.02.2019 siirtyi ajasta ikuisuuteen Suomen ilmavoimien viimeinen elossa oleva hävittäjä-ässä Jaakko Hillo:

Jaakko Hillo taisteli LeLv 32:n riveissä koko jatkosodan ajan lentäen sodan alussa Fokker D.XXI-hävittäjää ja sen jälkeen Curtiss Hawk 75-hävittäjää. Hän saavutti sodassa kaikkiaan kahdeksan ilmavoittoa.

Kunnia niille, joille kunnia kuuluu.

Kiitokset kommentoijalle Voi Aikoja Voi Tapoja vinkistä. Ja ehkä tähän voi laittaa myös hänen osuvan kommenttinsa:

Katse iltataivaalle ja käsi menee lippaan. Nämä miehet hankki sen mikä nyt valuu käsien välistä.

Hyvää alkanutta maaliskuuta kaikille lukijoille.