keskiviikko 13. syyskuuta 2017

VANHA MIES JA ILLAN HÄMÄRÄ

Radanvarsikaupungin Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028


Hän heräsi aamuvarhaisella kaikki aistit kirkkaina. Milloin niin oli viimeksi tapahtunut? Sitä hän ei millään muistanut. Jo parin viimeisen vuoden ajan hänellä oli ollut aamuisin vaikeuksia orientoitua tähän maailmaan. Kuka? Missä? Miksi? Asiat palautuivat mieleen aina ajan kuluessa. Ainakin osa niistä. Niille saattoi antaa oman aikansa, sillä eihän tällä 78-vuotiaalla miehellä ollut aikoihin ollut enää kiire minnekään. Tänään oli kuitenkin toisin. Kiire ei ollut nytkään, mutta hän muisti heti herättyään että tänään olisi Se Päivä. Ehkä päivä päivältä pahentunut Parkinsonin tautikin ajatteli, että antaa olla. Annetaan ainakin hetken helpotus.

Mies laittoi kahvin tippumaan. Kahvinkeitin oli ladattu jo edellisenä iltana. Itse asiassa kaikki oli tehty valmiiksi muutenkin. Jääkaapissa oli kelmun alla valmiina kaksi palaa ruisleipää joitten päällä oli venäläistä metvurstia ja kermajuustoa. Appelsiinimehu oli sentään vielä purkissa ja hän kaatoi sitä varovasti muovimukiin. Eihän hän muita ollut aikoihin käyttänytkään. Lasi ja posliini kun tuppasivat särkymään niin helposti. Kahvi oli tippunut valmiiksi. Eihän sitä monta kuppia tarvittaisi. Mies laittoi aamiaisensa tarjottimelle. Se kävi hieman hitaasti, sillä kädet vapisivat. Ei riittänyt että ikä oli vienyt muistin ja aika ajoin melkoisen osan ymmärryksestäkin. Viimeisten vuosien aikana hänen sielunsa kotina toiminut kehokin oli muuttumassa pikkuhiljaa ystävästä viholliseksi.

Hän ei luottanut täysin kehonsa kykyyn, joten hän kävi aukaisemassa valmiiksi tuulikaapin ja ulko-oven ja laittoi sandaalit jalkaansa. Sitten hän kävi keittiöstä tarjottimen ja kantoi sen etupihalla olevalle pöydälle. Heinäkuinen aamu oli kaunis ja lämmin joten hän istahti tuoliinsa ja nautti aamiaisensa ilman minkäänlaista kiirettä. Jos joku ulkopuolinen olisi ollut katselemassa hän olisi voinut ajatella että tuo mies eli kuin hidastetussa ajassa. Siksi verkkaisia hänen liikkeensä olivat ja välillä hän oli pitkään liikkumattomana. Aivan kuin hän olisi mietiskellyt.

Ehkä hän oli ajatuksissaankin mutta paikallaan oleminen ei tarkoittanut hänelle puhdasta tekemättömyyttä. Syöminen oli hänelle vain hyvin hidasta. Leuat jauhoivat leipää verkkaisesti, kun eivät nopeampaan enää pystyneet ja nieleminen oli hidasta. Mies päätti, että yksi leipäpala riittäisi ja toisen hän murenteli hissukseen ja heitteli ruohikolle. Kyllä niille löytyisi käyttöä. Miehen talo oli syrjässä. Ympäröivässä metsässä oli paljon nälkäisiä suita joille maistuisi.

Kiireetön aamiainen oli kestänyt hieman toista tuntia. Aamun lehteä hän ei siinä lukenut. Eihän sellaista tänne syrjälle enää kannettukaan eikä hän ollut sellaista tilannut vuosiin. Vaikka hän saattoi vaikuttaa hajamieliseltä ja jonkun mielestä ehkä vanhuudenhöperöltäkin niin tyhmä hän koskaan ollut ja ymmärsi kyllä hyvin sen, milloin häntä vedätetään. Eikä hän halunnut tietää maailman asioista enää muutenkaan. Hän oli hiljattain jättänyt ne taaksensa eikä niillä ollut enää merkitystä. Aikanaan ne oltiin kyllä syötetty hänelle liiankin hyvin. Kysymättä että haluttaako ja maistuuko.

Aamiaisen jälkeen hän istahti WC:hen. Suoli toimi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nikoittelematta. No, se oli vain hyvä loppupäivää ajatellen. Muuten hänen pidätyskykynsä oli ollut jo pitkään heikko. Mies oli joutunut käyttämään vaippoja jo pari vuotta eikä sen vuoksi halunnut olla ihmisten kanssa tekemisissä enempää kuin sen välttämättömän. Hän ymmärsi kyllä ettei väistämätöntä olisi tarvinnut hävetä mutta helppohan jonkun toisen oli niin sanoa. Hän oli ollut aikanaan mies, jolta apua lähinnä kysyttiin. Mies, joka jaksoi eikä sortunut. Mies, joka piti sanansa eikä antanut periksi. Mies, joka ei väistänyt vaikeaakaan estettä. Mutta nyt julmasta ajasta oli tullut se este, joka ei itse väistynyt miehen tieltä ja hän tiesi, että este oli hänelle liian suuri. Sen edessä oli pakko painaa päänsä ja nöyrtyä.

WC:stä tultuaan mies alkoi kävellä hiljaa ympäriinsä. Ensiksi talonsa sisällä. Katsellen esineitä. Välillä hiljaa hipaisten niitä. Hiljentyen ja muistellen. Hän katseli olohuoneensa kirjahyllyssä olevia valokuvia. Niitä sellaisia joita jokaisella vanhalla ihmisellä oli. Koskettaen niistä jokaista ja muistaen tällä kertaa kuvassa olevat henkilöt ja heidän nimensä. Yleensä muistaminen teki vaikeaa eikä läheskään aina onnistunut. Kuvissa häntä katsovat ihmiset olivat tuntuneet vierailta ja oudoilta eikä hän ollut aina varma itsestäkään. Vieras katsoi vierasta. Kunnes välillä tulivat ne helpottavat selkeämmät hetket. Sekavan ja selkeän vaihtelua ei voinut millään ennustaa ja ajan myötä se oli masentanut miestä päivä päivältä enemmän.


Sisältä hän siirtyi tontille ja jatkoi liikaa kilometrejä kulkeneen kehonsa hiljaisia ja epävarmoja askelia. Omenapuu. Marjapensaat, jotka olivat jääneet hoitamatta. Pihakuusi. Se, jonka juurella oli hänen vaimonsa tuhka. Kuusen vierellä pihakeinu. Hän oli eilen siirtänyt sen kuusen viereen. Tai oikeastaan sen oli siirtänyt hänen hyvä ystävänsä joka oli tehnyt paljon hänen eteensä. Muun muassa sen aamiaisen, jonka mies oli hetki sitten syönyt. Tätä päivää varten hän oli tehnyt myös saunapuut, joita talon saunassa oli täysi telineellinen. Hän oli myös ladannut pesän täyteen, tehnyt hyvät syttypuut ja laittanut puitten väliin reilusti kuivaa tuohta. Kiukaan reunalla oli tulitikkurasia. Ei tarvitsisi muuta kuin sytyttää.

Mies käveli hiljaa saunaansa, istahti alimmalle lauteelle, aukaisi pesän, raapaisi tulitikun ja katseli hetken aikaa sen palavaa liekkiä. Hän ajatteli, että kirkkaana liekkinä palaa ihmisenkin elämä ja sammuu sitten yllättävän nopeasti. Joittenkin kohdalla. Joittenkin kohdalla se taas jää vielä vuosiksi kytemään vaikkei saakaan aikaan enää kuin mitättömän kipinän ja paljon turhaa savua. Hän sytytti pesän, tuli kiitti ruuasta, levisi ahneesti ja hyväkuntoinen hormi veti kohinalla. Mies siirtyi pukuhuoneen puolelle josta hän kävi välillä lisäämässä puita. Varsin pienikokoinen löylyhuone lämpesi puolessa tunnissa. Eihän hän kovin suuria löylyjä enää tarvinnutkaan ja istui muutenkin mieluummin alemmalla lauteella. Ei kannattanut löylytellä itseään liian väsyksiin. Tänään saunottaisiin pitkän kaavan mukaan.

Hänen ystävänsä oli valmistellut senkin, ja pukuhuoneessa hyrisevä matkajääkaappi oli täynnä kylmää olutta. Mies riisuuntui hissukseen, täytti löylyvesiämpärin, haki vielä jääkaapista oluen ja istui lauteille. Hän heitti hieman löylyä kiukaalle, aukaisi oluen ja otti hörpyn. Nyt olisi menneitten aika.


Kaksi vuotta aikaisemmin, saman talon pihalla


Mies katseli, kun kaksi autoa ajoi pihatietä ja katosi kaukaisuuteen. Autoissa olivat hänen lapsensa. Tytär ja poika sekä kaikkiaan kolme lastenlasta. He olivat olleet täällä mukana kun hänen vaimonsa tuhka haudattiin pihakuusen juurelle. Mies oli halunnut pitää vain hyvin pienimuotoisen ja lyhyen tilaisuuden kaikkein lähimpien ihmisten kanssa. Lapset olivat hyvissä väleissä isänsä kanssa ja ennen kaikkea he tunsivat hänen mielenliikkeensä. Hän ei haluaisi nyt seuraa.

Kun autojen äänetkin olivat hävinneet, hän käveli kuusen luokse. Muistotilaisuudessa hänen kasvonsa olivat olleet ilmeetön naamio, mutta nyt pidikkeet murtuivat. Hän lysähti polvilleen kuusen juurelle ja itki katkeraa vanhan miehen itkua joka pitkän pidättämisen jälkeen ryöpsähti valloilleen väkivaltaisena ja pysäyttämättömänä koskena. Itkiessään hänen mielessään pyöri jatkuvasti kolme sanaa, joita hän ei ollut aikaisemmin tunnustanut olevan olemassa.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Ikuisuutta. Ei. Ole.

Hän oli syvästi rakastanut vaimoaan. Ikä ja aika oli tuonut rakkauteen pehmeyttä, iloa tasaisesta elämänkumppanuudesta sekä tietystä varmuudesta ja pysyvyydestä. Mies oli oppinut ajattelemaan sitä ikuisuutena. Jos ei muuta ollut, niin olihan heillä toisensa. Hän oli vaimonsa kanssa valmistautunut toisenlaiseen tulevaisuuteen. Kuukautta aikaisemmin he olivat saaneet viestin, jonka sisältö olisi selvä. Miehestä tulisi pian se pariskunnan heikompi puolisko ja paljon hyväkuntoisempi vaimo tulisi auttamaan häntä pitkällä matkalla jota kumpikaan ei olisi halunnut tehdä. Sen varmisti Radanvarsikaupungin lääkäri, jonne mies oli lopultakin suostunut menemään. Hän oli hyvin tavallinen suomalainen mies siltäkin osin. Ei lääkärille. Ennen kuin on puukko selässä. Mutta oireita ja sitä myötä pahoja aavistuksia oli tullut liikaa. Tutkimusten jälkeen lääkäri vahvisti asian. Mies oli saamassa ikävän jackpotin.

- Parkinsonin taudin eteneminen on tietysti hyvin yksilöllistä ja teillä voi olla vielä vuosia niin, että pärjäätte ominpäin. Lääkehoidolla on pystytty lieventämään oireita ja hidastamaan taudin kehitystä vaikka varsinaisesti tautia ei voida parantaa. Se tulee ajan myötä vaikeuttamaan liikkumistanne ja muistianne niin, että tulette olemaan toisten avun varassa. Mutta vaimonnehan on vielä hyväkuntoinen ja täysin terve. Hänestä on teille suuri apu. Kannattaa tietysti alustavasti kysellä laitoshoidon mahdollisuutta… tarkoitan siis tulevaisuutta varten…

Mies oli kysäissyt:

- Tarkoittanette sitä, että otamme selvää kuinka vakuutuksemme kattaa yksityisen laitoshoidon? Kun julkiset laitokset tuppaavat olemaan nykyisin vähän niinkun sieltä tännepäin noin nätisti sanottuna.

Lääkärin naama nyki hieman mutta hän sai pidettyä pokerinsa.

- Niin… minähän olen itsekin julkisen sektorin lääkäri… kyllä minä… virallisesti siis… olen sitä mieltä että julkisen sektorin tarjoama vanhuspalvelu suorittaa sille annetut tehtävät aivan asianmukaisesti.

Mies vastasi vinosti hymyillen:

- Mutta niitä tehtäviä ja ennen kaikkea niitten minimitasoja on kumminkin jo pidemmän aikaa määritelty uudestaan. Niin kuin resurssejakin. Kas kun ne eivät ole aivan asianmukaisia. Olemattomankin voi määritellä normien mukaiseksi. Minä olen ehkä vanha ja pian ehkä dementoitunut höperökin mutta ihan vielä minä en sitä ole ja minäkin osaan seurata aikaani.

Lääkäri käänsi katseensa pois miehen silmistä ja vastasi hiljaa:

- Tuota… en tietenkään pidä epäviisaana kartoittaa kaikkia mahdollisuuksia. Jos niitä vain on.

Asia tuli sillä varsin selväksi. Vaimo sanoi miehelle lämpimällä ja päättäväisellä äänellä että tämä tie kuljetaan yhdessä. Tuli mitä tuli. Kun sellaisia vakuutuksia, jotka kattaisivat yksityisen laitoshoidon ei heillä ollut. Julkista laitosta pyrittäisiin siis välttämään loppuun saakka. Säästöjä heillä oli jonkun verran, mutta kalliit yksityiset laitokset olisivat nielaisseet ne hetkessä. Siispä he yrittäisivät yhdessä.

Se yhdessä kulkeminen kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen - eräänä iltana - vaimo sanoi tuntevansa olonsa huonoksi. Mies huomasi, että hän puhui vain toisella suupielellään ja tajusi välittömästi mistä oli kysymys. Mies soitti välittömästi hätänumeroon eikä ollut uskoa korviaan. Puhelin tuuttasi varattua ainakin kolme minuuttia. Niin… ne perkeleethän olivat sanoneet kehittäneensä hätäkeskuspalvelua. Toisin sanoen heikentäneensä sitä. Lopulta hän pääsi linjoille:

- Olette soittaneet Euroopan Liittovaltion yleiseen hätänumeroon. Jos asianne koskee välitöntä hengenvaaraa, painakaa numeroa yksi. Jos asianne koskee vähemmän kiireell…

Mies painoi ykköstä ja vihansekainen itku pyrki kurkusta ilmoille.

- Olette soittaneet Euroopan Liittovaltion yleiseen hätänumeroon. Teidät yhdistetään ensimmäiselle vapautuvalle hälytyskeskuspäivystäjälle. Olkaa hyvä, ja odottakaa.

Mies ajatteli että älä vaan perkeleessä pane jotain jonotusmusiikkia soimaan ja silloin kuulokkeista alkoi kuulua ABBAn kappale SOS. Mies oli aivan lähellä heittää kännykkänsä seinään mutta sai itsensä hillittyä. Piinaavan minuutin kuluttua musiikki vaihtui hälytysääneen ja päivystäjä vastasi. Mies esitti asiansa selkeästi ja mahdollisimman hitaasti eikä päivystäjän hoksottimissa ollut mitään vikaa.

- Laitan ambulanssin välittömästi tulemaan mutta nyt taitaa olla niin, että lähin on varsin kaukana sieltä Reunansyrjästä. Mutta ne tietävät, että kyse on aivoinfarktista joten ne tulevat taatusti lämä tiskissä.

Niin kuin varmasti tulivatkin ja toimivat erittäin nopeasti ja ripeästi. Tiimalasissa hiekka valui kuitenkin loppuun. Kun ambulanssi saapui paikalle, vaimo oli jo tajuton. Sairaalassa lääkäri saattoi vain todeta hänet kuolleeksi. Hänet. Pariskunnan terveen puoliskon. Hänet, jonka olisi aikanaan pitänyt haudata miehensä.

Kuusen juurelle romahtanut mies nousi ja pyyhki kyyneleensä. Kaikki tuntui romahtaneen ja jäljellä oli vain tyhjyys ja epätoivo. Ei riittänyt, että häneltä oltiin otettu pois hänen vaimonsa. Hänet oltiin myös jätetty yksin käymään taistelua häntä jäytävää sisäistä vihollista vastaan. Taistelua, jonka hän tiesi häviävänsä. Ehkä hän silti yrittäisi. Hänen vaimonsa oli sanonut, ettei anneta periksi. Kumpikaan. Hän yrittäisi. Niin pitkään kun olisi edes jotenkin järjissään.



Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028


Mies laittoi saunan pesään pari halkoa ettei tuli sammuisi, käveli pesuhuoneen puolelle ja puki kylpytakin päällensä. Hän laittoi sitten tyhjän tölkin pukuhuoneen roskikseen ja otti matkajääkaapista uuden. Istahdettuaan pihatuoliin hän aukaisi sen ja otti hörpyn. Olut valui alas helposti. Syömisen kanssa oli ollut jo pidempään toisin. Se oli hidasta ja teetti työtä. Joskus aikaisemmin hän oli mieltänyt itsensä varsinaiseksi ahmatiksi eikä ollut ajatellut että sellainenkin asia voisi tuottaa ongelmaa. Käytyään katsomassa erästä vanhaa kaveriaan hän oli alkanut hahmottaa, että se voisi vielä joskus olla enemmän kuin suuri ongelma. Hän ymmärsi, että vaikka maassa oli vielä ruokaa, täällä saatettiin silti nähdä nälkää. Sielläkin, missä ruokaa oli.


Vuotta aikaisemmin, Radanvarsikaupunki, Vanhuspalvelukeskus FEDINS-GERI-FIN-RVK-4


Mies ei olisi millään halunnut kävellä tämän laitoksen ovista sisään. Vaikka Vanhuspalvelukeskus ei kuulostanut nimenä mitenkään pahaenteiseltä niin näitten laitosten maine oli sitä, ja tavallisten ihmisten kesken paikkoja kutsuttiin vanhuskeskityslaitoksiksi. Mutta pakkohan hänen oli tulla, sillä tämän laitoksen vuodeosastolla (ja eihän laitoksessa muita osastoja ollutkaan) oli hänen hyvä ja pitkäaikainen kaverinsa. He olivat olleet pitkään työkavereita erään suurehkon rakennus- ja kiinteistönhuoltofirman keskusvarastolla ja pitäneet yhtä myös työn ulkopuolella.

Kaveri oli miestä muutaman vuoden vanhempi ja kärsi pahenevasta vanhuusiän dementiasta sekä liikuntaelinten sairauksista eikä pystynyt enää liikkumaan kuin työnnettynä pyörätuolissa. Muutenkin hän oli jo täysin muitten autettavissa. Kun mies tuli tapaamaan häntä, hänellä oli hyvin selkeä hetki menossa. Ei hän ehkä dementiansa vuoksi olisi vielä laitokseen joutunutkaan vaan menetetyn liikuntakyvyn vuoksi. Hänen vaimonsa oli auttanut häntä mutta joutunut sitten itsekin laitokseen yleisen kunnon heikkemisen ja etenevän alzheimerin taudin vuoksi. Kaveri kaipasi vaimoaan:

- Niin… kyllä minulla on häntä niin ikävä… olisivat edes laittaneet tuohon viereiseen sänkyyn… mutta ei perkele… ihan toiseen laitokseen pistivät. Raaka peli, saatana. Sieltä mistä paikka vapautuu, niin sinne pistetään. Minä ennen kuvittelin, että ihmiset voi ottaa avioeron vain omasta halustaan. Nyt sen tekee vanhustenhuolto lupaa kysymättä. Tiedäkkös… siinä voi käydä niin, ettei me nähdä vaimon kanssa toisiamme enää koskaan. Luuletko että ne meitä täältä minnekään kuljettelee… kun eivät edes kunnolla ruokkia ehdi…

Kaveri osoitti sitten pöydällään olevaa lautasta jonka päällä oli kupu.

- Viittisikkö auttaa kaveria… kun mulla on kuule nälkä. Eikä mulla tuo syöminen oikein itse enää tahdo onnistua.

Mies oli kysynyt ihmetellen:

- Mutta eikö nuo hoitajat kumminkin syötä teitä?

- Niin no… syöttää ja syöttää… niillä on aikaa keskimäärin kolme minuuttia per potilas. Ja mulla menee yhden lusikallisen mässyttämiseen minuutti. Sitten se lautanen jää tuohon ja hoituri siirtyy seuraavaan punkkaan. Niitä on surkeasti liian vähän. En minä niitä syytä. Mulla on onnekseni  lapsia ja lapsenlapsia. Ne tulevat usein katsomaan ja auttamaan. Ne ovat saaneet lämmittää tuon ruuan uudestaan tuolla hoitureitten huoneen mikrossa. Mutta eivät nekään osaansa enempää ehdi ja ne eivät ole päässeet pariin päivään. Niin että et viitsisi?

- Totta helvetissä viitsin.

Mies kysyi vielä luvan eräältä hoitajalta, lämmitti kaverin ruuan uudestaan ja auttoi syömisessä. Hän huomasi, että kaverin syöminen oli todella mennyt jo hyvin hitaaksi ja asiaa hankaloitti sekin, että tämän tyyppisessä hommassa hänen omat kätensä alkoivat vapista. Ei vielä paljoa, mutta niin että sen jo huomasi. Samalla hän katseli ympärilleen ja tajusi, että kaveri oli tämän potilashuoneen selvästi virkein tapaus. Muut olivat aika lailla vihannestasolla. Eikös dementoituvalle ihmiselle pitäisi olla vähän sellaista vireyttä ylläpitävää virikettä ja rupattelua? Joka pitäisi hänet enemmän kiinni tässä maailmassa? Täällä sitä ei kylläkään ollut tarjolla.

Mies huomasi myös sen, että tässä parinkymmenen potilaan huoneessa haisi. Pahalle. Kuinkahan monella täällä on eilisen eväät vaipoissa? Mies oli huomannut, että laitos oli potilasmäärältään melkoinen kolossi mutta hoitajia näkyi olevan suhteellisen vähän. Pisti vihaksi. Varsinkin kun mies oli pari päivää aikaisemmin katsonut ohjelman, jossa mainostettiin toista Radanvarsikaupungissa sijaitsevaa vanhuspalvelukeskusta, tarkemmin sanoen nimeltään FEDINS-GERI-FIN-RVK-SPECLASS-1. Se oli tarkoitettu vain uussuomalaisille. Ohjelmassa mainostettiin, että liittovaltiollista vastuutaan kantava Suomen hallintoalue pitää kunnia-asianaan, että suomalaisia uuskansallisuuksia kohdellaan kunnioituksella myös vanhalla iällä.

Oli perkele ollut kovasti paremmat olot siellä. Tulkkejakin kaikkiaan kuudella kielellä. Ei kai se uussuomalainen sitten oppinut kieltä kolmessakymmenessäkään vuodessa. Ja tämä mies puolestaan, hänen kaverinsa, oli ollut maalle nettoveronmaksajana koko työikänsä. Vapaaehtoisia avustajiakin näytti olevan uussuomalaisille vanhuksille velliä syöttämässä. Oli kuulemma tiedostavaa muotia. Eipä niitä vapaaehtoisia täällä omien vanhusten luona pahemmin näkynyt.  Tässäkö oli sitten kiitos kaikesta? Kaveri sai syötyä, kiitti, ja hänen silmiinsä tuli hetkeksi se pilke, minkä mies muisti vuosien takaa:

- Joo, minä tiedän mitä ajattelet. Ja tottahan se on. Mutta tavallaan tää vanhusten keskityslaitos on loppulaskussa se suurin tasoittaja. Tietysti ihan sikarikkaat pääsevät kuin koira veräjästä mutta niitä on loppujen lopuksi hyvin vähän. Vaan katoppas tuota häiskää tuolla nurkassa. Aika vegetatiivisessa tilassahan se on, mutta mahdatko tunnistaa?

- No kas perkele, sehän on entinen Naakkamon kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kokoomuslainen ja kovasti monikultturismia kannattava tyyppi. Ja mitä muistan niin koko lailla itseään täynnä oleva mulkku.

- Joo, kovasti se kerskaili komealla talollaan ja Mersuillaan. Muullakin krääsällä. Yleensäkin pärjäämisellään. Olis kannattanut sittenkin säästää ihan sileitä seteleitä. Niillä se olis saattanut saada itselleen pari vuotta yksityisessä laitoksessa. Mutta kun senkin vaimo on laitoksessa ja ne ovat pakkoerossa aivan niin kuin minä oman muijani kanssa niin liittovaltio realisoi niitten omaisuuden korvaukseksi laitoshoidosta. Ja niitten realisointikurssi menee vähän samaan tyyliin kuin aikanaan Suomen markkojen vaihto rupliksi Neuvostoliitossa. Me taas asuttiin muijan kanssa vuokralla koko ikämme. Nollasta on paha realisoida, mutta tuolta jätkältä vietiin kaikki ja samassa huoneessa se makaa kuin minäkin. Ja ihan yhtä lailla paskat housussa, häh hää…

Sitten pilke katosi ja hänen ilmeensä vakavoitui.

- Mutta kuule… vakavasti sanoen… yritä sinä säästyä jotenkin tältä… ei tää… ei tää oo ihmisen elämää… tiedäkkö, jos mulla olis vähän enemmän liikuntakykyä niin minä menisin ja hyppäisin parvekkeelta. Katos noita kahta tossa… ne on koko ajan remmeissä… kun ne ei hahmota missä ovat ja lähtevät sitten haahuilemaan. Ne ovat olleet noissa remmeissä koko sen ajan mitä minä olen täällä ollut. Ja vielä se on edessä minullakin. Kun aika ajoin kaikki tuppaa hämärtymään ja menemään niin kuin… no, sekaisin. Laittaisivat perkeleet sen remmin sitten kaulan ympärille ja nostaisivat kunnolla. Enhän minä enää paljoa painakaan… en kai hitto, jos sapuska jää kahteen lusikalliseen… silloin jos ei sukulaiset tule syöttämään… en minä arvannu silloin töitä tehdessä että me palataan takaisin jonnekin tsaarinajan sosiaaliturvaan… eli lapsilaumaan…

Mies hyvästeli kaverinsa ja läksi ajamaan kohti Reunansyrjää. Kortti hänellä vielä sentään oli. Seuraavassa lääkärintarkastuksessa sekin varmaan viedään. Mutta sen hän päätti, että tuohon keskityslaitokseen hän ei koskaan menisi.


Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028


Mies käveli hitaaseen tahtiin pihalta sisälle, otti olohuoneen kirjahyllystä viskipullon ja kaatoi lasiin tukevan moukun. Hän pyöräytti lasia hieman, nuuhkaisi hyvää aromia, kohotti lasia hieman ylöspäin ja lausui jonnekin kaukaisuuteen:

- Hyvän kaverin muistolle.

Sitten hän nautti viskinsä pieninä siemauksina. Takana olivat ne ajat jolloin paukut menivät ykkösellä. Mutta maku toimi edelleenkin. Mies käveli pukuhuoneeseen, otti jääkaapista oluen ja istahti lauteille. Niin… se kaveri sitten kuoli paria kuukautta myöhemmin. Keuhkokuume oli miehen vienyt. Ehkä niin oli parempi. Tai oikeastaan ihan varmasti oli. Kun elämä ei ollut enää etuoikeus vaan pitkitetty kärsimys. Silloin mies oli tehnyt päätöksensä siitä, että laitokseen hän ei mene rääkättäväksi. Täytyi selvittää, että oliko olemassa plan B. Jos ei, niin plan C löytyi aina.


Vuotta aikaisemmin, Radanvarsikaupungin vanhussosiaalitoimisto


Käytyään tapaamassa vanhaa hyvää kaveriaan vanhuskeskityslaitoksessa mies oli välittömästi ryhtynyt varaamaan aikaa sosiaalityöntekijälle. Aika tuli varsin nopeasti eli kahden ja puolen kuukauden päähän. Hän ei enää ajanut Radanvarsikaupunkiin autollaan, vaan hänet kyyditti omallaan eräs toinen hänen pitkäaikainen ystävänsä. Ystävä oli miestä kuusi vuotta nuorempi eli eläkeiässä jo itsekin. Hän oli toiminut pitkään Radanvarsikaupungissa lakimiehenä yksityisellä sektorilla ja oli menestynyt työssään varsin hyvin. Hän oli kuitenkin kyllästynyt työhönsä liittyvään kikkailuun ja muuttanut 58-vuotiaana vaimonsa kanssa Reunansyrjään jonne mies perusti pienimuotoisen notaari- ja lakiasiantoimiston sekä hänen vaimonsa puolestaan kirjanpitopalvelun.

Ystävä oli kertonut, että heidän ansionsa olivat muuton jälkeen pudonneet murto-osaan entisestä mutta se ei heitä haitannut. Rauhaton kaupunkielämä oli muuttunut ajan myötä heille vastenmieliseksi ja Reunansyrjässä he tunsivat olevansa heti kotonaan vaikkeivat olleet aikaisemmin täällä asuneetkaan. Paikalliset ihmiset ottivat hänet hyvin vastaan ja kutsuivat häntä Lakimieheksi. Sitä ei mielletty vittuiluksi, sillä Lakimiehen tiedettiin avustavan paikallisia ihmisiä tarvittaessa ilmaiseksikin. Vanhan miehen laskutkin hän oli viimeisen vuoden ajan hoitanut. Ei miehen ymmärrys vielä minnekään ollut kadonnut, mutta verkkopankin pikkutarkka piiperrys ei enää häneltä vaan kertakaikkiaan luonnistunut.

Vanhussosiaalitoimistossa hänet otti vastaan miellyttävä ja asiallinen 36-vuotias nainen. He kävivät läpi miehen tilannetta ja keskustelun kuluessa miehen pää alkoi painua tilanteen ankeuden selvitessä kaikessa tylyydessään. Hän totesi sosiaalityöntekijälle:

- Tuota… anskumä kertaan… että olenko kartalla ollenkaan. Korjatkaa te, jos menee vikaan.

- Sopii.

- Siis tilanne on se, että jos minä joudun tahi pääsen laitokseen, niin tarjolla on vain ja ainoastaan petipaikka vähintään kahdentoista hengen huoneessa?

- Kyllä. Valitettavasti.

- Ja jos minut sitten siihen laitokseen siirretään, niin sekä taloni että manttaalini siirtyy välittömästi Radanvarsikaupungin omistukseen? Korvaukseksi annettavasta niin sanotusta hoidosta?

- Valitettavasti sekin pitää paikkansa.

- Ja tämän hyvän lisäksi minä en saa eläkkeestäni kuin viisikymppiä taskurahaa kuussa.

- Ikävä kyllä näin on.

- Mutta minä ajattelin tänne tullessani, että tarjolla olis jonkunlaista palvelukotia. Semmoista tuettua asumista. Eikö niitä ole enää ollenkaan?

- Ei. Siis julkisella sektorilla ei. Yksityisellä on. Mutta julkinen sektori ei rahoita yksityisen palveluja, joten ne palvelut ovat tarjolla vain todella varakkaille.

- Mutta… nyt en ymmärrä… mihin ne palvelut ovat hävinneet? Kun verorasitus on koko ajan kumminkin vaan lisääntynyt? Jonnekinhan ne rahat menevät.

Nyt sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa. Sitten hän kohautti olkapäitään ja alkoi puhua. Aivan toisenlaisella äänellä kuin hetki sitten. Vaikutti siltä, että hän oli ravistanut viranhaltijan pois itsestään ja nyt puhui hän itse. Ihminen viran takana.

- Paskat… mitä näitä kiertelemään… minä olen joka tapauksessa viimeistä viikkoa näissä hommissa. Te kysyitte, että minne ne verorahat menevät. No, ne menevät kahteen pohjattomaan nieluun. Ensimmäinen nielu ovat Liittovaltion pakkosiirtolaiset. Kun Suomesta tuli virallisesti Euroopan Liittovaltion yksi hallintoalueista niin maastamme tuli samalla kaatopaikka. Tänne on tullut vuoden 2021 jälkeen jo neljäsataatuhatta uutta tulijaa. Joka ainoa pitää ruokkia, vaatettaa, asuttaa, antaa vielä käyttörahaakin ja tarjota sen perkeleen tulkki- ja puolestaloukkaantumispalvelut. Niille ja niitten lukuisalle jälkikasvulle. Eivät ne vanhusten palvelutalot, joitten perään kyselitte ole minnekään hävinneet. Ovat ne olemassa vieläkin. Sillä erotuksella, että niissä ei ole juurikaan vanhuksia. Eikä niissä puhuta suomea.

- Niin minä arvelinkin. Entäs se toinen nielu?

- Liittovaltion myötä jatkuvasti kasvava hallintokoneisto. Se kasvaa. Suorittava taho puolestaan vähenee. Siksi se kaverisikin, josta kerroit näki nälkää. Se näkyy tässäkin virastossa. Meille on tullut uusi tehtävänimike. Valvontakoordinaattori. Niitä on täällä sosiaalipuolella vaikka kuinka. Vanhuspuolella on omansa. Lastensuojelupuolella omansa. Toimeentulotukipuolella omansa. Ja yleishallinnossa useampikin plus sitten johtava valvontakoordinaattori, jonka päätösvalta menee yli sosiaalijohtajan.

- Mitä nuo koordinaattorit sitten tekevät?

- Käytännössä ne ovat sama asia kuin aikanaan Neuvostoliitossa politrukit. Ne valvovat poliittista luotettavuutta, puhuttua ja kirjoitettua kieltä että se on liturgian mukaista sekä pitävät yllä asiaan liittyviä projekteja ja koulusta jotka ovat pakollisia ja vievät aikaa muutenkin niin pirun kiireisestä aikataulusta.

- Ymmärrän. Ja jos siitä palataan taas minuun, niin vatvoi asiaa miten hyvänsä, niin minulle jää loppulaskussa jäljelle vain tuulen huuhtoma vanhan ja dementoituvan ukon perse.

- Nimenomaan se. Ja siksi minäkin olen saanut tarpeeksi näistä hommista. Tämä tyly litania ja nollan tarjoaminen on käyty läpi niin monen viehättävän vanhuksen kanssa, että olen alkanut tuntea itseni keskitysleirin kirjuriksi joka pistää ihmiset joko uuniin tai duuniin. Minulle riitti.

- Mitä aiotte sitten tehdä? Syöminenhän se pääelinkeino on teilläkin.

- Muutan mieheni kanssa Kainuuseen. Hän on sieltä kotoisin. Hänen vanhempansa ovat pitäneet mökkikylän ja osavuotisen kyläkaupan yhdistelmää mutta he ovat jäämässä eläkkeelle ja siirtävät toimintansa meille. Onhan siinä iso riski sinänsä. Mutta se on työtä. Eikä mitään hitaan kitumisen pakkosyöttämistä.

Mies nousi ja kätteli naista.

- Kiitos teille rehellisyydestänne. Toivotan teille kaikesta sydämestäni onnea ja menestystä siellä Kainuussa.

- Kiitos. Ja minä puolestani toivotan teille kaikkea hyvää. Ja olen niin kovin pahoillani, etten pysty tarjoamaan teille tämän enempää.

Mies käveli hissukseen Lakimiehen autoon ja totesi.

- No niin. Plan A meni perseelleen jo kun vaimo kuoli. Plan B meni puolestaan perseelleen hetki sitten. Tarttee ruveta suunnittelemaan Plan C:tä. Niin pitkään kun mulla jollain lailla järki juoksee. Jalka ei tosin paljon enää nouse. Autatko minua?

- Autan. Yhteiskunta nakkasi pitkät jo aikaa sitten. Mutta jos kaveri ei kaveria auta, ei jäljellä ole mitään.



Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028


Mies istui toiseksi ylimmällä lauteella ja heitteli löylyä pieninä ripauksina kiukaalle. Löylyä lusikalla… niinhän se sanoi se kapiainen silloin armeijassa. Ja pudotti sillä tekniikalla koko joukkueen lauteilta. Vai oliko se hänen isänsä joka kertoi tuon? Ja oliko se joukkue vai jaos? Omat ja vieraat muistot menivät jo sekaisin eikä mies enää oikein tuntenut itseään. Osa hänestä kuitenkin katsoi kaikkea tavallaan ulkopuolelta ja tajusi nykyhetken tilanteen ja sen toivottomuuden tarkasti. Se osa oli ehkä jäljellä oleva pala hänen ominta sieluaan. Sitä, mitä hiljalleen etenevä sisäinen vihollinen ei ollut vielä sotkenut hajanaisten kuvien sekavaksi ja kokoamattomaksi mosaiikiksi. Se viimeinen, jäljelle jäänyt osa oli päättänyt pitää tuon lauteilla istuvan miehen hallussaan loppuun saakka.

Mies otti hörpyn oluestaan. Kuluneena vuonna hänen kuntonsa oli heikentynyt selvästi ja hän ymmärsi, ettei jaksaisi asua talossa yksinään enää seuraavaa vuotta. Siispä oli tehtävä tiettyjä valmisteluja. Lakimies oli käyttänyt häntä UniBankin lähimmässä konttorissa Naakkamossa. Tosin hän itsepintaisesti sanoi sitä vielä Osuuspankiksi. Oman erillisen säästötilin tyhjentäminen ja käteiseksi muuttaminen ei ollut helppoa. Olihan jäljellä kuitenkin vielä kaikkiaan noin 42.000 euroa. Mies ja hänen edesmennyt vaimonsa olivat olleet säästäväisiä koko ikänsä ja vaikka he avustivat lapsiaan, niin sukanvarteen oli jäänyt silti. Varsinkin sitten, kun lapsista tuli aikuisia eivätkä he enää suostuneet ottamaan vastaan mitään. He olivat perineet vanhempiensa asenteen, että aikuisen tulee pärjätä omillaan ja jokainen sukupolvi ryypätköön omiaan.

Pankkivirkailija oli kovasti ystävällinen mutta asiaan liittyvät protokollat olivat tuskastuttavan monimutkaisia. Eihän se nyt kertakaikkiaan sopinut, että ihminen otti itselleen periaatteessa omat mutta tosiasiassa pankille, markkinoille ja liittovaltiolle kuuluvat rahansa ja vielä käteisenä. Sen vuoksi täytettiin lanketti toisensa perään ja mies oli tuskastunut:

- Ymmärrän kyllä, että pankki ei halua tukea mitään rikollista toimintaa, mutta kun katsotte sekä henkilötunnustani ja eritoten siinä olevaa vuosilukua, rujoa lärviäni ja kumaraa ruumistani niin saatatte ehkä hahmottaa, että minä en ole huumekauppias, en terroristi enkä muukaan rikollinen rahojaan tiskaamassa. En surffilla, en mäntysuovalla enkä muutenkaan. Minä olen vanha ja pikkuhiljaa höperöityvä mies, mutta olen silti täysivaltainen Suomen - vai mikä perkeleen Neuropa se nyt nykyisin olikaan - kansalainen ja minua ei ole ainakaan vielä asetettu holhouksenalaiseksi. Ja lienee selvää, ettei tuollaisilla rahoilla muutenkaan mitään gangsteriliigaa pyöritetä. Niin että jospa nuori neiti nyt latoisi ne riikintaalerit pöytään, niin minä pääsen tekemään jotain yhteiskuntaa hyödyttävää. Niin kuin vaikka kuolemaan pois. Sitähän minulta tämä uusi uljas yhteiskunta lähinnä haluaa.

Lopulta rahannostosessio saatiin suoritettua ja Reunansyrjässä, Lakimiehen pienessä toimistossa mies antoi hänelle toimeksiannon:

- Laitat 20.000 euroa kumpaankin kirjekuoreen ja pistät kassakaappiisi. Kun minusta aika jättää, annat kuoren kummallekin lapselleni. Ei pääse valtio tai se helvetin liittohärpäke nussimaan siitä välistä jyvääkään. Se kaksi tonnia mitä jää, otat itsellesi. Onhan niitä kuluja kumminkin. Sinä olet auttanut minua sen verran paljon muutenkin, että joudat saamaan siitä edes pienen korvauksen. Äläkä edes rupea mutisemaan, että et halua niitä. Kyllä minä sen tiedän. Minä itse pärjään sillä vähällä mitä mulle tulee eläkettä. Tuo lähikauppa tuossa vieressä on vielä toiminnassa ja sinne minä uskallan ajaa autolla. Minä en paljoa tarvitse ja  sieltä kaupasta sen tarvittavan löytää. Ruvetaanpa sitten laatimaan varsinaista testamenttia. Minä tunnen, että kuntoni heikkenee ja pian on sen aika.

Testamentti oli nopeasti tehty. Talo ja muut rakennukset sekä tontti testamentattaisiin Reunansyrjän Vapaapalokunnalle sammutusharjoituksia varten. Tontin VPK voisi joko pitää, myydä tai lahjoittaa halunsa mukaan. Mies oli jutellut lastensa kanssa ja kumpikaan heistä ei halunnut taloa itselleen. Sitä tuskin saataisiin myytyä ja sen ylläpitokustannukset lämmityksineen tulisivat turhan korkeiksi. White Flight oli kyllä alkanut suurista kaupungeista pienempiin, mutta erityisesti liikkeellä olivat eläkeläiset ja he halusivat lähinnä rivitaloasuntoja. Nuoremmille perheille Reunansyrjä oli taas liian kaukana, eikä sieltä löytynyt töitä muillekaan. Aseensa mies testamenttasi pojalleen, jos hän vaikka jollain ihmeellä sattuisi saamaan niille luvat ja autonsa tyttärelleen. Saattoi tosin olla, että viranomaiset kävisivät nappaamassa ne välistä itselleen. Irtaimistosta mies oli ilmoittanut, että voitte tulla hakemaan mitä haluatte. Koska tahansa. Tavaralla ei ollut hänelle enää merkitystä.

Valmistelut oltiin tehty. Nyt miehen ei tarvitsi kuin odottaa sitä pistettä, jolloin kunto menisi liian heikoksi. Ja nythän se oli tullut. Lääkäri Reunansyrjässä oli tehnyt sen selväksi. Mies heitti vielä hieman löylyä ja läksi jälleen oluttölkin kanssa pihalle vilvoittautumaan.


Radanvarsikaupungissa, kaksi päivää aikaisemmin


- Oletteko nyt aivan varma? Te viette kuulkaa minulta liikkumisen mahdollisuuden ja sitä myötä elämän edellytykset.

Lääkäri katsoi miestä pöytänsä takaa vaivautuneena ja vastasi:

- Ei tässä valitettavasti ole muuta vaihtoehtoa. Teidän kuntonne on mennyt sen verran paljon huonompaan suuntaan, että minun on valitettavasti ilmoitettava poliisille, että te ette voi enää ajaa autoa.

- Kotoani ei ole kyläkauppaan kuin kaksi kilometriä. Tiellä on hyvin vähän liikennettä. Nopeusrajoituskin on vain kuusikymppiä ja minä olen ajanut neljääkymppiä. Enkä minä sitä reittiä unohda vaikka lähimuisti pahasti pätkiikin. En minä vaaraksi kenellekään ole. Missään muualla minulla ei ole tarvetta ajella. Sen sijaan jalkamiehenä minulle olisi ihan sama vaikka se kauppa olisi kahdentuhannen kilometrin päässä. Ei minusta sellaista matkaa ole kulkemaan.

- Valitettavasti minulla ei ole muuta mahdollisuutta. Olen pahoillani. Lääkärinä minua sitoo tietyt määräykset. Niistä en voi luistaa. En millään.

- Jaahah. No. Se siitä. Tää sessio oli varmaan sitten tässä.

Mies nousi ja läksi kävelemään kohti ovea. Lääkäri nousi ja jatkoi:

- Mutta… me emme ole käyneet läpi vielä kaikkia tuloksia ja hoidon jatkamista.

- Ei niillä ole enää merkitystä.

- Tuota… sen ajokortin lisäksi minun on ilmoitettava poliisille eräästä toisestakin asiasta.

- Joo joo. Tiedän. Hyvästi.

Keskussairaalan käytävällä odotti Lakimies ja kysyi, kuinka meni. Mies totesi vaan, että lääkäri antoi sitten lopullisen hoidon. Miehet kulkivat autolle hiljaisuuden vallitessa. Vasta autossa mies jatkoi puhumistaan:

- Aseetkin se pistää poliisit viemään. Ei silti, että minä enää metsällä kävisin, mutta minun ne on kumminkin. Ryöstö on ryöstö vaikka sen tekisi kiiltävänappisetkin. Uskotko muuten huviksesi että jos mulla kroppa toimisi vähän paremmin, niin minäkin menisin ja tekisin Mustan Pekan?

- Uskon. Ja ymmärtäisin ratkaisusi.

Musta Pekka oli termi, joka oli muutaman viime vuoden aikana yleistynyt kielenkäytössä uudessa merkityksessä. Se tarkoitti sitä, että joku kuolemansairas vanhus päätti hankkia itselleen parempaa hoitoa kuin mitä vanhustenhuollon kautta sai ja tuumasi samalla tekevänsä yleishyödyllisen teon. Niinpä hän meni, etsi jonkun raiskaukseen, ryöstöön tai pahoinpitelyyn syyllistyneen uussuomalaisen ja ampui hänet tylysti. Yleensähän ne liikkuivat porukalla ja jos joku muusta porukasta pyrki vanhuksen kimppuun, niin hengestään pääsi hänkin. Sen jälkeen vanhus soitti hätänumeroon ja ilmoitti murhanneensa x kappaletta etnoja ja tunnustavansa tekonsa välittömästi. Näitä Mustia Pekkoja oli tapahtunut jo toistakymmentä kertaa. Nykyisin etnot siirtyivät kaiken varalta kadun toiselle puolelle kun näkivät suomalaisen vanhuksen.

Oikeudella ei ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin tuomita syytetty yhdestä tai useammasta harkitusta murhasta elinkautiseen. Vaikka syytetty olisi tuomittu vankimielisairaalaan, hän olisi silti kyseisen hurmeisen korttipelin voittaja. Vankilassa niin ruoka, lääkinnällinen hoito ja palvelu yleensäkin oli parempi kuin vanhuskeskityslaitoksissa. Itse asiassa Reunansyrjässäkin oltiin tehty Musta Pekka. Liimataisen Helvi, 82-vuotias vanhus asui vielä kotonaan. Hänkin oli lopulta oppinut laittamaan ovensa lukkoon sillä etnojengit kiersivät aika ajoin Reunansyrjässäkin etsimässä helppoja ryöstettäviä. Helvilläkin tilanne oli se, että hän ei pärjäisi yksin kotonaan enää täyttä vuottakaan mutta silti hän yritti sinnitellä, sillä vanhuslaitoksiin ei kukaan täysjärkinen halunnut.

Eräs etnojengi oli tehnyt hänelle palveluksen. Helvi oli jo eräänä iltana käymässä pitkälleen, kun hän kuuli että pihaan ajoi auto. Hän ei ollut odottanut vieraita ja sen vuoksi hänen epäilyksensä heräsi. Kun ulko-oven takaa kuului vieraskielistä puheensorinaa, asia varmistui. Helvillä ei mennyt sormi suuhun. Hänellä oli yöpöydän laatikossa miesvainaaltaan jäänyt pienoisrevolveri jonka rulla oli täyteen ladattu. Helvi laittoi rollaattorinsa tylysti makuuhuoneen oven eteen, asettui polvilleen ja otti revolverille rollaattorista tukea.

Murtautujat särkivät ikkunan ja tulivat naureskellen sisään. Kolme varsin tummapintaista miestä. Makuuhuoneen ovi oli sellaisessa kulmassa etteivät miehet nähneet Helviä ennen kuin oli liian myöhäistä. Helvillä jalat eivät oikein tahtoneet kantaa, mutta käsi oli vielä varsin vakaa. Viiden laukauksen jälkeen miehet makasivat verisinä maassa. Helvi ei jättänyt mitään sattuman varaan. Rullassa oli yhdeksän patruunaa ja hän käytti niistä vielä kolme. Sitten hän soitti hätänumeroon ja ilmoitti että tulkaapas hakemaan rasistisella motiivilla toiminut kolmoismurhaaja talteen. Helvi istui nykyisin elinkautistaan Hämeenlinnan vankilassa, kertoi viihtyvänsä ja kehui vankilan henkilökuntaa oikein ammattitaitoiseksi ja mukavaksi.

Mutta selvää oli, ettei Lakimiehen vieressä penkillä istuva vanha mies enää kykenisi moiseen ellei kävisi juuri niin, että joku porukka pyrkisi suoraa taloon sisälle. Mies kysyi Lakimieheltä väsyneellä äänellä:

- Kuule… kuinka tässä näin pääsi käymään? Miten tää maa meni tämmöseksi? Miksei pantu hanttiin aikanaan?

- Jaa-a… no, panihan ne persut hanttiin kovastikin. Sen jälkeen kun niistä tuli oikeasti kansallismielinen puolue. Mutta sekään ei riittänyt. Viimeisissä vaaleissa ne sai kumminkin 42 pinnaa äänistä mutta kun nuo muut puolueenketkut tekivät sen yhteisen vaaliorganisaationsa niin sekään ei riitä.

2020-luvun alussa liittovaltiota kannattavat puolueet eli siis kaikki muut merkittävät puolueet paitsi perussuomalaiset olivat huomanneet, että persujen kannatus kasvoi hälyttävästi. Siksi ne olivat perustaneet yhteisen vaaliorganisaation Suomen Kansan Federalistisen Liiton SKFL:n. Vaikka persuilla olikin 42 pinnan potti se jäi silti vielä alle puolen. Ja muutamaa vuotta myöhemmin asia muuttui merkityksettömäksi sillä Suomen eduskunta lakkautettiin ja se muutettiin Liittovaltion hallintoaluevirastoksi joka miehitettiin federaation nimittämillä virkahenkilöillä.

Mies tuhahti ja vastasi:

- Kyllähän minä tuon tiedän. En minä sitä tarkoittanut. Miksi ei pantu kunnolla hanttiin? Kaivettu talikot ja kirveet, saatana ja pantu nuijasodan malliin.

- Sitä minäkin olen miettinyt. Kai meistä ei vaan enää ollut siihen. Me elettiin ja kasvettiin sosialidemokraattisessa puhkiselitetyssä, läpilässytetyssä ja ylianalysoidussa naisille sävelletyssä Suomessa ja meistä tuli pelkkää puhetta itsekin. Tappajageeni vietiin pois, annettiin tilalle pullaa ja nyt se pullakin on otettu pois. Voi olla, että viime ja tällä vuosikymmenellä syntyneet sen geenin vielä itsestään löytävät. Ja silloin jälki voi olla rumaa. Tätä häpeäntilaa kun ei enää pelkällä puheella korjata.

- Olet varmaan oikeassa. Viitsitkö vielä jeesata minua vähän siellä kotona?

- Viitsin. Ja taidan arvata mistä on kysymys. Sillä voi olla kiire. Tinanapit tulee kotiisi viimeistään huomenna.

Poliisit tulivat jo samana iltana, vähän sen jälkeen kun Lakimies oli lähtenyt kotiinsa. Yksi partio sentään riitti. Lääkäri oli ottanut poliisiin yhteyttä varmaan saman tien. Varmaankin Musta Pekka-ilmiöstä johtuen sairailta vanhuksilta otettiin aseet pois hyvin herkästi. Mies istui valmiiksi ulkona iltakahviaan hiljaa siemaillen. Poliisiauto ajoi pihalle, pysähtyi, ovet avautuivat ja poliisit alkoivat toimittaa asiaansa:

- Tuota… iltaa… meillä kun on semmonen määräys että teidän pitäisi luovuttaa meille sekä autonne että aseenne.

Miehellä oli auton avaimet taskussaan. Hän heitti ne konstaapelille ja totesi:

- Olkaapa niin hyvät. Asekaappi on tuolla eteisessä. Talon ovi on auki.

Poliisit astuivat sisään ja hetken kuluttua takaisin ulos.

- Totanoin… kun se kaappi on lukossa.

- Niin on. Ja pysyykin. Avain sattui katkeamaan lukkoon eikä vara-avainta ole. Siellä on muuten sitten pyssyjen lisäksi vielä aika paljon patruunoita ja viisi kiloa dynamiittia. Niin että kehottaisin noudattamaan varovaisuutta sen avaamisessa. Se, miten te saatte tuon kaapin köijättyä ulos on teidän ongelmanne, ei minun. Yleensä ryöstettävän ei tarvitse auttaa ryöstäjää ryöstön suorittamisessa eikä minusta olisi siinä juuri apuakaan sillä sairastan parkinsonin tautia. Minkä se lääkärinperkele varmaan teki teille hyvin selväksi.

Poliisit eivät nähtävästi olleet ensimmäistä kertaa tämäntyyppistä pappia kyydissä sillä he kävivät partioautosta kippikärryt joihin oli asennettu jonkunlaiset pehmusteet ja kiinnitysliinat. Niitten kanssa he sitten ähelsivät painavan asekaapin autoonsa. Mies kysyi, että lähteekö hän mukaan virkavallalle vittuilusta. Toinen poliiseista totesi että ei tarvitse. Sanoi vielä että pahoittelemme häiriötä ja hyvää illanjatkoa. Sitten toinen poliiseista hyppäsi koppiautoon, toinen vanhan miehen autoon, molemmat käynnistivät moottorit ja poistuivat paikalta.

Asekaappi oli fiksattu lakimiehen kanssa heti kun miehen kotiin oltiin saavuttu. Lakimies oli tuonut pari kymmenen kilon hiekkasäkkiä jotka pantiin kaappiin mausteeksi, Sitten mies antoi Lakimiehelle kaksi asetta mukaansa. Toinen oli vanha yksipiippuinen Baikal IJ 18-haulikko, ensimmäinen ase joka hänellä oli koskaan ollut ja toinen - jonka mies haki yöpöytänsä laatikosta - oli miehen aikanaan hankkima laiton CZ 52-pistooli. Mukaan hän antoi pari rasiaa patruunoita ja evästyksen:

- Tuon pistoolin saat pitää. Tiedä vaikka sille tulisi tarvetta. Mutta tuo haulikko huomenna tänne takaisin. Nuo muut aseet saa poliisi viedä. Mutta myyntiin ne eivät niitä laita. Sen verran minä kiusaa vielä teen.

Sitten mies pyysi Lakimiestä irrottamaan kahdesta kaapissa olevasta kivääristä lukot sekä kaksipiippuisesta haulikosta etutukin.

- Heitä nuo lukot jonnekin jorpakkoon. Etutukin voit vaikka polttaa saunan pesässä. Ja jospa viimeistellään urakka.

Lakimies sulki asekaapin oven, irrotti avaimen, suihautti lukkoon hieman pikaliimaa ja työnsi sitten avaimen takaisin ennen kuin liima ehti jähmettyä. Sitten hän löi vasaralla avaimen juuresta poikki.

- Kiitos sinulle, ystäväni. Sinun varmaan kannattaa nyt lähteä ennen kuin sheriffit tulevat. Ei niitten tarvitse nähdä sinua. Minä soitan sulle huomenna kun voit tulla uudestaan. Tarvitsen vielä kertaalleen apuasi.


Reunansyrjässä, 14. heinäkuuta vuonna 2028


Mies oli tullut pihalta vielä kertaalleen löylyyn ja joi siinä kiireettä vielä yhden oluen. Sitten hän huuhteli itsensä suihkun alla. Sen tarkempia pesuja tässä ei enää tarvittu. Itseään kuivaten mies käveli hiljaa makuuhuoneeseensa, johon hän oli laittanut valmiiksi vaatteet. Alushousut, valkoinen kauluspaita, tumma puku ja kravatti. Jalkoihin sukat ja parhaat kengät. Raihnaisen ruumiin kanssa pukeutuminen oli hidasta mutta mihinkäs hänellä kiire oli. Pukeuduttuaan hän tuumi, että nyt oli aika vielä yhden viskin. Sen hän joi olohuoneessa katsellen vaimonsa ja lastensa valokuvia.

Takaisin makuuhuoneeseen, jonne hän oli aikanaan rakentanut kätevän salalokeron. Sinne olisi mahtunut useampikin ase, mutta nyt siellä oli vain Lakimiehen palauttama yksipiippuinen haulikko. Lakimies oli vanhan miehen pyynnöstä sahannut sen piipun eilen illalla lyhyeksi. Hän oli kysynyt vielä kerran:

- Oletko aivan varma? Me voisimme auttaa. Parhaamme mukaan. Ja varmaan moni muukin.

- Minun auttamiseni muuttuisi hyvin pian kokopäiväiseksi työksi. En minä sitä taakkaa halua kenellekään. Enkä kestäisi sitä itsekään. Oikeastaan ainoa asia joka minulle on jäänyt jäljelle, on ylpeyteni. Ja sitä en halua menettää. Jos menetän sen, minulle ei jää enää mitään.

Lakimies näki miehen katseesta, että asiasta oli turha keskustella. Niinpä hän ojensi kätensä ja sanoi:

- Kiitos kaikesta, ystäväni. On ollut ilo ja kunnia tuntea sinut.

- Kiitos myös sinulle. Olet miehistä parhain ja toivon sinulle ja vaimollesi onnellista vanhuutta. Onnellisempaa kuin minulle. Soitan vielä huomenna sinulle, niin kuin sovittiin.

Lakimies oli poistunut autollaan ja hänen hartiansa näyttivät nytkähtelevän. Nyt, vuorokautta myöhemmin ei vanhalla miehellä ollut enää tunnekuohua. Hän tunsi olevansa jo pois tästä maailmasta. Se viimeinen vaihe oli vain vielä tehtävä. Hän istahti pihakuusen vierellä olevaan pihakeinuun, laittoi haulikon vierelleen ja kaivoi povitaskusta panoksen. Vanhan haulikon piippu aukesi kevyesti. Hän muisti, kuinka jäykkä se oli ollut silloin aikanaan kun hän oli viisitoistavuotiaana sen saanut. Kuinka innoissaan hän olikaan siitä ollut.

Vielä yksi kännykkäsoitto Lakimiehelle:

- Jos tulet puolen tunnin päästä niin kuin sovittiin.

- Minä tulen. Hyvästi, ystävä.

- Hyvästi, ystävä.

Mies laittoi puhelimen viereensä penkille, laittoi panoksen piippuun, loksautti piipun kiinni ja poisti varmistimen. Hän katsoi vielä hetkisen vieressään olevaa pihakuusta, jonka juurella olivat hänen vaimonsa viimeiset jäännökset. Hän näki vielä silmissään vaimonsa hymyilevät kasvot, joita hän niin paljon kaipasi. Sitten hän käänsi katseensa jälleen eteenpäin, laittoi piipun leukansa alle, sulki silmänsä ja painoi liipaisinta.

Puolta tuntia myöhemmin Lakimies ajoi pihalle. Vanha mies oli jättänyt pihakeinun penkille laskostettuna pressun. Lakimies levitti sen ja peitti vanhan ystävänsä ruumiin. Sen jälkeen hän soitti hätänumeroon ja kertoi yhden suomalaisen tarinan saavuttaneen päätepisteensä.


Reunansyrjässä, 28. heinäkuuta vuonna 2028


Lakimies istui oman rantasaunansa kuistilla ruumis äsken otetuista kovista löylyistä höyryten ja joi olutta. Hän oli asunut tässä talviasuttavassa kesämökissä vaimonsa kanssa siitä asti, kun he olivat muuttaneet tänne. Yleensä hän saunoi vaimonsa kanssa kahdestaan mutta nyt vaimo ymmärsi, että mies halusi olla ja humaltua yksin. Lakimies oli aikaisemmin päivällä saanut lunastettua kaikki lupauksensa vanhalle ystävälleen. Hänen tuhkansa oli haudattu saman pihakuusen juurelle missä hänen vaimonsakin oli. Sovitut kirjekuoret oltiin luovutettu lapsille. Perunkirjoitus oli hoidettu ja talo sekä tilukset luovutettu vapaapalokunnalle.

Lakimies ymmärsi vanhan ystävänsä ratkaisun, vaikka hänen mielensä valtasi suuri suru. Hänestä tuntui siltä, ettei hän ollut haudannut ainoastaan ystäväänsä, vaan palan vanhaa Suomea. Sitä Suomea, jossa hänkin oli kasvanut ja joka jossain vaiheessa oli muuttunut irvokkaaksi ja vääristyneeksi peilikuvaksi itsestään. Hänen päässään pyöri paljon kysymyksiä, mutta päällimmäiseksi nousi jatkuvasti muutama.

Olisiko tämä kaikki voitu välttää?

Missä vaiheessa se olisi pitänyt viimeistään tehdä?

Ja missä vaiheessa ylitettiin se viimeinen piste, jonka jälkeen kaikki oli menetetty?

Lakimies tyhjensi tölkkinsä, otti uuden ja meni jälleen löylyyn. Ovi narahti kiinni mennessään ja kuisti jäi hiljaiseksi. Yksinäinen korppi istui läheisen männyn latvassa mutta sekään ei päästänyt ääntäkään. Ehkä sekin ymmärsi Lakimiehen yhtä ihmistä suuremman surun. Ei sitä parannut raakkua.


39 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kiitos.
Ei jätä kylmäksi nämä.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Hienosti kirjoitettu surullinen todeksi jo tuleva kertomus.

"Olisiko tämä kaikki voitu välttää?"

Kysyin saman kysymyksen Saksassa opiskelleelta ystävältäni, jolta tivasin miksi Saksan kansa ei noussut Hitleriä vastaan, etenkään keskitysleirien ja polttouunien jo toimiessa. Hän vastasi: ei Saksan kansa tiennyt. En jatkanut keskustelua.

Jos kertomasi todeksi tulevan tarinan jälkeen totalitaarinen kansantuhoon johtava järjestelmä romahtaa, varmastikin em. kysymys taas toistetaan. Ja vastaus on: ei Suomen kansa tiennyt.

Eli: miten saataisiin Suomen kansa tietämään. Eli uskomaan jo nyt nähtävissä olevan totuuden? Ja alkaa olla kiire.



intrigööri kirjoitti...

Tämä on koskettava ja hyvin kirjoitettu tarina illan hämärästä. On vaikea sanoa, mitkä kaikki asiat Suomessa on pilattu niin, että vanhukset ja jopa joskus lapset päättävät ottaa elämästä lähdöt. Vanhojen ihmisten säilyttämöihin ei kukaan halua joutua nykyisinkään. Ehkä pienen hyvinvointimaan turvallisia perusrakenteita tuhottiin 90-luvun lamassa ja sen jälkeen niin rumasti, ettei paluuta enää ole?
Eläkeläisiä syyllistetään jo nyt, ihme kyllä, myös keski-ikäisten joukosta, vaikka aika raksuttaa jokaiselle. No, onhan meissä naurisniiloissa nuoremmille ja etenkin ihastuttavalle vieraselättien armeijalle rasitetta kerrakseen. Jospa armopillerien jakelu vielä pelastaa? Älyttömän isoiksi paisutetut eläkerahastot eivät tietenkään ole eläkeläisiä varten.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, Veijo Hoikalle ja Intrigöörille & kiitos kommenteistanne. Osa kirjoituksen tapahtumista siis ovat jo nykypäivää.

Ano: Lämmin kiitos.

Veijo: Kas kysyitpä pahan. Suomen ja silloisen Saksan tilanteissa on vielä se ero, että silloin valtansa alussa natsit pystyivät tarjoamaan saksalaisille työtä ja talouskasvua. Keskitysleirit pidettiin piilossa. Meillä taas tarjolla on lamaa ja työttömyyttä eikä monikultturismin seuraukset todellakaan ole piilossa. Mistä päästäänkin sitten seuraavaan kysymykseen: entäs jos tiedetään, muttei välitetä?

Intrigööri: Kiitokset sinullekin. Jotain perusteellista siinä 1990-luvun alussa särkyi. Kekkonen pani aikanaan pystyyn hätätilahallituksen kun Suomessa oli 60.000 työtöntä. Ja luulen, että jos silloin olisi ollut kilometrin mittaisia leipäjonoja niin heppu olisi varmaankin julistanut sotatilan. Nyt on vain utopia, sen ikonit ja federalismi. Suomalaiset ovat vaan kadonneet jonnekin. Ainakin eliitin ajatuksista. Eikä eliitti tajua sitä, että suomalaiset tätä infraa kumminkin pyörittävät. Ehkä he ansitsisivat siitä edes pienen kiitoksen eläkkeellä ollessaan.

Nimetön kirjoitti...

Itselläni on jo jonkin aikaa ollut ajatuksena tehdä tuon vanhan miehen teko, ei tosin haulikolla, mutta muulla tavoin. Johtuen siitä millainen on vanhusten kohtalo tässä maassa, jos ei itse pysty enää itsestään huolehtimaan. "peikunnallae" on asiasta kautta rantain vihjaillut moisesta mahdollisuudesta, että en lähde mihinkään vanhusvarastoon toisten käänneltäväksi paskavaipoissa makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Tämä sinun Yrjö juttusi sai minut entistä vakkuuttuneemmaksi suunnitelmani täytäntöön panosta. Aika ja paikka selviävät joskus tulevaisuudessa. Kiitos siitä.
Huru-ukko

WhiteHunter kirjoitti...

Hienosti kirjoitettu, vaikkakin hyvin surullinen kuvaus vanhuudesta ja yhteiskunnastamme. Ystävyys on tärkeää ja se voi auttaa aina pahimman yli.

Täytyy vain toivoa että omat vanhemmat ja muut tuntemani ihmiset saa lähteä kerralla "saappaat jalassa".

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle ja WhiteHunterille & kiitos kommenteistanne.

Huru-ukko: Minä en tietysti kehota ketään tappamaan itseään, mutta samalla lailla ajattelen minäkin. Minä en aio jäädä sängyssä makaavaksi käänneltäväksi pölkyksi. Yleensäkin olemme menossa siihen suuntaan, että suomalainen vanhus on valtiovallan näkövinkkelistä hyödytöntä ja tuottamatonta kappaletavaraa, jonka tulisi kuolla pois tuhlaamasta sairaanhoitovaroja. Niitä varoja, joita se vanhus oli aikanaan ansaitsemassa ja jota nuorempi polvi jakaa oman utopiansa mukaisesti.

WhiteHunter: Kiitokset. Ystävistä kannattaa pitää aina kiinni.

Lemminkäinen kirjoitti...

Siinä vaiheessa kaikki on mennyt vituralleen, kun EU saa aikaan yhteisverotuksen. Sodan 3 kriteeriä ovat: Talous, valta ja alueet. Tällä hetkellä Suomi on EU:n "provinssialue", missä EU jo kayttää valtaa, lainsäädäntö mm. Kun yhteisverotus on runnottu läpi, niin EU (Bryssel) vahvistaa kuristusotetta provinssialueestaan ja silloin EU on voittanut "sodan". Suomella ei ole enää mitään sanomista mihinkään, kun taloudellinen valta on siirretty kokonaan Brysseliin. Kun Rooma levisi aikoinaan Euroopassa "barbaarien" alueille, niin barbaarit katselivat touhua aikansa kyselyaukot levällään ja tumput suorina, kunnes päättivät ottaa alueet takaisin barbaarien omistukseen. Tämän päivä barbaareja ovat mm. Englanti, Puola ja Unkari. Toivottavasti "barbarismi" herää myös Suomessa siihen mittaan, että jotain pitäis tehrä tilalta jotain myös tehdään.

Ironmistress kirjoitti...

Laskuvarjohypyssä on se hyvä puoli harrastuksena, että siinä häviää toisaalta kuolemanpelko ja toisaalta korkeanpaikankammo täydellisesti.

Niinpä siinä vaiheessa, jos kuuppa ja/tai kroppa alkaa pettämään, niin ruukinmatruuna aikoo kiivetä jonnekin korkealle, suunnata katseen horisonttiin, hypätä ja ottaa stabiilin asennon sekä nauttia vapaapudotuksesta vielä viimeisen kerran.

Krypta kirjoitti...

Kiitos hienosta tarinasta. Nestuukit olivat tarpeen. Valitettavasti tuo 1990-alun lama tuhosi vanhustenhoidon täydellisesti, sillä se juustohöylä veti paksut siivut kaikkialta. Tämän lisäksi tuli mielisairaanhoitolain muutos, joka johti siihen, että holistit vievät paikoista leijonan osan. Esimerkiksi oma entinen osasto: 24 paikkaa, joista 12 oli holisteilla ja 5 holistia/nistiä odottamassa vankilatuomion täytäntöönpanoa, kun muutakaan paikkaa ei ollut. Montako jäi vanhuksille?

Mielisairaalapaikkoja on lakkautettu samaan tahtiin kuin vanhainkotejakin. Nyt molempia ryhmiä yritetään hoitaa kotona ja erittäin huonoin seurauksin. Itselläni on elvytys kielto ja jos erittäin huonot kortit tulee, niin aikanaan löysin kaksi (lyhyt- ja pitkävaikutteinen) täyttä ruiskua insuliinia neuloineen, niin B suunnitelmakin on.

Veijo Hoikka kirjoitti...

Ype.
Keskitysleirit pidettiin piilossa? Saksalaiset eivät ihmetelleet mihin tähtihihat katosivat, niitä oli sentään joku miljoona. Kristalliyö. Grillivartaiden loputon tuoksu? Varsovan ja muiden kaupunkien no-go-zonet. Saksalaisiahan pidettiin yli-ihmìsinä, vaan olivat sitten ehkä vain hieman huonoja huomioijia. Aivan kuten suuri osa Suomen kansaa tällä hetkellä. En usko, katseet käännetään toisaalle, kuulo on käännetty vain ylen aaltopituudelle. Ja hillotolppa, vaikka pienempikin...

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...

Omaa kroppaani en jätä paskoihin / paskoille makaamaan. Valmiudet on... Hyvä kirjoitus, pari tippaakin vielä näppäimistölle tirautin.

On se kyllä yhtä persettä tuo murjaanien maahantuonti; siitähän nämä kaikki "kestävyysvajeet" sun muut hienostelukikkailutermit viime kädessä johtuvat.

Tosiaan, ajatus Mustasta Pekasta on käypä ja nimenomaan näin mettänkorvessa asuvaiselle!!!

Jani Alander kirjoitti...

Persujen lehdessä hyvä juttu: https://www.suomenuutiset.fi/vastaanottokeskuksessa-tyoskenteleva-opettaja-turvapaikkajarjestelma-perustuu-valheelle-tulijat-pitavat-meita-holmoina/

Qroquius Kad kirjoitti...

NSDAP:n Ala-Saksin Gauleiter Karl Hanke vannotti loppuvuodesta 1944 hyvää ystäväänsä varusteluministeri Albert Speeriä olemaan käymättä Auschwitzissa mistään syystä. Hän nimittäin oli käynyt ja nähnyt sellaista mitä ei saisi kuvailla ja jota ei edes pystyisi kuvailemaan.

Reichsführer-SS:änäkin muutaman päivän Himmlerin erottamisen jälkeen vaikuttaa ehtinyt Hanke oli niin korkeassa asemassa natsihierarkiassa, että varmasti tiesi holokaustista. Niinpä vain sen käytännön totetutuksen todistaminen tuli hänelle hirveänä järkytyksenä. Hänen korkealle esimiehelleen Himmmlerille kävi vähän samaan tapaan, kun hän 15.8.1941 Minskissä vieraillessaan halusi nähdä, miten se Einsatz-Aktion oikein suoritetaan.

Einsatzgruppe B:n komentaja Arthur Nebe tarjoili hänelle 100 juutalaisen näyteteloituksen. Kun ensimmäinen yhteislaukaus mäjähti, Himmler horjui ja oli vähällä lyyhistyä kuin lapamato. Kun toisella yhteislaukauksella kaksi uhria jäi pystyyn, ratkesi hän huutamaan niin kauheasti, että häntä piti jälkeenpäin hieman nuhdella.

1990-luvun lama oli monessa suhteessa nykyisen katastrofin alkusoittoa. Kun maassa oli puoli miljoonaa työtöntä, jokainen suomalainen tunsi henkilökohtaisesti jonkun, jonka on elettävä sosiaaliturvan varassa. Sen myötä asiaan liittynyt häpeästigma katosi. Tilanteen jatkuessa yhä useampi suomalainen alkoi kokea sosiaaliturvan turvaverkon sijasta riippumatoksi, johon voi käydä loikomaan ja kutsua muitakin keralleen.

Suuri, ellei peräti suurin osa suomalaisista on nyt kuin Karl Hanke ennen visiittiä Auschwitzissa. He tietävät kyllä totuuden maahantunkeutumisesta valemedian propagandan takaa, mutta eivät silti kykene hahmottamaan sen ruman todellisuuden kokonaiskuvaa. Pelkäänpä pahoin, että ratkaiseva luku on taas puoli miljoonaa.

Kun maassa on se luku arabi-, afgaani- ja afromuslimeja, tuntee jokainen suomalainen henkilökohtaisesti jonkun, joka on joutunut heidän väkivalta- ja seksuaalirikostensa uhriksi. Sitten onkin jo liian myöhäistä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Lemminkäiselle, Ruukinmatruunalle, Kryptalle, Veijo Hoikalle, Terho Hämeenkorvelle, Jani Alanderille ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Lemminkäinen: Juuri noin tuo touhu etenee kuin sanoitkin. Laskisin sinänsä Englannin eri koriin Puolan ja Unkarin kanssa. Meinaan, vaikka Englanti ottaa ritolat EU:sta niin sekin on tämän etnisen yhteiskunnallisen kokeilun uhri. Puola ja Unkari taas eivät.

Ruukinmatruuna: Ei vaan sovellu mulle. Kun on se korkeanpaikankammo, you know.

Krypta: Lämmin kiitos. Kehitys (tai ”kehitys”) on noilla hoitoaloilla juuri tuollainen ja suuren laman jälkeen ihmiset opetettiin väkisin pitämään tilannetta uutena normaalina.

Veijo: Kirjoitin huonosti, eli tarkoitin siis kuolemanleirejä. Siinä teollisessa mittakaavassa tehty tappaminen ei ollut saksalaisilla vielä tiedossa. Enkä oikein tiedä, pystyisikö moista mielettömyyttä hahmottamaankaan ellei sitä olisi nähnyt.

Terho: Kiitokset. Ja jos poliisi sattuu lukemaan tätä, niin minä en kehota ketään tekemään Mustaa Pekkaa. Tuuminpahan vaan sitä, mihin suuntaan yhteiskunta on mahdollisesti menossa.

Jani: Tuossahan se oli rautalangasta väännettynä. Missähän vaiheessa muuten Suomen Uutiset yritetään kieltää vihajulkaisuna?

Qroquius Kad: Vertauksesi on osuva ja se puolen miljoonan ennuste saattaa olla hyvin lähellä todellisuutta.

Becker kirjoitti...

Itsekkin jo tässä ikääntyvänä tarinalla oli jo muutakin merkitystä kuin pelkkä lukemisen nautinto. Olen todella joutunut seuraamaan joidenkin ihmisten muuttumista kasveiksi ja olen itsekkin tuuminut että siinä vaiheessa kun ei itse enään pysty hanuria siivoomaan tai että järjen tuikku alkaa himmenemään, niin joku Plan on suunniteltava.
Hallintohan on myynyt koko vanhustenhoidon yksityisille, yleensä veroparatiiseihin
rekisteröityneille firmoille. 10 prosenttia koko valtion budjetista jos olen oikein ymmärtänyt. Ja mediassa saa jatkuvasti lukea miten elämäntyönsä tehneet ja veronsa maksaneet saavat ala arvoista hoitoa ja kohtelua.
Mutta muuten oli aivan hemmetin hieno ja jotenkin lämmin,kaunis tarina joka eteni rauhallisesti ja mukaansatempaavasti.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Becker ja lämmin kiitos. Mutta joo, uutiset vanhusten kohtelusta eivät ole mitään urbaanilegendaa. Esmes tässä tarinassa esiintyneet pikaruokailut ja siitä seuraava nälkä sekä vanhusten avioliittojen hajottaminen ovat valitettavasti jo tätä päivää.

Nimetön kirjoitti...

Itse kullakin on edessä jotain vastaavaa, vaikeita valintoja...

Tähän ei sovi kuin yksi biisi:
https://youtu.be/5YPARDlE-O8

Ari

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ari. Tuo Kasevan Vanha Mies on muuten yksi kaikkien aikojen hienoimpia suomalaisia kappaleita.

Nimetön kirjoitti...

Kun oma elämä on jo sillä viimeisellä kolmanneksella, näitä tämänkertaisen blogin asioita miettii mielessään entistä useammin. Ykä on kyllä sellainen tunteiden tulkki, että vain hänen kaltaiseltaan voi näin koskettavasti onnistua elämän mielekkyyden kokonaan kadottaneen vanhan miehen ihon alle meneminen. Osan poskilta pyyhityistä kyyneleistä sai aikaan tarina itsessään ja loput suru ja katkeruus suomalaisen yhteiskunnan systemaattisesta tuhoamisesta. Maanpetokselta tämä tuntuu.

Rouva Ano

Ukkeli kirjoitti...

Tutulta kuulostaa vanhan miehen pohdiskelut. Jäin miettimään tarinan lapsia, vanhalla isällä sentään oli lapsia. Nykyään on vapaaehtoisesti lapsettomia, niin heillä on tosi kova luotto yhteiskuntaan! Mistä he tietävät, millaisessa maailmassa eletään 30-50 vuoden kuluttua, kun ovat itse vanhoja? Nimittäin jos oikein syvälle sukelletaan, niin ei ole muuta turvaa kuin omat lapset ja sukulaiset. Hoivaa ja turvaa ei välttämättä saa rahallakaan. Jos rahaa sattuu olemaan, ne varastetaan, kukaan ei auta, ellei ole turvaa omasta takaa.

Mikko Ellilä kirjoitti, miten yhteiskunta koostuu ihmisistä ja sai siitä totuudenpuhujan tuomion. Nykyinen yhteiskunta koostuu kilteistä suomalaisista hallintoalamaisista. Jos tulevaisuuden yhteiskunta koostuu toisenlaisiata ja vähemmän kilteistä, niin luottamusyhteiskunta voi romahtaa, kuten tuossa itärajan takana tapahtui parikymmentä vuotta sitten. Jos olet yksin, niin heikoilla olet.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Rouva Anolle ja Ukkelille & kiitos kommenteistanne.

Rouva Ano: Lämmin kiitos. Olen enemmän kuin otettu. Mutta olet oikeassa. Se, mitä Suomessa on tehty viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ei ole muuta kuin maanpetosta. Meillä muuten on olemassa vielä laitkin sitä varten. Miksei niitä käytetä?

Ukkeli: Olen saanut aika paljon yhteydenottoja nimenomaan nuorilta, jotka suunnittelevat maasta muuttamista. En voi moittia heitä. He ovat järkeviä ihmisiä ja osaavat katsoa eteenpäin. Se vaan on ikävää, tai suorastaan vastenmielistä on se, että tämä maa aikanaan tarjosi ihmisille tulevaisuuden. Ellilä oli oikeassa. Yhteiskunta koostuu ihmisistä. Jos ihmiset muutetaan, yhteiskunta muuttuu. Mitä enemmän meille tuodaan väkisin sanotaanko afrikkalaisia, sen afrikkalaisemmaksi yhteiskunta muuttuu. Jos meille tuodaan islamilaisia, sen islamilaisemmaksi yhteiskunta muuttuu. Nämä humanistiset idiootit vaan kuvittelevat, että kaikki väkisin tuotu tuontitavara on samanlaista pohjoismaista lällydemarikaartia kuin he itsekin. Ja valitettavasti noilla humanistisilla idiooteilla on käsissään valta.

Qroquius Kad kirjoitti...

Karl Hanke oli tietysti Ala-Sleesian eikä Ala-Saksin Gauleiter. Niedersachsen on liittotasavallan osavaltio, mutta sellaista NSDAP-Gauta ei sen sijaan koskaan ollut.

Itse bloggauksesta tuli vielä mieleen, ettei vanha mies ehkä olisi päässyt viimeiseltä lääkärin vastaanotolta noin vain. Todettuaan, ettei jatkotoimenpiteillä ole enää merkitystä, olisi lääkäri saattanut riemastua:

"Miten niin ei ole merkitystä? Mikä voisi olla merkityksellisempää kuin terveys? Aiotteko te kenties tehdä itsellenne jotain? Saati joillekin muille, ehkä jopa ihanille uussuomalaisille, jotka joutuvat jatkuvasti kärsimään teidänlaistenne rasismista?

Taidattepa aikoa! Taidattepa suunnitella Musta Pekkaa! Koska olette selvästikin nyt ajautuut sairautenne johdosta tilaan, jossa muodostatte vaaran omalle ja muiden turvallisuudelle, on minun välittömästi laadittava teistä pakkolähete tahdonvastaiseen mielentereyshoitoon, joka pannaan täytäntöön Kupittaan erikoisgeriatriayksiköissä! Siellä onkin sellaista henkilökuntaa, joka osaa käsitellä tuollaisia yksilöitä, jotka kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella, totistesti onkin!"

Ja niin vanha mies lähtee käsi- ja jalkaraudoissa lyhyeksi loppuiäkseen Kupittaalle uussuomalaisten erikoishoitajien kidutettavaksi. Hänellä on siellä runsaasti seuraa:

Mustan Pekan todellisia toteuttajia ei tietenkään tuomittaisi vankeuteen eikä edes Psykiatriseen vankisairaalaan, vaan Kupittaan erikoisgeriatriaosastoille. Sinne joutuisivat myös ne, jotka erehtyisivät protestoimaan aseidensa takavarikointia: ensimmäisten Musta Pekka -tapausten jälkeen kaikkien 60 vuotta täyttäneiden kantasuomalaisten ampuma-aseet takavarikoitaisiin sisäministeriön päätöksellä yhteiskuntarauhan nimissä.

Päätöksistä voisi toki valittaa, mutta kuten sanottu, kenelläkään ei olisi siihen mahdollisuuksia: aseiden takavarikointia suorittavien partioiden mukana olisi aina lääkäri, joka julistaisi aseenomistajat tarvittaessa saman tien oikeustoimikelvottomiksi eli lainsuojattomiksi. Tämän mahdollistaisi viime viikonlopun aikana uutisoitu, lähitulevaisuudessa käytäntöön astuva pakkohoitoon määräämisen helpotettu menettely.

Nykyisellä menolla tätä skenaariota ei tarvitse odottaa vuoteen 2028 asti. Se voi olla todellisuutta jo ennen ensi eduskuntavaaleja. Enpä siis minäkään paheksu nuoria, jotka eivät enää koe Suomea isänmaakseen eivätkä pian enää kotimaakseenkaan.

Tänne jääviä evästäisin miettimään henklökohtaisen lopullisen ratkaisun menettelyn ja ajoituksen tarkoin, huomioiden kaikki mahdolliset muuttujat. Esim. korkealta paikalta hyppääminen, hirttäytyminen ja itsensä ampuminenkin vaikeutuvat oleellisesti, jos makaa sairaalasängyssä aivoinfarktin jäljiltä toispuolihalvaantuneena. Silloin ei voi enää kuin toivoa saavansa ulkopuolista apua.

Homma on siis viisainta hoitaa silloin, kun siihen vielä tietää pystyvänsä omin voimin.

Nimetön kirjoitti...

Järeä tarina Ykältä jälleen. Kiitokset siitä.
Pistää miettimään, kun itselläkin on jälkikasvua, että millaiseen maailmaan me heidät jätämme selviämään. Itsestäni en enää juuri välitä, polusta on iso osa jo kuljettu, mutta tuntuu siltä että ainoa kunnon neuvo lapselleni on: "lähde suomesta"

Niin en soisi olevan, sillä karvasta se vieraan leipä varmasti on, ja sanakin voi olla karkeaa. Mutta vaihtoehtona on olla omassa isänmaassan "durakin" asemassa jatkuvasti pahenevan hulluuden maksumiehenä...

Nyt suunnitellaan jo tukea suuremmilla summilla laittomien täältä poistumista, kuten uutisista olemme saaneet lukea.Sekö tämän karusellin muka lopettaa. Vanha kunnon
niska-perseote olisi mielestäni kustannustehokkaampi tapa toimia.

T: Ymmi

Nimetön kirjoitti...

Haikea, surumielinen ja osuva kirjoitus - tämä voi olla realismia jonkun kohdalla jo nykyään. Kiitos.

Kirjoitus kuvaa paitsi yleistä yhteiskunnan paskomista myös ja eritoten julkisen sosiaali- ja terveyspuolen rappiota. Siihenhän on karkeasti kaksi syytä: toinen on täällä käsitelty palvelujen kohdentaminen kunniakansalaisille, rakenteet veroissaan maksaneiden Kela-vakuutettujen kustannuksella. Toinen on sitten käsittämätön rahan ja resurssien haaskaus itse järjestelmässä.

Esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus otsikoi maanantain lehdessä tohinoissaan, että hallitus on ensi vuoden budjettiin laittamassa rahaa tulevan soten potilastietojärjestelmän kehittämiseen. So far so good. Mutta jatkoa seuraa: touhua varten perustetaan valtakunnallisen potilastietojärjestelmän kehittämistä varten oikein valtionyhtiö. Budjettiin tulee rahaa yhtiön perustamiseen ja osakemerkintään, mutta sitten vielä ainakin miljardin verran siihen tietokannan kehittämiseen. Siis toista miljardia? Järkyttävä rahamäärä. Viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikaisten hallitusten toimintatavan perusteella ennakoin touhun menevän jotenkin näin:

Uusi yhtiö, nimeltään vaikka HealthData Finland Oy, yhdistää sairaanhoitopiirien datan tietokannaksi, jonka tekeminen maksaisi esim. virolaisilla datapajoilla max. 25 miljoonaa. Mutta kyllä ne loputkin vähintään 975 miljoonaa haaskattua saadaan. Yhtiö siis, valtion maksamana tilauksena, laillisesti ryöstää kuntayhtymien tietokannat ja on tekevinään niistä jonkin muka oman tietokantasovelluksen. Ja sitten omistaa tämän lisenssit, joista laskuttaa tulevia maakuntia ihan saakelisti.

Tuleva Orpo Aalto -hallitus päättää, että potilastiedon hallinnointi ei kuulu valtionhallinnon ydintoimintoihin, joten yhtiö myydään norjalais-brittiläiselle konsorptiolle enintään 1,5 mrd hintaan. "Hei, tälläkin me tienataan!" Tämän jälkeen suomalaisten terveysviranomaisten pitää maksaa potilastietojensa käytöstä vähintään 500milj per vuosi ulkomaille lisenssimaksuja. Valtio tällä saattoi tienata, mutta veronmaksajathan tämän maksavat kunnallis- ja maakuntaveroina. Moninkertaisesti. Paraniko palvelu? Ei, sillä järjestelmä on luultavasti yhtä huono kuin Tieto Oyj:n ylihinnoitellut systeemit. Mutta pakko se sitten on maksaa, kun tietojärjestelmä on monopolisoitu yhteen valtakunnalliseen systeemiin. Ei siitä sitten syrjäseutujen vanhojen akkojen ja ukkojen kunnialliseen hoitoon mitään jää.

Terv. Achtung

Nimetön kirjoitti...

Hienoa tekstiä. Surullista ja totta. Voin sieluni silmin jo nähdä käsikirjoituksesi pohjalta tehdyn kotimaisen elokuvan. Silloin ehkä kaikki ymmärtäisivät. Vielä voisimme kääntää suuntaa, jos saisimme oikeat päättäjät. Kaikki toivoni on tulevissa vaaleissa, sekä eduskunta-, että presidentin vaaleissa.

Nimetön kirjoitti...

Hangossa on eletty (tai pikemminkin kuoltu) tarinan osia todeksi.

http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005368302.html

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille, Ymmille, Achtungille, Ano1:lle ja Ano2:lle & kiitos kommenteistanne.

Qroquius Kad: Voi hyvinkin olla, että tosipaikassa kävisi juuri niin kuin totesit. Tuosta mainitsemastasi pakkohoidon uudelleen määrittelemisestä olen muuten tekemässä kirjoitusta joka tulee joskus ensi viikolla. Tuo on meinaan pelottava uutinen. Pahimmillaan se antaa väärinajattelijoiden hiljentäjille avoimen vekselin.

Ymmi: Kiitokset sinullekin. Minä aikanaan ajattelin, siis joskus 1990-luvulla että riihikuivalla näistä voisi päästä eroon mutta viimeistään Invaasio 2015:n jälkeen en enää. Jos tommonen käytäntö olisi olemassa ja rajat silti auki niin siitähän tulisi sellainen ikiliikkuja että pitele ja varjele. ”Käy Suomessa, kuittaa kymppitonni, tule puolen vuoden päästä takaisin”.

Achtung: Kiitokset. Itse kun olen töissä juuri tuolla mainitsemallasi sektorilla niin olen törmännyt kaikkiin mainitsemiisi ilmiöihin ja juuri niinhän ne menevät kuin sanoit. Ja nimenomaan noihin julkisen sektorin atk-järjestelmiin ympätty raha sylettää. Kuinka paljon siinä on mukana puhdasta kusetusta?

Ano1: Kiitokset. Seuraavissa vaaleissahan meillä on sitten ensimmäistä kertaa tarjolla oikeasti kansallismielinen vaihtoehto.

Ano2: Jep. Jos tuo ei pistä ajattelemaan niin mikä sitten. Suomessa kuollaan nälkään.

Ironmistress kirjoitti...

Tilanne ei ole lainkaan noin synkkä. Improvisoidun tuliaseen valmistaminen on äärimmäisen helppoa, jos tietää mitä tekee. Lähimmästä Biltemasta tai Motonetistä saa kaikki tarvittavat työkalut. Häveliäisyyden vuoksi jätettäköön sanomatta, miten rihlaus tehdään, mutta sen voi tehdä täysin mistä tahansa autotarvikeliikkeistä löytyvällä välineistöllä. Ruukinmatruuna ei mene yksityiskohtiin, mutta eräs nelikirjaiminen konetuliase on helppoa valmistaa muutamassa tunnissa Biltema-työkaluin. Se itse asiassa aikoinaan suunniteltiinkin sellaiseksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Niin stenikkaa sinä varmaan tarkoitit? En minä kyllä usko että kovin moni viitsii ruveta itselleen tykkiä sorvailemaan varsinkaan kirjoituksessa mainitun asian vuoksi. Patruunat täytyy kumminkin ostaa pimeästi ja se joka myy pateja myy pyssyjäkin.

Ironmistress kirjoitti...

Kyseistä putkimiehen painajaista juuri :-) Pointti oli siinä, että kekseliästä ihmistä on mahdotonta nujertaa. Tuskin kovin moni lähtee sorvaamaan itse tussaria, mutta pointti oli siinä, että sekä työkalut että tarvikkeet täysin toimivan omatekoisen tuliaseen - vieläpä sellaisen, joka ei räjähdä käsiin laukaistaessa - rustaaminen kotikonstein on täysin mahdollista.

Vanhoista akuista saa materiaalia sekä ammuksiin että ajoaineeseen. Häveliäisyyden vuoksi jääköön mainitsematta, että miten. Mutta todettakoon, että Biltemasta tai Motonetistä saa about kaikki tarvikkeet myös patien tekemiseen.

A country girl will survive.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ruukinmatruuna. Joo, ymmärrän toki kommenttisi pointin mutta hyvin harvalla on taitoa, työstökoneita ja mielenkiintoa ruveta moiseen urakkaan. Helpompaa on käydä ostamassa valmis rauta ja patruunat Jevgeni Peliverkkarinovilta.

Nimetön kirjoitti...

Vaikkapa tuolta asiantuntija-apua sekä neuvoja nikkarointiin:
https://www.youtube.com/channel/UC2I_4QHfwQSkXKvXK4kBbdQ

Muutoinkin internet on täynnä videoita aiheesta kuin aiheesta ja jos web sensuroidaan tai jopa suljetaan niin kirjastoista löytyy opuksia & kirjoja iloksi sekä opetukseksi.

Vaikkapa nämä mainiot Osmo A. Wiion Harrastelijan kirja sekä Keksintöjen kirjat (sarja).

Ei tarvitse etsiä Willian Powellin Anarkistin keittokirjaa tai Kurt Saxonin Poor Mans James Bondia kun olemassa on interweb ja kirjastot etälainauksineen.

Vaan totta se Ykä turisee; kannattaako itse väkerrellä kun "Suojeluskunnan" sekä "Hiihtoliiton" luvilla olevia mutkia amitsuuneineen löytää kaikista suuremmista asutuskeskuksista ja kauppaloista, eikä ne markkinat ole suinkaan supistumassa koska aselait eivät niitä lopeta vaan valitettavasti päinvastoin, sillä aina kun aselait kiristyvät niin vastaavasti pimeät markkinat kasvavat. Syitä ja seurauksia voi jokainen arvailla ihan itsekseen, samalla pohtien miksi kieltolait eivät toimi edes kuolemanrangaistuksen uhalla...

-Tvälups-

Nimetön kirjoitti...

Kunnallisen kotihoidon asiakas kuolee nälkään Hangossa,on varmaan kusen seassa maatessa käynyt mielessä,että olispa ladattu ase yöpöydällä.Vaan vokkiruhtinaat ei nälkää nää,suvakkimafia on ihmiset priorisoinut ja ennen Minna-Maariat ja Viola-Orvokit luopuu omasta äidistään,kuin että geelitukka-Ahmedilta aterioita vähennettäisiin.Ja lakanatkin vaihdetaan,ei tarvi Iphone-Muhammedinkaan hikisissä lakanoissa kölliä striimatessaan vittuiluvideoita youtubeen,maatkoon vaan vääräuskoiset vanhukset paskoissaan!Kyllä vituttaa,oikeesti tää touhu on niin syvältä perseestä...Ja pääministerin johdolla vingutaan arvopohjasta ja siitä,kun päättäjien arvostelu on huolesuttavasti vihapuheeseen verrattavaa.Kohta The Puolueen arvostelu varmasti kriminalisoidaan ja rinnastetaan rasistisiin rikoksiin,eli kalterit paukkuu selän takana,jos ei niele kalkkia minkä eliitti kantasuomalaisen kurkusta tunkee alas.Ja Juncker taputtaa ivallisesti hymyillen käsiään,kun mallioppilas Suomi näyttää,miten kansanvaihto ja muut liittovaltioprojektit viedään läpi.
T:Vesku

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Taisteluvälineupseerille ja Veskulle & kiitos kommenteistanne.

Tvälups: Kiitos linkistä. Ja onhan niin, että jos on kysyntää, niin on tarjontaa.

Vesku: Joo, eikä prseidentinlinna jyrähdellyt niin kuin tapauksessa ”Valtteri ja oletettu pysäkille jättäminen”. Kekkosesta on kirjoitettu paljon, niin myös minä, mutta Kekkosen aikaan pantiin pystyyn hätätilahallitus kun Suomessa oli 60.000 työtöntä. Mitähän Kekkonen olisi pistänyt vireille kuultuaan eläkeläisten nälkäkuolemista?

Qroquius Kad kirjoitti...

Vanhan Miehen tuskan purkautumisesta tuli vielä mieleen tämä Vincent van Goghin maalaus, johon on sisällytetty enemmän kuin useimmat apurahataiteilijoitsijat kykenevät yhteensä koko elinaikanaan:

https://en.wikipedia.org/wiki/Vincent_van_Gogh#/media/File:Vincent_Willem_van_Gogh_002.jpg

Maalauksen nimi voisi minusta olla "Kolmannen Päivän Ilta":

rakkaan vaimon hautaustilaisuudessa Vanhan Miehen kasvot olivat olleet ilmeettömät, joidenkin omaisten mielestä huolestuttavan paljon; ikään kuin vahaan valetut. Vanhan Miehen persoonallisuus ei toki ollut kenenkään mielestä muuttunut entisestä mitenkään poikkeavaksi, luita ja ytimiä syövyttävää surua lukuunottamatta.

Samoissa merkeissä kuluu Vanhan Miehen seuraavakin päivä. Kolmannen päivän iltana hän lehteä lukiessaan hoksaa vaimokultaakin kiinnostavaksi tietämänsä jutun ja kääntyy pirtin pöydän äärestä häneen päin sanoen...

Mutta...mutta...

mutta missäs se eukko ny, kun se aina tähän aikaan joka ainuana päivänä on aina niin juur tuassa toolissaan, istuu juur tuas takan ääres kutimiens kans ja nauraa niin kun kuuntelee noitten lehtimiesten keksimiä juttuja ja mun vastauksia niille; mihis se ny juur tänään...

Ja sitten se iskee koko painollaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Tota noin… toi oli kyllä hienosti kirjoitettu. Se vaan jotenkin kosketti. Et ole ajatellut panna itse blogia pystyyn? Sanottavaa sulla kyllä on.

Qroquius Kad kirjoitti...

Olen muutamankin kerran ajatellut omaa blogia, mutta se tyssäisi jo paljon nopeammin kuin Octaviuksella ja monella muulla, joiden hiljentyminen tuntuu edelleen todellisena puutteena blogofäärissä.

Koen itseni vähän niin kuin perskärpäseksi: en oikein saa irti varsinaista tuotosta, vaan se on enemmän tai vähemmän reaktiivista; vastetta itseäni luovempien kirjoittajien tuotoksiin. Tämä ilmenee siinäkin, että kuten jo aiemmin kerroin, olen lukenut tätä blogia ja muuta kansallismielistä blogosfääriä Jussi Halla-ahon blogin kautta vuodesta 2007, mutta sain aikaiseksi alkaa kommentoida vasta jokin aikaa sitten.

On aurinkoja, jotka tuottavat elämää planeetoille ja kuita, jotka planeettoja kiertäen tuovat omaa valoaan planeettojen asukkien muuten pimeisiin öihin. Se kuiden valo ei ole niiden omaa, vaan aurinkojen valoa, mutta silti sekin on kirvoittanut yhden jos toisenkin tuotoksen.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Pistä miettien kuitenkin. Jos kuu muuttuisi auringoksi. Ja sitä Octaviuksen blogia minäkin kaipaan. Samoin kuin Keskiolutkommandoja.