perjantai 22. toukokuuta 2020

MUUAN NYRKKIPAJA


Eli jotain ihan muuta eli pieni ja täysin epäpoliittinen nyrkkipajojen ylistys

Siirrytään masentavasta nykypäivästä taas hetkeksi kaukaiseen Kekkoslovakiaan ja pyörähdetään rutiossa. Tai siis studiossa niin kuin maalikylissä sanotaan. Nykyisinhän äänitysmahdollisuudet ovat täysin toisenlaiset kellaribändeillekin mutta tuolloin kunnon jälkeä varten tarvittiin jonkunlainen studio. Tuolloinhan elettiin vielä täysin analogitekniikan aikaa.

Suomessa studiot olivat keskittyneet pitkälle Helsinkiin ja ne olivat kehittäneet sekä äänitys- että efektointikalustoaan moniraitakaluston suuntaan. Tietysti Ruotsin tasosta oltiin vielä varsin kaukana. Mutta studiokentässä oli mukana ruma ankanpoikanen joka oli yllättävän suosittu. Kyseessä oli Lahdessa sijaitseva Microvox-studio jota isännöi itseoppinut äänivelho Pekka Nurmikallio. Studio oli lahtelaisen kerrostalon kellaritiloissa, pinta-alaa oli 60 neliömetriä ja katto oli sen verran matalalla että vähänkin pidempi muusikko joutui soittamaan istualtaan.



Microvox-studiota.

Toisin kuin Helsingin moniraitastudioissa, oli Microvoxissa vain kaksi Revoxin kaksiraitanauhuria. Lisäksi studiossa oli itse rakennettu miksauspöytä sekä jousikaiku ynnä kolmas kelanauhuri jota käytettiin nauhakaikuna. Ylimääräisenä efektinä oli sitten Pekka Nurmikallion äidin studion käyttäjille tarjoamat pullakahvit.

Tässä nyrkkipajassa riitti askeettisuudestaan huolimatta asiakkaita. Muun muassa:

- Eppu Normaali
- Juice Leskinen
- Hassisen Kone
- Pelle Miljoona
- Teddy And The Tigers
- Junnu Vainio
- Jukka Kuoppamäki
- Popeda
- Kari Peitsamo
- Wigwam

Ja käyttihän Microvoxia myös suosionsa huipulla ollut Hurriganes. Yhtye oli äänittänyt kaksi aikaisempaa albumia huippunykyaikaisessa Marcus Music-studiossa Tukholmassa mutta nyt bändin johtaja Remu päätti ottaa aivan toisen suunnan ja vuonna 1976 Hot Wheels-albumi äänitettiin Microvoxissa. Ile Kallio on kommentoinut valintaa:

Mä muistan, kun kävelin sinne ekan kerran. (...) Kyllä se oli niin karun näköistä. Remu halus kokeilla jotain käsittämätöntä ja mä olin ensin tyrmistynyt, et minkä takia me mennään tämmöseen studioon kun me oltais voitu valita mikä tahansa studio Euroopasta.

Ja Remu puolestaan kommentoi:

Ajattelin, että nyt me tullaan niin hirveään paikkaan, ettei erkkikään uskalla lähteä tonne äänittämään levyä. Sanoin kundeille, että nyt rapataan täysillä! Kun leikkiin on lähdetty, niin se viedään loppuun asti.



Cisse Häkkinen ja Pekka Nurmikallio. Syntymässä Hot Wheels.

Sehän sitten vietiin loppuun asti ja Hot Wheels möi Suomessa timanttilevyn verran jonka myyntiraja oli tuolloin 50.000 kappaletta. Ruotsissakin albumi nousi listoilla sijalle 18. Ohessa pieni pätkä historiaa eli Hurriganes työstää Hot Wheelsiä Microvoxissa.


Toki Microvoxissa äänitti myös lahtelainen Sleepy Sleepers, jolla oli tarinan mukaan jossain vaiheessa kunnia omata porttikielto kaikille suomalaisille tanssipaikoille. Sliippareitten The Mopott Show-albumin kannessa on mukana myös Pekka Nurmikallio joka levyn krediiteissä mainittiin nimellä Mopo Nurmikallio.



Muuan Ykä aikanaan ihmetteli että mikä heppu toi on toi O-kirjaimen ympäröimä heppu? Eihän se oo Sliippari. Myöhemmin tuli tajuttua että se oli Pekka ”Mopo” Nurmikallio.

Vaikka Microvoxia saattoi sanoa varsin totaaliseksi nyrkkipajaksi niin siellä äänitettiin kumminkin viisitoista kultalevyä (silloin 25.000 kappaletta) ja yksi timanttilevy. Ei huonosti nyrkkipajalle. Microvox toimi vuosina 1968 – 1982. Myöhemmin Nurmikallio siirtyi televisio- ja videotuotantoon. Hän kuoli pitkäaikaiseen sairauteen 65-vuotiaana vuonna 2008.

No entäs se soundi? Erosiko se kalliimmissa studioissa tehdystä? No emmää vaan tiedä. Kas kun tulee muistaa että niin pikku-Ykä kuin valtaosa sen ajan kekkoslovakialaisista rock-musiikin ystävistä kuuntelivat musiikkinsa monoradionauhurista c-kasetilta johon musiikki oli äänitetty Nuorten Sävellahjasta. Ei siinä oikein ollut suurta väliä oliko musiikki äänitetty Microvoxissa vaiko Abbey Road-studioilla.

Ehkä hifistit osaavat selvittää asiaa paremmin.

Nykyisinhän kellaribändeillä on käytössään aivan ilmaisia ohjelmia jotka vastaavat Kekkoslovakian ajan huippustudioita. Toisaalta nykyisessä formatoidussa musiikkimaailmassa bändien on vaikeaa saada levytyssopimuksia. Saisivatko Juice Leskisen tai Eppu Normaalin näköiset sällit nykyisin minkäänlaista mahdollisuutta levyttää?

No, tässä tämä pikkuinen nyrkkipajakatsaus Kekkoslovakiasta. Jolloin vielä ymmärrettiin että mitä rumempi jätkä niin sen paremmin rock´n´roll skulaa. Hyvää viikonloppua kaikille.

Ja tuetaan porukalla kaikenlaisia nyrkkipajoja.

28 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä Remulla on tiukka biitti! Taitolaji. :)

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Oikeastaan niin Remu kuin Cisse eivät olleet ensisijaisesti kovin kummoisia muusikoita. He olivat rock-hahmoja. Ensimmäisiä suomalaisia sellaisia.

Anonyymi kirjoitti...

Juu, tuli silloin aikoinaan käytyä joillakin Hurriganesien keikoilla ja tottahan se on, ei se soitannollisesti niin ihmeellistä ollut, mutta, jumaliste se tunnelma, se kyllä korvasi kaikki muut puutteet!

Ekku kirjoitti...

Olen sen verran nuorempaa ikäpolvea, että oli aikoinaan vaikea tajuta, että Sleepparit oli aikoinaan kovinkin suosittu. Ensikokemus ko. Yhtyeen musiikista tuli pikkupoikana sotilaskodissa. Näin varuskuntapaikkakunnalla se kiinnosti halpojen munkkien ja etenkin flipperin vuoksi.
Siellä jukeboxista varusmiehet jostakin syystä soittivat ahkerasti sellaista kesämoposta kertovaa biisiä...
Kyllähän se tarkoitus sen soittamiseen sitten myöhemmin selvisi:)
Kun itse sitten olin palveluksessa 90-luvulla,niin yksi tupakaveri oli Sleepoari-fani ja niitä kappaleita sitten kuunneltiin tuvassa. Uskon, että ovat aikoinaan ärsyttäneet monia ns. "kulttuurihenkilöitä" ja poliittisia pyrkyreitä.

Reijo Koiras kirjoitti...

Jonkinasteisena musiikinharrastajana/amatöörimuusikkona minua harmittaa usein, kun en päässyt itse elämään 70-lukua. Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että silloin ne hienoimmat jutut tehtiin musiikin saralla. Niin meillä kotimaassa kuin muuallakin. Minä olin teini 90-luvulla, ja jo silloin olin sitä mieltä, että sen ajan musiikki oli melkoista paskaa. Tosin sekin kuulostaa nyt hyvältä, jos sitä vertaa tämän vuosituhannen tuotantoon.

Tuosta studiosta tulee mieleen meidän bändikämppämme nuorisotalon kellarissa 90-luvulla. Vaan meilläpä oli sentään neliraitanauhuri:)

Anonyymi kirjoitti...

Kun vähillä rahoilla nousee ”pohjalta” omilla taidoilla niin se on todellista vapautta.
Tietää aina että sen voi tehdä myös uudestaan.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Yleisradioon ja eräisiin kaupallisille asemille ei ainakaan pääse jos lauluissa on sanoituksissa sopimattomia sanoja kuten nyt neekeri. Eetteriin pääsyn julkaisukynnyksestä päättävät tiedostavat tyttölapset ja mekkoeinarit. Tämä nähtiin erään suureen suosioon päässeen tyttöduon kohtelusta vuoden vaihteessa. Nyt tuskin sleeppareita huolittaisiin toksisen maskuliinisuuden kylvämiseen minnekkään. Ajat muuttuvat jos joku olisi 1970 luvun alussa Tamperelaisissa ravintoloissa puhunut kuinka vanhemmat valtiopäivämiehet Mikko ja Veltto tai esittänyt Juicea uutena Hellaakoskena olisi amiraalit kiskottu väärään kurkkuun. Varsinkin vielä kun ne sanoitukset olivat kaikkea muuta kuin nykymittapuun mukaan hyväksyttäviä.

Anonyymi kirjoitti...

Nyrkkipajassa on tunnelmaa. Vein aina prätkän, joskus omistin,tutun nyrkkipajalle renkaan vaihtoon. Siinä kahvia juodessa ja tupakkia poltellessa ja paskaa jauhaessa homma hoitui. T. Oloneuvos

Kalevi Nissila kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Tästä tuli mieleen, kun 60-luvun alkupuolella keskikoulun käsityötunnilla sai valita työn, jota halusi tehdä. Kaveri päätti, että hän valmistaa umpirunkoisen sähkökitaran, johon tuli yksi sähkömagneettinen mikrofoni. Sähkökitaraa voi soittaa myös ilman vahvistinta jolloin sen ääni on kaikukopan puuttuessa hyvin hiljainen.

No, minä päätin, että teempä siihen vahvistimen. Vahvistin oli push-pull tyyppinen vuo­ro­vai­he­vah­vis­tin, eli A-luo­kas­sa toi­mi­va putkivah­vis­tin. Siitä sai tehoa 5 W 4 ohmin kuormaan. Ääntä riitti, koska silloiset ämyrit oli hyötysuhteeltaan parempia (äänenlaatu kylläkin kärsi). Kaveri oli tyytyväinen, kunnes piti värkätä säröpedaali. Se oli transistoreilla toteutettu overdrive (yliohjattu) -tyyppinen särötin, jonka vaikutuksesta sisäänmenevä signaalin huiput yliohjautuvat ja ääni säröytyy. Itse en osannut soittaa, mutta porukassa oltiin. Ei ollut kellarikämppää, mutta ulkorakennuksen autotalli toimi harjoituspaikkana.

Myöhemmin tein vielä tehotransistoreilla huomattavasti pienemmän vuorovaihevahvistimen, jossa ei enää ollut painavaa muuntajaa pääteasteena, vaan tuhti konkka. Tehoja 10 W 8 ohmin kuormaan. Näin se tekniikka kehittyi - vai kehittyikö? Vielä nytkin tehdään putkivahvistimia.

Hemuli kirjoitti...

Oon vähän odotellut, että jostakin ilmestyisi Irwin Goodmanin tai vaikkapa M. A. Nummisen kaltainen protesti laulaja, joka uskaltaisi ravistella nykyisiä tabuja.

Nykyään touhuun kun ei tarvita edes sitä levy yhtiötä.

Vesku Jokinen tietysti on vähän sinne päin - toki nyt vanhemmiten rauhoittunut mutta onhan kylähullut jäätävää settiä.

https://m.youtube.com/watch?v=20rX7JlFulc

Jostakin syystä artistit nykyään tuppaa olemaan kovasti kilttejä vasemmistolaisia. Mihin katosi punk ja rockin kapina? Toki jos musiikkia haluaa tehdä rahasta niin kapina on syytä unohtaa mutta onpa musiikkia tehty ihan vaan asenteen vuoksikin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano:lle, Ekulle, Reijo Koiraalle, Ano2:lle, Patelle Pankavaarasta, Oloneuvokselle, Kalevi Nissilälle ja Hemulille & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Totta. Ehdin muutaman keikan nähdä onneksi minäkin ja meininki oli kohdallaan. Laitetaanpa tähän harvinaisempi pläjäys joka on julkaistu eri nimellä mutta joka minun ymmärtääkseni on se Roadrunnerilta pois jätetty Boogie Woogie Morning:

https://www.youtube.com/watch?v=anvLvXlIYFI

Ekku: Sliipparithan olivat omalla laillaan Kekkoslovakian tuote ja siihen aikaan tuotanto miellettiin varsin raflaavaksi. Sinänsä ”Kesämopo” on yksinkertaisuudessaan mestariteos.

Reijo: Samaa mieltä tuosta musiikin tasosta. Noista moniraitureista tulee mieleen se ehkä ensimmäinen kellaribändien käyttämä Fostex X-15 joka tuli joskus 1980-luvun alkupuolella:

https://www.picclickimg.com/d/l400/pict/382715728871_/Fostex-X-15-Multitracker-Cassette-Tape-Recorder.jpg

Ano2: Totta.

Pate: Täysin totta tämäkin ja se Maustetyttöjen kohtelu meni totaalimauttoman puolelle.

Oloneuvos: Kyllä. Täysin riippumatta siitä, että minkä sortin nyrkkipaja on kyseessä.

Kalevi: Täytyy myöntää että olen hieman kateellinen kavereille joilla on tuo elektroniikka- ja sähköpuoli hallussa. Itse olen aika kädetön niitten kanssa.

Hemuli: Onhan Jösse Järvenpää saanut ehdollisen tuomion. Ja laulut ovat nuivia kuin fan.

Anonyymi kirjoitti...

Juicella, epuilla, ismo alangolla ja popedalla ainakaan tuskin olis mitään asiaa nykystudioon. Kaikilla oli oma vahva näkemys omasta jutustaan ja liika jäykkä luonnne merkittäviin kompromisseihin.

Kalevi Nissila kirjoitti...

Jos 60-luvun alussa halusi musiikkiharrastuksen viimeisimpiä juttuja kuten kitaravahvistimia, niin ne oli tehtävä itse. Siitä vaan Yleiselektroniikkaan Annannkadulle tilauslappu ja sen kuin rakentelemaan. Silloin kaikki tehdastekoiset oli niin kalliita, ettei nuorilla ollut niihin varaa. Näin se oli Ykä silloinkin, yhdistettiin osaaminen. Yksi osasi yhtä toinen toista. Nokiakin syntyi näiden nuorien jäbien elektroniikkaharrastuksista. Esim. 15-vuotias koulupoika Matti Otala rakensi itse television jo vuonna 1954.

Kalevi Nissila kirjoitti...

...jatkuu. Matti Otala osasi kirjoittaa ja oli se primus motor joka silloin innosti elektroniikkaan. Ilman hänen julkaisujaan ei olisi syntynyt Nokiaakaan. Ymmärsin, että pienenkään 'nyrkkipajan' ei tarvitse arkailla ollakseen pätevä omalla alallaan. Siksi minäkin huollatan autoni (1998) paikallisessa. Näillä on yksilöllistä kokemuksen tuomaa palvelua.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Kalevi Nissilälle & kiitos kommenteistanne.

Ano: Luulenpa että olet täysin oikeassa.

Kalevi: Näin on ollut aikanaan ja sinänsä hyvät instrumentit ja vahvistimet ovat kalliita vieläkin. Sen sijaan se elektroniikkapuoli halpenee koko ajan ja nykyisin bändi voi ladata netistä itselleen ilmaiseksi vaikkapa Audacity-ohjelman joka on käytännössä täysimittainen studio. Ja paikallisessa pienkorjaamossa muuten huollatan autoni minäkin.

Kalevi Nissila kirjoitti...

Joo... yritin tuoda myös esille omien kokemusten kautta sitä ilmapiiriä 60-luvulla (sen kummemmin kehumatta) sen asian, joka mahdollisti Microvox-studion ja muiden vastaavien juttujen tekemisen. Johtuiko tämä silloinen arkailematon ilmapiiri siitä, että pärjättiin suurelle ja mahtavalle? Nostan näille, sekä nykyisille 'nyrkkipajaisille' hattua tällaisesta yrittäjä-asenteesta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Kalevi. Joo, samaa mieltä. Se nyrkkipajahenki on sinänsä katoamassa. Enää ei korjata vaan ostetaan uusi tilalle. Autokorjaamoissakin harvemmin korjataan. Vaihdetaanpa vaan uusi osa rikkinäisen tilalle.

QroquiusKad kirjoitti...

Hieman off-topicina:

eilen siirtyi ajasta ikuisuuteen afropoppari Mory Kanté, jonka suurin hitti "Yéké Yéké" on kaikille 1980-luvulla eläneille suorastaan korvamadonomaisen tuttu.
Kipaleen ja koko kyseisen levyn tuotti Barclay, jonka nyrkkipajanomaisuudesta en tiedä;
uskoisin levyn ja sen hitin kuitenkin tuottaneen tekijöilleen aika montakytpaljon enemmän fyffeä kuin sen tekeminen maksoi.

Tämä biisi löytyy hyvinkin yllättävistä yhteyksistä. Ehkä omalla tavallaan hauskin kohtaaminen oli sen soiminen erään unkarilaisen rahtarin nupissa (rekan, ei hänen omassa) hänen suorittaessaan tunnetun monikulttuurisen kohtaamisensa:

https://www.youtube.com/watch?v=facdLL_Vqak

Kaikista mahdollisista juuri tuo biisi? Mutta toisaalta, on siinä jotain, jonka takia sitä on tietyllä tavalla mukava kuunnella vahvasta afrikkalaisuudesta huolimatta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Mulla oli päässyt ihan unohtumaan koko kappale. Soljuuhan se ihan mukavasti kun uudelleen kuuntelin youtubesta.

Anonyymi kirjoitti...

Mikrovoxin äänestä, soundista hifisteljän mielipide.

Musiikkia on Hi Fi:n kannalta kahdensorttista. Luonnollista, semmoista jolle on olemassa oikea tapa toistaa äänitys. Vaikka huilun ääni tai kuoron.

Sitten on keinoääntä, vaikka sähkökitaran ääni, se ääni kun on luonnollisena aika kuulumaton ja kuullaan aina sähköisesti käsiteltynä. Särötettynä, kaiun kautta, vahvistettuna. Mikä on oikea sähkökitaran ääni? Siis alkuperäiselle melkein kuulumattomalle äänelle uskollinen. En tiijä. Mutta minä ja muut kuuntelijat tiedämme mikä kuulostaa hyvältä. Tästä sitten voi väitellä loputtomiin, kas kun se on makuasia.

Yksi studio miksaa yhdellä lailla toinen toisella - onko kumpikaan oikkea?

Minusta mikrovoxin remu kuulostaa paremmalta kuin abbey roadin paul. Autoradiosta ja olkkarin stereoista. 70-luvulla 300;- huoltiksen tarjousstereoista vs nykyisestä nelikanavasysteemistä, systeemistä jossa taitaa olla enemmän tehoa kuin mainittujen autostereoiden asennuskohteessa. Ainakin ääni on kovempi. Ja jonka kaiuttimet maksoi enemmän kuin mainittu auto. Siis / kpl. Uutena. Juice on juice kummankin studion tuotoksissa, kumallakin tavalla toistettuna. Toisaalta Einarin polkupyörä kuulostaa oikeimmalta vanhasta radionauhurista kuultuna, lonkeron kera kuunneltuna. Saunakamarissa, kaverin vanhempien mökillä. Nostalgiaa mukana.

Hifistinä en ole high end- vaan insinöörityyppinen hifisti. Hi Fi = High Fidelity - suuri uskollisuus, suuri tarkkuus, siis mahdollisimman alkuperäinen ääni. CD on parempi kuin LP. Putkivahvistin on epätarkempi kuin transistorivahvari. Krominauha on parempi kuin ferriittinauha, metallinauha parempi kuin krominauha. LP:n ja putkivahvistemin vikoihin oli totuttu, siksi CD transistorin kautta kuulosti oudolta monien mielestä. Lisäksi LP:n ja putken vikoja oli ekoissa CD:ssä kompensoitu turhaan - tulivat korjatuiksi kahdesti.

Kyllä mikrovox teki jotain oikein, ihan varmasti. Muttei pelkkä studio tee suurta musiikkia, Juice, Remu... tekiät nekin jotain oikein.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies ja kiitos analyysista. Ihan osuvaa. Itsehän en kuuntele nykyisin paljoakaan musiikkia muitta tykkäsin vinyylistä enemmän kuin cd:stä. Mikä varmaankin johtuu siitä että kaikki mielimusiikkini on äänitetty aikanaan analogisella kalustolla ja kun sitä aikanaan pääsi kuuntelemaan oikeilla stereoilla levyltä niin ero kasettiin oli niin tolkuttoman suuri.

QroquiusKad kirjoitti...

Tuota veli Pyssymiehen pohdintaa onko yhden studion yhdellä tavalla ja toisen studion toisella tavalla miksaama kappale kumpikaan oikea, voisi laajentaa klassiseen musiikkiin:

kapellimestarilla on edessään sinfoniaorkesteri ja sinfonian partituuri. Hän harjoittaa orkesterin partituurin merkintöjen mukaisesti, mutta laittaen siihen oman kädenjälkensä korostaen eri tavoin joitain osia ja vaimentaen toisia.

Lukuisat kapellimestarit ennen häntä ja hänen jälkeensä ovat saaneet ja saavat eteensä sen saman partituurin, jonka mukaan harjoittavat orkesterin esittämään tämän sinfonian itsensä kuuloisena versiona:
siinä ovat samat nuotit, mutta eri tavoin eri soitinryhmien suhteen painotettuina.

Onko se silti sama sinfonia joka kerta? Jos ei, mikä niistä on oikea?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Joo, kysehän on sovituksesta. Kappale on sama vaikka se olisi sovitettu aivan toisenlaiseksi. Esimerkkinä Rushin Tom Sawyer. Tässä alkuperäinen:

https://www.youtube.com/watch?v=auLBLk4ibAk

Ja tässä sama kappale bluegrass-versiona:

https://www.youtube.com/watch?v=ZOUvwflK5Jg

QroquiusKad kirjoitti...

Todellakin, todellakin. Voisin ehkä tarjoilla oman vertailutuplan erään varsin tunnepitoisen kappaleen kahdesta sovituksesta:

originaali

https://www.youtube.com/watch?v=kT4DVo1kiTk

ja sovitus
https://www.youtube.com/watch?v=SWhseVNXel4

Molemmissa vahva tunnelataus, mutta erilaisena.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikessa musiikissa kuuluu säveltäjän ja esittäjien näkemys aiheesta. "Kuinka monta Karelia sarjaa riittää?" on minulta kyselty monesti. Ne on kaikki samoja ja kaikki erilaisia. Viimeksi tätä kyseli Lady of the House autossa jossain pihtiputaan kohdalla. Oltiin menosssa Lieksaan ja mulla on tikulla näitä ämpäröitynä. Monta versiota. MP3 toimii autosoittimen kanssa hienosti. Autobahn on kans työmatkatikulla useampana versiona. Fahr fahr am autobahn...

Long tall Sally, Lontoon Salli on sekin useana kappaleena kokoelmassa. Mielestäni paras on kuuluisan Various Artists - bändin versio. One meatball on sekin useana versiona, paras lienee Alan miesten Yks nakki vaan. Löytyy suorakaiverrus älppäriltä El Canto De Kämäräinen.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille ja Pyssymiehelle & kiitos kommenteistanne.

Qroquius Kad: Joo, kappaleen voi tulkita monella tavalla, Ihan ok tuo toinenkin. Laulaja oli tosin minulle ihan uusi tuttavuus, mutta minähän en ole aikoihin seurannut noita musiikkikuvioita kovin aktiivisesti.

Pyssymies: Joo, ja joskus se uudelleen sovitettu cover-versio nousee paljon suuremmaksi kuin alkuperäinen. Läheskään kaikki esmes eivät tiedä että All Along The Watchtower EI ole alunperin Jimi Hendrixin kappale. Mitä muuten autoradioon tulee niin me taas rouvan kanssa ajellessa kuunnellaan oikeastaan pelkkää Järviradiota.

Anonyymi kirjoitti...

Ykällä on kyllä hyvät hermot kun jaksaa radiota kuunnella.

Nykyaikainen autosoitin osaa noukkia hätätiedotteen vaikka kuuntelis tikkua. PIM POM! Mäyrä nähty porvoon keskustan lähellä ... - Joskus on tullu asiaakin, rekka motarilla nurin.

Mutta niihin nyrkkipajoihin, ne osaa melkein mitä vaan ja tekeekin ämpyilemättä. Pitää vaan tietää keneltä kysyä. Muun muassa hitsata ja lämpökäsitellä haljenneen valurautalohkon - sylinteriryhmän siis. Niin että on uutta vastaava. Suora ja kestää sen minkä uusikin. Ei ihan helppo homma. Värkätä aidon näköisen MG34 piipun alumiinista - messupöydän ase ei toimi, nokkela tero/varas saa toimimattoman aseen" ja kohuotsikkoa ei synny. Vara ei venettä kaada ... Alumiinikangesta kun ei kuula lähde. Oikea piippu kotona asekaapissa.

Lainaavat työkalua kun nätisti kysyy, hydrauliprässillä olen muutamankin pikkupistoolin deaktivoinut, siististi ja siihen aikaan riittävästi. Patruunapesään painetaan teräs "patruuna", kovaksi karkaistu ja ylikokoinen. Aseen voi purkaa ja koota, sillä voi naksuttaa iskuria mutta ampua ei voi. Yksi paja leikkasi sopivat teräsosat ja toinen asensi oviin ja karmeihin, vanhat, tavalliset ovet nyt hyvin vaikeita murtaa. Ja näyttää vanhoilta, tavallisilta ovilta. Kokoelmahuoneen ovi ja ulko-ovet. Puutarhajyrsimen teriä ei saa mistään, valmistaja konkurssissa kauan sitten, pikkupaja tekee. Vanha esite, sanallinen selitys ja käsien heiluttelu piisaa piirustuksiksi. Hinta sama kuin uusilla terillä 30 vuotta sitten. Ja laatu parempi. Keikkumaton pöytä ja narisematon sänkykin löytyi, ei hehtaarihallista vaan tuttu puuseppä teki verstaallaan.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Homman nimihän on se että radio on ajaessa päällä, minä kuulen sen mutta en varsinaisesti kuuntele. Mutta joo, kunniaa nyrkkipajoille ja toivottavasti se osaaminen säilyy mahdollisimman pitkään. Nykyisin kun harvemmin enää korjataan vaan vaihdetaan vanha osa uuteen. Ja autoissa ne tuppaa olla vielä niitä perhanan osapaketteja eli kun tarvitset osan A, niin joudut ostamaan paketin jossa on A, B, C, D, E ja F.