NELJÄNNEN VALTAKUNNAN VIRKAMIES

Euroopan Komission alaisen EU:n poliittisen strategian keskuksen apulaiskansliapäällikkö Udo Hofmann istui mukavassa toimistotuolissaan ilmastoidussa toimistossaan ja katseli tehdyn työpäivän saldoa tietokoneeltaan. Hofmann oli kansallisuudeltaan saksalainen, hän oli syntynyt vuonna 1962 ja hän oli tehnyt pitkän ja menestyksekkään uran Euroopan Unionin virkamiehenä.

Hofmann oli julkisuudessa toistuvasti mainostanut Euroopan Unionin välttämättömyyttä eurooppalaisen rauhantilan ylläpitäjänä ja jatkuvana oppimisen projektina, joka vahvisti Euroopan Unionin asemaa suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden suurvaltana. Puoluekannaltaan sosialidemokraattinen Hofmann tunnettiin pitkäaikaisena rauhanaktivistina, äärimmäisenä rasismin vastustajana ja Euroopan ulkopuolisen maahanmuuton vankkana puolestapuhujana. Alun perin Hofmannin kynästä oli lähtöisin myös se lause, jonka oli hiljattain lausunut EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker:

– ”Kyllä sanoin "je m’en fous" (en välitä paskaakaan). Koska: olennaista on, että pääsimme sopuun 40 000 plus 20 000 henkilön sijoittamisesta. Sillä, tapahtuuko se vapaaehtoisesti vai pakolla, ei ole minulle merkitystä. Minulle merkitsee 60 000 ihmistä, ei 28 jäsenmaata.”

Tämän kaltaisten lauseitten luominen oli Hofmannille hyvin helppoa, sillä loppujen lopuksi kyseessä oli vain muutaman ulkoa opetellun hokeman toistaminen kerta toisensa jälkeen. Ne menivät läpi virkamieskunnassa, ne menivät läpi hyödyllisiä idiootteja täynnä olevassa Euroopan Parlamentissa ja ennen kaikkea ne menivät läpi mediassa, mikä olikin tärkeintä. Henkilökohtaisesti – huolimatta julkisesta maineestaan – Hofmann inhosi niitä lausumiaan hokemia ja ennen kaikkea niitä ihmisiä, jotka niihin tosissaan uskoivat. Sillä tosiasiassa apulaiskansliapäällikkö Udo Hofmann oli ollut koko ikänsä piinkova natsi. Ja koska hän oli kaltaistensa kanssa hyvin lähellä sitä tilannetta, jolloin he voisivat tarttua vallankahvasta kiinni ja palauttaa Euroopan kuriin ja järjestykseen, hän oli oppinut pitämään tunteensa kurissa, naaman peruslukemilla ja pitämään tiukasti kiinni peiteroolistaan.

Jos eurooppalaiset vasemmistohumanistit olisivat tienneet, kuinka moni Euroopan Unionin virkamies tosiasiassa oli vakaumuksellisia natseja, heidän sydämensä olisi jättänyt muutaman lyönnin väliin. Virkakoneiston ylimmässä osassa eli komissaarin viroissa ei natseja ollut. Ne virat oltiin varattu joko utopioissaan eläville vasemmistopelleille tai sitten lipeville opportunisteille, niin kuin vaikka sille niljakkaalle suomalaiselle, sille Kataiselle, joka tulisi aikanaan palvelemaan natsihallintoa aivan yhtä suurella antaumuksella kuin hän palvelisi nyt eurooppalaista suvaitsevaisuuskoneistoa. Sen miehen takki olisi käännettynäkin aina oikein päin. Mies oli täysiverinen poliitikko ja hänestä saisi vaikka keskitysleirin johtajan, jos niin tarvittaisiin. Hän oli mies, joka ei koskaan kyseenalaistaisi järjestelmän antamia käskyjä.

Udo Hofmann oli kasvatettu lapsesta alkaen vakaumukselliseksi natsiaatteen kannattajaksi. Hänen isoisänsä, Wehrmachtin eversti Kurt Hofmann oli yksi niistä henkilöistä, joka jo vuonna 1942, 20 vuotta ennen Udon syntymää, olivat ymmärtäneet Hitlerin johtaman Natsi-Saksan tuhoutuvan muutamassa vuodessa. Hitlerin mahdollinen salamurhaaminen ei siinä tilanteessa auttaisi vihollista vastaan, Saksa häviäisi joka tapauksessa, joten nämä miehet olivat alkaneet valmistella aatteen siementen kätkemistä. Niitten siementen, joista aikanaan nousisi Neljäs Valtakunta. Se vain nousisi piilosta ja salaisesti, eivätkä sen eteen työtä tekevät ihmiset edes välttämättä ymmärtäisi toimivansa natsismin puolesta.

Neljännessä Valtakunnassa Adolf Hitleriä kunnioitettaisiin aatteen esi-isänä, mutta tunnustettaisiin hänen tekemänsä virheet. Ensimmäinen virhe oli naurettavan rotuopin kehittäminen ja sitä myötä koko juutalaisväestön taidon ja osaamisen sulkeminen Natsi-Saksan tarpeitten ulkopuolelle. Toinen,  kohtalokas virhe oli Hitlerin liiallinen kiire, ja luulo siitä, että natsismia voitaisiin levittää ainoastaan sodalla ja ainoastaan Saksan johdolla. Neljäs Valtakunta taas olisi todellinen Neuropa, eurooppalaisten kansojen yhteinen nousu natsiaatteeseen. Siihen löytyisi aikanaan keinot, mutta toisen maailmansodan jälkeen oli tärkeintä organisoitua ja ennen kaikkea organisoitua hiljaisuudessa.

Tehtävä ei ollut niin hankala kuin äkkiseltään olisi saattanut kuvitella. Niin Saksassa kuin miehitetyillä alueilla löytyi paljon ihmisiä, jotka olivat lämmenneet natsiaatteelle. Heidän kanssaan oltiin suunniteltu tulevaisuutta, joka odottaisi joskus kymmenien vuosien kuluttua. Kiire tuli nyt hylätä. Päämäärä oli tärkein. Nämä henkilöt saattoivat toimia toisessa maailmansodassa jopa natseja vastaan taistelevina vastarintamiehinä. Sillä ei ollut sodan kannalta käytännön merkitystä, sillä se oli jo muutenkin menetetty ja sitä kautta he saivat myös itselleen täydellisen suojamuurin. Kukapa olisi kuvitellut, että mies, joka taisteli sankarillisesti Kolmatta Valtakuntaa vastaan olisi täysin rinnoin rakentamassa Neljättä.

Niinpä nyt, vuonna 2015, oli liikkeellä uskollinen ja hiljainen ja ennen kaikkea varsin laaja kannattajakunta kaikkialla läntisessä Euroopassa. Myös Ruotsissa oli voimakas natsisolu. Jostain syystä taas Natsi-Saksan aseveljinä mainiosti taistelleet suomalaiset eivät olleet koskaan lämmenneet aatteelle, eikä siellä ollut vieläkään yhtään vakavasti otettavaa solua. Neljättä Valtakuntaa suunnittelevalla liikkeellä oli toisen maailmansodan kaaoksessa ollut helppoa realisoida natsivaroja ulkomaille. Tuo raha poiki lisää rahaa, ja tänään natsien hallussa oli bulvaanifirmojen kautta kymmenien miljardien eurojen omaisuus. Sille olisi aikanaan tarvetta.

Hofmann, niin kuin muutkin vakaumukselliset natsit tiesivät että länsieurooppalaisia maita ei pystyisi muuttamaan natsivaltioiksi väkisin. Kansojen tulisi vaatia sitä vapaaehtoisesti. Kansalaisten tuli ottaa natsit vastaan pelastajina. Kun toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset kansat muuttuivat vakaiksi ja vauraiksi läntisiksi demokratioiksi, ei sellaiseen vapaaehtoisuuteen ollut minkäänlaista tilausta. Ihmisillä oli suhteellisen hyvä olla. Siksi natsisolut uinuivat ja niitten jäsenet toimivat länsimaisten yhteiskuntien aktiivisina kannattajina ja näkyvinä voimahahmoina. Tälle oli tarvettakin, sillä tuolloin Eurooppaa uhkasi neuvostokommunismi, jolta läntistä Eurooppaa tuli suojella. Muuten jäljellä ei olisi mitään, minkä natsit voisivat aikanaan periä.

Neuvostoliiton romahdettua tuli natsien tilaisuus. Että länsieurooppalaiset kansat vaatisivat maittensa siirtymistä natsivaltaan, tulisi maat ensin ajaa niin pahaan kaaostilaan, että natsien tarjoama – joskin vielä sopivasti naamioitu – diktatuuri nähtäisiin pelastuksena. Pohjimmiltaan järkevät ja asialliset eurooppalaiset kansakunnat eivät sellaista kaaosta saisi itse aikaiseksi, joten kaaos oli tilattava muualta. Ja natsit tiesivät, mistä sen saattoi tilata.

Saksaan oli kohdistunut jo 1960-luvulla voimakas turkkilainen maahanmuutto. Sitä ei saattanut sanoa silloin haittamaahanmuutoksi, sillä Saksan talousihme vaati aina vain enemmän työvoimaa. Mutta natsit ymmärsivät jo silloin, minkälaisia ongelmia maahanmuutto voisi tulevaisuudessa aiheuttaa. Siksi sitä olikin suosittava, ja maahanmuuttajia piti saada lisää nimenomaan Afrikasta ja Aasian islamilaisista maista. Mitä kauempana maahanmuuttaja oli kulttuuriltaan vastaanottavaa maata ja mitä hyödyttömämpi ja kalliimpi hän olisi yksilönä vastaanottavalle maalle, sen varmemmin hän sai aikaan hankaluuksia, ja kun maahanmuuttajien määrä ylittäisi kriittisen pisteen, hankaluudet muuttuisivat kaaokseksi.

Missään nimessä maahanmuuttajat eivät saaneet sopeutua länsieurooppalaiseen yhteisöön. Ei silti, että heillä siihen olisi suuremmin halua ollutkaan, mutta varma oli aina varmaa, ja vihervasemmistolaisina esiintyneet natsit olivat olleet omalta osaltaan aikaansaamassa lumivyöryefektiä, jonka lopputuloksena maahanmuutosta tuli Euroopassa kyseenalaistamaton itseisarvo itsensä vuoksi, ja sen arvostelijoita syytettiin natseiksi ja rasisteiksi. Kauneinta yhtälössä oli se, että jotkut kovaäänisimmistä natsikortin käyttäjistä olivat tosiasiassa itse natseja. Erityisesti Ruotsissa kehitys oli jopa odotettuakin nopeampaa ja tällä hetkellä, vuonna 2015 näytti siltä, että Ruotsi saavuttaisi totaalisen kaaospisteen ensimmäisenä. Sitä seuraisivat useat Euroopan maat muutaman vuoden kuluessa.

Tätä auttoi natsien kehittämä puolestaloukkaantumiskoneisto, joka etsi, tai lähinnä keksi jatkuvasti maahanmuuton hyviä puolia ja puolestaan kehitti itseisarvoksi läntisten, täysin toimivien yhteiskuntien halveksimisen. Pienen alkusysäyksen jälkeen läntinen Eurooppa oli täynnä hyödyllisiä idiootteja, akateemisia ihmisiä, jotka nostivat asemaansa ja egoaan halveksimalla omaa kulttuuriaan ja vaatimalla aina vain enemmän lisää haitallista maahanmuuttoa. He palvelivat natseja sitä itse tajuamatta.

Hofmann oli laskenut, että kriittinen piste saavutettaisiin lopullisesti vuonna 2025 – 2030. Silloin eurooppalaiset yhteiskunnat olisivat niin pahassa kaaoksessa, että tavalliset ihmiset alkaisivat saada tilanteesta tarpeekseen ja vaatia turvallisuutta. Silloin alkaisi natsien käynnistämä ketjureaktio. Useassa maassa nousisi esiin – kuin tyhjästä – voimakas natsipuolue. Tosin nämä puolueet eivät olisi nimeltään natsipuolueita. Eurooppaan nousisi uusi, tasapainottava poliittinen aate nimeltään stabilismi. Stabilistiset puolueet eivät käyttäisi myöskään tunnuksenaan hakaristia, vaan kalliiden mainostoimistojen suunnittelemia hienovaraisia ja tyylikkäitä logoja. Natsien takana olevalla miljardiomaisuudella ostettaisiin valtavasti media-aikaa. Puolueitten ohjelma sinänsä olisi täysin natsistinen, mutta koska ne lupaisivat vakautta ja turvallisuutta kaoottiseen Eurooppaan keinolla millä hyvänsä, ne vastaisivat siihen tilaukseen, mihin muut puolueet eivät pystyisi. Hitto vie, muut puolueethan olivat ongelman aiheuttajia. Kuinka niistä olisi sen ratkaisijaksi? Stabilististen puolueitten johtoon nousisi tehtäväänsä huolellisesti valmisteltuja, siihen asti täysin epäpoliittisina esiintyneitä, tehtäväänsä huolellisesti koulutettuja virkamiehiä ja liike-elämän edustajia joihin ihmiset luottaisivat.

Sitten seuraisi ketjureaktion toinen osa. Huomattava osa EU:n virkamiehistä, mukana Hofmann itse, avautuisi julkisuudessa ja tunnustaisi olleensa koko ajan väärässä. Hofmannkin sanoisi suoraan, että hän on toiminnallaan omaltaan osalta aiheuttanut Eurooppaan hirvittävän kaaoksen, pyytäisi anteeksi ja ilmoittaisi eroavansa tehtävästään, koska hän ei ollut sen arvoinen. Hofmann toteaisi, että stabilismi oli ainoa vaihtoehto pelastamaan Euroopan siltä kaaokselta, jota hänkin oli ollut saamassa aikaan. Tietenkin Hofmannin talous olisi turvattu ja hän toimisi taustavaikuttajana stabilistipuolueessa. Näin oltiin suunniteltu jo aikaa sitten.

Stabilistipuolueet alkaisivat saada vaaleissa suurvoittoja ja useissa maissa jopa enemmistöasemia. Lopulliset vallankaappaukset olisivat lähinnä kosmetiikkaa, sillä vastarintaa ei olisi luvassa kuin maahanmuuttajien ja muutamien elämyksiä etsivien idioottien taholta. Armeija ja poliisi oli pitkäjänteisellä työllä myös pitkälle solutettu, ja demokratiaa kannattavat merkittävimmät upseerit joko pakotettaisiin eroamaan, vaihtamaan puolta, tai sitten he yksinkertaisesti katoaisivat. Ja sen jälkeen katoaisi paljon muutakin. Nacht und Nebel. Se haittaväestö, jota tarvittiin mahdollisuuden luomiseksi olisi nyt turhaa, ja Neljännellä Valtakunnalla olisi hallussaan kaikki ne keinot, jotka Kolmas Valtakunta oli jo kertaalleen kehittänyt. Eikä haittaväestö ollut koskaan pystynyt kuin mellakointiin ja ottamaan haltuun tiettyjä alueita, ja nekin vain siksi, koska niitten annettiin niin tehdä. Tällä kertaa alueille tultaisiin ensin rynnäkkökoneilla ja sitten tankeilla ja haittaväestö saisi oppia, kuinka toimii koulutettu valtion väkivaltakoneisto. Hofmann tiesi, että niin armeijoissa kuin poliisiorganisaatioissa oli liipasinsormi syyhynnyt jo vuosikausia. Natsit antaisivat heille luvan painaa liipaisinta.

Ja yöhön ja usvaan katoaisivat myös ne hyödylliset idiootit, jotka olivat saarnanneet monikulttuuriepistolaansa tosissaan. He eivät olisi vain maanpettureita, vaan myös maanosan pettureita ja Neuropalla olisi heille lääke, jonka he ansaitsisivat. Hofmann tiesi myös, että niin Venäjä, Kiina kuin Japanikaan eivät väräyttäisi eväänsä. Kiina ja Venäjä olivat käytännössä itse fasistisia ja käytännölliset japanilaiset näkisivät myös Neuropassa ainoastaan vakautetun ja rauhallisen alueen, jonka kanssa oli mahdollista käydä kukoistavaa kauppaa. Win-win-tilanne hyvin monelle. Paitsi niille, jotka häviäisivät, mutta Neljättä Valtakuntaa ei rakennettaisi häviäjiä varten.

Ensin kaaos. Sitten vielä syvempi kaaos. Sitten puhdistus ja stabilisointi. Suunnitelma oli edennyt pitkälle. Mutta Hofmann oli silti huolissaan. Oli tullut uusi uhkatekijä. Maltilliset kansallismieliset poliittiset liikkeet. Ympäri Eurooppaa. Ne olivat ymmärtäneet, mitä haittamaahanmuutto saisi aikaiseksi ja halusivat lopettaa sen sekä kääntää virran taaksepäin. Siihen natseilla ei ollut varaa. Kriittistä pistettä ei oltu vielä saavutettu, eivätkä maltilliset kansallismieliset lämminneet ajatukselle natsismin paluusta. Päinvastoin, ne olivat demokratian kannattajia ja pyrkivät samanlaiseen maltilliseen ja nimenomaan demokraattiseen Eurooppaan kuin mitä se oli ollutkin. Natseille demokratia oli syöpä, joka oli kitkettävä. Nämä maltilliset kansallismieliset olivat Hofmannille jotain samanlaista kuin sosialidemokraatit olivat kommunisteille.

Maltilliset kansallismieliset liikkeet oli pysäytettävä ja tukahdutettava. Siksi median ja virkakoneiston oli entisestäänkin kiihdytettävä suvaitsevaisuuspropagandaansa ja näitten liikkeitten sekä niitten edustajien demonisoimista. Samalla näitten liikkeitten johtohahmojen fyysistä koskemattomuutta oli suojeltava. Missään nimessä ei ollut varaa marttyyreihin. Siksipä mm. Geert Wildersillä, Jimmie Åkessonilla ja Jussi Halla-aholla oli ollut tietämättään jo vuoden verran perässään natsiliikkeen järjestämät henkivartijat. Vain natsit tiesivät, että eräs muslimiaktivisti oli katsellut Åkessonia jo kertaalleen kiikaritähtäimen ristikon läpi. Mutta natsit olivat ennättäneet ensin ja epäonninen salamurhaaja makasi nyt Itämeren pohjassa.

Kun stabilismiksi itsensä naamioinut natsikoneisto olisi vallassa, olisi näilläkin maltillisilla kansallismielisillä vaihtoehtona joko alistua ja hyväksyä tilanne tai sitten kuolla. Missään nimessä he eivät saisi voittaa. Hofmann huokasi ja nojasi taaksepäin toimistotuolissaan. Vielä olisi paljon tehtävänä. Hänkin joutuisi vielä paljon huoraamaan. Julistamaan aatetta, jota hän kiihkeästi vihasi. Eikä hänestä koskaan tulisi tunnettua natsijohtajaa. Hän olisi vain eläkeläinen. Eläkeläinen, joka valmisti tietä Neljännelle Valtakunnalle. Mutta se kaikki olisi sen arvoista. Ihmiset olivat sivuseikka. Vain päämäärällä oli merkitys. 

JULISTUS ON AINA PAIKALLAAN

Niin kuin lukijakin hyvin tietää, on tiedostava ja valistunut vastapuolemme tehnyt maailmasta oman teoreettisen kuvansa, jonka mukaan kaikkien tulisi elää. Lukija tietää hyvin myös, että teoria ja käytäntö eivät suinkaan aina kohtaa. Meille tavallisille ihmisille siinä ei sinänsä ole ongelmaa, sillä silloin me älyämme muuttaa teoriaa käytännön mukaiseksi. Valistuneella vastapuolella taas siinä tilanteessa menee herkästi sormi suukkiin ja henkinen pipi yllättää nopeasti.

Erityisesti henkinen pipi iskee silloin, jos joku arvostelee ääneen teoriaa, mutta kun tiedostava ihminen on aikansa pyörittänyt sormeaan suussaan, hän saa kuningasajatuksen, mikä on saatu monta kertaa ennenkin: tehdään rasisminvastainen julistus ja vaaditaan kaikkia allekirjoittamaan se. Julistuksessa todellisuus tietenkin kirjataan ylös tiedostavan teorian mukaisena, ja jos joku ei suostu allekirjoittamaan sitä, nän on ekstrapaha ihminen joka on taas kertaalleen ryystänyt vellit afrikkalaislapsen lautaselta.

Tämän pyörän on nyt vuorollaan keksinyt uusiksi demarien puheenjohtaja Antti Rinne, josta uutisoidaan seuraavaa:

Edellisen kerran kaikki eduskuntapuolueet allekirjoittivat eurooppalaisten puolueiden rasismin vastaisen peruskirjan ennen vuoden 2011 vaaleja.

SDP:n Antti Rinne esittää, että ele uusittaisiin nyt.

Hän perustelee tarvetta muun muassa Jyväskylän viimeviikkoisella uusnatsimellakalla ja perusteettomalla, vihapuheeksi tulkittavan maahanmuuttokritiikin yleistymisellä.

Rinne osuu sinänsä, ehkä tajuamattaan erään asian ytimeen, sillä hän mainitsee ”vihapuheeksi tulkittavan maahanmuuttokritiikin” ja tunnustaa itse sen tosiasian, että ei sen väliä mitä kirjoitetaan, väliä on sillä miten se kirjoitus tulkitaan, ja kun yksi asian päätulkitsijoista on mm. Vesa Puuronen, on vihapuheeksi tulkittavia kirjoituksia jatkossakin yllin kyllin tarjolla.

Mutta mutta. Rinnehän saa toki vaatia julistuksia ja julkilausumia. Sosialistit ovat siinä muutenkin lahjakkaita. Hotellin respassa ei haluta millään muotoa mollata Anttia, vaan antaa ennemminkin tukea. Täällä päinhän laadittiin käyttökelpoinen  ja ennen kaikkea totuudenmukainen rasisminvastainen julkilausuma jo vuonna 2009. Jostain syystä suvaitsevaistomme ei siitä oikein innostunut, mutta ehkä aika on nyt kypsä, joten tarjoamme päivitettynä vapaaseen käyttöön Suuren Rasisminvastaisen Julkilausuman:

SUURI RASISMINVASTAINEN JULKILAUSUMA

Me Nännistis-Lellistisen Liiton osapuolueitten (vas, vihervas, sdp, kepu, ruått, krist & kok) kansanedustajat, puoluekoneiston edustajat, nännistis-lellistiset virkamiehet ja nännistis-lellistiset median edustajat olemme tätä mieltä:

Suomalainen poliittinen järjestelmä on saavuttanut täydellisyytensä. Sitä ei tule muuttaman. Jos joku asia on saavuttanut täydellisyyden, kaikki muutosyritykset sitä kohtaan ovat yritystä saattaa täydellinen järjestelmä huonompaan suuntaan, ja siksi meille kaikille haitallista ja vaarallista.

Miksi järjestelmämme on täydellinen? Me voimme perustella sen. Se on täydellinen siksi, että meillä julkilausuman allekirjoittajilla on siinä hyvä olla. Osa meistä on ministereitä, osa kansanedustajia ja osa virkakoneiston edustajia. Välillä me vaihdamme paikkoja keskenämme, mutta vaihteluhan virkistää vaan. Välillä ollaan hallituksessa ja välillä oppositiossa, mutta palkka juoksee. Runotytöilläkin on hyvä olla. Ennen vanhaan he joutuivat kirjoittamaan juttujaan ruutuvihkoihin, mutta nyt tyttöjen runoilla on tolkuttomasti lukijoita, koska niitä julkaistaan sanomalehdissä ja televisiossa.

Yhteistä meillä kaikilla on se, että täydellinen järjestelmämme tarjoaa meille mukavan toimeentulon, komeita titteleitä, mukavasti valtaa ja mahdollisuuden sorkkia toisten ihmisten asioita ja keksiä kaikkia mukavia kieltoja ja rajoituksia.

Valitettavasti paratiisissakin on käärmeensä ja meillä käärme on se, että tässä onnessamme emme ole muistaneet korjata erästä pientä yksityiskohtaa. Ja se on se, että lain mukaan kansalaiset voivat äänestämällä vaihtaa vaikka koko porukan. Eihän se semmonen käy laatuun. Jos perussuomalaiset saavat seuraavissa vaaleissa suuren voiton, se tietää heti sitä, että meillä on vähemmän kansanedustajia ja sitä kautta vähemmän puoluetukea. Pitääkö meidän laittaa puoluekoneiston ihmisiä kilometritehtaalle? Kyllä työvoimatoimistossa asiointi kuuluu ihan tavalliselle normivirtaselle vaan. Pitäähän asioissa sentään joku roti olla.

Ja mikäli tämä kehitys jatkuu, aina vaan useampi ihminen saattaa ajatella, että mehän ollaan puhuttu navetantakuista jo iät ja ajat. Ansioituneimmat meistä jo 1970-luvulla. Siitähän saattaa seurata, herra nähköön, ketjureaktio, ja tässähän ollaan kohta virattomia joka ikinen.

Mitä me sitten muka tehtäisiin? Mentäis oikeisiin töihin vai? Kyllä toi työnteko on sentään pikkusen turhan rahvaanomaista meidän hipiälle.

Ja siks toiseks, kuulkaas normivirtaset. Kun te kerran niissä työehtosopimusneuvotteluissa aina itkette, että saavutettuja etuja ei saa menettää, niin mikäs poikkeus me sitten muka oltaisiin? Nää on saavutettuja etuja, ei me niistä haluta luopua.

Ja ajatelkaapa nyt normivirtaset, ja ajatelkaa kerrankin kunnolla. Haluatteko te ihan oikeesti, että me tullaan teidän työpaikallenne? Tehän joudutte kumminkin tekemään meidänkin työmme, eikä me osata pitää kärsäämme poissa teidän asioista. Siinä sitten koko aika selviteltäisiin, että minkälainen henkinen pipi se tällä kertaa vaivaa.

Niin että kai te ymmärrätte ittekin, että ette te kerta kaikkiaan voi, ettekä saa äänestää perussuomalaisia ettekä yleensäkään mtään Nännistis-Lellistisen ulkopuolisia tekijöitä. Äänestäkää vaan niin kuin ennenkin, niin sitten yhdessä taivastellaan, kun joku osapuolueistamme otti vaaleissa veret seisauttavan 0,7 prosenttiyksikön voiton. Ja kaikki menee mukavasti niin kuin ennenkin. Ja hankkikaa ennen kaikkea kaikki tietonne valtamediasta. Uskokaa meitä, perkele!

Niin että tätä mieltä me ollaan.

Ai niin juu, se rasismi on sitten hirveetä. Ja solidaarisuutta kaikille. Ja rajat auki. Maailma ja Me. Jenkit pois ameriikasta. Lautanen Guatemalan verta. Maitoa Vietnamin lapsille. 

Poliittisesta eliitistämme noin 90 % allekirjoittaisi oikein mielellään tuon julistuksen raakaversion. Noin mielessään ainakin. Sääliksi käy heitä, kun puolueen pr-miehet tuovat heille allekirjoitettavaksi sen julkaistavan version, joka menee varmaankin jotenkin näin:

SUURI RASISMINVASTAINEN JULKILAUSUMA

1. Meille sitten tuli se Suuri Työvoimapula että pätkähti.

2. Työvoimapulan huomaamme siitä, että tuhansia luku-, kirjoitus- ja ammattitaitoisia suomalaisia lentää kortistoon jatkuvalla syötöllä.

3. Työvoimapula on ehdottomasti ratkaistava päättäväisellä toiminnalla. Se tapahtuu seuraavasti:

4. Luku-, kirjoitus- ja ammattitaitoiset suomalaiset pidetään kortistossa.

5. Suomeen raijataan urakalla Afrikasta ja islamilaisista maista luku-, kirjoitus-, kieli- ja ammattitaidottomia ihmisiä. Perustetaan ihan värväyskioskeja Afrikkaan.

6. Nämä ihmiset muuttavat suomalaiset iloisemmiksi ja avaraluonteisemmiksi, ja näin ollen työvoimapulasta selvitään tai ainakin meillä on kivoja bailuja. Ja koko touhu on meille kaikille hyväksi. Tää on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

7. Itse asiassa suomalaisia ei ole olemassakaan ja rajatkin ovat vain harhaa. Rajoja ei ole missään. Uskokaa nyt ihmeessä.

8. Vaikka meitä suomalaisia ei ole olemassakaan, niin meillä suomalaisilla on velvollisuus.

9. Vaikka meitä suomalaisia ei ole olemassakaan, niin meillä suomalaisilla on velvollisuus.

10. Vaikka meitä suomalaisia ei ole olemassakaan, niin meillä suomalaisilla on velvollisuus.

11. Näissä pykälissä ei ole minkäänlaista ristiriitaa. Ei niin minkäänlaista.

12. Joka väittää, että näissä pykälissä on ristiriitaa, tai äänestää perussuomalaisia, on rasisti. Rasisti on joko rikollinen tai mieleltään sairas ja kaikki rasistit tulee laittaa illman muuta joko vankilaan tai pakkohoitoon.

13. Jos näitä pykäliä ei uskota ja kirjaimellisesti noudateta, niin tänne tulee Nibiru-planeetta ja syö meiltä kaikilta pään.

Ja tämän julkilausuman mukaanhan toimivat niin Antti Rinne kuin häntä kovasti komppaava mediakenttämme. Näin ollen totean edelleenkin sen, minkä totesin jo vuonna 2009.

HOTELLI YRJÖPERSKELEEN JULKILAUSUMA, KAIKEN VARALTA

Maassamme ei ole ongelmana se, että meillä syödään liikaa psyykelääkkeitä. Ongelmana on se, että niitä syövät väärät ihmiset.

VÄHÄNKÖEHKÄ

Hotellin respaan on tullut tietoja monista tuoreista suvaitsevais-tiedostavaisista avautumisista, ja vaikka tiettyjä huoltoteknisiä kiireitä pukkaa päälle, niin on ehkä hyvä kommentoida niitä vähän. Respassa ollaan nimittäin päädytty siihen johtopäätökseen, että Suomessa tarvitaan ehdottomasti jonkunlaista uusrälssiä asianmukaisine nimimuutoksineen. Ihan vaan siksi, että asiat selkenisivät ja olisivat ehkä niin tavallisille kansalaisille kuin uusrälssin jäsenille helpompia ja selkeämpiä.

Kirjoituksessa käsitellään lähinnä Jari Tervoa, jolla on ilmeinen halu päästä uusrälssin jäseneksi, mutta kirjoituksen loppuvaiheessa käydään läpi päri muutakin. Tervohan suoritti Seura-lehdessä ns. avautumisen, jossa hän kertoi sen, minkä on kertonut moni, moni ihminen ennen häntä, yhtä lailla kuvitellen kertovan julistuksensa ensimmäistä kertaa meidän tavallisten ihmisten karttuisan järjenjuoksun ihmeteltäväksi.

Hän muistutti, että mm. Finlayson, Gutzeit, Fazer ja Stockmann olivat maahanmuuttajia, ja hotellin respassa tätä kiitetään, sillä tämähän ei ole juolahtanut meille mieleen koskaan aikaisemmin eikä sitä meille olla muistutettu kuin noin tuhat kertaa. Melko uutena ideana Tervo muistaa sanoa, ehkä jopa keksii sen itse, että perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen olisi kutsunut fazereita ja finlaysoneita monikulttuurisiksi painajaisiksi mikä on tietysti aika mahtava veto siinä mielessä, että Tervo osaa puhua Immosen puolesta siitä, mitä Immoselta ei ole kysytty.

Lisäksi Tervo muistaa avautumisessaan mainita, että rasistien kylmyys, kovuus ja tyhmyys ovat varmin todiste siitä, että suomalainen geeniperimä kaipaa pikaista rikastamista. Myös rasistien syvä historiattomuus riipoo. Tervo ei avautumisessaan kerro sitä, kuinka tänne tulevan afrikkalaisen ja arabialaisen väestön geeniperimä muuttaa suomalaisia älykkäämmiksi, eikä hän myöskään osaa sanoa, kuinka Ruotsiin töihin aikanaan muuttaneet suomalaiset ovat hänen näkemyksensä mukaan samalla viivalla kuin tänne sosiaaliturvan elätettäväksi muuttavat etnisesti edistykselliset ja Tervoa miellyttävät siirtolaiset. Siis siirtolaisiahan he ovat, ja suomalaisten hyväksynnällä tulleet ikuisesti elätettäväksi. Suomalaiset menivät töihin, mutta aitona älykkönä Tervo ei takerru yksityiskohtiin.

Tervon avautumista voi sinänsä tylsyytensä ja mielikuvituksettomuutensa (Tervo on kirjailija, mielikuvitus on kirjailijalle tärkeä asia, kirjailijan tulisi ehkä tarjota jotain enemmän) vuoksi kuvailla sillä tavalla, että jos sitä sanoo aivopieruksi, niin se loukkaa aivopierua.

Herää siis kysymys, miksi Tervo teki tämän luokattoman huonon avautumisensa, joka ei käy edes vitsiksi. Onhan hän osoittanut syvän älykkyytensä meille jo vuosikausia kommentoimalla Uutisvuodossa käsikirjoittajien hänelle valmiiksi antamia uutisjuttuja.

Hotellin respa miettii mahdollisia vaihtoehtoja.

Ensimmäinen vaihtoehto: Hän todellakin törmäsi ensimmäistä kertaa elämässään tähän Finlayson, Gutzeit, Fazer – Stockmann-vertaukseen ja tuumi, että tottahan hänenkin täytyy. Tätä vaihtoehtoa voi pitää sinänsä epätodennäköisenä, sillä hän on kuitenkin kirjailija ja kirjailijan kuvittelisi seuraavan aikaansa. Edes jollain tavalla. Sehän on tietysti selvää, että Erkki Tuomiojalta joku hemmetin kelju kaveri pölli allakan vuonna 1972, mutta se on sen keljun kaverin vika eikä suinkaan Erkin, eikä poliitikko, ainakaan vasemmistopoliitikko niin kalenteria kaipaa. Ihan hyvin se pärjäilee ilmankin. Mutta kirjailijalta odottaisi muuta, joten ehkä hylkäämme tämän vaihtoehdon.

Toinen vaihtoehto: Hän ihan oikeasti ajattelee, että hänellä on niin valtavan suuri karisma, että kun nimenomaan hän esittää tämän noin miljoonaan kertaan esitetyn Finlayson, Gutzeit, Fazer ja Stockmann-vertauksen, niin meillä Voiman Pimeällä Puolella lurahtaa löysät pöksyyn, revimme ihokkaamme, ripottelemme tuhkaa päällemme ja suoritamme ankarat katumusharjoitukset. Tätä vaihtoehtoa ei voi sinänsä suoriltaan hylätä, sillä Tervo on kyllä lahjakkaasti antanut ihmisille kuvan itseään äärimmäisen täynnä olevasta mulkusta. Selvää on se, että Tervon ego on Rovaniemen kokoinen, mutta emme vielä kyllä kallistu tähän vaihtoehtoon. Siirrymme kolmanteen:

Kolmas vaihtoehto: Nythän viimeisen viikon ja risat ajan on puntaroitu sitä, kuinka niinquhirveen kamala ihminen Olli Immonen on ja sen myötä on päästy pitämään myös bileitä, joita rasisminvastaisiksi mielenosoituksiksi kutsutaan. Saattoi olla,  että älyn sankarimme Jari Tervo nukkui nämä bileet. Haastatteliko häntä kukaan niissä? Ei tainnut. Häiskä oli myöhässä, joten hänen oli pakko avautua, että älkäähän hei veikkoset ja varsinkaan siskokset minua unohtako. Tämä on se todennäköisin vaihtoehto, ja onhan selvää, että Jarinkin tuli avautua, käyttäen ensimmäistä kertaa niitä kliseitä, joita on käytetty ensimmäistä kertaa miljoona kertaa.

Tämähän vituttaa tietysti kaikkia. Se vituttaa täysjärkistä lukijaa ja saattaa jopa aiheuttaa vaaratilanteen, sillä kun joku täysjärkinen, mutta sydän- ja verisuonisairauksista kärsivä lukija lukee Jari Tervon hädissään tekemän avautumisen, niin on epäilemättä suuri vaara, että verisuoni katkeaa. Tilanne vituttaa myös Jaria itseään, sillä hän oli suvaitsevais-tiedostavassa mielessä myöhässä mutta tokihan hänen on pidettävä itseään esillä, ettei vaan naama pääsisi unohtumaan.

Tässä päästään siihen uusrälssiehdotukseen, mitä jo jutun alkuvaiheessa sivuttiin. Se ratkaisisi monta ongelmaa puolelta sun toiselta. Mitäs jos valtion puolelta perustettaisiin suvaitsevais-tiedostava uusaatelisto ihan nimenmuutosta myöten? Tai siis nimeen lisättävää aatelisuutta osoittavaa termiä myöten. Jari Tervohan olisi ilman muuta yksi ensimmäisistä ja luulen, että likimain jokainen tämän blogin lukija soisi hänelle tämän arvonimen. Osa lukijoista heti ja miettimättä ja osa perustelujeni jälkeen.

Mutta mennään tässä ensimmäisiksi muotoseikkoihin. Mikä olisi se suvaitsevais-tiedostavan kansanosan terävimmän kärjen aatelislisänimi?

Näitähän maailmalla on, niin kuin von ja van ja af ja di  ja mitä näitä nyt onkaan. Nämä eivät käy tähän tapaukseen, sillä nehän symbolisoivat perittyä asemaa. Ei niitä voi käyttää tässä tapauksessa, sillä täytyyhän nimestä erottua se, että ihminen on todellakin tehnyt työtä sen eteen, että hän on päässyt mukaan suvaitsevais-tiedostavaan uusaatelistoon.

Ehdotan termiksi ”vähänköehkä”.

Jari Tervo aateloitaisiin ja hän voisi käyttää nimeä Jari vähänköehkä Tervo. Tällöin hän olisi saavuttanut sen äärimmäisen suvaitsevais-tiedostavan huipun, mitä maassamme voi saavuttaa, eikä hänellä olisi enää välttämättä tarvetta kirjoittaa niitä kieltämättä amatöörimäisiä avautumisiaan ja ehkä hän voisi keskittyä kirjoittamaan kirjoja.

Luonnollisesti verorahoitteinen Yleisradiomme osallistuisi tähän hankkeeseen. Eihän se nimenmuutos riitä, vaan sen tulee myös näkyä. Niinpä hotellin respassa nähdään, että Yleisradion televisio-ohjelmien väliin tulisi ottaa aina minuutin tauko, jossa näytettäisiin kuvaa suvaitsevais-tiedostavaan rälssiin kuuluvasta henkilöstä, ja taustalla kuuluisi taputusta ja riemuhuutoja. Esimerkkinä Jari vähänköehkä Tervo joka nykyisellä tv-tekniikalla voisi laittaa tuon minuutin pätkän pyörimään kotonaan jatkuvana looppina:

Tervon kohdalla voisi ehkä lisätä sen, että hän on myös huomattavan paljon tavallista normikansalaista rohkeampi häiskä, sillä niin kuin lukija ehkä muistaa, hän on uskaltanut Uutisvuoto-lähetyksessä heittää Raamatun olkansa yli lattialle ja tätä rohkeampaa tekoa ei tässä maassa olla tehty miesmuistiin. Sitähän hotellin respasta ei kysytä, että uskaltaisitkos häiskä heittää koraanin yhtä lailla, mutta eihän aatelisilta hankalia kysytä muutenkaan ja se olisi joka tapauksessa vihakysymys, ja Jari vähänköehkä Tervo luonnollisesti toimii henkilökohtaisen turvallisesti vihaa vastaan.

Joka tapauksessa tällaisesta aateliksi ylentämisestä voisi tulla kauniita kohtaamisia. Ajatellaan tilannetta, että Jari vähänköehkä Tervo istuisi kahvilassa, sinne tulisi joku yhtä lailla suvaitsevais-tiedostavainen ihminen, joka toteaisi Jarille:

- Vähänkö sä ehkä Tervo! Vähänkö sä ehkä Tervo!

Johon tietysti ihailun kohde vastaisi myhäillen:

- Vähänkö mä ehkä Tervo, vähänkö mä ehkä Tervo…

Tästä menettelytavasta olisi luonnollisesti meille tavallisille taavitsaisille se hyöty, että Jari vähänköehkä Tervon ei tarvitsisi enää avautua. Hän olisi saavuttanut sen absoluuttisen hyvyyden ja älykkyyden tason mitä hän itsekin kuvittelee edustavansa, ja sen kauttahan me muutkin saisimme olla rauhassa hänen avautumisiltaan.

Kuluneen viikon aikana on tullut esiin pari muutakin henkilöä, jotka ovat kieltämättä saavuttaneet tämän uusrälssin tason. Ensimmäisenä voi mainita Eva Biaudetin (jonka ansiot ovat tietysti muutenkin mittamattoman suuria), joka totesi hiljattain Välimeren siirtolaisvyöryn tiimoilta, että kun me suomalaiset hyödymme näitten heppujen työpanoksesta, niin ilman muuta näillä hepuilla on oikeus tuoda tänne perheensäkin. Tässä on venytetty totuutta suvaitsevais-tiedostavalla tavalla niin esimerkillisesti, että ei muuta kuin Ylen ohjelmien väliin pyörimään:

Ilman muuta aatelisarvon ansaitsee myös Hesarin Nyt-liitteen toimittaja Maria Pettersson, joka tyynesti kirjoitti Malmön olevan likimain rauhallisempi kuin Turun saariston Velkua joten kansallismielisten propaganda alueesta on satua ja suhinaa. Tiedostavan lukijan reaktio kirjoitukseen on luonnollisesti se, että nyt pantiin rasseporukalle todella kauniisti jauhot suuhun. Vähemmän tiedostava lukija kuitenkin saattaa tarkastella ensiksi Rähmiksen kranaattikarttaa:

Joten eihän tässä voi muuhun päätyä, kuin että:

Aikaisemmassa kirjoituksessa muistelin 1970-luvun lehtiä, ja silloinhan Seura-lehti oli täysin viatonta ja mukavaa perhehömppää. Kun ottaa huomioon, mitä Seura antoi Jari vähänköehkä Tervon julkaista, niin voi todeta Seura-lehdenkin haistaneen ns. ajan hengen.

JOTAIN IHAN MUUTA XXXII

Eli pikku-Ykä lukee sarjiksia

Tässä kesäaikaan uutisointi niin meiltä kuin muualta liikkuu akselilla tympeän ja erittäin tympeän välillä, joten pidänpä hetken poliittista blogilomaa ja hyppään muistin aikakoneella taas tuonne 1970-luvulle, mitä tässä blogissa on tarkasteltu eräänkin kerran.

Jokaisellahan on se oma tärkeä vuosikymmenensä, milloin oltiin lapsia ja kaikki oli uutta ja ennenkokematonta. Meikäläisellä se vuosikymmen oli 1970-luku ja se sattui ajallisesti aika sopivasti, sillä vuosikymmenen kääntyessä pikku-Ykä oli viisivuotias, jolloin asioista jo edes alkeellisella tavalla jotain tajusi ja ennen kaikkea jotain jäi muistiinkin ja sitä seuraavan vuosikymmen vaihtuessa sitten oltiinkin jo polte munissa oleva finninaama joka ei kieltämättä aina ajatellut naisia, mutta aina kun se ajatteli, se ajatteli naisia. Siinähän loppui sitten yhtä aikaa 1970-luku ja pikku-Ykä vaihtoi olomuotonsa nuoreksi Ykäksi.

Silloin Kekkoslovakiassahan ei oltu niin kuultu kuin kuviteltu sellaisesta asiasta kuin internet ja terminä verkko liittyi enempi muikkuihin kuin tiedonvälitykseen. Niinpä pikkupojilla ei noussut peukalo käden hallitsevaksi sormeksi niin kuin ehkä nykyisellä pelisukupolvella ja aikaa kulutettiin muun pahanteon lomassa ahkeralla lukemisella. Luonnollisesti kirjastosta (tai lainastoksi sitä silloin kutsuttiin) kuskattiin kotiin huomattava määrä kirjojakin, mutta varsinainen sen ajan pikkupoikien internetin ja television kanavapaketin yhdistelmä oli tietenkin sarjakuvalehti.

Ajattelin siis käydä läpi pääosin sitä lukemistotarjontaa, joka pikku-Ykän tielle tuli, joka kovasti kiinnosti ja joka omat lähtemättömät jälkensä nuoreen nöösipoikaan jätti. Tämän blogin lukijoissa löytyy ymmärtääkseni 1990-luvullakin syntyneitä henkilöitä ja heille tämä kirjoitukseni saattaa olla hyvinkin retroa tai ettei jopa sujuva sekoitus retoromaniaa ja horinmummoa. Päättelen sen siitä, että töissä tutustuin joku vuosi sitten nykyisin niin muodissa olevaan animeen. Sain käsiini sellaisen anime-lehden, mutta eihän sen lukemisesta mitään tullut, kun minä en edes hahmottanut, että mitenkä päin ja missä järjestyksessä sitä pitää lukea, eli retoromaniaksi meni minunkin kohdaltani, enkä horinmummoon asti edes ehtinyt.

Luonnollisesti lukuharrastuksen ensimmäinen must oli Aku Ankka, jota isä-Perskeles luki pikku-Ykälle kun Ykä ei osannut vielä itse lukea. Lukemaan tuli opittua sinänsä jo viisivuotiaana, mutta silloinkin oli mukava olla iskän kainalossa ja kuunnella, kun iskä luki Akun seikkailuja ja näytti sormella, missä ruudussa mennään. Isä-Perskeles oli kyllä hahmottanut itsekin, että häiskähän taitaa osata itsekin lukea, kun joskus tuli tehtyä korjauksia virheisiin (liekö se äijänryökäle tehnyt niitä tahallaan?), mutta eipä iskäkään kovin aktiivisesti häätänyt nulikkaa sylistä ja lopettanut lukuhetkiä. Olisikos isä-Perskeles silloin ensimmäisen kerran havainnut, että kupeitten hedelmähän kehno vie kasvaa ja siitä hoksannut, että eipä aikaakaan, kun se lähtee maailmalle niin kuin isä-Perskeles aikanaan. Nythän se pikku natiainen onkin jo puoli vuosisataa elänyt örkki, joka ajattelee, että eihän siitä ollut kuin hetki, kun tuli kuunneltua isä-Perskeleen sylissä Ankkaa.

No, kun lukutaito oli suvereenisti hallussa päättivät vanhemmat Perskeleet, että nyt sitten Ykälle tilataan se Ankka ja tilaushan jatkui kauan ja siirtyi sitten aikanaan pikkuveli Jykälle. Akua tuli odoteltua aina keskiviikkoisin innolla ja se sitten luettiin tarkkaan. Parasta antia Akussa olivat tietysti vanhat toivesarjat, joissa oli niitä vanhoja Carl Barksin tekemiä ankkatarinoita. Näitten tarinoitten huippu tuli joskus 1974 tai sinnepäin, kun julkaistiin kolme isoa albumia eli Minä Aku Ankka, Minä Roope Setä ja Minä Mikki Hiiri, jossa näitä vanhoja pitkiä klassikkotarinoita oli. Sen lisäksi kannattaa mainita heti perään julkaistu albumi Aku Ankka joka päivä 365, joissa oli Al Taliaferron tekemiä mainioita ankkastrippejä.

Mainittakoon myös vuodesta 1970 alkaen ilmestyneet Aku Ankan Taskukirjat joissa joka toinen aukeama oli mustavalkoinen ja joka toinen värillinen. Pääosin italialaisten tekemissä taskukirjoissa ei ollut samaa otetta kuin varsinaisissa ankkatarinoissa, mutta sanotaan, että noin kymmenen ensimmäistä olivat ihan vetokelpoisia. Sitten into niihin vain lässähti. Samaan aikaan kun Aku oli selvä ykkönen, oli tarjolla myös Retu ja Kumppanit-lehti, joista löytyi Kivisten ja Sorasten lisäksi ainakin Yogi-karhu ja Jetsonit, sekä Nakke-lehti, jossa Nakke Nakuttajan lisäksi seikkailivat Repe Sorsa, Tipi & Sylvesteri, Anselmi Panda ja Putte Possu. Nämäkin lehdet luettiin kyllä aina jos käsiin saatiin, mutta sellaista taikaa niissä ei ollut kuin Akussa.

Pelkkiin harmittomiin ankkasarjakuviin ei toimintaa kaipaava nuori mies tyytynyt, ja sillekin kysynnälle löytyi tietysti tarjontaa. Päällimmäisenä mielessä ovat tietenkin Mustanaamio sekä Tarzan. Nämä lehdet otettiin pikkupoikaväestön keskuudessa vakavasti ja olihan lehtien kautta perustettu niin Mustanaamio-kerho kuin Tarzan-klubi, joitten jäsenille oli tarjolla ihan oikea jäsenkortti, hihamerkki, muuta krääsää ja molemmissa kerhoissa ihka oikea salakielen avain. Salakielisiä viestejä oli sitten kummassakin lehdessä ja nehän tietysti aukenivat vain koodin haltijalle. Enigmasta ei poikaporukassa tiedetty silloin höykäsen pöläystä, mutta lehdessä olevaa salakirjoitusta purkavan nulikan tunne lähenteli varmaan niitä liittoutuneitten tyyppejä, jotka sitä saksmannien koodia olivat purkamassa. Mustanaamiossa oli vielä osio, johon kerholaiset lähettivät valokuvansa ja ne julkaistiin lehdessä.

Tässä välissä täytyy huomauttaa, että silloiseen, jo varsin laajaan sarjakuvatarjontaan ei tietenkään tavallisen nyhtänköljäläisen perheen lompakko olisi antanut varaa, mutta meillä räkänokillahan oli olemassa erittäin toimiva, joskaan ei virallisesti organisoitu (ja ehkä tämän vuoksi se olikin niin toimiva) lainaus- ja vinkkausjärjestelmä, eli mulla on tää ja sulla on tää, lainataan päikseen ja sillä on hei se ja tuolla tuo. Niinpä lehdet kiersivät, niitä luettiin ja lisäksi ne aina löysivät perille alkuperäisen omistajansa luokse. Lisäksi paikallinen osto-ja myyntiliike toimi ehtymättömänä mielenkiinnon kohteena. Kun vaihtoon vei lehtiä ja oli vielä kerännyt pulloja, niin uusia lehtiähän sai melkein kantohintaan. Ja olihan siinä liikkeessä aina myynnissä papatteja ja kiinanpommeja.

Kaikenlaiset sotaleikithän olivat nulikoille jokapäiväistä evästä ja jälkistrategia teorian tasolla hoidettiin tutustumalla alan huippuluokan tietokirjallisuuteen, johon kuuluivat luonnollisesti Korkeajännitys-lehdet sekä pelkästään ilmasotaan keskittynyt Siivet-lehti.

Samaan sarjaan kuuluivat Battler Britton-lehti sekä Suuri Sota, joskin ne jäivät hieman vähemmälle menestykselle. Se, mikä pientä poikaa harmitti oli tietysti se, että nämä kaikki lehdet olivat tehty englantilaisesta näkökulmasta jossa fiksut ja rohkeat britit panivat kerta toisensa jälkeen tyhmää ja fanaattista fritziä turpaan. Jos sarjoissa oli joku hyvä saksalainen tyyppi, se jossain vaiheessa kääntyi sitten brittien puolelle. Suomalaisia ei näissä sarjoissa näkynyt, ei edes vihollisena, vaikka tiedettiinhän me, että Saksan puolella sitä tuli sodittua. Eräs pikku-Ykän kaveri muuten väitti kivenkovaan, että lyhenne SS tarkoittaa "Saksalaiset Sotilaat". Yhtä kaikki, kerran löytyi sitten kaverilta muistaakseni Suuri Sota-sarjakuva, joka käsitteli Suomen Talvisotaa. Sehän oli pakko lainata muun lehtimateriaalin mukana.

Pettymys oli ns. taivaan korkea, sillä jo pikku-Ykän historiantuntemuksella varustettu heppu huomasi, että sarjakuvan tekijä ei ollut malttanut tutustua varsinaiseen historiaan. Sarjakuvassa oli kyllä suomalaisia sissejä, mutta ne laskettelivat vuorilta paljaspäin ja ilman suksisauvoja tuhoamaan venäläisiä tankkeja kädessään saksalaiset Erma MP40-konepistoolit. Kaiken lisäksi tarina meni niin, että sota päättyi rauhaan, jonka seurauksena luovutetuista alueista perustettiin Neuvostoliiton kanssa liittoutunut ja suomalaisten asuttama Karjalan Tasavalta. Voihan pylly, en paremmin sano, eikä sanonut pikku-Ykäkään tai itse asiassa se taisi sanoa vielä rumemmin. Kyseisestä julkaisusta ei vaan löydy kansikuvaa enää mistään. Joka tapauksessa pettymyksen vuoksi täytyi suorittaa useampikin lentotehtävä Curtiss Hawk- ja Bristol Blenheim-pienoismalleilla ennen kuin harmitus alkoi hiipua. Harmi, ettei siihen aikaan löytänyt mistään VL Pyörremyrskyn pienoismallia. Se oli yksi tyylikkäimmän näköisistä hävittäjäkoneista koskaan.

Ennenkin on tullut todettua, että korkkarit pitivät myös yllä kansansivistystä, sillä niitten ansiosta sukupolveni miehet osaavat vieläkin saksan kielen tärkeimmät termistöt eli schweinehund, zum teufel, dummkopf, vorwärts kameraden, gott in himmel ja feuer. Ajan myötä korkkareidenkin suosio laski. Nykyään ne ovat kokeneet jonkunlaisen renesanssin ja korkkaritarinoita on tehty suomalaistenkin sotimisista. Nyt sinänsä pikku-Ykä kun on aika paljon vanhempi Ykä, niin aika on mennyt korkkareiden kohdalta ohi. Puuttuu se tärkeä tekijä eli ikä, ja pienen pojan kyky eläytyä. Eläytyminen oli huipussaan myös silloin, kun luettiin 1970-luvun alkupuolella alkaneen kauhuboomin myötä muotiin tullutta Shokki-lehteä, jossa jokaisen jutun juontajana toimi shokkiäijä Slemmy. Silloin ilmestyi myös Kauhu-lehti, joka – toisin kuin mustavalkoinen Shokki – oli värisarjakuvaa, eikä se kovin kauaa säilynyt hengissä.

Sitä en pysty muistamaan, oliko joskus 1973 tai 1974 julkaistu suurikokoinen Kauhu-albumi jollain tavalla tekemisissä Kauhu-lehden kanssa, mutta sehän oli horroria janoavalle pojanvessukalle oikea löytöjen löytö, sillä siinä oli huikea määrä suomeksi käännettyjä ja hyvin piirrettyjä amerikkalaisia kauhusarjoja lehdistä The Vault Of Horror, The Crypt Of Terror, Tales From The Crypt ja Impact. Kyseessä oli oikea kauhun megapläjäys.

Shokkien kohdalla olen todennut ennenkin, että niitten arvo on vuosien mittaan kulkenut vuoristorataa. Kun vuosikymmen vaihtui 1980-luvuksi, ei paikallisessa osto- ja myyntiliikkeissä Shokkeja saanut vaihdettua kuin toisiin Shokkeihin. Nykyisin niistä maksetaan kymmeniä euroja kappaleelta, jotkut menee satasella. Mainittakoon vielä siltä ajalta kaksi lehteä eli vampyyreihin erikoistuneet Dracula ja Vampirella.

Luonnollisesti nuori mies halusi kokea kaikenlaista muutakin, joten kauhujen tunkkaisista kartanoista piti matkata myös villin lännen avarille preerioille kuudestilaukeava vyöllä, mukava uskollinen ratsu ja odottamassa leiritulien savu sekä tulilla keitetyn kahvin haju. Odottamassa oli tietysti myös suuri määrä voittoisia kaksintaisteluita, karjanajoja ja saluunatappeluita. Saluunatyttöjen seura oli pikku-Ykälle vielä vähän liian varhaista. Oppaana toimivat sekä Pecos Bill että tietenkin Tex Willer.

Pecos Bill oli hahmo, joka ei käyttänyt koskaan asetta, vaan pelkkää lassoa ja hän taisteli oikeuden puolesta. Apunaan hänellä oli Davy Crocett (joka muistutti ulkomuodoltaan lähinnä lihonutta Grigori Rasputinia) ja Calamity Jane sekä tietysti Taivaan Ratsastajat, jotka näyttivät hänelle pulmatilanteissa oikean tien. Oikeuden puolesta taisteli myös Tex Willer, mutta hän ei puolestaan millään muotoa vierastanut pyssyjen käyttöä. Tex Willereitä tuli suorastaan ahmittua ja lännensarjoista se oli se ainoa oikea. Apunaansa Texillä oli tietenkin Kit Carson, poikansa puoli-inkkari Kit Willer sekä kaverinsa kokoinkkari Tiger Jack.

Mainitaan vielä, että Pecos Billistä Pahkasika-lehti teki myöhemmin mainion version Pekkos Billin, jolla kaikki asiat menivät säännöllisen totaalisesti perseelleen.

*

Lisäys klo 17.07: Minulla oli jo julkaistessani mielessä, että jotain olennaista tässä unohtui, ja sehän oli tietysti surrealistinen lännensankari Cocco Bill. Suuret kiitokset Oinomaokselle muistuttamisesta.

Lisäys päättyy, alkuperäinen juttu jatkuu:

*

Tähän väliin voi mainita, että myös suomalaista sarjakuvaa tuli luettua, ja siitä vastasi muutaman vuoden ilmestynyt Sarjis-lehti. Lehdestä jäivät erityisesti mieleen sarjakuvat Näkymätön Viänänen ja Pekko.

Jossain vaiheessa alkoi Pikku-Ykälläkin löytyä kiinnostusta myös ns. laatusarjakuvaan (mitä termiä en sinänsä itse ihan ymmärrä, miten niin Tex Willer muka ei ole laatusarjakuva). Näitä olivat Ruutu, joka jäi Ykältä pikkusen vähemmälle huomiolle sekä Zoom ja NonStop. Tässä kävi sinänsä tuuri, sillä yksi Ykän kavereista oli pikkusen vakavaraisemmasta perheestä ja hepulle tulivat tilattuina nuo molemmat lehdet, joita sitten passasi lainata. Hitto soikoon, hepulla oli myös ihan oikeat stereot, joita silloin saattoi pitää suorastaan uuden ajan airuina, ja niillähän sitä kelpasi kuunnella Hurriganesia, jonka tuotanto kaverilla oli kokonaan vinyylilevyinä. Kaverin luona mieleen muistuu myös se pettymys, kun vuonna 1977 kuunneltin hänen kanssaan juuri ilmestynyttä Hurriganesin Tsugu Way-levyä, ja todettiin se (kyllä sen näki molempien naamasta) luokattoman huonoksi, mutta kun sitä ei oikein ääneen saanut sanoa. No, historia antanee tämän meille anteeksi, sillä fanittivathan samalla vuosikymmenellä tytöt ikuisella (eli puolitoista vuotta kestäneellä) uskollisuudella Bay City Rollersia.

Oli niitä typeriä poikabändejä tuolloinkin. Jos tuohon aikaan oltaisiin järjestetty kansanäänestys Skotlannin itsenäisyydestä, todennäköisesti muut osat Isosta Britanniasta olisivat äänestäneet skotit itsenäiseksi pelkästään päästääkseen häpeämästä.

Se niistä poikabändeistä ja jos vielä kirjoitan niistä tämän kirjoituksen aikana, tuomittakoon minut suljettavaksi Hirvittävään Paikkaan, jossa minulle soitetaan Steen 1:stä 24/7. Vaan takaisin niihin lehtiin. Ensimmäinen niistä oli siis Zoom, joka sisälsi suomennettua ranskalaista ja belgialaista sarjakuvaa.

Pikku-Ykän suurimpia suosikkeja Zoomissa olivat moottoriurheilumaailmassa liikkuva Mic Vaillant, Haikaralaivue sekä tietysti avaruusagentti Valerian. Jos siihen maailmanaikaan olisi ollut varsinaisia nörttejä, niin Valerianin aisapari Laureline olisi ollut epäilemättä heidän märkien uniensa yksi suurimpia kohteita.

Valerianissa – niin kuin monessa muussakin Zoom-lehden sarjassa – olivat tarinat pitkiä ja ne jatkuivat viikosta toiseen ja sekös pisti odottamaan seuraavaa numeroa. Liekö tästä peräisin se ison Ykän nykyinen viehtymys tv:n pitkiin scifi-sarjoihin. Mitä pitempi ja monimutkaisempi juoni, sen parempi. Elokuvat tuppaavat tuntumaan juonen kannalta liian lyhkäisiltä. Sinänsä amerikkalainen viihdeteollisuus on armotonta ja moni hyvä sarja on loppunut jo ensimmäisen kauden jälkeen ja tietysti aivan mielettömään cliffhangeriin.

Tämä toinen ns. laatulehti eli NonStop ei loppunut yhteen vuoteen, vaan se ilmestyi 1975 – 1979 ja sisälsi Zoomin lailla pitkiä sarjakuvatarinoita. Pikku-Ykän mieleen tässä lehdessä olivat erityisesti Corto Maltese, Marsupilami, Piko ja Fantasio, Strumffit (myöhemmin Smurffit) ja erityisesti Yoko Tsuno. Luonnollisesti Tintti ja Lucky Luke kuuluivat suosikkeihin, mutta näitähän tuli sitten lainattua lainastosta kokonaisina albumeina.

Zoomia ja NonStopia saattoi pitää pikku-Ykän niin televisiona kuin internetinä. Piirtämällä oli helppo toteuttaa huikeita scifi-ja fantasiaseikkailuja, mikä taas elokuvassa ja televisiossa ei siihen aikaan ollut vielä kovin helppoa. Tietokonetekniikka ei ollut vielä apuna. Tietysti klassikoitakin tuli nähtyä eli Kolmannen Asteen Yhteys ja Tähtien Sota, ja ne olivat kieltämättä aikaansa edellä. Tulihan pikku-Ykällä katsottua myös klassikko Avaruusseikkailu 2001 kun se jossain vaiheessa Nyhtänköljään tuli uusintakierrokselle, mutta pakko tunnustaa, että se oli pitkäveteinen ja se ylistetty loppukohtaus pienelle nyhtänköljäläispojalle aivan liian psykedeelinen.

Palataanpa takaisin lehtien pariin ja siirrytään ajassakin muutama vuosi taaksepäin eli kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Silloin suurinpiirtein keikille tuli Koululainen-lehti, tosin se tuli niin, että opettaja jakoi sen luokassa suoraan oppilaille. Kyseisestä lehdestä ei sinänsä sen enempää, mutta kun etsin lehden kansikuvaa, huomaan sen, kuinka aikaa on kulunut ja asiat muuttuneet. Pikku-Ykän muistikuva Koululainen-lehdestä on tämä:

Ja se, mitä kyseinen lehti on nykyisin, onkin tämä:

Eli vaikuttaa siltä, että lehti näyttäisi hieman paikkaavan jo edesmenneen Suosikki-lehden jättämää aukkoa. Suosikki on kuollut, eläköön Suosikki. Kyseisen aviisin merkitys joskus 1970- ja 1980-luvuilla oli kiistaton ja sitä todella luettiin. Sen levikki oli parhaimmillaan pitkälle toistasataa tuhatta kappaletta ja näin jälkeenpäin ajateltuna lehti on yksi suurimpia syyllisiä siihen, että ns. nuoriso on kohonnut tietynlaiseksi etuoikeutetuksi ikäryhmäksi jolla tulee olla kaikki mahdolliset oikeudet ilman varsinaisia velvollisuuksia.

Joku voi tietysti olla toista mieltä, mutta kyseisen aviisin päätoimittaja Jyrki Hämäläinen sai todellakin lyötyä läpi ajatuksen, että nuorison populaarikulttuurilla on jotain elämää suurempaa merkitystä, vaikka eihän siinä loppujen lopuksi ole kysymys kuin tuotteista, joihin nuoret kinuavat vanhemmiltaan rahaa. Yhtä kaikki, Suosikki oli poulaarikulttuurin todellinen informaatiovaikuttaja, sillä se oli ainoa siihen keskittynyt taho. Sellaista ei nykyisin varmaan pystyisi tulemaankaan, kun internet pilkkoo tiedon niin moniin palasiin ja tarjoaa sitä niin monista lähteistä. Olihan Suosikilla toki kilpailijansa, kuten Intro ja Help, mutta ne jäivät pienemmiksi ja jossain vaiheessa Suosikin kustannusyhtiö osti ne tylysti pois kuleksimasta

Koululainen-lehdestä tulee vielä mieleen vuonna 1977 toimintansa aloittanut Jippo-lehti, joka oli sarjakuvalehden lisäksi eräänlainen pikkupoikien Tekniikan Maailma. Siinä oli mukana aina joku vekotin, jonka saattoi koota ja lehdessä oli vekottimen fysiikkaan liittyviä juttuja. Siinä vaiheessa kun pikku-Ykä muuttui nuoreksi Ykäksi nämä vekottimet jäivät pois ja muistini mukaan muutenkin lehden suurin menestys pikku hiljaa hiipui pois.

Joka tapauksessa Jippoa mainostettiin laadukkaana ja lapsia kehittävänä lehtenä. Mainostusta suunnattiin myös lasten vanhemmille jopa näinkin vakavalla otteella:

Kyseinen mainos sopii hyvin  tähän kirjoitukseen, sillä mainoksen hepulla on sille ajalle tyypilliset televisiosilmälasit, jotka olivat silloin suuren suurta muotia ja muodin kärkimiehenä oli kukapas muu kuin tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Eihän pikku-Ykä sinänsä keskittynyt pelkästään sarjakuvalehtiin, vaan aikuisempaankin makuun suunnattuja lehtiä tuli plärättyä. Jos joku odottaa tässä pornoa, niin sitä on maailma muutenkin pullollaan. Kyllä te sitä löydätte. Isä-Perskeleelle tuli tietysti Tekniikan Maailma. Kun joskus on saanut käsiinsä lehden vanhoja numeroita, kokee sen huomattavan kontrastin, kun silloinen Toyota Corolla, mikä nykyisin pommi-Corollana tunnetaan, oli siihen aikaan tavallisilla tuloilla varustetuille perheille hyvinkin nykyaikainen henkilöauto. Tietysti parhaiten Tekniikan Maailmasta jäi mieleen ne tupakkamainokset:

Hyvin moneen perheeseen tuli jo silloin viikoittain ilmestyvä Seura- tai Apu-lehti, samoin Hymy-lehti oli kansalaisille tuttu. Hymy-lehdestä mainittakoon vielä nykyisinkin ilmestyvä Jykän ja Riken Puutaheinää-sarjakuva, jolle mainio Fingerpori on paljon velkaa:

Hymy-lehdellä oli myös kilpailija, astetta ronskimpi Nyrkkiposti, joka sen ajan mittapuulla sijoittui jonnekin aikakauslehden ja pornolehden puoliväliin. Mainittakoon muuten sen verran pornolehdistä, että kun sinne tuppasivat siihen maailman aikaan kirjoittamaan juttujaan sekä Martti Huuhaa Innanen että Veikko Ennala, niin silloin niitä lehtiä saatettiin todellakin ostaa jopa jonkun muunkin kuin kuvien vuoksi. Kun muistin mukaan ne jutut olivat ihan hauskoja ja niitä oli myös Nyrkkipostissa.

Kyseinen muistelu koskee siis lehtiä. Lehdet, varsinkin sarjakuvalehdet ovat eräänlaisia puolivalmisteita, niitä voi lukea kevyesti ja pahemmin miettimättä, sillä ne ovat valmiiksi kuvitettuja. Kirja taas vaatii lukijalta enemmän, mutta se myös antaa enemmän, sillä lukija joutuu kirjaa lukiessaan kuvittelemaan mielessä koko kirjan sisältämän maailmankaikkeuden. Tämä taas tekee ajattelulihakselle hyvää ja niinhän ne tutkijatkin ovat sanoneet, että lukeminen kehittää ihmisessä yhtä sun toista. Varsinkin mielikuvitusta, ja sen mukaan tietysti nykymeiningin mukaan valtiovaltamme kannattaisi suositella varsinkin lapsilta ja nuorilta lukemisen radikaalia vähentämistä. Meinaten, pikku-Ykä luki kirjoja paljon, ja niin vain häiskästä tuli härski ja häpeämätön vihakirjoittaja, joka on toiminnallaan vienyt lautasen monen nälkäisen afrikkalaislapsen käsistä ja lipitellyt lapsiparan vellit omaan ahneeseen suuhunsa ja – mikä on vielä huomattavasti pahempaa – aika ajoin on saattanut loukata pyhää suvaitsevaa vihaa tuntevan edistyksellisen ihmisen egoa.

Mutta niistä kirjoista ehkä joskus toiste, sillä se on oma juttunsa. Saattoi tietysti olla hieman puuduttavaa seurata vieraan ihmisen muisteluita 1970-luvulla, mutta mikäli lukija jaksoi kulkea kanssani tänne asti, niin suuret kiitokset. Ja mukavaa alkanutta elokuuta.