VYÖHYKE

Ensimmäinen osa

Federaatio, Finlandian alue, Helsinki, vuonna 2080

Federaation opetus- ja oikeinkasvatushallinnon alaisuuteen kuuluva Sisäoppilaitos Helsinki 13 valmistautui yöhiljaisuuteen. Kello oli muutamaa minuuttia vaille 22. Laitoksen oppilas Heikki Autio tarkasti vielä kaappinsa kunnon ja totesi tyytyväisenä, että kaikki hänelle annetut kansalaisoppilaan varusteet olivat siististi laskostettuina juuri niillä paikoilla kuin kuuluikin. Sitten hän sulki kaappinsa oven ja siirtyi vuoteeseensa. Kaapin ovea ei tarvinnut lukita, sillä oppilastuvan kaikilla kansalaisoppilailla oli yhtenäinen, yhteiskunnan antama varustus. Tarvetta varastamiseen ei ollut sillä oppilastoverin kaapissa ei ollut mitään, mitä omassa kaapissa ei olisi jo ollut.

Heikki oli iältään päivää vaille 18 vuotta ja ollut tässä opetus- ja oikeinkasvatuslaitoksessa aina viisivuotiaasta saakka. Asia ei sinänsä ollut Heikille mitenkään omituinen, sillä nykyisin kaikki lapset kasvatettiin Federaation ammattikasvattajien toimesta. Se nähtiin välttämättömänä, sillä vanhanaikainen perheeseen keskittyvä ja eräänlaisessa kouluttamattomassa anarkiassa tapahtunut kasvatus oli Federaation (sukupuolesta riippumatta) feminististen filosofistibyrokraattijohtajien mukaan ollut yksi suurimmista syistä siihen miksi vanha maailma oli aikanaan päätynyt itsekkyyteen, nationalismiin, väkivaltaan, ahneuteen ja sitä kautta tuhoonsa.

Vanha Maailma. Kaikki se, mikä oli Federaation ulkopuolella. Federaatio sisälsi entisen Länsi-, Etelä-, Keski- ja Pohjois-Euroopan. Muu oli kuollutta vyöhykettä. Vuonna 2062 puhjennut ja räjähdysmäisesti levinnyt Uusi Surma oli levinnyt Pohjois-Amerikasta ja tappanut kaiken Federaation – silloisen Euroopan Liittovaltion – ulkopuolella olevan väestön. Tauti oli alkanut kovalla kuumeella joka nopeasti eteni keskushermoston täydelliseen romahtamiseen ja kuolemaan. Myös Federaation alueella tauti oli saanut aikaan paljon tuhoa. Erityisesti tauti oli iskenyt Euroopassa olevaan afrikkalaiseen ja lähi-itäläiseen yli kymmenvuotiaaseen väestöön, mikä oli saanut aikaan epäilyn siitä että tauti oli peräisin jostain Yhdysvaltojen aselaboratoriosta. Eurooppalaiset tiedemiehet olivat saaneet kehitettyä rokotteen jolla pelastettiin valtaosa Federaation ihmisistä kuolemalta mutta muun maailman osalta oltiin liian myöhässä, vaikka rokotteesta oltiin tehty aerosolimuoto jota levitettiin Liittovaltion lentokoneista ympäri maailmaa. Tauti oli ehtinyt liian pitkälle, eikä Liittovaltion ulkopuolista maailmaa voitu enää pelastaa.

Vastuuntuntoiset ja viisaat feministiset byrokraattijohtajat olivat päättäneet, että paluuta entiseen ei voisi eikä saisi olla ja vanhan maailman kuoltua tulisi kuolla myös sen vanhat vastenmieliset patriarkaliset, militaristiset ja rasistiset tavat. Niinpä jäljelle jäänyt Eurooppa yhdistyi Federaation lipun alle ja siirtyi viherfeministiseen uussosialistiseen utopiaan. Utopiaan, joka takasi rauhan, harmonian ja tasa-arvon. Federaation peruskirjassa määriteltiin, että sitä johtavassa Byroossa tuli naissukupuolella olla kahden kolmasosan enemmistö, sillä viha, vallanhalu, manipulointi ja tarve alistaa olivat nimenomaan miessukupuolelle ominaisia.

Viha. Se tunne, jota ihminen oli kantanut mukanaan aina luolamiesajoista. Vastenmielinen jäänne. Jäänne,  josta se oli Federaation myötä päässyt eroon. Sen varmisti tieteen uusin ja edistyksellisin keksintö. Istute. Istute asennettiin jokaisen ihmisen aivoihin sinä päivänä kun hän täytti kahdeksantoista. Se tunnisti ihmisessä nousevan vihan tunteen ja viha-ajatteluun liittyvät aivoimpulssit ja aiheutti hetken kestävän lamaantumisen, jolloin ihminen ymmärsi lopettaa sen ajattelurakennelman, mitä hän oli päässään miettinyt. Samalla hän otti vyössä olevasta rasiasta pienen, mutta tehokkaan rauhoittavan tabletin joka antoi myös välittömän hyvänolon tunteen palkkiona vihan lieventämisestä. Tabletteja oltiin ajateltu nimittää erään edesmenneen kirjailijan kehittämällä nimellä Soma, mutta Byroo ymmärsi, että se olisi saanut aikaan vääriä mielleyhtymiä. Ajatuksia siitä, että kyseessä olisi jonkunlainen diktatuuri ja alistava pakkovalta vaikka kyseessä oli ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa saavutettu täydellinen, kaikkien ihmisten hyvään pyrkivä utopia. Niinpä tablettia kutsuttiinkin vain nimellä tasoittaja.

Federaatio ei ollut missään nimessä diktatuuri. Niin Byroo kuin tiedotuksesta vastaavat mediaatit painottivat sitä jatkuvasti. Ihmisille annettiin mahdollisuus valita. Istutetta ei ollut pakko ottaa. Valinta tehtiin kahdeksantoistavuotiaana, ja mikäli nuori aikuinen ei suostunut istutteen asettamiseen, hän sai luvan muuttaa Vaihtoehtoisvyöhykkeelle. Näitä vaihtoehtoisvyöhykkeitä oli jokaisessa Federaatioon kuuluvassa hallintoalueessa, joita ennen kutsuttiin valtioiksi. Finlandian alueella vaihtoehtoisvyöhyke sijaitsi Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan ja Kainuun alueella.

Vaihtoehtoisvyöhykkeelle muutto oli lopullinen. Paluuta ei enää ollut. Samoin jos ihminen suostui ottamaan itselleen istutteen, hän ei ollut enää oikeutettu poistumaan Federaation alueelta ellei hän suostunut istutteen kirugiseen poistamiseen. Samoin ehdoton määräys oli että vyöhykkeelle muutettiin, siellä ei vierailtu. Mutta lopullinen valinta oli silti ihmisen oma, eikä Federaatio puuttunut siihen millään tavoin. Noin kymmenen prosenttia ikäluokasta päätti elää ilman istutetta ja muuttaa vyöhykkeelle. Elämä vaihtoehtoisvyöhykkeillä oli taloudellisesti selvästi köyhempää kuin Federaation alueella. Sitä saattoi verrata ehkä Suomen elintasoon joskus 1950-luvulla. Vyöhykkeillä ihmiset joutuivat ponnistelemaan elantonsa eteen aivan eri lailla kuin Federaation kansalaiset, joille viherfeministinen uussosialistinen ideologia ja sen käytäntö oli taannut turvatun ja tasa-arvoisen toimeentulon. Oli kuitenkin selvää, että Federaatio kunnioitti niitten ihmisten ratkaisua, jotka olivat päättäneet elää ilman istutetta. Federaation ja vyöhykkeitten ihmiset olivat jatkuvassa yhteydessä toisiinsa kehittyneen tietokonetekniikan mahdollistamilla yhteyksillä.

Niillä yhteyksillä Heikkikin oli ollut koko sisäoppilaitosajan ollut yhteydessä omiin vanhempiinsa, Lauri ja Liisa Autioon. Kun istute oli tullut käyttöön vuonna 2067 he olivat päätyneet ratkaisuun, että eivät halunneet ottaa sitä. Toisaalta Federaatio ilmoitti, että alle 18-vuotisia lapsia ei lasketa vyöhykkeille, vaan heille taataan mahdollisuus elää Federaatiossa koko aikuisikänsä niin halutessaan. Täyttäessään kahdeksantoista valinta oli heidän ja valinta oli vapaa. Niinpä Liisa ja Lauri joutuivat tekemään raskaan päätöksen ja luopumaan Laurista. He olivat kuitenkin puhuneet Laurin kanssa videopuhelun kerran viikossa aina siitä eteenpäin. Lauri oli oppinut paljon elämästä vyöhykkeellä. Raskasta. Federaatioon verrattuna köyhää. Mutta jotenkin hänen vanhempansa olivat vaikuttaneet siltä, että he olivat onnellisia ratkaisustaan. He olivat saaneet vyöhykkeellä myös uuden lapsen. Tyttären. Heikillä olisi sisko, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt kuin videopuhelussa.

Tieto tästä oli jo aikaa sitten saanut Heikin vakuuttuneeksi omasta päätöksestään. Hän ei suostuisi ottamaan istutetta, vaan muuttaisi itsekin vyöhykkeelle. Ennen kaikkea hän halusi jälleen nähdä vanhempansa sekä sisarensa jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt ja elää heidän kanssaan. Ja häntä kiinnosti myös vyöhykkeen tietynlainen epävarmuus, epäennustettavuus ja seikkailun tuntu. Elämä Federaatiossa oli liian ennustettavissa olevaa ja helppoa. Elanto oli turvattu, hän sai kaksi kertaa päivässä hyvän aterian joka koostui yleensä joko perunasta, makaronista, pavuista tai linsseistä ja sen lisäksi jauhelihakastikkeesta joka oltiin tehty Federaation maataloushallinnon ylläpitämissä in vitro-lihankasvattamoissa. Tuotantoeläimiähän ei oltu käytetty lihantuotantoon aikoihin. Itse asiassa niitten käyttö lopetettiin samaan aikaan, kun istutteet tulivat käyttöön. Lehmiä, sikoja, lampaita ja kanoja saattoi vielä nähdä niitä varten varatuissa suurissa eläintarhoissa jossa ne saattoivat elää virikkeellistä ja turvallista elämää. Niitten määrä oli luonnollisesti vähentynyt huomattavasti siitä,  mitä niitä tehokarjatalouden aikaan oli.

Heikkiä oli harmittanut myös se, että hän halusi olla jotain enemmän. Enemmän toiminnan mies, aikaansaava, yrittävä, eteenpäin ponnisteleva. Mutta koko hänen sisäoppilaitoksessa saamansa opetuskasvatus ei kannustanut häntä siihen. Feminiittaopettajien antama opetus koostui puoleksi federaatiokansalaiseksi kasvattamisesta ja vain puolet oli varattu varsinaisille oppiaineille. Feminiitat olivat toki kertoneet, että kansalaisuuskasvatus on varsinaisen opiskelun kulmakivi ja Heikkikin voisi istutteen saatuaan lähteä opiskelemaan mitä tahansa oppialaa. Varsinaisen kovan työn, joka ennen oli riistettyjen työläisten osuutena tosin suorittaisivat pääosin robotit, mutta tarjolla oli kymmeniä erilaisia humanistisia ja taiteellisia aloja ja vielä jonkun verran välttämättömiä ammattilaisten töitä esim. energiantuotanto- ja terveysaloilla sekä kaikenlaisissa huoltotehtävissä.

Heikki oli nähnyt videopuheluissaan elämää vaihtoehtovyöhykkeellä. Hän halusi ajaa traktoria ja kyntää peltoa. Hän halusi tuntea, minkälaista oli kaataa puu moottorisahalla. Miksei hän saattaisi tehdä ihan puhtaita lapiohommiakin. Robotteja ei vaihtoehtovyöhykkeelle luovutettu, eikä niitä siellä haluttukaan mutta vyöhykkeelle toimitettiin Federaation toimesta vanhanaikaisia maatalouskoneita joille oli käyttöä. Vanhemmistaan hän saattoi aistia, että vyöhykkeellä jokainen ateria tuntuisi ansaitulta. Hiellä ja vaivalla hankitulta. Joltain aivan muulta kuin Federaation suurkeittiöstään tarjoama almu. Hän haluaisi tuntea ansaitun nälän, ansaitun janon ja sammuttaa ne ansaitulla aterialla.

Lisäksi – huolimatta ahkerasta opetuksesta ja oikeinkasvatuksesta – ei Heikki tuntenut olevansa Federaatiossa kotonaan. Feminiittojen jatkuvalla toistolla antama opetus tuntui hänestä vieraalta. Miksi he jatkuvasti toistivat valkoisen miehen vastuuta menneistä julmuuksista ja rasismista? Eihän Federaatiossa ollut rasismia. Toisen värisiä ihmisiä oli Federaatiossa ehkä kymmenen prosenttia, mutta he olivat kaikki samanlaisen sopeuttamiskasvatuksen kuuliaisia tuloksia kuin Heikkikin. Tai ehkä he olivat oppineet pitämään mölyt mahassaan ja jättäneet kysymykset esittämättä. Niin kuin Heikkikin oli tehnyt. Ensimmäisen opetuksen jälkeen.

Opetuksen oli antanut feminiitan vyöllä vakiovarustuksena oleva ase, jota kutsuttiin nimellä vääristin. Heikki muisti hyvin kun hän oli ihmetellyt opettajafeminiitalle sitä, että miksi Federaatiota kutsutaan monikulttuuriseksi kun eihän täällä ollut muuta kulttuuria kuin viherfeminististä uussosialismia jota kaikki edustivat ja jota kaikki tottelivat täysin rodusta riippumatta. Feminiitta oli mitään sanomatta kaivanut vääristimen vyöltään, suunnannut sen kohti Heikkiä ja painanut liipaisinta.

Toiset kansalaisoppilaat, jotka olivat joutuneet vääristimen käsittelyyn olivat sanoneet Heikille, että kokemus on hirveä, ja he eivät halunneet kokea sitä koskaan uudelleen. Ehkä he olivat kertoneet asian liian lievästi, sillä vääristin oli aiheuttanut Heikissä ensin tasapainon menetyksen ja sen jälkeen häneltä katosi käsitys ajasta, paikasta ja lopulta omasta minuudesta pudottaen Heikin jonkunlaiseen pohjattomaan olemattomuuden kuiluun, mutta ei kuitenkaan armahtavaan tajuttomuuteen. Hän tajusi joka hetken, eikä kauhun pudotus tuntunut loppuvan koskaan.

Tosiasiassa aikaa oli mennyt vain noin puoli minuuttia. Hän havahtui luokan lattialla ja näki kauniisti hymyilevän feminiitan, joka sanoi hänelle hyvin lempeällä äänellä:

- Tämä kokemus oli sinulle opiksi ja hyväksi. Se antoi sinulle uusia voimia tulla vastuulliseksi kansalaiseksi. Toista tämä.

Heikki toisti saman ääni vapisten:

- Tämä kokemus oli minulle opiksi ja hyväksi. Se antoi minulle uusia voimia tulla vastuulliseksi kansalaiseksi.

Feminiitta jatkoi, edelleen kauniisti hymyillen:

- Liittovaltio pyrki monikulttuurisuuteen. Federaatio saavutti monikulttuurisuuden. Federaatio on monikulttuurinen. Monikulttuurisuus on kyseenalaistamaton totuus. Se on arvo itsessään. Sitä ei kyseenalaisteta.

Heikki toisti:

- Liittovaltio pyrki monikulttuurisuuteen. Federaatio saavutti monikulttuurisuuden. Federaatio on monikulttuurinen. Monikulttuurisuus on kyseenalaistamaton totuus. Se on arvo itsessään. Sitä ei kyseenalaisteta.

Jatkossa Heikki älysi jättää kysymykset esittämättä, mutta hän oli ymmärtänyt kohtauksesta jotain. Oli olemassa pyhiä asioita, joitten sisältö ei itsessään ollut tärkeä. Ne olivat vain hokemia, joilla vahvistettiin uskoa järjestelmälle ja jotka sallivat järjestelmän itseään ylläpitävät toimenpiteet. Monikulttuurisuus oli yksi niistä. Tosiasiassa Federaatio oli monietninen mutta yksikulttuurinen, mutta pyhä sana oli jäänyt voimaan. Eikä pyhää sanaa saanut kyseenalaistaa, vaikka sen alkuperäinen merkitys olisi lakannut olemasta.

Kohtaus oli myös osaltaan varmistanut sen päätöksen, että Heikin paikka täysi-ikäisenä olisi vyöhykkeellä. Virallisesti häneltä kysyttäisiin asiaan vahvistusta vasta huomenna, mutta tokihan hän oli keskustellut asiasta oppilasryhmänsä vastuufeminiitan kanssa. Hän oli pelännyt sitä, kuinka feminiitta suhtautuisi hänen päätökseensä. Vaikka federaatio oli jatkuvasti painottanut sitä, että jokaisen henkilökohtaista päätöstä kunnioitetaan, hän oli silti odottanut kauhulla että feminiitan käteen ilmestyisi pelätty vääristäjä. Mutta feminiitta oli pitänyt kätensä toimistopöydällään ja puhunut lempeästi:

- Voi olla, että tuo ratkaisu on sinulle oikea. Ehkä mielesi ja sydämesi lopullinen paikka on vyöhykkeen kovassa työssä ja ankarissa oloissa. Lisäksi tosiasia on se, että istutetta ei voida asentaa ihmiselle, jonka mieli on liian epäilevä. Sellaisen ihmisen aivot alkavat hylkiä istutetta ja lopputuloksena on kooma ja kuolema. Tämä näkyisi ennen istutetta tehtävässä aivojen skannauksessa joka tapauksessa. Mutta koska olet varma päätöksestäsi, ei sitä sinulle tarvitse tehdä.

Heikki oli nukkunut yönsä levollisesti ja herännyt aamulla Federaation tunnussävelmään Oodi Ilolle niin kuin joka aamu aikaisemminkin.

Freude, schöner Götterfunken,

Tochter aus Elysium!

Wir betreten feuertrunken,

Himmlische, Dein Heiligtum.

Aamiaisen jälkeen tänä päivänä kahdeksantoista vuotta täyttävät kansalaisoppilaat Helsingin alueelta siirrettiin suureen auditoriumiin, jossa heille pidettiin vielä videoluento elämästä niin vyöhykkeellä kuin Federaation alueella. Heille tehtiin selväksi, että elämä vyöhykkeellä oli raskasta ja vaivalloista mutta lopullinen päätös oli heidän.

Ja sen päätöksen aika oli nyt.

Luokassa oli kaikkiaan 38 kansalaisoppilasta. Heistä viisi, Heikki yhtenä, päätti siirtyä vyöhykkeelle. Muut päättivät ottaa istutteen ja muuttua pysyvästi Federaation kansalaisiksi. Vyöhykkeelle lähtevät jättivät hyvästit muille oppilaille, kuittasivat varusteensa kirjurifeminiitalle ja saivat tilalle uudet, ulkotyöhön tarkoitetut varusteet jotka oltiin pakattu putkikassiin. Sen kummempia seremonioita ei järjestetty, vaan hetken kuluttua vyöhykeläisiksi siirtyvät kansalaisoppilaat siirtyivät linja-autoon jonka päämääränä olisi Etelä- ja Pohjois-Karjalan välillä oleva Kesälahden raja-asema, josta he siirtyisivät vyöhykkeelle. Matkan aikana linja-autoon tuli muista paikkakunnista lisää nuoria ja lopulta autossa oli kuljettajan ja valvojafeminiitan lisäksi kaikkiaan yksitoista juuri täysi-ikäiseksi tullutta nuorta. Kahdeksan poikaa ja kolme tyttöä.

Heikki ei ollut koskaan ollut näin pitkällä automatkalla ja joskus Lappeenrannan kohdalla häntä alkoi ankarasti väsyttää. Hän huomasi, että monen muunkin matkustajan pää alkoi nuokkumaan. Pian uni vei voiton ja hän nukahti istuimelleen.

Hän havahtui siihen, että auto oli pysähtynyt ja valvojafeminiitta kehotti muitakin nukahtaneita nuoria heräämään. Edessä oli raja-asema. Muiden mukana Heikki alkoi kulkea putkikassi olallaan kohti vyöhykettä ja sillä puolella vastassa oli paljon ihmisiä, jotka vilkuttivat iloisena käsiään. Tarkemmin katsottuna Heikki tunnisti heistä kolme. Hänen vanhempansa olivat vanhentuneet kovasti siitä valokuvasta, joka Heikillä oli mukanaan. Tokihan hän oli nähnyt heidän vanhenemisen viikottaisissa videopuheluissaan. Ja nyt hän kohtaisi ensimmäistä kertaa myös sisarensa. Heikki ei enää malttanut kävellä, vaan juoksi rajan yli, saapui perheensä luo, pudotti putkikassinsa ja halasi heitä. Heikin isä sanoi:

- Tervetuloa, Heikki. Sinä olet tullut nyt kotiin.

Siltä Heikistäkin tuntui. Hän oli tullut kotiin. Kotiin, joka oli odottanut hänen saapumistaan kahdeksantoista vuotta.

Toinen osa

Imatralla sijaitsevan Federaation Virtuaaliympäristökombinaatin päävalvojafeminiitta Tiina Ruusuvuori katseli valvomostaan, kun insinööri Martti Juvola varmisti että jälleen yhdet ruumiistaan irroitetut ihmisaivot oltiin saatu liitettyä onnistuneesti elossapitokoneistoon. Sen jälkeen hän kytki aivot virtuaaliympäristöön. Tiina katsoi näyttöruutuaan… jaa, näyttää olevan kansalainen Heikki Autio… hänkin pääsi sitten sinne haluamalleen vyöhykkeelle. No, ainakin  tavallaan. Teknisesti ottaen Heikki oli täysin elossa oleva, tunteva ja ajatteleva yksilö joka opettelisi tällä hetkellä isänsä avustuksella moottorisahan käyttöä. Isänsä, jonka aivot olivat olleet kytkettynä elossapitojärjestelmään ja virtuaaliympäristöön jo viimeiset kolmetoista vuotta.

Niin Heikki kuin hänen vanhempansa eivät tienneet olevansa enää pelkkiä lasiastiassa olevia aivoja, jotka elivät elämäänsä pelkkinä bittijonoina liikkuvina nollina ja ykkösinä. Heille vyöhyke oli niin totta kuin ihmiselle saattoi olla. He elivät, puhuivat, kuulivat, tunsivat, söivät, palelivat ja hikosivat. Ja ennen kaikkea he pitivät yhteyttä Federaation puolelle. Ja kertoivat Vaihtoehtovyöhykkeestä ja elämästä siellä. Antaen epävarmoille ihmisille toivon ja ajatuksen erilaisesta elämästä. Virtuaaliympäristö oli kartoittanut heidän aivonsa ja dna:nsa hyvin tarkkaan ja ihmiset Federaation puolella näkivät heidän vanhentuvan samaan tapaan kuin muutkin ihmiset. Tai ehkä hieman nopeammin. Elämä vyöhykkeellähän kun oli raskasta ja kuluttavaa.

Aikanaan virtuaaliympäristö lopettaisi heidänkin elämänsä. Tarkkaan lasketun kaavan mukaan. Heikki eläisi varsin onnellisen elämän, menisi naimisiin ja saisi kaksi lasta. Ne lapsetkin tietysti olisivat vain virtuaaliympäristön rakentamia malleja niin kuin hänen siskonsakin, mutta nykyiset tietokoneet olivat niin tehokkaita, ettei Heikki ja hänen tuleva vaimonsa koskaan tajuaisi eroa. Heikin onnellinen elämä päättyisi 52-vuotiaana traktorionnettomuuteen, kun vanhan mallinen kattamaton Valmet kääntyisi ojassa ympäri ja hän jäisi sen alle.

Heikki pääsi vyöhykkeelle. Mutta saihan Heikki myös istutteen. Vaikka hän ei sitä tajunnutkaan. Heikin aivot olivat vapautetut. Tavallaan. Mutta hänen ruumiinsa kuului Federaatiolle. Ja sille oli käyttöä. In vitro-lihan tuotanto oli ei ollut toiminut läheskään niin hyvin kuin sitä oltiin mainostettu eikä se pystynyt lähestulkoonkaan kattamaan tarvetta. Siispä Heikkikin sai luovuttaa ruumiinsa Federaation kansalaisten hyvinvointiin. Poistettujen aivojen tilalle oltiin laitettu istute, joka piti Heikin aivotonta ruumista siinä määrin elossa, että se selviäisi seuraavan kuuden kuukauden mittaisesta lisäravinne- ja hormonikuurista. Sen aikana Heikinkin lihapaino nousisi nykyisestä neljästäkymmenestä kilosta jopa yhdeksäänkymmeneen. Virallisesti Federaation Virtuaaliympäristökombinaatti olikin nimeltään Imatran In Vitro-lihanjalostamo. Ihmisliha oltiin opittu käsittelemään niin, ettei mitään prionitautien vaaraa ollut ja kannibalismi oli täysin turvallista. Ennen kaikkea se oli välttämätöntä.

Päävalvojafeminiitta Tiina huomasi, että insinööri Juvolaa näytti heikottavan. Juvola istahti tuolille, otti vyölaukustaan tasoittajan ja nielaisi. Tiina zoomasi kamerakuvan Juvolan kasvoihin ja näki rauhoittumisen ja nautinnon miehen kasvoilta. Juvola oli ajatellut vääriä ajatuksia ja istute oli ottanut ohjat. Olihan Juvolan työ kovaa, sen Tiina myönsi, eikä asiaa auttanut se, ettei Juvola saanut koskaan poistua kombinaatin alueelta. Jos Juvolalla olisi liikaa epäileviä ajatuksia, istute ilmoittaisi siitä Tiinalle,  joka erityisvaltuuksillaan no, sammuttaisi Juvolan ja loppuunpalanut insinööri siirtyisi osaksi ravintotuotantoa. Missään tapauksessa sellaista riskiä ei voinut ottaa, että hän menisi kertomaan mitä vyöhyke tosiasiassa oli. Eli että sitä ei ollut olemassakaan.

Tiinalla itsellään ei ollut istutetta vaikka hän oli iältään 42-vuotias. Hänet oltiin valittu eliittiin jo syntymässään ja kasvatettu omassa sisäoppilaitoksessa muitten eliitin jäsenien kanssa, jotka olivat kaikki 2000-luvun alun niin poliittisen-, virkamies- kuin mediaeliitin edustajien jälkeläisiä. Federaatio ei edes näytellyt olevansa demokraattinen, vaan siinä piti valtaa Byroo, jota avusti Pääfeminiittaneuvosto ja molemmat valitsivat jäsenensä hyväksi katsomallaan tavalla. Demokratia meinasi aikanaan kaataa Federaatiota edeltävän Euroopan Liittovaltion, eikä samaan virheeseen tultaisi enää sortumaan.

Eliitin jäsenenä ja istutteettomana ihmisenä Tiina Ruusuvuori tiesi miksi Euroopan Liittovaltio aikanaan muutti itsensä Federaatioksi ilman Eurooppa-etuliitettä ja ennen kaikkea hän tiesi kuinka se tapahtui. Liittovaltiohan oli pohjannut toimintansa feminismin, vihersosialismin ja monikultturismin sekä täysin rajattoman maahanmuuton ideologiselle pohjalle. Vuosisadan puoleenväliin mennessä uusrälssin jäsenetkin ymmärsivät, että se tie johti kohti tuhoa niin Euroopan kuin koko maailman tasolla. Väestönkasvu jatkui räjähdysmäisenä ja miksei olisi jatkunut, kun niin Afrikassa kuin Lähi-ja Keski-idän islamilaisissa maissa ymmärrettiin, että ylijäämäväestön saattoi dumpata Eurooppaan elätettäväksi ja samalla niin Eurooppa kuin Amerikka pumppasivat näille alueille jatkuvasti rahaa jolla varmistettiin väestön liikakasvun jatkuminen.

Uusrälssinkin jäsenet huomasivat, että nämä kymmenet miljoonat uuseurooppalaiset eivät suinkaan olleet sellaisia feministisiä vihervasemmistolaisia mitä he olivat niitten julistaneet olevan jo kymmeniä vuosia. Eurooppa alkoi olla kaaoksessa ja täydellisen konkurssin partaalla ja uusrälssin jäsenet ymmärsivät, että heillä oli valittavanaan kaksi vaihtoehtoa:

1. Tunnustaa tilanne julkisesti, pyytää anteeksi tekemäänsä vahinkoa, luopua vallasta ja luovuttaa se niille ihmisille, jotka ehkä osaisivat korjata heidän tekemänsä vahingon. Jos se olisi enää mahdollista. Sekä menettää kasvonsa täydellisesti ja  saada tuomion tekemästään vahingosta.

2. Pitää kiinni itsepintaisesti niin vallastaan kuin siihen pohjautuvasta ideologiastaan ja alkaa muokata todellisuutta teorian mukaiseksi. Keinolla millä hyvänsä.

Uusrälssi valitsi vaihtoehdon kaksi. Ja se keino oli olemassa. Sitä oltiin valmisteltu jo hyvän aikaa. Kaiken varalta. Uusi Surma ei suinkaan ollut karannut mistään amerikkalaisesta aselaboratoriosta, vaan se oli tarkoituksella levitetty koko maailmaan eurooppalaisesta vastaavasta. Kyseessä ei ollut virus, vaan naniitti. Naniitit olivat kehitetty alun perin hoitamaan sairauksia. Yhtä käteviä ne olivat myös levittämään niitä. Uuden Surman naniittikanta eli isännässään latenssivaiheessa puoli vuotta, eli se oli levinnyt käytännössä koko maailmaan, kun ensimmäiset oireet alkoivat. Itse tauti tappoi ihmisen muutamassa päivässä, eikä mitään apua ollut.

Paitsi tietenkin vastananiitit, joita oltiin kylvetty Liittovaltion alueella sopiviin ihmisiin. Niihin eivät kuuluneet yli kymmenvuotiaat afrikkalaiset ja islamilaisista maista tulevat maahanmuuttajat. Heitä oli yksinkertaisesti liikaa, eikä heitä voinut hallita. Jäljelle jääneet lapset taas olivat muokattavissa halutun ideologian kannattajiksi. Selviytyjiin eivät kuuluneet myöskään suurin osa sotilashenkilökuntaa. He olivat liian vaarallisia. He saattoivat haistaa juonen. Ja heillä oli kyky toimia. Heidän tuli siis kuolla. Ihmisten valikointi elämän ja kuoleman välillä oli helppoa, sillä jokaisen ihmisen dna oltiin kartoitettu rutiinitoimenpiteenä jo parikymmentä vuotta. Naniitit iskivät juuri sinne ja juuri niihin ihmisiin, minne niitten haluttiinkin iskevän.

Maailma oli tuhon partaalla. Viestit muista maanosista hiljenivät ja loppuivat sitten kokonaan. Tauti eteni myös Liittovaltion alueella. Kunnes Liittovaltio ilmoitti saaneensa aikaiseksi rokotteen, jota levitettiin aerosolina ilmateitse. Liittovaltio oli pelastanut jäljelle jääneen ihmiskunnan olemassaolon. Jälkeenpäin Liittovaltiossa syytettiin Uudesta Surmasta Yhdysvaltain aseteollisuutta ja sen tekemää kohtalokasta virhettä jonka seurauksena tauti oli päässyt leviämään. Sitä oli helppo syyttää, sillä Yhdysvaltoja ei enää ollut eikä se voinut puolustautua sitä syyttäjää kohtaan joka oli itse sekä syyttäjä että syyllinen ja jota ei pystyttäisi koskaan saamaan vastuuseen teoistaan. Liittovaltion ulkopuolella eli enää vain kourallinen ihmisiä joillain äärimmäisen syrjäisillä alueilla joten todellisuutta saattoi alkaa muokata teorian mukaiseksi.

Päävalvojafeminiitta Tiina Ruusuvuori ei ollut millään muotoa tyhmä ihminen. Hänellä oli vahva ironian taju. Toki hän ymmärsi, että viherfeministinen uussosialististinen ideologia oli ajanut maailman tuhon partaalle. Ja se oli ratkaissut ongelman tuhoamalla lähes koko maailman. Minkä jälkeen se esittäytyi maailman pelastajana. Tiina ajatteli, että olisipa hauskaa, jos hänellä olisi ollut käytettävissä aikakone. Hän olisi sillä mennyt hetkeksi Joseph Göbbelsin toimistoon ja sanonut, että kyllä sulla poika hyvä yritys on, mutta todella suuresta valheesta sinä et vielä tiedä mitään.

Kun kaikki tarvittava oltiin tehty, niin Euroopan Liittovaltio muuttui Federaatioksi. Eurooppa-etuliitettä ei enää tarvittu, sillä Federaatio käsitti koko jäljelle jääneen maailman. Federaation itsensä aikaansaama ongelma oltiin ratkaistu rankimmalla mahdollisella tavalla, mutta edessä oli vielä  tilanteen vakiinnuttaminen ja pysyväksi muuttaminen. Siihen oli kaksi keinoa.

Ensimmäinen oli istute. Tietysti helpointa olisi ollut jos naniitit olisivat ohjanneet rahvaan ajattelua uusrälssin määräämään suuntaan. Mutta siihen tiedemiehet sanoivat, että sitä saatte odottaa vielä seuraavat sata vuotta. Teknologia ei yksinkertaisesti riitä. Naniitit pystyvät lähinnä tuhoamaan elämää. Mikä tuli juuri todistettua. Naniitit eivät pysty vielä edes säilyttämään elämää.

Jäljelle jäi siis istute. Hienovarainen, vain hieman ihmistä muokkaava laite joka tultaisiin jatkossa asentamaan jokaiseen yli 18-vuotiseen Federaation kansalaiseen. Se ei muokannut ajatuksia, mutta pystyi löytämään tiettyjä aivoaaltojen yhdistelmiä, jotka antoivat merkin vihan tunteista ja väärästä ajattelusta, lamauttamaan ihmisen hetkeksi ja antamaan hänelle käskyn ottaa vyöstään kielensä alle tasoittajan. Joka antaisi hänelle mielihyvää muistuttaakseen, että väärää ajattelua ei kannattanut harrastaa.

Niitä, mitkä olivat niitä vääriä aivoaaltoja, jotka todistivat väärän ajattelun oltiin jo vuosia selvitetty vangittujen viha-ajattelijoiden kanssa tavoilla, jotka olisivat saaneet aikanaan erään Nürnbergin oikeuden pysäyttämään purkkansa. Mutta sitä oikeutta ei enää ollut ja voittaja määräsi edelleenkin sen, mikä oli oikein ja mikä väärin.

Istute – vaikka se olikin ehdottoman välttämätön – aiheutti myös tiettyjä ongelmia. Sen lisäksi että se blokkasi vihan tunteita, se teki miehistä jonkunlaisia tahdottomia ja alistuvia miehen irvikuvia. Tämä haittasi seksuaalielämää. Mikä oli suuri ongelma. Federaatio oli tietysti äärimmäisen seksuaalivapaamielinen, mutta suurin osa ihmisistä oli silti heteroita. Niin kuin oli Ruusuvuorikin. Eivätkä häntäkään tahdottomat ja alistuvat miehet kiinnostaneet. Onneksi hänellä oli henkilökohtainen etu, mitä harvalla naisella oli eli hän saattoi säätää rakastajansa istutetta takaisin miesmoodiin ja sitä myötä nauttia oikeasta miehestä. Jälkeenpäin hän tietysti sääti miehen tottelevaiseksi zombieksi.

Istutteen miehisyyden riistävä vaikutus vaikutti myös koko yhteiskuntaan. Siitä puuttui tietty aggressiivisuus, halu löytää ongelma ja ratkaista se, halu toimia paremmin ja tehokkaammin. Halu saada asiat toimimaan keinolla millä hyvänsä. Ne tyypilliset maskuliiniset piirteet. Piirteet, jotka saivat asiat toimimaan. Miehet tekivät. Naiset selittivät. Siksi istutetta täytyi säätää toimivampaan moodiin niille miehille, jotka tekivät järjestelmää ylläpitäviä välttämättömiä töitä. Samoin kuin niille sadalle tuhannelle Federaation miehelle, jotka olivat töissä Saudi-Arabian ja Kuwaitin hyljätyillä öljykentillä. Tekemässä välttämätöntä työtä, sillä se paljon mainostettu vihreä energia ei sittenkään riittänyt ja ydinvoimalat oli pitänyt jo aikaa sitten sulkea pätevän henkilökunnan puutteen vuoksi. Öljyä tarvittiin ehdottomasti.

Istutteella oli omat hyvät ja huonot puolensa. Mutta se oli välttämätön. Toinen välttämätön asia oli vaihtoehtovyöhyke. Vaikkei sitä tosiasiassa ollutkaan ja sille vyöhykkeelle siirtyneet luovuttivat ruumiinsa lihantuotantoon ja elivät loppuelämänsä lasipurkissa olevina aivoina virtuaaliympäristössä joka ei ollut kuin tietokoneella olevia ykkösiä ja nollia. Mutta ajatus siitä oli tärkeä ja siinä Federaatio oli ymmärtänyt jotain, jota aikaisemmat diktatuurit eivät olleet ymmärtäneet.

Ne diktatuurit kaatuivat loppujen lopuksi siihen, että ne olivat ehdottomia. Ne eivät tarjonneet vaihtoehtoja. Ne totesivat vain, että hyväksy, sopeudu tai kuole. Viherfeministinen uussosialistinen yhteiskunta ymmärsi, että aina oli tarjottava vaihtoehto. Ainakin näennäinen sellainen. Se sai diktatuurin näyttämään siltä, ettei se ollutkaan diktatuuri. Se tarjosi illuusion valinnann vapaudesta. Ja jo pelkkä ajatus valinnan vapaudesta sai suurimman osan ihmisistä hyväksymään diktatuurin. Ne, jotka sitä eivät hyväksyneet saivat täyden valinnan mahdollisuuden, jota he saattoivat toteuttaa niin, että heidän lasipurkkeihin säilötyt aivonsa elivät elämää, jota ei ollut olemassakaan. Mutta Federaation puolella eläville nuorille ihmisille se oli reilusti tarjottu vaihtoehto.

Päävalvojafeminiitta Tiina Ruusuvuori katseli näyttöruudustaan Heikki Aution aivoja. Heikin, joka eli tällä hetkellä virtuaaliympäristössä täysipainoista elämää vaihtoehtovyöhykkeellä. Heikin, jonka ruumista hormoonikuurin jälkeen jauhettaisiin  jauhelihaksi nälkäisiin Federaation kansalaisten suihin.

Päävalvojafeminiitta Tiina Ruusuvuori ymmärsi sen, että feministinen Federaatio oli onnistunut siinä, mitä kaikki sitä edeltävät diktatuurit olivat yrittäneet ja epäonnistuneet.

Se oli toteuttanut historian suurimman kansanmurhan.

Se oli selvinnyt siitä sankarina.

Se oli lopettanut historian ja muuttanut jäljelle jääneen maailman nukkekodiksi. 

Siitä kannatti olla ylpeä.

Kirjoitus on virtuaalikaljan velkaa sekä Harry Harrisonin kirjalle ”Make Room! Make Room!” sekä eräälle – muistaakseni japanilaiselle – scifinovellille jonka nimen olen jo aikaa sitten unohtanut, mutta missä eläkepommi ratkaistiin myös ns. aivoja käyttämällä.

ANTERO LÄRVÄNEN JA KÄYMÄTÖN KESKUSTELU

- Ja jälleen kerran hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion suorassa lähetyksessä. Tällä kertaa meillä on haastateltavanamme somalivähemmistön edustaja Mohamed Hassan Hassan, joka on halunnut kääntyä nimenomaan meidän puoleemme, koska Pinnanmaan ulkopuolinen valtamedia ei ollut halukas julkistamaan hänen viestiään. Mohamed, tervetuloa suoraan lähetykseen.

- Kiitos, Antero ja terveiset kaikille pinnanmaalaisille kuuntelijoille. Olen todella iloinen, että edes joku median edustaja haluaa kuulla, mitä haluan sanoa.

- Mitenkäs on, Mohamed? Mikä oli se viestisi, jota valtamedia ei halunnut julkistaa?

- Viesti oli se, että meitä somalivähemmistön edustajia kohdellaan Suomessa törkeän epäreilusti ja tavalla, joka suorastaan estää meidän integroitumisen suomalaiseen yhteiskuntaan.

- Jaa. Vaan eihän tuossa mitään uutta ole. Tuotahan valtamedia suoltaa itsekin noin 38 tuntia 24:n tunnin vuorokaudessa.

- Suoltaa suoltaa joo, mutta ei suolla sitä, mitä minä halusin sanoa ja saada sanani julki.

- Ja mikä oli se sana, minkä sinä halusit sanoa?

- No sehän on se, että millähän perkeleellä kansanosa saattaa edes alkeellisesti integroitua maahan, jos maa itsessään on kehittänyt puolestaloukkaantumis- ja jalustallenostamiskoneiston, joka vielä saa palkkaa siitä, että se tekee meistä somaleista teille suomalaisille jonkunlaisen Jeesuksen toisen tulemisen vaikka kuuromykkäsokeakin tajuaa, ettei se pidä paikkaansa. Onhan selvää, että edustamani kansanryhmä on kantasuomalaisille sekä äärimmäinen taloudellinen rasite ja on myös totta, että kansanryhmäni edustajat ovat perseilleet tässä maassa siihen malliin, että jos suomalaiset olisivat tehneet saman Somaliassa, niin niitten kaikkien päällä olisi jo kaksi metriä hiekkaa.

- Joo, tuo on kyllä totta. Jatka, ole hyvä.

- Suomalainen puolestaloukkaantumiskoneisto, media mukaan luettuna tekee meistä somaleista säännöllisesti onnistumistarinoita jos somali on työllistynyt johonkin työhön minkä tarvetta ei edes olisi, jos me emme olisi tulleet tänne. Ne kaikki työpaikat ovat perustettu meidän aiheuttamiemme ongelmien vuoksi ja joka ainoa näistä työpaikoista maksetaan suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Miksi te suostutte tähän? Ja miksi me itse suostumme tähän? Somalit ovat ylpeä kansa. Ja tässä maassa se on jostain kumman syystä ylpeä kerjäläisasemastaan jonka myötä se saa esittää herrakansaa. Koska puolestaloukkaantumiskoneistonne nostaa meidät jalustalle, ja pitää meidät siellä. Teimme me mitä tahansa. Aivan mitä tahansa. Ymmärränhän minä sinänsä sen, että kyse on tästä koneistosta itsestään ja siitä palkkansa ja egonnostatuksesta saavista ihmisistä. Eivät he loppujen lopuksi meistä välitä paskaakaan. He käyttävät meitä ainoastaan nostaakseen omaa egoaan hyvinä ja oikeaoppisina ihmisinä.

- Vaan totta on tuokin. Puhut jätkä järkeä. Mutta puolestaloukkaantumiskoneistomme kovasti mainostaa, että te olisitte Somaliassa välittömässä hengenvaarassa jos teidät palautettaisiin.

- Hengenvaarassa my ass. Kansani edustajat ovat käyneet koko 2000-luvun lomailemassa Somaliassa. Siis lomailemassa. Kuinka hengenvaarassa oleva ihminen voi mennä lomailemaan paikkaan, jossa hän on hengenvaarassa? Hengenvaaran perusteellahan niitä turvapaikkoja on kansani edustajille annettu. Ja haluaisin vielä sanoa mediastanne sitä, että se pyrkii erittäin aktiivisesti peittämään kansanryhmäni kantasuomalaisia kohtaan tekemät väkivallanteot. Sen sijaan se pyrkii nostamaan otsikkoihin sen, jos kantasuomalaiset puhuvat meistä rumia. Rumia? Ei perkele haukku haavaa tee, jos se asiasta sanotaan. Vaan otetaan tämä pieni esimerkki. Somalinainen lyö suomalaisnaista turpaan. Mitä media uutisoi? Ei mitään. Entäs jos suomalaisnainen lyö somalinaista turpaan niin, että siitä on vielä videotodiste? Ei riitä lööppeihin kissankokoiset kirjaimet, vaan ne pitää vaihtaa ilveksen kokoiseksi. Mutta mitä te suomalaiset teette? Vaikenette kaikesta ja myönnätte meille Suomen kansalaisuuksia ja varmistatte, että ette pääse meistä koskaan eroon. Oletteko te aivan hulluja?

- Tuo on kyllä totta. Mitä itse haluaisit tapahtuvan?

- No ensinnäkin sen, että kaikki väkivalta- ja seksuaalirikoksia tehneet kansakuntani jäsenet karkoitetaan maasta huuthelvettiin. Ja samoin jos ihminen ei ole kolmessa vuodessa oppinut edes alkeellistakaan suomen kieltä ja jos hän elää edelleenkin pelkällä sosiaalituella niin kalossinkuvaa perseeseen yhtä kaikki. Ennen kaikkea minä toivoisin, että te suomalaiset ymmärtäisitte, että tämä on teidän maa, eikä teidän päävelvollisuutenne ole elättää meitä jos meistä ei kerran ole teille mitään hyötyä ja pelkästään haittaa. Arvaatko kuinka paljon Somaliassa mietitään suomalaisten hyvinvointia ja kuinka paljon siitä ollaan huolissaan?

- Saatanpa hyvinkin arvata. Mikä olisi mielestäsi se toivottava tila?

- No se olisi se, että kun suomalainen kävelee kadulla ja näkee somalin, niin hän ajattelee, että tuo ei ole rikollinen, tuo ei elä sosiaalituella vaan hän on täällä jollain asiallisella asialla. Vaikka töissä, turisti tai opiskelemassa. Jonka jälkeen suomalainen kulkisi somalin ohi ja unohtaisi asian kerta kaikkiaan. Mutta tämä teidän puolestaloukkaantumiskoneistonne tekee sen mahdottomaksi. Kas kun me somalit emme ole sille varsinaisesti ihmisiä, vaan käveleviä solidaarisuuspokaaleita, jolla se nostaa omaa suvaitsevaista egoaan ja tienaa elantonsa, koska se ei muutakaan osaa. Itse asiassa voisin muuten sanoa, että tuon suvaitsevaisuuskoneiston edustajat ovat tässä maassa tavallaan valkoisia somaleita. Tarpeettomia, hyödyttömiä ja erittäin vahingollisia. Ja luonnollisesti kaiken arvostelun yläpuolella. Eikös teidän kannattaisi hankkiutua heistäkin eroon?

- Mohamed Hassan Hassan, kiitän teitä lämpimästi tästä haastattelusta ja lausumistanne erittäin järkevistä ja asiallisista sanoista. Ja takaan, että Pinnanmaan media ei tätä haastattelua pimitä. Se on lähetetty suorana ja ilmestyy myös huomenna Huitsinnevadan Paikallisdemokraatissa. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Hei äänimiehet! Oliskos muuten niin, että Lälläveden saunassa olis tilaa myös yhdelle Mohamedille?

Hösse: Vaan sopiihan tämä mulle. Ei muuta kuin tervetuloa saunomaan.

Pertta: Samoin mulle. Soitetaanko Ykäkin messiin?

Antero: Soitetaan vaan. Mites sulle Mohamed käy? Kiinnostaiskos lälläveteläinen saunailta?

Mohamed: No jumalauta.

myöhemmin Lällävedellä

Mohamed: Vaan täytyy sanoa, että tässä saunassa on kyllä mahdottoman hyvät löylyt. Heitäkkös Pertta vähän lisää tsössiä?

Kiuas: Tsöss!

5 x Tsuhnan Kosto-tölkki: Knirsk.

Mohamed: Ja tää Tsuhnan Kosto on kyllä tolkuttoman hyvää olutta.

Hösse: Vaan mitenkäs se teillä islamilaisilla oli? Eikös profeetta kieltänyt sen alkoholin?

Mohamed: Joo, mutta tässä on katto päällä. Allah ei näe. Ja tossa kuistillakin voin ottaa, kun teillä on senkin katto sen verran leveä.

Ykä: Vaan täytyy sanoa, että sinä Mohamed olet kyllä harvinaisen järkevä ja asiallinen mies. Sinä olet tälle mökille aina tervetullut. Ja jos sua kiinnostaa, niin minä voin hommata sulle vieraskortin Örnätjärven Erämiesten metsästysmaille. Lähdetään syksyllä käymään metsällä.

Mohamed: Se olis ihan loistava idea. Mutta tiedäthän sinä että ei se onnistu. Ja tiedät myös miksi.

Ykä: Joo, tiedänhän minä. Onhan meinaan niin, että minä näen unta ja sinä olet minun unessani kehittämä unelmahahmo. Oikea Mohamed pitää meteliä Itäkeskuksessa ja leikkii siellä herrakansan jäsentä ruikuttaen mediallemme huonosta kohtelustaan. Media puolestaan ottaa ruikutuksen mielellään vastaan ja se oikea Mohamed ei ole millään lailla pahoillaan puolestaloukkaantumiskoneiston olemassaolosta.

Mohamed: Jep. Life sucks. Big time. Ja eiköhän tässä koko porukalla jo herätä.

Herätyskello: MÖÖP MÖÖP MÖÖP MÖÖP!

Ykä, Antero, Hösse & Pertta: No enpä olis arvannu…

Oikean elämän Mohamed: Voiko ihanammin päivän enää alkaa… onko ihanampaa aamua kuin tää…

Herätyskello: MÖÖP MÖÖP MÖÖP MÖÖP! 

Ykä-blogin lukija: Jaaha… tarttee nousta ja lähteä töihin… on niin monta Mohamedia perheineen ja puolestaloukkaantumiskoneiston edustajaa elätettävänä… ei maa meidän oo vaan laiskain lurjusten…

KAKSI HETKEÄ HELSINGISSÄ

Hotellin respassa ei tällä kertaa kirjoitella pitkiä pulinoita, vaan keskitytään kahteen videoon (kiitokset kommentoija Acc:lle vinkistä) ja vertaillaan Helsingin Itäkeskusta vuonna 1987 vuoden 2016 Itäkeskukseen. Vuoden 1987 video kestää 3 min 34 sek ja vuoden 2016 video puolestaan 18 min 04 sek, mutta jo ensimmäiset viisi minuuttia kertovat sen varsin olennaisen muutoksen mitä tuon 29 vuoden aikana on tapahtunut. 

Ensiksi hetki Itäkeskuksessa vuonna 1987:

Ja sama linkkinä.

Sitten hetki Itäkeskuksessa vuonna 2016, tarkemmin sanottuna kuudes päivä heinäkuuta, Suomi ensin-mielenilmauksessa:

Ja sama linkkinä.

Jätetään johtopäätösten teko lukijalle itselleen. Mutta heitetään muutama kysymys. Oliko tämä sitä, mitä halusimme? Oliko tämä sitä, mikä oli ehdottoman välttämätöntä? Mikä vuoden 1987 Suomessa oli niin rikki, että se piti juuri tällä korjata?

Ei hotellin respasta tällä kertaa juuri muuta. Laitetaan kuitenkin vielä viikon luontokuva. Joku lukijoista on saattanut joskus miettiä, että minkähänlainen luonnonelävä se sukkahousukoppelo oikein on. Valaistaan asiaa:

Sukkahousukoppelo on urbaani, värikäs lintulaji, jota esiintyy usein siellä, missä on paljon ihmisiä kokoontuneena ja se parveutuu helposti liimatilhien ja punavihervästäräkkien kanssa. Sukkahousukoppelolle tyypillinen ääni on rytmisesti toistuva fak-fak-khihihi ja se ojentelee keskisormiaan jonkunlaisena reviirieleenä. Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton uhanalaisuusluokituksen mukaan laji on elinvoimainen, mutta se on kokonaan niin kesä- kuin talviruokinnasta riippuvainen. Kyseinen yksilö bongattiin Itäkeskuksessa heinäkuun kuudentena vuonna 2016.

*

Lisäys lauantai-iltana: Hommaforum on ollut jo toista vuorokautta nurin ankaran palvelunestohyökkäyksen vuoksi. Vielä aikaisemmin sinne pääsi Tor-verkon kautta, mutta nyt ei enää silläkään. Homman facebook-seinällä ilmoitettiin illalla seuraavaa:

Pidetään peukkuja Homman porukoille, että saavat asiat suttaantumaan. Hommaforum on kuitenkin tiedonvälittäjänä vieläkin erittäin tärkeä. Mutta itse hyökkäyksestä voi todeta, että tässä on sitä sananvapautta vuoden 2016 versiona.

RADANVARREN PYSSYJAHTI

Radanvarsikaupungin heinäkuu vuonna 2019 oli ollut erittäin kaunis, suorastaan täydellinen lomakuukausi. Tänäkin päivänä aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpötila oli mukavat 23 astetta varjossa. Juuri sopivasti että keli oli kesäisen hellivä olematta kuitenkaan tukahduttavan kuuma. Jos taivaalle katsoi, niin näytti kuin auringollakin olisi ollut hymynaama aivan niin kuin niin monissa piirroksissa. Kaupungin kaduilla kohti Ärvähtälän kaupunginosaa ajavassa poliisin partioautossa istuvilla vanhemmilla konstaapeleilla Valle Väylämöllä ja Hannes Höökillä mieli oli kuitenkin synkkä kuin läheisen Pthyijärven selällä nouseva tumma ja uhkaava ukonpilvi. Heidänkin olisi pitänyt olla lomalla, mutta kaikkien järjestyspoliisien lomat oltiin peruttu hallituksen toimesta. Nyt oli kiireellisempää toimitettavaa eikä mielipidettä kysytty.

Hallituksen niin… vanhemmat konstaapelit tuumivat, että Suomi oli koko lailla erilainen maa kuin mitä se oli ollut vielä vuosi sitten, silloin kun he viettivät edellisiä kesälomiaan. Eikä välttämättä erilainen mitenkään miellyttävällä tavalla. Mutta kuluneen vuoden maaliskuussa oltiin sitten pidetty uudet eduskuntavaalit. Nysävaaleiksikin niitä nimitettiin, sillä politiikkaan uskonsa menettäneet ihmiset jäivät joukolla nukkumaan ja äänestysprosentti oli 50,2. Tiedostavat ihmiset puolestaan muistivat käydä äänestämässä. Mikä tiesi sitä, että Suomen oli totuteltava vasemmistoenemmistöiseen eduskuntaan. SDP:n, Vasemmistoliiton, Vihreitten, RKP:n ja Feministipuolueen yhteishallituksella oli eduskunnassa ehdoton ja kiistaton enemmistö. Joten se sai tehdä suurin piirtein mitä se lystäsi.

RAZMYARIN I HALLITUS

Pääministeri:

Nasima Razmyar (sdp)

Valtionvarainministeri:

Li Andersson (vas)

Ulkoministeri:

Emma Kari (vihr)

Ulkomaankauppaministeri:

Liisa Jaakonsaari (sdp)

Oikeus- ja maahanmuuttoministeri:

Eva Biaudet (rkp)

Sisäministeri:

Veronika Honkasalo (vas):

Puolustusministeri:

Jani Toivola (vihr)

Kunta- ja uudistusministeri:

Antti Lindtman (sdp)

Opetus- ja kulttuuriministeri:

Päivi Lipponen (sdp)

Maatalous- ja ympäristöministeri:

Ozan Yanar (vihr)

Liikenne- ja viestintäministeri:

Dan Koivulaakso (vas)

Elinkeinoministeri:

Annika Lapintie (vas):

Sosiaali- ja terveysministeri:

Tarja Filatov (sdp)

Perhe- ja peruspalveluministeri:

Rosa Meriläinen (vihr)

Tasa-arvoministeri:

Tiina Rosenberg (fem)

Salkuton ihmisten asioihin kärsänsä työntävä yleistakapiruministeri:

Erkki Tuomioja (sdp)

Ensimmäinen loukkaantuva ministeri:

Abdirahim ”Husu” Hussein (kiintiö)

Toinen loukkaantuva ministeri:

Maryan Abdulkarim (kiintiö)

Ja sehän lystäsi. Lempinimen Nysäri saanut hallitus olisi vallan saatuaan ottanut mielellään maahan vaikka kuinka suuren elintasopakolaisten invaasion, mutta ympäröivät valtiot olivat laittaneet rajavalvonnan siihen kuosiin, että virran sijasta oli tarjolla vain pieniä puroja. Näin ollen hallitus joutui tyytymään siihen, että pylväspyhimyksiksi nostettujen toiseuden edustajien pylväitä nostettiin vielä muutaman metrin korkeammalle. Sen enempään ei pystytty ja sekös harmitti. Pettyneenä Nysärihallitus kuitenkin muisti erään toisen asian ja päätti tehdä kiusaa tavallisia arvokonservatiivisia kansalaisia kohtaan. Nysäriä edeltänyt SSS-hallitus oli kaikkine puutteinensakin kuitenkin kautensa aikana eri tavoin kikkailemalla saanut venytettyä EU:n määräämää puoliautomaattiaseitten kieltoa, joka toteutuessaan olisi aiheuttanut korvaamatonta haittaa niin ampujaharrastajille kuin metsästäjillekin. SSS-hallitus oli myös sentään hoksannut ymmärtää, että kuinka suuret – ehkä mahdottomat – käytännön ongelmat kiellon toteuttaminen olisi aiheuttanut.

Uutta hallitusta ei tämän kaltainen käytännön asioihin rajoittunut ja insinööritodellisuuteen pohjautuva ajattelu haitannut, vaan nyt jyllättiin todellisuutta uuteen kuosiin ideologisin perustein. Myöskään kiellon käytännön toteuttaminen ei uutta hallitusta mietityttänyt, sillä kontrolli- ja sanelupolitiikan vankkumattomana kannattajana se yksinkertaisesti totesi että kun asiasta on sekä poliittinen- että virkamiespäätös, niin totta kai kansalaiset tottelisivat. Niinhän ne olivat aina tehneet. Mikseivät nytkin? Hallitus ajatteli, että tässä toimittaisiin myös edistyksellisenä esimerkkinä muille Euroopan maille, joten eihän mikään laimea puoliautomaattikielto suinkaan riittänyt.

Näin ollen eduskunta hallituksen esityksestä nuiji 27. toukokuuta vuonna 2019 läpi lain, jonka mukaan kaikki suomalaisilla olevat tuliaseet, merkistä, mallista ja kaliiberista riippumatta on luovutettava viranomaisille ilman minkäänlaista rahallista korvausta ja viranomaisten toimesta tuhottava. Päätös siihen, ettei takavarikoiduista aseista maksettu mitään korvauksia perusteltiin hallituksen puolesta niin, että aseet ovat tarkoitettu vain ja ainoastaan tappamiseen, eikä sellaisten välineitten takavarikoinnista ollut mitään perustetta maksaa korvauksia. Aikaa aseitten luovuttamiseen annettiin kesäkuun loppuun ja asian tiimoilta haastattelun antanut uusi sisäministeri Veronika Honkasalo totesi optimistisesti, että todennäköisesti suomalaisten asekanta tulisi olemaan luovutettu jo kesäkuun puoleen väliin mennessä noin 95-prosenttisesti.

Kesäkuun puolessavälissä hallitus huomasi olevansa sen tilanteen edessä, että aseita oli luovutettu kaksikymmentä prosenttia. Ja ne oltiin luovutettu kesäkuun kymmenenteen päivään mennessä jonka jälkeen virta ehtyi tyystin. Ne, jotka aikoivat aseensa luovuttaa, olivat sen tehneet ja näytti siltä, että loput jäisivät niille sijoilleen. Poliisiviranomaiset olivat kulissien takana käydyissä keskusteluissa ehdottaneet, että antakaa ihmeessä ihmisille vielä kahden vuoden siirtymäaika, niin että he ehtivät pureksia asiaa enemmän ja ettei mitään pikaistuksissa tehtyjä ratkaisuja tehtäisi. Olihan tässä kyseessä kuitenkin sellainen satojen tuhansien ihmisten yksityisomaisuuteen kajoaminen, mitä Suomessa ei oltu tehty oikeastaan koskaan ennen. Niin että hallituksen kannattaisi panna jäitä hattuun, perstupakit palamaan ja miettiä, että tuliko ehkä oltua hieman liian innokkaita.

Sinänsä järkevä ja maltillinen ehdotus sai hallituksessa aikaan sen mitä arvattiinkin eli armottoman ideologisen itkupotkuraivarin. Sisäministeri Honkasalo ilmoitti, että mikäli minimissään 90 % aseista ei oltu luovutettu juhannukseen mennessä, järjestyspoliisien lomia lykättäisiin, kolme neljäsosaa partioista laitettaisiin ratsaamaan aseitten omistajien koteja sekä takavarikoimaan aseita ja hälytystehtäviä hoidettaisiin vain yhden neljäsosan luurankomiehityksellä. Lisäksi oikeus- ja maahanmuuttoministeri Eva Biaudet ilmoitti antaneensa oikeusviranomaisille muistutuksen ja  ohjeistuksen, että maksimirangaistus ampuma-aserikoksesta on kaksi vuotta ehdotonta ja tuomioissa tulee tässä tapauksessa käyttää nimenomaan rangaistusasteikon yläpäätä. Sillä tässähän ei ollut enää kyseessä mikään järjestyksenvalvonta vaan punavihreän hallituksen ideologinen arvovalta ja kasvojen säilyttäminen.

Määrättyjen käskyjen perusteella ajoivat nyt etsintä- ja takavarikointitehtävässään myös vanhemmat konstaapelit Väylämö ja Höök vaikka he tuumivat, että ehkä heillä saattaisi olla tähdellisempääkin tekemistä. Heidän mielialaansa oli laskenut vielä enemmän se tieto, että määräykset tultaisiin toteuttamaan kirjaimellisesti ja sen myötä tähdellinen toiminta muuttui toissijaiseksi. Sen sai Radanvarsikaupungissakin aikaan sisäministeriön antama määräys, jossa tarkennettiin poliisiviranomaisten pätevyysvaatimuksia. Mikä tahtoi sanoa suomen kielellä sitä, että kaupungin poliisipäällikön pätevyydeksi vaadittiin ainoastaan oikeustieteiden maisterin pätevyys nimenomaan siviilipuolelta. Ilman poliisikoulutusta ja -kokemusta joka sisäministerin mukaan haittaisi työn objektiivista ja puolueetonta suorittamista.

Määräys astui voimaan välittömästi. Kaupungin vanha poliisipäällikkö oli pitkän linjan poliisimies joka oli toukokuussa joutunut alentumaan avustavan poliisipäällikön virkaan ja hänen tilalleen valittiin nopeutetussa järjestyksessä oikeustieteitten maisteri Eilanillukka Vätkytän-Läkittäinen, ikä 32 vuotta, joka oli toiminut aikaisemmin Suomen Pakolaisapu ry:n lakimiehenä. Vätkytän-Läkittäinen oli tehnyt harvinaisen selväksi, että prioriteettina on aseitten etsiminen eikä mikään muu. Erityisesti rivipoliiseja vitutti se, että kyseinen naikkonen oli antanut määräyksensä mittatilauksena tehty poliisiunivormu yllään vaikkei hän ollut nähnyt poliisin työtä kuin korkeintaan tv-sarjoissa.

Ensimmäiset etsintä- ja takavarikointipäivät olivat menneet juuri niin kuin poliisit olivat arvanneetkin. Etsien, mutta ei löytäen. Totta kai aseet olivat jo kadonneet. Moni aseen omistaja vastasi, että no, nehän pöllittiin hiljattain, mutta eipä tuosta jaksanut lähteä ilmoittamaan, kun te olisitte kohta pöllineet ne kumminkin. Jotkut aukaisivat asekaappinsa oven ja totesivat hämmästyneenä että kas perkelettä, täähän onkin tyhjä. Meillä tais jäädä ulko-ovi auki kun käytiin viimeksi kaupalla. Meillä on tainnut käydä varkaita. Hyvin moni ilmoitti että siinähän kuskaatte sen asekaapin huutvittuun kun kerran sitä vaille olette. Sattui vaan toi avain hukkumaan. Yleensä pois kärrätty asekaappi oli sitten ollut pakattu täyteen harjaterästä, kulmarautoja tai sen semmoista. Olipa eräs humoristi muurannut kaappinsa sisuksen täyteen tiiliä.

Yhteistä näille ihmisille oli, että vaikka kukaan heistä ei aktiivisesti vastustanut tarkastusta, niin heistä aisti suunnattoman halveksunnan tehtäväänsä suorittavia poliiseja kohtaan. Eiväthän konstaapelit itse asiaan syyllisiä olleet, mutta tajusivat kyllä että järjestelmä oli ampunut Reinikaisen ja antanut tilalle miliisin. Miliisin, jonka oli pakko ratsata kaikki asunnot, joista ei suostuttu luovuttamaan aseita vapaaehtoisesti. Jokainen ratsia kesti vähintään tunnin. Minimissään. Miesten oli pakko tehdä huolellista työtä, sillä he tiesivät, että muuten heidät piru nokkii. Poliisipäällikkö Vätkytän-Läkittäinen oli lukenut kaikille poliiseille sisäministeri Honkasalon vain virkakoneiston sisäiseen käyttöön tarkoitetun salaisen ohjekirjeen jossa hän ilmoitti selkeästi että ellei aseita löydy, niin se aiheuttaa epäilyksen siitä, että poliisit ovat kätkijöitten kanssa samassa juonessa. Mikä taas vaarantaa kyseisten poliisien uralla etenemisen ja jopa sen jatkumisen yleensäkään.

Niinpä he jatkoivat sitä, mitä syvästi inhosivat eli häiritsivät tavallisten lainkuuliaisten ihmisten kotirauhaa. Ihmisten, joista hyvin monet he tunsivat henkilökohtaisesti. Ja nyt oli tullut ilmoitus, että urakka vain suurenisi. Sillä ympäri Suomea poliisille oli alkanut tulla vihjesähköposteja laittomista aseista. Aseista, joihin ei ollut lupaa alunperinkään. Vihjeet oli lähetetty Tor-verkon kautta, lähettäjäksi oltiin mainittu ”Huolestuneiden Lainkuuliaisten Kansalaisten Yhteenliittymä” ja ennen kaikkea nämä vihjeviestit tuli ottaa vakavasti, sillä niissä oli aina liitteenä valokuva tai valokuvia ihmisistä, joilla oli käsissään selkeästi aseeksi tulkittava esine. Viesteissä oltiin vielä aina todettu pahoitellen, että vihjeviesti on lähetetty Tor-verkon kautta, sillä lähettäjä pelkää ilmiantamansa, selkeästi epätasapainoisen henkilön kostoa. Viestejä oli tullut poliisille kautta Suomen, Radanvarsikaupungissakin niitten määrä oli tähän mennessä jo useita kymmeniä.

Ja näitä viestejä vanhemmat konstaapelit Väylämö ja Höök olivat nyt tarkastamassa. Kuvatodisteet viesteissä olivat kiistattomat. Mutta se ihmetytti, että viesteissä mainituilla henkilöillä ei ollut minkäänlaista rikosrekisteriä ja muutenkin heidät oltiin tunnettu tasapainoisina ja pidettyinä ihmisiä. Oliko suomalainen asekuri sittenkin ollut näin totaalisen höllä? Tavallisten ihmistenkin keskuudessa. Viranomaisten siitä mitään tietämättä. Piileksikö suomalaisen rauhallisen ihmisen julkisivun alla jotain synkkää ja pelottavaa? Pianhan se saataisiin selville ja poliisiauto saapui Ärvähtälän lähiöön.

Ensimmäisenä listalla oli vaimonsa kanssa vanhassa, mutta remontoidussa ja laajennetussa rintamamiestalossa asustava Tuomas Högkö. Iältään 52-vuotias, ammatiltaan leipuri, kahden jo täysi ikäisen tyttären isä. Harrastanut kitaransoittoa ja amerikkalaisia moottoripyöriä. Ei aselupia, ei tietoa aseharrastuksesta. Mutta poliisille lähetetyssä kuvaliitteessä hän oli talonsa rappusilla ja esitteli käsissään olevaa selvästi AR15-kivääriksi tunnistettavaa asetta tuntemattomalle hupparipäiselle miehelle, joka oli kuvassa selin kuvaajan päin.

Poliisiauto saapui Högkön pihalle ja mies olikin jo siellä leikkaamassa ruohoa. Hän pysäytti ruohonleikkurin ja asteli poliisien luokse kysyen, mitä asia koskee.

- Nyt on Tuomas kuulkaa niin, että meillä on syytä epäillä sinulla olevan hallussasi laittoman automaattiaseen.

Högkön ilme muuttui hetkessä juuri sellaiseksi kuin muuttuisi kansalaisella joka luuli pihalleen saapuneen Reinikaisen mutta huomanneen hänen päässään olevan SS:n koppalakin. Saattoi sanoa, että tunnelma oli kerrasta pilalla. Hän raapi hieman sänkistä poskeaan ja kysyi:

- Jaa kukas teille semmosta on väittänyt?

- Sitä me emme voi kertoa. Mutta jos sinulla on sellainen ase täällä, niin luovutatko sen meille välittömästi? Silloin selviät suhteellisen lievillä sakoilla. Niin kuin tiedät, niin nykyisen aselain aikana näissä hommissa ei vankilan kynnys ole kovin korkealla. Jos et luovuta meille asetta vapaaehtoisesti, niin meidän on pakko tarkastaa talo ja tilukset.

- Uhkailette vielä, perkeleet. No menkää ja tönkikää sitten. Yksikään ovi ei ole lukossa. Ellei minua ole suoriltaan pidätetty, niin ehkäpä saan jatkaa ruohonleikkuuta. Tulkaa kysymään jos on jotain kysyttävää.

Högkö käveli takaisin ruohonleikkurille, nykäisi sen käyntiin ja jatkoi pihahommiaan. Poliisit totesivat, että loppujen lopuksi mies otti asian yllättävän tyynesti. Tontilla oli siis talo, perinteinen rintamamiestalo johon oltiin joskus 1980-luvulla tehty lisävinkkeli. Lisäksi tontilla oli ulkorakennus jossa oli varastotilaa, liiteri ja pihasauna. Aluksi poliisit kiersivät tontin ympäri ja katsoivat oliko maassa tuoreita kaivuujälkiä. Niitä ei löytynyt, jolloin seuraava looginen kohde oli piharakennuksen ylisillä jonne poliisit kiipesivät koluamaan taskulamppujensa kanssa. Pölyisen ja sahanpuruisen puolituntisen jälkeen miehet totesivat että ei täällä mitään ole ja tarkastelivat piharakennusta muuten.

Piharakennuksen saunassa he huomasivat, että saunan padan kansi oltiin vedetty kiinni tukevalla kettingillä ja munalukolla. He marssivat pihalla puuhailevan Högkön luo ja kysyivät:

- Tota noin, viitsisitkös avata tuon saunan patasi kannen?

- No en viitti niin.

- Se on kuule kylläkin jo virkavallan vastustamista.

- Eikä oo, vaan sitä, että avain on hukassa. Mutta kai teillä jonkunlaiset jyrsimet siellä partioautossanne on?

Olihan heillä. Mutta kettinki oli niin tukevaa, että jo silmämitalla he näkivät, että ei heidän pihtinsä siihen purisi. Näinollen Väylämö läksi hakemaan asemalta rälläkkää ja Höök jäi kytille, ettei Högkö pääsisi tekemään mitään muuripadalle. Puoli tuntia siihenkin tuhraantui. Lopulta Väylämö palasi, veti rälläkällä kettingin poikki, aukaisi muuripadan kannen… 

…ja otti käteensä siellä kelluvan kumiankan.

- Miksi ihmeessä sinä et kertonut, mitä siellä oli? Olisit säästänyt meidät paljolta vaivalta.

- Ettehän kysyneet. Eikä muuripadat, kettingit, munalukot ja kumiankat kuulu aselain piiriin. Ja käsittääkseni mulla on vielä oikeus panna kumiankka kotiarestiin, jos se on käyttäytynyt huonosti. Vai onko eläinsuojelulakiakin hiljattain laajennettu?

Poliiseille ei tarvinnut vääntää rautalangasta sitä, että heihin kohdistetaan preussilaista vittuilua, mutta toisaalta ei tässä ollut tapahtunut myöskään mitään varsinaisesti laitonta. Niinpä he siirtyvät Högkön talon sisälle jatkaen etsintää. Seuraava tunti meni alakerrassa laatikoita ja kaappeja availlessa, sänkyjä pöyhiessä, seiniä koputellessa mahdollisia salalokeroita etsien sekä tietysti alati kasvavassa vitutuksessa. Lopulta he siirtyivät rakennuksen vintille. Siellä tietyn tönkimisen jälkeen Höök pani merkille että eräs välikattolaudoista oli naulaton, vaikka siinä oli selvät naulanreiät. Hän nosti laudan irralleen. Ja sieltähän se sitten löytyi. Käärittynä läpinäkyvään muoviin. Sen verran hyvin poliisit aseet tunsivat, että kyseessä oli jo nopeasti katsottuna AR-15 tai ehkä jopa sen sarjatuliversio.

- Tää ei nyt tiedä kyllä hyvää tuolle Högkölle. Jos tuo on vielä sarjatuliversio, niin ei taida vuosi koppia riittää. Olis nyt helvetissä antanu ton meille, niin olis selvinny sakoilla.

Höök nosti aseen piilostaan ja…

- Hei hetkonen, mutta täähän…

Hän otti veitsen, irrotti suojamuovin ja totesi:

- Täähän on saatana airsoft-ase. Sillä on ollut tää siinä kuvassa.

Poliisit marssivat pihalle Högkön luo ja ihmettelivät:

- Miksi et kertonut tästä samantien?

- Mulla kun oli vähän epäselvää tuon aselain uusien tulkintojen kanssa että mikä sitä olikaan laillista ja mikä ei. Sen voin vielä kertoa, että mulla on vielä vesipistooli piilossa tuolla pihasaunan pesässä. Takavarikoittekos te tämän lelupyssynkin minulta?

- Eihän se ole laiton ase. Emme vaan olleet kuulleet airsoft-harrastuksestanne. Mistä te tuon muuten hankitte?

- Ja vittuakos se teille kuuluu? Jos te ette meinaa enää pöyhiä tonttia enempää, niin mitäs jos häipyisitte?

Poliisit totesivat että mitäs jos ja häipyivät. Seuraava epäilty oli vielä epäuskottavampi. Tämä henkilö ei varmaankaan ajellut Harley-Davidsonilla niin kuin Högkö. Mutta niin vain hänetkin oltiin mainittu vihjeviestissä ja liitekuvassa hänellä oli kädessään selvästi järeä pistooli, jota hän piti kädessään keittiön pöydässä. Kuva oli otettu jostain pusikosta ja siinä vielä näkyi kuinka henkilö oli juuri työntämässä puhdistusrassia pistoolin piippuun.

Kyseinen henkilö, tai tällä hetkellä siis teknisesti ottaen epäilty oli Tilta Helvattula, ikää 82 vuotta, iästään huolimatta vielä hyvin pirteä ja aktiivinen eläkeläinen, leski, neljä lasta, seitsemän lastenlasta ja kolme lastenlastenlasta. Ja siis myös epäilty laittoman aseen hallussapitäjä. Poliisit alkoivat tuntea olevansa kuin jossain David Lynchin Twin Peaks-sarjassa jota oltiin vielä terästetty sopivilla sienillä. Mutta ei auttanut. Käsky ei jättänyt tulkinnanvaraa. Helvattula asui mukavassa rivitalokaksiossa, noin puolen kilometrin päässä Högköiltä. Poliisit ajoivat rivitalolle ja soittivat ovikelloa. Tilta Helvattula tuli ovelle, aukaisi ja katoi poliiseja yllättyneen näköisenä:

- Jaa, tämäpä yllätys. Mitäs te nuoret ja komeat konstaapelit vanhalta mummolta haette? Onko tää joku poliisien varainkeräys? Tokihan minä muutaman lantin…

- Tuota noin rouva… nyt kun on niin, että teitä epäillään laittoman aseen hallussapidosta… niin että jos teillä on sellainen, niin olisitteko niin ystävällinen ja luovuttaisitte sen meille?

Tilta kallisti päätään ja hymyili oikein sydämellisesti:

- Jaa että pyssyjä ihan? Onkohan teillä pojilla nyt ihan oikea osoite?

- Kuulkaa kun meillä on vähän tuota näyttöäkin, niin että mikäli teillä sellainen ase on, niin jos luovuttaisitte sen? Se olisi niin kovasti helpompaa.

- Minulla ei kuulkaa ole niin laitonta kuin laillista asetta, joten en voi semmosia teille luovuttaa. Vai lasketaanko tuo minun keittiöveitseni ja taikinakaulin sellaisiksi?

- Meidän on kuulkaa siinä tapauksessa pakko tarkastaa teidän asuntonne.

- Herrat aseistetut punakaartilaiset tekevät mitä heitä huvittaa. Milläs minä vanha hauras nainen sen estän?

- Niin tota me olemme kylläkin poliisikonstaapeleja emmekä mitään…

- Mies on sitä mitä mies tekee ja viimeksi kun tämmösiä hommia on tässä maassa tehty niin sen tekivät punakaartilaiset. Niin että herrat punakaartilaiset alkavat ratsaamaan vaan. Pärjäätte varmaan ilman minunkin apua.

Miehet alkoivat jälleen sen työnsä minkä he oikein mielellään olisivat jättäneet tekemättä ja Tiltan takapihalla tärppäsikin sitten melkein heti. Väylämö erotti tuoreet kaivuujäljet joita oltiin yritetty naamioida, kävi lapion ja alkoi töihin. Työtä olikin paljon, sillä Väylämö ehti kaivaa jo puolen metrin syvyyteen, kun lapio kolahti johonkin metalliseen. Lopulta kuopan pohjalta löytyi metallinen lukitsematon laatikko.

- Ei tuo vanha nainen taida kyllä ihan niin hauras olla kun sanoi, kun on tään noinkin syvälle saanut jemmattua. Johan tässä tuli hiki aikamiehellekin.

Tämän sanottuaan Väylämö aukaisi laatikon…

… ja otti esille muoviin käärityn Raamatun. Helvetinmoinen vaiva ihan turhan takia. Miehet marssivat sisälle ja kysyivät:

- Kuulkaas rouva, mitäs tää on?

- Se on kuulkaa laatikko. Se on rautaa. Sitä käytetään erilaisten tavaroitten säilyttämiseen. Ja sitten siellä on Raamattu. Käsittääkseni omalle pihalleen saa haudata mitä lystää kunhan ne ei ole miinoja tai ruumiita. Herrat punakaartilaiset muuten voivat pitää tuon Raamatun. Siellä on tiettyjä viisauksia, mitä teidän olisi hyvä pohdiskella. Niin kuin vaikka se, että älä varasta. Äläkä himoitse lähimmäisesi omaisuutta. Sitä te nimittäin tällä hetkellä teette, vaikka ehkä jonkun teitä ylemmän nimissä. Ja siellä lukee myös älä tee huorin. Tekin varmaan hoksaatte, että huorata voi muutenkin kuin pelkällä jalkovälillään.

- Meidän täytyy rouva jatkaa tätä tarkastusta.

- Herrat punakaartilaiset jatkavat vaan. Valitettavasti en nyt keittele teille kahvia.

Siinä sitten kuluikin tunti kun miehet kävivät läpi kaksiota ja yrittivät kovasti olla sotkematta paikkoja. Lopulta Höök huomasi, että yksi sohvatyynyistä oli painavampi kuin muut. Sieltähän se pistooli sitten löytyi. Muoviin käärittynä. Mukana oli se piippurassi, joka Tiltalla oli…

… hetkonen… eihän tuo mikään piippurassi ole. Tuohan on pulloharja. Mitäs helvettiä tää taas…

Höök aukaisi muovin ja huomasi pitelevänsä kädessään replikamallia Colt M1911-pistoolista. Tästähän näytti tulevan tapa.

- Kuulkaas rouva. Miksi te ette kertoneet meille tästä replika-aseesta?

- Te kysyitte vain tuliaseista.

- Mutta miksi te olette piilottaneet tämän? Kun se kerran on laillinen?

- Miksi en olisi? Onko se laitonta?

Poistuessaan Tiltan luota poliisit alkoivat hahmottaa oikein hyvin, että mistä tässä kuviossa on kyse. Nehän perkeleet tiesivät odottaa heitä ja veivät koko hemmetin poliisilaitosta samalla kuin litran mittaa. Ja he alkoivat samalla tajuta myös kansalaisten vittuuntumisen määrän. Tässähän olivat jo mukana myös virallisesti aseettomat kansalaiset. He olivat jo varmoja, että vesiperää tulee jokaisesta vihjeviestistä ja ilmoittivat siitä asemalle, josta vastattiin tylysti:

- Kyllä noita samoja havaintoja on muillakin partioilla. Mutta kunnioitettu poliisipäällikkömme on ilmoittanut, että jokainen havainto tarkastetaan. Ja tuloksia on tultava. Vaikka tässä haamupyssyjen perässä juostaankin.

Seuraava, ja poliisien mielestä onneksi sentään päivän viimeinen tarkistuskohde oli entinen Radavarsikaupungin kirkkoherra Aatos Blönnblom joka oli eläkkeelle jäätyään alkanut puhua hyvin voimakkaasti monikultturistiseen uskoon kääntynyttä evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan. Olipa hän jopa julkisesti eronnut kirkosta. Mutta hän ei ollut koskaan kirjoituksissaan kehottanut ihmisiä minkäänlaiseen väkivaltaan. Siksi Väylämöä ja Höökiä oli syvästi ihmetyttänyt se ilmiantoviestin mukana ollut liitekuva, myös jostain pusikosta kauko-objektiivilla otettu, jossa hän istui keittiössään ja hänen pöydällään oli aivan selkeästi Suomi-konepistooli. Pöydässä istui myös toinen mies, selin kameraan ja näytti siltä, että hän saattoi olla se sama hupparimies, joka oli myös kuvassa Högkön kanssa.

Konstaapelit kaartoivat eläkkeellä olevan kirkkoherran pihaan ja kas vain, hän näyttikin olevan rappusillaan polttelemassa komeaa käyrävartista piippuaan. Konstaapelit olivat jo melko varmoja tämänkin kupletin juonesta mutta kysyivät asiansa esitettyään kuitenkin että jos kirkkoherralla on joko airsoft-, replika- tai deaktivoituja aseita niin riittää kun hän näyttää ne heille ja he häipyvät. Kirkkoherra Blönnblom totesi että johan toki ja toi näytille replikan saksalaisesta Parabellum-pistoolista samalla oikein vittumaisesti hymyillen. Kun kerran replikan merkki ja malli ei myöskään täsmännyt, oli miehillä taas edessään parin tunnin etsimissessio, joka päättyi lopulta Suomi-konepistoolin löytymiseen. Se ei ollut replika. Ei se ollut airsoft-ase. Eikä myöskään dekottu pyssy. Olipahan vain kirkkoherran tekemä, veistämä, sorvaama ja maalaama ehkä hienoin puupyssy mitä konstaapelit olivat koskaan nähneet. Parin metrin päästä se meni jo aivan täydestä. Kirkkoherra totesi:

- En tainnut pojat muistaa sanoa, että minä olen noitten saarnamiehen hommien lisäksi harrastanut jo pienestä pojasta alkaen puutöitä. Minusta on tullut niissä aika hyvä.

Väylämö vastasi:

- Kieltämättä. Myöntää täytyy. Mutta tämä toistuu liian useasti. Tämä on jo jonkun sortin viranomaisen vastustamista.

Blönnblom katsoi Väylämöä kiinnostuneena:

- Ai jaa? Toistuu? Mikä toistuu? Onkos tämmöstä sattunut muuallakin? Minä kun ajattelin että tämä oli vaan tämmönen onneton sattuma.

Sen jälkeen hän sytytti juuri latailemansa piipun, otti nautinnolliset sauhut ja aloitti hiljaisen yksinpuhelun. Konstaapelit olisivat voineet poistua, mutta joku piti heitä paikallaan. Ehkä entisen kirkkoherran voimakas karisma. Sellainen, jota ei nykykirkon edustajissa ollut.

- Mutta se on pojat sillai, että teillä on nyt joka tapauksessa tällä kertaa liian kyinen pelto kynnettävänä. Minähän olen tietysti vain pahainen kirkosta eronnut evp. kirkkoherra mutta minä osaan seurata aikaani, minulla on tiettyjä yhteyksiä ja ennen kaikkea osaan laskea. Teillä on koko maassa hukassa, no, eikö lie liki miljoona asetta. Ja hukassa ne pysyvätkin. Ne on jo kätketty. Mutta tämä sosialismin nimeen vannova feministifasistinen hallitus jolta te käskynne saatte ei anna periksi, koska nyt on polkaistu sen ideologisille varpaille. Te jahtaatte niitä aseita niin pitkään kun tämä hallitus on vallassa. Jolloin teidän pääasiallinen tehtävänne muuttuu järjestyksen turvaajista virallisiksi kotirauhan rikkojiksi.

- Eikä tämä riitä. Sen lisäksi, että te joudutte etsimään aseita joista tulette löytämään murto-osan puolikkaan neljänneksen ja nekin lähinnä vahingossa te joudutte vahtimaan jatkuvasti myös niitten oletettavaa käyttöä. Te joudutte kyttäämään metsästämistä. Kas kun sekin on kielletty. Te joudutte kiertelemään soramonttuja ja mäensyrjiä etsimässä sitä, jos joku sattuisi olemaan siellä ampumassa. Ennen kaikkea ne ihmiset, joita te kyttäätte ovat niitä ihmisiä jotka vielä hetki sitten olivat täysin lainkuuliaisia kansalaisia. Jotka tästä eteenpäin nakkaavat paskat laille ja järjestysvallalle. Ja  sattumoisin olen myös kuullut, ja aika luotettavasta lähteestä että tämä hallitus suunnittelee jonkunlaista lakimuutosta. Sellaista lakimuutosta jolla kaikki aseensa hävittäneet laitetaan rikosoikeudelliseen vastuuseen ja suunnitteilla on jopa ehdottomia vankeustuomioita. Nyt puhutaan sadoista tuhansista ihmisistä. Missä ne tuomitaan? Käräjäoikeudet menevät vuosiksi totaaliseen tukkoon. Ja minne ne laitetaan lusimaan? Perustetaanko uusia Hennaloita ja Tammisaaria?

Jälleen uusien sauhujen jälkeen Blönnblom osoitti konstaapeleita piipullaan ja totesi vielä:

- Katsokaas, hyvät herrat. Suomen kaltainen yhteiskunta on rakennettu toimimaan nimenomaan sen varaan, että äärimmäisen suuri valtaosa kansalaisista noudattaa lakia tinkimättä. Ja tähän asti se on tehnytkin niin. Siksi, että se on nähnyt tilanteen oikeudenmukaisena. Silloin kansa on tavallaan valtiovallan vapaaehtoisena panttivankina. Nyt tilanne on muuttunut ja valtiovalta sekä asettaa rikollisen asemaan että rankaisee satoja tuhansia kansalaisia rikoksesta, jota se ei ole tehnyt. Silloin muutkin ymmärtävät, että kun tämän kaltainen päätös on ensimmäisen kerran tehty, niin seuraava on helpompi. Ensimmäinen kertahan se naidessakin on hankalin. Se seuraava, mitä tämä minihame päällä kulkeva natsihallitus haluaa poistaa on sananvapaus. Kun se on päässyt jo kertaalleen pakkokeinojen makuun, niin sillä ei ole asian suhteen mitään moraalista ongelmaa.

- Mutta jo tässä vaiheessa systeemi kusee. Hallituksenne ei sitä tajua, mutta te tajuatte. Suomessa ei ole sellaista väkivaltakoneistoa joka pystyisi väkisin alistamaan satojatuhansia ihmisiä, mikäli ne eivät siihen itse suostu. Ja nyt ne eivät enää suostu. Tosiasiassa olemme tilanteessa, jossa valtakoneisto on itse kansalaisten panttivankina. Se voi tietysti kuvitella tekevänsä liikekannallepanon ja laittamaan armeijan  asialle. Ainoa suunta mihin se armeija suuntaisi olisi Helsinki. Te tiedätte sen. Siksi teidän kannattaa miettiä, mille puolelle asetutte. Neuvostoliitto pysyi niinkin pitkään kasassa diktatuurin ja nimenomaan väkivaltakoneiston avulla. Nykyhallituksella ei ole valtaa muuttaa perustuslakia. Eikä voimaa ottaa valtaa pysyvästi itselleen väkisin. Neljän vuoden kuluttua pidetään uudet vaalit. Miettikää, mitä teistä siinä vaiheessa ajatellaan.

Vanhemmat konstaapelit Väylämö ja Höök poistuivat eläkkeellä olevan kirkkoherran luota hämmentynein mielin. Illalla kotonaan kumpikin kaivaisi tietokoneeltaan työvoimahallinnon sivustosta kohdan ”avoimet työpaikat”.

Myöhemmin samana iltana muuan mies ajoi autollaan kohti Helvattulan Tiltan asuntoa. Hän saapui sinne kutsuttuna vieraana. Hänen nimensä oli Teuvo Täpp, hän oli 42-vuotias kirvesmies ja puuseppä. Hän oli se mystinen hupparimies joka oli ollut mukana poliisille lähetetyissä valokuvissa. Hän oli myös se mies, joka oli lähettänyt tiedostot poliisille. Yhdessä hyvin monen suomalaisen kanssa. Hän soitti ovikelloa, Tilta avasi hymyillen oven ja pyysi Teuvoa peremmälle. Pöydässä oli muitakin. Tuomas Högkö ja Aatos Blönnblom. Lisäksi siellä oli heidän yhteinen tuttavansa Erkki Eskonerkki, joka puolestaan oli ottanut ne kyseiset valokuvat ja haudannut myös poliisien löytämän Raamatun Tiltan takapihalle. Teuvolla itsellään ei ollut minkäänlaisia aseita, mutta hänen kesämökillään olivat tällä hetkellä hyvin kätkettyinä niin Erkin kuin kuuden muunkin miehen aseet.

Teuvo kaivoi taskustaan vanhan Astran 6,35-millisen pistoolin ja luovutti sen takaisin kirkkoherra Blönnblomille, joka oli antanut sen hänelle säilytettäväksi odotettavissa olevan ratsian ajaksi. Kirkkoherra kiitti ja totesi, että hengenmieskin tarvitsee joskus maallista turvaa. Sitä oli itse asiassa tulossa lähiaikoina enemmänkin, sillä Teuvon tuntema venäläinen liikemies Jevgeni Peliverkkarinov saapuisi lähiaikoina paikalle käymään Ärvähtälän kaupunginosan ihmisten kanssa neuvotteluja konkreettisista kauppapoliittisista kysymyksistä.

Tilta kaatoi kaikille kahvia ja kehotti ottamaan juuri leipomaansa vehnästä. Pyyntöä noudatettiin oikein mielellään. Kaikki pöydässä olijat totesivat, että sääliksihän noita kelpo poliiseja käy. Eiväthän ne mitään SS-gefreitereitä olleet. Mutta samalla he totesivat, että niin hallinto- kuin virkavaltaa vastaan tulee toimia. Toimillaan se oli menettänyt kaiken legitimiteettinsä. Ensiksi se luopui kansallisesta itsemääräämisoikeudesta vapaaehtoisesti. Sitten se muutti Suomen, niin kuin monessa muussakin maassa oltiin tehty ideologisen etnisen väestörakenteen muutoskokeilun koe-eläinpuistoksi. Ja nyt se oli päättänyt riisua kansalaiset aseista etteivät he  pystyisi puolustamaan itseään ja läheisiään.

Kun se vallan makuun oli päässyt, ei se suostuisi lopettamaan. Siksi vastarinta oli välttämätöntä. Ja koska sitä ei vielä haluttu tehdä asein, niin vaihtoehtona oli virkakoneiston täysi jumiuttaminen. Tämä oli vasta alkua. Jo tällä hetkellä verohallinnossa ihmeteltiin sitä, että ihmiset olivat alkaneet maksaa sille kuuluvia maksuja euron suoritus kerrallaan, ilman viitenumeroa, laskun tiedot kohdassa ”lisätietoja”. Järjestelmä oli tuukkiintumassa. Vihjesähköpostiin tuli jatkuvasti uusia niin ase-epäilyjä kuin epäilyjä kiihotuksesta kansanryhmä vastaan. Aina useammassa viestissä oli hyytävä tarina, mutta valokuvatodisteena olikin vain kuva kumiankasta. Mutta joka ainoa viesti piti lukea.

Tilta kaatoi uudet kupilliset ja vieraat santsasivat vehnästä ahneesti. Kuinka hyvältä se maistuikaan. Sen maku toi mieleen toiset, selkeämmät ja turvallisemmat ajat. Tiltan asunnossa kello raksutti mennyttä, parempaa aikaa.

ERÄÄN ELÄMÄN HINTA

Tuomio muhoslaisen lastensuojelun työntekijän murhasta sitten tuli. Toinen tekijöistä sai murhasta 12 vuotta ja toinen taposta 8 vuotta 4 kuukautta. Sinänsä tätä voi pitää kohtuullisena, ainakin sen alarajoilla.

Tuomion kovuus ei tietenkään tuo kuollutta takaisin. Sen sijaan kannattaa miettiä, että opittiinko tapauksesta mitään. Silloin kun murha tapahtui, alan johtoportaissa puhuttiin komein sanakääntein että työntekijöiden turvallisuuteen on kiinnitetty / kiinnitetään / tullaan kiinnittämään huomiota.

Mitä sitten on tehty? Jos lukija sattuu tuntemaan alani työntekijöitä, niin kysykääpä piruuttanne. He vastaavat saman kuin minä, eli ei tietenkään olla tehty yhtään mitään. Minkä alamme ihmiset tiesivät jo silloin. Alalla noudatetaan hyväksi havaittua "jos nyt ei mitään sattuisi"-metodia.  Työntekijöitten valtuudet ovat nykyisin nollan ja olemattoman puolessa välissä, ja työntekijöitten niin turvallisuus kuin oikeusturva on se viimeisin asia, johon kiinnitetään huomiota.

Jaa miksi oikeusturva?

Käydään Muhoksen tilanne läpi toisin päin. Entäs jos tapettu työntekijä olisi vaistonnut vaaran ja taistellut henkensä edestä sekä myös onnistunut. Selväähän on, että silloin nuo kyseiset jätkät olisivat saaneet vähintään ruhjevammoja. Jolloin työntekijä olisi ollut välittömästi työtön työntekijä ja sen jälkeen myös käräjillä syytettynä pahoinpitelystä ja virka-aseman väärinkäytöstä.

Alaamme tuntemattomille voin todeta, että alallamme meillä ei ole mitään puolustautumisvälineistöä väkivaltatilanteessa. Toisin kuin vaikkapa poliisilla tai vartijoilla. Meillä on vain paljaat kädet, ja väkivaltatilanteissa tilanne on se, että nuori saa käydä päälle sadalla prosentilla ja me saamme puolustautua ja yrittää pitää kiinni viidellätoista prosentilla. Jos lakitupaan sitten mennään, niin työntekijä menee sinne omineen ja nuorella on takanaan koko yhteiskunnan lakijärjestelmä.

Tämä vaan alalle kouluttautumista suunnittelevalle tiedoksi.