SADISTINEN VÄKIVALTA JA TIETOISET VALINNAT

Niin kuin lukija tietää, on Helsingissä viime aikoina nautittu laajalti monikulttuurisuuden rikkauksista. Sinänsä niin sosiaalipuolelle kuin poliisille tämä ei tullut millään lailla puskista. Kyllä asia on tiedetty jo pitemmän aikaa. Se on nyt vaan kasvanut sen verran laajaksi, että vuoti julkisuuteen.

Ja julkisuuden myötä on sitten mitä luonnollisimmin alettu törmätä kommentteihin, joitten mukaan nämä maahanmuuttajat eivät oikeastaan ole itse vastuussa näistä tekosistaan. On kuultu samat tutut termit syrjäytymisestä, sosiaalisista ongelmista, järkevän tekemisen puuttumisesta, opiskelupaikan puuttumisesta, siitä että nuoret eivät voi hyvin vaan he tarvitsevat apua ja aikuisen tukea sekä yleensäkin pahoinvoinnista yhteiskunnassamme.

Eli virallisen näkemyksen mukaan nämä tyypit ovat eräänlaisia onnettomien olosuhteitten johdosta tahdottomiksi zombieiksi muuttuneita uhreja, jotka eivät ole vastuussa tekemisistään. Samalla ajattelutavalla 1990-luvun lama-Suomessa olisivat samanlaiset ilmiöt olleet – kantasuomalaisten tekemänä – hyvin  yleisiä.

Mutta eivät olleet.

Itse kun en tee työtä teorioitten vaan ihmisten, ja nimenomaan tähän viitekehykseen kuuluvien ihmisten kanssa voin todeta, että ei, he eivät ole tahdottomia olosuhdezombieita. He ovat ihmisiä, joilla on oma tahto. Ihmisiä, jotka tekevät itse tietoisia valintoja. Valintoja, joihin heitä ei kukaan eikä mikään pakota.

Ja nämä kyseiset tyypit ovat tietoisesti valinneet heikompiin ihmisiin kohdistuvan sadistisen väkivallan. He itse. Ei kukaan toinen heidän puolestaan. Sitä ei millään selittämällä muuteta muuksi.

Viranomaiskoneistossa voidaan toki yrittää ympyrän neliöimistä kaikin mahdollisin keinoin, mutta tosiasia tällä hetkellä on se, että etnisesti ei-suomalaiset kohdistavat etnisesti suomalaisiin ylivoimalla suoritettavaa jatkuvaa sadistista väkivaltaa.

Se on fakta. Kaikki muu on asian joksikin muuksi selittämistä.

Mitä virkakoneistomme asian tiimoilta tulee sitten tekemään? Ilman muuta se reagoi voimakkaasti. Sille osoitetaan lisäresursseja, joilla perustetaan erillisiä työryhmiä pohtimaan urakalla, että miksi näillä sadistisen väkivallan tekijöillä on niin paha olla. On tosin olemassa porukka, jolla on näitten sadististen väkivallantekijöitten takia ihan oikeasti paha olla, mutta näitä lisäresursseja ei kohdisteta heidän pahaan oloonsa. Heidän traumatisoitumisensa ei virkakoneistoa ja utopisteja kiinnosta.

Eli asiaan liittyvä virkakoneisto toimii juuri samoin kuin se on toiminut viimeiset kaksikymmentä vuotta.

Minkä signaalin virkakoneistomme toimillaan näille sadistisen väkivallan tekijöille sitten antaa? Se ei suinkaan anna signaalia, että tässä maassa ei kertakaikkiaan tehdä näin. Se antaa signaalin, että kyllä, sinä todellakin voit tehdä näin myös jatkossa. Ja sitä kautta se antaa signaalin heikosta ja avuttomasta yhteiskunnasta.

Ja eikös heikon ja avuttoman pieksämisestä saanut niitä bonuspisteitä?

Joku, tai ehkä monikin voi tässä tilanteessa huutaa, että eikös lastensuojelu voi tehdä jotakin?

Ja juu, tehdäänhän me. Epäilemättä näitä jonkun verran otetaan huostaan ja sijoitetaan laitokseen. Ja laitoksessa ne kyllä jonkunlaisessa ruodussa pysyvätkin. Ei siksi, että laitoksilla olisi joitain poppakonsteja eikä enää oikein valtuuksiakaan, mutta laitoksessa ollessaan he eivät edusta ylivoimaa. Mutta tokihan laitoksista pääsee lomille. Ja näillä tyypeillä on luonnollisesti käytössään puhelin- ja nettiyhteydet. Lakimiehet kun päättivät, että yhteydenpito kavereihin on loukkaamaton ihmisoikeus.

Siinä heidän on sitten mukavaa olla yhteydessä kavereihin ja suunnitella seuraavan viikonlopun tietoisia valintoja.

Ruotsista nähtiin jo aikaa sitten, mihin tilanne päätyy. Mutta silti täällä on haluttu seurata ruotsalaisia jalanjälkiä. Helsingin tapahtumat ovat myös niin poliittisen kuin virkamieskoneistomme tietoinen valinta.

ERÄÄSTÄ PROTOTYYPISTÄ

Palataanpa vielä edellisessä kirjoituksessani mainittuun ruotsalaiseen kirjailijaan Katarina von Bredowiin. Hänhän on nimittäin eräänlainen lihaksi muuttunut karikatyyrihahmo, ja ainakin hotellin respan näkökulmasta hän edustaa ajatusmaailmallaan jonkunlaista tiedostavan ihmisen prototyyppiä. Kannattaa siis kuunnella hieman hänen tuoretta avautumistaan, jonka Rähmis on meille julkaissut, kiitos Rähmikselle.

Tämä prototyyppihahmohan otti ja muutti pieneen Hjortsberga-nimiseen kylään. Ja viihtyi kovasti. Miksei olisi viihtynyt, kun ihmisetkin olivat mukavia. Niin kuin prototyyppimme myöntää itsekin:

Olen viihtynyt kauhean hyvin Hjortsbergassa. Olen tuntenut oloni kotoisaksi ja olin ajatellut jäädä tänne. Minut on otettu niin hyvin vastaan. Kaikki ovat olleet niin kilttejä ja toivottaneet minut tervetulleeksi.

Ja sittenhän niin prototyyppimme kuin muu kylä olisi voinut elää onnellisina everafter. Mutta sitten Ruotsiin tulikin vaalit. Ruotsidemokraatit saivat varsin mukavan voiton, ja Hjortsbergastakin peräti joka neljäs äänesti ruotsidemokraatteja. Prototyyppimme ei kerro, että ilmapiiri kylässä olisi muuttunut millään muotoa ikävämmäksi, mutta hänelle vaalitulos oli niin kuin olisi ruutattu Lasolia suoneen, joten hän totesi:

Tämä on kamalaa, en halua enää asua täällä. En voi nukkua öitäni turvassa.

Jos hänen yörauhaansa olisi oikeasti häiritty, olisi hän sen toki ilmoittanut, eli tiedostava demonimylly alkoi jauhaa prototyyppimme pääkopassa, minkä tietysti seuraavistakin kommenteista huomaa:

Kukaan ei ole sanonut minulle äänestäneensä heitä. Koulun syysmarkkinoillakin kaikki olivat niin mukavia, mutta nyt mietin, josko kaikki oli vain teeskentelyä.

Tämä on epämukavaa. Mikä vaanii kulissin takana, keitä he oikeastaan ovat?

Eikä prototyyppimme ymmärrä, että hehän ovat ihan niitä samoja mukavia ihmisiä, jotka vaan eivät jaa prototyypin utopistista maailmankuvaa. Utopistisen maailmankuvan huomaa prototyyppimme tästä kommentista:

Kyllähän meillä on varaa auttaa apua tarvitsevia. Me voimme uhrata niin paljon enemmän toisten auttamiseksi.

Tämän tyyppiselle ihmiselle on tietysti aivan turha lähteä edes ratakiskosta vääntämään sitä, että jonkun on kakku ensiksi leivottava, ennen kuin joku toinen sen voi jakaa. Yleensäkään taloudelliset realiteetit eivät tämän tyyppistä ihmistä juuri hetkauta, eikä tässä tapauksessa siihen ole tietty tarvettakaan, koska mamma muuttaa puolisonsa omistamaan kiinteistöön muualle. Harvallako ihmisellä Ruotsissakaan on varaa muuttaa poliittisista syistä toiselle paikkakunnalle ilman että tarttee ottaa hemmetinmoista pankkilainaa?

Prototyyppimme utopistisesta ajattelusta kertovat myös nämä lauseet:

Hjortsbergasta ei löydy mitään syytä ruotsidemokraattien äänestämiselle. Ruotsidemokraatteja äänestävät ovat useimmin matalasti koulutettuja laitapuolen kulkijoita, jotka ovat syrjäytyneet.

Tuon voin ymmärtää, mutta Hjortsbergassa asuu hyvin koulutettuja ja hyvin toimeentulevia. Ei täällä kenelläkään ole mitään hätää.

Eli prototyyppimme mukaan koulutetun ja hyvin toimeentulevan ns. tolkun ihmisen on ilman muuta omaksuttava tiedostava ajatusmaailma. Muuten todellisuudessa on reikä.

Yhtä kaikki, tämän prototyyppimme avautumisen myötä saamme vihdoinkin hieman valaistusta siihen, minkälaista se niin sanottu vihaposti on:

Kun Katarina von Bredow avautui muuttoaikeistaan Facebookissa esille tulleesta syystä, on hän saanut runsaasti epämiellyttävää palautetta. Osa on ollut suorastaan vihapostia.

”Olen saanut viestejä ja kommentteja, joissa on sanottu: ’senkun muutat, emme me sinua tänne halua’. Tämä on niin surkeaa. Tulen surulliseksi ja epämiellyttävällä tavalla liikuttuneeksi näistä reaktioista.

Eli ihminen haukkuu ensin toiset ihmiset, ja kun palautteena ei tulekaan kollektiivista anteeksipyyntöä omasta olemassaolosta, niin kyseessä on vihaposti. Ja jos tuo senkun muutat, emme me sinua tänne halua oli se kommenteista rankin, niin vihapostin kynnys on sitten todella matala.

Valitettavasti näitten vonbredowien utopioitten mukaan Ruotsi elää. Niin kuin Suomikin, joskaan ei aivan yhtä sairaassa mittakaavassa. Todellisuus taas ei tunne utopiaa, ja siitähän kertookin tuorein uutinen Helsingistä, missä useamman kymmentä tyyppiä sisältävä etnisesti edistyksellinen jengi on suorittanut 70 pahoinpitelyä. Erityisen ansiokasta näitten tyyppien mielestä on ollut se, jos hakattu on ollut erityisen heikko tai arka. Jokainen tietysti näkee kunnian omalla tavallaan.

Mutta epäilemättä suomalaisten vonbredowien thinktankeissa mietitään parasta aikaa näihin tapauksiin liittyen sitä, että mitä me suomalaiset olemme tehneet väärin.

Loppulitviikki: Mitä siis tarvitaan, että saadaan aikaan oikein hyvä tiedostava ihminen? No, ylimielisyyttä, ylenkatsetta, omiin kuvitelmiin pohjautuvia ennakkoluuloja, elitismiä ja kun siihen lisätään mausteeksi vielä putkinäköisyyttä ja totaalista taloudellista hällävälismiä, alkaakin meillä olla jo melko täydellinen yksilö käsissä.

KUN VIHAPOSTIA EI TULLUTKAAN

Kuinka pitkä odottavan aika saattoi ollakaan? Varsinkin ihmiselle, joka odotti palavasti jotain, mitä ei sitten tullutkaan. Jotain, mitä hän niin, niin kovasti olisi halunnut. Käsi meni jälleen hiirelle, hiiri napsautti taas sähköpostin auki, ja mieli odotti innokkaana,  joskin jo hieman epätoivoisena.

Joko nyt?

Mutta ei. Ei siellä ollut mitään. Käsi meni viinipullolle ja kaatoi kolmannen lasillisen. Melkein piripintaan. Vittu. Kun se tuntui niin hyvältä idealta. Pakkohan sen oli toimia. Se voisi olla hänen rappusensa kerrosta ylemmäksi. Ehkä Helsingin Sanomiin tai Yleen. Otanpa taas huikan. Onhan näitä tullut tietysti jo otettua. Välikö hällä, vaikka ottaisi kerralla enemmän. Litkivää journalismia, perkele.

Nainen, joka otti tympiintyneenä taas uuden viinihuikan oli Radanvarsikaupungin Sanomien nuori, hiljattain Tampereen yliopistosta valmistunut toimittaja Inkreetta Lytterström. Hän oli samana päivänä julkaissut kirjoituksen siitä, kuinka tiedostavat ihmiset joutuvat toimimaan jatkuvan äärioikeistolaisen ja rasistisen väkivallan uhan alaisena. Ja kirjoituksessaan todennut, että niin sanottu maahanmuuttokriittisyys ja väkivalta kulkivat käsi kädessä. Esimerkkinä hän oli käyttänyt Kansan Uutisissa esiintynyttä Tiina Rosenbergia, joka oli todennut haastattelussa, että ”kauheasti on tullut jo vihapostia”.

Lisäksi hän kirjoitti ruotsalaisesta kirjailijasta Katarina von Bredowista, joka muutti pois Hjortsbergasta, kun siellä äänesti neljäsosa ihmisistä ruotsidemokraatteja. Ja hänelle kommentoitiin, että ”senkun muutat, emme me sinua tänne halua”. Voiko enää suurempaa todistetta organisoituneesta vihasta olla?

Muut todisteet olivat jääneet hiukka vähälle, mutta hän ajatteli, että eiköhän tällä pärjätä. Hän oli tehnyt juttunsa tarkoituksella, jo seuraavaa juttuaan ajatellen ja nyt hän odotti kaipuulla vihapostia itselleen. Ja kun sitä vihapostia tulisi, hän julkaisisi ne Radanvarsikaupungin Sanomissa. Otsikkona olisi ”Kohtalona jatkuva pelko – äärioikeistolainen viha vuonna 2014”.

Hieman Inkreettaa ihmetytti, että miksi Rosenberg ei ollut ottanut niistä vihaposteista – sähköpostillahan ne varmaan olivat tulleet – kuvakaappauksia ja julkaissut niitä jossain. Varmaankin Kansan Uutisetkin olisivat ne mielellään julkaisseet. Ehkä hän oli niin viisas nainen, että hän oli vihaajiensa yläpuolella. Tosin ei Inkreettaa sinänsä Rosenborgin viisaus niin vakuuttanut. Hän tunsi vain puhdasta kateutta. Miksi hänen naamansa on jatkuvasti esillä? Miksi minun ei ole?

Hei, nyt oli tullut sähköposti. Joko siellä olisi uhkailua?

”Moi Inkreetta. Heititpä hyvän kolumnin sinne Radanvarsikaupungin Sanomiin. Minä olen muuten ylihuomenna käymässä siellä päin. Voitaiskos vaikka nähdä ja käydä vaikka parilla kaljalla?

Zyge”

Jaahah. Vesiperä. Zyge oli toimittajana naapurimaakunnan ykköslehdessä, Inkreettan opiskelukaveri Tampereen yliopistosta ja kun Inkreetta oli opiskeluaikana kerran hänelle reitensä levittänyt, niin jätkä kuvitteli, että uusintasessio onnistuisi ihan milloin tahansa.

Ei uhkauksia. Ei niin mitään. Mitäs jos kävisin läpi facebookini? Nääh, sitä tylsää yläpeukuttelua vain. Enkö minä muka ole olemassa äärioikeistolaisille? Kai niitä sentään on? Onhan niistä niin paljon puhuttu.

Mutta hei! Entäs Hommaforumi? Ja sieltä saa varmaan linkkejä niihin hirveisiin blogeihinkin. Anskumä…

Hei! Minähän olen siellä! Mutta… nehän nauraa mulle… mikä toi kommentti tossa… joku moderaattori…

”Koska kyseessä on vielä varsin nuori ihminen, joka on hyvin lähellä lukion ykkösluokkaa ja täynnä tiettyjä ihanteita ja uskoa siihen, mitä se ei ainakaan täältä löydä, niin kehotan kommentoijia noudattamaan korostetun kohteliasta linjaa tätä nuorta toimittajaa kohtaan, ettei hänelle tulisi kuitenkaan liiallinen henkinen pipi. Ihmisen kasvu ja kehitys vaativat aikansa ja kokemuksensa, eikä juuri nuoruudestaan orastavan aikuisuuden kukkaan puhjenneelle mimosalle kannata aiheuttaa liian suuria traumoja”.

Puolillaan oleva viinilasi lensi seinään ja hajotessaan tuhri pahasti tapetit. Millähän helvetillä minä tuonkin putsaan? Vittuilevat, perkeleet. Miksi ne vaan nauravat? Miksi ne eivät voi uhata minua? Enkö kirjoittanut tarpeeksi tiedostavasti? Enkö kertonut uhkasta tarpeeksi selvin sanoin? Kai sen nyt perkele sentään on pakko olla olemassa? Onhan sitä niin moni puhunut. Eikö se riitä, että siitä puhutaan? Pakkoko sitä on toteen näyttää? Saatanan rasistit! Saatanan natsit!

Hei, nyt tuli sähköposti. Joko nyt?

”Hei! Sulla oli tosi hyvä avautuminen. Mainostin sitä feissarissani.

Jaananiina”

Äh. Opiskelukaveri taas. Jos kävis taas siellä Hommaforumilla?

VITTU! Ne vaan nauraa mulle! Ja sitten muutama perustelee, että puhun paskaa. Faktoja esittävät, mulkut. En minä mitään faktoja kaipaa! Minä kaipaan vihaa! Ei ensimmäistäkään uhkausta! Täytyykö mun jossain tällaisessa perslävessä olla toimittaja koko lopun ikääni?

Pitäiskös mun pistää pystyyn muutama itse tehty sähköposti g-mailiin ja ruveta laittaa itselleni uhkauksia? Ja ottais niistä kuvakaappauksia? Jos kehittäis raflaavia sähköpostiosoitteita? Niin kuin vaikka

nationalisti90@gmail.com

lesbot.hirteen@gmail.com

kuolema.maanpettureille@gmail.com

Mutta osaanko minä lavastaa niitä viestejä? Helvetti. Kun enhän minä osaa kirjoittaa mitään muuta kuin mitä mulle Tampereen yliopistossa opetettiin. Miten minä osaan kuvata jonkun duunarin vihaa, kun enhän minä ole sellaista koskaan tavannutkaan? Tai niin no, tapasinhan minä kapakassa sen yhden tyypin. Opiskeli insinööriksi. Oli eri mieltä kuin minä. Pyrki vielä perustelemaan, ihan rauhallisesti, paskiainen. Minä poltin päreeni. Aloin rääkymään. Se puisteli päätään ja poistui paikalta. Siitä ei ollut mulle vastusta. Minä voitin. Voitinhan minä?

Mutta hei? Mitäs jos lavastaisi kaappauksen? Menis tekemään poliisille rikosilmoituksen siitä, että mut vietiin joittenkin naamioituneitten miesten toimesta johonkin pakettiautoon ja uhkailtaisiin, että lopetan toimittajan urani? Niin ja hei, vielä yritettäisiin raiskata! Joo, se olis hyvä! Raiskata! Ja että olisin päässyt sitten karkuun, kun olisin potkaissut yhtä niistä miehistä munille. Sehän toimi sen yhden kirjailijankin kanssa. Miksi ei sitten minun kanssani?

Vaan pitäiskös mulla pokka?

No eihän se pitäisi. Ja poliisitkin ovat rasisteja. Ja äärioikeistolaisia. Ne kysyisivät ikäviä kysymyksiä. Ehkä auttaisi, että juoksisin pääni seinään, että tulis mustelmia. Mutta pystynkö minä siihen?

No enhän minä pysty. Ei minusta siihen ole.

Oliskos tullut viestejä sähköpostiin? Katsonpa taas. Hei, siellä on yksi.

”Hei, Inkreetta! Elloksella on nyt juuri sinulle kanta-asiakkaana hyviä tarjouksia…”.

Haistakaa nyt jo vittu…

…mut hei! Entäs jos minä kirjoittaisin jutun ihan puhtaasti otsikolla ”Minä pelkään”? Jos se menis läpi? Kun pakkohan minun on olla oikeassa? Kai se uhka sentään on olemassa? Vaikkei se ole koskaan realisoitunut missään. En kai minä voi olla väärässä? Ei kai me kaikki voida olla väärässä? Ei kai kukaan ole sentään valehdellut? Vai voisiko kuitenkin olla niin? Enhän minä tiedä. Kun eihän niitä kuvakaappauksiakaan ole ollut julkisuudessa muista kuin persuihin kohdistuneista väkivaltafantasioista. Ei kai sentään… ei kai se niin voisi olla… entäs jos se onkin…

Samassa toimittaja Inkreetta Lytterströmin olohuoneen pöydältä, ihan siitä tietokonepöydän vierestä kuului pamaus. Jonka jälkeen huoneeseen tuli rikinkatkuinen pilvi. Ja olohuoneen pöydällä istui saunatontun kokoinen sarvipäinen hahmo.

Inkreetta kauhistui.

- Mikä… kuka… mikä sinä olet?

Pöydällä istuva hahmo iski Inkreetalle kiiluvaa silmäänsä ja sanoi:

- Moi, Inkreetta. Minä olen Epäilyksen Piru. Ja minä tulen jatkossa käymään luonasi säännöllisesti. Saattaa olla, että minä autan sinua löytämään jotain, mitä sinä siellä Tampereen yliopistossa hukkasit. Tai mitä sinulla ei ollut ehkä sinne mennessäkään…

INGRID

Viipurin satama

Suomalainen rahtialus Ingrid oli saanut lastinsa täyteen ja odotteli tulliselvitystä päästäkseen lähtemään. Ingrid oli 80 metriä pitkä ja 11 metriä leveä alus, jonka syväys oli 2,4 metriä. Se kuljetti lastia 2.300 tonnia ja siinä oli kahdeksan hengen miehistö. Ingrid oli vanha ja uskollinen rouva, joka oli kyntänyt kymmeniä vuosia niin Itämerta kuin sisävesiäkin. Viime ajat se oli toiminut hieman toisenlaisissa tehtävissä. Miehistö sulki aluksen luukut ja odotti lähtölupaa. Elettiin koleaa lokakuuta.

Laivan komentosillalla venäläinen tullimies katseli Ingridin kapteenin ojentamaa paperinippua. Itse asiassa häntä ei kiinnostanut se, mitä papereissa luki. Hän oli asioinut Ingridin miehistön kanssa ennenkin. Se, mikä häntä kiinnosti, oli paperinivaskan välissä ollut kirjekuori, joka sisälsi mukavan summan seteleitä. Mies aukaisi kuoren, laski setelit, katsoi kapteenia ja totesi:

- Puutavaraa?

Kapteeni nyökkäsi.

- Da, puutavaraa.

Tullimies laittoi kirjekuoren povitaskuunsa, lämpsi papereihin tarvittavat leimat ja toivotti hyvää matkaa. Ingrid irrottautui laiturista ja aloitti matkansa Viipurista Suomenvedenpohjan kautta kohti Saimaan kanavaa. Lappeenrannassa olisi vuorossa suomalainen tullitarkastus ja sen jälkeen Ingrid jatkaisi matkaansa kohti Joensuuta. Joensuussa purettaisiin osa lastista, otettaisiin mukaan hieman kappaletavaraa ja sen jälkeen palattaisiin kohti Lappeenrantaa, niin että välillä pysähdyttäisiin sekä Varkaudessa, Savonlinnassa että Imatralla, jossa suoritettaisiin samanlainen purku- ja lastausoperaatio kuin Joensuussakin.

Laivan edetessä pitkin Saimaan kanavaa miehistö puhui Viipurista, jossa he olivat käyneet Ingridin kanssa useita kertoja. Paikka oli jotenkin synkkä, harmaa ja iloton, eikä uskoisi että se oli aikanaan ollut kuuluisa karjalaisten kaupunki. Viipuri ei kuitenkaan ollut miehistön päällimmäisin ongelma, vaan pääasia oli koti-Suomessa tarvittava heidän kuljettamansa lasti. Lasti, jota Venäjältä rahaa vastaan kyllä löytyisi.

Suomen puolella, Mälkiän sulun jälkeen Ingrid ankkuroitui ja odotti. Kapteeni halusi varmistuksen tullista. Varttitunnin odottamisen jälkeen kapteenin kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. Tekstiviestissä luki ”SK Lappeenranta”. Se oli merkki siitä, että tutut tullimiehet olivat paikalla. Ingrid jatkoi matkaansa Lappeenrantaan, jossa tullimies saapui laivalle. Hän kävi ruumassa katsomassa lastia, hymyili tyytyväisenä ja sanoi kapteenille saman, minkä venäläinenkin tullimies:

- Puutavaraa.

- Puutavaraapa hyvinkin.

- Turvallista matkaa, totesi tullimies, puristi kapteenin kättä, löi leiman paperiin ja poistui aluksesta. Matka kohti Joensuuta saattoi jatkua. Syysmyrskyt eivät vielä olleet alkaneet, joten Ingrid saattoi seilata tyynissä vesissä. Suur-Saimaa, Kutveleen kanava, Myhkiönselkä, Puumala, Savolinna, Tuunaanselkä, Haponlahden kanava, Enonvesi, Pyyvesi, Paasselkä, Savonselkä, Pyhäselkä ja lopulta Joensuu.

Joensuussa vastassa oli tutut miehet. Sen suurempaa tehtävänjakoa ei tarvittu, vaan miehet alkoivat lastata laivan ruumasta laiturilla odottaviin kuorma-autoihin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Kuorma-autot lastattuaan miehet toivat Ingridiin kahdeksan kappaletta pari metriä pitkää painavaa laatikkoa.

Kappaletavaraa.

Ingrid jatkoi matkaansa. Varkaus, Savonlinna, Imatra. Jokaisessa satamassa vähäpuheiset miehet tyhjensivät lisää Ingridin lastia ja toivat tilalle parimetrisiä painavia laatikoita. Imatralta lähdettyään Ingrid ei suunnistanut suoraan Lappeenrantaan, vaan jatkoi sen sijaan Suur-Saimaan Ilkonselälle, Iso-Vitsain saaren länsipuolelle, jossa veden syvyys oli lähes seitsemänkymmentä metriä. Siellä miehistö alkoi upottaa Joensuusta, Varkaudesta, Savonlinnasta ja Imatralta kyytiin tulleita laatikoita. Viimeistä laatikkoa saatteli matkalleen miehistön jäsenen tupakantumppi, joka sihahti veden pinnalla. Ingrid käänsi kurssinsa ympäri, ja pian vesi oli upotuspaikalla jälleen tasainen.

Kappaletavaraa.

Ingrid oli tehnyt näitä reissuja nyt vuoden verran. Miehet olivat olleet mukana koko ajan. He olivat vapaaehtoisia. Kun Ingrid seilasi kohti Lappeenrantaa, miehet alkoivat miettiä, mikä oli se piste, joka tähän tilanteeseen oli ajanut. Ehkä se oli vain monista puroista koostuva virta. Yksi miehistä muisteli sitä, kun valtiollinen yleisradiokanava otti lopullisesti agendakseen suomalaisuuden halventamisen ja humanitaarisen maahanmuuton nostamisen itseisarvoksi ilman mitään selitystä, että miksi näin pitäisi tapahtua. Toinen muisteli sitä, kun Lähi-idästä palanneille elämysterroristeille oltiin viranomaisten taholta vuosien työnä kehitetty kallis hoivakoneisto, samaan aikaan kun suomalaiset vammautuneet rauhanturvaajat jäivät omilleen.

Kolmas muisteli tajunneensa lopullisen muutoksen siitä, kun pääministeri Stubb oli todennut, että ei ole olemassa enää oikeistoa ja vasemmistoa. Oli vain globaalisesti ajattelevat ja paikallisesti ajattelevat. Ja tavallaanhan hän oli oikeassa. Jätti vain sanomatta sen, että globaalit aikovat jyrätä oman utopiansa väkisin läpi.

Niin kuin olivat sitten tehneetkin. Euroopan liittovaltion myötä Suomikin oltiin pakotettu niin sanottuun vastuunkantoon. Maahan oltiin nopealla aikavälillä kuskattu kaksisataa tuhatta humanitaarista maahanmuuttajaa ja annettiin ymmärtää, että tämä oli vasta alkua. Nämä tulijat sijoitettiin ympäri Suomea, ja luonnollisesti heille taattiin sama elintaso, kuin mitä aikaisemmillakin tulijoilla oli ollut. Siitä asiasta tinkimisestä ei sallittu edes keskustelua.

Koska maassa vientiteollisuuden työpaikat olivat vuosien mittaan jatkuvasti vähentyneet ja verotulot sitä myötä, eikä uutta valtionvelkaakaan enää saatu, sai tämä aikaan sen että kantasuomalaisia palvellut sosiaalisektori yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mikäli työttömäksi joutuneilla suomalaisilla oli omaisuutta, sosiaalitoimistot ilmoittivat, että heille ei anneta minkäänlaista päivärahaa, vaan heidän oli myytävä autonsa ja omakotitalonsa. Mutta taloille ei ollut ostajia. Kaikki olivat yhtä kusessa. Niinpä maahanmuuttovirasto käytti tilaisuutta hyväkseen ja osti suuren määrän omakotitaloja pilkkahintaan. Ihmisillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin myydä. Suomessa päädyttiin siihen, että suomalaiset joutuivat muuttamaan asuntoloihin ja heidän koteihinsa muuttivat jotkut toiset, jotka eivät edes osanneet lausua sen paikkakunnan nimeä, johon he tulivat elätettäväksi.

Siihen pinna sitten katkesikin. Minkäänlaisia mielenosoituksia ei pidetty. Suomalaiseen tapaan ei mölisevä kulkue oikein kuulu. Mutta Ingrid ja samankaltaiset laivat alkoivat tehdä matkojaan. Ja muualta tulleet alkoivat muuttaa paniikissa eteläiseen Suomeen. Sillä ihmisiä alkoi vain kadota. Jälkeäkään jättämättä. Nacht und nebel. Kappaletavaraa. Helsingin hallinto vannoi edelleen sinikeltaisten värien nimeen, mutta vuoden sisällä se oli tajunnut, että sillä oli hallinnassaan pienempi alue kuin punaisilla vuonna 1918. Ja päivä päivältä, tunti tunnilta, kilometri kilometriltä se siirtyi kohti etelää. Ei ollut mitään taisteluja. Ei mitään rintamaa. Helsingin hallinto vain yksinkertaisesti lakkasi olemassa maakunnissa. Siitä ei piitattu. Sitä ei kuunneltu. Sinivalkoisessa Suomessa asuvat yritykset toimittivat veroäyrinsä jonnekin aivan muualle kuin Helsingin eurohallintoon. Kunnanvirastot eivät vastanneet Helsingin yhteydenottoyrityksiin. Ja jos joskus vastasivatkin, niin vastaajina olivat Helsingin hallinnolle täysin oudot henkilöt.

Aina suurempi osa Suomea muuttui Helsingille mustaksi aukoksi, eikä se tiennyt, mitä siellä tapahtui. Ainoastaan se, että se oli organisoitunut ja varustautunut. Ja se varustautui edelleen.

Sillä laivat seilasivat vieläkin. Ingrid oli palannut Lappeenrantaan. Miehistö lepäsi. Voimia tarvittiin, sillä edessä oli jälleen uusi purjehdus. Ingrid seilaisi jälleen Viipuriin. Mutta sieltä ei palattaisikaan Saimaalle, vaan jatkettaisiin länteen. Ensiksi Kotkaan, jossa Ingridistä purettaisiin vihreäksi maalattuja puulaatikoita, joissa oli kyrillisiä kirjaimia. Ja laivaan lastattaisiin kappaletavaraa, joka matkaa jatkettaessa upotettaisiin Suomenlahteen.

Siitä jatkettaisiin edelleen Uuteenkaupunkiin, Raumalle ja sieltä Vaasaan. Vaasan jälkeen mentäisiin vielä lännemmäksi, Uumajaan. Sielläkin purettaisiin lastia, ja otettaisiin kyytiin suomalaisia miehiä, jotka olivat auttaneet ruotsalaisia oman, alkavan toimintansa organisoimisessa. Uumajastakin olisi tulossa mukaan kappaletavaraa.

Pohjoisesta se alkaisi Ruotsissakin.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LV

1. Arvovaltaiseksi Nostettu Taho

Niin kuin valistunut lukija on hyvin tietoinen, elää suomalainen media tietyssä itsensä luomassa utopiakuplassa. Kuplan sisältö ei välttämättä vastaa ensinkään sitä, mitä varsinainen maailma on, mutta se tuntuu mediasta hyvältä ja antaa tietyn tekosyyn katsella nenänvartta pitkin niitä henkilöitä, jotka eivät tuon kuplan mukaan suostu elämään.

Mediassa on myös ymmärretty, että pelkästään toimittajien itsensä päivästä toiseen jauhama epistola ei riitä, joten se hakee esille aina uusia, median itsensä toimesta arvovaltaiseksi nostamiaan tahoja, jotka sitten todistelevat kansalaisille että kyllä, näin todellakin on, teidän tulee uskoa tähän ja hävetä, mikäli ette aikaisemmin ole uskoneet.

Nämä Arvovaltaiseksi Nostetut Tahot toistavat kukin vuorollaan sitä samaa, mitä heitä edeltäneet Arvovaltaiseksi Nostetut Tahot ovat heitä ennen toistaneet, ja media on näistä jokaisesta innoissaan, aivan kuin kyseinen esiepistolan lukija olisi ihan ensimmäisenä hoksannut sanoa, että kylläpä Suomi onkin rasistinen maa. Tällaisen esiepistolan lukijan nimi ja naama vaan tuppaa kulumaan julkisuudessa ja alkaa ennen pitkään muuttumaan vitsiksi, joten tarvitaan aina vain uusia Arvovaltaiseksi Nostettuja Tahoja. Oman vuoronsa ovat saaneet esim. JP Roos, Umayya Abu-Hanna, Vesa Puuronen ja olihan media välillä sitä mieltä että nimenomaan näyttelijä Krista Kosonen on se oikea henkilö valistamaan suomalaiset utopiakuplan suvaitsevaiselle tielle.

Uusin pop-henkilö ja median Arvovaltaiseksi Nostama Taho on tietenkin tämä Tiina Rosenberg, joka on tässä blogissakin ohimennen mainittu. Mediassa kukaan ei kerro, mitä tekee tästä teatterin ja sukupuolentutkimuksen tutkijasta ja professorista yllättäen kaikkien alojen erikoisasiantuntija Parantaisen, mutta eihän sillä sinänsä väliä olekaan, sillä hänhän on median Arvovaltaiseksi Nostama Taho, ja hotellin respassakin näin ollen kuuluisi porukan laittaa kravatti kaulaan ja kuunnella asian vaatimalla vakavuudella sitä, mitä hän meille opettaa ensimmäistä kertaa tuhannetta kertaa.

Sinänsä voi todeta, että kyseinen esiepistolan lukija on ihan oikeasti keksinyt jotain uuttakin, eli selitteläättisen vastauksen kysymykseen kuka on suomalainen ja vastaushan menee näin:

Jos tekee tämmöisen kysymyksen, kuka on suomalainen, niin sehän ilman muuta lähtee siitä, että joku ei ole suomalainen. Sehän tarkoittaa, että siinä on pois sulkemisen mahdollisuuksia.

Tämä nokkeluus saattaa varmaankin aiheuttaa tiedostavalla taholla joukon pikkupöksyihin laukeamista, sillä tuossahan selkeästi perustellaan se, että mm. tällä hetkellä Somaliassa asuva heppu, joka suunnittelee Eurooppaan elätiksi muuttamista on ilman muuta jo omalta osaltaan suomalainen. Case closed.

Tuon heiton varsinaista arvoa voidaan hotellin respassa kommentoida jatkamalla ajatteluketjua. Eli kysytään vaikka että kuka on vasenkätinen? Johon Rosenbergin logiikalla vastaamme että jos tekee tämmöisen kysymyksen, kuka on vasenkätinen, niin sehän ilman muuta lähtee siitä, että joku ei ole vasenkätinen. Sehän tarkoittaa, että siinä on pois sulkemisen mahdollisuuksia.

Yhtä kaikki, tämän hätkähdyttävän oivalluksensa lisäksi media-ajastaan nauttiva Rosenberg todistaa sitä, mitä hänen edeltäjänsäkin ovat todistaneet ja mitä hänen jälkeensä Arvovaltaiseksi Nostettavat Tahot tulevat todistamaan, eli että kansanedustaja Jussi Halla-aholla on fasistinen arvomaailma ja on tärkeää että keskustelussa ovat mukana näkyvästi myös vähemmistöt, koska antirasistisia feministejä sekä seksuaaliaktivisteja ynnä muita toimijoita näkyy mediassa aivan liian vähän. Hotellin respassa tulee tässä kohtaa mieleen, että liekö Rosenberg sitten lukenut vain Tekniikan Maailmaa sekä Metsästys ja kalastus-lehteä, sillä nämä lehdet ovat niitä harvoja, jotka eivät päivittäin tuputa lukijalleen juuri sitä, mitä Rosenberg peräänkuuluttaa.

Muistaahan Rosenberg luonnollisesti vielä todeta, että rajojemme pitäisi olla auki myös ihmisille jotka tarvitsevat turvapaikkaa. Kun ottaa huomioon, että Suomesta ei enää karkoiteta ketään, jos tyyppi ei siihen itse suostu, ja jokaiselle tänne tulevalle turvapaikanhakijalle taataan elatus loppuiäksi, niin hotellin respassa kieltämättä mietitään, että kuinka ne rajat vielä enemmän voivat olla avoinna.

Medialle on sinänsä yksi lysti, mitä hotellin respassa ajatellaan. Sille on tärkeää se, mitä Tiina Rosenberg ajattelee. Kunnes hänen naamansa kuluu, nimensä muuttuu vitsiksi ja tarvitaan jälleen uusi Arvovaltaiseksi Nostettu Taho.

2. Vitsistä todeksi

Niin tässä kuin monessa muussakin blogissa on heitetty (eikä kovinkaan kauaa sitten) vitsinä se, että kun tuonne Lähi-itään riekkumaan lähteneet ”suomalaiset” palaavat takaisin Suomeen, heille ruvetaan väsäämään jonkunlaista sotaveteraanin asemaa. Tämän linkin sisältämä uutinen (kiitos linkistä Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle) kertoo, että virkakoneistomme on ymmärtänyt vitsin kärjen vähän turhankin hyvin, ja alkanut perustaa useitakin niin kutsutun väkivaltaisen ekstremismin toimenpideohjelman puitteissa moniammatillisia tiimejä, joihin kuuluu poliiseja, sosiaalityöntekijöitä ja psykiatrisia sairaanhoitajia. Viranomaistiimien tehtävä on tarjota apua ja terapiaa konflikteihin osallistuneille ihmisille.

Hotellin respassa muistutetaan, että kaikki nämä tiimit kustannetaan suomalaisten rahoilla ja joka ainut riikintaaleri on suomalaisilta pois. Mainostavathan nämä ”moniammatilliset tiimit” myös, että tarkoituksena on lisäksi estää heitä lähtemästä uudelleen. Tosin tähän kertoo komisario Jari Taponen Helsingin poliisista että Suomen laki ei anna mahdollisuutta siihen, että otettaisiin passi pois sen takia, että joku on lähdössä konfliktialueelle tai sota-alueelle. Tässä on tärkeää, että pystyttäisiin vaikuttamaan muilla keinoilla lähtijän tahtoon lähteä.

Eli toisin sanoen täällä silitetään suomalaisten rahoilla pyssyn kanssa elämysmatkoillaan heiluneitten tyyppien päätä, ja sen jälkeen painokkaasti pyydetään, että jospa et viittiskään enää lähteä, tosin jos sua huvittaa lähteä, niin ei me sille mitään voida. Selvää on se, että nämä tyypit eivät taatusti elä median luomassa utopiakuplassa, vaan katsovat asioita täällä Suomessa sellaisena kuin ne ovat, ja johtopäätöshän on se, että Suomi on hyväuskoisten lampaitten valtio.

Lisätäänpä tähän vielä toinen linkki (ja tästä kiitokset Ink Visitorille), joka kertoo, että:

EU:n terrorisminvastaisen koordinaattori Gilles De Kerchoven mukaan ISIS-jihadistien riveissä on jo yli 3000 eurooppalaista Syyriassa ja Irakissa.

- Suuren luokan terroristihyökkäys Euroopassa on väistämätön, kun he palaavat kotimaihinsa, hän sanoi BBC:lle.

Vaikkei hotellin respassa varsinaisesti olla terrorismin asiantuntijoita, niin silti tulee mieleen ajatus, että mikäli Euroopassa, miksei Suomessakin meinattaisiin tehdä terroritekoja, niin ne kannattaisi epäilemättä teettää niillä tyypeillä, joilla on jo valmiit taistelijan taidot, kokemusta tositoimista ja jotka niitten kokemusten myötä ovat itsensä jo valmiiksi raaistaneet.

Ja jotka hoidetaan ja elätetään niitten valtioitten toimesta, johon he aikovat iskeä.

JOTAIN IHAN MUUTA XXIX

eli lyhyt tarina eräästä metsämiehille tutusta metsälintujahdin ilmiöstä

Nyhtänköljän Erän alueen pohjoisosissa, tarkalleen sanottuna Koskaankenkäänkankaalla kulki kaksi miestä. Etelämpänä näkyi Töljösen peltoja, jotka oli hiljattain puitu. Jossain kaukana kuulosti moto tekevän työtään. Muparaisen Hösni vissiin oli hieman realisoimassa omaisuuttaan. Suurin osa Nyhtänköljän Erän maista kuului Yhtyneille Sellutehtaille, mutta täälläpäin oli paljon Hösnin maita. Komeaa kangasta, pystymetsää parhaasta päästä. Tanakkaa tukkipuuta eikä mitään suljua sellukattilan täytettä. Mutta Muparaisen maat oli rauhoitettu muulta kuin hirvenmetsästykseltä, ja pienriistan perässä kulkevat kaksi miestä kiersivätkin ne kuuliaisesti.

Miehet olivat Ykä ja isä-Perskeles. Isä-Perskeles kulki hieman edellä. Hänellä oli käsissään haulikko. Ykä kulki hieman taempana. Hänellä oli haulikon lisäksi selässään .222-kaliiberinen metsästyskivääri. Tapio ei ollut suonut antejaan, ja molemmat miehet pyyhkivät aika ajoin hikeä päästään. Metsästysmaisemat täällä Koskaankenkäänkankaalla olivat melkoisia tetsausmaisemia. Paljon puolittaisen suon seassa asustavaa ns. tappajakoivua, jota kasvoi toki muuallakin kuin Lapissa. Ja paljon kauan sitten ojitettuja soita, jotka kasvoivat nyt vajaa kymmenmetristä metsää ja jotka olivat lyhyin välein täynnä ojia, jotka olivat tietysti vähintäänkin metrin leveitä ja totta kai täynnä vettä. Hypi siinä yli sitten, reppu ja kivääri selässä ja haulikko kourassa. Näytä minulle mies, joka ei ole koskaan kastunut ojassa metsällä, niin minä näytän sulle valehtelijan.

Ja lisänä tietysti Yhtyneitten Sellutehtaitten tekemien hakkuitten aikaansaamat vittumaiset hakkuuaukot, joita pitkin oli hankala kulkea ja jotka sotkivat suunnistamisen, vaikka näillä selkosilla oltiin kuljettu jo vuosikymmenet. Eikös tässä vuosi sitten ollut ihan helevetillinen kuusikko? Mikä paikka tää on? Missä hitossa me ollaan? Kuka määkin oikeastaan oon?

Aika ajoin miehiltä pääsi tukahdutettu, vaisu ja hikinen ruma sana, mutta eteenpäin jatkettiin. Uskollinen Vuppe kulki jossain missä kulkikin. Aika ajoin se kävi innokkaana ja iloisena naamaansa näyttämässä, mutta jatkoi sitten tiedustelutyötään. Vuppe ei ollut oikeastaan metsästyskoira, se oli taiteilija omassa elementissään, siitä nauttien. Taiteilijan taulun viiva ei aina sattunut ihan kohdalleen, mutta sekös Vuppea haittasi. Sillä oli metsässä aina hauskaa. Haukkua ei ollut kuulunut, mitä nyt yhtä kimeää lyhyttä räksytystä lukuunottamatta. Oravaa se siellä haukkuu. Lintusyksy oli ollut varsin huono.

Hirviä taasen oli. Miehet olivat nähneet parikin karjaa kulkiessaan. Ja missä hirviä, siellä hirvikärpäsiä. Aikanaan 1970 – 1980-luvun vaihteessa tämä idäntuliainen oli ilmestynyt Nyhtänköljäänkin ja saanut Perskeleille aikaan ihmetystä. Mikäs helevetin lentävä hämähäkki se tämä on? Mutta se oli tullut jäädäkseen. Aikaa sitten hirvikärpäsen oli oppinut tunnistamaan siitä, että ensin kuului korvan juuressa hiljainen hrumf ja sitten tunsi hikipisaran virtaavan niskassa ylöspäin. Tottuneet sormet nappasivat otuksen kiinni ja nipsaisivat sen hengiltä sormien välissä. Ennen vanhaan se piti nipsaista kynttä käyttäen, kun se rontti ei muuten kuollut, mutta liekö hirvikärpäset täällä rikkaassa lännessä vähän heikentyneet, kun menettivät henkensä entistä helpommin. Joka tapauksessa reissun jälkeen pidettäisiin sitten hirvikärpässavotta, jossa maastopuvusta kaiveltaisiin jotain neljäkymmentä hirvikärpästä. Takin sisällä saumoissa ne varsinkin viihtyivät. Äiti-Perskeleen käskystä tämä savotta pidettäisiin luonnollisesti ulkona. Ja tällä hetkellä näytti siltä, ettei muuta kuin hirvikärpäsiä ollut reissulta tuliaisiksi. Niistä ei enää välittänyt. Jos metsässä meinasi kulkea, niitä piti vain sietää.

Mutta nyt oltiin vielä metsässä eikä maastopuvun hirvikärpässavotassa. Miehet kulkivat kuusikosta erään aukon reunaan. Joskus siinä aukon reunassa metsän puolella oli ollut pyitä, mutta ei tällä kertaa. Sitä tuttua piip-piip-pi-pip-pi-pip-ääntä ei kuulunut missään.  Aukolla oli yksittäisiä, hakkuun jälkeen siemenpuiksi jätettyjä mäntyjä. Yhtä-äkkiä edellä kulkeva isä-Perskeles pysähtyi ja viittasi Ykääkin menemään maahan.

- Näetkö?

- Joo. Mitenkäs Vuppe ei tuota huomannut, vaikka se tuosta jo meni?

Siellähän se yhdessä puussa oli. Metrin verran latvaa alempana. Selvä teeri. Ja sopivasti noin sadan metrin päässä. Ykä otti kiväärin selästään ja ryömi muutaman metrin erään kannon luo. Sen päälle hän laittoi reppunsa tueksi ja asetti kiväärin sen päälle. Isä-Perskeles katseli Ykän touhuamista muutaman metrin päästä yhtä lailla rähmällään.

Ykä katsoi vielä kerran teertä paljaalla silmällä, veti patruunan piippuun ja alkoi sihtaamaan. Muttei ampunut. Hän katsoi taas paljaalla silmällä, ja totesi, että no on se siellä perkele ja tähtäsi jälleen kiikaritähtäimen läpi. Ja jälleen paljaalla silmällä,  jo hiljaisilla kirkkoveneen kansanomaisilla ilmaisuilla säestettynä. Ja jälleen hän tähtäsi kiikaritähtäimen läpi. Josta isä-Perskeles jo hermostui ja kuiskasi.

- No ammu nyt perkele. Mikä siinä maksaa?

Ykä nosti katseensa kiikaritähtäimestä, nousi polvilleen, ojensi kiväärin isä-Perskeleelle ja totesi:

- Ammu sinä. Mutta tuohon voi kyllä lasettaa koko lippaallisen, eikä sieltä tule alas kuin havuja.

Isä-Perskeles otti kiväärin, katsoi tähtäimen läpi edelleenkin paljaan silmän mukaan puussa nakottavaa ilmiselvää teertä muutaman sekunnin ja naurahti sitten:

- No perkele, kylläpä hassuttikin.

Kaikkien metsämiehien, varsinkin metsäkanalintujen metsästäjien tuttava, petollinen sykkeen turhaan nostaja eli virtuaaliteeri oli iskenyt jälleen.

- Eiköhän tehä tulet?

- Tehhäänpä vaan.

Paikalta alkoi kuulua kirveen iskuja tervaskantoon ja katkeavien kuusen kuivien alaoksien räksettä. Pian alkoi tuli rätistä ja makkara paistua. Vuppekin juoksi paikalle ja tuli hakemaan osansa. Kun miehet katsoivat Vupen innostunutta ja uskollista ilmettä, molemmat tuumivat, että tästähän tässä touhussa on kysymys. Ei haittaa, vaikka virtuaaliteeri hassutti.

Virtuaaliteeri voi majailla myös maan pinnalla

YKÄ JA EKOLOGINEN KAUPANVAHVISTAJA

Tapahtumapaikka: Huitsinnevadan Örnätjärven Höö-market

Tapahtuma-aika: Joskus lähitulevaisuudessa

Vaikka Örnätjärvi ei ole millään muotoa väkirikas taajama, sen paikallinen Höö-market on kuitenkin elinvoimainen kauppa, joka ei ole koskaan ollut lakkautusuhan alla, vaikka osa suurempaa Höö-ketjua onkin. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Örnätjärven asukkaat arvostavat kauppaansa ja pyrkivät keskittämään ostoksensa siihen mahdollisimman paljon. Löytyihän kaupasta tälläkin hetkellä tuttuja miehiä, niin kuin esmes keskenään pulisevat Lötjönen ja Perskeleen Ykä.

Aikansa niitä & näitä Lötjösen kanssa pulinoituaan Ykä jatkoi hyväntuulisena ostostensa tekemistä. Syöminen oli Perskeleenkin huushollissa pääelinkeino, syömistä myi Höö-market ja kertyneestä laskusta selviäisi rahalla. Tai näin Ykä ainakin kuvitteli, mutta pian huomasi kuvitelmansa vääräksi. Ykä latoi ostoksensa kassan liukuhihnalle ja tuttu kassaneiti alkoi veistellä ostoksia viivakoodinlukijan yli. Siinä samalla Ykä pyysi ostoksiin lisättävän kuusi toppaa Voimasavuke Bostonia. Kun tuli aika maksaa lasku, alkoi kassan näyttölaite vilkkua punaista, summeri huusi, ja näyttöön ilmestyi teksti:

EKOLOGISESTI EPÄILYTTÄVÄ OSTOS. HENKILÖKOHTAINEN PÄÄSTÖKIINTIÖ YLITETTY. EKOLOGISTA KAUPANVAHVISTAJAA TARVITAAN.

Mitäs helvattua se tämä on, totesi Ykä, ja kassaneiti totesi nolona:

- Kun minä en, tota noin, vielä saa myydä teille näitä ostoksia… kun on se uusi laki… se ekolaki… epäselviin tapauksiin tarvitaan kaupanvahvistus… ja se perkeleen… siis anteeksi arvovaltainen ekologinen kaupanvahvistaja onkin tuolla jo tulossa. Semmonen pitää olla nykyisin jokaisessa kaupassa.

Paikalle marssi jakkupukuinen naisihminen, joka näytti olevan selkeästi täynnä niin itseään kuin asemaansakin. Nimenomaan virka-asemaansa. Tämän naisen erotti kyllä selkeästi muusta Höö-marketin lupsakasta naisväestä. Virkahenkilö mikä virkahenkilö, eli valtio oli saapunut Örnätjärven Höö-markettiinkin. Nainen katseli kulkiessaan tablettinsa näyttöä ja puisteli päätään kasvoillaan huomattavan halveksiva ilme. Sitten hän esittäytyi:

- Jaahah, päivää. Olen Mirveena Nälväström ja toimin tämän myyntiyksikön ekologisena kaupanvahvistajana. Te olette siis kuluttajakansalainen Perskeles. Ja nythän on näin, että minä en näitä ostoksianne vahvista. Te olette ylittäneet kuukausittaisen henkilökohtaisen päästökiintiönne.

- Ja millähän ihmeellä minä sen olen onnistunut ylittämään, kun ihan tavallisten ihmisten tavallisia ostoksia minä olen tehnyt? En ole lennelly Goalle elämään ekologisesti enkä muutakaan semmosta tyhjänjoutoa.

Ekologinen kaupanvahvistaja katsoi Ykää nenänpieltään pitkin ja totesi:

- Siihen palaamme kyllä. Mutta käydäänpä läpi tämänpäiväiset ostoksenne.

- Oletan siis, että teikäläisellä on joku laillinen oikeus ryhtyä lääräämään meikäläisen kauppakassia?

- Oletatte aivan oikein. Ja oikeuden lisäksi minulla on henkilökohtainen halu. Haluatteko te todella, että vastuuttomuutenne vuoksi ilmastomuutos kiihtyy? Teidätkin on aika opettaa ekologisen ihmisen tavoille. Mutta läärätäänpäs nyt nämä ostoksenne. Ensinnäkin nuo Voimasavuke Bostonit. Tuo tupakka on kuulkaa tuotu Amerikoista asti. Ja entäs tuo brasilialainen naudanliha? Molemmat tuotteet on tuotu toiselta puolelta maailmaa. Luuletteko, että rahtilaivat liikkuvat soutamalla?

- No entäs jos minä kuskaan tuon lihan takaisin ja ostan lähituottajan luomulihaa? Pieneneekö käytetty ekobonukseni?

- Eihän toki. Itse asiassa se suurenee. Sillä lähituottajien tukeminen tukee ekologisesti ja ideologisesti täysin kestämätöntä haja-asutusalueen asutusta. Haja-asutusalueen asunnot ovat järkyttäviä pienhiukkasten tuotantopesäkkeitä ja muutenkin kaupungiasuminen on ekologisesti ja taloudellisesti kestävämpi asumismuoto. Teidänkin taloudessanne on kaksi autoa. Tiedostoistamme näkyy, että te ette ole käyttäneet joukkoliikennettä herran aikaan.

- Johtuu varmaan siitä, että täällä ei ole joukkoliikennettä.

- Mutta olisittehan te voineet joka tapauksessa ostaa lisää henkilökohtaista ajoneuvopäästökiintiötä joltain kaupunkilaiselta.

- Ja mitähän se semmonen olis sitten maksanut?

Ekologinen kaupanvahvistaja Nälväström leipoi hetken aikaa tablettiaan sormellaan ja totesi sitten:

- Teidän ajoillanne se on tommonen kolmesataa euroa kuussa.

- Halpaa kuin saippua, juu. Mutta voinkos minä ostaa sen kiintiön vaikka Helsingissä asuvalta kaveriltani?

- Periaatteessa te voitte ostaa sen keneltä tahansa, mutta ei niitä rahoja hänelle tilitetä. Siinä vain siirretään ajoneuvopäästöoikeuksia henkilöltä toiselle ja maksu suoritetaan valtiolle. Valtio muuten tulee näillä tuloilla ekologisesti vastuullista taloudellista kehitystä niin Afrikassa kuin Aasiassa.

- Millähän tavoin?

- Kerätty summa lisätään kehitysapumäärärahoihin ja rahojen tilittämisen myötä vastaanottavalle valtiolle esitetään velvoite, että varat käytetään ilmaston kannalta kestävien ja luotoystävällisten teollisuusmuotojen kehittämiseen. Ennen kuin tämä velvoite on kirjallisesti hyväksytty, ei rahoja siirretä.

- Jaa, mutta sittenhän asia on tietysti aivan kunnossa. Ne rahathan ovat aina muutenkin menneet perille sinne, minne kuuluukin.

- Turha alkaa leikkiä humoristia. Kyllä ekologisen kestävyyden virastossa tiedetään teidän mielipiteenne muutenkin. Olette poliittisesti epäilyttävä nationalisti. Ja teillähän on vielä ostoskassissanne sekä Tekniikan Maailma että Ase-lehti.

- No ne on kyllä painettu ihan suomalaisesta sellusta tehdylle paperille.

- On painettu niin, ja ne sisältävät selvää henkilökohtaisen kulutusvapauden sekä suoranaisen kerskakulutusvapauden röyhkeää ja häpeämätöntä ylistämistä. Ja sitä on myös koko teidän elämäntapanne. Te asutte haja-asutusalueella tarpeisiinne nähden aivan liian suuressa omakotitalossa. Talossa, jota lämmitetään ekologisesti kestämättömillä vanhanaikaisilla lämmitysmuodoilla. Lisäksi te harrastatte säännöllisesti kotimaanmatkailua, ja nimenomaan aina omalla autollanne. Kaikki tämä kohottaa jo itsessään henkilökohtaiset päästökiintiönne hälyttävälle tasolle. Ennen kuin olette tehneet ensimmäistäkään kauppareissuanne.

- Näin poliittisesti epäilyttävänä nationalistina kysyn muuten ohimennen, että kai tämän uuden ekolain ja henkilökohtaisten päästökiintiöitten myötä nyt sitten tämä humanitaarinen maahanmuutto tyssätään kokonaan? Sehän se myös lisää tätä kuuluisaa hiilijalanjälkeä?

- Kuluttajakansalainen Perskeles on hyvä, ja jättää ilmastoasiat niille, jotka niistä ymmärtävät ja humanismin niille, jotka siihen kykenevät.

- Vaan ehkäpä ekologinen kaupanvahvistaja Nälväström nyt vahvistaa mulle, että mitä minä näistä ostoksista nyt sitten saan loppujen lopuksi ostaa?

- Tuon näkkileipäpaketin, kauraryynit ja perunat. Ja loppukuun saatte sitten tulla toimeen vaimonne päästökiintiöillä. Ellette sitten osta itsellenne lisää päästoikeusmarketista.

- Ja tuen samalla ekologisesti kestäviä elämänmuotoja ideologisesti kestävissä ilmansuunnissa?

- Luonnollisesti. Mutta muistutan, että kun olen nyt tehnyt teille ekologisen kaupanvahvistuksen, sen hinta on kuusikymmentä euroa. Ei kaupanvahvistaminen suinkaan ole ilmaista.

- Mutta sehän on selvä. Eihän tavan törppö sentään itse voi ymmärtää, mihin hän rahojaan voi laittaa. Sehän olisi selvää anarkiaa se. Kyllä siihen ammattilaista tarvitaan. Kuulkaa, ekologinen kaupanvahvistaja Nälväström, minä ajattelen teitä lämmöllä vielä pitkään.

Ykä ajeli kotiinsa, laittoi suunniteltua huomattavasti pienemmäksi jääneen kauppakassin keittiön pöydälle ja rupesi keräilemään aseita ja maastovermeitä.

- Mettällekös sinä nyt oletkin menossa, tuumasi Ylva.

- Jep. Täytyyhän sitä talossa jotain syödäkin. Ja huomenna kuokin takapihalle kessupellon. Ylihuomenna sitten perustan Örnätjärven vaihdantatalousosuuskunnan.

Ykä häipyi metsälle, sieltä aikanaan palatakseen. Örnätjärven kylä jatkoi hiljaista, rauhallista ja ekologisesti valitettavan kestämätöntä elämäänsä. Yö verhosi kylän suojaavaan vaippaansa. Jossain toisella puolella maailmaa Kiinassa moni ihminen tunsi sisällään oudon, mutta miellyttävän värähdyksen. Jostain selittämättömästä syystä he tunsivat, että jossain kaukana heitä kohtaan oltiin tehty hyvä teko. Sellainen ekoteko.