Radanvarsikaupunki, tuonnempana…
Toisin kuin muurahaiskansalainen
köyhyydessään ja syrjäytyneisyydessään saattoi katkerana kuvitella, ei vihervasemmistolaisen
Suomen EU-maakunnan nomenklaturaan kuuluvan virkahenkilön työ
virantoimituksessaan ollut suinkaan etuoikeutetun ihmisryhmän ylipalkattua
laiskottelua. Se oli kovaa, välttämätöntä ja arvostettua työtä. Sen tiesi myös Radanvarren
Väestöbyroon virkahenkilö Jaakko Aisanen joka oli koulutukseltaan
kaupunkimaantieteen maisteri ja joka toimi Väestöbyroon väestösiirtotoimiston
yhtenä pääorganisaattoreista.
Aisanen tiesi että hänen työhönsä kuului suuri
määrä suunnittelua, valvontaa, organisoimista ja
toteuttamista. Tärkeää ja välttämätöntä sellaista. Oltiinhan Suomessa kuitenkin
toteuttamassa nopealla aikataululla suoritettava välttämätön väestönsiirto
jolle vertailukohtana oli ainoastaan Karjalan evakoitten uudelleen asuttaminen
silloin kauan, kauan aikaa sitten. Silloin evakuoinnin syynä oli sota ja
aluemenetykset. Mutta sotahan oli käynnissä nytkin. Sota ilmastonmuutosta
vastaan ja Suomi sen edelläkävijänä ja EU-maakuntien pilottihankkeena oli
toteuttamassa sen myötä väestönsiirtoa jossa suomalaiset siirrettäisin
kymmeneen suurimpaan kaupunkiin asumaan ekologisesti ja ilmastoystävällisesti.
Muu maa jätettäisiin luonnonpuistoksi ja hiilinieluksi.
Aisanen tiesi, että jo alkanut
väestönsiirto ei varsinaisesti ollut tapahtunut vapaaehtoisesti. Ihmiset varsinkin
haja-asutusalueilla olivat vielä kovin rajoittuneita ajatusmaailmassaan joten
luovia kannustimia tarvittiin. Mutta koska Suomi osana Euroopan Unionia oli
sekä humanismin että ihmisoikeuksien supervalta, niin luonnollisesti sekä
valta- että virkakoneisto vierasti termiä väestönsiirto. Varsinkin termiä
pakkoväestönsiirto. Siispä pakko oli muutettu vapaaehtoisuudeksi. Jossa tosin
itsessään oli mukana käytännön pakko. Verotus- ja säätelypolitiikalla asuminen
kaupunkien ulkopuolella oli muuttunut pikkuhiljaa täysin mahdottomaksi.
Lopullisena pisteenä i:n päälle oli sähköverkon
toiminnan lakkauttaminen suurimmasta osasta Suomea, suurimpien kaupunkien
ulkopuolisten teiden muuttaminen yksityisteiksi sekä peruspäivärahan ja muun sosiaaliavun
myöntäminen vain niille, jotka asuivat määritellyillä keskusalueilla. Koska
aina kasvava määrä ihmisiä oli riippuvaisia valtion tulonsiirroista – niistä niukoistakin
– ei heillä ollut lopulta muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Vain sitkeimmät jäivät
mutta heiltäkin loppuisivat voimat jossain vaiheessa. Suuren kokonaisuuden
kannalta heillä ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä.
Virallisestihan tämä pakollisen
vapaaehtoinen väestönsiirto oli täysin vapaaehtoinen ja valtamedia uutisoi
nimenomaan haja-asutusalueitten asukkaitten ilmastovastuullisuudesta kun he
ymmärsivät toteuttaa globaalin velvollisuutensa siirtyen ekologisesti vastuullisempiin
asumisen muotoihin ja siinä samassa luopuivat vapaaehtoisesti yksityisautoistaan
jotka muuton myötä muuttuivat tarpeettomiksi ja valtiolle pakkoluovutettaviksi.
Jaakko Aisasen vaimo Aila toimi opetushallituksen etätyöryhmässä jonka päätehtävä
oli luoda tulevaisuuden koululaisille opinkappaleet siitä kuinka kaikki
tapahtui vapaaehtoisesti ja sulassa ilmastovastuullisessa yhteisymmärryksessä. Valtion,
no, sanotaanko muuttoon ankarasti kannustavia toimenpiteitä ei opetuksessa
tultaisi koskaan mainitsemaan. Muuttoliikkeen kerrottaisiin tapahtuneen täysin
vapaaehtoisesti ja globaalisuuden hengessä. Tuleville sukupolville tuli opettaa
oikeaa ideologiaa ja suojella vahingollisilta ajatuksilta. Voisiko opetushallituksella
suurempaa tehtävää yleensä ollakaan?
Jaakon osaston päätehtävä oli asuttaa nämä
vapaaehtoisella pakolla siirretyt maalaiset ja pikkukaupunkilaiset
Radanvarsikaupunkiin. Tyhjennettävä alue koostui Radanvarsimaakunnassa
Tyrellistä, Reunansyrjästä, Heukensaaskista, Paljasvedestä ja keskustaajamaa
lukuunottamatta koko Naakkamosta. Tehtävä oli jättimäinen ja sai Jaakon
muistelemaan muuatta Veikko Vennamoa. Vaikka Jaakko olikin luonnollisesti
viherjärjestelmäpuolueen kaaaderijäsen niin hän – toisin kuin puolue – joutui
työssään sanan mitä jälkeen miettimään myös että miten. Se
kysymys ei kuulunut järjestelmän sanavalikoimaan joten hänen täytyi olla varsin
varovainen siitä miten kommentoi vallitsevaa tilannetta ja virkatehtävänsä
vaatimuksia. Ainakin julkisesti. Mutta kysymys miten oli silti varsin
visainen. Puhuttiin kuitenkin valtavasta määrästä ihmisiä.
Luvatut valtavat kuutioasuntokompleksit
olisivat olleet tietenkin ratkaisu mutta ne olivat vasta suunnitelmatasolla. Jaakolle
oli tehty selväksi että järjestelmän rahat eivät nyt siihen riitä. Tuli totta
kai ottaa huomioon myös se että maassa sijaitsevien etnisten enklaavien sekä
elin- että asumistaso oli ehdottomasti säilytettävä ennallaan. Suomalaisiin
kohdistetut toimenpiteet eivät tietenkään niitä koskeneet. Globaali
ilmastoajattelu ei millään muotoa poistanut rasisminvastaista taistelua eikä
etnisesti edistyksellisiä uussuomalaisia voinut saattaa vastuuseen suomalaisten
tekemistä kestämättömistä ympäristöratkaisuista.
Mutta kuinka toimia? Kunnalliset
vuokra-asunnot luonnollisesti muutettiin kommuunikäyttöön. Kaksi perhettä
yhteen asuntoon. Keittiö- ja saniteettitilat olivat yhteisiä. Uusia asuntoja ei
rakennettu sillä niihin ei kerta kaikkiaan ollut varaa. Omakotitaloihin ei
vielä saatu puututtua mutta lakiehdotus siihenkin oli vireillä. Epäilemättä sekin
menisi läpi.
Jäi siis yhteiset majoitustilat
lopetettuihin kouluihin, teollisuusrakennuksiin sekä vielä parakkimajoitus
joihin sijoitettiin yksin asuvia ihmisiä neljä per parakki. Lopetettuihin
kouluihin tehtiin pikapikaa väliseiniä joilla saatiin välttämättömiä majoitustiloja.
Pariskunnille riitti kuuden neliömetrin tila. Perheille 10 – 12 neliötä perheen
koosta riippuen. Nopealla toiminnalla jokaiseen majoitusyksikköön saatiin
asennettua yksi sähkötöpseli mutta
virran käyttö oli rajoitettu. Paljoa virtaa ei sinänsä tarvittu sillä ruokailu
tarjottiin yhteiskeittiöistä joissa oli tarjolla kaksi kertaa vuorokaudessa
hyvää ja terveellistä kasvisruokaa.
Osa majoitetuista oli tietysti hankkinut pienen
sähkölevyn joilla ne lämmittivät hankkimaansa liharuokaa, lähinnä säilykkeitä.
Siihen ei puututtu sillä vapaaehtoiseen pakkosiirtymiseen osallistuville
annettiin valtion taholta majoituksen ja ruuan lisäksi sata euroa käyttörahaa
per kuukausi. Ostakoot sillä mitä hyväksi katsoivat. Kyseisen rahamäärän
vaikutus globaaliin ilmastoon oli sinänsä mitätön, varsinkin kun lihan hinta
oli noussut rakettimaisen korkealle.
Ongelmaa oli tuottanut pysyvän
tilapäismajoituksen lämmittäminen. Koska käytössä oli vain
ympäristöystävällistä energiaa – poislukien nomenklaturan alue ja etniset
enklaavit – ei sähkönjakelu toiminut kuin päivisin kello kymmenen ja
kahdeksantoista välillä. Siirretyt ihmiset olivat saaneet tuoda valtiolle
pakkolunastetuista kodistaan vain noin kolme matkalaukullista tavaraa per
henkilö ja suositus oli että se koostuisi pääosin vaatteista. Lämmitykseen
liittyvät ongelmat ratkaistaisiin tilanteen mukaisella pukeutumisella ja olihan
maalta muuttaneilla yleensä myös makuupusseja.
Sekä koulu-, teollisuushalli- että
parakkiasukit olivat esittäneet pyynnön että majoitukseen laitettaisiin
kamiinoita joihin he etsisivät ympäristössä olevaa jätepuuta sekä risuja ja
metsien irtopuuta. Pyyntöön ei oltu suostuttu sillä puulämmitys oli hallituksen
näkemyksen mukaan ekologisesti kestämätön lämmitysmuoto. Metsät piti jättää
kaikissa muodoissaan koskemattomaksi hiilinieluiksi. Jos puulämmityksen pirulle
antoi pikkusormen se vei koko käden. Näin ollen tilanteen mukainen pukeutuminen
oli ainoa hyväksyttävä ratkaisu. Kyllähän ihmisillä oli lämpimiä vaatteita ja
Radanvarsikaupungissakin virkakoneisto oli tarjonnut siirretyille huomattavan
määrän huopia.
Lisäksi Radanvarsikaupunki oli järjestänyt
yhteissuihkutiloja sekä pesukonepalveluja. Pesukonepalvelut olivat tilanteeseen
nähden kohtuullisia sillä siirretyille mahdollistettiin kahden tunnin
pesukoneaika viikkoa kohden. Tuli muistaa, että tämäkin palvelu oli ilmainen ja
se, että varsinkin omakotitaloista siirrettyjen kaikki kiinteä ja pääosa
irtainta omaisuutta oli pakkolunastettu valtiolle ei ollut millään muotoa
kohtuuton. Tarjosihan valtio heille elatuksen ja majoituksen palveluineen ilman
minkäänlaista vastavaatimusta.
Kaiken kaikkiaan Väestöbyroon
henkilösiirtotoimiston yksi pääorganisaattoreista Jaakko Aisanen saattoi todeta
että väestönsijoittamisessa oli onnistuttu olosuhteet huomioon ottaen varsin
hyvin. Hän katsoi kelloa. Jahah, ruokatunti. Hän siirtyi kaupungintalon
ruokalaan jossa oli tarjolla hyvää, ravitsevaa, maittavaa ja
ilmastoystävällistä kasvisruokaa. Kotona hän kyllä – asemastaan johtuen –
saattoi aika ajoin syödä myös perunamuussia lihapullakastikkeella mutta täällä
syötiin mitä tarjolla oli eikä purnattu. Ja kyllähän niitä tofunakkeja pisteli.
Kun niihin oli vuosien varrella tottunut.
Hänen vieressään istui kaksi hänen
tuttavaansa virkakoneistosta. Toinen oli logistiikkainsinööri Kalevi Koistinen
jonka päätehtävä oli realisoida vapaaehtoisten pakkomuuttajien takavarikoitua autokantaa.
Autothan oli heiltä takavarikoitu korvaukseksi uusista majoitustiloísta ja
elatuksesta. Koistinen kertoi että melkoinen osa meni romuksi mutta parhaimmat
jätettiin virkakoneiston välttämättömään käyttöön.
Lisäksi Koistinen kertoi että
Radanvarsikaupungistakin oltiin viety satoja tarpeettomaksi muuttuneita autoja
laivoilla Afrikkaan. Maastoautoja, pakettiautoja ja nelivetoja. Suomalaiset pakkosiirretyt
eivät niitä enää tarvinneet sillä he asuivat joukkoliikenteen piirissä eikä
heillä ollut tarvetta liikumiseen pahemmin muutenkaan mutta Afrikassa niille
oli tarvetta. Afrikka oli kasvava manner jonka kasvava väestö tarvitsi
teknologista osaamista. Afrikan väestöräjähdyksestä ja koko asian suuresta
ristiriidasta ei työruokalan pöydässä puhuttu. Se oli tabu. Jos joku puhui niin
joku toinen saattoi kertoa jollekin toiselle joka kertoi jollekin kolmannelle.
Asiaa ei ollut olemassakaan ja autoja vietiin jatkossakin Afrikan kehittyville
kulttuureille. Joilla oli suomalaisillekin paljon opetettavaa. Niin
valtakoneisto opetti ja sitähän ei kyseenalaistettu.
Toinen hänen lounastaan nauttiva tuttavansa
valtakoneistosta oli demjuristi Annika Pakotteinen joka toimi puolustusasianajajana.
Hän kertoi saaneensa suuren voiton sillä eräs arabimies oli – suomalaisen
naisen mukaan – raiskannut hänet mutta juttu oli rauennut sillä raiskaukselle
ei ollut muita todistajia ja epäillyn kiinni ottaneet poliisit eivät voineet
todistaa etteivätkö he olleet pidättäneet arabimiestä rasistisin perustein.
Poliisit olivat nyt pidätettyinä virantoimituksestaan ja heitä kohtaan oltiin
nostettu syyte. Pakotteinen tuumasi että rasistinen poliisimielivalta on tästä
maasta kerta kaikkiaan saatava kitkettyä.
Kolmas lounastauolla oleva oli Pirjukka Teeskentäinen
joka oli omassa työryhmässään toteuttamassa Radanvarsimaakunnan alueella
valtionhallinnon yhteiskuntavastuullisen yritystoiminnan projektia. Sen mukaan
yrittäjä – nimenomaan PK-yrittäjä – ei saanut ansaita yrityksestään enempää
kuin mitä hänen työntekijöittensä keskimääräinen palkka oli. Projekti eteni
tyydyttävästi joskin Pirjukka ihmetteli sitä kuinka moni yrittäjä oli
lopettanut firmansa toiminnan tämän edistyksellisen projektin myötä ja
siirtynyt elämään niukalla sosiaaliavustuksella. Jotain pimeää bisnestä ne
varmaan pyörittivät ja Pirjukka ihmetteli että kuinka ihmisen toimintaa saattoi
henkilökohtainen ahneus niinkin pahasti määritellä. Uudistushan pyrki vain täydelliseen
taloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Miksi se oli niin vaikeaa ymmärtää?
Pöydän ohi kulki kaupungintalon
turvallisuuspäällikkö majuri Lunsson joka toimi Federaation
Turvallisuuskomitean palkkalistoilla. Lunssonin tehtävä oli sinänsä varsin
helppo. Väkivaltaa Radanvarsikaupungissa kyllä esiintyi mutta pääosin
etnoalueella jossa käytiin jatkuvia jäsentenvälisiä kovapanosammuntoja. Sen
sijaan suomalaiset – pakkosiirretytkin – olivat rauhallisia. Suorastaan
alistuneita. Suomalaisen erotti katukuvasta helposti sillä lähes kaikki
kulkivat pää painuksissa ja ympärilleen katsomatta. Heistä tuli mieleen se
tilataideteos Hiljainen Kansa.
Ehkä niitä suomalaisia hävetti se, että
juuri he itse olivat äänestäneet valtaan koneiston josta nyt eivät enää
päässeet eroon ja jotka omaa voimattomuuttaan joutuivat alistumaan sen
mielivaltaan.
Väestöbyroon väestösiirtotoimiston yksi
pääorganisaattoreista Jaakko Aisanen jatkoi tärkeää työtään kello kuuteentoista
ja sen jälkeen siirtyi kaupungintalon parkkipaikalla odottavaan Opel Dystop-sähköautoonsa
johon hän oli oikeutettu virkansa puolesta. Soiva peli, kulki täydellä
latauksella sata kilometriä jos ei ollut pakkasta. Hän ajaisi nomenklaturan
alueella sijaitsevaan omakotitaloonsa. Nomenklaturan jäsenille oltiin suotu
tiettyjä välttämättömiä etuoikeuksia mutta niitähän tarvittiin ja ne olivat
ansaittuja sillä he olivat yhteiskunnan toiminnan kannalta ehdottoman
välttämättömiä henkilöitä.
Ennen kuin Jaakko siirtyi autoonsa hän katsoi
vielä Radanvarsikaupungin kaupungintalon massiivista rakennetta. Siinä oli
jotain kaunista. Se symboloi valtaa. Vihreää valtaa. Ja sitähän Jaakkokin
toteutti. Hyvänä viranomaisena. Miettimättä ja kyseenalaistamatta. Eikä hän
saattanut ymmärtää sitä napinaa mitä tästä täysin välttämättömästä ja
perustellusta ilmastotaistelusta oli kuulunut. Tosin vain netissä, ei muualla.
Muualla eli se Hiljainen Kansa. Mutta netissä toimia oli verrattu joihinkin
Stalinin teettämiin väestön pakkosiirtoihin.
Se oli naurettavaa puhetta. Ei tässä ollut
kyse pakosta. Eikä myöskään mistään yksinvaltiaan totalitarismista. Kaikki
toimenpiteet oli tehty parlamentaarisessa järjestyksessä ja täysin
demokraattisesti. Asioista oli sekä poliittinen että virkakoneiston päätös joten
Jaakko tunsi toimivansa demokratian puolustajana eikä totalitarismin
käsikassarana. Ja siksi toiseksi, se Hiljainen Kansahan oli tosiaan itse
aikanaan äänestänyt valtaan sen koneiston joka piti nyt valtaa pysyvästi. Jos
se kansa napisi hallintoaan vastaan niin sehän napisi oikeastaan itseään
vastaan.
Kyllä niin epävakaa porukka tarvitsi
ammattitaitoisen virkakoneiston paimentamaan ja suojelemaan itseään sekä itseltään
että turhalta ajattelulta. Ja sen virkakoneiston ylpeä edustaja oli
väestönsijoittaja Jaakko Aisanen.