torstai 14. lokakuuta 2021

HIKINAUTIT JA RAKKAUS AJAN VIRRASSA

Hikinauteista taas käppäukoiksi muuttuneet Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jatkoivat matkaansa eräänä männäsyksynä kohti Häkälän kuntaa ja siellä sijaitsevaa Jatsinkajauttamankangasta jossa olisi tarkoitus vähän ulkoiluttaa pyssyjä, istua tulilla ja tiedä hänessä vaikka vähän ampuakin. Se ampuminen nyt sinänsä ei ollut se pääasia. Meneehän siinä pyssyn piiputkin likaiseksi. Samalla reissulla oltiin aikaisemmin jo tavattu muuan mystinen tuntematon, mutta hyvä kaveri joskus 1970-luvulta. Ajo eteni tyypilliseen tapaan. Oltiin varsin syrjäisillä seuduilla joissa oli muutamia maataloja mutta ei paljon muuta.

Sekä luonnon kutsu että nikkikset iskivät yhtä aikaa joten Punainen Nissan pysähtyi pienelle levikkeelle. Epäviralliselle sellaiselle. Ei siinä ollut mitään P-merkkiäkään. Eihän Tielaitos – vai mikä sen nimi nyt tällä hetkellä sattui olemaankaan – niitä parkkipaikkoja tänne väsäillyt. Joillain isommilla teillä niitä oli parin kilometrin välein. No, eihän täällä niin paljon liikennettäkään ollut. Siinä kusta lorrauttaessaan ja sen jälkeen voimasavuke Bostonia poltellessaan miehet tuumivat että mikähän levike tämä oikein on. Kun eihän tässä ole kuin häpelikköä…

…jaa, eipä ollut enää. Häpelikkö oli hävinnyt ja levikkeellä oli maitolaituri. Toverukset katsoivat toisiaan mutta huomasivat että miesten habitus ei ollut muuttunut mihinkään. Samanlaisia vanhoja rumia käppäukkoja kuin ennenkin. Ja Nissanin pick-up oli myös entisellään. Tien toiselle puolelle oli ilmestynyt pelto jossa maamies kynti sitä hevosen kanssa. Maitolaiturilla oli nuori mies sarkahousut jalassaan ja jätkäntakki päällä.  Oliskos ollut kahdenkymmenen? Hikinauteiksi jälleen muuttuneet Ykä ja Lötjönen morjestivat häntä mutta huomasivat ettei hän edes nähnyt heitä. Jaahah, tässä oli edessä seikkailu johon hikinautit eivät osallistuisi. Olisivat vaan katselemassa. Jos mentäisiin autoon.

Nuori mies oli tullut maitolaiturille polkupyörällä joka nojasi maitolaiturin seinään. Hän poltteli hermostuneena tupakkia. Taisipa olla ihan vanhaa holkissa poltettavaa Työmiestä. Selvästi hän odotti jotakin ja yhtä lailla selvästi pelkäsi että jos se joku ei tulisikaan.

Mutta tulihan se joku. Hän. Tuo nuoren miehen elämän suuri Hän. Vastakkaisesta suunnasta tuli polkupyörällä nuori tyttö joka myös laittoi pyöränsä nojaamaan maitolaituria vasten. Hame oli pitkä ja pyörä sellainen naistenpyörä. Ei selvästikään eletty vielä minihameaikaa. Eikä varsinkaan farkkuaikaa. Tyttö nousi maitolaiturille nuoren miehen luo ja vanhojen käppäukkojen elämänkokemuksella hikinautit osasivat lukea kehonkieltä. Tässä haettiin ensimmäistä suudelmaa. Ja sellainenhan sitten tuli. Ujo ja arka. Melkein anteeksipyytävä. Mutta sitä seurasi halauksista kaunein. Sellainen… tuttu… hikinauttienkin muistolle… sellainen, joka sai vanhat ja kovettuneet miehet pyyhkäisemään silmäkulmiaan.

Nuorten ihmisten kehonkielestä vanhat ja kokeneet hikinautit osasivat tulkita että tässä oltiin suunnittelemassa erästä avioliittoa. Tositarkoituksella. Ei selvästikään eletty mitään Tinder-aikaa. Eihän noille nuorille ihmisille osannut toivottaa kuin onnea ja suurta menestystä kaikissa toimissaan. Vaikka elettiin selvästi ajassa jolloin hikinautit eivät olleet vielä edes syntyneet. Pariskunta meni omille teilleen, sillä nuorella miehellä oli ilme joka kertoi että hän oli voittanut koko maailman, postiauto kävi tuomassa maitolaiturin vieressä olevaan postilaatikkoon postin ja sitten paikalla kävi pieni ajan pyörre ja maitolaiturin seinään oli ilmestynyt Hankkijan mainos. Näytti olevan vuodelta 1972. Vieressä oli pelto niin kuin ennenkin mutta hevonen oli vaihtunut traktoriksi jonka voimalla isäntä hoiti kyntötöitään.

Maitolaiturille ajoi Pappa-Tunturilla nuori mies. Kun hikinautit katsoivat hänen kasvonpiirteitään he olivat varmoja että kyseessä oli tuon äskeisen ajan virtaan kadonneen pariskunnan poika. Ja pojalla oli samat epävarman nuoren miehen elkeet kuin isällään aikanaan. Työmies oli vain vaihtunut punaiseksi Marlboroksi. Onneksi niiden elkeitten ei tarvinnut kestää kauan sillä toisesta suunnasta maitolaiturille polki pyörällään nuori kaunis nainen. Pukeutuminen hänellä oli jo Kekkoslovakian mallia. Nähtiin samanlainen kaunis näytelmä ja lupaus tulevasta yhteisestä elämästä. Toistensa löytämisen ja toistensa saamisen varmistanut nuori pari jatkoi omille tahoilleen ja ajan pyörre hävitti maitolaiturin.

Paikalla oli enää häpelikköä. Se peltokin kasvoi lepikkoa. Tuo se myöhemmin hikinauttien näkemä nuori pariskunta taisi silloin elää sitä aikaa kun sanottiin että ”Ennen oli suo, kuokka ja Jussi. Nyt on pelto, paketti ja bussi”. Hikinautit toivoivat että tuokin pariskunta olisi saanut elää elämänsä täällä rauhallisella maaseudulla. Ettei heidän olisi täytynyt lähteä Trollhättaniin vääntämään mutteria Volvon liukuhihnalle.

Hikinauteista jälleen käppäukoiksi muuttuneet Ykä ja Lötjönen menivät vielä vetäisemään voimasavukkeet. Siinä he tuumivat että mitähän Kalevi Keihäsen Aikamatkat olivat heille tällä kertaa halunneet näyttää. Ehkä se oli vain muistutus siitä että vaikka elämä on täynnä taistelua, katkeruutta, pelkoa, pettymystä ja surua niin oli siinä onneksi aika ajoin myös tarjolla kauniita hetkiä. Hetkiä, joitten vuoksi kannatti elää. Ja nauttia niistä niin pitkään kun niitä oli.

Käppäukot nousivat autoon ja kaasuttivat kohti tulevaa. Mitähän sekin toisi tullessaan? Ei sitä koskaan tiennyt.


15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tämmösenä vanhimpana milleniaalina muistan itsekin, että natiaisesta seuraavaan elämänvaiheeseen siirtyessä joskus on samoissa meiningeissä maitolaituriin nojaillut. melkein pitäisi joku simulaatio siitä rakentaa noiden nuorempien polvien koettavaksi, jotta edes tietäisivät, mitä heiltä on viety.

Catilina kirjoitti...

Maakunnan ensimmäisellä nakkikioskilla lopulta sitten rikastui muuan monet konkurssit tehnyt kauppias. Nakkikioskilla myi iltaisin makkaroita ja hamppareita _Ritva_. Aah ja ooh. Teinipojan kaikki vaivalla ansaitut kesätulot kilisivät kapitalistin kassaan, ja koirammekin tiesi jo illalla itse tuoda talutushihnaa nakkarin aukeamisaikoihin.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä Ykä, että lopetit tarinan tuohon. Jatko olisikin sitten vain tuttua painajaista. Lgbttitityy...grönmarx...täällä Hölmölässä.

Lippu Varsovaan tai Budapestiin voisi olla hyvää jatkoa tarinalle.

Tapsa vaan

Anonyymi kirjoitti...

Meillä täällä maalla jotkut askartelevat tienhaaransa uudenaikaisia "maito"laitureita, joilla nököttää tyhjät maitotonkat tai kukkia ruukut täynnä ja tai jotain muuta, mikä saa ihmisten mielet jollakin tapaa siihen entiseen.
Ei siellä enää nuoret tapaa. He ajelevat nykyisin skoottereilla tai epa-traktoreilla (tai mitä niitä kaikki ajovälineitä on) taajamiin.

Kuitenkin luulen, että nämä maatalojen nykyiset nuoret tuntevat talon historian. Monet heistä jäävät myös jatkamaan perinnettä.



Anonyymi kirjoitti...

Mahtaako tulevaisuudessa häpelikön tilalla olla minareetti? Tiellä kävelee parrakas nuori mies rynkky olalla. Takana taapertaa jätesäkinnäköinen 16-vuotias nainen kolme märisevää kersaa helmoissa roikkuen. Linnunlaulun on korvannut molotus ja rukouskutsut. Pellolla raatavat hikinauttien näkemien ihmisten jälkeläiset orjina.

Anonyymi kirjoitti...

Maitolaiturilla tavataan

Ennen wanahaan oli semmoisia kuin maitolaiturit, niille kyörättiin maitokärryillä maitotonkkia. Laituri oli pään / rinnan korkeudella maasta ja sinne oli yleensä porras tai kaks. Laiturilla oli myös koppi, oveton tai ovellinen.

Maalla liikuttaessa nämä laiturit tarjosivat hyvän taukopaikan, oltiin sitten jalan, pyörällä, mopolla tai peräti autolla liikkeellä. Laiturin reunalla kelpasi istua jalkoja heilutellen. Koppi suojasi selkää auringolta, tuulelta ja joskus sateelta. Onpa tullut odoteltua kauppa-autoakin jokunen kerta tällä maaseudun monitoimitilalla. Se kun toimi r-kipsan korvikkeena, nuorison kokoontumistilana siis oman toimen ohella.

Kuuma kesäpäivä, paarmat surisee, mäntykangas tuoksuu, tien pöly myös ja naapurimökin tyttökö, vai mitä kieloja… Ja tuleepa se kauppa-autokin tunnin myöhässä. Paluumatka saareen käy naapurisaaren kautta, kyydissä se tytär, lättyjauhoja, violajuustoa, kuorettomia nakkeja, oi niitä aikoja.

Myöhemmin piti katsoa, onko tonkkia laiturilla, jos oli, piti varoa maitoautoa. Ja pysäkkejä piti myös katsoa, jos vasemman puolen pysäkeillä oli väkeä, oli linja-auto tulossa vastaan. Korvissa soi imuilman sinfonia, pakosarjan pauhu, kivien rapina pohjassa ja välillä paukkui pohjapanssari kiviin. Nämäkin ajat on jo jääneet.

Kesällä, kun tuli maille asiaa, huomasin jotain kummallista. Jotain puuttuu. Ei ole maitolaitureita, ei edes vanhoja puoliahoja. Ei, kaikki hävinneet.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ano1:lle, Catilinalle, Tapsalle vaan, Ano2:lle, Ano3.:lle ja Pyssymiehelle & kiitos kommenteistanne.

Ano1: Luovutetaanpa idea pelien kehittäjille.

Catilina: Tuttua itsellenikin.

Tapsa vaan: Joo, eihän vuonna 1972 tuosta nähty painajaisiakaan.

Ano2: Toivotaan, että mahdollisimman monella olisi perinteen jatkamiseen sekä mahdollisuus että kiinnostus.

Ano3: Toisaalta se rikastus ei ole kiinnostunut maaseudusta. Se keskittyy kaupunkeihin.

Pyssymies: Kiitos jaetuista muistoista. Tuo oli aika kaunis.

Anonyymi kirjoitti...

Nuorison pahoinvointi saa yhä käsittämättömmämpiä muotoja. Uusin tulokas (minulle) on ilmiö, jota kutsutaan lontoon kielellä nimellä "maladaptive daydreaming". Oire on se, että nuori vetäytyy merkittävän pitkiksi ajoiksi täysin kuviteltuihin todellisuuksiin, joissa on täysin todentuntuinen ympäristö, henkilöt, tapahtumat ja kaikki muu. Siis TÄYSIN todellisuutta vastaava. Juuri tänään kohtasin toisen tällaisen tapauksen, joka oli yhtä vaativa kuin ensimmäinen. Henri Charrieren tunnetusta romaanista "Papillon" löydätte erittäin hyvän kuvauksen ilmiöstä. Kontrasti menneen Suomen ja sen todellisuuden kanssa on valtaisa. Täysin kelvolliset, kauniit, hyvässä fyysisessä kunnossa olevat ihmiset eivät näe mitään tulevaisuutta eivätkä edes pysty näkemään niitäkään mahdollisuuksia joita heillä on. Ja näitä nuoria on paljon, käyrä jyrkkenee koko ajan. Digitodellisuus särkee koko tavoitteellisen toiminnan perustan, ja kun sen sekaan heitetään vähänkään huonompi perhe, niin jälki on musertavaa. Muistan maitolaiturit, lehmät, Bebekin lehtiä tilailevat elektroniikkaharrastajat, Anttilasta tilatut ilmakiväärit, kotiin saapuvan Pahkasian, Rymd-mehun, Pulmu-sokerin, maatilojen paarmapilvet ja kaiken muunkin. Ei silloin puuttunut mitään. Miksi kaikki pitää tuhota?

PS-lehdenjakaja

Qroquius Kad kirjoitti...

Tämä "maladaptive daydreaming" ei ole aivan uusi ilmiö:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pakonomainen_haaveilu

eikä aivan vaaraton:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Taivaalliset_olennot

Notta rumihia voipi tulla, kun ruvetahan elämään olemattomuures ja uskotahan siähen.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys PS-lehdenjakajalle ja Qroquius Kadille. Tuo kyseinen asia on näitä nykymaailman pelottavia ilmiöitä. Ja yhdyn täysin kysymykseen ”miksi kaikki pitää tuhota?”. Ja vielä edistyksen nimissä.

Anonyymi kirjoitti...

Tuli mieleen yhdestä taloudessamme majailevasta naisimmeisestä, se laituri oli auton tai hevoskärryn lavan korkuinen. Ei siis ihmismittojen mukaan mitoitettu. Ja ne tonkat oli 50l tonkkia. Arvaas mitä painaa semmoinen täytenä. Ja aika usein se oli talon tyttären homma viedä tonkat maitokärryllä. Hevosella tai traktorilla vei renki tai isäntä. Maitokärryllä emäntä, tytär tai piika.

Lady of the House ei ole ainoa tuntemani talontytär joka vei ja lemppasi niitä tonkkia. Jostain syystä tuli vahvoja naisia mailta takavuosina.

Ne kopit lavoilla oli vahän aikaan peltisiä termoskaappeja, sitten ne hävis ja maito alettiin hakea tilatankista autolla. Ja niin hävis maitolaiturit. Alkoi yleistyä emännättömät tilat, onko kokoontumispaikkojen puute syynä vai mikä.

Maitolaituri oli tilatien päässä mutta yleisen tien vieressä. Turvallisesti melkein kotipihassa mutta kumminkin julkisella paikalla. Ei kotona muttei kylillä. Ja aina jokin syy oli siellä käydä, puuhailla vaikka nauloja kiristämässä, lavaa lakaisemassa. Ja sopi siellä ihan vaan istustellakin. Näkyvillä ja näkemässä tiellä liikkujia. Siellä ujompikin poika saattoi tavata naapurin tyttöjä, ujompikin tyttö tavata naapurin poikia.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Niin hävisivät maitolaiturit ja hävisivät emäntäkokelaatkin. Olisivatko lähteneet lukemaan huuhaa-humanismia?

https://www.youtube.com/watch?v=HsCXvMRTVVk

Anonyymi kirjoitti...

Juu-u, Ryynipyy oli mukava kesäkaupuki, pyöräilin sinne - tai oikeastaan sen kautta pohjoiseen lomalle ja lomalta. Siellä kävi aina flaksi. Ja ihan missä vaan, leirintäalueella, Vesilinnassa, puistossa, uimarannalla ja kapakissa.

Olen joskus ihmetellyt Lady of the Housen lähtöä etelään, siis melkein etelään, enkä ole selvyyttä saanut. Lukioon pitä päästä POIS pohjois-arjalasta. Miksi ja minne: POIS! Siinä ainoa selitys. Ihan pikkuisen vaikutti mahdollisuus harrastaa tappelulajiansa.

Maille jäi emäntäkokelaitakin, ilman isäntää. Pitävät tilaa yksin, ihan kuin emännättömät isännätkin. Nyt ei sitten ole jatkajaa tilalle.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Joku kumman hinku noilla varsinkin nuorilla tytöillä on päästä sinne suuriin kaupunkeihin ja varsinkin Helsinkiin. Niin kuin siellä se onnen ihmemaa olisi. Vaan toisaalta, enhän minä heidän päänuppeihinsa pääse sisälle. Kukin tyylillään.

Anonyymi kirjoitti...

No, löysihän Lady of the House unelmiensa prinssin, valkealla orhilla (sininen lada, kirjava mirafiori) ratsastaen...

En tiijä mitä muuta mietti kuin POIS täältä, kun läksi. Vaan mikä sai olemaan sitä mieltä, ettei pikkukunnassa, maalla ole tulevaisuutta. Olihan pellot paketoitu ja muutettu ruotsiin urakalla mutta kumpikin alkoi olla jo vanha juttu 80-luvun alussa.

No, en valita. Kannaltani kävi hyvin. Ja kai LotH:nkin.

Pyssymies