APULAISOIKEUSASIAMIEHEN TÄSMENNYS

- Hyvää päivää, hyvät kuulijat. Täällä Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradiosta. Olemme täällä Helsingissä, jonne saavuimme Pinnanmaalta parasta mahdollista vauhtia huomattavasti nopeammin. Olemme saaneet tietystä asiasta sen verran kyisiä kommentteja, että päätimme selvittää asian pikahaastattelun muodossa, ja… hei, siinähän hän onkin…apulaisoikeusasiamies Pajuoja, hei, apulaisoikeusasiamies Pajuoja, oliskos teillä aikaa lyhyeen haastatteluun?

- Hä… mitäs… no mutta sehän on Antero! Tottahan mulla sulle aina aikaa on. Mistäs sinä haluaisit rupatella?

- Apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja, kun nyt on niin, että kuuntelijamme haluaisivat teiltä vähän täsmennystä siitä, että te annoitte moitteet Pirkanmaan poliisilaitoksen päällikölle siitä, mitä hän oli sanonut tästä viime itsenäisyyspäivän juhlissa riehuneesta anarkisti-, vasemmistolais- tai whatfuckingeverporukasta.

- Jaa? Mutta mikäs niissä moitteissa niin pinnanmaalaisia kuulijoita ärsyttää? Nehän olivat ihan asialliset ja perustellut.

- Mutta tehän sanoitte selvästi, että sen poliisipäällikön sanavalinnat olivat huonosti harkittuja, kun hän kutsui mielenosoittajia rosvojoukoksi? Ei kai tässä nyt ole kyse siitä, ettei näille elämyspartisaania leikkiville kullanmuruille saa tulla henkinen pipi ja sitten alkaa alaleuka väpättämään?

- Öö… öö… brrgele… ai… ai… jaa, nyt minä taidan hoksata. Näinköhän se median perkula on taas mennyt hässimään uutisoinnin mieleisekseen ja jättänyt jotain olennaista pois?

- No olivatko teidän mielestä ne poliisipäällikön sanavalinnat huonosti harkittuja?

- No totta munassa olivat. Mietipäs Antero itse. Tässä maailmassahan on ollut kaikenlaista kovapintaista rosvoa ja rosvojoukkoa kautta historian. Alkaen jo jostain Barabbaasta, mennen sitten Robin Hoodiin ja Sherwoodin iloisiin veikkoihin, siitä sitten villiin länteen  ja siellä Jamesin, Daltonin ja Yongerin veljeksiin. Sitten on ollut jos jonkunkielistä mafiaa ja liiviporukkaa ja Intiassakin oli se Veerappan ja onhan sitä nyt vaikka sun minkälaista hurjaa maantierosvoporukkaa ympäri maailman tälläkin hetkellä.

- Ajettele nyt ja ajattele kunnolla. Jos noita oikeita rosvojoukkoja vertaa tuohon vielä aikuisiällä vaippoihinsa paskovaan tohelolaumaan, joka ei saa porukalla aikaiseksi edes onnistunutta katiskavarkautta ilman että joku niistä uunoista onnistuu peukalonsa amputoimaan, niin onhan se jo aika preussilaista vittuilua noita rosvoja kohtaan. Sen minkä media vissiin taas kerran tieten tahtoen jätti mainitsematta, niin minähän siinä moitteessani kehotin jatkossa käyttämään sellaisia sanavalintoja, jotka olisivat paremmin käyneet tähän tapaukseen, kuten esimerkiksi:

- tuttipulloterroristit, jotka eivät ole edes säälittäviä, vaan tavoittelevat sitä asemaa wanna be-tasolla

- piikkilangassa roikkuvat lentojätkän rykäisemät räkäklimpit, jotka saavat kaikki maailman sissi- ja vastarintaliikkeet tuntemaan yhteistä ja syvää myötähäpeää täysin riippumatta niistä yhteiskunnallisista, poliittisista tai erikseen määrittelemättömistä syistä, joitten vuoksi he toimintaansa ylläpitävät

- se puuttuva tekijä, joka sai aikaiseksi asian, että niveljalkaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä ylittää ihmiskunnan vastaavan

- se laukaiseva tekijä, joka kyseenalaisti Suomessa jaettavan kaikenkattavan sosiaaliturvan ensimmäistä kertaa sitten huutolaisaikojen

- se onnettoman rähmäkäpäläsakin täysin uusiksi määritellyt ameebalauma, joka on sekä toiminnallaan että olemuksellaan onnistunut puolittamaan nollan, vaikka se ei ole vielä onnistunut huippumatemaatikoiltakaan

- se äärimmäisen onneton lössi, jota ei voi määritellä muuten kuin siten, että parhaat osat heistä jäivät aikanaan heidän äitinsä reisille, ja jos nekin osat koottaisiin kasaan ei niistäkään saataisi aikaan muuta kuin maailmahistorian ensimmäinen ahven, joka onnistuu hukkumaan veteen

- Apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja. Kiitän teitä haastattelusta. Tämä kyllä helpotti, eikä ihan vähän helpottanutkaan. Me kun Hössen ja Pertan kanssa painettiin tänne Huitsinnevadasta Transitilla pellemiljoonaa, niin siinä tuumittiin, että ei kai tätä maata nyt sentään olla muuttamassa wanna be-terroristien Puuhamaaksi.

- No eihän nyt helvatussa semmosta. Johan meille nauraisi kaikki muut paitsi ruotsalaiset. Ei muuta kuin kaasua hipeille. Ja ilo ja kiitoksen aihe on minun puolellani. Olen todella tyytyväinen siitä, että epäselvyyksistä saatiin tolkku. Kun reilusti kysytään, niin reilusti vastataan. Tulee muistaa se Fredin jo 1970-luvulla laulama viisaus eli ”ilmeisesti puhumalla avoimesti välillämme kaikki tää selviää”. Terveiset kaikille pinnanmaalaisille kuuntelijoille, ja som´moro!

- Täällä Antero Lärvänen. Siirto studioon. 

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA LVI

1. Turvallinen Suomi, mutta millä keinoin?

Hotellin respassakin pantiin merkille, että suomalaiset poliisivat järjestivät mielenosoituksen ja ihan asiastahan järjestivätkin. Kysehän oli poliisien resurssien jatkuvasta vähenemisestä ja sitä kautta yleisen turvallisuuden heikentymisestä. Poliisijärjestöjen liiton mukaan mielenosoitukseen oli kolme pääsyytä:

1. Sisäinen turvallisuus.

- Poliisit haluavat, että nykyiseen hallitusohjelmaan kirjattu lupaus toteutetaan ja poliisien määrä vakautetaan.

2. Liian vähän poliiseja.

- Poliisien mukaan Suomessa on Euroopan vähiten poliiseja asukasta kohti. Eurooppalainen keskiarvo on yksi poliisimies 400 asukasta kohden. Suomessa suhdeluku on yksi poliisi 733 asukasta kohti.

- Lisäksi jatkuvat organisaatiomuutokset heikentävät tehokkuutta ja siten työhyvinvointia.

3. Turvallisuudella leikitään.

- Poliisien mielestä heidän työturvallisuus heikkenee resurssipulan takia.

- Lisäksi kansalaisten oikeusturva heikentyy.

- Kansalaiset ovat myös eriarvoisessa asemassa resurssivajeen takia.

Tuon tajuaa jokainen vähänkin ajattelukykyinen henkilö, ja komppaa poliiseja. Hotellin respan näkemyksen mukaan tässä mielenosoituksessa tuli esille nimenomaan kenttätyötä tekevän poliisin näkökulma. Poliisin toimistopuolen näkökulma on taas todennäköisesti toisenlainen, sillä se on onnistunut luomaan tilanteen, jossa Suomessa on sekä liikaa poliiseja että liian vähän poliiseja.

Kuinka? Miten?

Suomessahan Poliisiammattikorkeakoulusta valmistutaan nykyisin työttömäksi. Tämän vuoden helmikuussa tulleen uutisen mukaan silloin käytävältä, ja heinäkuussa valmistuvalta kurssilta ei yhdellekään ollut tarjolla poliisin työtä. Vuodesta 2011 lähtien valmistuneista lähes kolmannes oli työttömänä.

Eli poliiseja olisi siis tarjolla, mutta kaksi päivää ennen mielenosoitusta julkaistun Ylen uutisen mukaan poliiseista oli myös huutava pula. Mitenkä tämä on mahdollista, kun koulutettuja poliiseja olisi kyllä tarjolla? Kas, he kun ovat vääränlaisia poliiseja.

Huutava pula on maahanmuuttajataustaisista poliiseista.

Yle uutisoi, että huutavin pula mamupoliiseista on erityisesti pääkaupunkiseudulla, mutta löysipä Yle uutisoinnissaan helsinkiläisen poliisin, joka osasi kertoa, että ulkomaalaistaustaisia poliiseja täytyisi saada lisää koko Suomeen. Poliisin nimi on Juha Hakola, ja uutisessa ei kerrota hänen titteliään. Suomihan on varsin tittelinkipeä maa, joten tittelin puuttumisen perusteella voisi siis kuvitella, että tämä Hakola on ihan tavallinen rivipoliisi.

– Meillä niin Helsingin poliisilaitoksessa kuin muuallakin Suomessa tämä on ongelma, johon pitäisi saada parannusta aikaiseksi pikku hiljaa. Meillä on aivan liian vähän koko Suomessa ulkomaalaistaustaisia poliiseja, Hakola valittelee.

Hieman tönkimällä huomaa, että kyseinen Hakola on  Helsingin poliisilaitoksen ylikomisario ja viestintäyksikön johtaja. Tämän lisäksi heppu sattui olemaan kokoomuksen kansanedustaja vuosina 2007–2011. Eli miehen suulla ei välttämättä puhu aivan perinteinen kenttäpoliisin ääni. Mitenkä lie Yleltä tuo titteli ja tausta päässyt unohtumaan juuri tässä uutisessa?

Helsingin poliisihan kunnostautui hiljattain myös siinä, että vaikka se tiesi maahanmuuttajien harjoittavan kantasuomalaisia kohtaan järjestäytynyttä, sadistista ja laajaa väkivaltaa, se ei siitä ihmisiä varoittanut. Kun kupla sitten puhkesi, Helsingin poliisi keskittyi lässyttämään siitä, että väkivallantekijät ovat syrjäytymisen uhreja ja myös siitä, että ei se nyt niin järjestäytynyttä ehkä kumminkaan ollut, vaikka sitä porukalla tehtiinkin, kun ei ollut niitä jengiliivejäkään. Epäilemättä hakattuja sattui sen jälkeen ainakin puolta vähemmän ja arvostus poliisia kohtaan tavallisten kansalaisten keskuudessa vähintäänkin tuplaantui.

Voisi olla mielenkiintoista olla kärpäsenä katossa kuuntelemassa, mitä tavalliset partiokonstut keskenään maijassaan pulisevat. Voisiko puheenaiheena olla esmes se, että turvaammeko kansalaisten rauhaa vai turvaammeko utopistien unelmia? Olemmeko poliiseja vai politiiseja?

Jos huitsinnevadalainen blogikirjoittaja varoittaa, että nykymeininki saattaa päätyä siihen, että kansalaiset ottavat – järjestäytyneesti – oikeuden jossain vaiheessa omiin käsiinsä, niin sen voi tietysti ohittaa kylähullun horinana. Mutta jos Poliisijärjestöjen Liiton puheenjohtaja Yrjö Suhonen varoittaa samasta, niin kannattaisiko se ehkä ottaa vakavasti?

- Jotkut tahot varmaan vielä luottavat siihen varjelukseen, joka tulee jostain muualta. Että mummolamainen olotila jatkuu loputtomiin. Itse en siihen usko, Suhonen sanoo.

Suomen Poliisijärjestöjen Liiton puheenjohtajan mukaan sillä, joka uskoo, että vähenevillä poliisivoimilla pärjätään vuodesta 2017 eteenpäin, tulee olla "aikamoiset ennustajanlahjat".

Jos toisin käy - ovat seuraamukset radikaalit.

- Sitten on edessä sellainen tilanne, että joudutaan keräämään kodinturvajoukkoja jatkamaan turvallisuuden murenevaa peittoa.

2. Saako lakeja yrittää muuttaa?

Tulipahan respan tietoon myös vaihteeksi suorastaan erinomainen uutinen, sillä Korkein Hallinto-oikeus otti ja mäjäytti opetus- ja kultturiministeriötä ja sitä kautta myös meidän kaikkien ystävää Paavo Arhinmäkeä kipeästi näpeille. Eli siis totesi, että persunuoria on sitten ihan oikeasti syrjitty poliittisten nuorisojärjestöjen avustuspäätöksissä ts. uusiksi meni. Kunniaa KHO:lle silloin kun se sille kuuluu.

Asian tiimoilta tulee vaan ajateltua, näin jälkikäteen sitä, mitä ystävämme Paavo perusteekseen silloin aikanaan sanoi, eli:

- Maahanmuuttokriittisyyteen verhoiltua rasismia ei ole syytä tukea julkisilla varoilla.

- On muistettava, että myös valtakunnallisten nuorisojärjestöjen ja nuorisotyötä tekevien järjestöjen toiminnan avustaminen pohjaa viime kädessä nuorisolaissa linjattuihin arvoihin.

Ja tämän nuorisolain arvoihinhan kuului tämä monikulttuurisuus. Mitä perussuomalaisnuoret eivät nykymuodossaan kannata. Mutta laki määrittelee myös arvot, joita on kannatettava.

Arvot, joita on kannatettava. Arvot, jotka on hyväksyttävä.

Olettaisin, että persunuorten näkemys näistä toisten puolesta määritellyistä arvoista vastaavat aika pitkälle omiani. Eli on säädetty laki / lakeja, joilla pakkoylläpidetään asiantilaa, jonka tietyt tahot mieltävät sekä tarpeettomaksi, haitalliseksi, kalliiksi ja jopa ihmisille vaarallisiksi. Näin ollen nämä tahot pyrkivät muuttamaan näitä lakeja toisenlaisiksi. Poliittisin, väkivallattomin keinoin. Sitä kutsutaan politiikaksi.

Arhinmäki ja muut samankaltaiset ihmiset, joita niin poliittisessa- kuin  virkakoneistossa löytyy Viljalti, näkevät taas, että tietyillä elämänalueilla politiikka on loppunut tarpeettomana. Koska on jo säädetty sitä koskevat lait ja sitä myötä arvot, jotka ovat pysyvästi kiveenhakattuja.

Näin ollen niin Ykän, persunuorten kuin muittenkin samantyyppisten tahojen tulisi pitää turpansa kiinni ja tyytyä julkisesti hyväksymään asiantilan, jonka he mieltävät sekä tarpeettomaksi, haitalliseksi, kalliiksi ja jopa ihmisille vaarallisiksi.

Onneksi Korkein Hallinto-oikeus oli tällä kertaa eri mieltä. Onhan se kumminkin omanlaisensa voitto, ja ehkä pieni käännös parempaan päin.

3. LVI

Koska blogikirjoituksen otsikossa oli tällä kertaa tällainen numero, Huitsinnevada sekä koko Pinnanmaan maakunta osoittaa kunnioitustaan lämpö-, vesi- ja ilmastointityön ammattilaisille. Teitä tarvitaan. Olkoon 20. marraskuuta jatkossa aina Putkimiesten Päivä.

VANHA MIES

Jossain Radanvarsikaupungin kaukaisilla reuna-alueilla, joskus tulevaisuudessa

Vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennen kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Mies asui syrjäseudulla, aikaa sitten lakkautetun ja Radanvarsikaupunkiin pakkoliitetyn kunnan alueella. Tätä aluetta ei oikeastaan ollut kaupunkikeskustalle edes olemassa, mutta niinpä vaan ihmiset, yleensä jo eläkkeellä olevat, yrittivät siellä jotenkin sinnitellä. Niin kuin vanha mieskin. Hän oli iältään 75-vuotias, ja viimeisen työpäivänsä hän oli tehnyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Hän oli ollut metallimies, taitava ja säntillinen ammattilainen. Ja niin kuin metallimiehillä yleensä, hänelläkin oli kroppa alkanut olla viisikymppisenä melko lopussa.

Lisäksi hänen yrityksensä, niin kuin moni muukin samanlainen oli tehnyt hänelle ja ikätovereilleen ikävän yllätyksen. Miehet olivat vanhoina ja kokeneina ammattimiehinä liian kalliita. Niinpä firma yksinkertaisesti irtisanoi heidät, ja ilmoitti palkkaavansa tilalle nuorempia ja halvempia miehiä. Tietysti nyt irtisanottavillakin olisi mahdollisuus palkkautua firmaan uudelleen. Uusina työntekijöinä. Eihän heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin suostua. Metallialan töitä oli alueella vaikeaa saada. Vuosi vuodelta vaikeampaa, kun aina vain useampi yritys joko pisti lapun luukulle tai sitten joutui pörssiyhtiön ostamaksi ja sitä myötä siirsi toimintansa jonnekin hevonvitunkuuseen. Oyj oli kasvoton, tunnoton, kunnaton, kaupungiton ja valtioton tekijä, jota ei kiinnostanut ihmisten elämä ja kohtalo.

Ei auttanut vanhan, silloin vielä keski-ikäisen miehen rypistellä. Niinpä hän jatkoi työssään uutena työntekijänä selvästi pienemmällä palkalla. Muutaman vuoden. Kunnes selkä teki pysyvän tenän. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa. Eläkkeestä hän ei edes puhunut. Käytännössä aikanaan hyvinvoinnistaan tunnetussa Suomessa ei sairaseläkettä enää myönnetty, ellei eläkkeelle siirtymisen syy ollut jostain selkeästi työpaikalla tapahtuneesta tapaturmasta johtuvaa. Niin valtio kuin hampaattomat ammattiliitot hyväksyivät järjestelmän. Maassa oli päätetty, että työuria pidennetään, joten eläkkeelle siirrytään vasta 68-vuotiaana. Nimenomaan töissä pysymistä pidettiin pääasiana, eikä puututtu siihen, että nuoret ihmiset eivät edes päässeet työurilleen ja heille asetettiin jatkuvasti uusia, täysin turhia ylikoulutusvaatimuksia.

Uudelleenkouluttautumista tarjottiin sitten aikanaan myös vanhalle miehelle. Joka oli kitkutellut 58-vuotiaaksi, ja eli pelkällä peruspäivärahalla. Onneksi hänen vaimonsa oli vielä töissä. Miehelle tarjottiin sosiaalialan ammattikorkeakoulututkintoa. Mies oli todennut, että hänellä kun tuo pissiksen kieli on vähän huonosti hallussa. Ja seuraava kurssi alkaa silloin, kun hän on 59-vuotias. Niin että hän olisi valmistuttuaan 63-vuotias. Ja kukahan hänet silloin enää palkkaisi? Ketä te luulette huijaavanne?

Vanhan miehen asenne sai uuskoulutustyöntekijän toteamaan että olettepa te yhteistyökyvytön ja negatiivinen ihminen. Kieltäytyminen koulutuksesta toikin sitten puolen vuoden täyskarenssin. Olihan miehellä ja vaimolla sentään jonkun verran säästöjä. Niillä pärjättiin, kun niukasti elettiin. Mies, kipeästä selästään huolimatta muutti heidän omakotitalonsa takapihan kokonaan perunamaaksi. Poimi marjoja ja sieniä. Olihan hänellä tuttaviensa kanssa laiton hirviporukkakin. Kun neljä miestä ampui yhden hirven kerran vuodessa, siitä sai lihasoppaan pitkäksi aikaa lisuketta. Aseita ei valtio vielä ollut takavarikoinut, lähinnä siksi, että poliisit olivat saaneet päättäjät ymmärtämään, kuinka mahdoton urakka se olisi. Ja käytiinhän tuttujen maanomistajien mailta hakkuitten jälkeen keräämässä latvuksia. Kyllä niistä polttopuita sai. Tahti oli tietysti hidas ja verkkainen, mutta etenihän asia porukalla pikku hiljaa.

Hänen neljän miehen porukkansa olivat kohtalotovereita. Saman ikäisiä. Tarpeettomia. Metallitöitä tehneen miehen lisäksi porukkaan kuului tarpeettomaksi muuttunut ahtaaja. Samoin kuin tarpeettomaksi muuttunut kuorma-autonkuljettaja. Sekä poliisi, joka oltiin irtisanottu väärien poliittisten mielipiteitten vuoksi. He olivat kukin tahollaan auttaneet toinen toisiaan ja perheitään. Mies oli ajan myötä oppinut auton moottorit melko hyvin, ja huolsi niin omaa kuin kavereittensa autoja parhaansa mukaan. Keitteliväthän he porukalla varsin hyvää pontikkaakin. Alkon antimiin ei ollut enää vuosiin varaa.

Miehen vaimo oli ohjaaja. Juuri sillä sosiaalialalla, mihin miestäkin yritettiin pakottaa. Ja 60-vuotiaana hän ei enää jaksanut. Kun työntekijän ja asiakkaan välillä oli jo kaksi sukupolvea, ja ohjaajan työ muutettu viralliseksi sylkykupiksi, tuli vaimon mitta lopulta täyteen. Ja mies ajatteli, että parempi elää kaksistaan köyhyydessä tervejärkisenä kuin tehdä itsensä hulluksi työn takia. Karenssihan siitä seurasi vaimollekin. Siihen menivätkin sitten viimeiset säästöt. Sen verran armelias systeemi oli, että antoi heidän elää peruspäivärahalla ilman uusia karensseja. Kun molemmat olivat täyttäneet jo kuusikymmentä. Mutta eläkkeeseen tämä tulisi vaikuttamaan. Jokainen työtä tekemätön vuosi söi rangaistusprosentin myötä eläkettä aina pienemmäksi. Se ei tulisi paljoakaan eroamaan peruspäivärahasta.

Vuodet kuluivat. Niukoissa merkeissä, mutta kuitenkin tervejärkisenä. Heidän ainoa lapsensa, poika oli muuttanut kotoa Helsinkiin jo aikaa sitten, ja tuli toimeen perheensä kanssa omillaan. Olisi tietysti ollut mukavaa laitella lapsenlapsille kalliita lahjoja, mutta kun syödäkin piti, ja laskut vähistä varoista maksaa,  ei siihen ollut varaa. Vaimo oli onneksi taitava neuloja, ja heidän käytännöllinen poikansa oli todennut useasti, että krääsä on krääsää, mutta villasukkia tarvitaan aina.

Vähillä varoilla eläminen toi miehen ja vaimon elämään takaisin tietyt asiat, jotka tuntuivat välillä jo unohtuneen. Pienet ja merkittävät asiat. Katse toisen silmiin. Lämmin hymy. Sana. Käden kosketus. Pienen hetken hiljaiset hellyydenosoitukset. Ne saivat molemmat tuntemaan, etteivät he olleet yksin. Heillä oli toisensa. Ja se oli paljon. Niin paljon.

Kunnes käden kosketus loppui. Syöpä söi vaimon puolessa vuodessa. Ironista oli, että hän kuoli juuri 68-vuotiaana, jolloin hän olisi virallisesti päässyt eläkkeelle. Virallinen Suomi tietysti oli asiasta mielissään. Säästyivätpähän eläke- ja hoitorahat tämän tapauksen kohdalta, kun väheneviä varoja tuli priorisoida toisiin, tarpeellisempiin ja edistyksellisempiin tarkoituksiin.

Haudattuaan vaimonsa mies oli ollut kolme viikkoa juovuksissa kotipolttoisesta. Hän ajatteli, että kun ränni alkaa kyllästyttää, sitten hän ampuu itsensä. Elämä oli menettänyt merkityksensä. Jossain vaiheessa paikalle tulivat tarpeeton ahtaaja, tarpeeton kuorma-autonkuljettaja ja poliittisesti epäilyttävä poliisi. He ottivat mieheltä viinat pois, selvittivät miehen pään siihen tilaan että hänen kanssaan saattoi puhua, ja sitten muistuttivat miestä, että on vielä olemassa Kylä. Ihmiset ympärillä. Kukaan Radanvarsikaupungissa ei välitä heistä. Sinne he olisivat pelkää ongelmajätettä. Mies voisi vielä olla mukana. Yhtenä vahvana lenkkinä. Häntä ei unohdettaisi. Hänellä olisi ystäviä. Hänellä olisi arvo. Hänellä olisi tarkoitus.

Ja mies päätti elää. Jos ei muuten, niin kiusallaan. Toisia tukien. Vaikka askel oli lyhyt ja leikkaamaton selkä aina vain kipeämpi. Radanvarsikaupungin terveyskeskuksen lääkäri oli sanonut miehelle jo hänen ollessaan kuusikymppinen suoraan, että ei teidän selkäänne leikata koskaan. Te olette tarpeeton. Ja lisäksi te olette kieltäytyneet uudelleenkoulutuksesta. Kuolkaa pois, jos kivut ovat liian suuria. Tai voittehan te tietysti tilata ajan yksityissairaalasta. Tosin ennen leikkausta verottaja ottaa teihin yhteyttä ja kyselee, että milläs rahoilla teillä on varaa maksaa kymmenien tuhansien leikkaus. Ja jos sellaiset varat löytyvät, se lyö teille vuoden karenssin, koska olette pimittäneet tulojanne. Olkaa onnellisia, ettei teitä ole pakotettu myymään taloanne ja tonttianne.

Mies jatkoi. Kipeällä selällään. Hän oli yksi kylän puuhamiehistä. Kylän, jossa ihmiset vähenivät koko ajan. Nuorten oli pakko lähteä. Ei täällä ollut edellytyksiä perustaa perheitä. Vanhat kuolivat. Uusia ei tullut tilalle. Ennen pitkää niin ahtaaja, kuorma-autonkuljettaja ja poliisikin kuihtuivat pikku hiljaa pois. Poliisi viimeisenä. Vanha mies, nyt 75-vuotias oli ollut hänen hautajaisissaan kaksi viikkoa sitten.

Ja tänään hän oli käynyt Radanvarsikaupungissa. Ensiksi lääkärillä. Lääkäri oli vienyt vanhalta mieheltä ajokortin pois. Liian hitaat reaktiot. Päätös ei vaikuttaisi pelkästään vanhaan mieheen, vaan moneen vanhaan ihmiseen kylällä muutenkin. Yksityisiä autoja ja niitten kuskeja ei ollut enää paljon. Joukkoliikennettä ei kymmeniin vuosiin. Kaupungin järjestämä palvelutilataksi kulki kylällä kerran kahdessa viikossa. Mies oli auttanut kauppareissuilla parhaansa mukaan  ja polttoaine oltiin maksettu kimpassa. Nyt sekin loppuisi. Lääkäri ilmoitti, että hän laittaa päätöksensä viranomaisverkostoon välittömästi, mutta merkitsee siihen, että hänellä on kuitenkin mahdollisuus ajaa autonsa kotiinsa. Poliisit tulevat sitten lähipäivinä takavarikoimaan kortin.

Käytyään lääkärillä vanha mies oli käynyt kaupungin sosiaalipalveluvirastossa. Hänet oli ottanut vastaan tyypillinen ylimielinen virastokalkkuna. Mies oli tiedustellut, että voisikohan olla mahdollista, että niistä kaupungin vanhustentaloista irtoaisi hänelle yksiö? Ilman autoa kun eläminen alkaisi käydä mahdottomaksi. Lähimpään kauppaan oli kaksikymmentä kilometriä.

Virastokalkkuna katseli tiedostojaan ja viranomaisverkoston ilmoituksia. Sitten hän kohotti katseensa näyttöruudusta ja totesi ylimielisesti;

- Kuulkaas, kyllähän asia on niin, että nuo yksiöt ovat varattu yksinomaan niille henkilöille, jotka ovat tehneet täyden työuran. Ei teillä ole siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia, koska olette ehdoin tahdoin siirtyneet pois työelämästä jo 55-vuotiaana. Ehkä olisi kannattanut harkita asiaa silloin. Nyt se on liian myöhäistä.

- Enhän minä siitä ihan ehdoin tahdoin siirtynyt pois. Mutta mitäs minulle olisi sitten tarjolla?

- Osastopaikka. Kahdeksan hengen huoneessa. Sänky ja peltikaappi henkilökohtaisia tavaroita varten.

- Jaa? Että takaisin kasarmille. Minä kun luulin jo tuon intin nuorena miehenä käyneeni. Mutta mitenkäs helvetissä minä ne henkilökohtaiset tavarat saan sinne peltikaappiin mahtumaan? Kun minullahan on kumminkin omakotitalo?

- Itse asiassa ei ole enää. Laitoin juuri ilmoituksen viranomaisverkostoon, että talonne on tästä hetkestä alkaen laitettu myyntikieltoon. Mikäli siirrytte vanhainkodin osastolle, niin talonne, tonttinne, autonne ja muu irtain omaisuutenne siirtyy kaupungin hallintaan. Tämä johtuu siitä, että ennen eläkkeelle siirtymistänne olette työnvieroksumisenne takia laiminlyönyt veronmaksuvelvollisuutenne kaikkiaan kolmetoista vuotta. On aivan luonnollista ja oikeudenmukaista, että kustannatte kalliin osastohoidon omaisuudellanne.

- Veronmaksuvelvollisuuteni? Kärsiikös muuten kysyä, että kuinka vanha te olette? Ja mitä te olette työksenne tehneet? Noin veronmaksun kannalta?

- Olen kuusikymmentäkuusivuotias. Ja olen ollut kaupungin palveluksessa siitä asti, kun aikanaan kaksikymmentäkuusivuotiaana valmistuin Tampereen Yliopistosta sosiaalianarkian ja –fasismin laitokselta maisteriksi. Aion muuten jatkaa työuraani aina seitsemänkymppiseksi, koska minulla on siihen mahdollisuus. Katsokaas, joittenkinhan sentään täytyy tienata valtiolle tarpeelliset veroeurot, kun kaikkia ei talkoot kiinnosta.

- Veroeurot? Tiedättekös te rouva, mistä veroeurot kertyvät?

- Ei rouva vaan neiti. Ja koska te ette sitä näytä itse tietävän, niin ehkä minun on syytä kertoa teille. Radanvarsikaupunki on maksanut minulle palkkaa neljäkymmentä vuotta, ja minä olen maksanut siitä veroja. Ja niillä veroilla rahoitetaan paljon tarpeellisia asioita. Myös niitä, joita teitä ei huvittanut rahoittaa.

Vanha mies ei jaksanut ruveta inttämään virastokalkkunan kanssa. Epäilemättä hän uskoi asiaansa ja pitkän julkishallintouransa jälkeen uskoi ansainneensa eläkkeen, joka oli ihan muuta suuruusluokkaa kuin metallihommissa itsensä särkeneellä entisellä metallimiehellä. Ja ehkä tuo nainen ei enää kestäisi, kun hänellä ei sitten eläkkeelle siirryttyään olisi enää valtaa päättää toisten ihmisten asioista. Hän näytti selvästi nauttivan työstään. Sen sijaan mies kysyi:

- Mitäs muuten Radanvarsikaupunki sillä minun talollani ja tontillani meinaa tehdä? Ei sitä kukaan osta. Ei se kenellekään kelpaa. Se on ihan liian syrjässä. Hyvä jos jollekin ilmaiseksi saa annettua.

- No niinhän se annetaankin. Katsokaas, koska Radanvarsikaupunki kantaa ylpeänä vastuunsa maahanmuuttoasioihiin liittyvistä velvollisuuksista, niin me tarvitsemme jatkuvasti uusia kiinteistöjä. Minulla onkin tässä sopivasti tarjolla eräs turvapaikkaa hakenut, tosin sitä saamaton mutta toissijaisella suojeluperusteella oleskeluluvan saanut kahdeksanhenkinen perhe. Se mahtuu mukavasti teidän omakotitaloonne. Ja koska perheen isä on täällä ollessaan ajanut ajokortin, niin autollanne on käyttöä. Ja yleensäkin, olisihan se ihan hirveää, jos kokonainen perhe sijoitettaisiin pysyvästi pelkkään vastaanottokeskukseen kasarmiolosuhteisiin. Se olisi epäinhimillistä.

- Ja sen myötä tietysti minut voidaan sijoittaa niihin kasarmiolosuhteisiin ja minulta viedään kaikki mitä minulla on. Oletanko oikein, että minut on nyt sitten kirjattu vanhustenhuollon osastojonoon, eikä tätä voi enää perua?

- Oletatte aivan oikein.

Ja nyt 75-vuotias vanha mies istui kotinsa olohuoneen keinutuolissa ja katsoi kirjahyllyssä olevaa edesmenneen vaimonsa kuvaa. Miehen ilme oli tyhjä. Joku sivullinen ei olisi pystynyt lukemaan siitä mitään, vaikka miehen mieli oli täynnä raivoa, pettymystä ja epätoivoakin. Ennan kaikkea miehen mieli oli täynnä varmuutta. Siksi mitään ylimääräisiä mielenilmaisuja ei tarvittu.

Aikansa istuttuaan mies meni tietokoneellensa, ja laittoi sieltä soimaan Kaseva-yhtyeen kappaleen Vanha Mies. Sen kaunis melodia täytti huoneen. Mies ajatteli, että tämä kappale oltiin tehty pian seitsemänkymmentä vuotta sitten. Hän oli ollut silloin vielä pieni poika. Milloinkohan tuo vanha mies oli kuollut? Ehkä joskus vuonna 1982. Varmaa oli kuitenkin, että hän saattoi elää arvokkaan vanhuuden ja kuolla rauhassa.

Kappaleen loputtua hän meni talonsa vintille, aukaisi välikaton laudoituksen ja kaivoi sieltä esiin muoviin tiivisti käärityn paketin. Hän leikkasi muovit irti puukollaan, ja sieltä paljastui hyvässä öljyssä oleva Suomi-konepistooli, neljä rumpulipasta, muutama sata patruunaa sekä vielä Lahti-pistooli. Lahti-pistooli oli periytynyt vanhalle miehelle muutama vuosi sitten kuolleen tarpeettoman vanhan ahtaajan myötä ja konepistoolin hän oli ostanut parikymmentä vuotta sitten eräältä asesepältä, joka oli reaktivoinut muutaman dekotun konepislarin. Vanha mies ei silloin oikein tiennyt, että mitähän hittoa hän tälläkin masiinalla tekisi. Ei siitä olisi metsälläkään mitään hyötyä. Nyt hän tiesi.

Sen jälkeen hän meni takaisin olohuoneeseensa, irrotti edesmenneen vaimonsa valokuvan kehyksistään ja painoi kuvan poveensa. Tämän jälkeen hän kävi pesäpallomailalla hajottamassa kaikki talonsa ikkunat. Tuli on aineen yhtymistä happeen ja kohta sitä tarvittaisiin. Sitten hän valeli asunnon sytytysnesteellä ja lopuksi heitti ikkunasta sisään polttopullon. Tuli nautti ahnaasti sille tarjotusta ruuasta. Tähän taloonhan ei perkele soikoon mitään pyhiä lehmiä asuteta, tuumi vanha mies, laittoi aseet repsikan puolelle ja käynnisti auton. Sitten hän suuntasi kohti Radanvarsikaupungin keskustaa.

Vanha mies ja hänen edesmennyt vaimonsa olivat lopettaneet jo aikaa sitten Radanvarsikaupungin Sanomien tilaamisen. Ensinnäkin lehti oli ollut liian kallis ja toisekseen siitä ei saanut kuin mahanpuruja aamukahvilla. Netistä sai uutiset paremmin ja tarkemmin ja täällä syrjässäkin mokkula pelitti ja oli vielä melko kohtuuhintainen. Niinpä vanha mies tiesi, että Radanvarsikaupungissakin oltiin siirrytty siihen edistyneisyyden asteeseen, minkä Ruotsi oli saavuttanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Eli täälläkin ambulanssimiehistöt vaativat mellakkavarusteita, koska joutuivat tietyissä lähiöissä väistelemään kiviä, polttopulloja ja aika ajoin ammuttuja luoteja.

Luonnollisesti varusteita ei oltu myönnettu, vaan ambulanssimiehistöille oltiin sen sijaan tarjottu uskottavan ja suvaitsevan dialogimetodin koulutusta. Ajaessaan kohti keskustaa vanha mies tuumi, että pian olisi tulossa ambulanssimiesten työn tueksi uskottavaa, joskaan ei kovin suvaitsevaa dialogimetodia. Hän ajoi Radanvarsikaupungin sairaalan parkkipaikalle ja alkoi odottaa. Ei mennyt kauankaan, kun ambulanssi läksi pihalta pillit päällä. Vanha mies seurasi ambulanssia, ja se kulki juuri kohti näitä erityisrikastettuja lähiöitä.

Ambulanssi pysähtyi erään kerrostalon eteen ja kas, siellä olikin tietty porukka valmiina. Kaikkiaan kolmetoista etuoikeutettua henkilöä. Ne alkoivat välittömästi viskomaan kiviä kohti ambulanssia. Ambulanssimiehistö yritti huutaa:

- Älkää nyt helvetissä! Me ollaan täällä vain auttamassa!

- Turpa kiinni spermanaama! Me hallitaan täällä!

Porukasta yksi oli juuri sytyttänyt polttopullon. Vanha mies nousi autostaan, viritti konepistoolinsa, vaihtoi sarjatulelle, ja ampui polttopulloa pitelevää miestä. Sarjan myötä polttopullo sytytti miehen palamaan. Muut eivät ehtineet toipua hämmästyksestään, kun vanha mies niitti heidät kaikki maahan tarkoilla sarjoilla. Yhtä lukuunottamatta. Soittakoon apua. Niitä saattaa tulla vielä lisää. Ambulanssikuski huusi miehelle:

- Sun kannattaa kyllä häipyä täältä ja vähän äkkiä! Tuosta soitetaan poliisille joka tapauksessa ja meidänkin on pakko ilmoittaa viranomaisverkostoon! Mutta me sanotaan, ettei nähty rekisterinumeroa ja tuntomerkitkin jäi vähän sekavaksi, kun oli sellainen avohärdelli.

Vanha mies tuumasi:

- Käykää se potilas vaan ja poistukaa paikalta. Minä pärjään kyllä.

Tämän jälkeen vanha mies otti autostaan huovan ja kyltin, aukaisi konepellin ja heitti moottoriin polttopullon. Auto syttyi palamaan. Jääpä tuokin vähä Radanvarsikaupungilta kuittaamatta. Tämän jälkeen hän istui muutaman kymmenen metriä sivummalle, veti ylleen huovan, joka peitti sekä hänen kasvonsa että aseet, laittoi eteensä muovikupin ja pisti kaulaansa kyltin:

KERJÄLÄINEN. ANNA ALMU, KIITOS.

Vanha mies oli arvannut oikein. Se yksi hänen karkuun päästämänsä oli soittanut apua ja paikalle tuli nopeasti kaksi henkilöautoa. Ei vielä poliiseja. Autoista nousi kaikkiaan kahdeksan miestä, ja heillä oli rautaputkia ja kahdella vielä kädessään pistoolit. Miehet näkivät huovan alla olevan, päänsä kohti maata pitävän vanhan miehen eivätkä olleet kiinnostuneita hänestä. He huusivat omalla vieraalla kielellään ja yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi oli häipynyt jo aikaa sitten.

Vanha mies nousi huopansa piilosta ja laski konepistoolistaan miesjoukkoon täyden lippaallisen. Yksikään ei noussut. Selkä oli ehkä rikki ja kulku hidasta mutta käsi vakaa ja silmälasit takasivat tarpeellisen näön. Nyt alkoi kuulua myös poliiseitten sireeneitä.

Vanha mies käänsi kaulassaan olevan kyltin ympäri ja paljasti toisen tekstin:

LASKEKAAPAS PIRUUTTANNE, KUINKA PALJON VERONMAKSAJIEN RAHOJA TÄNÄÄN SÄÄSTIN.

Tämän jälkeen hän istui, otti esille Lahti-pistoolinsa ja tarttui toisella kädellä edesmenneen vaimonsa valokuvaan, mitä piti povessaan. Ehkä kohta tavataan. Mistä sen koskaan tietäisi? Sitten hän laittoi pistoolinpiipun kitalakeensa ja painoi liipaisinta. Erään oikean työmiehen tarina oli päättynyt.

KARIKATYYRIHAHMOT TAIVAAN ILOSSA

Taivaan Keskusvirastossa kävi melkoinen suhina, niin kuin siellä aina tuppaa käymään. Olihan se kuitenkin sentään Taivas, eikä mikään nakkikioski Pasilassa. Melkoisen suuri organisaatio siis. Virastoenkelit lensivät asioillaan kuka missäkin ja Pyhä Pietari pyöritti puljua tiukalla ja selkeällä otteellaan, jossa näkyi parin tuhannen vuoden hallinnollinen kokemus. Taivas oli kuitenkin melkoisen suuri pulaaki, eikä tässä tehtävässä joku suojatyöllistetty selitteläätiön ja sovelletun spedestetiikan maisteri olisi pärjännyt päivääkään. Aika ajoin Pietari ihmetteli, että mitenkähän ne byrokraatit ovat onnistuneet välttämään ihan täydellisen anarkian siellä maan päällä. No, Taivaassa ei ollut suojatyöllistettyjä, vaan jokainen teki jotakin, millä oli merkitystä.

Pietari tuumi ansainneensa pienen tauon, ja pani palamaan JeruSalem-savukkeen. Maisemakonttoristaan hän näki, että hänen luoksensa oli tulossa porukkaa. Kas, nehän olivat tuttuja hahmoja, kelpo vessukoita, joita hän ei ollut aikoihin nähnytkään. Siinähän olivat kokoomuksen Kypäräpappi, demareitten hoikka Haalarimies, maalaisliiton Isäntämies, kommunistien Pultsari, rusettikaulainen svenskatalade bättre folkin edustaja ja lipilaari, jolla ei kaulus koskaan kiristänyt.

Kun Kari Suomalainen aikanaan siirtyi maallisesta elämästä Yläkerran palvelukseen, häneen kovasti mieltynyt Yläpihan Äijä oli herättänyt nuo hahmot täällä Taivaassa henkiin. Äijän mielestä nuo heput symbolisoivat suomalaista yhteiskuntaa niin pitkältä ajalta ja niin osuvasti, että siihen oli kyllä tarpeeksi vahvat perusteet. Kari oli tietysti itse ollut kovasti mielissään tästä kunniasta. Ajatuksesta lihaksi, tai no, ainakin henkiolennoiksi muuttuneet hahmot olivat tottuneet nopeasti Taivaan arkiseen rutiiniin ja puuhailleet kuka mitäkin. Taivaassa kun oli paljon mukavaa puuhattavaa.

Pyhän Pietarin ei ollut tarvinnut asioida heidän kanssaan ollenkaan, sillä heillä ei ollut juurikaan valittamista oloistaan, kortteerit ja harrastusmahdollisuudet olivat mukavia ja arkisemmat pikkurutiinit hoituivat tarvittaessa asiantuntevien virastoenkeleitten kanssa, jotka osasivat hyvin ja ennen kaikkea ymmärrettävästi selittää, kuinka Taivaan byrokratian kanssa toimitaan. Siksi Pietaria vähän ihmetyttikin, että mitäs asiaa heillä hänelle mahtoi ollakaan. Näyttivät vielä itse asiassa sangen tuohtuneilta. Heppuja selvästi jurppi jokin.

Demareitten haalarimies koputti näkymättömään oveen, ja Pietari pyysi porukan peremmälle.

- Noh, pojat. Mikäs on? Teillähän on naama nurpallaan, vaikka tämänhän pitäisi olla ikuisen ilon ja riemun hilpeä residenssi. Mikä maksaa ja minkä takia?

Kokoomuksen Kypäräpappi totesi:

- Herra Ylin Taivasbyrokraatti. Nyt on sillä lailla, että meitä kaikkia vaivaa se, että rintaan pistää ja vituttaa.

- Jaa. no sehän on kyllä ikävä kuulla. Vaan mikäs se poikia niin kovasti vituttaa? Täällä Taivaan ilossa ja riemussa?

- Herra Ylin Taivasbyrokraatti. Ei meillä täällä Taivaassa sinänsä ole mitään valittamista. Täällähän oleminen on, no, taivaallista. Mutta meitä vituttaa tuo maallinen meno. Ja se, että meillä on addiktio seurata sitä. Kun mehän oikeastaan ollaan herätty henkiin vasta vuonna 1999 ihmisen ajanlaskussa, ja sitä kautta ollaan käytännössä vielä teini-ikäisiä, ja tiedonhalu on kova. Ja kun me katsellaan Taivaallisten Taivaskanavien maallisia lähetyksiä, niin me ollaan huomattu, että nykyisessä Suomessahan meidät karikatyyrihahmot ollaan tapettu ja korvattu ihan muilla hahmoilla.

Pyhä Pietari raapi päätänsä ja tuumi, että nyt ollaankin kyllä visaisen pulman edessä. Kyllähän näitten vessukoitten harmin aihe oli ihan oikea, ei sitä saattanut kiistää. Mutta annetaanpa poikien ensiksi vähän purkautua ja mietitään sitten, voisikos asialle tehdä jotain.

Kypäräpappi jatkoi:

- Ajatellaan nyt vaikka minua. Koti, uskonto, isänmaa. Häh? Nykykokoomus on keskittynyt lähinnä palkkaamaan julkishallintoon lisää porukkaa, jolla joko ei tee mitään tai jotka ovat lähinnä haitaksi. Sosialistinen puoluehan se helvetti soikoon on. Ja minun hahmoni perustuu kuitenkin aika pitkälle aikaan, jolloin Suomi yritettiin ampumalla liittää osaksi suurempaa kokonaisuutta, joka nakkasi pitkät paskat niille kuuluisille pienten kansojen oikeuksille. No, nyt siitä hirvityksestä on päästy eroon, mutta mitä tekee emopuolueeni? Juoksee turpa kuolassa osaksi toista suurta kokonaisuutta ja tekee siitä vielä itseisarvon. Minä olen kokoomuksen karikatyyrihahmona täysin mennyttä aikaa. Ja karmeinta on, että niillä on se itseään jatkuvasti valokuvaava typerästi hymyilevä karikatyyrihahmo nyt puolueen johtajana ja pääministerinä. Mihin ne enää varsinaista karikatyyrihahmoa edes tarvitsevat, kun ne ovat vitsejä jo itsessään? On tää yhtä helvettiä, pardon my french.

Demareitten hoikka haalarimies jatkoi puolestaan:

- No entäs sitten minä? Kattokaa, mitä mulla on päällä? No haalarit niin. Eikös se tuo mieleen jonkunlaisia mielikuvia varsinaisesta työn tekemisestä? Ne jätkät, jotka aikanaan sodan jälkeen pistivät Suomen talouden rullilleen, olivat juuri näitä haalarijätkiä. Jotka eivät äänestäneet demareita jonkun kansainvälisen solidaarisuuden nimissä, vaan saadakseen talon, auton ja kesämökin. Eikä niillä tullut mieleenkään ruveta rahtaamaan tänne joitain afrikkalaisia elätettäväksi vain siksi, että niitä nyt vaan tulee roudata tänne elätettäviksi. Eihän ne herra nähköön olleet sellaisesta mielettömyydestä edes kuulleet. Minä vähän luulen, että nykyinen demarien unisex-hameväki, sukupuolesta riippumatta, ei osaa edes yhteen- ja vähennyslaskua. Nykyinen demarien karikatyyrihahmo voisi olla virastossa istuva jakkupukuinen nainen, joka tyhmästi hymyillen toteaa, että koska taas on pantu montakymmentäviismiljoonaa euroa kotiuttamismurrinhevosenkoiranperseeseen, niin sehän on vaan osoitus, että homma toimii ja meidän pitäisi kaikkien olla asiasta ihan tolkuttoman ylpeitä, kun näin mentiin taas kertaalleen tekemään.  Ai niin, eihän sekään ole karikatyyrihahmo. Se on ihan oikea ihminen. Löytyy niin sanotuista töistä Helsingin kaupungilta.

Pultsarin oloinen kommunisti puhui vuorostaan:

- Kyllähän demareitten haalarimies on oikeassa. Mulla tilanne on vielä nolompi. Kun eihän minusta kukaan enää oikeastaan muista muuta kuin ne taistolaiset. Ja nimenomaan ne kulttuuritaistolaiset, jotka kehitti musiikilliselle huonolle maulle ihan uudet kriteerit. Tyypit, jotka tekivät pateettisuudesta itseisarvon. Ja tää uusi vasemmistolaissukupolvi, voi helevata,  saati että se työnteosta mitään ymmärtäisi, onnistui pistämään vielä pahemmaksi kuin se sen aikainen taistolainen laululiike. Meikäläinenkin on karikatyyrihahmona so last millenium. Nyt tilalla on joku parikymppinen pilveä pössöttelevä jätkänräkä joka kulkee pipo silmillä sisälläkin ja joka hokee sitä järkyttävää räppiä jota pitää musiikkina, väittää olevansa tiedostava ja esiintyvänsä työväenluokan etujenvalvojana vaikka varsinaisia töitä on tehty suvussa viimeksi kolme sukupolvea taaksepäin. Tulis kuula ja tappais, sanoisin, ellen olisi muutenkin jo Äijän mahtikäskyllä henkiolennoksi herätetty, enkä enää kuolemaan pysty.

Nyt otti puheenvuoron maalaisliiton Isäntämies:

- Niin nuo kaverithan oikeastaan puhuivat jo auki sen,  mikä mättää. Enhän minä sitä kiellä, että minä olen symboli törkeälle kotiinpäin vetämiselle ja suurinpiirtein kuntamafialle, mutta se, mikä minua hävettää eniten, on oman porukkani lammasmaisuus. Vuonna 2011 niillä tuli hetkeksi järkeä päähän ja ne ottivat porukalla puolueesta ritolat. Sitten kun vaihdettiin pomoksi uusi jätkä ja mitään muuta ei tapahtunut kuin naama vaihtui, niin nyt nämä törpöt ovat palanneet kannattamaan sitä samaa huijariporukkaa ihmettä odotellen. Niin kuin Jeesuksen toista tulemista. Ja ihan vaan sen takia, että meillähän on äänestetty keskustaa jo kaksisataa vuotta ennen kuin se perustettiinkaan. Minun tilalle karikatyyrihahmoksi voisi ottaa pässin. Jolla on naru kaulassa. Ja naru lahtarin kourassa. Ja pässillä sellainen tyhmänonnellinen hymy päällä. Kun sitä viedään pölkylle.

Lipilaari löysensi jo valmiiksi 20 numeroa liian löysää kaulustaan ennestään ja puhui vuorostaan:

- Vaan entäs minä? Sitä puoluetta, mitä minä symbolisoin ei ole enää edes olemassa. Sen sijaan liberalistiset aatteet ovat levinneet kaikkiin puolueisiin. Ainakin vääristyneessä muodossa. En minä tätä alun perin tarkoittanut. Muistuttaisin, että puoleestamme oli aikanaan presidenttinä Risto Ryti. Ei kai hänkään kannattanut liberalismilla pelkkää yleis- ja äärimmäispervoilevaa liberalismia, vaan hänellä oli vähän muuta tekemistä. Sattuneista syistä. Nykyisinhän perinteisten konservatiivisten perhe- ja kansallisten arvojen kannattaminen onkin taantumuksellisuutta ja suorastaan rikollista. Ja vaikka tuolla maanpäällisessä Suomessa ollaan mukamas niin merkeleen liberaaleja, niin siitä huolimatta jo vastasyntyneen suuhun työnnetään virkakoneiston yliturvonnut ohjeistus-, määräys- ja oikeinajattelutissi, jonka saa ottaa suustaan vasta viisi minuuttia sen jälkeen kun sydän on pysähtynyt.  Hitto soikoon, minun tilallani liberaalisten arvojen tunnuksena voisi olla se kulttuurivirastokalkkuna, joka ryömii hihkuen siihen jonkun niin sanotun taiteilijan kärryillä kuljetettavaan kaksimetriseen toosaan, kehottaa paikalla olevia teinipoikia tekemään samoin, että nekin voivat saada mahtavan uudestisyntymiskokemuksen, ryömiessään kohottaa hamettaan sen verran liikaa, että jättää näille pojille iänikuiset traumat ja pudottaa ryömiessään käsilaukustaan Tom Of Finlandin kootut, jotka hän on ostanut liberaalisen tiedostavilta kirjamarkkinoilta.

Pyhä Pietari raapi päätään niin että taivaallinen savu nousi, pyöritti kädessään olevaa kuulakärkikynää ja totesi, että kyllä poikia jurppii, myöntää täytyy. Sitten hän kysyi rusettikaulaiselta bättre folkin taivaalliselta symboliedustajalta, että oliskos sulla vielä jotain tuuletettavaa.

- F-f-f-för helvete…

Taivaallinen ylibyrokraatti Pyhä Pietari otti asian tilanteen vaatimalla vakavuudella. Taivaassa ei saanut vituttaa ketään. Se oli vähän niin kuin paikan perusidean vastaista. Nyt täytyi tehdä jotakin. Pyhä Pietari totesi:

- Minä ymmärrän teitä kyllä oikein hyvin. Mutta tuolle maanpäälliselle tilanteelle en oikein voi tehdä mitään. Se kun on katsokaas ihan oma osastonsa, eikä Äijä salli sen asioihin puuttumasta. Voisinkos minä auttaa teitä jotenkin? Tällä taivasosastolla? Onhan se meinaan ihan vittumaista, että täällä vituttaa. Eihän se ole mistään kotoisin se semmonen. Täällä pitäisi olla hyvä olla.

Demareitten haalarimies totesi:

- Voisitpa hyvinkin. Aseta meidät taivaalliseen viestintäkieltoon. Anna semmoinen asetus, että missä tahansa me liikutaankin, siellä ei näy ja kuulu muut kuin Taivaallisten Taivaskanavien Taivaalliset kanavat. Että me ei päästä kattomaan noita maallisia lähetyksiä ollenkaan. Ainakaan sellaisia, missä sivutaan politiikkaa millään tavalla. Urheilua ehkä sentään. Toi kommareitten pultsarihahmo ainakin tykkää kattella Aarne Saarisen ja Taisto Sinisalon kanssa Intian krikettiliigaa.

Pyhä Pietari mutristeli suutaan ja totesi:

- Kuulkaas pojat, kun se nyt ei vaan onnistu. Taivaan Peruskirjan kuudennen pykälän toisessa momentissa sanotaan ihan selkeästi, että Taivaassa ei saa rajoittaa tiedonvälitystä millään tavalla ja millään syyllä. Niin kuin ehkä ymmärrättekin, se on juuri yksi niitä asioita, mistä täällä tykätään ja ihan syystä. Kun tuolla maan päällä se homma ei pelitä ihan samalla tavalla. Tää on kumminkin Taivas, eikä mikään Sanomatalo.

Karikatyyrihahmot totesivat yhdestä suusta, että sitten täytyy siirtyä suunnitelman seuraavaan ja kovempaan vaiheeseen ja kaivelivat paperilappuja kuka mistäkin. Tähän Pietari totesi samantien:

- Jos te meinaatte lyödä pöytään  Taivaallisen Lomakkeen xpt33zvt44tiityy, jolla anotaan palautusta takaisin maan pinnalle, niin voin jo tässä vaiheessa sanoa, että ei onnistu. Äijä ei siihen suostu.

Kypäräpappi totesi:

- Joo tiedetään. Me kuultiin, että Lahtari ja Punikki yritti sitä jo. Ja erotuttaisiinhan me katukuvasta kieltämättä aika ikävästi. Mutta tämä onkin Taivaallinen Lomake nnq68xnd65pthyi77, jolla me anotaan koko porukalla siirtoa Helvettiin.

- Helvettiin? Siellähän on kortteerit koko lailla köyhempiä ja työ on rankkaa. Mitäs te nyt sinne.?Ei kai sentään ny kuitenkaan?

- Kylläpä joo. Siellä kun ei ole olemassa muuta kuin Helvetin Yleisradion ykköskanava, ja se on kovasti työmotivaatiopainotteinen. Eikä siellä muutenkaan kerkeä ajattelemaan turhia. Vituttaa vähemmän. Ei muuta kuin lapio heilumaan ja koksia uuniin.

METSÄSTÄJÄT

Joskus tulevaisuuden Huitsinnevadassa, Örnätjärven Pitkänpaskanhaistamanvaaransalolla

Teerikukko piteli huilia männynoksalla noin puolessa välissä runkoa. Sillä oli elämä melko hyvällä mallilla, sillä se oli nokkinut aikaisemmin kupunsa täyteen puolukoita. Ei ollut nälkä vieraanamme vähään aikaan. Siinä se piteli tyytyväisenä semmoista puolittaista ruokaettonetta, mutta koska se ei ollut mitään edellisen vuoden teerenpoikia, vaan vanha viisas kukko, se tarkkaili kuitenkin ympäristöään huolella. Eihän sitä koskaan saattanut tietää, missä vainolainen vaanisi.

Tarkkaavaisuus tuotti tulosta. Se aisti, että kaikki ei ollut nyt kohdallaan. Ja sitten se alkoi kuulla ääniä. Oksakin raksahti. Ja kas, tuollahan ne näkyivät. Kaksi ihmisurosta. Julmetun kokoisia mörköjä. Molemmilla päällään maastovehkeet ja sekä käsissä että selässä sellaiset omituiset suorat oksat, jotka pitivät hirveää ääntä ja joitten seurauksena moni teeri, samoin kuin niitten serkut eli metso ja pyy olivat päättäneet maallisen vaelluksensa kun joko luoti läjähti murhaavasti siipipankkaan tai hauliparvi lopetti paon lyhyeen.

Ja vielä pahempaa näytti olevan tulossa hieman sivummalta. Koira. Ikiaikainen perivihollinen. Sillä oli ihmeellinen kyky saada metsäkanalinnut hypnotisoitua tuolla haukullaan, niin että kokemattomampi saattoi jäädä tuijottamaan ja sillä lailla varmistaa sen, että se päätyisi posliinilautasille jäystettäväksi keitettyjen perunoitten ja kastikkeen kanssa.

Teerikukko ei ollut todellakaan eilisen teeren poika, eikä sillä ollut vielä minkäänlaista mielenkiintoa päätyä lautaselle noitten mörköjen natusteltavaksi, joten se otti ritolat ja häipyi maisemista niin että peräsulat vaan suhisivat.

Teeri oli ollut oikeassa. Kyllä noilla miehillä oli ollut pahat mielessä. Tosin ei juuri sillä hetkellä, sillä suurin nälkä oli jo reissun osalta syöty. Miehet tunnettiin näillä selkosilla Perskeleen Ykänä ja Lötjösenä. Koira, joka juoksenteli heidän mukanaan oli Lötjösen nelivuotias pohjanpystykorvauros Sälli. Sällillä oli ollut hyvä päivä, sillä sen haukusta Lötjönen oli ampunut puusta akkateeren. Perskeleen Ykällä taas oli repun lisäpainona pyy, jonka hän oli hassuttanut pillittämällä.

Puun oksalta ritolat ottanut teeri olisi saanut näitten, jo hyvän matkaa kuudettakymmentä käyvien miesten puolesta lentää rauhassa. Nuoruuden ajat ja räiskimisen halu olivat kaukana takana ja kun saalista oltiin jo saatu, niin teeri olisi saanut mennä menojaan. Nyt oli aika tehdä tulet, jotka miehet ajattelivat tehdä edessä olevan aukon reunaan. Tapio oli ollut jo heille tarpeeksi antelias, ja kannatti jättää vähän muillekin. Pitkänpaskanhaistamanvaaransalolla oli vielä paljon vanhoja metsiä, joissa saalista löytyisi. Sällikin tajusi tilanteen ja ymmärsi, että nyt oli tauon paikka. Sekin oli tyytyväinen, sillä onnistuneesta haukustaan se oli saanut molemmilta miehiltä monet silittelyt ja rapsutukset sekä kehun sanat, joita se ei varsinaisesti ymmärtänyt, mutta tajusi miesten puheitten sävystä oikein hyvin, mistä oli kysymys.

Miehet tulivat aukon reunaan. He olivat kokeneita eränkävijöitä, eikä heidän tarvinnut miettiä, kuka tekisi mitä. Ykällä oli mukanaan kirves, joten hän potki päällepäin kovasti laholta näyttävän harmaan kannon kumolleen, löysi sen sisältä hyvää ja tuoksuvaa tervaspuuta ja pisti kirveen heilumaan. Samaan aikaan Lötjönen katkoi kuivia kuusen alaoksia, etsi muutakin käyttökelpoista puuta ja väsäsi makkaratikut. Kolme kappaletta. Yksi tietysti Sällille. Kun Ykä veisteli pilkkomiinsa tervaspuihin kiehisiä, Lötjönen kaivoi kuopan nuotiota varten. Ykä asetteli kiehiset ja pilkkoessa irronneet lastut kuopan pohjalle ja sytytti tulen. Tervaspuut alkoivat rätistä sillä mukavalla tavalla, niin kuin ne aina rätisivät. Pohjoisempaa, Näljämänkankaan suunnalta kuului teeriparven pulina. Aika pysähtyi, niin kuin se aina nuotiotulilla teki.

Sällin makkarat laitettiin tulemaan ensin. Kokonainen lenkinpuolisko. Sällille riitti, että makkara oli vähän lämminnyt. Sille oli pääasia, että miehet pitivät siitä huolta, ja se tiesi olevansa osa porukkaa. Sällin silmät sojottivat sinnetänne, kieli roikkui eikä ollut varmaa siitä, oliko Sälli järjetön luontokappale vaiko ehkä huomattavasti fiksumpi otus kuin nämä sen mukana kulkevat kaksi miestä. Ainakin sillä oli perusasiat aina kohdallaan. Äsken oli metsästämisen aika. Nyt on evään aika. Sälli eli hetkessä. Ketä filosofia kiinnostaa? Sällin makkaran lämmetessä Ykä ja Lötjönen söivät metvurstilla höystettyä ruisvoileipää ja ryystivät Lötjösen termospullossa ollutta lihalientä. Sen mainiompaa taukojuomaa näissä mettähommissa ei ollutkaan.

Ykä antoi Sällille ensiksi ruisvoileivän ja sen jälkeen Lötjönen tulilla lämmenneen puolikkaan HK:n sinisestä. Sälli noudatti metsästyskoirien arvokasta käyttäytymisetikettiä, mutta siihen ei kuulunut ohjeistuksena että ruoka pureksitaan kunnolla, joten tuo kelpo koira hotki evään suuhunsa pahemmin maistelematta. Sitten se röyhtäisi, istahti makuulleen, lipoi vielä suupieliään ja katseli, kuinka Lötjönen ja Ykä alkoivat natustaa omia makkaroitaan. Sällin ilme oli se metsämiehille tuttu ilon ja uskollisuuden ilme, porukkaan kuulumisen ilme, jota ne jotka eivät olleet koskaan metsästäneet eivät saattaneet ymmärtää.

Niin Ykä kuin Lötjönen olivat äyskäröineet makkaransa ääntä kohti ja molemmat panivat sen päälle palamaan Voimasavuke Bostonin. Molemmat tiesivät, että Sälli oli sen verran täysi, että ei se pahemmin jaksaisi enää juosta lintujen perässä. Eipä hänessä ollut suurta väliäkään. Repussa oli täytettä eikä tästä ollut autolle enää kuin pari kilometriä. Siitä pitäisi tietysti ajaa vielä viisi kilometriä siihen paikkaan, missä aseet kätkettäisiin. Ykä ja Lötjönen kun olivat nykyisen lakitulkinnan mukaan rikollisia.

Sivummalta, aukon toiselta reunalta alkoi kuulua ääntä. Oksien rasahtelua. Niin Ykä kuin Lötjönen nousivat seisomaan ja tunnistivat aukon toista reunaa kulkevat miehet, ja samalla Lötjönen pisti nuotioon vähän lisää puuta. Tuttuja heppujahan ne, Huitsinnevadan Poliisin vanhemmat konstaapelit Köyriäinen ja Lärvänder. Siviilivarusteissa ja yhtä lailla metsällä kuin Ykä ja Lötjönenkin. Miehet huikkasivat kädellään, tulivat nuotiolle ja riisuivat mukanaan kuljettamansa aseet petäjän kylkeä vasten ja istuivat kannon päälle tulille.

Köyriäisen kivääri, kaliiberiltaan .243 sakolainen oli Ykälle kovin tuttu. Se oli itse asiassa Ykän oma kivääri, jonka hän oli antanut Köyriäiselle kolme vuotta aikaisemmin veljesapuna pysyväksi lainaksi. Silloinhan oltiin saatu aikaan uusi laki, joka kielsi niin yksityisaseet kuin metsästyksen. Uusi laki ei toiminut kovin hyvin, sillä rekistereissä olevista aseista saatiin talteen vain viisi prosenttia. 95% ilmoitettiin varastetuiksi, ja ne vaan yksinkertaisesti hävisivät jonnekin.

Metsästystä harrastavilla poliiseilla tilanne oli hankalampi. Heille ilmoitettiin suoraan, että ellette luovuta aseitanne, niin teidän poliisin uranne loppuu siihen paikkaan. Tietty metsästäjäveljeys sai aikaan sen, että huitsinnevadalaisille poliiseille annettiin omien metsästysseurojen jäsenten toimesta näitä ”varastettuja” aseita, niin että poliisit saattoivat jatkaa harrastustaan. Vaikka se laitonta olikin. Mutta näillä selkosilla osattiin pitää turvat kiinni.

- Tänään muuten on nimishenkilö sitten työvuorossa. Se saattaa ruveta autoilemaan, totesi Lärvänder.

Ei kestänyt kuin hetkisen, kun kaikkien miesten kännykät piippasivat tekstiviestin merkiksi.

KUROSVAARA PUNAINEN

Jaahah, nimishenkilö on siellä autoilemassa ja kyttäämässä metsästäjiä. Onneksi metsästäjäpartio oli perässä varoittamassa. Kurosvaaran alue oli Huitsinnevadan läntisissä osissa ja Pitkänpaskanhaistamanvaaransalo taas äärimmäisessä idässä. Huitsinnevadassa ei ollut oikeastaan kuin kaksi poliisia, jotka kyttäsivät metsästäjiä. Molemmat naisia. Toinen oli Radanvarsikaupungista nimishenkilöksi nimitetty nainen, joka oli koulutukseltaan juristi, eikä siis oikeastaan poliisi ollenkaan. Toinen oli nuori ja virkaintoinen naiskonstaapeli.

Niin Huitsinnevadassa kuin muuallakin Suomessa oltiin aseitten ja metsästyksen kieltämisen ohella kielletty myös metsästysseurat. Tämähän ei ollut sinänsä ongelma, sillä kaikki huitsinnevadalaiset metsästysseurat olivat yhdistyneet ja perustaneet Huitsinnevadan Aktiivisten Luontovalokuvaajien Solidaarisuusyhdistys ry:n. Aktiivisten luontovalokuvaajien yhdistyksiä oltiin perustettu ympäri Suomea. Yhdistys järjesti jatkuvan vartiokampanjan, jotta metsästäjät saisivat edelleenkin jatkaa harrastustaan. Huitsinnevadassahan ei kulkenut kuin yksi poliisipartio kerrallaan. Vanhemmat konstaapelit eivät nakanneet paskaakaan metsästäjien vahtimisesta, metsämiehiä kun itsekin olivat.

Näitä kahta naista vahdittiin. Yhdistyksen jakamien vartiovuorojen mukaan. Poliisiautoa seurattiin ja lähetettiin viestejä muille metsästäjille, missä nämä kaksi innokasta naista oikein liikkuivat. Tietysti he olivat nopeasti kyrpiintyneet virka-autonsa perässä liikkuvaan siviiliautoon ja pysäyttäneet ne ja kysyneet, että millä asialla liikutte. Vastaus tiedusteluun oli ollut aina se, että kai sitä kansalainen saa mettäteitä ajella jos huvittaa. Ei kai se meidän vika ole, että poliisi tykkää ajella samoilla teillä. Eikö teillä muuten muutakin tekemistä ole?

Köyriäinen ja Lärvänderkin viimeistelivät makkaransa ja termospullosta hörsimänsä teensä. Seureet erkanivat, moikkasivat toisilleen ja jatkoivat tahoilleen. Ykä, Lötjönen ja Sälli suuntasivat tiensä kohti Ykän avolavapakua, mikä odotteli parin kilometrin päässä. Heidän kulkiessaan heidän edestään lähti lentoon koppelo. Hyvältä ampumahollilta. Kumpikaan ei ampunut. Kaikki metsästäminenhän oli kiellettyä, joten näille laittomille metsästäjille tietysti kaikki metsästäminen oli sallittua. Mutta molemmat tuumivat, että antaapa koppelon tehdä uusia metsoja myös seuraaville vuosille. Sälli tosin haukullaan kommentoi, että ettekö te jätkät nyt saaneet tuon kanssa mitään aikaiseksi.

Miehet saapuivat autolle. Sälli hyppäsi tottuneesti Ykän pick-upin penkkien takana olevaan tilaan, johon Ykä oli käärinyt huovan sille makuualustaksi. Se huohotti väsyneenä ja heittäytyi kyljelleen huovan päälle. Ei ihme, että sitä väsytti. Ykä ja Lötjönen olivat joskus laskeskelleet, että kun he kuljivat metsässä kilometrin, niin Sälli painoi menemään vähintäänkin viisi. Sälli simahti huovalleen saman tien ja Ykä käynnisti autonsa. Lötjönen painoi radion päälle. Huitsinnevadan paikallisradiossa Antero Lärvänen selitti Vihreitten De Gröna uutta vaatimusta jonka mukaan salametsästys tulisi saada kuriin poliisin tekemillä ratsioilla, joilla selvitettäisiin olisiko entisillä metsästyskortin haltijoilla kotonaan kiellettyä riistalihaa.

- No saatana. Pitääkö tässä vielä köijätä pakastimetkin pusikkoon piiloon?

- Vissiin sitten niin. Meinaan, kun vaatimus tulee vihreiltä, niin läpihän se menee. Niitten vaatimukset menee aina läpi, vaikka ne vaatisi kossun tekemistä metanolista.

Miehet ajoivat viiden kilometrin päässä olevalle Kuolleen Oton Eteläiselle Mettäläntille. Siellä oli vaja. Ykä pysäytti auton kahdenkymmenen metrin päähän vajasta ja Lötjönen nousi autosta.

Lötjönen avasi vajan ovet. Siellä oli traktori. Kyseinen traktori oli  Huitsinnevadan Aktiivisten Luontovalokuvaajien Yhdistyksen yhteisomistuksessa. Lötjönen peruutti traktorin pois vajasta ja Ykä nosti traktorin takarenkaan alla olleen lankkuoven ylös. Sen alla oli lukittu rautaovi, jonka Ykä avaimellaan aukaisi. Kun rautaovi aukesi, sen alla oli kymmenen neliömetrin tila, joka oli täynnä asekaappeja. Ykä ja Lötjönen aukaisivat omansa, ja laittoivat aseensa sinne. Aseitten hallussapitämisestä sai Suomessa nykyisin välittömästi yhden vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja rikoksen uusimisesta sama vuosi tuli ehdottomana. Lisäksi tuli tietysti hyvin suuret sakkorangaistukset. Pari huitsinnevadalaista miestä oli kärähtänyt, varotoimenpiteistä huolimatta, mutta Huitsinnevadan Aktiivisten Luontovalokuvaajien Solidaarisuusyhdistyksen järjestämän keräyksen myötä sakot hoidettiin yhteisvastuulla.

Asekaapeissa oli muitakin kuin metsästysaseita. Kun miehet tiesivät olevansa rikollisia muutenkin, ei kynnys hankkia järeämpääkin aseistusta ollut korkea. Ykän asekaapissa oli vanha, mutta täysin toimintakuntoinen suomalainen Peltikonepistooli ja muutama siihen sopiva rumpulipas. Lötjösen asekaapissa taas oli amerikkalainen M-14 automaattikivääri. Eihän sitä tiennyt, minkälaiseksi ne tämän maailman laittavat. Oli hyvä olla jemmassa järeää kättä pitempää. Yksi asekaappi tässä piilossa oli niin sanottu vierasasekaappi, johon  oli avaimet kaikilla Huitsinnevadan Aktiivisten Luontovalokuvaajien Solidaarisuusyhdistyksen jäsenillä. Samoin kuin piilon päällä olevaan traktoriin. Kun metsästysseurojen rajat eivät eivätkä metsästysajatkaan metsästyksen ja aseitten hallussapidon kieltävän lain  jälkeen enää paljon merkinneet, niin sekä tällaisia vajoja, traktoreita ja vieraskaappeja löytyi ympäri Huitsinnevadan. Niin kuin tietysti kaikkialla muuallakin Suomessa.

Ykä löi rautaoven kiinni, löi laudat päälle ja Lötjönen ajoi traktorin paikalleen. Sitten miehet siirtyivät autoon. Uniltaan havahtunut Sälli sai ansaittuja rapsutuksia ja sen jälkeen se simahti uudelleen.  Ykä totesi:

- Meillä on sitten huomenna se poliisivahtivuoro. Lärvänderin laittaman sähköpostin mukaan se innokas nuori naiskonstu on huomenna vuorossa. Kävisinkös minä hakemassa sut neljän aikaan aamulla?

- Joo, se käy. Ollaan liikkeellä vielä pimeän aikaan.

- Mitenkäs ensi viikonloppuna? Tuliskos se Minna mukaan?

Minna oli Lötjösen 13-vuotias tytär. Ykän kanssa ollessaan Lötjönen käytti hänestä nimitystä ”iltatuulen viesti”. Tytär oli kovasti omituinen. Ainakin nykyaikaisen käsityksen mukaan. Hän oli kovasti kansallismielinen ja oli myös kiinnostunut metsästämisestä. Kaksi viikkoa aikaisemmin Minna oli ollut mukana Ykän ja Lötjösen kanssa ja nauttinut olostaan. Aikaisemmin Lötjönen oli opettanut Minnalle ampumista ja erätaitoja. Viime kerralla Minnalla oli ollut ase mukanaan, mutta silloin vielä ei Tapio ollut hänelle aulis. Se kerta tulisi vielä.

- Joo, eiköhän se onnistu. Minnalla on kovasti kokeita ensi viikolla, ja siksi hän oli tämän viikonlopun kotona, mutta sen jälkeen vähäksi aikaa helpottaa. Jos tyttö tulisi vaikka ensi lauantaina mukaan?

- Mutta sehän sopii. Katotaan, jos Sälli haukkuisi sille teeren puuhun, niin pääsisi tyttö toskaamaan. Se on mahtava tunne, kun sen ensimmäisen teerensä saa puusta pudotettua.

Miehet heittivät reppunsa Ykän pick-upin penkkien takana sijaitsevaan tilaan ja istuivat penkille. He olivat tavallisia, työssäkäyviä ja lainkuuliaisia miehiä. Tietysti he olivat nykyisen Suomen mukaan myös rikollisia. Mutta eipä tuo heitä enää paljon haitannut. 

HYLÄTYT LAPSET JA DEMARIN ILO

Tavallinen Demari istui kotonaan ja häntä harmitti. Tai no, eihän hän ollut ihan Tavallinen Demari, vaan demarien kansanedustaja, mutta yhtä kaikki hän oli Tavallinen Demari arvoiltaan ja asenteiltaan. Ja hän ei sietänyt sitä, että hänen arvonsa ja asenteensa kyseenalaistettiin. Vielä vähemmän hän sieti sitä, että hänen asemansa kyseenalaistettiin. Hänen asemansa demarina.

Hän oli ollut jo sen verran pitkään poliittisessa koneistossa, että hän oli oppinut demareilla olevan rajattoman jakamisoikeuden. Hän oli oppinut, että oli kakku, joka tuli jakaa. Ja ennen kaikkea jakajana olivat demarit. Kakusta jaettiin niille, jotka eniten tarvitsivat. Ja määritelmän siitä, jotka eniten tarvitsivat, tekivät luonnollisesti demarit. Ja erityisesti kakusta tuli jakaa, mikäli tarve tuli etnisesti väreilevistä suunnista. Niin kuului olla. Niin oli ollut ennenkin. Ja niin tulisi olla jatkossakin. Sitä ei tarvinnut perustella, sillä se oli Oikein.

Demarien ihmemaailmassa oltiin päästy siihen ihanteelliseen tilaan, että useissa peräkkäisissä hallituksissa ei ollut muita kuin pelkästään kakun jakamiseen erikoistuneita demareita. Useisiin puolueisiin jakautuneina tietenkin, mutta demareita yhtä kaikki. Järjestelmä toimi. Etniselle taholle jaettiin sen halujen ja tarpeitten mukaan. Edistykselliset demarit kaikista puolueista keksivät etniselle taholle aina uusia haluja ja tarpeita, mikäli joku sattui etniseltä taholta itseltään unohtumaan. Ja kantasuomalaiset kustansivat kiltisti kaikki tarpeet, mitä demarit vain sattuivat keksimään. Näin tultaisiin jatkamaan ajasta iäisyyteen.

Ja siksi Tavallista Demaria jurppi suunnattomasti se, että tämä jatkuvaan kakun jakamiseen perustuva toimiva järjestelmä oltiin viime aikoina kyseenalaistettu. Ja väitettiin jopa, että jonkun se kakku on leivottava, ennen kuin sen joku toinen voi jakaa. Väitettiin röyhkeästi myös, että kakun tarveaineet oli jonkun vielä ennen leipomista hankittava. Ja sitä myötä esitettiin niinkin hävyttömiä väitteitä, että kakun jakamisessa tulisi hieman laskea, minkä kokoinen se kakku oikein alun perin olikaan. Siitä ei kuulemma voisi jakaa koko maailmalle oman, demarimielen mukaan.

Naurettavaa puhetta, tuhahti Tavallinen Demari. Kakku oli aina ollut olemassa. Ja se tulisi aina olemaan olemassa. Oikeus jakaa sitä oli hänellä. Sen mukaan, mikä hänestä tuntui hyvältä. Se riitti perusteeksi. Ei ollut hänen tehtävänsä miettiä, kuinka se leivotaan. Helvetti sentään, onhan tämä kumminkin kehittynyt yhteiskunta. Ja kehittyneessä yhteiskunnassa on työnjako. Yhdet keräävät tarveaineita. Heillä on siihen kyky. Toiset leipovat. Heillä on siihen kyky. Mutta ei kai tuommoisella kädet taikinassa rötväävällä rahvaalla ole kykyä määritellä, kuinka kakku jaetaan? Se kuuluu osaavammalle, ymmärtävämmälle ja tiedostavammille henkilöille. Niin kuin esimerkiksi Tavalliselle Demarille. Eikä hänen ennenkään ollut tarvinnut perustella sitä, miten hän kakun jakaa.

Perusteita. Perusteita. Niitä saatanan perkeleen perusteita. Voi että Tavallinen Demari vihasikaan sitä, että häneltä vaadittiin perusteita. Ja faktoja. Hittoako niistä. Eivätkö pelkät ideat riittäneet? Niin kuin tämä uusi, ihana idea luvattomasti maassa oleskelevien terveyspalvelujen laajentamisesta. Ja luvatta maassa olevat alaikäiset saisivat kaikki tarvitsemansa terveydenhuollon palvelut. Voisiko kakkua enää kauniimmin jakaa? Voisiko suurempaa oikeudenmukaisuutta ollakaan?

Mutta se helvetin perussuomalainen kansanedustaja meni sitten tyrmäämään idean. Mutisi jotain siitä, ettei tavallisille suomalaisillekaan riitä palveluja. Miten se kehtasi? Mitäs sitten, jos ei riitä? Eihän tässä edes puhuttu tavallisista suomalaisista. Ne ovat massaa. Eivät ne ole mikään idea. Ei niistä tule hyviä väreitä. Ei niillä pääse pätemään.

Mutta kun se piru meni puhumaan niistä verovaroista. Ja siitä, että suomalaiset kustantavat. Joku kai sitä sitten kuuntelikin. Vaatii varmaan vielä niitä kirottuja perusteita. Nyt pitäisi sitten keksiä jotakin, millä hiljentää tuon persun suu.

Tavallinen Demari mietti aikansa, ja sitten hänellä sytytti. Lapset! Siinähän se olisi! Kuka voisi olla tunnoton lasten hädälle? Mitenkäs sen muotoilisi? Joo…

” Eniten palveluiden puuttumisesta ovat kärsineet tähän turvattomaan tilanteeseen syntyneet lapset. Perussuomalaisia heidän kohtalonsa ei luonnollisesti kiinnosta.”

Siinähän se. Mielikuvia. Ah, niin ihania mielikuvia. Niillähän sitä politiikkaa tehdään, eikä millään tylsillä faktoilla. Niitä kun ei tarvitse perustella. Ne vaan tulevat ja riittävät perusteeksi itsestään. Ajatellaan nyt:

- julmakatseinen persu repimässä kanyyliä irti romanialaisen mustalaislapsen kämmenselästä.

- jo valmiiksi ylipainoinen persu ryöstämässä vellilautasta nälkäisen afrikkalaislapsen kädestä ja äyskäröimässä höystön omaan ahneeseen suuhunsa.

Toimii kuin junan vessa. Tuolla saatiin turvat tukkoon. Ja minä keksin sen. Jos tästä ei irtoa poliittisia irtopisteitä, niin ei sitten mistään.

Ja minä keksin sen yhdennellätoista hetkellä. Muuten joku persuista olisi pian kysynyt, että monenkos sadan miljoonan ihmisen vellilautanen meidän tulee täyttää, ennen kuin piikki on täynnä. Sillä eihän sellaista saa kysyä. Ei piikki voi tulla täyteen. Ei koskaan. Ei sellaista saa ajatellakaan.

Ja nyt sitten vielä ottamaan asiaan sopiva valokuva. Juu, ensiapukyltin viereen. Siinä on hyvä paikka. Otanpa vielä stetoskoopin käteeni. Muistutan, että olen lääkäri. Ei lääkärille saa väittää vastaan. Ja sitten väännetään vielä teennäinen hymy päälle. Minä suojelen maailman lapsia. Persujen mielivallalta. Muistattehan äänestää minua myös ensi vaaleissa.

Tavallinen Demari oli niin onnellinen.