Huitsinnevadan
Örnätjärvellä, näinä päivinä…
Perskeleen
Ykä istui keittiössä pöydän ääressä ja katsoi mietteliäänä kädessään olevaa
tuohenpalasta jonka hän oli noukkinut muun postin mukana postilaatikosta. Tai
itse asiassa tuohenpala ei ollut postilaatikossa vaan kun Ykä oli
postilaatikolla hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia se oli vain
tuulen mukana lennähtänyt hänen käteensä. Ylva istui keittiössä hänen
vieressään. Pöydällä oli myös kännykkä. Ykä katsoi kännykkää ja tuumasi:
-
Lötjönen muuten soittaa aivan kohta.
-
Mistäs arvaat?
-
Arvaanpa vaan.
Eihän
siihen mennyt kuin minuutti. Puhelin pärisi ja Ykä vastasi:
-
Morjens.
-
Morjens. Saitkos lentopostia?
-
Sainpa hyvinkin. Taisit saada sinäkin?
-
Vissiinpä sain.
Lötjösellä
oli kotonaan kädessään samanlainen tuohenpala. Siinä luki:
MORJENS, POJAT.
KIITOS VIIMEISESTÄ.
EIKÖHÄN OTETA ENSI SYKSYNÄ
UUSIKSI?
EI TARVITSE VASTATA. TIEDÄN KYLLÄ
JOS OLETTE TULOSSA.
SAMA PAIKKA, SAMAT KOORDINAATIT.
OLEN PAIKALLA KUN TULETTE. KOSKA TAHANSA.
V.
-
Niin, mitäs siitä viime kerrasta onkaan?
-
Onhan siitä neljä ja puoli vuotta. Ensi syksynä sitten tulee viisi.
-
Ja tottahan sinne mennään.
-
Joo, mentäishän sinne muutenkin. Ja nyt mennään varsinkin. Eihän tämmösestä
kutsusta kieltäydytä.
*
Neljä
ja puoli vuotta aikaisemmin, Pinnanmaa, Uusi Hyisiana, Taempi Hyijärvi:
Ykä
ja Lötjönen olivat kulkeneet pitkän päivän Taempaa Hyijärveä ympäröivässä
maastossa mutta metsästysonni ei ollut oikein suotuisa eikä ruuti ollut palanut.
Olihan kulkeminen sinänsä aina yhtä mukavaa ja miehet olivat tehneet tulet
Vinkeämmän Vitutuksen Vaaran vieressä sijaitsevan puron kupeeseen. Siinä
keitettiin tulilla lihaliemet ja syötiin eväinä maukasta paikallista hyileipää
jossa oli särpimenä paikallisen HÖÖ-Marketin Vantaalta hankkimaa harvinaista
vapaana pesivän villin lehmän säilykelihaa. Niillä eväillä oli hyvä jatkaa
eteenpäin.
Toverukset
päättivät että kuljetaanpa Taemman Hyijärven rantaa pitkin takaisin mökille.
Siinä olisi muutama pieni lahdukka joissa sentään saattaisi olla maukkaita
rasvalettisorsia. Reitti oli ennestään tuttu. Miehet kulkivat rantaa pitkin ja
siinä ranta nousi jyrkkänä kalliona ylöspäin. Hetken päästä olisi edessä
luonnon tekemä kallioleikkaus, kymmenen metriä leveä ja kymmenen metriä syvä.
Miehet olivat joskus tuumineet että siinä muuten olisi sitten kaikkien aikojen piilorantasaunan
paikka. He kääntyivät rantapolkua kulkiessaan leikkaukseen ja…
…helvetti.
Siinähän oli rantasauna. Sellainen
pieni. Ehkä kolmen perseen sauna. Ja näytti siltä niin kuin se olisi ollut
siinä kymmeniä vuosia. Kuinka ihmeessä he eivät olleet sitä aikaisemmin
huomanneet? Saunasta tuli ulos huomattavan suurikokoinen mies jolla oli pitkät
harmaat hiukset, harmaa parta, kädessään kannel ja päässään väinönlakki. Hän
nosti hymyillen kättään ja sanoi:
-
Huvittaiskos poikia tulla käymään saunassa?
Oli
joitain asioita jotka olivat itsestään selvyyksiä. Sellaisia, jotka eivät
tarvinneet nimilappua kaulaansa. Ykä ja Lötjönen olivat reissuillansa nähneet monenlaista
eivätkä ihmetelleet sitä että heitä kutsui saunomaan aivan selvästi
Väinämöinen. Se tarujen hahmo. Vaka vanha. Siinä aivan ilmielävänä.
-
Vaan saunominenhan sopii. Mutta mihinkäs me nää reput ja pyssyt laitetaan?
-
Tuossa on pieni pukuhuone. Kyllä ne siellä säilyy, voitte olla varmoja. Ja
mulla on pojat sahtia kanssa. Ei tartte saunassa kuivin suin olla.
Kolmikko
siirtyi valmiiksi lämmitetyn saunan puolelle ja Ykä sekä Lötjönen huomasivat
että Väinämöinen ei ollut ollenkaan sellainen runollinen kanteleensoittaja josta
Lönnrot kirjoitti. Ensinnäkin hän oli parimetrinen karpaasi joka selkeästi
nostaisi penkistä montasataakuuskytviis kiloa. Lisäksi hän oli pirteä ikivanha
äijä jolla riitti vuosisatojen varrelta kalevalaisen mukavia härskejä juttuja
vanhaksi itseään kuvitelleitten mutta nuoreksi äkkiä huomanneen Ykän ja
Lötjösen kuultavaksi. Ennen saunaan menoa hän oli vielä vetäissyt kanteleestaan
Hurriganesin Get On-kappaleen alkutahdit kuin Järvisen Alppu aikanaan ja
Järvelän Pertta nykyisin.
Väinämöisen
kanssa saunassa rupatellessaan toverukset oppivat että Väinämöinen ei ollut syntynyt
ihmisestä vaan ihmisistä ja ihmisten yhteisistä ajatuksista. Suomalaisista,
suomalaisesta mielestä, saattaisi sanoa että suomalaisten yhteisestä sielusta.
Väinämöinen oli syntynyt jo silloin kun suomalaiset olivat pelkkiä erillisiä
heimoja erillään korpien kätköissä. Näkymättömänä taustahahmona hän oli antanut
noille alkusuomalaisille voimaa jaksaa ankarissa oloissa. Aikana, jolloin leipä
ei ollut asia josta saattoi puhua teoreettisesti vaan se oli jotain joka oli
itse hankittava omalla työllä ja josta eloonjääminen oli ollut kiinni. Josta
ajasta ei kovin kauaa ollut nykyisinkään.
Kun
Suomi ja ajatus suomalaisuudesta oli varsinaisesti syntynyt oli Väinämöinen
vahvistunut. Aikanaan, jossain Raatteen tiellä ja Tali-Ihantalassa hän oli
ollut mukana näkymättömänä ja antanut miehille henkistä voimaa kestää vielä
yksi hyökkäys, vielä yksi keskitys ja vielä yksi päivä. Tässä vaiheessa
toverukset kysyivät Väinämöiseltä:
-
No entäs se Kalevala? Onko se vaan tarina?
Väinämöinen
hörppäsi tuhtia sahtia, röyhtäisi ja vastasi:
-
Pelkkä tarina. Kansakunnat tarvitsevat sellaisia. Ne ovat tarpeellisia. Niin kuin
tuo virolaistenkin Kalevipoeg. Kalevipoeg on muuten syntynyt samalla lailla
kuin minä ja asustelee nykyisin pääosin Otepäällä. Mutta se minua siinä
Kalevalassa jurppii että nykyisin Suomessa moni ämmänrutale pitää minua
perverssinä vanhuksena sen Ainon takia. Ainon, joka oli pelkkää tarinaa. Kai
minä nyt hitto soikoon ymmärtäisin muutenkin että ei tämmöinen ikivanha
harmajapää olisi nuorten naisten keskuudessa mitään kovaa valuuttaa. Vaikka
kuinka kovassa kunnossa olisikin. Sen sijaan ne ämmät eivät noteeraa sitä
mitenkään että niissä kuujumalaansa palvovissa maissa tyttölapsia naitetaan jatkuvasti
väkisin vanhoille äijille niin kuin karjaa. Ja se ei ole tarua, vaan totta.
Toverukset
totesivat että Väinämöinen on oikeassa ja muutenkin Suomessa vaikuttaa nykyisin
syöpä nimeltä feminismi. Jonka hulluimmillekaan ideoille ei uskalleta sanoa ei.
Mutta sitten he kysyivät:
-
Me ollaan pyöritty näissä maastoissa paljon. Kuinkas me ei olla koskaan
aikaisemmin nähty sinua?
Väinämöinen
vastasi:
-
Yleensä minä olen taustalla näkymättömänä. Annan voimaa ja jaksamista ihmisille.
Se on minun päätehtäväni. Mutta olen minä tietyissä paikoissa näkyvänäkin.
Erityisesti täällä Pinnanmaalla ja varsinkin täällä Taemmalla Hyijärvellä.
Toverukset
ihmettelivät:
-
Miksi juuri täällä?
Väinämöinen
vakavoitui, oli hetken ajan hiljaa ja vastasi:
-
Siksi, että täällä minä näyn takuuvarmasti. Katsokaas, minähän en ole ihminen. Sellainen
kuin te. Minä olen ajatuksesta syntynyt kokonaisuus ja kun ajatus haihtuu, niin
minäkin haihdun. Jos oikein huonosti käy niin minä haihdun kokonaan. Katoan
tuuleen eikä minua enää ole. Minulla on ollut kovia aikoja. Ja kovia paikkoja.
Erityisen kova aika ja paikka oli silloin YYA-aikana. Silloin minä olin monessa
suomalaisessa paikassa lähes läpinäkyvä. Erityisesti joku Helsingin Kumpula oli
sellainen paikka että minun siellä kulkiessani lävitseni olisi voinut lukea
Tiedonantajaa. Ja siellähän sitä luettiin kylmä rinki persesilmän ympärillä. Ne
taistolaiset jotka siellä hörsivät algerialaista punkkua ja natustelivat
juustoa eivät nähneet minua ollenkaan. Koska eivät halunneet nähdä. Heillä oli
omat visionsa. Ja heidän vaikutuksensa oli paljon laajempi kuin heidän
lukumääränsä. He tekivät hirvittävää hallaa suomalaisille ja suomalaisuudelle.
Heidän käsityksensä edistyksestä oli henkisen selkärangan mädättäminen.
Väinämöinen
oli taas hetken aikaa hiljaa ja jatkoi:
-
Ja ne perkeleet taisivat onnistua. Ainakin osittain. Sillä ne kovimmat ajat
ovat juuri nyt. Valitettavasti. Jos minä liikun Helsingissä niin minä olen lähes
täysin läpinäkyvä. Ajatus ei enää elä. Se on tarkoituksella unohdettu. Tai se
on pakotettu unohtumaan. Ja jos menen Kallion kuplan alueelle niin minua ei näe
enää ollenkaan. Olen vain häilähdys ihmisen silmäkulmassa. Ihmisen, joka
miettii että näkikö hän jotain vai kuvitteliko vain?
Ykä
totesi:
-
Tuntuu siltä että ne jo pitkään valtaa pitäneet vastuuttomat ihmiset haluavat
haihduttaa sinut kokonaan. Olemisesta, ajatuksista, muistoista. Kaikesta.
Lötjönen
jatkoi:
-
Mutta mietin sitä, että haluavatko ne tarjota jotain sinun tilallesi? Jotain,
mitä niin minä kuin Ykä kuin moni muu tuskin haluaa?
Väinämöinen
vastasi:
-
Ei mitään uutta hahmoa. Vain tyhjyyttä. Olemattomuutta. Mitätöintiä.
Antautumista. Unohtamista. Unohdusta. Ei niillä ole minun tilalleni tarjota
mitään. Vain lukemattomien sukupolvien työn tuhoaminen. Ei niistä ole kuin
hävittämään ja tekemään hävittämisestään itseisarvon. Rakentamaan ne eivät
pysty mitään. Elatuksensakin ne saavat niiltä ihmisiltä joita halveksivat ja
joista ovat riippuvaisia. Mokomat paskat.
Toverukset
hörppäsivät katajaisista haarikoistaan lisää sahtia ja totesivat:
-
Sitä me emme hyväksy. Eikä moni muukaan. Mutta mitä me voimme tehdä? Tässä
hulluuden myllytyksessä?
-
Sen minkä pieni ihminen voi tehdä. Pienen myyräntyön. Kansa, ja ajatus siitä ei
elä eduskunnassa, eikä se elä lehdistössä. Se elää tavallisten ihmisten
keskuudessa. Niissä Veijo Esson baareissa. Näissä tällaisissa
metsästysreissuissa. Tavallisessa perhe-elämässä. Teillä on sananne. Sanokaa se
toiselle. Joka sanoo sen jollekin toiselle. Ja sitten kolmannelle. Mutta olkaa
huoletta. En minä ihan vähällä maailmasta ja eritoten tästä Suomesta haihdu.
Suomi sairastaa nyt mutta se on parantunut ennenkin.
Lötjönen
totesi:
-
Ja sehän me tehdään. Niin kuin ollaan tehty tähänkin asti. Mutta tää sahti on
ollut aika tuhtia. Huomattavasti tuhdimpaa kuin Tsuhnan Kosto. Millähän
hemmetillä me tonne mökille päästään takaisin? Tässä alkaa meinaan olla koko
lailla päissään ja tasapainoaistin kompassi heittää ikävästi ympyrää. Ollaan
pian reppujen ja pyssyjen kanssa jortanissa kumpikin jos lähdetään mökille
lontimaan.
Väinämöinen
hymyili ja sanoi:
-
Älkää pojat huolehtiko. Minä pidän siitä huolta.
Sitten
Väinämöinen heitti kiukaalle löylyä, kaikki muuttui sumuiseksi…
…ja
toverukset heräsivät mökiltään sängyistään metsästysvermeet päällä…
-
Hitto, kellohan on jo neljä iltapäivällä. Ollaan… noin niinkun… huomisessa…
-
Huomenna pitäis lähteä ajamaan kotio päin. Ei me enää ehditä tänään mettälle
millään ilveellä. Vaan mikäs tuossa pöydällä on?
Pöydällä
oli tuohenpala. Siinä oli tekstiä. Ykä otti sen käteensä ja luki:
KIITOS POJAT MUKAVASTA ILLASTA.
TÄMÄ OTETAAN VIELÄ UUSIKSI.
ILMOITAN SITTEN.
SIELLÄ JÄÄKAAPISSA ON PIENI
MUISTO.
V.
Jääkaapissa
oli kaksi teertä. Suolistettuna ja kuusenhavut mahassa. Väinämöinen oli käynyt
Ykän ja Lötjösen puolesta metsällä samalla kun oli kuskannut toverukset mökille.
Seuraavina vuosina Ykä ja Lötjönen olivat kulkeneet samaa Taemman Hyijärven
rantaa mutta rantasaunaa ei koskaan näkynyt. Ehkä Väinämöinen kutsuisi heidät
taas saunomaan kun sen hyväksi näkisi. Olihan hänellä paljon tehtävää
muuallakin. Antamassa toivoa suomalaisille toivottomassa maailmassa.
*
Neljä
ja puoli vuotta vuotta myöhemmin…
Toverukset
totesivat puhelimessa että totta hemmetissä sinne mennään. Ei tällaisesta
pyynnöstä kieltäydytä. Samalla kummankin tuohenpalat alkoivat savuta. Siihen
oli ilmestynyt lisää tekstiä:
HUOMASIN, ETTÄ OLETTE HALUKKAITA
TULEMAAN.
SYKSYLLÄ NÄHDÄÄN JÄLLEEN. ODOTAN
TEITÄ.
V.
Syksyllä
2020 nähtäisiin taas se hahmo jonka suomalainen sielu oli synnyttänyt jo kauan
aikaa sitten. Väinämöinen ei haihtuisi koskaan. Niin pitkään kun olisi Suomi ja
suomalaisia.