perjantai 17. tammikuuta 2020

PARAKKI


Naakkamo, Radanvarsikaupunki, lokakuussa, joskus tuonnempana…



- Tuulenhuuhtomassa herätys…

Antti Vänttönen heräili työmaaparakin kerrossängyn yläpunkasta joskus seitsemän aikaan aamulla. Parakissa asuvat kolme muuta miestä olivat myös heräilemässä ja yksi heistä, Koljonen oli jo keittelemässä kahvia koko porukalle. Kahvi oli kallista joten sitä juotiin vain aamulla ja illalla sitten puolestaan hörsittiin teetä. Jos päivällä haluttiin toiset kahvit niin ne tehtiin aamuisista poroista. Kukaan ei ollut varsinaisesti pakottanut näitä neljää miestä heräämään mutta he olivat oppineet että jonkunlainen päivärutiini oli hyvä olla että järki säilyisi tässä tylsässä tapahtumattomuudessa. Sillä tämähän ei ollut varsinaisesti työmaaparakki vaan pysyväistyöttömien keski-ikäisten miesten asutusparakki. Joita oli tällä parakkialueella toistasataa. Aluetta nimitettiin Tuulenhuuhtomaksi. Se jokseenkin sopi persaukisille miehille joilla ei ollut minkäänlaista toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Samalla kun Koljonen keitteli kahvia yksipisteisellä keittolevyllä Antti viritteli kamiinaan tulet. Parakkiin tuli sähkötkin mutta sen käyttö oli säännösteltyä joten parakissa olevaa halpaa lämpöpuhallinta käytettiin varsin varovasti. Parakissa oli kyseinen keittolevy, kahvinkeitin ja jääkaappi jossa oli pieni pakkaslokero. Vesi parakkiin saatiin lähellä sijaitsevasta huoltorakennuksesta jossa oli myös wc:t, suihkut, yhteissauna ja muutama arkkumallin pakastin joita muutama parakeissa asuva mies oli onnistunut hankkimaan yhteiseen käyttöön. Viihdettä parakkiin antoi matkaradio sekä joka miehellä oleva älypuhelin josta saattoi seurata aivotonta hömppää. Juuri muuta ei virallisen propagandan lisäksi ollut tarjolla mutta hömppä kelpasi hyvin tässä loputtomassa tylsyydessä. Parakkikylässä jossa asui useita satoja miehiä.

Antti – iältään 51 vuotta – oli asunut tässä parakissa nyt kaksi vuotta ja tiesi että hän asuisi tässä todennäköisesti koko loppuikänsä. Hän muisti, kun kaksi vuotta sitten lähtö parakkiin tuli. Hän oli aika lailla arkkityyppitapaus. Paperimies Naakkamo Paper-yhtiössä. Eronnut muutama vuosi takaperin ja avioerossa feministisen valtion sukupuolisensitiivinen oikeus määräsi sekä lapset että talon vaimolle sillä perusteella että lapsia ei saa erottaa äidistään eikä äitiä voi velvoittaa ottamaan niin suurta lainaa että ostaisi Antin talosta ulos.

Niinpä Antti muutti käytännössä persaukisena vuokralle kerrostaloyksiöön, maksoi palkastaan kovat elatusmaksut ja pärjäsi miten kuten. Onneksi lapset ehtivät tulla täysi-ikäisiksi ja lähtivät opiskelemaan Radanvarsikaupunkiin. Antti auttoi heitä parhaansa mukaan mutta sitten tuli pommi. Diktatuuriset valtuudet itselleen ottanut punavihreä hallinto ilmoitti että Naakkamo Paper tuotti liian suuren hiilijalanjäljen ja sen toiminta oli lopetettava ilmastomuutoksen estämiseksi. Se oli kuolinisku koko entiselle Naakkamon kunnalle. Perheelliset ja erityisesti yksinhuoltajaäidit saivat sen verran sosiaaliavustusta että pystyivät elämään edelleen asunnoissaan mutta yksinäisten keski-ikäisten miesten kohdalla oli toisin.

Neuvottelu sosiaalityöntekijän kanssa oli lyhyt ja tyly. Luonnollisesti se tehtiin älypuhelimen välityksellä. Naamakkain ei asiakkaita oltu enää aikoihin tavattu. Ainakaan tietynlaisia asiakkaita. Sosiaalityöntekijä oli todennut:

- Niin… nythän on niin että teillä ei ole mitään mahdollisuutta saada uutta työpaikkaa. Niitä ei enää kerta kaikkiaan ole. Ainakaan sellaisia joihin te pystyisitte työllistymään. Senhän me molemmat tiedämme. Joten tarjoamme teille asumisvaihtoehdon parakkikylässä. Se onkin se ainoa vaihtoehto.

- Parakkikylässä?

- Niin, parakkikylässä. Se sijaitsee viitisentoista kilometriä Naakkamon keskustasta pohjoiseen. Teille tarjotaan paikka neljän miehen parakista, päivittäinen ruoka sekä sata euroa kuussa käyttörahaa.

- Entäs jos en suostu?

- Silloin teille tarjotaan vain se sata euroa kuussa ilman minkäänlaista asumis- ja ruokailumahdollisuutta. Ja sillä te ette maksa edes vuokraanne. Jäätte totaalisen tuuliajolle. Asunnottomaksi kerjäläiseksi.

- Eli minulla ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa?

- Käytännössä ei. Ja niin, pankkitilinne sisältö on kaupungin puolesta takavarikoitu maksuksi parakkiasumisesta ja ruokailusta sekä autoilunne vuoksi tulleesta liiallisesta hiilijalanjäljestä. Luonnollisesti autonne on myös takavarikoitu. Teillä näyttää olevan tilillänne 9.645 euroa. Teille jätetään 500 euroa henkilökohtaista käyttöä varten.

- Jossain muussa todellisuudessa tätä kutsuttaisiin ryöstöksi.

- Mutta tässä todellisuudessa se on teiltä peritty ja täysin laillinen korvaus teidän loppuiän elatuksestanne.

- Onko niin, että minua ei ole hallinnolle enää edes olemassa? Huolimatta siitä, minkä määrän nettoveroja olen työssäni Suomen valtiolle vai mikä perkeleen maakunta se nykyisin onkaan maksanut?

Sosiaalityöntekijä oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

- Kyllä. Olette oikeassa. Teitä ei ole enää olemassa. Oikeastaan järjestelmälle olisi parempi jos kuolisitte mahdollisimman nopeasti. Tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni mutta kun kysyitte niin vastasin rehellisesti. Teille tarjotaan mahdollisuus siirtyä parakkikylään elätettäväksi ja mädäntymään sinne koko loppuelämäksenne. Ilman toivoa paremmasta. Olen kovin pahoillani. Omasta mielestäni tämä systeemi on syvältä ja poikittain. Mutta en uskalla protestoida. Edes nimimerkillä netissä. Minun ja perheeni pääelinkeino kun on syöminen. Niin kuin kaikkien muittenkin.

- Minut ajetaan johonkin parakkiin mätänemään samalla kun etnisesti edistykselliset elävät edelleen kaupungin asunnoissa veronmaksajien elättäminä. Ja ne ovat eläneet niin jatkuvasti. Tuottamatta maalle muuta kuin persnettoa.

- Tiedän. Ja tiedän senkin että julkinen sektori on täynnä kaikenlaisia täysin tarpeettomia projektikoordinaattoreita ja ylipalkattuja takapuolen raapijoita. Mutta niin kuin tiedätte, niin utopistisen järjestelmän prioriteetti on tuijottaa mahdollisimman korkealle eikä sitä kiinnosta mitä maan pinnalla tapahtuu. Siellä maan pinnalla missä valtio pidetään elossa. Ja sen järjestelmän arvostelemisesta päätyy nykyisin herkästi vankilaan. Tai pahimmassa tapauksessa mielisairaalaan. Siinä se on ottanut ahkeraa ja innokasta oppia aikaisemmista samanlaisista järjestelmistä. No, omalta kohdaltani minutkin korvaa lähivuosina keinoäly. Ehkä jo ensi vuonna. Toisin kuin se, minä sentään pystyn tuntemaan empatiaa. Vaikka eihän se mitään auta. Vielä kerran, olen kovasti pahoillani.

Väistämättömän edessä Antti antoi yksiöstään lapsilleen kaiken mahdollisen irtaimen omaisuuden jota hänellä oli, otti itselleen rinkallisen sekä putkikassillisen lähinnä vaatteita ja siirtyi parakkikylään. Osoitteena oli parakki B 42 joka oli aivan alueen reunalla. Alueella oli noin toistasataa parakkia. Näitä parakkikyliä oli Suomessa useampiakin. Itse asiassa hyvin paljon. Kaikki täynnä työttömiä, eronneita tai muuten yksinäisiä keski-ikäisiä miehiä. Miehiä, jotka olivat lakanneet olemasta. Anttia tietysti jännitti kun hän avasi parakin oven. Minkälaisia miehiä siellä olisi? Asuisihan hän heidän kanssaan mitä varmimmin koko loppuikänsä.

Mutta miehet vaikuttivat ihan asiallisilta. Miellyttäviltäkin. He löivät kouraa Antin kouraan ja esittelivät itsensä:

- Änttämö. Työtön asentaja-koneistaja. Ikää 53 vuotta. Firma, jossa hän oli työskennellyt oli mennyt verotuksen ja automatisaation takia nurin. Naimattomana hänet oli passitettu välittömästi parakkikylään.

- Montonen. Toimittaja maakuntalehdessä. Oli facebookissa kertonut liian radikaaleja – tai siis konservatiivisiä ja kansallismielisiä – ajatuksia. Ikää 50 vuotta. Ei mitään mahdollisuutta saada enää uutta toimittajan työtä. Saanut mielipiteittensä vuoksi vielä kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen. Eronnut, joten toimitettu tuomion lusittuaan automaattisesti parakkikylään.

- Koljonen. 59-vuotias entinen kuorma-autoilija jonka firma meni konkurssiin ilmastohysterian myötä räjähdysmäisesti nousseitten polttoaineitten hintojen ja toiminnan muutenkin ulkoistamisen ulkomaalaisille firmoille vuoksi. Eronnut. Koljonen totesi miesten  tuttavuutta toisiinsa tehdessään:

- Hjuu… perkele… minun firmani meni nurin ilmastohysterian vuoksi… tuli jollekin utopistille taas hyvä mieli… ja sitten kun valtio takavarikoi minun Scaniat niin ne laittoivat ne samantien kehitysapuna Tansaniaan… siellähän niitä varmasti ilmastovastuullisesti käytetään… tai no, ehkä käytetäänkin… eihän ne autot niitten neekereitten käsissä pysy ajokuntoisina kuin pyhättömän viikon…

Miehet kertoivat Antille tiettyjä parakin yhdessä sovittuja sääntöjä. Ne liittyivät lähinnä siisteyteen, toisten huomioon ottamiseen ja yhteiseen ruuanlaittoon. Säännöt vaikuttivat järkeviltä ja perustelluilta. Ruuanlaittosääntöä perusteli Koljonen:

- Täällähän siis kaupungin sosiaalihuolto tarjoaa meille soppatykistä aterian kerran päivässä. Joka toinen päivä on puuroa ja joka toinen päivä pataljoonasoppaa. On siellä sentään vähän lihaa seassa. Sitä bulkkitavaraa joka maistuu lähinnä pahville. Niin että toinen sapuska per päivä tarvitaan. Ei aikamies ilman pärjää. Se sapuska me ollaan tehty täällä yhdessä sillä se tulee selvästi halvemmaksi. Se satanen per kuussa per jätkä kun ei ole paljon.

Antti piti tätäkin sääntöä viisaana. Mutta se seuraava, ja viimeinen sääntö tuntui alkuun omituiselta:

- Ja jos sitten meinaat jossain vaiheessa tappaa itsesi niin tee se jossain muualla kuin tässä parakissa. Tuolla kaksisataa metriä tuonnempana on mänty mihin jo kuusi miestä on hirttänyt itsensä. Ja neljä muuta on ampunut itsensä omalla aseellaan sen männyn juurella. Kun olet elänyt tässä tappavassa tylsyydessä jonkun aikaa niin hoksaat itsekin miksi.

Kun muutama kuukausi oli mennyt niin Antti hoksasi. Mutta onneksi oli tarjolla sentään jotain puuhasteltavaa. Kamiina tarvitsi tulen ruokaa ja sitä tarjosi lähellä oleva metsä. Metsän omistaja oli myynyt valtiolle maitaan pilkkahintaan koska kuitupuu ei käynyt enää kaupaksi ja eräs konkurssin partaalla oleva motokuski kaatoi, karsi ja pätki puita kamiinaan sopiviksi pätkiksi kun hänellä ei muutakaan elantoa ollut. Puut oli tarkoitettu parakkikylälle ja siellä asuvat miehet puolestaan pilkkoivat ja pinosivat niitä liiteriin. Lämpö oli välttämätöntä ja kovina pakkaskuukausina parakissa pidettiin ympäri yön kipinävahtia. Antilla oli sinänsä hyvä ja lämmin makuupussi jolla hän olisi pärjännyt kylmemmässäkin mutta piti ajatella toisiakin.

Toinen ajankulu oli metsästys. Niin metsästys kuin aseetkin oltiin feministisessä Suomessa tietysti kielletty mutta poliisi oli tehnyt parakkikylän asukkaille selväksi että jos te ette häiritse parakkikylän ulkopuolisia taajama-alueita niin mekään emme puutu teidän tekemisiinne. Millään tavoin. Olkaa ja eläkää niin kuin tykkäätte. Meillä on ihan tarpeeksi vahtimista etnoissa ja siinä että nomenklatura saa elää mahdollisimman turvallisesti kohtaamatta sitä todellisuutta mitä se oli utopiallaan saanut aikaiseksi.

Laittomia aseita löytyi lähes joka parakista. Antilla ei ollut muuta kuin Baikal Margo-pienoispistooli mutta sillä hän saattoi napsauttaa aika ajoin hengiltä liian lähelle tulleen rusakon. Ja laittomassa mutta tosiasiassa sallitussa hirvijahdissa hänkin saattoi olla ajomiehenä. Kaadetuista hirvistä tuli hyvää lisäsärvintä.

Samoin parakeissa olevat aseet toimivat järjestyksenvalvojina jo itsessään. Toki alueella tehtiin kiljua ja keitettiin pontikkaa mutta kun kaikki tiesivät että joka ainoassa parakissa oli jonkinlainen ase eikä poliisi puuttunut asioihin niin se piti jo itsessään järjestyksen yllä. Sillä poliisi ei noteerannut alueella kuolleita miehiä. Ainoastaan sosiaalihuolto totesi että henkilö X ei enää kuitannut sosiaaliavustustaan ja lakkasi maksamasta. Samoin alue oli täysin turvassa etnoalueitten jengeiltä. Ne tiesivät että Tuulenhuuhtomassa jaettiin vain yksi tuomio eikä ruumista koskaan löytynyt.

Parakin miehet söivät aamiaisensa joka koostui kahvin lisäksi näkkileivästä, kevytlevitteestä ja lauantaimakkarasta ja siirtyivät sen jälkeen ulos. Tänään oli spesiaalipäivä sillä kaupungin kustantamat linja-autot kuljettivat parakkikylän miehet Naakkamoon kaupalle. Antin parakin miehet olivat ynnäilleet penninsä – parakissa elettiin eräänlaisessa olosuhteitten pakottamassa kommunismissa – astuivat bussiin ja läksivät kaupalle. Ostoslistalla oli:

- kuivaherneitä
- perunaa
- makaroonia
- säilykelihaa tai jotain tarjouslihaa
- tarjousmakkaraa
- kahvia
- teetä
- sätkätupakkaa, rizloja ja filttereitä
- paristoja matkaradioon
- pesuaineita

Ja paljon muuhun ei raha riittänytkään. Naakkamon S-marketissa ihmiset katsoivat parakkikyläläisiä vähän ohi kulmien. Tai eivät oikeastaan katsoneet ollenkaan. Käänsivät päänsä pois. Ehkä he ajattelivat että tuo oli heidänkin tulevaisuutensa jos tuuri loppui. Ja nykyisessä Suomessa se saattoi loppua kenellä tahansa koska tahansa.

Kun miehet olivat palanneet kauppareissultaan ja hernesoppa kiehui keittolevyllä Antti katseli ikkunasta ulos. Tuttu kaveri eli ristilukki joka oli ollut pitkän aikaa ikkunan ulkopuolella oli hävinnyt. Miehet olivat katselleet sen tekemisiä jo kauan. Ehkä joku lintu oli käynyt nappaamassa sen. Pian oli aika – lintuja ajatellen – laittaa myös evästä lintulaudalle. Miehet olivat sopineet että vähistä varoista ostettiin pikkulinnuille evästä vaikka raha olikin vähissä. Niitten puuhailuja oli talvella niin mukavaa katsella. Tirppiäisten touhu oli jotenkin niin järkevää  muuten järjettömässä maailmassa. Tylsyydessä pienetkin asiat muuttuivat tärkeäksi.

Hernesopan kiehuessa miehet alkoivat läiskiä korttia. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin. Panoksina oli Koljosen isoisältään saama pennipullon sisältö joka pantiin pelin jälkeen takaisin pulloon odottamaan uutta peliä. Paljoa ei puhuttu. Puheet oli pidetty jo aikaa sitten. Joskus aikaisemmin oli vielä puhuttu että täällä parakkialueella oli paljon aseistettuja miehiä. Eikös perkele yritettäisi kapinaa? Mutta sitten puhe oli kääntynyt aina siihen että entäs jos se nuorempi sukupolvi saisi sen pystyyn.

Ja siihen Vänttinen oli siteerannut erään vanhan kirjan sanomaa: ”Vilppulassa on kuulemma kovat taistelut… jos ne siellä painaa… vaan painamatta se jää siellä Vilppulassakin jos odotetaan että joku toinen porukka sen tekee… eikä ole mitään toista porukkaa…”.

Sitä mukaa kun tapahtumattomat ja tarkoituksettomat päivät vaihtuivat toiseen alkoi Vänttinen ymmärtää, että he olivat vankilassa. Vankilassa jossa ei ollut kaltereita, vartijoita eikä piikkilanka-aitaa. Sillä mihinkä he täältä lähtisivät? Millä rahalla? Vänttisen päässä oli alkanut usein pyöriä korvamatona Eaglesin kappaleen Hotel Californian eräs säe ”you can check-out any time you like, but you can never leave”.

Samalla kun tuo kiusallinen korvamato soi päässä aina useammin alkoi Vänttinen aina paremmin ymmärtää niitä parakkikylän miehiä jotka olivat tehneet lopullisen ratkaisun aseella tai köydellä. Hän – niin kuin ne miehet – oli ollut perheenisä ja mies joka oli pitkällä työuralla rakentanut omalta osalta maataan. Ja mikä oli kiitos? Nyt hän oli enää pelkkä täi jonka utopistinen valtio antoi elää muttei panisi hänen kuolemaansakaan millään tavoin pahakseen. Samalla kun se mainosti olevansa demokraattisin ja humanistisin hallinto koko Suomen historiassa.

Kuinka tämä kaikki saattoi tapahtua? Miksi aikuiset miehet muutettiin viranomaispäätöksellä täiksi? Mitä pahaa he olivat tehneet? Hehän pitivät yhteiskuntaa pystyssä.

Oliko niin että täit itsessään olivat päättäneet että miehet muutettiin täiksi?

Mutta kuka antoi niille täille niin suuren vallan? Kuinka kansa saattoi silloin aikanaan olla niin sokea? Nyt Vänttinenkin vietti loppuikänsä tässä parakissa sen sokeuden seurauksena.

12 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Tästä tarinasta tuli mieleen Solzhenitsynin pienoisromaani Ivan Denisovitsin päivä.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ivan_Denisovit%C5%A1in_p%C3%A4iv%C3%A4

Naakkamon parakkikylä eroaa toki gulagista siinä, että tarpeettomien ihmisten ei tarvitse tehdä työtä. Gulagissa työn yksi tarkoitus oli tappaa kansanviholliset. Jos teki töitä normien mukaan, kuoli varmasti, koska ravinto ei riittänyt. Se riitti vain, jos teki tuftaa eli huijasi järjestelmää.

Kummassakaan tarinassa järjestelmä ei pannut pahakseen, jos leiriläinen menehtyi.

Naakkamolaisilla on toki pieni toivonkipinä eli se, että joku muu aloittaisi kapinan. Sitä jota kuta muuta ei koskaan tule kuten ei tullut Neuvostoliitossakaan. Tai toki tuli mutta siitä ei kerrottu kenellekään.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vasara. Ehkä sekin ero on että kommunistinen hallinto halusi ottaa (ja tietysti ottikin) tuotantovälineet haltuunsa. Nykyinen vihervasemmisto haluaa lopettaa ne tuotantovälineet. Jonka seurauksena tuollainen parakkikylä on valitettavan mahdollinen.

Anonyymi kirjoitti...

Niin käytännössähan tää on jo tätä. Tossa aseman seudulla näkee ja tutustuu monenlaisiin heppuihin. Joskus joku tulee pummaamaan kessun ja silloin saatan jutustella hetken aikaa niitten kanssa. Työttömyys joka on jatkunut jo pitkään muuttaa ihmistä peruuttamattomasti.
Jotkut alkavat dokata jotkut kituuttavat himassa makoillen. Jotkut alkavat puuhaamaan pimeää pikkubisnestä ja jotkut keräävät pulloja. Tärkeintä näyttäis olevan jonkinlaisen puuhastelun kehittäminen.
Yksi asia jäi tossa mietityttämään. Kuvailemassasi tilanteessa voisi olla mielekästä lähteä pois suomesta Norjaan esim tai Viroon. Venäjäkin saattaisi olla parempi kuin elämä gulagissa.

Niin joo oon nähnyt kuinka sätkäpaperi on onnistuttu korvaamaan sanomalehtipaperilla ja filsun nyt voi korvata paperisoirolla. Tuli toisaalta mietittyä tupakan kotikasvatusta se ei paljoo vaadi vaikka mahorkan makuun tottuminen vaatii kyllä aikansa. Pikakahvi tulee reilusti halvemmaksi. Yks vanha linnakundi ja vanha stadin starba kertoi mielenkiintoisen kikan jolla tupakin saa riittämään hiukan pidemmälle oli joskus tapana jatkaa tupakinpuruja kuivatuilla ja murskatuilla vaahteran lehdillä. Mene ja tiedä miltäköhän maistuu

T labrotta

Tuumailija kirjoitti...

Meillä on jo kyseinen parakkikylä eräässä toisessa muodossa. Katsokaapa harmaan lähiön halpaa vuokra-asuntokerrostaloa: yksinäisiä miehiä itsemurhayksiöissään. Toki he saavat muutaman satasen enemmän kuin tarinassa. Raha riittää mukavasti viinaan tai videopeleihin, jotta on jotain millä turruttaa itsensä. Kaikki yli kolmekymppiset ovat valtion silmissä jo poistoerä, johon ei ole syytä kuluttaa resursseja.

Parakkikylässä on sentään mahdollisuus olla sosiaalinen ja jutella muiden kanssa. Itsemurhayksiössä ei ole edes sitä.

Eräs kaverini pohti kerran, että nörttitaitoiset voisi laittaa eräänlaiseen orjatyöhön: otetaan esim. kokonainen kerrostalo ja jokaiseen luukkuun majoitetaan työtön/syrjäytynyt nörtti. Alakerran ruokalasta saa pari lämmintä ateriaa päivässä. Terveydenhoitaja päivystäisi pari kertaa viikossa. Nörtit voivat tietokoneillaan tehdä jonkinlaista it-työtä ja saada minimaalista korvausta siitä. Palkkiota voisi saada lisääkin riippuen tehtyjen töiden määrästä ja osaamistasosta. Pohdittuani asiaa minun oli myönnettävä, että moni syrjäytynyt nörtti saattaisi pitää tuota tilannetta jopa parannuksena nykyiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Tämmöinen huomio...
Nämä ostareilla yhteiskunnan piikkiin lonnivat kulttuurinrikastajat eivät sätkiä polta kuten työttömät ja pienituloiset pottunokka kanta-asukkaat.Päinvastoin
tuohipää tupakkaa imevät posket lommolla.
Näin entisenä himotupakoijana arvioisin,että kolmatta toppaa päivässä.Taitaa upseeristupakka askin hinta olla lähemmäs 10 ekua nykyään.
Mitenkäs se suhtautuu näiden "tuloihin" ?
Ihmettelen vaan...

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys labrotalle, Tuumailijalle ja Anolle & kiitos kommenteistanne.

Labrotta & Tuumailija: Kommenttinne olivat samansisältöisiä ja oikeassahan te olette. Noitten parakkien kaupunkiversiot tulivat suuren laman aikaan eikä valtiovalta ole sen jälkeen välittänyt noihin itsemurhayksiöihin juuttuneista kavereista tippaakaan. Hinkuu vain lisää kehitysmaalaisia elätettäväksi ja nimittää niitä välttämättömiksi tulevaisuuden toivoiksi.

Labrotan ehdotus naapurimaihin muuttamisesta voi olla viisas. Ne maat eivät sentään tuhoa talouttaan ihan kokonaan ilmastohysterialla. Tosin automaatio syö työpaikkoja niissäkin.

En tiedä, kuinka Tuumailijan nörttitaloehdotus toimisi mutta kyseiset heput saattaisivat olla suht tyytyväisiä. Sinänsä läheskään kaikilla ei ole tarvittavia tietokonetaitoja.

Ano: Hyvä huomio ja tuota on miettinyt moni muukin.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa jaa, noinhan toki voi käydä.

Kunnes, kunnes joku jossain parakissa soittaa vanhaa kasettia. Kuuluu kasetilta:

Tahdon sotaa!
Tahdon sotaa, sotaa apatiaa vastaan!

Tai joku vaan kyllästyy olemaan olematon ja arvoton. Tupakit loppu tai nötkötti. Puuro on pahaa, joku närästää muuten vaan. Kortinpeluu kyllästyttää...

Ei marssita nauha käsivarressa hankoja, viikatteita, soihtuja ja torrakoita kantaen kylille. Ei, armeijan käyneet, aikuiset äijät eivät hölmöile. Käppäukot tietävät miten kaikki toimii, tuntevat ihmisiä ja uivat kuin kalat vedessä. Yhtä ääneti, yhtä huomaamatta. Yhtä armeliaina kuin hait, Kun ei ole mitään menetettävää, ei ole mitään pelättävää. On vain voitettavaa.

Alkaa pitkä marssi, hyvin pitkä. Resursseja hankitaan eliitiltä, nomenklatuuralta ja etnoilta. Aletaan siis metsästää rusakkojen ja hirvien lisäksi nomenklatuuraa ja etnoja. Raha, luottokortit, puhelimet, autot, tupakat, viinat, huumeet, korut - kaikki rahanarvoinen hyödynnetään. Kaupataan etnoille ja nomenklatuuralle, samalla hämmennetään noiden välejä. Aseita ostetaan ja otetaan, ainakin etnoilla ja poliisilla on tarjottavaa, nomenklatuurallakin kenties. Valuuttana raha, huumeet, lyijy - ihan mikä vaan kelpaa. Huomaa: kaikilla mainituilla ryhmillä on myös perheet, arvoton on armoton.

Näin se alkaa, der untergang.

Pyssymies



Anonyymi kirjoitti...

Kun tuohon elämään lisää kalastuksen ja marjastuksen, mikäli ne ovat mahdollisia, ja kirjoittamisen, niin onhan siinä jo jotain lisää elämänsisältöön. Entä puhdetyöt porukalla ja niiden kauppaaminen torilla tai kaupoilla käytäessä? Olisiko kysyntää ja millaisilla? Kesällä parakin taakse perunaa ja porkkanoita ja muuta vihreää kasvamaan, tai omenapuu...

Anonyymi kirjoitti...

Edelliseen viestiini viitaten vielä: kuivatut, pakastetut ja muutoin säilötyt sienet antavat herkullisen lisän muutoin yksitoikkoisiin aterioihin. Miksei myös katajanmarjat.

Anonyymi kirjoitti...

Itse tilanne on tietenkin vittumainen, mutta viettäisivätkö nämä miehet aikansa mieluummin jossain virastossa kanssakansalaisia kiusaten? Kun tilanne yhteiskunnassa menee tuohon, ei kenenkään ole hyvä olla.

QroquiusKad kirjoitti...

Mitenkö tämä saattoi tapahtua? Samalla tavoin kuin Länsi-Roomalle, vandaaleille, visigooteille, kimmerialaisille (sellainen kansa on todellakin ollut olemassa) ym.:
ensin ollaan mahtavia ja elinvoimaisia, sitten se elinvoima menetetään elämän käytyä liian helpoksi ja aletaan veltostua.
Ruotsi on meille nykyajan esimerkki, ja me tulemme vauhdilla perässä.

Hyvinvointi veltostuttaa. Lisäksi mitä enemmän hyvinvointia ja vähemmän sotaa, sitä enemmän yhteiskunta naisistuu, ja sillä on oma vaikutuksensa:

kun miehellä on ongelma, hän haluaa siihen ratkaisun.
Kun naisella on ongelma, hän haluaa puhua siitä, ja sitäkin enemmän sen ongelman aiheuttamasta tunnetilasta.

Tämä johtaa yhteiskuntaan, jossa miehet ja naiset kokoontuvat pöytään ongelmanratkaisun merkeissä. Ensin miehet ja naiset tuovat esiin ja erittelevät kenttätyön ongelmat. Kun miehet odottavat, että nyt alkaa ratkaisujen etsiminen, naispuheenjohtaja julistaa kokouksen päättyneeksi. MIehet ällistelevät:
eihän tässä edes ehditty alkaa ongelmanratkaisuun?

Naiset katsovat miehiä halveksuen:
nehän käsiteltiin juuri. Niistä puhutiin! Voi että tuo miesajattelu onkin sitten tyhmää ja alkeellista, julistavat naiset ja menevät fiikkaamaan:

https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?f=26&t=19320&start=975#p989195

Olipa hyvä etten kuollut eilen, ksoka silloin en olisi tuotakaan termiä ehtinyt saada vastaani. Svenssonien diskuteeraus on tuttu termi, mutta tuo svensdotterien fiikkaaminen menee jo pari astetta vaikeampaan suuntaan.
Ei ihme, että Ruotsi on tuossa suossa.

Kuinkahan paljon meillä fiikataan päättävissä portaissa, joissa pitäisi tehdä päätöksiä?

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle, Ano1:lle, Ano2:lle ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Pyssymies: Ei mikään mahdottomuus. Se pääkysymyshän on että koska on kasassa tarpeeksi ihmisiä joilla ei ole enää mitään menetettävää.

Ano1: Ihminenhän on joo varsin kekseliäs kun se etsii särvintä pöytään.

Ano2: Luulen, että jos tuon kaltaisia miehiä olisi ollut virastoissa niin tilanne ei ehkä olisikaan niin paha.

Qroquius Kad: Tuo on tapahtunut kautta historian eikä tämä aika muodosta siinä mitään poikkeusta. Historia ei ole loppunut vaikka eräät niin kuvittelevatkin. En ole törmännyt tuohon termiin ”fiikkaaminen” ennen minäkään mutta tuohon mainitsemaasi naiselliseen ongelmanratkaisuun (jossa ei ratkaista ongelmia vaan puhutaan niistä) eräänkin kerran.