torstai 30. tammikuuta 2020

JOTAIN IHAN MUUTA LXXVI


Jälleen tuttua ja turvallista Kekkoslovakiaa, mutta hieman vähemmän poliittisissa merkeissä eli:

Pikku-Ykä ja Kekkoslovakian namimellit

Tällä kertaa ei tarjolla ole sodan melskettä, taiston tuoksinaa eikä muutakaan toksisen maskuliinista toimintaa vaan nyt pannaan suu makeaksi Kekkoslovakian malliin pikku-Ykän muistoihin pohjautuen. Niin kuin ennenkin on todettu niin Kekkoslovakiassa ei edetty millään muotoa puutteessa mutta tietyt ylimääräiset asiat olivat, no, jos nyt ei harvinaisia niin kuitenkin niitä oli vähemmän kuin nykyisin. Tietysti niitä oli toisaalta jo huomattavasti enemmän kuin vaikka vuonna 1944 syntyneellä. Ja yksi niistä asioista olivat erilaiset karamellit ja muu sen sorttinen ekstra. Ei niitä ollut tarjolla sillä lailla itsestäänselvyytenä kuin nykyisin ja siksi niistä kai osasi niin iloitakin.

Aivan siellä pikku-Ykän muistin rajoilla ovat ne kuuluisat pennin nallekarkit. Netistä ei oikein löydy autenttista kuvaa nallekarkeista justaböyt vuodelta 1970. Silloin kun oli vain filmikameroita eikä niitten filmiä johonkin kioskin irtokarkkiin tuhlattu. Tämä kuva on tuoreemmista Haribon nallekarkeista:



Silloin 1970-luvun alussa jos nöösipoika sai kehitettyä itselleen ylimääräisen markan niin suunta oli tietysti paikalliselle kioskille jossa myytiin myös jäätelötötteröitä. Pikku-Ykän suosikki oli päärynätötterö jota oli silloin jo myynnissä vanilja-, mansikka- ja suklaatötteröiden lisäksi. Elintaso oli noussut mukavasti:



Ei muuta kuin tötteröä naamariin.

Meikäläisen muistin mukaan noitten tötteröitten myynti sitten 1970-luvulla kiellettiin joksikin aikaa. Joitain hygieniasyitä. En muista tarkemmin. Mutta joskus spesiaalitapauksissa oli sitten Perskeleillä tarjolla pakettijäätelöä. Vaniljaa tietysti. Maustettuna omalla mansikkahillolla. Aika ajoin spesiaalina oli myös eskimopuikko tai sitten kaupan tuuttijäätelö:



Tuohon aikaan ei ainakaan pikku-Ykä tiennyt sellaisesta kuin kasvisrasvajäätelö. Ne taisivat tulla myyntiin ja ennen kaikkea muotiin hieman myöhemmin. Silloin 1970-luvun alkupuolellahan alettiin väittämään sitäkin että voi tappaa talossa ja puutarhassa. Nykyisin siinäkin villityksessä on otettu jo hieman takapakkia.

Jos nöösipojalla oli rahaa alle markan niin suunta oli joka tapauksessa sille samalle kioskille ja investoinnin kohteena olivat pikkupojalle kaikkein kustannustehokkaimmat namimellit eli merirosvorahat:



Hei laitatkos niitä 50 piratoksen pääkallomerkkareita kiitti…

Sekä hedelmärahat:



Molemmat maksoivat kymmenen penniä kappale, niitä laitettiin kioskilla pieneen valkoiseen paperipussiin ja ne olivat aivan loistavasti suunniteltuja namimellejä sillä niitä ei pystynyt puremaan nopeasti kappaleiksi vaan ne liukenivat pikkuhiljaa nulikan suussa aikaansaaden maksimoidun mässyttelynautinnon. Kyseiset merkkarit olivat mukuloitten suosiossa liki koko Kekkoslovakian ajan & koko Kekkoslovakian alueella, tosin niitä jossain vaiheessa pienennettiin kun joku höhlä oli onnistunut tukehtumaan niihin.

Koska kekkoslovakialaisellä nöösipojalla taskussa olevat rahat olivat aina kolikkotavaraa niin ostettavien namimellien kustannustehokkuus oli ensiarvoisen tärkeää. Merkkarit olivat ehkä se ykkönen mutta jenkki-purkka tuli hyvänä kakkosena:



Yhtä pientä purkkatyynyä saattoi mässyttää hyvän aikaa. Jenkki-purkkaa myytiin tietysti myös levypurkkana jossa oli mukana jääkiekkokortteja:



Niissähän oli silloin MM-kisojen maajoukkuepelaajia. NHL oli jotain kaukaista siellä rapakon takana vaikka Bobby Orr, Bobby Hull ja kumppanit joten kuten tiedettiinkin. Siihen aikaan suomalaisia alkoi kylläkin mennä pelaamaan kilpailevaan liigaan WHA:han. Lätkäkorttien lisäksi levypurukumeista saattoi kerätä lentokonekortteja joita pikku-Ykäkin keräili:



Tässä vaiheessa tulee mainita ne kaksi perinteistä suomalaista namimelliä joita pikku-Ykä sai nauttia kun kävi kylässä isoäitiensä luona. Isän äidillä oli Ykälle aina tarjolla Fazerin Parhaita:



Joista se Kiss-Kiss-karkki oli ehdoton pikku-Ykän suosikki. Äidin äidillä taas oli tarjolla pihlajanmarjakaramellejä. Pikku-Ykällä kesti aika kauan lausua toi namimelli oikein sillä pihlaja tuppasi aina vääntymään pihjalaksi:



Vaan mikä sitä onkaan sitä namimelliä ja mikä ihan normaalia arkipäivän tavaraa? Käsitys siitä on varmaankin muuttunut Kekkoslovakian ajoista nykypäivään verrattuna. Esimerkiksi mehu. Perskeleillä oli pääosin tarjolla mehumaijalla tehtyä omaa mehua. Ei mitään kaupan mehua. Joskus hyvin harvoin saatiin spesiaalina Tripin appelsiinimehua joka oli kolmionmuotoisessa tetrassa ja sehän oli aina juhlahetki:



Samoin limppari oli jotain jota saatiin kerran viikossa kun käytiin Oy Firma Ab:n asuntokompleksin saunassa. Veljekset saivat yhden pullon sitruunasoodaa keskenään laseihin jaettavaksi ja jako tapahtui tarkemmin kuin nykyisillä supertietokoneilla. Idea oli siinä, että se, joka ei jakanut limpparia sai valita ensin kumman lasin ottaa.



Joskus 1970-luvun puolessa välissä tuli Nyhtänköljään Aku Ankka-limppari joista pikku-Ykän suosikki oli – niin kuin jäätelössäkin – päärynä:



Coca-Colaa Perskeleillä ei ollut koskaan. Sen sijaan vappuna oli yllin kyllin äiti-Perskeleen tekemää simaa:



Vapuissakin oli silloin hieman toisenlainen twängi kuin nykyisin eli kyse ei ollut pelkästä karnevaalimeiningistä vaan se vappumarssin seuraaminen oli silloin olennainen osa. Moni perheenisä kyllä seurasi sitä varsin punasilmäisenä mutta sehän taas kävi mukavasti sävy sävyyn kulkueitten punalippujen kanssa.

Edelleenkin: mikä on erikoista namimelliä ja mikä arkipäivää? Limonadi on hyvä esimerkki. Vielä Kekkoslovakian aikaan puoliksi jaettu sittispullo oli spesiaalia. Nyt perheenäiti saattaa nykäistä kaupassa mukaansa keissin jossa on kuusi puolentoista litran limpparipulloa. Ei se ole enää spesiaalia. Se on arkipäivää. Siinä limpparin ja mehun välimaastossa oli sitten Rymd-juomatiiviste:



Tätä oli tarjolla kotona ja erityisesti kesäisillä mökkireissuilla. Eihän Perskeleillä omaa mökkiä ollut mutta Oy Firma Ab:n kautta niitä sai vuokrattua hyvinkin kohtuuhintaan. Rymd oli kevyt kantaa ja siitä sai mehua kätevästi.

Spesiaalia oli myös silloin kuin joskus 1970-luvulla maahan tuli NamiNami-vanukkaat. Suklaata ja vaniljaa.



Nämä eivät ole niitä ihan originaaleja mutta vanhempaa kuvaa ei interwebin ihmeellisestä maailmasta löytynyt.

Perskeleillä noita NamiNameja oli aika harvoin, johtuen siitä että äiti-Perskeles teki niin suklaa- kuin vaniljavanukkaita itse. Ja nehän olivat kaupan tavaraa parempia. Erityisen maistuva oli vanukkaan hieman kuivunut päällinen eli ”kettu”. Siihen aikaan tietysti hankittiin namimellejä omin päinkin vaikka namimellin määritelmä nykypäivään nähden oli varsin venyvä. Omenavarkaus, porkkanavarkaus, hernevarkaus. Ja sitten tietysti mansikkamaito. Metsämansikoita pujoteltiin timoteihin, laitettiin lautaselle, maitoa sekaan (totta kai sitä punaista kulutusmaitoa) ja sitten hieman sokeria päälle. Siitähän ei namimelli enää parantunut.



Toinen lautaselta syöty namimelli oli ”penkkivelli” eli kaurahiutaleita, maitoa ja sokeria. Mahtaako joku lukija olla syönyt sellaista? Penkkivelli oli eräänlainen murojen korvike ja se varsinainen namimellimuro jota joskus Perskeleille ostettiin oli Puf-murot. Niistäkään ei tämän kummempaa kuvaa enää löydy:



Nuo Lif-murot olivat puolestaan kauramuroja. Vaan entäs sitten pastillit? Palataan kustannustehokkuuteen. Merkkarit hakkasivat siinä kaikki muut mutta olihan pastilleja toki. Tosin ne olivat ehkä hieman enemmän aikuiseen makuun. Moni asia olis luonnollisesti jäänyt tekemättä jos ei olis ollut sitä kuuluisaa Sisua:


Toinen sen ajan mainio pastilli joka maistui sitten myöhemmin vanhemmalle Ykälle oli Stop. Harmi että senkin valmistus on loppunut:



Ja tietysti tähän täytyy laittaa mainio Ajax-pastillimainos. Ei siksi että pikku-Ykä niistä olisi niin ihmeemmin välittänyt mutta ai kuinka kaunista triggeröitymistä sellainen nykypäivänä aiheuttaisi:


Vaan jos pastilleista puhutaan niin nöösipojathan osasivat käydä apteekissa ostamassa Apteekin Salmiakkia:



Sitä myytiin irtotavarana paperipussissa ja se oli myös mukavan kustannustehokasta. Spesiaalitapauksissa (esmes syntymäpäivinä) vanhemmat sitten ostivat Ranskalaisia Pastilleja:



Mainittakoon vielä se hampaisiin niin herkästi takertuva Chewits-toffee:



Sekä tietysti se alkuperäisillä tunnuksilla varustettu laku. Nykyisinhän sekin on rasismiruunattu koska joku otti ja triggeröityi:



Entäs suklaata? No olihan sitä. Lähinnä jouluna ja syntymäpäivänä. Fazerin sinistä valmiiksi kuppiin paloiteltuna ja sitten 1970-luvun lopulla alkoi joululahjana tulla mainioita Budapest-konvehteja. Mutta kioskimyynnissä oli mainioita Tupla-patukoita jo silloin. Nyrkillätapettavat eivät niitä kovin paljoa ostelleet sillä merkkarit olivat kustannustehokkaampia mutta olihan Tuplalla varsin hyvä mainosvideo eli Tupla-City:


Nykyisin tuosta videosta pyörii jotenkin mielessä oma versio jossa puhutaan kovasti monikuristavasta Hufvudstadsbladetista:

Höblä-city on Suomessa kaupunki
Ja tässä on kaupungin sheriffi
Siellä kaikilla höblästi mukavaa on
On elo höblästi huoleton

Tämä onni kai höblästi jatkua vois
Jos ei Suomessa ilkeitä persuja ois
Ne veivät kaupungin höblät pois

Jos tietokoneita paremmin osaava lukija väsää tuosta videon niin nostanpa lätsää.

Että kekkoslovakialaisen hirvittävyyden koko kuva tulisi esille niin tulee muistuttaa että meilläpä möllipojilla oli myös lakritsitupakkaa:



Varsinkin kylmillä keleillä kun sen lakritsipötkön läpi puhalteli niin sehän näytti melkein siltä kuin oltais polteltu oikeaa tupakkia. Mitä me ei silloin tietenkään vielä uskallettu tehdä. Valitettavasti myöhemmin sitä tuli uskallettua eikä voimasavuke Bostonista ole vieläkään päässyt eroon. Mutta Kekkoslovakian namimelleistä täytyy muistaa lähikauppamme jossa oli pari kertaa viikossa tuoreitten hillomunkkien päivä:



Niitten tuoreitten ja äärimmäisen hyvänmakuisten munkkien hinta oli 40 penniä ja möllit saivat kerättyä tyhjiä pulloja sen verran että ainakin yhden, usein myös kaksi munkkia sai ostettua. Mikäs niitä oli koulusta kotio tullessa natustellessa. Munkinhimo allekirjoittaneella hävisi sitten intissä sillä siellä niitä tuli syötyä kyllästymiseen saakka. Ihan hyviähän ne sotkunkin munkit kyllä sinänsä olivat.

Tietysti Kekkoslovakian namimelleihin pitää lukea myös pop cornit jotka tulivat Perskeleille joskus vuonna 1978. Ne tehtiin tietysti kattilassa (ei silloin mitään mikroaaltouuneja ollut) ja mm. pikku-Ykä totesi maistellessaan tuota uutta herkkua että täähän lähentelee taivasta.



Kun siirryttiin aivan sinne 1970-luvun loppupuolelle niin kioskeihin ilmestyi sitten se uusi suosikki eli pehmisjäätelö. Sitä natustellessa saattoi tuumia että tää on pojat nykyaikaa tämä:



Kun näistä namimelleistä puhutaan niin nehän ovat kovasti sokerisia mutta kun niitä oli Kekkoslovakiassa vielä varsin rajoitetusti niin eihän ne möllipoikien eikä muittenkaan kuntoa kovin romahduttanut. Varsinkin kun silloin lähinnä touhuttiin ulkona eikä plärätty älypuhelinta. Tietysti virallinen Suomi toimi jo silloin sokerin kiroja vastaan ja pikku-Ykäkin oppi harjaamaan hampaansa uudella nykytystyylillä ynnä fluorihammastahnalla. Lisäksi koulussa muistaakseni kerran viikossa purskuteltiin suussa fluoriliuosta minuutin verran. Se maistui ihan helvatun pahalle ja totta kai siinä yritettiin ilveillä niin että joltain toiselta ne liuokset purskahtaisi lattialle. Aika usein onnistuttiinkin.



Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu.

Mutta mikä oli parasta niissä Kekkoslovakian namimelleissä? Tietysti se, että ne olivat joka kerta ekstraa. Ne eivät olleet arkipäivää. Jos asia on itsestäänselvyys, niin eihän sitä osaa arvostaakaan. Se unohtuu nykypäivänä kovin monelta ihmiseltä. Se Kekkoslovakiasta taas tällä kertaa ja siirrytään takaisin nykyiseen Suomeen jossa leipä vähenee mutta sirkushuvit lisääntyy.



77 kommenttia:

Qroquius Kad kirjoitti...

Annos tekee myrkyn, sanoi Paracelsus.
Ei makeaa mahan täydeltä, sanoi ja sanoo moni muu. Tiedä vaikka Paracelsuskin olisi sanonut?

Me voisimme sanoa, että niukkuus tekee herkun. Kun makeaa on saatavilla mahan täydeltä koska vain, se menettää herkkuutensa. Onko tuokaan oikea sana?

Viime vuoden lopulla jutellessani ikäluokkaa 1946 olevan vanhan äitimuorini kanssa mainitusta asiasta, muistelin 1980-luvun saksalaista draamasarjaa "Pala taivasta, pala maata" (Ein Stück Himmel).
Eräässä sen jaksossa saksalaiset upseerit kestitsivät jonkin juhlan (joulu?) kunniaksi katolisen nunnaorpokodin lapsia tarjoilemalla heille voideltuja limpunsiivuja, joiden päälle ripoteltiin sokeria oikein kukkuralle.

Vanha äitimuori totesi juuri sellaisen olleen hänelläkin se lapsuuden herkku. Nykyisinä ylenpalttiuden päivinä jo ajatuskin sellaisen leivän syömisestä alkaisi etoa. Puhumattakaan, että sellainen olisi jostain syystä pakko syödä.

So it goes, sanoi Vonnegut. Vaan ehkäpä saamme mekin nauttiaksemme niukkuuden tuomista herkuista, jahka tyttöhallitus saa ajettua maamme talouden kumoon.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikki on käyty läpi mut yks unohtu:Asterix jäätelö! Oli vähäkyt kallista, eikä ees kovin hyvää.

Ville kirjoitti...

Tervehdys kaakosta! Tuo mainitsemasi penkkivelli tunnettiin täällä jätkänvellinä. Kovat jätkät vetivät jopa ilman sokeria, minä nössönä en vaan söin keitettynä... Ja Kiss-Kissit olivat Herra Perskelestä roimasti nuoremmallekin aivan parasta kaupasta ostettua herkkua. Mummolassa leivotut herkut olivat tietysti omassa luokassaan, niin maussa kuin kaloreissakin, jotka sitten liukenivat koheltaessa ulkona milloin mitäkin. Hienoja, viattomia aikoja.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille, Anolle ja Villelle & kiitos kommenteistanne.

Qroquius Kad: Tuo niukkuuden ja herkun määritelmä oli erinomaisen osuva. Samaan sarjaan kuuluu se, että jos elämä on pelkkää juhlaa niin eikö juhlakin muutu silloin arjeksi. Ei ole juhlaa ilman arkea. Ja tosiaan, ehkäpä tuo tyttöhallitus saa meidät jälleen arvostamaan huomattavasti niukempia asioita kuin vielä tänä päivänä. Suunta on ainakin selvä. Osattiinhan aikanaan arvostaa jopa sitäkin kun saatiin petun sijasta rukihista.

Ano: Nyt kun sanoit niin muistan Asterix-jäätelön mutta en ole varma että olenko koskaan maistanut sitä. Kaikki varsinaiset Asterixit tuli kyllä lainattua kirjastosta ja luettua.

Ville: Ja tervehdys myös sinne kaakkoon. Rakkaalla lapsella on näemmä monta nimeä. Ja nuo ajat olivat hienoja myös siksi että silloin ihmisillä oli vielä aito ja oikea tulevaisuuden toivo. Nyt siitä ei ole tietoakaan.

Anonyymi kirjoitti...

Noi nallet on jääny mieleen: juoksin vaarin asialle kikkarille ja ostin "Kerho kakkosta yks aski ja lopuilla nalleja", kai niitä oli sitten jotain 10 kappaletta. Lapsuuteni oli 50-lukua ja sit 60-luvun alkua. Herkut oli harvinaisia minulle sillon ja lähinnä mummun ja äidin tekeleitä.
Apteekista sai salmiakkijauhoo ja kikkarista jäätelöö (tiikerijäätelö) ja kaikenlaisia karkkeja. Kerättiin filmitähtien kuvia siinä samalla. Dacapo ja Tuplasta kahdelle. Lakritsipatukat ja -piiput. Näitä ostelin rahoilla, joita "tienasin" kaikenmaailman asioita juostessani. Tai esim. keräämällä jätepaperia ja pulloja.
Herkkuja oli: mustamakkara kylmällä maidolla, munkkipossu, viili+talkkuna ja mustikka+talkkuna+maito. Sellanenkin sekotus kun voi+sokeri kahvikupissa sekaisin. Ja mummun valmistama kaurapuuro, varsinkin se kattilaan jäänyt viimeinen puurotilkka suoraan kattilasta. Ja se huurteinen saunakalja, joka odotti pukuhuoneen ikkunalla minua. Vaarinkaljaa! Ja myös Pommacia!

Eija


Tuumailija kirjoitti...

Tämä oli hyvän mielen postaus! Tuli ihan mieleen 90-luku ja oman lapsuuden namimellit...hetkinen, me emme käyttäneet tuota sanaa. Itse tunnen termit "hyväskä" tai "mässy". Oli nimitys mikä vain, ideahan on kautta sukupolvien sama eli tarkoitus on saada suuhun jotakin, joka aiheuttaa mielihyväreaktion kielen etummaisen puoliskon fungiform-makunystyröiden kautta.

Mukavaa huomata, että listasi herkuista monikin oli selvinnyt ysärille, toki pakkauksien kuvat olivat eri:

-nallekarkit ovat klassikko.

-päärynäjäätelö on yksi parhaita makuja edelleen. Myös Eskimot ja tuutit ovat tuttuja. Mummolan kellarissa oli aina Eskimoita pakastearkussa, josta minä ja serkut kävimme niitä pihistämässä kun aikuisten silmä vältti.

-merirosvorahoja oli, mutta ilmeisesti ne eivät olleet samanlaisia kuin aikoinaan. Tunnistan kuitenkin erinomaisesti tuon, ettei rahaa pystynyt kunnolla pureskelemaan vaan se piti hiljakseen imeskellä jolloin raha kesti suussa pitkään.

-jääkiekkokortteja kerättiin myös ysärin alkupuolella ja niitä sai mm. Tupla-patukoista.

-myös meillä oli juuri niinpäin, että isänäiti tarjosi aina Fazerin Parhaita ja äidinäiti puolestaan kettukarkkeja.

-ehdin elää aivan pienenä juuri ja juuri pyramidin muotoisten mehutetrojen viimeisen ajan, ja muistan harmituksen kun niitä hienoja appelsiinimehun makuisia tetroja ei enää löytynyt. Käytännössä muu lapsuus vietettiin sankarimme Kari Grandin parissa. Ja niistä tyhjistä tölkeistä sai helposti köyhän miehen pommin, kun puhalsi täyteen ja polkaisi jalalla.

-simaa on tullut tehtyä itsekin. Siman kypsymistä odotti aina malttamattomana.

-NamiNamit olivat voimissaan, mutta itse söin kilpailijan eli Jacky Makupalan tuotteita.

-metsämansikoita ei tainnut juuri koskaan löytyä niin paljon kerralla että olisi mansikkamaitoa saanut, mutta mustikkamaitoa sitten senkin edestä! Sitä on tullut kauhottua suuhun aikuisenakin.

-pastilleista söin Sisua, Pectuseja ja Eucalyptuksia.

-Chewitsejä tuli ostettua silloin tällöin. Pakkauksessa oli lohikäärmehahmo.

-lakupekka koristi vielä ysärillä lakukääreitä. En koskaan muista että olisin osannut yhdistää sitä afrikkalaisiin. Lakritsitupakkaa ei ollut, mutta lakupiippuja sentään.

-Fazerin Sininen on ikuinen ja ajaton. Vein sitä myös Japaniin työkavereille. He pitivät kovasti ja Suomesta piti lähettää lisää.

-munkkeja äidinäiti teki itse rasvakattilassa ja niitä ei voittanut yhtikäs mikään. Paitsi ehkä samaisen henkilön paistamat lätyt. Ja oman pihapuun omenoista tehty hillo.

-hauska sattuma että mainitsit kattilapopkornit! Olen nimittäin viime aikoina elvyttänyt omalla kohdallani ko. perinteen. Lapsuudessani tehtiin myös usein kattilassa, harmi että sittemmin tapa jäi mikropopparien jalkoihin. Nyt olen luopunut mikropoppareista ja siirtynyt takaisin kattilaan, mistä kiitos menee savolaiselle juutubettajalle Metsa Manille. Kannattaa vilkaista, äijä on päälle viisikymppinen metsuri ja tekee usein todella viihdyttäviä videoita, etenkin kun koneet hajoavat. Joissain videoissa hän tekee popkornia kattilassa ja siitä innostuin yrittämään itsekin.

-pehmisjäätelöä olen kesäisin ostanut tienvarsikojulta. Eräältä kojulta serkkujen luona sain niinkin erikoisen maun kuin omena-vanilja. Ja ne olivat isoja ne!

-niin vain mekin kiltisti menimme hammashoitolaan lotraamaan fluorivedellä.

-muita äkkiä mieleen tulevia herkkuja, joita tekstissäsi ei mainita, oli lauantaipussi, leijonantassut, Domino-keksit, Karnevaali-keksit, sekä Vihreät Kuulat jouluisin. Varmasti olisi vielä paljonkin, jos ihan kaivelemaan alkaisi.

Kiitokset herkullisesta tekstistä. Kohtahan tässä on Ruuneperin torttupäivä ja myöhemmin laskiaispullien aika. Ja laskiaispullaan kuuluu mantelimassa. Vaikka muuten hillosta pidänkin, niin laskiaispulla hillolla on kerettiläisyyttä. Opiskeluaikoina jokavuotisella laskiaissaunalla vallitsi hillofanien ja mantelimassafanien kesken suuri juopa, jonka rinnalla Berliinin muurikin olisi jäänyt kakkoseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Todella herkullinen ja nostalginen blogi kuvineen kaikkineen! Tuo Kekkoskuva päivitetyn puhekuplan kanssa osui myös maaliinsa; kiinnittäkää huomiota Kekkosen ilmeeseen! Nauroin taas ääneen. Ja kyllä, ennen oli mainoksetkin parempia kuin nykyään. Mainoksiin on yänä päivänä jo ujutettu monikulttuurin ihanuus ja seksiäkin paljon avoimemmin kuin takavuosina, jollloin poistettiin televisiosta suklaapatukkamainos, jossa kerrottiin, että taitaa tyttö tietää, että seinän takana on patukkaa tarjolla...

Vanhemmat lukijat voivat muistaa surkuhupaisan Figarol-pastillirasian, josta vaaleanpunaiset pyöreät pastillit rasiaa aukaistaessa esim. pimeässä elokuvateatterissa lähtivät iloisesti pomppimaan pitkin alaspäin viettävää permantoa.

Olen Ykän tapaan päärynäjäätelöstä tykkäävä ja sama maku on nyt myös suosikikseni muodostuneessa Arlan Luonto+ -jugurtissa, jossa on myös se hyvä puoli, ettei siihen ole lisätty sokeria. Nuorenahan sitä sai syödä mitä hyvänsä eikä vaa’an osoitin juuri yli 50:n kilon heilahtanut, mutta vanhenmiten täytyy olla vähän varovaisempi.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja kautta aikojen: Fazerin Sininen!

Rouva Ano

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Eijalle ja Tuumailijalle & kiitos kommenteistanne. Luulen, etten ole todellakaan ainoa joka haikailee noiden yksinkertaisempien mutta toivorikkaampien aikojen perään. Erityisesti nykyisinä hysteerisinä aikoina.

Eija: Kun vertaa omaa lapsuuttasi minun lapsuuteeni niin minähän elin jo kertakaikkisen yltäkylläisyyden aikaa. No, 1970-luvulla sodasta oli jo kauan aikaa, jälleenrakennus oli tehty ja hyvinvointia oltiin päästy rakentamaan jo hyvän aikaa. Ja silloin entisinä aikoina (vielä muuten 1970-luvun alussakin) nulikan saattoi tosiaan laittaa ostamaan sitä tupakkiaskia. Ei sitä niin ihmeenä silloin pidetty.

Tuumailija: Kiitos myös omasta historiankatsauksestasi. Tuota termiä namimelli tuskin kukaan on koskaan käyttänyt sen kummemmin. Olenpahan vain omaksunut sen omin päin. Itse asiassa jostain 1970-luvun Aku Ankan taskukirjasta. Sieltä on peräisin myös sen koppavoitui-sapuskan nimi. Niitten munkkien suhteen minä olen muuten itse niitä hillomiehiä.

Anonyymi kirjoitti...

Todella herkullinen ja nostalginen blogi kuvineen kaikkineen! Tuo Kekkoskuva päivitetyn puhekuplan kanssa osui myös maaliinsa; kiinnittäkää huomiota Kekkosen ilmeeseen! Nauroin taas ääneen. Ja kyllä, ennen oli mainoksetkin parempia kuin nykyään. Mainoksiin on yänä päivänä jo ujutettu monikulttuurin ihanuus ja seksiäkin paljon avoimemmin kuin takavuosina, jollloin poistettiin televisiosta suklaapatukkamainos, jossa kerrottiin, että taitaa tyttö tietää, että seinän takana on patukkaa tarjolla...

Vanhemmat lukijat voivat muistaa surkuhupaisan Figarol-pastillirasian, josta vaaleanpunaiset pyöreät pastillit rasiaa aukaistaessa esim. pimeässä elokuvateatterissa lähtivät iloisesti pomppimaan pitkin alaspäin viettävää permantoa.

Olen Ykän tapaan päärynäjäätelöstä tykkäävä ja sama maku on nyt myös suosikikseni muodostuneessa Arlan Luonto+ -jugurtissa, jossa on myös se hyvä puoli, ettei siihen ole lisätty sokeria. Nuorenahan sitä sai syödä mitä hyvänsä eikä vaa’an osoitin juuri yli 50:n kilon heilahtanut, mutta vanhenmiten täytyy olla vähän varovaisempi.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja kautta aikojen: Fazerin Sininen!

Rouva Ano

Krypta kirjoitti...

Olipa makea makupala. Myynnissä oli oikeiden merkkareiden lisäksi kanelikarkkeja. Ne olivat pienessä pussissa ja niitä oli kymmenen ja annos maksoi kymmenen penniä.

Saksalaiselta kirjeenvaihtoystävältä sain sihinärakeita. Ne kihisivät kielellä ja maistuivat perin keinotekoiselle mansikalle.

Popparit teen yhkä kattilassa ja kattilaa ei muuhun kokkaamiseen käytetä vaan se on ja pysyy popparikattilana.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Rouva Anolle ja Kryptalle & kiitos kommenteistanne.

Rouva Ano: kiitokset. Tuosta Kekkoskuvasta oli ihan pakko väsätä hieman voiman pimeän puolen agitproppia kun Urkin ilme oli niin mairea. Tuon niin etnisen kuin sukupuolisen pakkodiversiteetin takia minä en nykyisin jaksa seurata mitään uusia elokuvia tai sarjoja. Figarol-pastillit muistan minäkin oikein hyvin. Ne olivat siihen aikaan ehkä vähän aikuisempaan makuun.

Krypta: Kiitokset sinullekin. Pitäis oikeastaan taas pitkästä aikaa tehdä niitä kattilapoppareita. Kun tulee aika vähän syötyä mitään tuommoisia nykyisin. Jonkun pienen sipsipussin saattaa ostaa aika ajoin.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Kaikki oli tuttua, monelta löytyy vanhasta vajasta mini miljoonalaatikkona peltinen Sisu aski. Mummolla oli oma sekoitus alkaen juuri Chewitziztä ei ollut Toffoa Toffolandiasta pihlajanmarjakarkkeja sekä Fazerin parhaita. Tosiaan kis-kis oli hyvää ja inhosin toscaa. Lisäksi mummolla oli uskovaisten karkkeja eli näitä isoja jauhoisia piparminttu karkkeja. Rymdi oli tuttu samoin kuin Trippi, seitsemänkymmenluvun alussa oli pieniä panimoita ainakin tuli juotua Wihurinkosken päärynälimpparia. Ei ollut laktoosi-inhotoleranssia läpipaskojia sen sijaan. Tuli Taffelin perunalastut, isot virvoitusjuomapullot. Kuusikymmenluvusta jäi mieleen appelsiinituoremehu peltitölkissä. Pamelitkin ovat tuttuja. Jääkiekkokuvista löysin vintiltä kansiot 1972 suomen mestaruussarjasta mm kisoista ja olympialaisista. Kiekkoilijoista puuttuu Phil Esposito pohjanmaalla pikkupojat pohtivat kuinka hirveä oli lämäri kun meni laidasta läpi ja katkaisi laidan takana olleen kintun. Asuttiin viinakaupan naapurissa ja tyhjästä pullosta sai huom! pestynä 5 penniä, tosin ostovoima oli hieman parempi, karkkeja, sarjiksia, tupakkaa ja räjäytysteknillisten kokeiden tarvikkeita papatteja, kiinalaisia ja tykinjytkyjä. Mikä oli mässyttäessä karkkeja tai survoessa suun täyteen apteekin ärjyä nyky mukulat ei tiedä mitä oikea salmiakkipulveri on. Jacky makupalat tulivat kansakoulussa välipaloiksi. Maatalouden muutos kun lehmiä ei enää laidunnettu metsissä ja ahoilla katosivat metsämansikat, mesimarjat ja ahomansikat. Heinänkorteen ja kun korsi oli täynnä niin varras suuhun. Helsingissä käydessä ihmettelin ja kysyin isältä Töölöntorin viinakaupan ympäristöstä että kuinka suuri armeija sillä Laguksella oli kun jokainen setä oli Laguksen miehiä ja tarvitsivat 50p tai markan että pääsisivät äidin luokse Tikkurilaan. Sitten oli Herajoen jugurttimainos missä purkit oli neliskanttisia ja mikälie kasakkapäällikkö ratsasti valkoisella oriilla.

Vasarahammer kirjoitti...

Itse muistan lapsuudestani "yskännapit". Ne olivat yleensä ovaalin muotoisia ja väriltään valkoisia kevyesti sokerilta maistuvia pastilleja, jotka hajosivat suussa nopeasti jauhomaiseksi mössöksi. Näitä yskännappeja vanhempi isäntämies saattoi tarjota pienille klopeille.

Yskännapit eivät olleet mitään suosikkikarkkeja mutta en muista koskaan sellaisesta kieltäytyneeni.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Niin toi sima. Ihmiset ovat uusavuttomia kun simapanoksen teko on kuin heinää tekisi. Ja kun huolella tehtyä simaa vertaa lukuun ottamatta muutamia premiumtuotteita niin kaupan simatekeleet maistuvat keskenkäyneeltä hiivaiselta kiljulta. Mistä tulikin mieleen että jos tiedän paikan missä itse tehdään munkkirinkuloita on kahvitauko aina paikallaan.

buuri johannesbuurista kirjoitti...

Samat vinkeet ja karkit - yksi lisäys muistui mieleen. Salmiakkijauhe jota imettiin pillillä pienestä muovipussista. Nykyään ko. jauhetta löytyy turkinpippureiden sisältä.

- buuri johannesbuurista -

klova kirjoitti...

Ne ensimmäiset merirosvorahat olivat siitä ikäviä,että sellainen mahtui hieman sulaessaan erinomaisen hyvin pikkulapsen henkitorveen,niin minunkin.

Olen eläessäni meinannut jokusen kerran kuolla ja ensimmäinen tapaus oli kun tuollainen juuttui kurkkuuni ja menin siniseksi,onneksi paikalla oli aikuisia ja tulppa saatiin pois.

Muistaakseni noiden koostumusta tai kokoakin muutettiin noihin aikoihin ja käsittääkseni juurikin tuosta syystä.

Tuollainen pikkuseikka kuin tukehtuminen ei tietenkään vaikuttanut pikkupojan himoon merkkareihin,niitä tuli ahmittua ihan hyvällä ruokahalulla tuon jälkeenkin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Vasarahammerille, buurille johannesbuurista ja klovalle & kiitos kommenteistanne.

Pate: Kiitos mainiosta historian pläjäyksestä. Peltiaskista tuli mieleen myös sen ajan Strepsils-pastilli joka piti aukaista markan kolikolla. Se Strepsilshän oli ”lähes lääkettä” ja siitä tulee mieleen myös Wick Vaborub-voide mitä meillä sanottiin ”vikvookiksi”. Siihen aikaan muuten tosiaan niin laktoosi-intoleranssi kuin yleensä allergiat olivat varsin harvinaisia. Mistähän niitten jatkuva leviäminen mahtaa johtua?

Vasara: Muistan myös nuo pastillit mutta en kehno vie millään saa mieleeni että mikä niitten nimi oli.

buuri: Joo, salmiakkijauhe. Muistan sen. Ja mukavaa muuten että kommentoit pitkästä aikaa.

klova: Joo, niinhän niitä pienennettiin. Hyvä kuitenkin ettet sentään kuollut vaan elit aikuisikään ja pääsit tänne voiman pimeälle puolelle.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Ja kiitokset vieraalle yksityisestä kissiviestistä.

Strix Senex kirjoitti...

Noista Fazerin sekalaisista muistan aina kuinka Felix Björklund kertoi, kuimka hän sai tiukan ojennuksen. Hänhän oli joskus silloin Fazerin toimitusjohtaja. Eräässä seminaarissa hän sitten kertoi kuinka oli aikonut jostakin teknisestä syystä poistaa jonkun karamellin Fazerin sekalaisista, mutta siitä ei tullut mitään, kun hänen arvokas tätinsä soitti ja sanoi tiukasti: "Felix! Olen kuullut, että aiot lopettaa xxxx-karamellin tekemisen. Se ei käy laatuun." Eikä se sitten käynyt.

Jani Alander kirjoitti...

Tulikin nameista ja vanhoista ruokapuolen jutuista yksi olennainen homma mieleen. Yleensä kun nostalgiahenkisissä jutuissa muistellaan miten hyvää joku x oli ja miksei nykyään tehdä samanlaista. Ihmisen makuaisti muiden aistien joukossa heikkenee vuosien mittaan. Siksipä vaikka saisit aivan täsmälleen samalla reseptillä tehdyn jutun x nyt, niin se ei tosiaan maistuisi yhtä hyvältä kuin silloin nuorena. Ja epäilisit jonkin olevan pielessä.

Terho Hämeenkorpi kirjoitti...

Kun olen vähän vanhempaa vuosikertaa ja syntynyt/kasvanut keskellä ei-mitään kaukana kirkonkylästäkin (10 km), niin kävi kerran näin 60-luvun alussa: Kunnallisen (!) keskikoulun pääsykokeet oli kirkonkylällä, ja siskon kanssa siellä oltiin. Kuultiin iltapäivällä, että molemmat pääsi läpi ! Huhheijaa! Mentiin Osulan baariin ja kumpikin ostettiin 10 pennin mansikkatötterö. Sitten kilvan polkeman pyörällä kotiinpäin ilosanomaa ilmoittamaan jätski toisessa kädessä, välillä nuolaisten ja toisella välillä keskittyen ohjaamiseen. Melkein / lähes kotiin päästiin, ennenkuin jätski oli loppuun nuoltu! Mutta olihan siinä makua!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Strix Senexille, Jani Alanderille ja Terho Hämeenkorvelle & kiitos kommenteistanne.

Strix Senex: Tuo tapaus kuuluu siihen sarjaan joka olisi aikanaan pitänyt esittää 1980-luvun televisiosarjassa ”suomalaisia tähtihetkiä”.

Jani: Tuo on kyllä – piru vie – aivan totta. Mutta jos mennään namimellien ulkopuolelle niin väitän että 1970-luvun tavallinen kaupan säilykeliha oli noin sata kertaa parempaa kuin mitä nykyinen.

Terho: Totesin tuolla ylempänä että 1960-luvulla syntyneenä olen elänyt lapsuuteni sinun ikäpolveen verrattuna yltäkylläisyyden maailmassa.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Fazerin parhaat ovat säilyneet aika pienillä muutoksilla elinkaarensa aikana. Luojan kiitos ettei mitään salmiakkia ole sotkettu niihin, se mikä on kadonnut niin kovat hedelmäkarkit, diabeetikkona kaipaan niitä kun lääkärini mukaan ne olisivat parhaita pistää yksi poskeen sulamaan kun on huonot vibat.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Niin ja sellainenkin juttu kun kansallinen ikoni Frans "Taata" Sillanpää vaihtoi 1929 luvulla kustantajaa WSOY:ltä Otavalle hän vaati uudelta kustantajalta oliko 1kg vai 2kg:a Fazerin sekalaisia päivässä, se taisikin olla ainoa mihinkä kustannusosakeyhtiö Otava ei suostunut vaikka maksoivat kohtuu isot möllerikestarin velat ja ennakkoa niin että perhe eli keskiluokkaista elämää sen lisäksi että mestarille maistui hapankin.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Muistaakseni E-liikkeissä oli vielä 1980 luvun alussa myynnissä Gruusialaista mineraalivettä. Oliko pectus jota taisi Heikki Kinnunen mainostaa sellainen että mainoksessa sekoitettiin pastilleja kuumaan veteen kun kurkkua aristi. Vaborub pitäisikö pyytää että rakas hieroo rintaan ja laulaa kisulaulua. Sitten oli jotain 5pennin kovia karkkeja 1970 luvun puolivälissä. Ruotsista voita hakeneet toivat mehutiivisteitä ja lakritsinauhaa muistaakseni punaista. Läkerol oli jotenkin aikuisten pastilli. Ei ollut makeita siidereitä vain Golden Cup ja Hartwallin lonkero mutta nuorison iloksi tuli omppu pomppu viiniä ja minttusuklaata ettei tarvinnut keskenkasvuisten harjoitella Gambinalla, Karjala viinillä, Aperitalla, Vinetolla tai Sorbuksella. Jäätelöäkään ei tainnut olla oikein muuta kuin Valion, Ingmannin ja Pietarsaaren jäätelötehtaan eikä oikein muuta ostettu kotia kuin vaniljaa johon sai sitten mättää hilloa tai marjoja sekaan. Lakritsista on jäänyt mieleen palat, pötköt, piiput, matot ja rullat. Mainonta oli tämän päivän mittapuun mukaan täysin sopimatonta alkaen Delta Rythm and Boysista. Vesku mainosti Fazua. 70 luvun lopulla tuli Coca Cola tölkit ja ne olivat aluksi halvempia mutta pian tuli tölkkivero, vanhempiväki ei oikein ostanut muksuille kuin keltaista- ja punaista jaffaa sekä sitruunasoodaa. Sitten jos mahaa väänti niin lääkkeeksi keltaista jaffaa. Jotenkin Coca-Cola ja Sprite miellettiin iskien juomaksi puolukkamehun ohella kun alkoivat lauleskelemaan. Suklaata muistaakseni ei juuri tullut ostettua sen kalleuden vuoksi. Mennään Bussilla rahastaja mainosti london raetta. Pitää muistaa että meillä maalla kasvaneilla tarjonta oli rajoitetumpaa, koko pitäjän kaupoista ei löytynyt yhtään sellaista jonka rinnalla nykyiset salet olisivat olleet GUM myymälä Moskovassa, ei ollut myymäläautossa irtokarkkiosastoa niin kuin nykyisissä marketeissa.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Säilykeliha, Kylmänen valmistaa vanhanajan säilykettä pitäisi oikeastaan testata.

Joppos123 kirjoitti...

Tuttua tavaraa kaikinpuolin. Nallekarkit olivat erityisen kovasana kun kärsi tilapäisestä kassavajeesta, muutoin ehdottomasti merkkareita. Merkkareiden kokoahan pienennettiin jossain vaiheessa kun (kuulemma) joku mukula tukehtui sellaiseen. Nykyisten maku ei ole läheskään vanhojen veroinen.
Jotkin klassikoista on olemassa edelleen kuten vaikkapa Fazerin parhaat ja ykän kavalkaadin ulkopuolelta pantterit, suffeli ja Jim. Hyvää ei kannata korjata.
Useampi kattila tuli mutsin riemuksi tuhottua noilla poppareilla,puhumattakaan itse tehdyllä kinuskilla, toffeella tai daimilla. Sapiskaa tuli tasaiseen tahtiin.
Apteekin salmiakkia tuli haettua jauheena, mukaan sai näppärän pillin millä sitä sai imailtua, apteekkarit kai sekoitteli sitä itse koska maku vaihteli eri liikkeissä.
Pirun hyvää se oli ja sitten kyllä meni sitä limppariakin. Niistä suosikkina oli vihreä "Asterix" ja " Omenapore". Tuota omppua löytyy vieläkin ja sokerissa ei ole säästelty.
Leikkiröökit eivät olleet erityisen hyviä mutta olihan se leuhkaa patsastella sellainen huulessa kun faijavainaa poltteli vieressä punaista norttia.
Nyt tättähäärät saisivat moisesta verensyöksyn ja perkeleellisen hyperventilaatiokohtauksen.
Tulipa tuossa mieleen kun eilen umpiväsyneinä kollegojen kanssa kaivettiin inter webin ihmellisestä maailmasta vanhoja (nykyisin taatusti haram) lastenohjelmia ja sieltä sellaisen kun "Hapsiainen eli Kynsikäs).
Keski-ikäiset äijät nauroi vatsat kippurassa. Jos käytte luuppaamassa niin varokaa kopioita, alkuperäiset lienee tehty -80 luvun puoliväliin mennessä. On uudemmissakin muutama ihan hauska.
Kiitoksi ja anteeksi, setämiestä kahden viikon rupeaman jälkeen vähän väsyttää.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Ja joskus sitten syötiin sitä tummaa Fazerin taloussuklaata, se oli ihme kun täti osteli serkkupojalle riisisuklaata. Meillä kotona ei riisiä käytetty 70 luvun puoliväliin asti kuin puurossa, mutta setä mies laitteli kanaa currykastikkeella ja riisillä niin ukkokin hyväksyi. Mutta ennen vanukkaita ei ollut kuin mansikka- ja banaanijugurttia tai viiliä. Murot ja Weetabix myöskin ilmestyivät tosin muori söi puolukka- tai mustikkapöperöä herkkunaan.

Anonyymi kirjoitti...

Makuja menneestä maailmasta:

Ansioikkaista pastilleista pitää mainita myös Pastirol, erikoisena ansiona paheksuttava pakkaus - tupakka-aski. Anis, terva ja muistaakseni kummallinen omena tms. makuina ainakin. Iso, kova kuori ja sisällä makeaa töhnää.

Toinen mainittava on nimeltään unohtunut, 20-pennistä isompi, läpikuultava, kumimainen, sokeriton ja hitaasti sulava yskänpastilli. Liimautui kitalakeen ja kesti hyvin koko oppitunnin, eikä estänyt puhumista.

Tanskan kuninkaan rintapastilleista ei ole kummoista mielikuvaa, V. Huovisen kuvaus pastillimassan vaikutuksesta isorintaiseen blondiin tehtaalla on jäänyt mieleen.

Läkerolia mainostettiin kovasti ja oli muistaakseni kallista ja jotenkin heikosti tarjolla, maku ei sitten tehnyt vaikutusta.

Pectus oli talvikauden vakiokamaa, harmikseni en löytänyt sopivaa putkea - pyöreä, kova kuula olisi ollut sopiva ammus puhallusputkeen.

Tervaleijona oli mainiota ja aika kallista, ainakin se peltilootallinen. Rasiansa on paras vieherasia pikkujärvien koluajalle. Vetää tusinan pikkulippaa, mahtuu taskuun ja kolisee tipahtaessaan katoamista estävällä tavalla. Jos tarvitsee pikkujärvien pikkuahvenille enemmän vieheitä kuin tervaleijonan aski vetää, ei tiedä mitä tekee.

Mainio 70-luvun herkku oli Royal-suklaa. Kooltaan patukan ja levyn välistä. Ja hinnaltaan kans. Näin semmoisen hiljattain kaupassa ja pitihän sitä kokeilla. Maku vei kauas tuppukylän yhteiskoulun aikoihin, lähikipparin nurkalle...

Valion tarjonta oli toki maukasta, eksoottista nautintoa tarjosi, olikohan se Ingman, suklaatuutissa oli tajunnanräjäyttävää suklaajäätelöä! Ja käsittämätön päärynätuutti sisälsi, paisi päärynäjäätelöä, myös vihreää päärynän makuista möhnää! Wau. Valiota oli E, K, S, ja T-kaupoissa. Mutta tuota toista ei ollut kuin muutamassa baarissa ja kipparissa. Lähikonditoriamme oli huippu: paitsi oman leipomon berliininmunkkeja, wienereitä ja muita herkkuja myös wihurinkosken juomia ja noita erikoisia tuutteja. Nyt mainion konditorian paikalla on ollut lähiökippola jo kohta 40 vuotta.

Noita merkkareita ja nallekarkkeja ostivat hikisissä kätösissään kolikkoja puristavat pikkukillit. Tarkkaa pohdintaa ja laskentaa kioskin tädin kanssa. Vähänkös ärsytti odottaa, kun olis ollu asiallalistakin asiaa, pastiroleja ja uusi tarzan / Mad / korkeajännitys hakusessa.

Muistaakos joku vielä Coca colan pikkupulloa? Varttilitra kylmää, mustaa, kuplivaa nautintoa. Jiveä, toffeenmakuista herkkua tai Pyynikin Helmeä toista kolajuomien kilpailijaksi tehtyä juomaa? Menneet samaa tietä kuin wihurinkosken appelsiinisoodat ja muut erikoisuudet.

Simaa tehtiin ja se oli hyvää. Tarkkana sai olla, etei kaatanut hiivaa pullon pohjalta lasiinsa. Kun rusinat nousi pintaan, oli sima valmista. Rusinoita muinoin myytiin muuten ihan pikkurasioissa, pastillirasian kokoisissa. Alle kouluikäisenä kun mentiin retkelle metsään, syötiin semmoinen rasiallinen sitten tärkeänä, oli retken kohokohta. Myöhemminkin sitten semmoinen kulki usein mukana metsässä.

Puff hunajamurot oli hyviä. Ja tuon koirajutunkin muistan.

Pyssymies

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Noista lastenohjelmista että isät katsoi kanssa kun Arja-täti leikitti televisiossa, nuori nätti nainen minissä joten Niksulassa hyppää ratsu reima... mutta sitten 70-80 lukujen taitteessa oli todella huippuluokan ohjelmaa kun Lasse Pöysti luki satuja ja harppisaksan nukkumatti heitteli hiekkaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Joppos123:lle ja Pyssymiehelle & kiitos mukavista historian katsauksistanne. Joitain mieleen tulleita huomioita:

- Taata Sillanpäästä muistan kuulleeni/lukeneeni että hän olisi antanut pojalleen nimeksi Otso Piru Perkele. Pappi pani hanttiin joten pojasta tuli Otso Tähti Valo.

- Gruusialaista mineraalivettä muuten myydään nykyisinkin Suomessa virolaisissa ja venäläisissä ruokakaupoissa. On aika kovasti suolaista.

- Minttusuklaahan oli sen ajan salmiakkikossu eli ns. teinintappaja.

- Oksutautiin on itsekin tullut otettua keltaista jaffaa. En tiedä auttoiko tautiin mutta nestehukkaan ainakin.

- Kylmänen on ok, mutta parempiakin on, esmes Herttua. Kannattaa suosia poro- ja hirvisäilykkeitä.

- Suffeli unohtui. Sitä tuli joskus ostettua.

- Leikkiröökien lakritsi ei ollut kovin hyvää mutta ideahan olikin tärkein. Oltiin vähän niinkun jätkiä.

- Setämiestä väsyttää säännöllisesti. Se ei ole vika, se on ominaisuus.

- Mistähän saisi sitä intin vanhaa nötköttiä? Niissä isoissa purkeissa?

- Läkerolia mainosti joku oopperalaulaja aikanaan.

- Coca-colan pikkupullo on jäänyt täysin unohduksiin.

- Rusinoitten pikkupaketit (SunMaid) ovat tuttuja.

- Ennen Lasse Pöystin iltasatuja niitä luki joku toinen vanha mies, mutta en millään muista nimeä. Ihan siellä 1970-luvun alkupuolella.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Omppulimppari oli pullotettu ruskeaan olut pulloon, mökillä isä otti oluen ja pikkukossien tarvinnut hävetä kun limut oli samanlaisessa pullossa. Minkälaisen paskahalvauksen kukkahattutädit, soijapojat sekä munattomat nillittäjät saisivat siitä.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Cokisen pikkupulloja lasisia oli niin kauan myynnissä kun ravintolat antoivat grogin yhteydessä mutta nykyisin on vastaavia pikkutölkkejä.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Herttua on tuttu, tullut savustettua hirvenlihoja. Ainakin osaavat homman.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Vielä cokiksesta ja pepsistä. Cokikseen liittyi aattellinen taistelu. Erkki "Räkäjarru" Saarelan poika Niko on kertonut ettei kotona saanut aatteellisista syistä Cokista mutta mummolassa Lieksassa ei ollut moisia esteitä. Pepsin sai varapresidentti Nixon myytyä Neuvostoliittoon, lopulta kun Neuvostoliitto hajosi ja Venäjän valtio kuittasi velkoja Pepsi yhtiöllä oli maailman kuudenneksi suurin sotalaivasto. Velat maksettiin punalaivaston käytöstä poistetuilla laivoilla kuten esim. sukellusveneillä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pate ja kiitos lisäyksistä.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Lopulta Coca-Cola aiheinen elokuva eli Billy Wilderin yks, kaks, kolme. Muuten siinä on myös sapelitanssikohtaus. Elokuva taisi olla neljännesvuosisadan poliittisista syistä esityskiellossa meillä. Niin ja Stasin kuulustelukohtaus missä myöhempään Guantanamo tyyliin Metallican sijasta tunnustus kiskotaan pikku pikku bikinien avulla.

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Pikku Kakkosessa ennen pöystiä taisi olla Pekka Salo?
https://areena.yle.fi/1-3929487
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pikku_Kakkonen

Ja Royal-suklaata taisi olla ainakin punaista, sinistä ja vihreää (kääreiden väri).

Anonyymi kirjoitti...

Oh tulipa nostalginen olo. Muistan koulusta saadut hammasmukit ja seinätarran, joissa kummassakin oli teksti "Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu". Kaikki tuotteet olivat tuttuja, vieläköhän jostain löytyy mitä myrkkyjä Rymd sisälsi? Oli se niin ihanan esanssin makuista.

Uimahallissa oli myrkynvihreä mikrouuni joskus 70-luvun alussa, ihmeellinen silloin! Uintireissulle sai aina sen verran rahaa, että osti lihiksen nakilla, appelsiini tripin ja loppurahoilla merkkareita, joista ei koskaan osannut päättää mikä on suosikki, niin osti sitten kaikkia 3 väriä.

Hopeatoffeeta taisin syödä jokus -73 paikkeilla ekan kerran ja jäin koukkuun, sitten aikoinaan se katosi kaupoista ja on tullut takaisin. Paljon kovempana ja ei enää niin hyvänmakuisenakaan, kuten kävi king kongeillekin, maku on aiva eri kuin 40 vuotta sitten. Silloin se oli pehmeämpii ja kun puraisi, sisus ei ollut sysimustaa kuten nyt, vaan vaalean rusehtavaa ja maku hellempi jotenkin. Hyviä ovat nytkin kyllä.

Listalle voisi lisätä vaaleanpunaisen "rähmämunkin", josta kaavittiin päällinen lusikalla suuhun. Se kun ikäänkuin maistui siten paremmalle.

Ihania juttuja nämä nostalgiatuokiot. Kiitos tarinoista! -Iines

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Patelle Pankavaarasta, Vttuuntuneelle NettoVeronmaksajalle ja Iinekselle & kiitos kommenteistanne.

Pate: Tuo on mennyt multa valitettavasti ihan ohi.

VNV: Ei ollut tuo heppu. Mutta en vaan millään muista nimeä.

Iines: Mulla se lihis meni sellaisenaan. Paikallinen snagari möi sen verran tanakoita lihiksiä. Ei tarvinnut lisukkeita. Ja kiitokset sinullekin.

Qroquius Kad kirjoitti...

Otso ei ollut Taatan, vaan Turjanlinnan susinartuntappajan Ilmari Kiannon jälkikasvua.
Apteekista saa toki edelleen salmiakkia namimellinä; saisi varmaan salmiakkijauhettakin.

Anonyymi kirjoitti...


Ensimmäinen Pikku Kakkonen lähetettiin 11. tammikuuta 1977.
Olisiko hakemasi Pikku Kakkosen vanha miesjuontaja ollut Pertti Nättilä (s.1934).
https://www.tamperelainen.fi/artikkeli/760654-kylla-se-oli-poystin-persoona-joka-vetosi-il-nain-muistelee-pertti-nattila

Johan

klova kirjoitti...

Lihapiirakoista sen verran,että paikallinen grilli myi itse tehtyjä ja nimen omaan pullataikinaan tehtyjä lihiksiä ja lämmitti ne ainoalla oikealla tavalla eli höyrykattilassa.Olivat sitten hyviä,varsinkin pikkupakkasella perjantai-iltana nautittuna.

Tässähän oikein tulee nuoruus mieleen..

Anonyymi kirjoitti...

Lisää outoja herkkuja kaukaa menneisyydestä:

Kaikkihan on lättyjä - räiskäle kirjakielellä - pistelleet ja syöneet mukulana. Sokerin, hillon, siirapin, hunajan tai muun makean kanssa. Minä tapasin outona otuksena pitää ketsupista lisukkeena. Tuikea sinappikikin kävi. Mikäs mukavampi kesäillan ateria kuin itse pyydystetty varttikilon ahven, nuotiolla tikun nokassa kypsennettynä, muutama ketsupilla ryyditetty lätty lisukkeena ja muutama sokerilla maustettu lätty jälkiruuaksi. Yöpalaksi nuotion hiillokseen toinen ahven ja suuri sipuli folion ja maakuntalehden sisään käärittynä. Yöuistelulta palattua kala ja sipuli aamuyöpalaksi. Se sipuli muuttui makeaksi paistuessaan.

Talkkuna ja karpalot oli toinen seos, jota kaverit kauhistelivat. Kuulemma kitkerää, katkeraa ja hapanta. Ihan miten vaan - mutta hyvää.

Keräkaali, raakana, on kans nykymuksuja ja silloisia aikuisia kummastuttava herkku. Pentuna torilta halusin semmosen kerän herkukseni, samoin pari nippua porkkanoita. Tomaatit oli myös namia, oikeasti silloiset lajikkeet oli makeampia ja aromaattisempia. Mutta hankalampia viljeltäviä.

No, nykyäänkin on outoja ipanoita. Naapurin ipana haluaa torilta parsakaalia herkukseen. Syö raakana, tietysti.

Ahomansikoita löytyi mainitsemani konditorian takaa 100 metrin päästä. Löytyi kunnes pykäsivät siihen pellonreunaan kerrostalon. Kun kiersi metsänreunan kautta konditoriaan, sai jäätelöannokseensa tipauttaa keräämänsä mansikat - noinkohan nykyään onnistuisi.

Pyssymies

Becker kirjoitti...

Melkein kaikkea täällä maninittua on tullut imeskeltyä tai juotua. Ennenvanhaan kerättiin noita autojen yms. kuvia ja suu usein niin täynnä sitä halpaa purkkaa että poskilihaksia alkoi särkemään kun väen väkisin piti jauhaa.
Muovisia pikkuautoja kerättiin myös, niitä joita oli toffeekarkkien seassa makeispussissa. Ja nyt oli vaikeutena saada leukoja irti toisistaan kun suu oli täys sitkeätä toffeeta.
Kansallisteatterin vieressä oli pieni maitokauppa jossa myytiin pehmeää piparkakku leipää. Jessus että se oli hyvää, ei ole vastaavaa eteen tullut.
Cokis oli jotain tosi uutta ja ihmeellistä harmaalle Suomelle. Se oli tuulahdus kaukaisesta paratiisista nimeltä USA. Sitä kun nautti ja pisti silmänsä kiinni niin olo oli kuin jossain New Yorkin Avenuella.
Istuin kerran kauan sitten Kauniaisten aseman lähellä olevassa baarissa ja tilasin sellaisen pikkulasipullon kokista. Siinä sitä pyörittelin ja ihmettelin pullon kuluneisuutta. Kohokirjaimet ja kuviot olivat melkein poiskuluneita kunnes äkkäsin katsoa pullon pohjaa ja siellä oli joitain numeroita ja teksti "CUBA". Siis niin kaukaa tuumailin. Se flinda olisi kyllä pitänyt säästää.

Anonyymi kirjoitti...

Tere kaikille.
Tuttuja makuja minullekin. Se Rymd oli minusta helevatin pahanmakuista. Istuu ja huutaa sitruunasuutaa:) sanottiin sittiksestä. Joku tuolla kaipaili itseleivottuja munkkeja, olisi kahvitauon paikka. No mulla se on joskus siinä, että jos ei ole asiaa muuten paikalliseen arvauskeskukseen meen ihan vaan munkkikahville, tekevät ihan alusta loppuun itse. Tossa Hollolan Salpakankaalla, on ne niin hyvii että ihan sen takia siellä pitää käydä vaikkei muuta asiaa olisikaan.
Salmiakki ja merkkarit ei jostain syystä oo mulle maistunut, lienenkö jäänyt paitsi jostakin, mene ja tiedä, ilmankin oon pärjännyt.
Minttusuklaa ja omppupomppu on tuttuja. Siiten sitä joskus otettiin porvoon lankkua (bordeux blank)tai libistä. Isompana sitten vinetot sun muut vastaavat, aika harvoin tosin. Vihurinkoski oli tossa naapurissa, Heinolassa, yritti kilpailla malskin kanssa. Kalja oli melkoista kuraa vaan limparit parempia kuin malskilla, paitsi appelsiinijaffa:)
Noita lakupiippuja joskus kakarana sai, sitten isompana isän askista Bostonia, ja amiksessa ollessa sippibostonia ärrältä.
Että semmoista sano, Huru-ukko

Joppos123 kirjoitti...

Killinä tuli asuttua tuolla lännen Eldoradossa eli Ruotsissa, nykyisessä svedustaniassa ja jos joku siellä oli hyvää niin jäätelöt. Ehdoton suosikkini oli GB:n (Glass Byrå) jätski 88.
Lähes lätkämailan lavan kokoinen hässäkkä missä oli kaikki mitä kasvava nuiva tarvitsee eli suklaata, mantelia, vaniljaa, toffeeta, vaniljaa yms.
Suomessa ykkönen on aina ollut Valion suklaatuutti.
Isoäitivainaa piti aikoinaan kauppaa Kuopiossa Tasavallankadulla ja elävästi jäänyt mieleen kun istun kaupan kiviportailla kesähelteellä syömässä suklaatuuttia.
On noista ajoista aikaa, viime viikonloppuna tuli mittariin 53, vaarallinen yhdistelmä kun kroppa on 53 ja mieli edelleen se 18v.
Aika hyvässä hapessa tässä nyt kuitenkin on, oli harjoituksen aikana lkt eli lihaskuntotesti.
Punnerrus 44 minuutissa, istumaannousu 42 minuutissa ja varsikengät jalassa vauhditon pituushyppy 220cm.

KKi kirjoitti...

Mainioita muisteloita ja niin tuttuja monet.

Olet varmaan huomannut historian aarteita etsiskellessäsi kuinka monet entisten nuorten ajan arkisuudet ovat vaikeita löytää.

Netti ei unohda, vaan netti ei myöskään muista sellaista mitä sinne ei ole syötetty. Aikanaan naminami-vanukkaat katoavat ja virallinen kuva Kekkosslovakiasta synkkänä ja etenkin värittömänä aikana jää.

Nettiajan historia taitaa alkaa -90 luvulta.

Pate Pankavaarasta kirjoitti...

Jäätelöstä ja pannarista tulee myöskin mieleen mustikkasoppa jossa oli vattuja sekä mansikoita. Kumpaakin pannaria ja jäätelöä tuli sotkettua soppaan. Niin ja maito-jäätelöpirtelöt syntyivät kun bamixin sauvasekoitin ilmestyi taloon.

Mito Islam kirjoitti...

Tästä postauksesta herahti vesi kielelle, patukoista herkkuja olivat Zoom ja Jambo(punainen ja vihreä) Royal niin kauan kun oli erillinen kerros tummaa suklaata pohjalla ja etnistä värinää aiheuttava minareetti halva. Jäätelöistä muiden muassa Midi kirsikanpaloilla ja rommilla viritetty suklaapuikko, siitäköhän on jäänyt himo rommiin näin vanhemmallakin iällä.
Lähes kaikissa asioissa liika on aina liikaa, kun vaimo antaa pari kertaa viikossa pesää niin kyllä tekee eetvarttia, jos joka helvetin päivä täytyisi rankoa niin kyllähän se työstä kävisi.
Itselläni ei olisi mitään metrinlevyistä maitokaappia ja puolenmetrin levyistä namismelli hyllyä vastaan, kyllä ne tarpeelliset aikanaankin kaupasta löytyi. Kehitys kyllä kehittyy, mutta mihin suuntaan, palkalla ei tahdo tulla toimeen ja kaikki paikat haalataan täyteen hajoavaa paskaa mitä ilman ihminen tulisi aivan hyvin toimeen.

Anonyymi kirjoitti...

Kun Pankavaaran Pate eräässä viestissään puhui makeista siidereistä ja Hartwallin lonkeroista, niin tulipahan mieleeni:
1960- ja 1970-lukujen vaihteen aikoihin Marlin Kuohuva omenasiideri tuli varsin suosituksi. Sitä joivat lapsetkin. Ei sitä toki joka päivä saanut, mutta kyllä silloin tällöin esimerkiksi syntymäpäiväkutsuilla, jolloin vanhemmat olivat hankkineet. Ei sitä ilmeisesti pidetty juuri sen kummempana kuin Jaffaakaan, vaikka siitä minunkin havaintojeni mukaan tuli hieman outo olo.
Olin minäkin maistellut sitä jo useita kertoja, noin 9-10-vuotiaana, ennen kuin huomasin pullon etiketistä varsin pienillä kirjaimilla tehdyn merkinnän: Alkoholia enint. 2,25 %.
Hämmästelin asiaa jonkin aikaa. Taisin vielä silloin luullakin, että alkoholijuomia juovat vain puliukot. Mutta pian minulle selvisi tämäkin:
Kun pitoisuus oli noin pieni, sitä ei virallisesti lainkaan pidetty alkoholijuomana. Ehkä siitä oli maksettava jokin valmistevero, mutta muutoin sitä eivät koskeneet mitkään alkoholilain säännökset, eivät ikärajatkaan.
Nykyisin on jo toisin. Joskus 1990-luvullahan lakia muutettiin niin, ettei edes noin mietoja alkoholipitoisia aineita ei enää saa myydä eikä edes välittää alle 18-vuotiaille.

Anonyymi kirjoitti...

Tupla Citystä tuli mieleen suomalaisen mainoshistorian kenties legendaarisin lause niin ikään Tupla-mainoksesta:"Ei taida tyttö tietää, että seinän takana ois patukkaa tarjolla." Huikea, törkeän seksistinen ja helvetin outo lapsillekin suunnatun suklaapatukan mainokseksi. Voittaa ehkä jopa toisen klassikon:"Kansallis-Osake-Pankki - siellä on ystävä."

Valtsu

Anonyymi kirjoitti...

60- ja 70- luvun vaihteessa Suffelin kera kilpaili joku muistaakseni Voffis tai Voffix niminen suklaapatukka. Mitään muistikuvaa?

Anonyymi kirjoitti...

Noista kokkismuisteloista tuli mieleeni, kun pikkulikkana pikkusiskoni kanssa osallistuttiin Paltsulla (Tampere) järjestettyyn kelkkakilpailuun eli kuka nopeimmin kiertää kentän potkukelkallaan, saa korillisen coca-colaa (pieniä pulloja, ollaan 60-luvun alussa).
No mää voitin oman sarjani ja siskoni omansa eli saalis oli kaks (puu)korillista! Päästyämme kotiin, juoksi systeri raput ylös toiseen kerrokseen samalla huutaen, et "tulkaa ny auttaan, ei Eija saa yksin niitä ylös!" Muistan äitini hämmästyneet kasvot kun näki saaliimme. Ne korilliset oli kyllä meijän koko porukalle oikein aarre. Se oli eka kerta kun maistettiin kokkista.

Eija

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Qroquius Kadille, Johanille, klovalle, Pyssymiehelle, Beckerille, Huru-ukolle, Joppos123:lle, Kki:lle, Patelle Pankavaarasta, Mito Islamille, Anolle, Valtsulle, Ano2:lle ja Eijalle & kiitos kommenteistanne ja jaetuista muistoista. Suuresta tekstimäärästä mieleen noussutta:

- Qroquius Kad oli oikeassa. Iki-Kiantohan se niitä mielenkiintoisia nimiä mukuloilleen ehdotti.

- Se iltasadun kaveri oli vielä vanhempi. Iltasatuahan oman muistini mukaan luettiin jo 1970-luvun alussa jo ennen Pikku Kakkosen alkamista.

- Näinköhän muuten tosiaan nykyään saisi tuoda itse poimimia mansikoita jonnekin konditoriaan tjmv ja lyödä annoksensa sekaan?

- Kaukomaa USA:sta: Kekkoslovakian amerikkalaisin bändi oli tietenkin Hurriganes jonka johtaja Remu ei osannut puhua ollenkaan englantia. Tahtiahan se ei kyllä haitannut. Ai piin train foor ö veri long taim…

- Eikös ne lakupiiputkin ole nykyisin kielletty?

- Joppos123:lle erikseen: Sinä kun siellä Ruotsissa ehdit asustella niin mahtoiko tässä jutussa mainittuja namimellejä olla siellä? Ja itsekin kun suurin piirtein samoja maileja kuin sinä ajelen niin huomaa että kroppaan ei ikävä kyllä saa varaosia.

- KKi on oikeassa. Netissä on valtavasti kaikkea mutta vanhoilta ajoilta – esmes Kekkoslovakiasta – kuvien löytäminen on haastavaa. Olen huomannut tämän useampaakin juttua tehdessä. Nettiajan historia alkaa oikeastaan siitä kun digikamerat keksittiin.

- Zoom, Jambo ja Royal ovat muistissa tosin harvemmin tuli maistettua. Telkkarissa Jambo-mainos meni jotenkin niin että ”muistan sua ja sitä ihanaa Jamboa”.

- Taitaa olla niin että sitä ns. pilsnerivahvuista ei enää myydä alaikäisille. Ei sinänsä myydä tähtisadetikkujakaan.

- Se Tupla-mainoksen tyttö ja patukka saisivat aikaan nykyisin äärimmäisen triggeröitymisen. Sen sijaan jos mainos menisi että ”ei taida tyttö tietää että seinän takana olisi torttua tarjolla” olisi varmaan kehutun edistyksellinen.

- Voffis tai Voffix ovat minulle outoja.

- Minä taisin maistaa cokista eka kerran joskus 1975 tai sinnepäin.

Pinlaareni kirjoitti...

Hieno, ja mulle kolahtava, nostalgiaa pursuava kirjoitus. Rakkaimat lapsuudenmuistoni ovat juuri samankaltaisia. Salmiakki- ja sitruuna-pommit, merkkarit, nallet, merenneidot, ja pingviinin muotoinen jätski - kaikki rakkaita muistoja. Mansikkamaitoon ei meillä laitettu sokeria.

Parhaat muistot saunomisesta ovat ajoilta, jolloin käytiin talvella isovanhempien luona navettasaunassa, ja peseydyttiin karjakeittiössä. Voi kuulostaa parodialta, mutta niin vain asiat olivat. En välitä nykyisistä sähkösaunoista.

Että terveisiä vaan tämmöiseltä tulevalta setämieheltä/käppäukolta kaikenmaailman mukavan harhaisessa kuplassaan eläville viherpunikeille. Meitä mokuhelvettiä vastustavia, ja vanhoja parempia aikoja muistelevia on yllättävän paljon - eikä vain muistelevia, vaan haluavia.

Suurkiitokset Ykälle kirjoituksesta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pinlaarenille ja kiitos mainiosta kommentistasi. Minullakin elämäni parhaat löylyt ovat tulleet varsin askeettisista saunoista. Ja kyllä, meitä on paljon. Järjestelmä tosin haluaisi hiljentää meidät.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä loihe lausumaan:

"- Taitaa olla niin että sitä ns. pilsnerivahvuista ei enää myydä alaikäisille. Ei sinänsä myydä tähtisadetikkujakaan."

-ei muuten välttämättä myydä edes tulitikkuja. Perhana soikoon, minä opetin oman poikani viisvuotiaasta asti tulentekoon niin, että kouluun mennessään luotin jamppaan tässä suhteessa ihan täysin. Mutta osuuskaupan linjaus oli, että tulitikutkin rinnastetaan tupakointivälineisiin, eikä niitä alaikäiselle myydä. Helkkari soikoon, maalaislapsen välttämättömyystarvike!

Minäkin harrastin yläasteikäisenä jullina silloin tällöin ykköspilsnereitä. Tykkäsin maltaan ja humalan mausta silloin tällöin enemmän kuin makeista limppareista. Silloinkaan alkoholijuomia ei saanut myydä alaikäisille, ja alkojuomien raja oli 2,25%. Nykyään alkoholijuomien veroraja on 2,8%, mutta alkoholipitoisia, vaikka 0,5% tai miedompiakin tuotteita, kuten tiramisueoosia, ei saa alaikäisille myydä. Hohhoijaa, tuon mukaanhan kotikalja ja kotisimakin ovat nulikoilta kiellettyjä. Sanonpa tähän, että sosialidemokraattisen yhteiskuntamme holhoava pullahalaus tukehduttaa tulevat sukupolvet.


Terv. Achtung

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Achtung. Niin notta ei tuliseipäitäkään? Tuli mieleen tästä se, mitä olen kirjoittanut joskus ennenkin eli nykyisinhän ei inttiin pääse enää vapaaehtoisena 17-vuotiaana mutta jos pääsisi niin tilanne olisi mielenkiintoinen. Eli se 17-vuotias varusveijari voisi palveluksessaan räjäyttää telamiinan ja sen päällä vielä 20-kiloisen hävityspanoksen mutta kun se olisi lomilla niin se ei saisi ostaa tähtisadetikkuja eikä siis vissiin tuliseipäitä. Jep. Sosialinännikraattisen yhteiskuntamme pullahalaus tukehduttaa ja tekee avuttomaksi.

Pinlaareni kirjoitti...

Kiitos tervehdyksestäsi. Olen ilahduksekseni saanut huomata, että joillakin nuoremman polven edustajilla esim. paskanlukemisentaito, so. media-analyysi on kehittynyt. Ja sitä myöden parempaa tulevaisuutta haluavien määrä kasvaa.

Pinlaareni kirjoitti...

Ai niin, unohtuipi sanoa tämä: KIITOS, että jaksat/pystyt/saat/jne. pitää blogiasi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pinlaareni. Nuoriso elää siinä todellisuudessa mistä vihervasemmisto vain puhuu eikä joudu kohtaamaan sitä. Ja lämmin kiitos kannustuksesta. Sillä on suuri merkitys. Aika ajoin käy nimittäin mielessä että mitähän hyötyä tästäkään on.

Anonyymi kirjoitti...

Ykä,

kyllä kirjoituksillasi on merkitys. Se voi olla suuri tai pieni, tai sitten salakavalasti suuri. Tiedän, että et ole erityisen raamatullinen äijä. Muistutan silti, ihan maallisissa merkityksissä, ns. kylväjävertauksesta: Matt. 13: 1-9; jätä 10-17 väliin, jos on liian hapokasta, ja jatka selitysjakeet 10-23.

Tarkoittaa, että sinunkin kylvämäsi lautamiesjärjen siemen osuu ainakin osittain alttiillekin aivopoimumille. Me kantajengiläisethän täällä notkumme ja tsemppaamme, mutta uuttakin, yhä nuorempaa väkeä tänne kommentoi. Ja yhtä kommenttia kohden on ainakin montkytsata lukukertaa. Et tee lainkaan turhaa työtä. Kannustusta sinulle!

Achtung

Anonyymi kirjoitti...

Korjaus: jatko siis jakeesta 18 eteenpäin, 23:een asti. Olinpas törppö.

Achtung

KKi kirjoitti...

"
Aika ajoin käy nimittäin mielessä että mitähän hyötyä tästäkään on.
"

No, on ainakin se hyöty, että erään persvakoäijän viikonloput yksikseen Scaniassa ovat huomattavasti viihtyisämpiä kuin ilman Ykän tarinoita ja havaintoja.

Ja saattaahan joku satunnainen silakka saada ajattelemisen aihetta. Tosin silakka ja ajattelu.... No niin no, joo.

Voimasavukkeista tuli mieleeni, että onko North Staten myynti kielletty? Jurrilullien täksfrii ostoshelveteistä on nimittäin hävinnyt.

Anonyymi kirjoitti...

@ Mito Islam, "Kehitys kyllä kehittyy, mutta mihin suuntaan, palkalla ei tahdo tulla toimeen ja kaikki paikat haalataan täyteen hajoavaa paskaa mitä ilman ihminen tulisi aivan hyvin toimeen."

Tuosta tulikin mieleeni eräs mielenkiintoinen dokumentti Hehkulamppuhuijaus, insinöörit kehittivät liian kestävän tuotteen niin sitä piti huonontaa, siis takaisin suunnittelupöydälle. Business kärsii jos on liian pitkäikäinen ja hyvä tuote, pitää saada menekkiä ja sitä kautta lisää liikevaihtoa. Myös tuo tulostimen laskurin nollaus oli pähee kikka, ilman sitä asiakkaan olisi pitänyt ostaa uusi tulostin koska vanhan korjaaminen olisi ollut muka hyödytöntä.

Suurin osa kulutustavaroista valmistetaan nykyään kaukaisessa idässä (käytännössä Kiina) ja ne roudataan tänne Euroopan markkinoille laivojen merikonteissa. Tuollainen toiminta ei sitten sodi yhtään luonnonsuojelullisten arvojen puolesta ja sen kuuluisan hiilijalanjäljen suuruuden suhteen? Tosiaan, nykyään suolletaan markkinoille mitä ihmeellisintä krääsää jota ei todellisuudessa kukaan tarvitse. Pitää olla se uusin iPhone malli vaikka vanha vielä olisikin kunnossa, suoraan sanottuna turhuuden markkinat. Kyllä on mainonta ja hypetys tehonnut hyvin kuluttajiin!

@ Valtsu, jos mielestäni etsitään sitä kaksimielisintä mainosta, niin eiköhän erään maalimainoksen Panu-tyttö vie voiton kotiin, niinno ainakin rinnanmitalla? Heh, mainoslauseena "Kyllä nyt on hyvin peitossa", jätän lukijan arvioitavaksi tarkoitettiinko sillä tuota suht'koht avonaista paitaa vai Teknoksen maalia....


- Soomepois Eestist -

Vittuuntunut NettoVeronmaksaja kirjoitti...

Off-Topic:

Tapa jolla nimi jää varmasti muistiin? ;)

- Anna valtakunnan johtavalle sanomalehdelle (kuvalla varustettu) haastattelu, jossa kerrot olevasi kiinnostunut vakoojan ammatista.

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006391958.html

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Achtungille, KKi:lle, Soomepoisille Eestist ja Vittuuntuneelle NettoVeronmaksajalle & kiitos kommenteistanne.

Achtung: Lämmin kiitos kannustuksesta. Ymmärsin pointin.

KKi: Lämmin kiitos sinullekin. Kyllä norttia vielä mielestäni myydään. Vihreä nortti tosin on kielletty jo aikaa sitten.

Soomepois: Tuosta tulee myös mieleen se energiansäästölamppu joka piti lanseerata markkinoille väen vängällä vaikka se oli ongelmajätettä ja led-tekniikka oli jo tuloillaan. Ja muistan hyvin Panu-tytön ja sen niin kovin kovan kohun.

VNV: Joo, eikös sen tiedustelutyön tarkoitus ole olla, tota noin, salaista?

Gruvmor - Maria Olsdotter kirjoitti...

Moi lahden takaa!
Nää tällaiset postaukset on parhaita. Kiitos!

Meillä ei kyllä mitään "hiutaleita" ollut vaan kaura"ryynejä". Niitä lautaselle, siihen maitoa ja sokeria - oli tavallisesti hätävälipalani, kotona kun ei ollut ketään vanhempaa sisarusta saati aikuisia kun pääsin koulusta.

Salmiakki on aina ollut himoni - kunhan se on ollut tarpeeksi suolaista, mikä tahansa karkkimerkki on kelvannut. Parhainta oli tosin suoraan apteekista ostettu jauhe pienessä valkoisessa paperipussissa. Se oli halpaa ja kesti monta päivää. Lusikan puuttuessa sitä voi kaataa keon kämmenelle ja nuolla siitä. Käsi mustana sitten, onneksi oli helppo pestä.

Kesäloman ensimmäisenä päivänä oli aina äärettömän hyvä olo kun ei tarvinnutkaan lähteä lampsimaan kouluun. Silloin paistoi myös aina aurinko, ihan tosi.
Tavallisesti hain vintistä pinon Akuja (vuosikerrat 1967-1969 parhaimpia) ja lueskelin niitä syöden samalla Kantolan voileipäkeksejä ja/tai Oululaisen hapankorppuja jos niitä vain sattui kaapissa olemaan.

"Ei aika mennyt koskaan palaa..."

Anonyymi kirjoitti...

Selvää on, ettei tulitikkuja aivan pienten lasten käsiin pidä antaa. Satun itse muistamaan vielä tarkoin, milloin minun ensimmäisen kerran annettiin sytyttää sellainen. Se oli sinä päivänä, jolloin täytin 9 vuotta. Silloin vanhempani antoivat minun itse sytyttää syntymäpäiväkakun kynttilät, mutta seurasivat asiaa hyvin tarkkaavaisina aivan vierestä. Sitä ennen he olivat sen aina tehneet.

Joppos123 kirjoitti...

Morjens Ykä,
Kyselit svedustanian karkeista. Suurinpiirtein samaa on siellä saatavissa, ei tosin merkkareita ja salmiakki ei ole läheskään niin suosittua kuin härmässä. Suklaat pikkuisen makeampia kuten vaikkapa Maraboun tuotteet versus Fazer. Lakua löytyy kyllä. Pastilleista Läkerol on vähän kuin meillä Sisu.
Jäätelöt siellä on pirun hyviä.
Ensi yönä lento Bangkokiin. On jo aikakin käydä lataamassa vähän akkuja.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Gruvmor-Maria Olsdotterille, Anolle ja Joppos123:lle & kiitos kommenteistanne.

Gruvmor-Maria: Kauraryyneiksi niitä meilläkin sinänsä sanottiin. Ja kun nuo hapankorput tulivat niin nehän oli spesiaaliherkkua. Ne lapsuuden kesät olivat vielä mukavan pitkiä. Nykyisin aika kulkee ihan eri tavalla.

Ano: Minä sytyttelin kyllä paljon nuorempana mutta en muista enää tarkkaa ikää.

Joppos123: Kiitos tiedosta. Maraboullahan sitä on eräskin suomalainen ollut aikanaan töissä. Ja oikein mukavaa reissua.

Anonyymi kirjoitti...

Kirjoitit:
"Ja lämmin kiitos kannustuksesta. Sillä on suuri merkitys. Aika ajoin käy nimittäin mielessä että mitähän hyötyä tästäkään on."
Tällä tarkoitit ilmeisestikin lähinnä niitä kirjoituksiasi, joissa ilmaiset suorasukaisen mielipiteesi maailman menosta ja suomalaisesta politiikasta.
Tämä blogikirjoitus oli aivan toisenlainen, kuten jo otsikostakin voi päätellä (jotakin ihan muuta). Ei tällä varmaan ollut tarkoituskaan edes epäsuorasti vaikuttaa politiikkaan, vaan tämä oli lähinnä viihteellinen. Mutta sangen mielenkiintoinen kuitenkin, kiitos siitä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Joo, olet aivan oikeassa. Tämän kaltaiset jutut ovat vain semmoista mukavaa ajankulua ja harrastusta.

Anonyymi kirjoitti...

Perskeles, samassa kokemuspiirissä on kyllä parempina aikoina elelty.

Rymd-mehua ei kylläkään tullut kovin usein koettua, mutta vasta vuosikymmeniä myöhemmin tajusin että tuotteen nimihän oli - varsin ilmeisesti - ruotsinkielinen. Avaruusjuomaahan se tuommoinen tietenkin on.

Penkkivelli on konseptina hyvinkin tuttu, mutta tuo penkkivelli-nimi on minulle uusi.

Pallojäätelön hetkellinen katoaminen markkinoilta lienee tosiaan osunut 70-luvun alkuun, syytä en kylläkään muista. Sitten kun sitä sai, niin ensimmäisellä hankintayrityksellä toki päällimmäinen pallo putosi maahan kioskin edustalle.

-- Mansen Sälli --


Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Mansen Sälli: Minä muistelen että se pallojäätelön katoaminen liittyi joihinkin hygieniasäännöstelyjuttuihin. Silloinhan Suomi ei ollut vielä nykyisen kaltainen valvonta, määräys- ja säännöstelyvaltio mutta ensimmäisiä askelia sillä tiellä jo otettiin.

Anonyymi kirjoitti...

60-luvulla kävi ainakin pari kertaa sillä viisiin että Panda tai Hellas yritti peesata suosioon Fazerin lanseeraamien merkkien imussa. Suffelin kilpailijaksi nousi Voffis, Fazerinan perässä ilmestyi Pandola. Kumpikin hävisi muistaakseni vähin äänin historiaa. Sekä Voffis että Pandola olivat toki hyviä, mutta kun ne oli jo keksitty.