Eli tupakkitauko tyhjällä
bensiksellä
Elettiin
lokakuun puoltaväliä näillä nykyajan kieppeillä. Maantieteellisesti tarkalleen
sanottuna oltiin suurin piirtein puolessa välissä Suomea pohjois-eteläsuunnassa
Häkälän kylässä, sen toimintansa lopettaneen Esson pihalla. Huoltoaseman
ikkunat olivat pölyiset, bensiinimittarit oltiin viety jo aikaa sitten pois ja
niistä muistuttivat enää vain maassa olevat betonilaatat. Vähän kauempana näkyi
uuden ABC-massiivin maamerkki. Maamerkki oli toiminut ahneen vampyyrin hampaana
joka oli imenyt julmasti ja armoa antamatta elämän pois tältä pieneltä ja
aikanaan kovin suositulta bensikseltä. Nyt iloinen pulina oli vaiennut, ääntä
piti vain vaimea tuuli ja pari katolle parkkeerannutta harakkaa, eikä tälle
hylätylle tontille niitten lisäksi kovinkaan moni eksynyt.
Nyt
tontille kuitenkin poikkesi tieltä auto, punainen Nissanin pick-up. Auto
pysähtyi, ovet aukesivat ja ulos astui kaksi isokokoista ja huomattavan rumaa
miestä. Kas, siinähän olivat Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis. Miehet olivat
päättäneet toteuttaa aiemmin keväällä saamansa päähänpiston ja lähteä
pohjoiseen valtion metsästysmaille metsästämään. Pinnanmaalla sijaitsevat Uuden
Hyisianan valtionmaat olivat jo heille entisestään tuttuja joten miehiä huvitti
käydä vähän kauempana. Saalis ei ollut näillä reissuilla koskaan se suurin
asia, vaan kyse oli ukkojen reissusta johon rouvat olivat antaneet luvan. Miehet
olivat autoillessaan pulisseet keskenään alkaneesta reissustaan nauttien ja jos
joku tiedostava kansalainen olisi kuunnellut pulinaa kärpäsenä katossa hän
olisi saattanut todeta, että kun tuon kahden häiskän puheesta ottaa vihapuheen
pois, niin jäljelle ei jää kuin välimerkit.
Miehet
änkesivät autosta ulos melko vaivalloisesti ähkien, oikoivat kipeitä selkiään,
jäykkiä polviaan ja totesivat
naureskellen, että mettällekö tässä vielä pitäisi lähteä rämpimään, kun jätkät
ovat jo pelkästä autossa istumisesta jäykkiä kuin Jolkkosen mulkku. Nissanin
pick-up on kieltämättä soiva peli kaikenlaisessa toiminnassa mutta
matkustusmukavuudessaan se ei ole välttämättä sitä parasta a-ryhmää, varsinkin
jos ajettiin satoja kilometrejä yhteen putkeen. Siinä venytellessä miesten
nivelet alkoivat pikkuhiljaa pehmetä ja samalla he katselivat hylättyä
huoltoasemaa. Ykä totesi:
-
Se on vaan jotenkin niin surullinen näky tämmönen hylätty bensis.
Lötjönen
täydensi:
-
Joo. Kun ajatellaan minkälainen määrä elämää ja elämän tarinoita tässäkin
paikassa on ollut ja sitten iäksi kadonnut. Nyt se on pelkkää hukkapätkää joka
odottaa uutta omistajaa joka puhaltaisi kipinän taas liekkiin. Uutta omistajaa,
jota ei koskaan tule. Sulo Vilenikin kun oli keksitty hahmo.
Ykä
ja Lötjönen alkoivat kuin yhteisestä komennosta kaivella rintataskujaan,
etsivät sieltä tupakkiaskit ja panivat palamaan Voimasavuke Bostonit. Savu oli
yllättävän sakea ja ympäristö muuttui samalla jotenkin utuiseksi. Sitten se
näytti peittyvän läpinäkymättömään sumuun. Kun sumu haihtui, miehet huomasivat,
että bensiinimittarit olivat ilmestyneet paikalleen ja ympäristö näytti
jotenkin samanlaiselta kuin haalistunut värivalokuva joskus 1970-luvulta.
Mittarit olivat sitä vanhaa mukavaa mallia joissa oli pyörivät numerokiekot.
Tieltä kääntyi bensikselle vanha Tippa-Rellu. Tai sehän itse asiassa näytti
aivan uudelta. Huoltamon puolelta pihalle tuli pitkä ja laiha mies, jolla oli
sellaiset televisiomalliset Urho Kekkonen-silmälasit ja haalarit päällä.
Hän käveli Rellun luo. Ykä ja Lötjönen
huomasivat, että bensiinimittareissa luki jotain, mitä he eivät olleet aikoihin
nähnyt, eli tekstit ”palvelu” ja ”tankkaa itse”. Rellu oli pysähtynyt
palvelukohdan luo ja haalarimies tankkasi auton ysikakkosella. Mittari kilahti
aina mukavasti kun litra bensaa meni tankkiin ja lopulta huoltomies pesi vielä auton
ikkunan.

Rellussa
ollut vanha mies meni autostaan huoltamoon maksamaan laskun ja
televisiosilmälasinen huoltomies vinkkasi Ykälle ja Lötjöselle:
-
Eikös vieraat käy kahvilla kumminkin, ennen kuin jatkavat matkaansa?
Haalaripukuinen
mies käveli takaisin huoltamon puolelle joka ei enää ollutkaan tyhjä ja
hylätty, vaan sieltä kuului metallin pauke, hitsipillin suhina ja sellaiset
ohimennen päästellyt kannustavat voimasanat, mitkä kuuluvat usein työntekoon. Perkele…
no mikä siinä maksaa… saatana… eikö se nyt asetu… no voi helevetin helevetti. Huoltoaseman
baarin puolen ovi aukesi itsestään, aivan kuin kysyen, että eikös heppujen
kahvihammasta kolota. Mieluummin kumminkin täällä kuin jossain ABC-kolhoosissa.
Ykä ja Lötjönen katsoivat toisiaan, totesivat että no jumalauta niin kuin
savolainen vihillä ja kävelivät sisään. Baari oli siisti, puunattu ja muutenkin
täydessä tällingissä, yhdessä pöydässä istui neljä haalaripukuista miestä,
toisessa muutama pikkupoika ja yhdessä se vanha herrasmies, joka oli tullut
tankkauttamaan Tippa-Relluaan.
Ykä
vilkaisi lehtitelinettä ja siellä näkyi olevan myynnissä lokakuun
kuudennentoista päivän Ilta-Sanomat vuodelta 1972. Baarin tiskillä oli pieni
matkaradio josta käsin Irwin Goodman loi tunnelmaa laulamalla tuoretta
kappalettaan ”oo Las Palmas, oo Las Palmas, mä luoksesi aina jään, oo Las
Palmas, oo Las Palmas, sun luoksesi lämpimään.” Niin, sehän oli sitä aikaa kun
suomalaiset alkoivat matkustaa joukolla etelään ja Las Palmashan se oli se
ensimmäinen suosikki. Silloinhan ne Keihäsmatkatkin olivat menestyksensä
huipulla. Miehet ajattelivat että vaikka Eviva Espanja vei kuin varkain niin usean
suomalaisen kuin sen erään iskelmälaulajankin sydämen, niin sekä Ykä että
Lötjönen tuumivat että kyllä Suomessa riittää kiertämistä yhden eliniän verran.
Paskaakos tässä kauemmas rahtautumaan.
Mutta
kaukokaipuun puute ei suinkaan estänyt miehiä astumasta peremmälle. Tiskillä
oli kaunis nuori nainen, jonka päällä oli minihame ja hänen tukkansa oli
laitettu muodikkaaseen vuoden 1972 kuosiin. Hänen päällään oli vielä paksu vyö,
jossa luki ”Lotto”. Jotain kumman tuttua hänessä oli. Iloisesti hymyillen hän
kysyi, että mitäs vieraille saisi tarjota.
Silloin
Ykä hoksasi:
-
Tota noin… kun meinaan näyttää nää valuuttasuhdanteet olevan semmosia, että
meillä ei ole mukana muuta kuin sellaista rahaa, että se muuttuu
käyttökelpoiseksi vasta kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
Bensiksen
baaritiskin takana kaunis lottotyttö hymyili – mikäli mahdollista – vieläkin
sydämellisemmin ja sanoi:
-
Talo tarjoaa. Meillä on ollut vieraita monesta paikasta, mutta vain yhdestä
ajasta. Niin että nyt tehdään poikkeus poikkeuksellisille vieraille.
Mihin
Lötjönen ihmetteli:
-
Nyt on pakko kysyä, että mistä sinä tiedät meidän tulevan tulevaisuudesta?
-
En minä tiedäkään. Mutta bensa-asema tietää.
-
Jaa… no jos me otetaan kahvit ja munkit.
-
Ja sitten pullolliset sitä vanhaa kunnon sitruunasoodaa.
Tiskin
takana asioiva lottotyttö nosti ylös kahvipannun suojana olleen ison
kahvimyssyn, kaatoi miehille kahvit, laittoi posliinilautaselle munkit ja otti
jääkaapista molemmille pullot sitruunasoodaa todeten:
-
Mutta eihän tämä mitään vanhaa sittistä ole, vaan ihan tuoretta.
Miehet
kiittivät, istuivat pöytäänsä, aukaisivat sittispulloista ne vanhat sivusta
aukaistavat repäisykorkit ja alkoivat hörsiä sumppia ja natustella munkkia
todeten, että voi helepuatena, kyllä nää joskus ennen vanhaan olivat ihan
oikeasti parempia kuin nykyisin. Tätähän syö ihan onnekseen. Lötjönen kaiveli
samalla esille pöydässä olevan paikallislehden Häkälän Aika Ja Sana ja sitä
selaillessaan totesi:
-
Täällä on tää tiedonvälitys muuten aika nopeaa. Vilkaises Ykä.
Ykä
katseli lehden etusivua jossa oli kuva Ykästä ja Lötjösestä Häkälän Essolla ja
teksti:
Tulevaisuudesta, vuodesta 2016 vieraaksemme
tulleet Yrjö Perskeles ja Eelis Lötjönen pitävät Häkälän Esson palvelua ja
tarjontaa aivan erinomaisena ja aivan hetken kuluttua Ykä kehuu pannukahvia.
-
Jaa, no mutta erinomaistahan tää kyllä onkin. Ei passaa valittaa. Ja kun tätä
pannukahvia hörsii, niin ihmetyttää kyllä että miksi ihmeessä sitä tuli
aikanaan siirryttyä siihen suodatinsumppiin. Kai se sitten oli puhdasta
laiskuutta. Mettällä kyllä sitten keitellään tulilla pakkikahvit. Niin kuin
aina ennenkin.
Miesten
viereisessä pöydässä istui neljä miestä joilla oli päällään haalarit ja joitten
tukkamalli oli ajalle tyypillinen eli hiukset kasvoivat reilusti yli korvan ja
kaikilla oli varsin komeat pulisongit. Miehet pistelivät naamariinsa tukevia
lihapiirakoita joissa oli lisukkeena paksuja gotler-makkaran siivuja. Annokset
syötyään miehet kaivoivat haalariensa taskusta tupakkiaskit ja panivat
palamaan. Suosikkina heillä näytti olevan joskus myöhemmin 1990-luvulla
kokonaan kielletty vihreä karvapersenortti. Mitenkäs se menikään… ”miehet,
jotka yskivät sen tietävät, Nortti on täyttä tupakkaa”… tai jotenkin sinne
päin… Miesten haalareissa luki Menneskyhäisen Maansiirto ky ja heistä näki että
pöydässä oli valtava määrä kokemusta, ammattitaitoa, osaamista ja työhön
liittyvää itseluottamusta vaikkei heillä ehkä ollutkaan lompakoissaan sitä
ylihinnoiteltua työlupakorttipakkaa mitä Ykän ja Lötjösen nykypäivässä
vaadittiin.
Yksi
miehistä luki maakuntalehteä, jonka etusivulla kerrottiin että noin 100 000
oppilasta liki 500 oppikoulusta eri puolilta Suomea oli osallistunut
Teiniliiton järjestämään taksvärkkiin Nguyen Van Troi -lastensairaalan rakentamiseksi
Pohjois-Vietnamiin… juu, se oli sitä aikaa… maitoa Vietnamin lapsille… lautanen
Guatemalan verta… sitten lehti uutisoi, että SMP:n sisäinen kriisi oli
kärjistynyt, kun puolue-edustajisto erotti Heikki Kainulaisen ja Mauno Kurpan
puolueesta… niin, se seteliselkärankaisten SKYP pistettiin pystyyn sitten vähän
myöhemmin… silloin vaihtoehtopuolueen ruunaamiseen tarvittiin sentään
riihikuivaa, Ykän ja Lötjösen nykyisyydessä se onnistui muutenkin… olipa
lehdessä vielä uutinen, että Creedence Clearwater Revival oli hajonnut
lopullisesti. Lötjönen totesi uutiseen:
-
You don't have to worry 'cause you have no money, people on the river are happy
to give… kai se ehkä vähän enemmän sillä lailla oli täällä Suomessakin silloin.
Jotenkin niin paljon raaemmaksi on mennyt tää maailma nykyisin. Ja
typerämmäksi. Ne, jotka eniten tarvitsisivat saavat olla ilman ja sitten on
taas ne, joille sosiaalielättinä oleminen on arvostettu ammatti. Varsinkin kun
siihen liittyy etninen elementti.
Ykä
mietti hetken lipittäen sitruunasoodaansa ja vastasi:
-
Näinhän se tuppaa olemaan. Jos noille haalarijätkille oltaisiin kerrottu, mihin
heidän työllään ansaitsemat veromarkat vuonna 2016 menevät, niin kyllä ne
ihmettelisivät. Ja tuumisivat, että onko tää kaiken vaivan väärtti. Vaan
mitähän noille hepuille sitten aikanaan tapahtui? Mehän eletään kumminkin
vuotta 2016.
Lötjösen
ei tarvinnut puolestaan tuumailla asiaa, sillä Häkälän Aika Ja Sana-lehdestä
alkoi kuulua rapinaa ja miehet lukivat tuoretta uutispäivitystä ajalta ennen
tuoreita uutispäivityksiä:
Tuoreita uutisia: Perskeleen Ykä miettii
Häkälän Essolla että mitenkähän ne neljä Menneskyhäisen maansiirtofirman miestä
elämässään pärjäsivät. Lehtemme kertoo: Kaksi heistä siirtyi aikanaan
eläkkeelle selviten lamasta. He ovat jo manan majoilla kuollen luonnollisista
syistä. Kolmas eli 1990-luvulla työttömyys/työllistämistyöputkessa päästen
lopulta eläkkeelle. Hän elää vielä. Porukan nuorin otti riskin ja osti firman
vanhalta omistajalta vuonna 1989, otti suuren lainan ja laajensi toimintaa.
Firma meni nurin, kun tuli se suuri
1990-luvun lama. Firmalla olisi kyllä ollut tilauksia tiedossa, mutta niin
pankki kuin verottaja päätti ajaa firman tylysti nurin välittömien velkojen
takia, niin kuin sen ajan meininki oli. Firma meni pankrottiin, mies rupesi
ryyppäämään, menetti lopulta perheensä ja vuonna 1993 hirtti itsensä. Hetken
kuluttua Lötjönen ja Ykä tuumivat bensiksellä yhteen ääneen, että kyllähän se
pien- ja keskisuuri yrittäjä on nykyisinkin Herrasta Perkeleestä jota pitää
rangaista yrittämisestään. Häkälän Aika Ja Sana lopettaa päivityksensä.
Miesten
todettua juuri sen, mitä Häkälän Aika Ja Sana ennustikin tuli bensiksen pihalle
Volkswagenin pakettiauto jonka kyljessä luki Elintarvikemyymälä Häkälän Nälkä.
Autosta tuli ulos nuori mies joka oli Häkälän Nälän lähetyspoika. Edusti
ammattia, joka oli maasta aikanaan hävinnyt, tosin tullut internetin myötä taas
hieman takaisin. Nuori mies oli kuskannut aamupäivän kierroksensa asiakkaille,
jotka olivat soittaneet haluamansa elintarvikkeet jotka laitettiin heidän
kauppatililleen ja jonka mies kuskasi autollaan pahvilaatikossa perille. Mies
naposteli myös lihapiirakan ja läksi valmistautumaan iltapäivän kierrokselleen.
Tämän
jälkeen huoltsikalle tuli kolme pientä poikaa, leveälahkeisine farkkuineen ja
pitkäsatulaisine pyörineen. Pojilla oli muutama viisikymmenpenninen jotka he
löivät huoltoaseman pajatsoon ilman suurempaa menestystä. Pojat miettivät
keskenään, että oliko se huhu totta, että jassossa oli se maaginen aukko johon
voisi pujotella kellonjousen, millä saatiin kolikko tippumaan aina keskustaan.
Eihän sitä löytynyt tälläkään kertaa, mutta pienten poikien innolla möllit pois
lähtiessään ja pitkäsatulaisilla fillareillaan pois polkiessaan nauraa
kätkättivät iloisena jotain asiaa, josta pienet pojat tykkäsivät nauraa
kätkättää. Asioita, jotka eivät vanhenneet koskaan vaikka sukupolvi vaihtui. Ykä
ja Lötjönen tuumivat, että milloinkahan heillä itsellään on ollut viimeksi
samanlaista arjen huolista vapaata naurun kätkätystä ja totesivat, että
taitaahan siitä useita kymmeniä vuosia olla. Silloin kun oltiin itse noita
pikkumöllejä jotka ajoivat pitkäsatulaisilla fillareillaan leveälahkeisissa
farkuissa joitten lahkeet oltiin laitettu pyykkipojalla kiinni, ettei ne
menneet ketjujen väliin. Ja etsittiin jassosta sitä maagista kellonjousen
reikää. Jota ei koskaan löytynyt.
Samalla
ovenavamisella möllien kanssa huoltamolta poistui se Tippa-Rellulla paikalle
tullut vanha herrasmies ja hetkeä myöhemmin Lötjönen ja Ykä näkivät, kuinka
mies esitteli lyhyttukkiseksi tuunattua Ukko-Pekkakivääriään sekä
televisiosilmälasiselle huoltomiehelle että paikalle uudenkarhealla Saab 99:llä
paikalle tulleelle poliisipartiolle. Kivääri kiersi kädestä käteen ja sai
aikaan sekä hymyä että hyväksyviä päännyökyttelyjä. Kahviaan, munkkiaan ja
sitruunasoodaansa lopettelevat aikamatkailevat raappahousujätkät tuumivat, että
heidän ajassaan yleisellä paikalla ei asetta uskaltaisi laittaa näytille edes
ja varsinkaan poliisipartiolle.
Miehet
nousivat pöydästä, mutta eivät ehtineet viedä astioitaan pois, sillä sen hoiti
ehkä kuusitoistavuotias tyttö, joka oli asemalla baariapulaisena. Tyttö pyyhki
samalla pöydän puhtaaksi ja totesi että kiitos vieraille käynnistä. Niin, sekin
oli aikanaan ammatti. Ja ihan järkevä sellainen. Kuinka monta hyvää tai edes
välttävää baariapulaista nykyinen Suomi olikaan menettänyt yliopistojen
yhteiskunnallisiin tiedekuntiin?
Miesten
tehdessä lähtöä he huomasivat, että huoltoaseman ohi sotki munamankeleillaan
ainakin komppanian verran varusmiehiä joilla oli päällään ne niin nostalgiset
harmaat sekä se pottamallin teräskypärä. Varusmiehillä oli mukanaan
täyspakkaukset ja patinraiskaajilla varustetut rynnäkkökiväärit. Lötjönen
totesi osallistuva hymy kasvoillaan:
-
Jaa-a… oliskos saapumiserä III/72 menossa mopojotokselle? Samoissa harmaissa
menevät kuin mekin aikanaan. Olihan ne kurkkusalaatit meilläkin silloin, mutta
eihän niitä pahemmin käytetty. Olisivat perhanat kuluneet. Mutta kun heppuja
kattelee, niin huomaa, että kestovitutus on intissä vakio ikäluokasta
riippumatta.
-
Vitutus on vakio joo… saapumiserästä ja ikäluokasta riippumatta… minä muuten
ostin viime vuonna itselleni Varustelekasta parikin kappaletta niitä
kuuskekkosia. Olivat suoraan pakasta vedettyjä. Ei ollu hikipisarakaan niitä
koskettanut. Mutta onhan noilla aamukasoilla sentään rynkyt mukana. Mehän sitä
muuten ollaan vielä sitä ikäluokkaa, että meille opetettiin rynkyn lisäksi
Suomi-konepistooli, Lahti-Saloranta ja vielä Ukko-Pekkakin.
-
Joo… olishan se kiva päästä vielä vanhana ukkona kertaalleen täristämään pari
lippaallista. Teknisesti ottaen meidän vuoden 1972 versiot Lötjösestä ja
Perskeleestä ovat muuten tällä hetkellä kansakoulun ekaluokkalaisia, toinen
Hömpstadissa ja toinen Nyhtänköljässä ja niillä on tuo noitten mopojen nauttima
herkku vielä kokematta. Vaan eiköhän me jatketa ajoa? Mökille on vielä matkaa.
Ehditään kumminkin lämmittää sauna.
-
Hyppäänkö minä vuorostani puikkoihin?
-
Joo, hyppää vaan, niin minä rupean puolestani räpläämään karttakirjaa. Ei oo
tullu hankittua sitä gepsiä ja aina on perille päässyt.
Miehet
kiittivät myyjää ja baariapulaista todeten että harvoinpa sitä näin mukavaa
taukoevästä on saanut ja yhtä mukavassa tunnelmassa ja astuivat sitten ulos
ovesta. Piha oli jälleen sumun peitossa ja he huomasivat kuinka niin
bensamittarit kuin maantiellä kaukaisuuteen katoava Tippa-Rellu alkoivat
haihtua pois ja samalla edessäpäin alkoi kohota ABC:n maamerkki. Sumu haihtui,
ovi heidän takanaan loksahti kiinni ja he olivat jälleen tyhjällä ja hylätyllä
tontilla.
Miehet
astuivat autoon, Ykä käynnisti moottorin, Nissan poistui paikalta ja sen
komuutissa istuvat miehet muistelivat niitä vanhoja, yksinkertaisempia ja
selkeämpiä aikoja jolloin elämän kulku oli jotenkin turvallisempaa ja paljon
enemmän ennustettavissa olevaa kuin nykyisinä epävarmuuden aikoina. Yksinäinen
bensa-asema vajosi uneen odottaen jälleen sitä hetkeä että se voisi taas kerran
kertoa tarinansa niille, joilla oli malttia ja ymmärrystä kuunnella. Nissanin
pakokaasut leijailivat vielä pihalla ja siihen yhdistyi toinen, jostain
kaukaisuudesta leijaileva savu. Menneitten aikojen tupakkimies olisi saattanut
todeta, että taitaa olla vihreää Norttia.