POLKU

Jossain Pinnanmaalla, tarkemmin sanottuna Huitsinnevadan Örnätjärvellä ajoi metsätietä pitkin UAZin pakettiauto. Auton etupenkillä oli kaksi hiljaista miestä ja takapenkillä muuan nainen. Kun miehet ja nainen olivat kohdanneet sovitusti eräällä levikkeellä ja nainen oli tullut UAZin kyytiin eivät miehet olleet puhuneet paljon mitään. Muuta kuin sen, kun auton edestä lensi metsätien poikki joku lintu jota nainen ei kaupunkilaisena tuntenut. Toinen miehistä totesi silloin:

- Se vaan toi närhi on nätti lintu. Niin pitkään kunnes se nokkansa aukaisee.

Toinen miehistä vastasi:

- Joo. Ehkä sen nimeksi kävisi paremmin hääränrääk.

Sitten matka jatkui hiljaisuudessa. Nainen ei oikein osannut kysyä miehiltä mitään. He kun olivat selvästi aivan toisesta maailmasta kuin hän. Käppäukkoja. Raappahousujätkiä. Persvakomiehiä. Ja nainen itse oli kuitenkin Järjestelmäpuolueen vihervasemmistolainen kansanedustaja. Alun perin hän oli yhteiskuntateologian tohtori joka oli tunnettu julkisuudessa ankarana, jopa fanaattisena rasismin ja vihapuheen vastustajana, äärimmäisten ilmastotoimien kannattajana ja vankkumattomana trans-ideologian kannattajana.

Hänen maineensa riitti siihen että hän nippa nappa oli päässyt eduskuntaan jossa hän tunsi olevansa kuin kotonaan. Kaikki oli kohdallaan. Juuri niin kuin pitikin. Kunnes hän kuuli huhun. Niiltä pinnanmaalaisilta kansanedustajilta. Hän ei aluksi välittänyt koko asiasta. Mutta sitten se alkoi pyörimään hänen mielessään. Siinä oli jokin. Jokin, jonka hän halusi saada selville. Ja ehkäpä hyötyä sen avulla.

Polku.

Siitä ne puhuivat. Ohimennen. Hän oli kuullut sen sivukorvalla. Lopulta hän kysyi yhdeltä pinnanmaalaiselta:

- Mikä se Polku oikein on? Se, mistä te puhutte.

- Jaa, se on paikka tuolla Huitsinnevadan Örnätjärvellä. Sinne ei löydä itse. Sinne tarvitaan opas.

- Mutta mikä se on? Miksi se on niin merkittävä? Mitä sen päässä on?

Pinnanmaalainen kansanedustaja katsoi naista jotenkin ilkikurisesti ja sanoi sitten.

- Sen polun päässä on tieto ja totuus.

Asia jäi vaivaamaan naista. Vaikka ei pitäisi. Nuo pinnanmaalaisethan olivat henkisiä käppäukkoja kaikki. Sukupuolesta riippumatta. Mutta hän ei päässyt asiasta yli. Niinpä hän otti asian esille pinnanmaalaisen kanssa uudestaan. Pinnanmaalainen kansanedustaja oli hetken hiljaa ja kysyi sitten:

- Sinä sitten haluat sille Polulle? Ihan oikeasti?

- Haluan.

Pinnanmaalainen kirjoitti jotain paperilapulle ja antoi sen naiselle.

- Siinä on Huitsinnevadan kunnanjohtajan Jorma Kankisen puhelinnumero. Soita hänelle ja kerro asiasi. Hän neuvoo sinut eteenpäin. Saat oppaat.

Nainen mietti aikansa. Mutta sitten uteliaisuus voitti. Hän soitti Kankiselle. Kankinen vastasi hetken mietittyään.

- Soitan sinulle hetken kuluttua.

Puoli tuntia myöhemmin hän soitti.

- Ylihuomenna. Hömpstadin ja Huitsinnevadan rajalla oleva pysäköintipaikka. Kello kolmetoista. Sinua odotetaan. Ole täsmällinen.

Järjestelmäpuolueen vihervasemmistolainen nainen päätti lähteä ja ajoi sovitulle paikalle hybridiautollaan. Pysäkillä odotti UAZ sekä kaksi isoa ja rumaa miestä. He esittäytyivät:

- Perskeles.

- Lötjönen.

Naista ei selvästikään noitten miesten seura viehättänyt. Ne olivat jotenkin rahvaanomaisia. Varmaankin niitä käppäukkoja. Heistä saattoi aistia syrjäisen bensa-aseman tunnelman. Nuotiopaikan savun. Kiväärin lukon loksahtelun. Täysin vieraan maailman miehiä. Rahvasta. Tuskin ne edes tiesivät, mikä yliopistokaan on. Joten hän kysyi:

- Ettekö te vaan voisi antaa minulle ajo-ohjeet?

Toinen miehistä sneppasi polttamansa voimasavukkeen sammuksiin ja totesi:

- Ette te sinne löydä ilman opasta. Joko nousette kyytiimme tai antaa asian sitten olla vallan. Päätös on tehtävä ja se on tehtävä nyt. Me emme jää pitkäksi aikaa odottamaan. Auton voitte jättää tähän levikkeelle. Ei siihen näillä selkosilla kukaan koske.

Uteliaisuus voitti vastenmielisyyden tunteen ja nainen istui hiljaisten miesten seurassa UAZissa. Auto oli siirtynyt päätieltä metsätielle, sitten pienemmälle metsätielle ja matkaa oli mennyt ehkä kaksikymmentä kilometriä. Ympärillä oli vain metsää. Se oli jotenkin pelottavaa. Luotaantyöntävää. Vierasta. Elävää tyhjyyttä. Ei taloja. Ei ihmisiä. Nainen puhui kyllä mielellään luonnosta julkisuudessa mutta itse hänelle oli turvallisinta tuntea jalkojensa alla tukeva asfaltti. Lopulta auto saapui Y-risteykseen ja pysähtyi. Toinen miehistä osoitti risteyksen vasenta haaraa ja sanoi:

- Tuossa se on. Siitä kun lähdette kulkemaan niin löydätte etsimänne.

- Mutta… tuohan on aivan samanlainen soratie kuin tämäkin.

- Vain hetken aikaa. Huomaatte sen kyllä.

- Lähdettekös te kuitenkin mukaani?

- Emme. Jokainen kulkee tuon matkan yksin. Ja ottakaa tuosta itsellenne kumisaappaat. Noilla kengillä mitä teillä on ei paljon metsässä kuljeta. Vaikka matka ei olekaan pitkä. Ette te eksy.

Nainen laittoi kumisaappaat jalkaansa ja alkoi kävellä. Hän tuumi että tämähän on naurettavaa. Jonkinlainen pila. Tämähän on pelkkää soratietä. Tämä mikään polku ole. Hän pysähtyi, katsoi taaksepäin…

Eikä takana ollutkaan enää tietä. Vain joku ikivanha metsittynyt kärrytie. Miehiä ja UAZia ei näkynyt enää missään. Hän kääntyi jälleen ja kärrytie oli muuttunut kapeaksi poluksi. Hän alkoi kulkea eteenpäin. Jotain mystistä tässä oli. Ehkä ne pinnanmaalaiset olivat sittenkin oikeassa. Ehkä hän löytäisi tiedon ja totuuden. Sen tarvittavan salatiedon joka auttaisi häntä nousemaan poliittisella urallaan. Ties vaikka kuinka korkealle. Itse hän tajusi sen että ilman jotain ylimääräistä apua hän pysyisi aina rivikansanedustajana.

Polku näytti menevän umpeen itsestään. Hänen kävellessään se oheni koko ajan. Kunnes sekin loppui. Ei ollut kuin edessä olevaa metsää. Tässäkö tämä sitten oli? Kummituspolku ja pettymys.

Edessäpäin näkyi kuitenkin jotain. Metsä edessä vääristyi ja jotain tuli häntä kohden. Joku häilyvä. Läpinäkyvä. Väreilevä tyhjyys. Se tyhjyys kulki häntä kohden ja hän pakotti itsensä pysymään paikoillaan vaikka halusi paeta. Lopulta tyhjyys oli hänen edessään. Nainen kysyi vapisevalla äänellä:

- Kuka… mikä sinä olet?

Tyhjyys vastasi naisen omalla äänellä:

- Jaa minäkö? Minä olen sinä. Minä olen se, joka sinä olet kun sinusta on riisuttu tyhjää toistamalla hankittu oppiarvosi, tittelisi ja asemasi. Tyhjyys. Ajatukseton, mielipiteetön, tarpeeton. Pelkkä kärpäspaperi johon tarttuvat ajan mielettömimmät ja vahingollisimmat ajatukset. Joita sinä idiootti toistat niin kuin olisit asiaa edes joskus, edes kertaalleen ajatellut harkinnalla. Olet pelkkä vallanhimoinen ja narsistinen öykkäri joka ei ihmisenä ole mitään.

Naisen polvet notkahtivat hieman ja hänen mielessään kävi lause jonka hän oli kuullut mutta jota ei ollut itse käyttänyt hänelle tarpeettomana. Eli ”totuus tekee kaikkein kipeintä”. Sillä nainen tajusi ettei hänestä ollut väittämään vastaan tuolle tyhjyydelle.

- Mutta… miksi sinä kerroit minulle vain tuon? Minunhan piti saada tieto ja totuus.

Tyhjyys näytti naurahtavan ja vastasi:

- Voisiko suurempaa tietoa ja totuutta olla kuin kuulla totuus itsestään? Muuta minulla ei ole sinulle kerrottavaa. Voit palata sinne mistä tulit. Sinua ei täällä kaivata.

Tyhjyys katosi ja edessä oli enää metsä. Nainen kääntyi ympäri. Hän oli jälleen metsätiellä. Polku oli kadonnut ja miehet autoineen olivat vain parinkymmenen metrin päässä. Hän luuli kulkeneensa paljon pidemmälle. Itse asiassa olihan hän. Sieluunsa saakka. Kohdaten pettymyksen. Korean ja arvostetun kuoren jonka sisällä ei ollutkaan mitään.

Nainen kulki autolle. Miehet eivät kysyneet mitään. Toinen heistä vain aukaisi hänelle oven. Kun UAZ käynnistyi, nainen ajatteli ettei lähtisi Helsingistä enää koskaan. Sillä siellä hän oli sentään jotain. Paljonkin. Jos ei ehkä ihmisenä mitään niin olihan hän kuitenkin oppiarvo, titteli ja asema.

Hän oli merkittävä nainen.