Elettiin
erästä syyskuun loppupuolen päivää ja kirkas auringonpaiste näytti pikkuhiljaa talvea
kohti etenevän ja kauniisti väriään muuttavan luonnon kaikkein kauneimmillaan.
Muutama kilometri erään kuihtuvan kuntakeskuksen eteläpuolella sijaitsi
tienvieruslevike. Sellainen varsin tavallinen, pelkkä tien viereen jatkettu
asfaltinpätkä ilman minkäänlaista ulkohuusia, pöytää tai edes roskista. P-merkki
siinä sentään oli mutta Tielaitos vai mikä Destia se nyt on (entinen Tee Vähän
ja Lepää) ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota saati sitten
määrärahoja. Levikkeen sivussa kasvoi horsmaa, sen takana oli oja ja ohikulkija
saattoi ikäväkseen huomata että olihan paikalla sittenkin jonkunlainen roskis, nimittäin
koko levikkeen mittainen. Mikähän siinä oli kun ihmiset heittelevät
kaikenlaista ryönää sinne minne ei pitäisi? Komeuden, tai sen puutteen kruunasi
ojassa lojuva uransa lopettaneen pesukoneen raato.
Levikkeestä
saattaisi käyttää proosallista termiä yksinäinen levike kaiken syrjässä. Hetken
kuluttua se ei olisi enää aivan niin yksinäinen sillä etelän suunnasta saapui
auto, punainen Nissanin pickup joka jarrutti, löi vilkun päälle, kääntyi
levikkeelle ja pysähtyi siihen. Autosta nousi kaksi yli viisikymppistä diplomirumaa
ja elettyjen mailien kuluttamaa miestä jotka oikoivat jäykkiä selkiään,
kävelivät levikkeen reunalle, alkoivat aukoa housunnappejaan ja totesivat että
oli aika kätellä työtöntä. Lorisevan toimituksen suoritettuaan miehet kaivoivat
taskuistaan voimasavuke Bostonit ja panivat palamaan.
Hehän
olivat muuan Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka olivat taas kertaalleen
matkalla yhteiselle metsästysreissulle paikkaan nimeltä Patkavoukunsalo. Siinä kusitauollaan
miehet puhaltelivat savuja, katselivat siivotonta levikettä ja puistelivat
päätään päivitellen inhimillistä laiskuutta. Olihan sitä itse tullut tuotua
roskat sentään tunturistakin mukana. Mites se menikään se jonkun autiotuvan
seinällä oleva juliste… joo, kannoit tänne bruton, söit neton, taara on puhtaan
luonnon vaara. Paikkansahan se piti. Pitää olla siististi. Ei se niin vaikeaa
ole. Lötjönen sneppasi tulipesän Bostonistaan, sammutti sen kengänpohjallaan
katsoen samalla autoa päin ja totesi:
-
No voi perskeles.
Mihin
Ykä vastasi:
-
Tunnistan kyllä nimeni mutta oletan äänenpainostasi että sen kirjoitusasu oli
pienellä alkukirjaimella joten kyseessä olikin tilannearvio. Eli vad för
helvete?
Lötjönen
nyökkäsi autoa kohti, Ykä katsoi myös ja totesi:
-
No voi perskeles.
Uskollinen
Nissan oli jälleen kerran suorittanut metamorfoosin ja toverusten edessä olikin
Pobedan sedan-malli jostain 1950-luvun loppupuolelta. Samalla etelään päin
suuntautuvaan tiehen alkoi muodostua jatkuvasti kasvava pyörre. Lötjönen totesi
tähän:
-
Jaa-a… kas siinäpä muodostuu oikein pirunmoisen näköinen pyörre jostain
toisesta ulottuvuudesta. Ihan kuin hornan portit olisivat auenneet tai jotain
yhtä runollista. Synkkää on, en paremmin sano. Tässä vaiheessahan meidän
pitäisi vissiin kohdata jäätävä ja alkukantainen kauhu joka tulee suoraan
pikkuaivoissa asustavasta luolamiehen jämästä, päästää löysät lahkeeseen ja
juosta karmeesti kirkuen karkuun.
Tähän
vastaili Ykä:
-
Hjuu… näinhän sitä on tämmösissä tapauksissa tapana tehdä… olen minäkin nähnyt
nuo elokuvat… mutta eihän me mennä minnekään ja pöksytkin pysyy puhtaina mitä
nyt ehkä vanhat jarrujäljet siellä on… näyttää siltä että Kalevi Keihäsen
Aikamatkat on taas varannut meitä varten jotain peräti mielenkiintoista.
Katotaas mitä tuosta pyörteestä oikein ilmestyy… no voi perskeles!
-
No hemmetti, sieltähän tulee meille mittari.
-
Joo, ja vielä vanha kunnon Volga. Keihäsen rekisterissä natürlich.
Pyörteestä
ilmestyi tosiaankin taksi, vanha Volga mallia M 21. Taksi oli varmaankin jotain
1960-luvun loppupuoliskon peruja olevia takseja koska siinä oli taksikyltti metallisen
putkikaaren varassa keskellä kattoa niin kuin silloin aikanaan oli. Taksi pysähtyi
levikkeelle ja siitä nousi romuluinen, suurinpiirtein Ykän ja Lötjösen ikäinen
mies jolla oli päällään vanhanmallinen taksikuskin puku aina koppalakkia
myöten. Hän sanoi leveästi hymyillen:
-
Herrat Perskeles ja Lötjönen, oletan?
-
Oletattepa aivan oikein. Ja me oletamme että te olette Kalevi Keihäsen
Aikamatkojen palveluksessa.
-
Vaan nytpä menee oletukset kerralla kohdalleen.
Taksikuski
kätteli toveruksia, esitteli itsensä Kauko Romppaseksi ja kertoi hieman
itsestään. Mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1992 ja totesi että
Taivas oli varsin mukava paikka asustella mutta nämä Kalevi Keihäsen Aikamatkat
tarjosivat välillä mukavia viraabelihommia täällä maan päällä. Vähän niin kuin
maallista vapaata jatkuvasta ilosta ja riemusta. Täällä maan päällä hiki haisi,
pieru pärisi, olut röyhtäytti, paska haisi ja saunassa paloi selkä. Maan päällä
joskus kärsitty räkäflunssakin tuntui mukavan eksoottiselta. Suorastaan
virkistävältä. Kaikki täällä maan päällä oli astetta, mitenkä sen sanoisi,
aidompaa. Sitten hän totesi että tarjolla olisi ilmainen kiertomatka taksilla
ja hieman muutakin ohjelmaa. Jos vaan sopii. Miehet totesivat että semmonenhan
sopii ilman muuta. Lötjönen kysyi kuitenkin:
-
Vaan mites tuo meidän Nis… Pob… no, Nibeda? Jätetäänkös se tähän?
-
Sen voi rauhassa jättää siihen. Meillä on sille vartija. Se varmistaa, ettei
termiitti iske.
Miehet
huomasivat että levikkeen viereen oli ilmestynyt parkkimittari. Semmonen
vanhanmallinen joka otti vastaan markkoja eikä niitä Brysselin oravannahkoja.
Näytti jo raksuttavan eli pieti oli näemmä etukäteen pistouvattu. Miehillä ei
ollut pienintäkään epäilystä siitä etteikö parkkimittari hoitaisi vartijan hommaansa
joten he hyppäsivät luottavaisin mielin mittari-Volgan kyytiin.

Volgassa
taksikuski Romppanen tuumasi että otetaanko ensin pieni kiertoajelu tuossa
lähellä olevassa Kekkoslovakian aikaisessa kuntakeskuksessa. Toverukset
totesivat että sehän vaan passaa ja pistivät samalla poskeensa Romppasen
tarjoamat vanhat kunnon Pastirol-pastillit todeten että niin naiset, kondomit
kuin deodorantti pettävät mutta Pastirol ei petä koskaan. Kuntakeskusta kohti
ajellessa he totesivat vielä että onpa mukavaa rupatella semmosen miehen kanssa
joka puhuu vanhaa kunnon kekkoslovakiaa. Se nykyinen suomalainen, englanninkielisiä
lainasanoja aina vain enemmän käyttävä yleiskieli kun oli jotenkin, no, kieleksi
muuttunutta bulkkitavaraa ja vielä niin perkeleen ylikorrektia.
Volga
eteni kohti kuntakeskusta ja matkalla vastaan ajoi sekä poliisiauto että
postiauto. Taksissa raksutti tyylikäs vanhanmallinen taksamittari. Romppanen
totesi että se on päällä vain tunnelmanluojana. Kalevi Keihäsen Aikamatkat ei
ota asiakkailtaan maksua.
Volga
kierteli kyläkeskusta pitkin poikin. Pääosin äänessä oli Romppanen joka tietysti
tunsi paikan ja kertoi kunnasta, rakennuksista, sekä niitten
käyttötarkoituksesta ja historiasta. Ykä ja Lötjönen lähinnä katselivat,
kuuntelivat ja esittivät välillä pieniä täsmentäviä kysymyksiä. Välillä
pysähdyttiin snagarille jossa nautittiin kekkoslovakialaiset lihapiirakat
joihin ei tarvinnut laittaa lisätäytettä. Se oli täyttä evästä jo itsessään.
Jälkiruuaksi
nautittiin läheisellä kioskilla jäätelötötteröt (1 mk). Ykä otti päärynän,
Lötjönen mansikan ja Romppanen suklaan. Samalla kioskille ajoi sen ajan
tyypillisillä pitkäsatulaisilla fillareillaan muutama poika. Lippalakit päässä,
korvien yli ulottuva tukka ja leveälahkeiset farkut joissa joka pojalla näkyi
jäljet siitä että lahkeet olivat ainakin kerran menneet kettinkien väliin. Pojat
ostivat merirosvorahoja ja yksi heistä vielä Buster-lehden.
-
Lainaat sitten mulle ekaks kun olet lukenut.
-
Ei kun mulle. Sinä sait viimeks ekana.
-
Ei kun mulle. Minä lainasin viimeks Shokki-lehden sulle.
Ykä
ja Lötjönen katselivat poikia lämpimästi hymyillen. Ihan kuin olisi katsonut
itsensä kopiota joskus vuodelta 1974.
Kun
tötteröt oli mässytetty Romppanen ajoi kunnan laidalla olevalle pienelle
aukiolle jossa oli muistokivi. Se kertoi että tältä paikalta paikkakunnan
miehet läksivät Ylimääräisiin Harjoituksiin lokakuussa 1939. Toverukset ottivat
hetkeksi aikaa lätsät päästään todeten että tuosta porukasta eivät kaikki
palanneet ja panivat sen jälkeen palamaan Romppasen tarjoamat Työmies-tupakat.
Romppanen kysäisi:
-
No, miltäs se ajelu tulevaisuuden miehistä tuntui?
Ykä
totesi:
-
Täytyy sanoa, että olipahan ehkä elämäni hienoin taksimatka. Kiertomatka johonkin,
jota ei enää valitettavasti ole. Jos tuo pieni kuntakeskus olisi olemassa
vuoden 2018 Suomessa niin silloin se olisi jonkunlainen lavastettu paikka.
Vähän niin kuin se aikanaan Itä-Berliinissä ollut asuinalue jota aina
esiteltiin länsituristeille. En minä hänen nimeään muista, olisko ollut Friedrichshein…
vai mikä lie Rüisenrüttenstad se oli… tai jotain sinnepäin… tai ei jotain
sinnepäinkään… minä enää muista…
Lötjönen
komppasi:
-
Joo, myöntää täytyy. Jos ihan ensimmäiseksi sanoo paikan yleisilmeestä jotain
ja jotain samalla kovasti positiivista niin se oli vielä pääosin semmonen
vanhanmallinen mukava puukeskusta. Vanhoja kivoja ja tyylikkäitä rakennuksia.
Nykyisin tuokin paikka on pilattu, vanha purettu aikaa sitten pois ja tilalla
on niitä elementtipakkilaatikoita jotka tekevät joka ristuksen paikasta
pienemmän mittakaavan Lasnamäen.
-
Ja täällä oli koulu. Niin kuin Romppanen kertoi niin vielä sellainen että
kansakoulusta saattoi jatkaa oppikouluun ja aina ylioppilaaksi. Samalla
paikkakunnalla. Ja ennen kaikkea oli myös ammattikoulu.
-
Osuuskauppa, Elanto, ja vielä erillinen Kinnusen myymälä. Kirjasto.
Kukkakauppa. Kolme parturi-kampaamoa. Rautakauppa. Kaksi snagaria ja vielä
erikseen kioski. Urheiluvälinemyymälä. Sekä tietysti Osuuspankki, Säästöpankki,
Koppi ja Syppi.
-
Ja sitten tietysti paikallinen terveyskeskus vuodeosastolla. Apteekki. Vanhainkoti.
No kunnantalo tietysti. Täähän oli silloin vielä oma kuntansa. Ja kaiken
kukkuraksi oma poliisiasema. Tään kokoisista paikoista saattaa meidän aikanamme
olla jotain seittemänkymmentä kilometriä lähimmälle poliisiasemalle.
Tinanappeja saa odotella tosi pitkään jos hätä on.
-
Tiedäkkös, Romppanen, tämmöinen paikka olis meidän aikanamme haja-asutusalueen
taivas. Mutta ei näitä enää ole.
Romppanen
löi Työmies-tumpin pois holkistaan ja vastasi:
-
Tiedänpä hyvinkin. Minulla on varsin hyvät tietolähteet. Etten sanoisi taivaalliset.
Huvittaiskos herroja siirtyä matkan seuraavalle osiolle?
-
Totta hemmetissä.
Miehet
hyppäsivät jälleen Volgan kyytiin, Romppanen löi ykköstä läpeen joka meni
synkronisoimattomana sisään hieman jurskahtaen. Seuraavat vaihteet olivat
sitten jo synkronisoituja niin kuin kyseisessä Volgassa oli. Ajo ei kestänyt
pitkään ja Volga pysähtyi yksityislentokentän reunalle.
-
No voi juma örtsy… onkos toi… onhan se…
Olihan
se. Täydessä lentokunnossa oleva Douglas DC-3. Koneen portailla odotti lentäjän
univormuun pukeutunut mies, ehkä lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Mutta
katse oli kirkas ja kädenpuristus luja. Mies esittäytyi:
-
Olen lentokapteeni Aaretti Tenttinen ja tarjoan teille pienen yleisölennon tämän
kekkoslovakialaisen maakunnan maisemissa. Olette osaavissa käsissä sillä pitkän
liikennelentäjän urani lisäksi olen aikanaan sompaillut sekä Fokker C.X:ää että
Junkers Ju 88:aa. Hieman ankarammissa lento-olosuhteissa. Tällä lennolla meitä
ei ammu ilmatorjunta. Herrat ovat hyvät
ja käyvät sisään. Kakkospilotti Eskelinen jo ohjaamossa valmistelee lentoa.
Eihän
toveruksia tarvinnut kahteen kertaan käskeä. Kävi vielä ilmi että he olivat
lennon ainoat matkustajat mutta silti paikalla oli kaksi viehättävää lentoemoa.
Sopivassa ajan tyylissä tietysti joka sai toverukset toteamaan että kyllä toi
minihame on vaan mahdottoman mukava keksintö. Ainakin noin miehen
näkövinkkelistä.
Tenttinen
lisäsi koneen kierroksia ja vanha Dakota nousi pehmeästi taivaalle ottaen
korkeutta. Kun kone oli päässyt lentokorkeuteen tulivat lentoemännät
tarjoilukärryjen kanssa ja totesivat:
-
Ajattelimme että te ette kaipaa mitään kaviaaria ja hanhenmaksapalleroita vaan teille
kävisi sellainen hieman yksinkertaisempi, aikaan ja tunnelmaan sopiva annos.
Kun tämä on muutenkin vaan aikojen-, ei mannertenvälinen lento.
Miehet
vilkaisivat annosta ja totesivat:
-
Vaan tästähän ei lentoeväs paljon parane. Kahvia, koulunäkkäriä ja niitä
sulatejuustonappeja mitä koulussa silloin aikanaan oli sekä vielä
kolmiotetrassa oleva trippimehu. Sitten vielä Hangon keksejä, Suffeli ja
pihlajamarjakaramelli. Kiitoksia neideille. Me tässä äyskäröidään annoksemme ääntä
kohti samalla kun kattelemme maisemia.
Kun
miehet olivat nauttineet maittavan lentoevään tarjosivat lentoemot miehille
vielä konjakkia.
-
Jaa-a… vaan kun me jatketaan tästä vielä autolla… ei taida oikein sopia…
-
Teknisesti ottaen te jatkatte automatkaanne vajaan viidenkymmenen vuoden
kuluttua niin että teillä on kyllä siinä vaiheessa ihan varmasti nollat
promillet.
-
Jaa… no otetaanpa sitten tuplana.
Miehet
ottivat konjakkilasinsa – ajan henkeen sopivasti tietenkin Alkon Monopolia – ja
keskittyivät nauttimaan maisemista. Joissa ei ollut valittamista.
Lennon
päätyttyä Ykä ja Lötjönen kiittivät miellyttävää henkilökuntaa miellyttävästä
lennosta ja tarjoilusta. Kalevi Keihäsen Aikamatkojen DC-3 nousi jälleen
taivaalle ja katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Taksikuski Romppanen oli
odottanut toveruksia ja kysyi lennon tunnelmista.
-
No, suomalaista maisemaa on kehuttu kyllästymiseen asti. Se on yhtä
hyvännäköinen ihan mistä vinkkelistä hyvänsä. Tietysti lentokoneessa hoksaa sen
kuinka tasainen maa Suomi loppujen lopuksi on. Mutta ei se maisema ollut
pääasia.
-
Mikä oli?
-
Nosturit. Tietyöt. Rakennustyömaat. Nousevat uudet asunnot. Niin omakotitalot,
rivitalot kuin kerrostalot. Uutta. Parempaa. Mukavampaa. Siinä kaikessa näkyi
se, mikä näkyi tällä taksiajelullakin. Joku, joka meidän ajastamme alkaa olla
kokonaan kadonnut.
-
Joka on?
-
Toivo. Usko tulevaisuuteen. Usko, jolle siihen aikaan oli perusteitakin.
Lentokentän
tieltä alkoi kuulua lähestyvää moottorin jyrinää ja paikalle ilmestyi
postiauto. Auto pysähtyi Volgan viereen ja kuski tuli tervehtimään miehiä:
-
Morjens, tulevaisuuden miehet. Tässä pikaisesti pyörähdän paikalla tuodakseni
teille vähän lukemista sinne metsästysmökillenne. Kun me tiedetään että ettehän
te niitä oman aikanne lehtiä osta kumminkaan ja eihän niistä ole nykyisin edes
pesänvirikkeeksi. Paskaa paperin laatua nykyisin. Olkaatten hyvät, silvuplee,
vassakuu, pasaalusta ja sama muilla kielillä.
Toverukset
totesivat että no nyt on kerrankin asiallista lukemista mökille. Jää
paskalehdet varmasti ostamatta. Taitaa jäädä jopa vihasivustot läppäriltä
lukematta. Postiauton kuski veti kättä koppalakin lippaan ja vastasi
puolestaan:
-
Vanhassa vara parempi. Jäisin rupattelemaan pitempäänkin mutta mulla pukkaa
keikkaa. Käyn viemässä muutamia eläkeläisiä Viipuriin kesällä 1939. Som´moro ja
kohtsiltään syyvään viipunrinrinkilöit!
Postiauto
ajoi kaukaisuuteen, muuttui siinä etääntyessään sellaiseksi tyypilliseksi 1930-luvun
sekajunaksi ja katosi. Romppanen totesi toveruksille että taitaa olla aika
meidänkin lähteä. Volga ajoi jälleen kuntakeskukseen. Etuikkunasta näkyi
hyvinvoiva, kehittyvä ja toivoa täynnä oleva paikkakunta. Takaikkunasta
puolestaan näivettyvä betonisten pakkilaatikkojen harmaannuttama kuihtuva
kyläpahanen. Miehet totesivat että taitaa olla parempi katsoa vaan eteenpäin.
Jää paremmat muistot. Lopulta saavuttiin jälleen sille levikkeelle, jolla matka
alkoi. Niin Romppanen, Ykä ja Lötjönen nousivat autosta ja panivat vielä
palamaan Työmiehet. Romppanen kysyi parkkimittarilta:
-
Tilanneraportti, kiitos.
Parkkimittari
vastasi:
-
Muuten rauhallista mutta yksi hyvin pukeutunut herraseurue osoitti
mielenkiintoa autoa kohtaan mahdollisen laittoman taloudellisen hyötymisen
mielessä. Kun jokainen sai äkillisen ja ankaran syöksyripulin niin he totesivat
että poissa hyvä ja jopa parempi.
Romppanen
kiitti parkkimittaria valppaasta ja tehokkaasta vartioinnista ja totesi sitten
Ykälle ja Lötjöselle:
-
Kalevi Keihäsen Aikamatkoilla on tapana tarjota tämmösiä reissuja sellaisille
teidän nykyaikanne miehille ja naisille jotka oikeasti kantavat huolta
huomisesta. Vähän niin kuin motivaation vahvistamiseksi ja samalla nämä reissut
sisältävät vilpittömän, ehkä epätoivoisenkin pyynnön menneiltä sukupolvilta.
Romppanen
oli muuttunut vähän yli kaksikymppiseksi versioksi itsestään. Hänellä oli
päällään harmaa asepuku ja konepistooli hihnasta olalla:
-
Meinaan, minäkin olin siellä jossakin viisi vuotta. Talvisodassa Laatokan
Karjalassa. Jatkosodassa Itä-Karjalassa, Maaselän Kannaksella ja lopussa sitten
siellä Tali-Ihantalan helvetissä. Haavoituin kahdesti.
Nyt
Romppanen oli taas sen ikäinen kuin tämän kiertoajelun aikana:
-
Sen savotan jälkeen niin minä kuin kaverini jotka sieltä selvittiin tehtiin
sitten pirunmoinen homma, se toinen savotta jossa me jälleenrakennettiin tämä
maa ja tehtiin siitä hyvinvoiva. Tuolla kiertoajelullanne te näitte ne ajat kun
meidän työ alkoi tuottaa hedelmää. Me saatiin elintaso nousemaan sellaiseksi
että meidän isovanhempamme ei olisi voineet edes käsittää sitä. Eikä se mitään
pröystäilyä ollut sinänsä. Ei mitään turhaa. Mutta riittävää. Niin kuin tekin
muistatte, niin 1970 – 1980-luvun Suomessa oli kohtuullisen hyvä elää.
Ennenkaikkea sitä aikaa sävytti se toivo, ja usko tulevaisuuteen minkä tekin
näitte ja tunsitte. Ja jonka myös muistatte. Vaikka pieniä silloin olittekin.
Nyt
Ykän ja Lötjösen edessä oli noin 75-vuotias Kauko Romppanen:
-
Minä kuolin maaliskuussa 1992. Kuolin hyvillä mielin. Vaikka se Suuri Lama
olikin juuri tullut. Sillä maa oli saatu pohjimmiltaan siihen kuntoon että
arvelin sen kyllä selviävän lamasta niin kuin kaikista edellisistäkin lamoista.
Ja samalla se itäinen imperiumi kaatui. Enhän minä voinut oivaltaa, että sen
tilalle tulisi uusi, läntinen imperiumi. Ilmansuunnasta joka aikaisemmin
tarkoitti vapautta. Imperiumi, joka romuttaisi Suomen itsenäisyyden paljon
tehokkaammin kuin se, joka yritti asein ja epäonnistui. Tällä kertaa se onnistui
laukaustakaan ampumatta. Omien pettureitten avustuksella. Terijoen hallitus
olikin tällä kertaa Helsingissä. Toimien niin kuin se edellinenkin eli eihän se
suomalaisista välittänyt hevon helvettiäkään. Tällä kertaa se vaan onnistui
siinä mihin se perkele pyrkikin.
Nyt
toverusten edessä oli jälleen matkan aikana heitä kuljettanut taksikuski
Romppanen taksikuskin univormussaan:
-
Kaikki se, mitä tehtiin. Kaikki se vaiva mitä nähtiin. Kaikki, minkä vuoksi
ponnisteltiin. Kaikki se, mitä saatiin aikaiseksi. Seuraaville sukupolville. Teidän
aikanne on tuhoamassa sen kaiken. Pala palalta. Se näivettää pienet
paikkakunnat. Se myy kansallisomaisuuden vieraille pilkkahinnalla. Ja sen lopun
se antaa ilmaiseksi muualta tulleille. Joita se vielä asiakseen hankkii
suomalaisten maahan ja suomalaisten elätettäväksi ja pakolla siedettäväksi. Tehden
tuosta hulluudesta kyseenalaistamattoman itseisarvon ja sen arvostelusta
rikoksen. Sellaisten ihmisten vaatimuksesta joita meidän aikanamme oltaisiin
pidetty kylähulluina. Teidän aikanne tuhoaa sen kaiken mitä me teimme ja mihin
uskoimme.
Romppanen
otti koppalakin päästään, katsoi hieman alaviistoon ja oli hetken hiljaa.
Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:
-
Niin katsokaas, pojat. Me kaikki kuolemme. Minä olen jo kuollut. Käyn vain aika
ajoin maan päällä ajamassa mittaria kaltaisillenne miehille ja naisille.
Kuolema täytyy hyväksyä. Kuolema on oleellinen osa elämää. Mutta… mutta jos se
kaikki, minkä me olemme eläissämme tehneet hävitetään ja sen arvokin
mitätöidään, niin… niin eikös silloin ole niin että meidät on vielä kertaalleen
murhattu kuolemammekin jälkeen?
Ykä
vastasi:
-
Olet oikeassa. Kiduttavan oikeassa. Tuo pistää ajattelemaan. Ja kannustaa
jatkamaan. Ettei aivan kaikkea menetettäisi. Mutta etkö anoisi sieltä
Yläkerrasta viikon lomaa Persaukistenniemen Mökkikylään? Me oltaisiin tällä
kertaa isäntinä. Palvelu pelaisi. Meillä on paljon maksettavaa. Tosin niitten
puolesta jotka laskun kuittasivat meiltä kysymättä.
-
Se veti kiinni.
Romppanen
käveli taksiinsa, käynnisti sen, laittoi tutun jurskahduksen säestämänä ykkösen
silmään ja Volga katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Sinne oli kadonnut myös
vartiota pitänyt parkkimittari ja Pobeda oli muuttunut jälleen Nissaniksi.
Oltiin jälleen nykyajassa. Molemmat miehet olivat hetken hiljaa. Sitten
Lötjönen sanoi:
-
Heppu oli enemmän oikeassa kuin kukaan koskaan. Jokainen meidän aikamme päivä
murhaa viikon menneitten sukupolvien työtä. Samalla se murhaa aina palasen
toivosta ja uskosta tulevaisuuteen. Joka tulevaisuuden usko tehtiin ennen
meitä. Jo pois menneitten toimesta.
-
Joo. Kunnes jäljellä ei ole enää muuta kuin tyhjiä iskulauseita. Joita ei pysty
syömään. Sekä vieraille lahjoitettu ja tyhjäksi syöty maan raato. Eiköhän
jatketa matkaa?
Miehet
nousivat Nissaniin ja jatkoivat matkaansa. Normaalisti Nissanin komuutissa kuului
hyväntuulinen pulina mutta tällä kertaa matka jatkui pitkään syvän hiljaisuuden
vallitessa.
Kiitos
inspiraatiosta kuuluu useille lukijoille, kommentoijille & sähköpostia
lähettäneille:
-
Taksimies
-
WhiteHunter
-
Taisteluvälineupseeri
-
S.E.P.
Lämmin
kiitos teille.