SISÄÄNHEITTOTUOTE

Haittamaahanmuuton sisäänheittotuotteitten alati kasvava lista lisääntyy jälleen yhdellä sillä hallitus valmistelee lakimuutosta, joka helpottaisi ulkomaalaisten pääsyä Suomen asumisperusteisen sosiaaliturvan piiriin. Uutinen kertoo:

Hallitus aikoo poistaa Suomeen tulevilta ulkomaalaisilta neljän kuukauden työskentelyvaatimuksen, joka on tähän asti ollut edellytyksenä sosiaalitukien saamiselle.

Neljän kuukauden sääntö otettiin käyttöön 2004, kun EU laajeni Baltiaan ja ay-liike pelkäsi Baltiasta tulevan halpatyövoimaa Suomeen.

Aikarajan poistoa hallitus perustelee halulla parantaa työntekijöiden yhdenvertaisuutta ja lisätä Suomen houkuttelevuutta työperäisen maahanmuuton kohteena.

…

Myös pelkästään Suomeen pysyvästi asumaan tulevat ihmiset, kuten opiskelijat ja oleskeluluvan saaneet, olisivat heti oikeutettuja sosiaaliturvaan.

Sillä ei olisi merkitystä tuleeko muuttaja EU:sta vaiko EU:n ulkopuolelta.

Lisätä Suomen houkuttelevuutta työperäisen maahanmuuton kohteena? On monta kertaa toistettu – todistetusti – että korkean verotuksen ja korkean sosiaaliturvan Suomi houkuttelee tänne nimenomaan niitä jotka haluavat päästä nauttimaan sosiaaliturvasta. Eikä Suomi ole nyt eikä tulevaisuudessakaan se 1970-luvun Ruotsi joka tarttee porukkaa liukuhihnalle ylikuumentuneen taloutensa vuoksi. Eli valtio tekee sitä mitä on jo parikymmentä vuotta tehnyt eli haluaa:

a) hankkia työntekijöitä joita ei tule

b) tekemään töitä joita ei ole.

Se mitä jatkossakin saadaan on elintasosiirtolaiset jotka tulevat Suomeen pysyvälle elatukselle. Heidän elatuksestaan ei saa edes keskustella kun taas suomalaisiin kohdistuvat jatkuvat leikkaukset ovat pelkkä ilmoitusasia.

Sinänsä hotellin respassa veikataan että tämä kyseinen uudistus kieltämättä saa aikaan tiettyjä kaarnavenetasoa kekseliäämpiäkin innovaatioita. Sanotaanhan lakimuutoksessa näin:

Jatkossa Suomen sosiaalieduista pääsisi nauttimaan, jos tienaa työttömyysturvan peruspäivärahan suuruisen ansion, eli 696,60 euroa kuukaudessa.

Ja:

Työntekijä olisi oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan vielä kolme kuukautta työskentelyn päättymisen jälkeenkin, ellei hän muuta ulkomaille.

Oletettavaa on, että lakimuutoksen myötä Oy Alin ja Abdulin Näennäispätkätyöfirma Ab aktivoituu. Joka tapauksessa on selvää että kyseisillä jatkuvilla ”uudistuksilla” suomalainen sosiaaliturvajärjestelmä on jossain vaiheessa pankrotissa. Tietty innovaatiohan sekin tietysti on sillä tänne hankitaan lisää ihmisiä koko iän kestävälle eläkkeelle ja väitetään sen olevan huoltosuhteen parantamisen kannalta välttämätöntä. Tilannetta voi verrata siihen että palavaa saunaa sammutetaan bensiinillä ja samaan aikaan pyritään kriminalisoimaan vaatimukset palokunnan perustamisesta.

BIODYNAAMISTA PARSAA, ALIKERSANTTI LAHTINEN

Hotellin respassa törmättiin uutiseen joka kertoo että sotavaltiommekin on lähtenyt mukaan antaumukselliseen viherpiipertämiseen. Epäillä tosin sopii että idea ei ole lähtenyt sotavaltiosta itsestään vaan on peräisin jostain ihan muualta. Eli: armeijaan tulee pakollinen kasvisruokapäivä joka viikko. Tämä on tosin jaettu kahdelle eri päivälle eli niinä päivinä päivän toinen sapuska on pelkkää kasvisruokaa. Eli tarjolla on ”perunoita, pastaa, soijaa ja quornia”. Tämä quorn (vai miten se taivutetaan) olikin ihan uusi tuttavuus mutta uutinen kertoo sen olevan ”lihan korvikkeeksi kehitettyä sieniproteiinia” mikä nälkäistä varusmiestä varmasti miellyttääkin. Omista inttiajoista on jo yli kolmekymmentä vuotta mutta oletan, että siellä tulee edelleenkin nälkä.

Mutta mutta. Ovatko varusmiehet sitten joukolla vaatineet että kasvisruokapäiviä on ehdottomasti oltava? Tuskinpa ja sen vahvistaa uutinenkin:

Ruotuväki-lehden viime vuonna tekemän selvityksen mukaan Suomen noin 20 000 varusmiehestä vain 88 on kasvissyöjiä. Tosin alueellisia eroja on paljon. Jääkäriprikaatissa Lapissa kasvissyöjien määrä on 0,23 prosenttia, kun taas Kaartin jääkärirykmentissä Helsingissä osuus on kolminkertainen eli 0,63 prosenttia.

Hei juu, tulee muistaa että Kaartin jääkärirymentissä kasvissyöjien osuus on kolminkertainen verrattuna Jääkäriprikaatiin. Tämähän vaatii ilman muuta edistyksellisiä toimenpiteitä. Absoluuttisiin lukuihin tarttuminen on taas turhaa yksityiskohtiin takertumista. Mutta jos niihin takerrutaan – niin kuin minä viha-ajattelijana aika ajoin teen – niin tilannetta voi verrata siihen että viidensadan oppilaan koulussa on yksi tyttö –  joka syö kuukautiskipuihinsa Buranaa ja vaihtaa vessassa tamponia välitunnilla– joka toteaa että hän on kolmatta sukupuolta eikä ollenkaan nainen vaan esmes vaikka intergender, genderfluid tai bigender and thirdgender jolloin opettajat tuumivat että no hemmetti, ettei  tuolle yhdelle ei tule henkinen pipi niin pannaanpa kouluun unisex-vessat ja aiheutetaan henkinen pipi kaikille muille.

Mutta mistäs tämä armeijan kasvissyönti-into sitten johtuu? Hotellin respaan ei ole tullut viestejä siitä että kasvisruokailevat varushenkilöoletetut olisivat vaatineet asiaa. Ja miksi olisivatkaan, sillä heille on joka ristuksen päivä ollut tarjolla kasvisvaihtoehto. Mitä muuten omina inttiaikoinani ei ollut eikä kukaan sitä toisaalta kysellytkään.

No, syynähän on tietenkin ilmastonmuutos.

Ilmastonmuutos.

Toistan, ilmastonmuutos.

Armeijaan tulee pakollinen kasvisruokapäivä joka viikko – syynä terveellisyys ja ilmastonmuutos

Asia selvä. Nyt voidaan lähteä laskemaan että kuinka paljon väitetty ilmastonmuutos vähenee sillä että suomalainen varusmies syö kaksi kertaa viikossa väkipakolla jotain sieniproteiinimössöä vaikka hän haluaisi syödä lihamakaroonilaatikkoa. Matematiikkaa paremmin osaavat voivat tehdä laskelmia. Epäilemättä se on se ratkaiseva tekijä että maailma pelastuu. Aivan selvää on, että ei tämä älyttömyys ole lähtöisin puolustusvoimista mutta hotellin respassa oltaisiin hyvin kiinnostuneita tietämään että mistä se on lähtöisin.

Noin henk koht muistelen että omana inttiaikana moni jätkä ja niin minäkin osti sotkusta lihapiirakan jossa oli lenkkiä mukana ja vei sen kassulle kaappiin. Kyllä se siellä sen muutaman tunnin ihan hyvin säilyi. Sitten se tuli hiljaisuuden aikaan natusteltua kun oli nälkä. Oletan, että sotilaskodit varustautuvat tähän tilanteeseen varaamalla kasvispäivinä huomattavan paljon lenkkilihapiirakkaa.

Komppaniassa huudettiin hiljaisuus. Varusmiehet asettautuivat tuvissaan pitkälleen. Hiljaisuuden rikkoi aika ajoin pärähtävät muhevat pierut. Päivällä syöty kasvisruoka kävi mahassa ja teki miehistä eläviä kaasuvoimaloita. Yhdeltä yläritsiltä jääkäri Vanhala totesi:

- Vaan uskooko kukaan että mulla on nälkä?

Alikersantti Lahtinen vastasi omasta punkastaan:

- Nälkä? Vastahan me muutama tunti siten syötiin sieniproteiinimössöä. Jos sä rupeet valittamaan asiasta niin sulle lyödään eteen sellanen rätinki että on ihan sama onko sulla nälkä vai ei mutta ilmastonmuutos joka tapauksessa viivästyy ja maailma pelastuu. Niin että piereskele nälässäsi siellä huopasi alla. Olisit ostanut sotkusta lihiksen lenkillä niin kuin me muutkin.

Tässä voi vielä miettiä sitäkin että sotavaltiohan on olemassa nimenomaan sotaa varten. Mitenkähän olisi jos joku jätkä menisi sotatilanteessa valittamaan noppasoppaa keittäville keittiömiehille että teidän täytyy tehdä mulle vegaanivaihtoehto? Näinköhän tekisivät?

Täytyy vielä muistuttaa siitä että Yle toimii tässäkin uutisessa agendansa mukaisesti eli totta kai uutisen kuvaan piti saada juuri sellainen varushenkilöoletettu jolla on etnisesti edistyksellinen orvaskesi. Semmonen tyypillinen suomalainen varusmies. On siellä joku valkoinenkin kuulemma kuitenkin vielä seassa.

Lisätään vielä toinen uutinen. Vihervasemmistolaiset jotka ovat vihervasemmistolaisia vittuuntuivat kun heitä kutsuttiin vihervasemmistolaisiksi. Kyseessä on vähän sama ilmiö että lampaat vittuuntuvat kun niitä kutsutaan lampaiksi. Vihervasemmistolaiset kyllä mielellään kutsuvat aivan tavallisia lainkuuliaisia kansallismielisiä ihmisiä äärioikeistolaisiksi ilman mitään perustetta mutta siinähän ei tietenkään ole mitään ongelmaa.

JENGISELITYS

Hotellin respassa törmittiin vajaan viikon vanhaan uutiseen (kiitos WhiteHunterille vinkistä) joka käsitteli ruotsalaista jengielämöintiä ja jossa jopa todettiin – KRP:n rikoskomisario Antti Hyyryläisen suulla – että joo, siellä todellakin on ongelma ja se ongelma on leviämässä Suomeenkin. Yleensähän suomalainen valtamedia on todennut että moiset väitteet ovat lähinnä persaukisten panettelua. Uutisointi tässäkin jutussa on tietysti hieman harhaanjohtavaa sillä siinä todetaan että:

Jengikulttuuri roihahti Ruotsissa jo kymmenisen vuotta sitten. Tällä hetkellä maassa on pinnalla erityisesti maahanmuuttajataustaiset katujengit.

”Tällä hetkellä”. Tuostahan saa käsityksen että jossain vaiheessa myös kantaruotsalaiset ovat kunnostautuneet lähiöittensä polttamisessa mikä on tietysti puhdasta paskapuhetta. Uutisessa siis tunnustetaan että ongelmana ovat nimenomaan maahanmuuttajajengit mutta sen jälkeen siirrytäänkin perinteiseen meriselitykseen:

Hyyryläisen mukaan katujengien syntyä selittävät ennen kaikkea sosiaaliset olosuhteet. Usein konfliktialueilta tulevat maahanmuuttajat kokevat jengien tarjoamat mahdollisuudet yhteiskunnan vaihtoehtoja houkuttelevimpina.

A-vot. Taikasana ”sosiaaliset olosuhteet”. Ympäröivän yhteiskunnan liian vähäinen tuki ja syrjäytyminen suorastaan ajaa ihmiset jengiytymään ja perseilemään. Josta seuraa taas kerran oma pohdintansa:

- Suomessa on ollut jo Suuresta Lamasta lähtien huomattava määrä huonoissa sosiaalisissa olosuhteissa eläviä syrjäytyneitä suomalaisia. Nimenomaan kantasuomalaisia.

- Näitten syrjäytyvien määrä kasvaa jatkuvasti eikä valtio oikein keskity heidän tukemiseensa kun sillä on orvaskedeltään edistyksellisempää tuettavaa. Suomalaisilla ei ole niitä erityispalveluita ja ohituskaistoja joita taas maahanmuuttajille kehitellään. Näillä suomalaisilla ei ole minkäänlaista uskoa tulevaisuuteen.

Kysymys: Kun sosiaaliset olosuhteet kerran ajavat ihmisiä jengiytymään, niin missä ovat ne kantasuomalaisten jengit jotka polttavat autoja ja kouluja ja ampuvat toisiaan vähintään kerran päivässä?

Juuri niin. Niitä ei ole. Mistä päästään siihen asiaan minkä tietää kyseinen komisario ja minkä tietää valtiovalta. Eli kun kuskaat maahasi tarpeeksi ihmisiä lähi-idästä ja Afrikasta niin maasi alkaa muuttua lähi-idäksi ja Afrikaksi. Sieltä tulevat ihmiset eivät muutu maahan saavuttuaan pohjoismaisiksi lällydemareiksi vaikka sitä kuinka väitetäänkin.

Pohjoismaista lällydemarilinjaa puolestaan edustaa oikeaoppisesti suvaitsevais-tiedostavaiston lemmikkimamu Nasima Razmyar joka otti nokkiinsa siitä että sisäministeri Mykkänen nimitti riskilähiöitä riskilähiöiksi. Ei olisi saanut nimittää.

Tämähän on pohjoismaista demarilinjaa parhaimmillaan. Ongelma ei ole ongelma. Ongelmasta julkisesti puhuminen on ongelma.

PRESSA PUHUU

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö valmistautui aloittamaan ylimääräisen puheensa kansalaisille. Ylen henkilökunta oli ihmeissään ja hämmentynyt sillä yleensä heillä oli kyllä hyvin tiedossa puheen sisältö ja touhu meni muutenkin moneen kertaan testatun koreografian mukaisesti. Mutta tällä kertaa puheen sisällöstä ei ollut aavistustakaan ja koko tilanne oli tullut täytenä yllätyksenä. Kun lähetyksestä vastaava toimittaja oli udellut asiaa presidentiltä oli tämä vastannut vain että  helvettiäkös se sulle hampille kuuluu. Toimittajien ei auttanut mutista. Jos presidentti halusi avautua kansalaisille niin hänhän avautuisi ja presidentin mukana pääesikunnasta tulleet R-kioskin kokoiset miehet olivat valvomossa varmistamassa että puhe todella menisi eetteriin ja suorana, ilman minkäänlaista kikkailua.

Presidentti istui pöydän ääreen, hörppäsi hieman vettä ja aloitti sitten:

- Kansalaiset. Medborgare.

Sitten hän hiljeni hetkeksi, aivan kuin pitäen taidepaussin ja jatkoi:

- On tullut aika lopettaa sen epistolan mukainen paskapuhe mitä teille on väkipakolla viimeiset kaksikymmentä vuotta syötetty. Sen vuoksi lähestyn teitä Turun terrori-iskun vuosipäivän johdosta. Minun ei tarvitse kertoa teille mitä tapahtui, kenen tekemänä ja miksi. Tiedätte sen oikein hyvin itsekin, vaikka media – tästä lähetyksestä vastaava Yle erityisesti – on yrittänyt puhua ympyrän neliöksi ja kääntää koko asian jonkunlaiseksi traagiseksi vahingoksi. Keskityn sen sijaan siihen, kuinka valtiovalta ja minä sen mukana on suhtautunut tähän iskuun ja siihen tuontitavarana hankittuun arkipäivän terroriin joka kohdistuu suomalaisiin. Niihin ihmisiin, jotka maksavat minunkin palkkani.

- Kun suomalaisiin on kohdistunut ulkomaalaisten tekemiä tappoja, pahoinpitelyitä, ryöstöjä ja raiskauksia, niin mitä me olemme tehneet? Emme mitään. Olemme ainoastaan vaatineet kansalaisia hyväksymään vallitsevan tilanteen välttämättömänä ja väistämättömänä kehityksenä. Ja olemme pyrkineet hiljentämään tähän kehityksen irvikuvaan kohdistuvan arvostelun.

- Kun sitten kansalaiset saivat sitä mitä valtiovalta heille heiltä lupaa kysymättä tilasi eli ensimmäisen Suomessa tapahtuneen islamilaisen terrori-iskun, niin mitä me teimme? Emme mitään. Vaadimme jälleen kansalaisia hyväksymään vallitsevan tilanteen välttämättömänä ja väistämättömänä kehityksenä. Ja pyrimme hiljentämään tähän kehityksen irvikuvaan kohdistuvan arvostelun.

- Sen sijaan kun kerta toisensa jälkeen on pidetty ”rasismin vastainen” mielenosoituksen, rock-konsertin, egon ruokkimisen ja jonkunlaisen hihhuloivan joukkohysterian sekoitus on valtiovalta ollut joka kerta täysillä mukana. Minä en ole ollut yhtään parempi. Jostain pysäkille jääneestä Valtterista minä olen ollut valmis jyrähtämään suomalaisille mutta niihin samoihin suomalaisiin kohdistuneesta sekä väkivallasta, valtavasta taloudellisesta, no, sanotaan ihan suoraan ryöstöstä ja yhteiskuntarauhan ja –luottamuksen tietoisesta rapauttamisesta sekä Suomen itsenäisyyden tietoisesta menettämisestä olen pitänyt turpani visusti kiinni ja tarjonnut vain puhkitoistettuja onttoja iskulauseita jotka ovat alkaneet ällöttää itseänikin.

- On tietysti luonnollista että niin minä kuin valtiovalta yleensäkin olemme toimineet näin. Emme ole suojelleet mitään vähemmistöryhmää siihen kohdistuvasta kuvitteellisesta uhasta. Jonka kuvitelman olemme pitkälti itse luoneet. Olemme suojelleet vain ja ainoastaan itseämme. Että emme olisi joutuneet vastuuseen siitä tilanteesta jonka olemme itse järjenvastaisilla päätöksillämme saaneet aikaiseksi.

- Olisi naurettavaa kiistää ettemmekö me – juuri me – olisi osasyyllisiä näihin suomalaisiin kohdistuneisiin väkivallantekoihin. Sillä me – juuri me – olemme laskeneet nuo saakelin sällit tähän maahan vaikka meillä olisi ollut täydet valtuudet estää se. Laskimme heidät tänne, vaikka meillä ei ollut aavistustakaan siitä ketä tai mitä ne olivat, vaikka valehtelimme päin naamaa kansalaisille aivan muuta. Me teimme vielä noitten häiskien maahanköijäämisestä kyseenalaistamattoman itseisarvon ja olemme jatkaneet sitä tähän päivään saakka. Olemme pelanneet venttiä suomalaisten hengellä, terveydellä sekä turvallisuudella ja kyseinen ventti on mennyt joka kerta silmän pitkäksi.

- Nyt sen on aika loppua. Olen saanut tarpeekseni. Tunnustan, että olen itsekin poliittisen broilerikoneiston tuote enkä voi sanoa itseäni valtiomieheksi vaan Oy Poliittinen Eliitti Ab:n osakkaaksi. Mutta olen sen verran iäkäs että minuun on jäänyt vanhoilta ajoilta moraalisen selkärangan tynkä. Nyt se on alkanut kasvaa ja kasvaessaan näivettänyt aivojeni broileritumakkeen. Jonkun mutaation kautta se on levinnyt myös muihin broilerikunnan jäseniin jotka tällä hetkellä katsovat peiliin ja repivät ihokkaitaan. On siis aika toistaa vanha totuus: poliitikkojen tulee olla kansalaisten palvelijoita eikä heidän riistäjiään ja nyt tilanne on jälleen palautettava sellaiseksi.

- Puhun tässä omasta, hallituksen ja eduskunnan puolesta. Me kaikki irtisanoudumme tehtävistämme välittömästi ja allekirjoitamme valaehtoisen sitoumuksen ettemme enää koskaan osallistu mihinkään niin poliittiseen kuin hallinnolliseen toimintaan. Viimeisenä tehtävänämme siirrämme vallan tilapäiselle kaksikamariselle hallintokunnalle. Hallintokunnan ensimmäinen kamari koostuu sellaisista yksityisen sektorin, virkakoneiston  ja puolustusvoimien henkilöistä jotka eivät ole koskaan olleet mukana missään poliittisessa toiminnassa. Toinen kamari muodostuu randomisti valituista suorittavan työtahon henkilöistä joilla on vähintään kahdenkymmenen vuoden työkokemus.

- Hallintokunta saa muokata maan sellaiseksi kuin hyväksi näkee. Ei se meitä pahemmin pysty tyrimään kumminkaan. Esitän sille kuitenkin kaksi toivomusta:

- Ensimmäiseksi: Lopettakaa Yle-vero välittömästi ja muuttakaa kyseinen pulaaki maksulliseksi. Jos joku haluaa katsella ja kuunnella paskaa omalla rahallaan niin hän voi halutessaan maksaa siitä. Mutta se ei voi eikä saa olla velvollisuus.

- Toiseksi: Perustakaa totuuskomissio joka on varustettu täydellä tuomiovallalla. Suomettumisen aikaa ei koskaan käyty läpi mutta tämän vielä suuremman ja ilman minkäänlaista ulkoista pakkoa tehdyn hulluden tutkimisessa ei perkele soikoon saa jättää kiveäkään kääntämättä. Syyllisille teette ihan just minkä parhaaksi koette.

- En lähde neuvomaan teitä siinä mitä tehdä meidän aikaansaamalle haittamaahanmuutolle sekä jäsenyydelle tässä eurooppalaisessa unionihirviössä. Varmaan osaatte pähkäillä sen ominkin neuvoin.

- Eipä tässä mulla oikeastaan muuta. Pyydän vilpittömästi anteeksi kansalaisilta ja voin puolustuksekseni sanoa vain sen minkä niin moni kaltaiseni poliittisen eliitin jäsen sanoisi. Eli koskessa oli niin paljon helpompi uida myötä- kuin vastavirtaan. Niinistö over and out.

Tasavallan presidentti heitti pikkutakin päältään, nykäisi tilalle kuluneen nahkarotsin, pisti Hankkijan lippalakin päähänsä, loppasi vielä mennessään turpaan suu auki ihmettelevää Ylen toimittajaa ja poistui historiaan Suurena Valtiomiehenä. Kansakunta katseli lähetystä ja auki olevat suut kääntyivät pikkuhiljaa leveälle hymylle…

…ja sitten Ykä heräsi, laski kissin ulos, laittoi kahvin tulelle ja tuumasi että kyllä ne unet on joskus vaan niin kauniita. Aamukahvin jälkeen hän pukeutui ja läksi töihin maahan missä fakta oli edelleenkin vihapuhetta, valhe totuutta, kipu nautintoa, jota johti sama broilerikarja kuin eilenkin ja jossa järkeä ei uskallettu puhua kuin unissaan…

*

Lämmin kiitos inspiraatiosta kommentoija MikkoK:lle.

TURKU, 18. ELOKUUTA 2017

Tasan vuosi sitten eräs marokkolainen jätkä murhasi Turussa kaksi ihmistä ja haavoitti kahdeksaa. Marokkolainen jätkä joka oli hakenut Suomesta turvapaikkaa ilman turvapaikan tarvetta. Marokkolainen jätkä joka oli saanut hakemukseensa hylsyn mutta joka ”sankarijuristien” avulla oli laittanut valitusmyllyn käyntiin ja täten hylsystään huolimatta sai notkua Suomessa suomalaisten elättämänä. Marokkolainen jätkä jonka terrori-iskusta valtiokoneistomme ei ole oppinut – tai lähinnä halunnut oppia – mitään vaikka asia väännettiin sille kerralla ratakiskosta.

Valtiokoneistomme asennetta edustaa erinomaisesti Turun kaupunginjohtaja ja poliittisen broilerikoneiston tuote Minna Arve. Hän ei  haluaisi että Turun iskua muistetaan vaan toteaa:

Traaginen rikos tai sen tekijä eivät mielestämme ansaitse muistopäiviä.

Tietäen oikein hyvin että muistotilaisuuksia ei pidetä tekijän vaan uhrien vuoksi. Sitten Arve putsaa broileripöydän toteamalla:

Kunnioitamme uhreja ja auttajia työskentelemällä joka päivä turvallisuuden, kulttuurien yhteisymmärryksen ja maahanmuuttajien kotoutumisen parantamiseksi yhdessä muiden viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa.

Eli kunnioitamme uhreja toimimalla juuri sillä tavalla minkä vuoksi saatiin aikaan tämäkin terrori-isku. Sillä samalla tavalla jonka vuoksi suomalaisiin kohdistuu jatkuvasti arkipäivän terrorismia tappojen, raiskausten, ryöstöjen ja pahoinpitelyitten muodossa.

On tietysti selvää ettei Arve halua tuota terrori-iskua muisteltavan. Sillä silloin muistetaan sitäkin että valtiokoneistomme sinisilmäinen typeryys sai sen iskun aikaiseksi. Arve haluaa jatkaa kollektiivista valehtelua ja pitää yllä kuvaa että pian kolmekymmentä vuotta jatkunut järkyttävä virhe onkin ollut suuri onnistuminen tai vähintäänkin pyhä velvollisuus jota ei saa arvostella. Voisi kysyä kyseiseltä naiselta että hävettääkö. Mutta ehkä 15 300 euron kuukausipalkka on tarpeeksi että omatunto puutuu. Jos sitä on alun perin ollut olemassakaan.

KALJUPÄISIÄ UUTISHAVAINTOJA OSA XCVI

1. Ämmät rääkyy ja uhoo

Hotellin respassa törmättiin (kiitos Hommaforumille mediavalppaudesta) erääseen vaasalaiseen ”tussuteatteriin”. Asiasta ei sinänsä olisi tarvetta tehdä postausta muuten mutta koska verorahoilla toimiva politruk-Yle näki hyväksi että tätäkin feminististä viisautta on hyvä esittää väkisin maksaville katsojille niin esitetään hieman kommentteja. Jos lukija haluaa tuhlata elämästään muutaman minuutin niin tuo tussuilu löytyy tästä Yle Areenan lähetyksestä kohdasta 33.35 mutta Hommalta löytynyt kuvasarja kiteyttää olennaisimman.

Asian tiimoilta voi esittää muutamia huomioita:

1. Ns. tiedostavan väen keskuudessa moukkamainen käytös ei ole aikoihin ollut vika vaan se on haluttava ja hyväksi tulkittu ominaisuus. Samoin kuin julkinen väkivaltafantasiointi jonka virallinen Suomemme mieltää vain ”voimakkaaksi mielenilmaisuksi”.

2. Mikähän kumma noilla feministeillä on kun ne ovat niin kovasti jumittuneet tuohon sukupuolielimeensä ja sen julkiseen mainostamiseen? On vitunvirkkausta, välillä ”pimppini on valloillaan”, välillä nostellaan ketsuppipulloa no sillä niin ja täytyyhän sitten olla myös tussuteatteri. Kyllä me tiedetään muutenkin että niillä on jalkojen välissä sellainen. Mitenkäs muuten, jos joku jätkäporukka perustaisi ”Mulkkuteatterin” joka julistaisi naisvihaa yhtä suurella paatoksella kuin nämä tussuilijat niin mahtaisiko Yle olla kovin innostunut tuomaan heidän sanomaansa julki? Vai oliskos kyseessä feministisen joukkorääkymisen lisäksi rikosilmoitusten paikka?

3. Kyseiset tussuilijat ovat siis Vaasan ylioppilasteatterista ts. yliopisto-opiskelijoita joten voi varsin perustellusti väittää että ilman heidän vihaamiaan keski-ikäisiä persvakoäijiä näiltäkin naikkosilta loppuisi niin leipä, mukavuudet kuin elämän välttämättömyydet varsin nopeasti. Mutta eiväthän nuo pullalla syötetyt pellet sitä tajua että nuo heidän vihaamansa keski-ikäiset miehet elättävät heitä.

4. Etäuhoaminen on helppoa. Vaikka meille raappahousu- ja persvakoäijille ajatus naisen lyömisestä on kovin vieras niin kehityshän kehittyy ja tosielämässä jos toi knääkkä yrittäisi oikeasti potkia miestä kasseille, niin mies toteaisi että herrasmies tietää milloin ei olla enää herrasmies ja täräyttäisi – täydellisen tasa-arvon nimissä tietysti – kyseistä henkilöoletettua turpaan. Jolloin kyseinen henkilöoletettu rääkyisi joutuneensa misogyynisen väkivallan kohteeksi. Yle uutisoisi asiasta alaleuka väpättäen ja Ylen keskusteluohjelmassa päivystävät (naispuoliset) dosentit keskustelisivat että mikä suomalaista miestä vaivaa.

Sinänsä jos arvostelee kyseistä performanssia taiteellisista näkökulmista ja varsinkin jos performanssin tarkoitus oli herättää väsynyttä myötähäpeän tunnetta niin esityshän oli täysin onnistunut. Voi myös olla että kyseisessä performanssissa esiintyi kaksi tulevaisuuden suomalaista vaikutusvaltaista poliitikkoa. Noillehan on tilausta varsinkin vihreissä ja vasureissa.

2. Mutta toista onkin Unkarissa

Täällä Suomessa feministit ovat pyhiä ja koskemattomia vaikka ne kuinka horinmummoa puhuisivatkin. Sen sijaan Unkarissa on otettu (tämänkin asian suhteen) järki käteen ja siellä hallitus on ilmoittanut että gender-tutkimuksen opinnot loppuvat maassa. Peruste on selvä ja ymmärrettävä eli ”sukupuolentutkimuksen opetusohjelmilla ei ole mitään tunnistettavissa olevaa tarkoitusta ja ne perustuvat pikemminkin ideologiaan kuin tieteeseen.” sekä ”unkarilaisilla työmarkkinoilla ei ole minkäänlaista kysyntää gender-tutkimuksen opinnoista loppututkinnon saaneille.”

Eihän sitä kysyntää olisi Suomessakaan ellei sitä väen väkisin verorahoilla (jotka ovat samalla pois jostain järkevästä käytöstä) väkisin pidettäisi yllä. Hotellin respasta nostetaan hattua unkarilaisille ja todetaan että kyseinen suojatyön ja ideologisen palkatun harrastuksen automaatti tulisi lopettaa Suomessakin. Jos joku haluaa moista harrastaa niin se toki sallitaan kun sen tekee omalla ajallaan ja rahoituksellaan. Niin kuin harrastuksia yleensäkin.

Selvää tietysti on että länsimaiset feministit – jotka kuvittelevat että Handmaid´s Tale on dokumentti – nostavat asiasta joukkorääkymisen mutta sehän on niille lajityypillistä käytöstä. Ne rääkyvät että tietävät olevansa olemassa. Ilmiötä voisi verrata siihen että kännykkä lähettää jatkuvasti lähimpään tukiasemaan ”olen täällä”-signaalia.

3. Onks papereita? Ei oo, pyyhin ittekin jäkäliin

Lännen Median päätoimittajalle Matti Posiolle tuli henkinen pipi kun Puolassa rajavartiosto tarkasti hänen paperinsa vaikka ei oltu edes rajalla. Alaleuan väpätyksessään hän toteaa että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio ovat vallitsevan kehityksen myötä uhattuna.

Näin alkuun hotellin respassa muistellaan vaikkapa Suomen 1980-lukua jolloin paperit tarkastettiin ilman muuta. Vaikka täällä kuinka raavitaan päätämme ja yritetään muistella niin ei vaan tule mieleen että silloin oltaisiin eletty jossain totalitarismissa. Erityisesti muistuu mieleen että suomalaisiin ei silloin kohdistunut ulkomaalaisten tekemää väkivaltaa. Sen sijaan kun katsoo Eurooppaa jossa papereita ei enää kysellä ja mihin se linja on johtanut niin mieleen tulee väkisinkin se että toimittajan käsitys sekä demokratiasta, ihmisoikeuksista ja oikeusvaltiosta on vähintäänkin hämärtynyt.

Vaan ehkä ongelman ydin on siinä, mitä suomalainen valtamedia ajattelee itsestään. Sehän mieltää olevansa viranomainen. Jonka edessä kumarretaan. Itse asiassa se mieltää olevansa viranomainen kaikkialla maailmassa. Käyhän se vieläkin Yhdysvaltain presidentinvaaleja hoksaamatta että ne käytiin jo vuonna 2016. Siksi kyseiselle toimittajalle oli varmaan shokki huomata että Puolassa hän ei ollutkaan kuvittelemansa viranomainen vaan ihan tavallinen jätkä jonka täytyi näyttää paperinsa kun tehtäväänsä suorittava viranomainen niitä kysyi.

Otetaan vielä esille kyseisen toimittajahäiskän kirjoituksen otsikko:

”Rajavartiosto pysäytti automme Puolassa ja halusi tarkistaa passit – Tämäkö on Euroopan tulevaisuus”

Tämä on ollut loppujen lopuksi koko lailla Euroopan normaalitila varsin pitkään. Kyseisen toimittajan rajaton ja passiton utopia on varsin uusi ja tällä hetkellä vallitseva häiriötila. Euroopan rajattomasta ja passittomasta tulevaisuudesta hän voi mennä hakemaan esimerkkiä vaikkapa Ruotsista. Tutustuminen PT-median uutisointiin voisi olla hyvä alku.

Mutta eihän kyseinen toimittaja noita uutisia lue. Hän tykkää pitää päänsä puskassa ja haaveilla rajattomasta ja passittomasta maailmasta. Jonka seurauksia hänen ei tarvitse nähdä tai ainakaan uskoa. Ehkä hän mieltää että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio koskee vain häntä ja kaltaisiaan.

4. Ullatuspaloja Ruotsissa

Tämähän johtuu epäilemättä ilmastonmuutoksesta mutta Ruotsissa on palanut (no joo, hieman avustettuna)  kymmeniä, ellei enemmän autoja. Lukija on varmasti jo törmännyt asiaan liittyvään uutisointiin. Todetaan lyhyesti että tämä kuva kertoo kaiken nykypäivän Ruotsista:

Muistutetaan niitä SDP:n, Kepun, Kokoomuksen, Vihreitten ja Vasureitten poliitiikkoja jotka haikailevat Suomen pääministerin virkaa: kerran tekin olette samanlaisessa kuvassa.

Ruotsalaisilla on tietysti asiaan liittyvää intuitiota vieläkin enemmän kuin Suomella. Jo kaksi vuotta sitten Ruotsin keskustan johtaja Annie Lööf esitti että autonpolttajat voisivat suorittaa rangaistuksensa yhdyskuntapalveluna poliisin ja pelastustoimen palveluksessa:

Hotellin respassa jäädään odottamaan ehdotusta että mahdollisiin terrori-iskuihin osallistuneet suorittaisivat rangaistuksensa yhdyskuntapalveluna Ruotsin puolustusvoimissa.

MITTARI ELI VIESTI MENNEESTÄ

Elettiin erästä syyskuun loppupuolen päivää ja kirkas auringonpaiste näytti pikkuhiljaa talvea kohti etenevän ja kauniisti väriään muuttavan luonnon kaikkein kauneimmillaan. Muutama kilometri erään kuihtuvan kuntakeskuksen eteläpuolella sijaitsi tienvieruslevike. Sellainen varsin tavallinen, pelkkä tien viereen jatkettu asfaltinpätkä ilman minkäänlaista ulkohuusia, pöytää tai edes roskista. P-merkki siinä sentään oli mutta Tielaitos vai mikä Destia se nyt on (entinen Tee Vähän ja Lepää) ei ollut kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota saati sitten määrärahoja. Levikkeen sivussa kasvoi horsmaa, sen takana oli oja ja ohikulkija saattoi ikäväkseen huomata että olihan paikalla sittenkin jonkunlainen roskis, nimittäin koko levikkeen mittainen. Mikähän siinä oli kun ihmiset heittelevät kaikenlaista ryönää sinne minne ei pitäisi? Komeuden, tai sen puutteen kruunasi ojassa lojuva uransa lopettaneen pesukoneen raato.

Levikkeestä saattaisi käyttää proosallista termiä yksinäinen levike kaiken syrjässä. Hetken kuluttua se ei olisi enää aivan niin yksinäinen sillä etelän suunnasta saapui auto, punainen Nissanin pickup joka jarrutti, löi vilkun päälle, kääntyi levikkeelle ja pysähtyi siihen. Autosta nousi kaksi yli viisikymppistä diplomirumaa ja elettyjen mailien kuluttamaa miestä jotka oikoivat jäykkiä selkiään, kävelivät levikkeen reunalle, alkoivat aukoa housunnappejaan ja totesivat että oli aika kätellä työtöntä. Lorisevan toimituksen suoritettuaan miehet kaivoivat taskuistaan voimasavuke Bostonit ja panivat palamaan.

Hehän olivat muuan Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka olivat taas kertaalleen matkalla yhteiselle metsästysreissulle paikkaan nimeltä Patkavoukunsalo. Siinä kusitauollaan miehet puhaltelivat savuja, katselivat siivotonta levikettä ja puistelivat päätään päivitellen inhimillistä laiskuutta. Olihan sitä itse tullut tuotua roskat sentään tunturistakin mukana. Mites se menikään se jonkun autiotuvan seinällä oleva juliste… joo, kannoit tänne bruton, söit neton, taara on puhtaan luonnon vaara. Paikkansahan se piti. Pitää olla siististi. Ei se niin vaikeaa ole. Lötjönen sneppasi tulipesän Bostonistaan, sammutti sen kengänpohjallaan katsoen samalla autoa päin ja totesi:

- No voi perskeles.

Mihin Ykä vastasi:

- Tunnistan kyllä nimeni mutta oletan äänenpainostasi että sen kirjoitusasu oli pienellä alkukirjaimella joten kyseessä olikin tilannearvio. Eli vad för helvete?

Lötjönen nyökkäsi autoa kohti, Ykä katsoi myös ja totesi:

- No voi perskeles.

Uskollinen Nissan oli jälleen kerran suorittanut metamorfoosin ja toverusten edessä olikin Pobedan sedan-malli jostain 1950-luvun loppupuolelta. Samalla etelään päin suuntautuvaan tiehen alkoi muodostua jatkuvasti kasvava pyörre. Lötjönen totesi tähän:

- Jaa-a… kas siinäpä muodostuu oikein pirunmoisen näköinen pyörre jostain toisesta ulottuvuudesta. Ihan kuin hornan portit olisivat auenneet tai jotain yhtä runollista. Synkkää on, en paremmin sano. Tässä vaiheessahan meidän pitäisi vissiin kohdata jäätävä ja alkukantainen kauhu joka tulee suoraan pikkuaivoissa asustavasta luolamiehen jämästä, päästää löysät lahkeeseen ja juosta karmeesti kirkuen karkuun.

Tähän vastaili Ykä:

- Hjuu… näinhän sitä on tämmösissä tapauksissa tapana tehdä… olen minäkin nähnyt nuo elokuvat… mutta eihän me mennä minnekään ja pöksytkin pysyy puhtaina mitä nyt ehkä vanhat jarrujäljet siellä on… näyttää siltä että Kalevi Keihäsen Aikamatkat on taas varannut meitä varten jotain peräti mielenkiintoista. Katotaas mitä tuosta pyörteestä oikein ilmestyy… no voi perskeles!

- No hemmetti, sieltähän tulee meille mittari.

- Joo, ja vielä vanha kunnon Volga. Keihäsen rekisterissä natürlich.

Pyörteestä ilmestyi tosiaankin taksi, vanha Volga mallia M 21. Taksi oli varmaankin jotain 1960-luvun loppupuoliskon peruja olevia takseja koska siinä oli taksikyltti metallisen putkikaaren varassa keskellä kattoa niin kuin silloin aikanaan oli. Taksi pysähtyi levikkeelle ja siitä nousi romuluinen, suurinpiirtein Ykän ja Lötjösen ikäinen mies jolla oli päällään vanhanmallinen taksikuskin puku aina koppalakkia myöten. Hän sanoi leveästi hymyillen:

- Herrat Perskeles ja Lötjönen, oletan?

- Oletattepa aivan oikein. Ja me oletamme että te olette Kalevi Keihäsen Aikamatkojen palveluksessa.

- Vaan nytpä menee oletukset kerralla kohdalleen.

Taksikuski kätteli toveruksia, esitteli itsensä Kauko Romppaseksi ja kertoi hieman itsestään. Mies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen vuonna 1992 ja totesi että Taivas oli varsin mukava paikka asustella mutta nämä Kalevi Keihäsen Aikamatkat tarjosivat välillä mukavia viraabelihommia täällä maan päällä. Vähän niin kuin maallista vapaata jatkuvasta ilosta ja riemusta. Täällä maan päällä hiki haisi, pieru pärisi, olut röyhtäytti, paska haisi ja saunassa paloi selkä. Maan päällä joskus kärsitty räkäflunssakin tuntui mukavan eksoottiselta. Suorastaan virkistävältä. Kaikki täällä maan päällä oli astetta, mitenkä sen sanoisi, aidompaa. Sitten hän totesi että tarjolla olisi ilmainen kiertomatka taksilla ja hieman muutakin ohjelmaa. Jos vaan sopii. Miehet totesivat että semmonenhan sopii ilman muuta. Lötjönen kysyi kuitenkin:

- Vaan mites tuo meidän Nis… Pob… no, Nibeda? Jätetäänkös se tähän?

- Sen voi rauhassa jättää siihen. Meillä on sille vartija. Se varmistaa, ettei termiitti iske.

Miehet huomasivat että levikkeen viereen oli ilmestynyt parkkimittari. Semmonen vanhanmallinen joka otti vastaan markkoja eikä niitä Brysselin oravannahkoja. Näytti jo raksuttavan eli pieti oli näemmä etukäteen pistouvattu. Miehillä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä etteikö parkkimittari hoitaisi vartijan hommaansa joten he hyppäsivät luottavaisin mielin mittari-Volgan kyytiin.

Volgassa taksikuski Romppanen tuumasi että otetaanko ensin pieni kiertoajelu tuossa lähellä olevassa Kekkoslovakian aikaisessa kuntakeskuksessa. Toverukset totesivat että sehän vaan passaa ja pistivät samalla poskeensa Romppasen tarjoamat vanhat kunnon Pastirol-pastillit todeten että niin naiset, kondomit kuin deodorantti pettävät mutta Pastirol ei petä koskaan. Kuntakeskusta kohti ajellessa he totesivat vielä että onpa mukavaa rupatella semmosen miehen kanssa joka puhuu vanhaa kunnon kekkoslovakiaa. Se nykyinen suomalainen, englanninkielisiä lainasanoja aina vain enemmän käyttävä yleiskieli kun oli jotenkin, no, kieleksi muuttunutta bulkkitavaraa ja vielä niin perkeleen ylikorrektia.

Volga eteni kohti kuntakeskusta ja matkalla vastaan ajoi sekä poliisiauto että postiauto. Taksissa raksutti tyylikäs vanhanmallinen taksamittari. Romppanen totesi että se on päällä vain tunnelmanluojana. Kalevi Keihäsen Aikamatkat ei ota asiakkailtaan maksua.

Volga kierteli kyläkeskusta pitkin poikin. Pääosin äänessä oli Romppanen joka tietysti tunsi paikan ja kertoi kunnasta, rakennuksista, sekä niitten käyttötarkoituksesta ja historiasta. Ykä ja Lötjönen lähinnä katselivat, kuuntelivat ja esittivät välillä pieniä täsmentäviä kysymyksiä. Välillä pysähdyttiin snagarille jossa nautittiin kekkoslovakialaiset lihapiirakat joihin ei tarvinnut laittaa lisätäytettä. Se oli täyttä evästä jo itsessään.

Jälkiruuaksi nautittiin läheisellä kioskilla jäätelötötteröt (1 mk). Ykä otti päärynän, Lötjönen mansikan ja Romppanen suklaan. Samalla kioskille ajoi sen ajan tyypillisillä pitkäsatulaisilla fillareillaan muutama poika. Lippalakit päässä, korvien yli ulottuva tukka ja leveälahkeiset farkut joissa joka pojalla näkyi jäljet siitä että lahkeet olivat ainakin kerran menneet kettinkien väliin. Pojat ostivat merirosvorahoja ja yksi heistä vielä Buster-lehden.

- Lainaat sitten mulle ekaks kun olet lukenut.

- Ei kun mulle. Sinä sait viimeks ekana.

- Ei kun mulle. Minä lainasin viimeks Shokki-lehden sulle.

Ykä ja Lötjönen katselivat poikia lämpimästi hymyillen. Ihan kuin olisi katsonut itsensä kopiota joskus vuodelta 1974.

Kun tötteröt oli mässytetty Romppanen ajoi kunnan laidalla olevalle pienelle aukiolle jossa oli muistokivi. Se kertoi että tältä paikalta paikkakunnan miehet läksivät Ylimääräisiin Harjoituksiin lokakuussa 1939. Toverukset ottivat hetkeksi aikaa lätsät päästään todeten että tuosta porukasta eivät kaikki palanneet ja panivat sen jälkeen palamaan Romppasen tarjoamat Työmies-tupakat. Romppanen kysäisi:

- No, miltäs se ajelu tulevaisuuden miehistä tuntui?

Ykä totesi:

- Täytyy sanoa, että olipahan ehkä elämäni hienoin taksimatka. Kiertomatka johonkin, jota ei enää valitettavasti ole. Jos tuo pieni kuntakeskus olisi olemassa vuoden 2018 Suomessa niin silloin se olisi jonkunlainen lavastettu paikka. Vähän niin kuin se aikanaan Itä-Berliinissä ollut asuinalue jota aina esiteltiin länsituristeille. En minä hänen nimeään muista, olisko ollut Friedrichshein… vai mikä lie Rüisenrüttenstad se oli… tai jotain sinnepäin… tai ei jotain sinnepäinkään… minä enää muista…

Lötjönen komppasi:

- Joo, myöntää täytyy. Jos ihan ensimmäiseksi sanoo paikan yleisilmeestä jotain ja jotain samalla kovasti positiivista niin se oli vielä pääosin semmonen vanhanmallinen mukava puukeskusta. Vanhoja kivoja ja tyylikkäitä rakennuksia. Nykyisin tuokin paikka on pilattu, vanha purettu aikaa sitten pois ja tilalla on niitä elementtipakkilaatikoita jotka tekevät joka ristuksen paikasta pienemmän mittakaavan Lasnamäen.

- Ja täällä oli koulu. Niin kuin Romppanen kertoi niin vielä sellainen että kansakoulusta saattoi jatkaa oppikouluun ja aina ylioppilaaksi. Samalla paikkakunnalla. Ja ennen kaikkea oli myös ammattikoulu.

- Osuuskauppa, Elanto, ja vielä erillinen Kinnusen myymälä. Kirjasto. Kukkakauppa. Kolme parturi-kampaamoa. Rautakauppa. Kaksi snagaria ja vielä erikseen kioski. Urheiluvälinemyymälä. Sekä tietysti Osuuspankki, Säästöpankki, Koppi ja Syppi.

- Ja sitten tietysti paikallinen terveyskeskus vuodeosastolla. Apteekki. Vanhainkoti. No kunnantalo tietysti. Täähän oli silloin vielä oma kuntansa. Ja kaiken kukkuraksi oma poliisiasema. Tään kokoisista paikoista saattaa meidän aikanamme olla jotain seittemänkymmentä kilometriä lähimmälle poliisiasemalle. Tinanappeja saa odotella tosi pitkään jos hätä on.

- Tiedäkkös, Romppanen, tämmöinen paikka olis meidän aikanamme haja-asutusalueen taivas. Mutta ei näitä enää ole.

Romppanen löi Työmies-tumpin pois holkistaan ja vastasi:

- Tiedänpä hyvinkin. Minulla on varsin hyvät tietolähteet. Etten sanoisi taivaalliset. Huvittaiskos herroja siirtyä matkan seuraavalle osiolle?

- Totta hemmetissä.

Miehet hyppäsivät jälleen Volgan kyytiin, Romppanen löi ykköstä läpeen joka meni synkronisoimattomana sisään hieman jurskahtaen. Seuraavat vaihteet olivat sitten jo synkronisoituja niin kuin kyseisessä Volgassa oli. Ajo ei kestänyt pitkään ja Volga pysähtyi yksityislentokentän reunalle.

- No voi juma örtsy… onkos toi… onhan se…

Olihan se. Täydessä lentokunnossa oleva Douglas DC-3. Koneen portailla odotti lentäjän univormuun pukeutunut mies, ehkä lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä. Mutta katse oli kirkas ja kädenpuristus luja. Mies esittäytyi:

- Olen lentokapteeni Aaretti Tenttinen ja tarjoan teille pienen yleisölennon tämän kekkoslovakialaisen maakunnan maisemissa. Olette osaavissa käsissä sillä pitkän liikennelentäjän urani lisäksi olen aikanaan sompaillut sekä Fokker C.X:ää että Junkers Ju 88:aa. Hieman ankarammissa lento-olosuhteissa. Tällä lennolla meitä ei ammu ilmatorjunta.  Herrat ovat hyvät ja käyvät sisään. Kakkospilotti Eskelinen jo ohjaamossa valmistelee lentoa.

Eihän toveruksia tarvinnut kahteen kertaan käskeä. Kävi vielä ilmi että he olivat lennon ainoat matkustajat mutta silti paikalla oli kaksi viehättävää lentoemoa. Sopivassa ajan tyylissä tietysti joka sai toverukset toteamaan että kyllä toi minihame on vaan mahdottoman mukava keksintö. Ainakin noin miehen näkövinkkelistä.

Tenttinen lisäsi koneen kierroksia ja vanha Dakota nousi pehmeästi taivaalle ottaen korkeutta. Kun kone oli päässyt lentokorkeuteen tulivat lentoemännät tarjoilukärryjen kanssa ja totesivat:

- Ajattelimme että te ette kaipaa mitään kaviaaria ja hanhenmaksapalleroita vaan teille kävisi sellainen hieman yksinkertaisempi, aikaan ja tunnelmaan sopiva annos. Kun tämä on muutenkin vaan aikojen-, ei mannertenvälinen lento.

Miehet vilkaisivat annosta ja totesivat:

- Vaan tästähän ei lentoeväs paljon parane. Kahvia, koulunäkkäriä ja niitä sulatejuustonappeja mitä koulussa silloin aikanaan oli sekä vielä kolmiotetrassa oleva trippimehu. Sitten vielä Hangon keksejä, Suffeli ja pihlajamarjakaramelli. Kiitoksia neideille. Me tässä äyskäröidään annoksemme ääntä kohti samalla kun kattelemme maisemia.

Kun miehet olivat nauttineet maittavan lentoevään tarjosivat lentoemot miehille vielä konjakkia.

- Jaa-a… vaan kun me jatketaan tästä vielä autolla… ei taida oikein sopia…

- Teknisesti ottaen te jatkatte automatkaanne vajaan viidenkymmenen vuoden kuluttua niin että teillä on kyllä siinä vaiheessa ihan varmasti nollat promillet.

- Jaa… no otetaanpa sitten tuplana.

Miehet ottivat konjakkilasinsa – ajan henkeen sopivasti tietenkin Alkon Monopolia – ja keskittyivät nauttimaan maisemista. Joissa ei ollut valittamista.

Lennon päätyttyä Ykä ja Lötjönen kiittivät miellyttävää henkilökuntaa miellyttävästä lennosta ja tarjoilusta. Kalevi Keihäsen Aikamatkojen DC-3 nousi jälleen taivaalle ja katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Taksikuski Romppanen oli odottanut toveruksia ja kysyi lennon tunnelmista.

- No, suomalaista maisemaa on kehuttu kyllästymiseen asti. Se on yhtä hyvännäköinen ihan mistä vinkkelistä hyvänsä. Tietysti lentokoneessa hoksaa sen kuinka tasainen maa Suomi loppujen lopuksi on. Mutta ei se maisema ollut pääasia.

- Mikä oli?

- Nosturit. Tietyöt. Rakennustyömaat. Nousevat uudet asunnot. Niin omakotitalot, rivitalot kuin kerrostalot. Uutta. Parempaa. Mukavampaa. Siinä kaikessa näkyi se, mikä näkyi tällä taksiajelullakin. Joku, joka meidän ajastamme alkaa olla kokonaan kadonnut.

- Joka on?

- Toivo. Usko tulevaisuuteen. Usko, jolle siihen aikaan oli perusteitakin.

Lentokentän tieltä alkoi kuulua lähestyvää moottorin jyrinää ja paikalle ilmestyi postiauto. Auto pysähtyi Volgan viereen ja kuski tuli tervehtimään miehiä:

- Morjens, tulevaisuuden miehet. Tässä pikaisesti pyörähdän paikalla tuodakseni teille vähän lukemista sinne metsästysmökillenne. Kun me tiedetään että ettehän te niitä oman aikanne lehtiä osta kumminkaan ja eihän niistä ole nykyisin edes pesänvirikkeeksi. Paskaa paperin laatua nykyisin. Olkaatten hyvät, silvuplee, vassakuu, pasaalusta ja sama muilla kielillä.

Toverukset totesivat että no nyt on kerrankin asiallista lukemista mökille. Jää paskalehdet varmasti ostamatta. Taitaa jäädä jopa vihasivustot läppäriltä lukematta. Postiauton kuski veti kättä koppalakin lippaan ja vastasi puolestaan:

- Vanhassa vara parempi. Jäisin rupattelemaan pitempäänkin mutta mulla pukkaa keikkaa. Käyn viemässä muutamia eläkeläisiä Viipuriin kesällä 1939. Som´moro ja kohtsiltään syyvään viipunrinrinkilöit!

Postiauto ajoi kaukaisuuteen, muuttui siinä etääntyessään sellaiseksi tyypilliseksi 1930-luvun sekajunaksi ja katosi. Romppanen totesi toveruksille että taitaa olla aika meidänkin lähteä. Volga ajoi jälleen kuntakeskukseen. Etuikkunasta näkyi hyvinvoiva, kehittyvä ja toivoa täynnä oleva paikkakunta. Takaikkunasta puolestaan näivettyvä betonisten pakkilaatikkojen harmaannuttama kuihtuva kyläpahanen. Miehet totesivat että taitaa olla parempi katsoa vaan eteenpäin. Jää paremmat muistot. Lopulta saavuttiin jälleen sille levikkeelle, jolla matka alkoi. Niin Romppanen, Ykä ja Lötjönen nousivat autosta ja panivat vielä palamaan Työmiehet. Romppanen kysyi parkkimittarilta:

- Tilanneraportti, kiitos.

Parkkimittari vastasi:

- Muuten rauhallista mutta yksi hyvin pukeutunut herraseurue osoitti mielenkiintoa autoa kohtaan mahdollisen laittoman taloudellisen hyötymisen mielessä. Kun jokainen sai äkillisen ja ankaran syöksyripulin niin he totesivat että poissa hyvä ja jopa parempi.

Romppanen kiitti parkkimittaria valppaasta ja tehokkaasta vartioinnista ja totesi sitten Ykälle ja Lötjöselle:

- Kalevi Keihäsen Aikamatkoilla on tapana tarjota tämmösiä reissuja sellaisille teidän nykyaikanne miehille ja naisille jotka oikeasti kantavat huolta huomisesta. Vähän niin kuin motivaation vahvistamiseksi ja samalla nämä reissut sisältävät vilpittömän, ehkä epätoivoisenkin pyynnön menneiltä sukupolvilta.

Romppanen oli muuttunut vähän yli kaksikymppiseksi versioksi itsestään. Hänellä oli päällään harmaa asepuku ja konepistooli hihnasta olalla:

- Meinaan, minäkin olin siellä jossakin viisi vuotta. Talvisodassa Laatokan Karjalassa. Jatkosodassa Itä-Karjalassa, Maaselän Kannaksella ja lopussa sitten siellä Tali-Ihantalan helvetissä. Haavoituin kahdesti.

Nyt Romppanen oli taas sen ikäinen kuin tämän kiertoajelun aikana:

- Sen savotan jälkeen niin minä kuin kaverini jotka sieltä selvittiin tehtiin sitten pirunmoinen homma, se toinen savotta jossa me jälleenrakennettiin tämä maa ja tehtiin siitä hyvinvoiva. Tuolla kiertoajelullanne te näitte ne ajat kun meidän työ alkoi tuottaa hedelmää. Me saatiin elintaso nousemaan sellaiseksi että meidän isovanhempamme ei olisi voineet edes käsittää sitä. Eikä se mitään pröystäilyä ollut sinänsä. Ei mitään turhaa. Mutta riittävää. Niin kuin tekin muistatte, niin 1970 – 1980-luvun Suomessa oli kohtuullisen hyvä elää. Ennenkaikkea sitä aikaa sävytti se toivo, ja usko tulevaisuuteen minkä tekin näitte ja tunsitte. Ja jonka myös muistatte. Vaikka pieniä silloin olittekin.

Nyt Ykän ja Lötjösen edessä oli noin 75-vuotias Kauko Romppanen:

- Minä kuolin maaliskuussa 1992. Kuolin hyvillä mielin. Vaikka se Suuri Lama olikin juuri tullut. Sillä maa oli saatu pohjimmiltaan siihen kuntoon että arvelin sen kyllä selviävän lamasta niin kuin kaikista edellisistäkin lamoista. Ja samalla se itäinen imperiumi kaatui. Enhän minä voinut oivaltaa, että sen tilalle tulisi uusi, läntinen imperiumi. Ilmansuunnasta joka aikaisemmin tarkoitti vapautta. Imperiumi, joka romuttaisi Suomen itsenäisyyden paljon tehokkaammin kuin se, joka yritti asein ja epäonnistui. Tällä kertaa se onnistui laukaustakaan ampumatta. Omien pettureitten avustuksella. Terijoen hallitus olikin tällä kertaa Helsingissä. Toimien niin kuin se edellinenkin eli eihän se suomalaisista välittänyt hevon helvettiäkään. Tällä kertaa se vaan onnistui siinä mihin se perkele pyrkikin.

Nyt toverusten edessä oli jälleen matkan aikana heitä kuljettanut taksikuski Romppanen taksikuskin univormussaan:

- Kaikki se, mitä tehtiin. Kaikki se vaiva mitä nähtiin. Kaikki, minkä vuoksi ponnisteltiin. Kaikki se, mitä saatiin aikaiseksi. Seuraaville sukupolville. Teidän aikanne on tuhoamassa sen kaiken. Pala palalta. Se näivettää pienet paikkakunnat. Se myy kansallisomaisuuden vieraille pilkkahinnalla. Ja sen lopun se antaa ilmaiseksi muualta tulleille. Joita se vielä asiakseen hankkii suomalaisten maahan ja suomalaisten elätettäväksi ja pakolla siedettäväksi. Tehden tuosta hulluudesta kyseenalaistamattoman itseisarvon ja sen arvostelusta rikoksen. Sellaisten ihmisten vaatimuksesta joita meidän aikanamme oltaisiin pidetty kylähulluina. Teidän aikanne tuhoaa sen kaiken mitä me teimme ja mihin uskoimme.

Romppanen otti koppalakin päästään, katsoi hieman alaviistoon ja oli hetken hiljaa. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

- Niin katsokaas, pojat. Me kaikki kuolemme. Minä olen jo kuollut. Käyn vain aika ajoin maan päällä ajamassa mittaria kaltaisillenne miehille ja naisille. Kuolema täytyy hyväksyä. Kuolema on oleellinen osa elämää. Mutta… mutta jos se kaikki, minkä me olemme eläissämme tehneet hävitetään ja sen arvokin mitätöidään, niin… niin eikös silloin ole niin että meidät on vielä kertaalleen murhattu kuolemammekin jälkeen?

Ykä vastasi:

- Olet oikeassa. Kiduttavan oikeassa. Tuo pistää ajattelemaan. Ja kannustaa jatkamaan. Ettei aivan kaikkea menetettäisi. Mutta etkö anoisi sieltä Yläkerrasta viikon lomaa Persaukistenniemen Mökkikylään? Me oltaisiin tällä kertaa isäntinä. Palvelu pelaisi. Meillä on paljon maksettavaa. Tosin niitten puolesta jotka laskun kuittasivat meiltä kysymättä.

- Se veti kiinni.

Romppanen käveli taksiinsa, käynnisti sen, laittoi tutun jurskahduksen säestämänä ykkösen silmään ja Volga katosi jonnekin ajan kaukaisuuteen. Sinne oli kadonnut myös vartiota pitänyt parkkimittari ja Pobeda oli muuttunut jälleen Nissaniksi. Oltiin jälleen nykyajassa. Molemmat miehet olivat hetken hiljaa. Sitten Lötjönen sanoi:

- Heppu oli enemmän oikeassa kuin kukaan koskaan. Jokainen meidän aikamme päivä murhaa viikon menneitten sukupolvien työtä. Samalla se murhaa aina palasen toivosta ja uskosta tulevaisuuteen. Joka tulevaisuuden usko tehtiin ennen meitä. Jo pois menneitten toimesta.

- Joo. Kunnes jäljellä ei ole enää muuta kuin tyhjiä iskulauseita. Joita ei pysty syömään. Sekä vieraille lahjoitettu ja tyhjäksi syöty maan raato. Eiköhän jatketa matkaa?

Miehet nousivat Nissaniin ja jatkoivat matkaansa. Normaalisti Nissanin komuutissa kuului hyväntuulinen pulina mutta tällä kertaa matka jatkui pitkään syvän hiljaisuuden vallitessa.

Kiitos inspiraatiosta kuuluu useille lukijoille, kommentoijille & sähköpostia lähettäneille:

- Taksimies

- WhiteHunter

- Taisteluvälineupseeri

- S.E.P.

Lämmin kiitos teille.