maanantai 5. joulukuuta 2022

DELETOITU OSA II

Jatkoa osasta yksi.

Suur-Helsinki, jossain Tikkurilan ja Koivukylän puolessa välissä, tuonnempana…

Kauas on pitkä matka.

Mutta kuinka pitkä on pitkä matka? Varsinkin kun sen tekee kävellen? Ja ihmisiä väistellen.

Anselmo tajusi että hänen ei ollut koskaan elämässään tarvinnut miettiä tuota asiaa. Mutta nyt hän oli ehjän edessä. Hän oli ymmärtänyt että koska hänen sirunsa oli lakannut toimimasta niin hänen täytyy päästä niille alueille, jossa hän oli nähnyt kerjäläisiä. He osaisivat ehkä neuvoa. Eihän hän ilman ruokaa ja suojaa pärjäisi. Matkaa oli kulunut ketunlenkkiä ehkä parikymmentä kilometriä ja Anselmo oli täysin näännyksissä. Se suklaapatukka joka oli mukana oli syöty jo jossain Oulunkylän ja Malmin välillä.

Olihan hän kysynyt muutamalta vastaantulijalta että olisiko heillä antaa vettä, mutta he olivat kääntyneet poispäin aivan kuin Anselmokin kerjäläisistä aikanaan. Hän tajusi että jollain tavalla kerjäläisen stigma oli tullut häneenkin, vaikka ei osannut sanoa miten. Mutta ihmiset aistivat sen jotenkin. Onneksi eräs vanha rouva oli antanut hänelle pullon vettä. Sillä hän oli päässyt tänne asti.

Kerjäläiset osasivat neuvoa ja yksi lähti opastamaan. Kukaan heistä ei kysynyt Anselmolta, että mitä hänelle on tapahtunut ja miksi hän pyysi apua. Näytti siltä, että he tiesivät sen muutenkin. Alueella, joka oli joskus ollut paikka nimeltä Vantaa toimi muutama avustuspaikka. Niitä pitivät sekä Pelastusarmeija että Hurstien muistosäätiö. Lähimpänä oli Pelastusarmeijan avustuspiste ja siellä Anselmo otettiin lämpimästi vastaan. Hän söi elämänsä parhaan aterian: Kaurapuuroa, pari palaa leipää kasvislevitteellä sekä vettä. Maailman paras mauste oli nälkä. Kun Anselmo oli syönyt niin hänen luokseen tuli vanha ja harmaantunut Pelastusarmeijan upseeri:

- Sinä olet uusi täällä.

- Joo… niin kai… kas kun minun siruni ei enää toiminut missään… en saanut ostettua ruokaa, enkä päässyt kotiini… en voinut liikkua julkisilla vaan minun piti kävellä tänne… en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä…

Pelastusarmeijan upseerilla oli mukanaan lukulaite jolla hän pyyhkäisi Anselmon kämmenselkää. Sitten hän naksautti suutaan ja pudisti päätään.

- Poika rukka. Sinulla ei ole enää sirua. Se on etäkäskystä hajottanut itsensä. Sinut on deletoitu. Ja se toimenpide on lopullinen.

- Deletoitu?

Pelastusarmeijan upseeri selitti Anselmolle mitä deletointi tarkoitti. Intersektionaalisen feministisessä Liittovaltiossa ei ollut rikollisuutta koska siellä oltiin päätetty että sitä ei ollut. Sitä ei voinut olla. Oikeastaan rikollisuus oli hankalaa muutenkin. Sirun vuoksi omaisuusrikollisuus ei ollut oikeastaan mahdollista koska kaikki vähänkin arvokkaammat tavaratkin oli sirutettu. Ihmisiä ei kannattanut ryöstää, koska sirun vuoksi kenelläkään ei ollut realisoitavaa ryöstettävää. Kaikki raha oli digirahaa. Käteistä ei ollut. Väkivaltarikollisia taas ei katsottu rikollisiksi vaan uhreiksi joille annettiin mielenterveyskeskuksissa asiantuntevaa hoitoa.

Ja mikä oli Anselmon kohdalta tärkeintä, Liittovaltiossa ei ollut poliittista rikollisuutta eli siis väärinajattelua. Siitä oli poliittinen päätös. Jos väärinajattelua ja -puhetta esiintyi, niin kyseinen henkilö deletoitiin eikä hän ollut enää sen jälkeen Liittovaltion kansalainen vaan irtolainen joka on sattumalta ilmestynyt Liittovaltion alueelle eikä Liittovaltiolla ollut hänestä mitään vastuuta. Häntä ei ollut enää olemassakaan.

- Taisit poika jossain paikassa puhua vähän ohi suusi? Väärässä paikassa. Vääriä mielipiteitä. Väärille ihmisille. Ja se oli paha virhe. Kas kun Liittovaltio pitää nomenklaturastaan hyvää huolta ja muurahaiskansalaisistakin, no, välttävää sellaista kun vaan pitää suunsa kiinni eikä syyllisty rikoksista suurimpaan eli ajatteluun.

Anselmo muisteli että oli tosiaan ollut suuvärkkinsä kanssa vähän turhan varomaton asioista joita ei saanut arvostella. Ja sitten hänen mieleensä tuli se perkeleen Julia Hyytö. Siitä helvetin harpyijasta tämä oli lähtöisin. Pakko olla. Anselmo muisti kuinka vittumaisen vahingoniloisella ilmeellä hän oli Anselmon viimeisenä työpäivänä – jota hän ei vielä tiennyt viimeiseksi – katsellut häntä. Helvetti kun voisi…

Pelastusarmeijan upseeri keskeytti Anselmon ajatukset:

- Näen että hahmotat. Ja muistat. Ja haudot kostoa. Unohda se. Et mahda sille enää mitään. Tämä tulee olemaan loppuelämäsi. Mutta siinä voi olla muutakin kuin tämä suoja. Lepää nyt. Näen, että olet aivan näännyksissä. Me palaamme asiaan. Tapaat vielä tiettyjä ihmisiä.

Harmaantunut upseeri meni valvontakoppiinsa ja Anselmo näki kuinka hän kaivoi sieltä sellaisen tummanvihreän laatikon, aukaisi sen, otti sieltä… mikä se olikaan… puhelinluurin ja pyöritti laatikon sivussa olevaa kampea. Anselmohan oli nähnyt tuon vehkeen museon nettisivuilla. Mikä sen nimi olikaan… joo, kenttäpuhelin.

Anselmo ei miettinyt asiaa sen enempää. Hän ei jaksanut. Suojassa oli kerrossänkyjä ja hän huomasi että suurin osa täällä olevista ihmisistä oli vanhoja tai muuten raihnaisia. Anselmo kipusi suosiolla erään sängyn yläritsille, ei edes jaksanut vetää punkassa olevaa huopaa päälleen vaan nukahti syvään ja raskaaseen uneen.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut mutta kun hän havahtui, hänen vieressään oli joku mies jota hän ei tunnistanut mutta jossa oli jotain kumman tuttua. Mies sanoi:

- Morjens. Vieläkö muistat?

Sitten se tuli hänen mieleensä. Tuohan oli Jösse. Ruippasen Jösse. Tuo rehottava parta vain hämäsi. Heppu, joka oli ollut samassa työpaikassa hänen kanssaan ja joka oli kadonnut kaksi vuotta sitten. Kadonnut totaalisesti. Kadonnut työpaikalta, kadonnut kotoaan ja kadonnut kaikista tiedostoista. Häntä ei koskaan ollut olemassakaan. Silloin aikanaan Anselmo vain kuuliaisesti lakkasi ajattelemasta Jösseä niin kuin kaikki muutkin. Mutta nyt hänellä oli aavistus. Tai oikeastaan varmuus.

- Muistan. Oletko sinäkin…

- Deletoitu? Juu, olen. Minä voisin näyttää sinulle tiettyjä asioita. Tiettyjä vaihtoehtoja. Näissä Pelastusarmeijan ja Hurstien suojissa kun ovat vain kaikkein huonokuntoisimmat. Kyllähän heistä sinänsä huoli pidetään mutta aika tyhjän tylsäksi se elämä täällä käy. Tuletko mukaan?

- Onko minulla oikeastaan vaihtoehtoa? Lähdetään.

Jösse näytti tien ja he menivät varastohuoneeseen jossa Jösse aukaisi viemärinluukun.

- Tästä alas ja eteenpäin. Me ollaan totuttu käyttämään näitä viemäreitä. Niissä saa kulkea aivan rauhassa. Aikanaan me asusteltiinkin niissä. Tarjosivathan ne jonkinlaista suojaa kuitenkin.

Jösse ja Anselmo siirtyivät viemäriin ja Jösse sytytti otsalamppunsa. He olivat kulkeneet jonkin aikaa ja Anselmo oli melkein heti menettänyt suuntavaistonsa. Mutta hän kuuli jotain:

- Mitä tuolta on tulossa?

- Älä huoli. Se on huoltorobotti. Se antaa sähköiskuja rotille mutta ei välitä ihmisistä. Sitä ei ole ohjelmoitu siihen. Joskus täällä käy ihmisiäkin. Huoltomiehiä. Ne tuntevat meidät ja antavat meidän olla rauhassa.

Varsin massiivisen näköinen huoltorobotti ohitti heidät ja he jatkoivat matkaansa. Jonkin ajan kuluttua Jösse nousi tikkaille, avasi viemärinluukun ja miehet nousivat maan pinnalle. Ympärillä oli omakotitaloja. Varsin ränsistyneen näköisiä sellaisia. Anselmo katseli ympärilleen ja kysyi:

- Missä me oikein ollaan?

- Tämä on Pohjois-Vantaata. Tai sillä nimellä sitä joskus kutsuttiin. Tämä on aluetta joka aikanaan tyhjennettiin ihmisistä kun Suomesta tuli luontoreservaatti. Me asumme täällä muutamissa omakotitaloissa jotka ovat jääneet tyhjilleen. Tietenkään tänne ei tule sähköä eikä muutakaan mukavuutta. Kaikki täytyy hankkia itse. Mennäänpäs tuonne…

Jösse näytti tietä ja miehet astuivat sisään ehkä 140 neliön omakotitaloon. Talosta oli käytössä vain olohuone. Muut tilat olivat kylmillään. Olohuoneessa oli ehkä tusinan verran ihmisiä ja sitä näytti pitävän lämpimänä varaava takka jonka vieressä oli suuri määrä puuta. Näytti olevan lautaa ja muuta roskapuuta. Lisäksi huoneessa oli kevyt kamiina jonka savupiippu oli puhkaistu seinästä läpi. Kamiinan päällä näytti olevan kattila. Jotain soppaa siellä keiteltiin. Anselmo kysyi:

- Eikös tuo puunpolttaminen ole ympäristörikos? Kielletty jo aikaa sitten?

Jösse vastasi:

- Onhan se joo. Mutta katsos kun meitä ei ole olemassakaan. Hallinto ei tee meille mitään koska jos se tekisi, niin se tunnustaisi että väärinajattelua ja väärinajattelijoita on. Niin pitkään kun me pysymme poissa kehä ykkösen sisäpuolelta niin me saamme olla aivan rauhassa.

- Mutta kuinka te elätte? Kun teitä ei ole olemassakaan.

- No… nämä tyhjäksi jääneet talot antavat välttämättömän suojan. Ja näitä taloja sekä tyhjäksi jääneitä varastoalueita riittää. Niistä me saamme tarvikkeita. Muun muassa ne kenttäpuhelimet joilla pidämme yhteyttä Pelastusarmeijaan ja Hurstin säätiöön. Ja mitä muuten tulee elämiseen niin se on se sanonta että kun ostaa, myy, vaihtaa ja varastaa niin aina toimeen tulee. Tosin sattuneesta syystä me emme voi ostaa mitään mutta muitakin keinoja on.

- Mitä keinoja?

- No, ensinnäkin me saamme avustuksia. Tavallisilta ihmisiltä kehä ykkösen ulkopuolelta. Ne avustukset tulevat Pelastusarmeijan ja Hurstien muistosäätiön kautta. Kas kun kehä ykkösen sisäpuolinen ja ulkopuolinen alue ovat kaksi aivan eri maailmaa. Ja sitten me tietty varastamme. Tosin se on eräällä lailla sovittu juttu.

- Kuinka?

- Kas kun täällä olevilla kaupoilla on kahden tuhannen euron ryöstöraja. Sen alle menevistä ryöstöistä ja varkauksista ei tarvitse tehdä rikosilmoitusta vaan se menee suoraan vakuutukseen. Se käytäntö ei ole olemassa meidän vuoksi vaan etnojen. Ne asuvat kyllä hyvin ruokittuna omassa enklaavissaan Itä-Helsingissä mutta ne haluavat silti leikkiä aika ajoin gangsteria ja käyvät ryöstelemässä kauppoja täällä suomalaisten alueella. Se tavallaan auttaa meitä. Meidän kanssamme kaupat tavallaan ryöstävät itse itsensä. Me tarkkailemme kauppojen takapihoja ja merkkinä on ovelle laitettu rikkinäinen munalukko. Se on meille merkki. Siellä on laatikkoihin valmiiksi laitettuja säilykkeitä, kuivamuonaa, hygieniatarvikkeita ja muuta välttämätöntä. Me viemme ne pois ja laitamme lapun jossa kerrotaan, mitä seuraavalla kerralla tarvitaan. Kauppa kuittaa asian vakuutuksen kautta. Ja lisäksi me saamme juomavettä paikalliselta palokunnalta. Pesuveden me otamme käsipumpuilla eräästä läheisestä purosta.

- Mutta puhuit myös myymisestä. Mitä te myytte?

- Lihaa.

- Hä?

- Katsoitko ympärillesi kun tulit tänne? Paikkahan on tiheään kasvanutta taimikkoa. Kas kun tämä on jo sitä reservaattia. Täällä liikkuu paljon kauriita ja välillä hirviäkin. Me ammumme niitä, otamme osan lihasta itsellemme ja sen jälkeen otamme yhteyden Pelastusarmeijaan ja Hurstien muistosäätiöön. Ne taas ottavat yhteyden kauppiaisiin jotka ostavat lihaa mielellään. Tuore liha käy äärimmäisen hyvin kaupaksi tässä pakkovegaaniyhteiskunnassa jossa liha on äärimmäisen kallista. Me saamme lihasta maksuksi tarvitsemiamme tarvikkeita ja muonaa.

- Mutta mistä te olette saaneet aseita joilla ampua niitä kauriita ja hirviä?

- Näistä tyhjistä taloista. Kun nämä alue aikanaan tyhjennettiin niin monet asukkaat ajattelivat varmaankin että tämä on vain hetken hulluutta. Moni jätti tänne asekaapin. Ja moni kätki aseitaan. Sekä patruunoita. Me olemme oppineet löytämään niitä. Ja mehän saamme jonkin verran aseita myös etnoilta.

- Etnoilta? Antavatko etnot teille aseita?

- No, tavallaan. Mutta eivät vapaaehtoisesti…

Jatkuu…

15 kommenttia:

Vasarahammer kirjoitti...

Olihan tässä mukana suurin osa blogista tuttujen tulevaisuusdystopioiden aineksia mutta jälleen kerran hyvin esitettyinä. Sattumoisin Kehä III:n pohjoispuolella Vantaan alueella on suuria metsäalueita, joissa käyskentelee hirviä ja kauriita.Tosin tällä hetkellä siellä on luontoreservaatti nimeltä Sipoonkorven kansallispuisto.

Hakunilaan ja Koivukylään ei noilta alueilta ole kovin pitkä matka, joten seuraavaan jaksoon löytyy varmasti etnojakin.

Qroquius Kad kirjoitti...

Miksipä se Anselmo ei voisi kaikin mokomin kostonkin suorittaa, kun kerran aseita löytyy eikä hänellä ole tässä elämässä mitään saavutettavaa?
Ainakin hän voi viedä vihollisiltaan heidän voittonsa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Vasarahammerille ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

Vasara: Kiitokset. Katsotaan, milloin saa jatkettua.

Qroquius Kad: No, tämä tarina nyt vaan meni näin.

Rtms kirjoitti...

Näitä lukee tiedätkö ihan mielellään. Toivokaamme maailman muuttuvan joskus vielä takaisin sellaiseen suuntaan, että näistä voisi saada kirjallista meriittiä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Rtms ja lämmin kiitos. Parempia aikoja odotellessa. Niitä vaan ei valitettavasti ole näköpiirissä.

Anonyymi kirjoitti...

Suur-Suomi, jossakin kehä ykkösen tuolla puolen, ihan näinä päivinä... Saa lukea päivittäin ilmestyvistä valehtelevan valtamedian lehdistä säestäjinään ylenanto ja mainosten turruttamat kanavat. Ei päivääkään ettei näissä nostettaisi esiin ns. menestyneitä uusssuomalaisia, kuten ne Turkin liiroja repivät "suomalaiset", synytjään somaliasta. Tai ihan ketä vaan "värivammaista" joka on onnistunut kusettamaan järjestelmää. Joka on enemmän kuin helppoa, kun eihän heiltä voi vaatia samaa mitä vaaditaan täällä sukupolvien mittaan asuneilta.
Huru-ukko
PS. Mites se joskus sanoo Nils-Aslak, tulkaa joku ja ampukaa minut. Heh heh. Ei hänkään ole sanomisessaan tosissaan, vaan kuvaa hyvin olemassa olevaa , niin suoraa sanottuna vitutusta olevaan systeemiin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Huru-ukko. Ei ehkä Suur-Suomi vaan aikanaan Pahkasian lanseeraama Mega-Suomi. Jossa maaseutu halutaan kokonaan lopettaa. Ja muuttaa reservaatiksi. Ja joo, tuo monikultturismin mainostaminen alkaa raivostuttaa.

Anonyymi kirjoitti...

Veikko

Yrjöperskeles kirjoitti...

?

Anonyymi kirjoitti...

Jotain hyvääkin tässä pahassa maailmassa. Sunnuntaina vierailin uusinta ukitettavaa ja perhettään tervehtimässä. Nuori herra oli juuri ruokaillut äitinsä rinnoilla ja sain hänet syliini. Ja hän teki kuten niin monet ikäisensä, myös äitinsä, tuossa tilanteessa.
Tulipa meinaan reilu puklu siihen hellästi nojattavaan olkapäähän:)))
Väitän, että se joka ei ole moista milloinkaan kokenut ei ole elänyt.
Huru-ukko

Veikko kirjoitti...

Tietoverkko temppuilee. Menee vähän ohi aiheen, mutta tuli vaan mieleen, kun luin synkkää tarinaasi.

Demokratia ei EU-tasolla oikein toimi enää missään. Luin SDP:n veteraanin Veikko Hellen muistelmia. Hän oli puuseppä ja lähti politiikkaan isänsä jäljissä.

Hän kertoo, miten 1930-luvulla kampanjointiin vaaleissa. Kierreltiin työväentaloja. Äänestäjät tunsivat edustajansa ihan kunnolla. SDP:n edustajat olivat oikeita duunareita.

1960-luvulla eduskunta sääti puoluetuesta. SDP palkkasi puoluetuella toimistolleen työntekijöitä, kuten Paavo Lipposen. Politiikasta tuli ammatti.

Kekkonen ihmetteli Kepun puheenjohtaja Virolaiselle, mihin te tarvitsette näitä ammattipoliitikkoja. Vielä 1940-luvulla valtakunnanpolitiikkakin oli sivutyö, Kekkonen muisteli. Niin kuntapolitiikka on vieläkin, vuonna 2022.

Seurailen joitakin politiikkakanavia. Iso-Britanniankaan äänestäjillä ei ole vaihtoehtoja, jos haluaa vähemmän maahanmuuttoa tai järkevämpää politiikkaa. Sama tilanne on muuallakin.

Valtapuolueet ovat onnistuneet sementoimaan valtansa kaikkialla, eivätkä ne vallasta vapaaehtoisesti luovu. Perussuomalaisten hajoaminen 2017 oli tästä hyvä esimerkki. Jos valtan sattuu pääsemään hankala henkilö, niin hänet syrjäytetään.

DuPont kirjoitti...

Kivaa inhorealistista juttua taas Ykältä. En toivo tuota yhteiskuntaa, ikävä kyllä näen sitä.

Kiva esimerkki tässä siitä, miten vihervasuripoliitikko hyötyy toimittajakavereista:
https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/ef1bc9de-5cd2-4858-bce4-a388977c4901

Onko törkeämpää mainosta medialta poliitikkokaverille?
Siis siltä objektiiviselta medialta? Tuo on jo niin rujoa mainostusta, että oksettaa...

Qroquius Kad kirjoitti...

Mikä on verbi isoisästä?
No tietenkin "ukista"!
Minulla kun ei lapsia ole mutta velipojalla kaksi, yritin aina varmistaa heidän ollessaan sylivaaveja etteivät puklaisi setämiehen päälle.
Minulle kun riittää tällainen epäelämäkin.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle, Veikolle, Du Pontille ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne. Veikko tiivisti Suomen historiaa erittäin osuvasti ja DuPonctin linkissä eräs vihervasuri saa tosiaan reippaasti ilmaista mainosta.

AT kirjoitti...

Qroquius Kad: Tarinan sisäisessä logiikassa voisi ajatella, että pelastusarmeijan upseeri ei henkilökohtaisesti pidä väkivaltaa ratkaisuna ja pelkää että suuri määrä henkilökohtaisia kostoretkiä johtaisi ennen pitkää vastatoimiin kerjäläisiä vastaan.