KAKSI KULTTUURIA, KAKSI TAPAA, KAHDET MIEHET

Sekä oikeaoppinen sota

Niin kuin tiedossa on, ei ajatus ”naiset ja lapset ensin” ole oikein iskostunut noihin afrikkalaisiin ja lähi-itäläisiin kulttuureihin. Siihenhän me suomalaisetkin totuimme jo silloin kun maahan iski Invaasio 2015:

Naisia ja lapsia ei tuossa porukassa juuri ollut. Vain nuoria elätettäväksi tulevia jätkiä. Ukrainan ja Puolan rajalla on tällä hetkellä ollut hieman sama henki:

Ukrainalaisilla on taas ollut vähän toisenlainen asenne asioihin:

Meillä täällä ns. sivistyneessä lännessä ainakin osa suvaitsevais-tiedostavaistoa on ollut naama norsunsensuroidulla. Se valittaa, että etnisesti edistyksellisiä jätkiä ei pidetä yhtä lailla pakolaisina kuin ukrainalaisia naisia ja lapsia. Ja että kyseisiin jätkiin kohdistuu rasismia. Hjuu, epäilemättä näin on. Mahtaisikohan siihen olla jokin syy?

Mutta laitetaan postauksen loppuun jotain ihan muuta joka kuitenkin sivuaa asiaa. Onhan meinaan niin, että on myös se oikea tapa käydä sotaa. Lukija ei välttämättä tiedä, että Kanadan ja Tanskan välillä on ollut kymmeniä vuosia käynnissä rajakonflikti. Konflikti koskee Grönlannin luoteispuolella – eli siis aivan hornanperseessä – sijatsevaa 1,3 neliökilometrin kokoista Hans-saarta:

Alueella on käyty ankaria taisteluja jo vuosikausia. Taistelut etenevät niin, että kanadalaiset nousevat saarelle, nostavat salkoon Kanadan lipun ja jättävät tanskalaisille kanadalaista whiskyä. Mutta tanskalaiset eivät anna tuumaakaan periksi. He nousevat vuorostaan saarelle, nostavat salkoon Tanskan lipun ja jättävät kanadalaisille tanskalaista snapsia.

Asemasodaksi ja jo maantieteestä johtuen kirjaimellisesti jäätyneeksi konfliktiksi muuttuneessa sodassa ei ole kaatunut eikä haavoittunut ensimmäistäkään sotilasta mutta eräitäkin pulloja on juotu.

Näin sitä sotaa pitäisi käydä. Kun vaan ihmiset sen oppisivat.