perjantai 27. toukokuuta 2022

JOTAIN IHAN MUUTA CXX

Mennään taas hetkeksi yleismasentavasta nykypäivästä ajassa hieman taaksepäin, joskaan ei tällä kertaa aivan Kekkoslovakiaan saakka. Kuluvan vuoden helmikuussa tein pienen syrjähypyn 1970-luvulta ja esittelin 1980-luvun suomalaisia tv-ohjelmia. Käydään tällä kerralla läpi sitä, mitä ulkomaista tv-tarjontaa kyseisen vuosikymmenen suomalaiselle tarjottiin. Tarjontaa oli tuolloin jo kohtuullisen paljon vaikka kanavia ei ollut kuin kaksi ja vuosikymmenen loppupuolella kolme. Näin ollen huomattava määrä kaikenlaista tarjontaa jää pois. Mutta tuleepahan raapaistua pintaa kumminkin.

Aloitetaan 1980-luvun alussa esitetyllä brittiläisellä scifi-sarjalla Triffidien kapina:

Juonen perusta ei ole sinänsä kovin uskottava sillä siinä on yhtä aikaa lähes koko maailman sokeuttanut valoilmiö sekä karkuun päässeet kolmemetriset lihansyöjäkasvit. Brittiläiset saivat kuitenkin tuosta asetelmasta kehitettyä varsin toimivan ja välillä vähän hyytävänkin sarjan. Sellaisella brittiläisellä eleettömällä tyylikkyydellä.

Vuonna 1982 tuli tarjolle yhtä lailla brittiläistä scifiä eli sarja Safiiri ja Teräs:

Sarjan päähahmot olivat jonkinlaisia ulottuvuuksien välisiä agentteja jotka korjasivat ajassa tapahtuneita vääristymiä. Tätähän tuli aikanaan katsottua jokainen jakso mutta taitaa olla niin, että kyseinen sarja ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin.

Vuonna 1981 tuli sitten kansalaisille tarjolle saiputta. Kyseistä saiputta tarjosi tv-sarja Dallas:

Sarja oli suomalaisten keskuudessa hyvin suosittu, samoin kuin aivan samanlainen vuonna 1984 Suomeen tullut sarja Dynastia. Molempien sarjojen sisällöt olivat, no, saiputta eivätkä ne minua jaksaneet kiinnostaa. Ehkä vaan en ollut oikeaa kohderyhmää. Toisin kuin nykyisiä saippuasarjoja näitä kahta esitettiin vain kerran viikossa ja ne olivat ulkokuvauksineen suuremmalla rahalla tehtyjä.

Koko 1980-luvun – ja tietysti sen jälkeenkin – Suomessa esitettiin monenmoisia saksalaisia poliisisarjoja. Ne eivät itselleni oikein kolahtaneet mutta esitellään niistä pari eli ensiksi erittäin pitkäikäinen Vanha kettu:

Kuvassa se ensimmäinen Vanha kettu eli Köster

Ja toisena sarjana Schimanski:

Itse asiassa kyseinen sarja oli tuon niminen silloin 1980-luvun lopulla vain Suomessa. Saksassa se oli osa Tatort-rikossarjakokonaisuutta. Jos kohta saksalaiset deekkarisarjat eivät kovasti kolahtaneet niin sen sijaan yksi brittiläinen ja yksi amerikkalainen kolahtivat tuolloin. Se brittiläinen sarja oli Bergerac:

Sarjassahan selviteltiin rikoksia Jerseyn saarella. Sarja oli tyypillisen brittiläinen sillä loppujen lopuksi siinä ei tapahtunut paljon mitään mutta se ei paljon mitään pantiin tapahtumaan niin tyylikkäästi että jokainen jakso tuli katsottua. Se amerikkalainen poliisisarja taas oli Hill Street Blues jota tietysti Hilipilipluusiksi kutsuttiin:

Kyseinen sarja erosi varsin paljon tyypillisistä poliisisarjoista sillä siinä oli jatkuva ja monipolvinen juonirakennelma eikä varsinaista pääosan esittäjää. Sarjan tunnusmusiikki oli yksi niitä 1980-luvun tunnetuimpia:

Niitä jenkkipoliisi- tjms-sarjojahan oli sitten monia, oli Magnumia, oli Kovaa peliä Bostonissa ja mitä niitä nyt olikaan. Ne eivät nousseet sillä lailla omaksi suosikiksi. Se sijaan varsin paljon tuli katsottua sarjaa Matlock:

Sarjassa puolustusasianajaja Matlock oli sellainen sottaileva, ottiatuotaileva ja asioita hoksaava heppu joka oli jonkinlainen siviilimaailman vastine komisario Columbolle.

1980-luvulla oli suomalaisille tarjolla myös varsin paljon brittihuumoria. Otetaan yhtenä esimerkkinä sketsisarja Ei yhdeksän uutiset:

Sarjan tekijöistä Rowan Atkinson, Mel Smith ja Griff Rhys Jones ovat olleet kuuluisia siitä alkaen ja Atkinsonistahan on tullut Mr. Beanin myötä suorastaan supertähti. Tekijät olivat ymmärtääkseni sellaista brittikomedian uutta aaltoa jotka tulivat esille sen jälkeen kun Monty Python putsasi pöydän koko 1970-luvun. Samantyyppiset tekijät olivat myös Älypäät-sarjaa tehnyt porukka:

Kyseinen sarja esitettiin Suomessa joskus 1986-1987 ja sehän oli siihen aikaan aivan must. Itse asiassa sarja oli sen verran sekopäinen ja sinänsä ajasta riippumaton että se saattaisi toimia vieläkin. Hypätään sitten takaisin Amerikkoihin ja otetaan esille Suomessakin hyvin paljon katsottu sarja Ritari Ässä:

Sarjahan oli siitä omalaatuinen että sen pääosassa ei oikeastaan ollut pääosanäyttelijä David Hasselhoff josta tuli Suomessakin jonkinlainen supertähti vaan ihmeauto KITT. No joo, sarjassa oli semmonen niinqu säätiö joka ratkaisi totanoin rikoksia mutta tosiasiassa jätkät katsoivat sarjaa odottaen sitä että Hasselhoff painoi KITTin Turbo Boost-hanikkaa jolloin auto lensi kuin Seppo Rädyn keihäs aikanaan.

Jonkunlaisen säätiön palveluksessa oli myös Ihmemies MacGyver jota näytteli myöhemmin Tähtiportti-sarjasta tunnettu Richard Dean Anderson:

Tässäkin ratkaistiin kaikenlaisia rikoksia ja muuta sellaista kamalaa mutta sarjan ideahan oli siinä että MacGyver oli mahdottoman kätevä käsistään ja osasi tehdä klemmarista, jeesusteipistä, purukumista ja kengännauhasta suurinpiirtein taktisen ydinaseen. Ja tähän väliinhän voikin sitten tarjota tunnusmusiikkia kyseisestä sarjasta. Siinäkin MacGyver ehtii väsäillä kaikenlaista:

Hypätään vaihteeksi Brittein saarille ja muistutetaan sarjasta Pimeyden Ytimessä:

Sarja oli sinänsä varsin viherpiipertävä ja siinä sen ajan mukaisesti ydinvoima oli kaiken pahan alku ja juuri. Mutta sarjan käsikirjoitus ja toteutus olivat helvatun hyvin tehtyjä ja omasta mielestäni kyseessä oli yksi parhaita 1980-luvun tv-sarjoja. Vähän kevyempää brittidekkaritavaraa tarjosi sarja Taistelupari:

Sarjan ideanahan oli että miespuolinen jenkkipoliisi Dempsey oli joutunut pakoon Englantiin ja hänellä oli parina naispuolinen brittipoliisi Makepeace. Sarja oli Suomessakin hyvin katsottu vaikka en itse asiassa muista siitä mitään muuta kuin sen että Dempsey yritti kerran ostaa panssarivaunun ja kerran sivuosassa oli 1970-luvun pop-tähti Suzi Quatro. Olisko sarjan suosio selitettävissä sillä, kun katsoo Makepeacen ulkonäköä?

Täysin toisenlaisella asenteella toimi sitten amerikkalainen kieli poskessa tehty poliisisarja Moukarimies jonka päähahmo Sledge Hammer oli eräänlainen 1980-luvun humoristinen versio Dirty Harrysta. Mies, joka ei todellakaan ratkaissut asioita puhumalla:

Sledge Hammerin tunnetuin repliikki oli ”Trust me. I know what I´m doing” jonka hän sanoi aina ennen äärimmäistä katastrofia. Parhaimmillaan hän räjäytti kokonaisen kaupungin:


1980-luvulla scifinälkäisille tarjottiin sitten amerikkalainen sarja V:


Sarjassahan ulkoavaruudesta tulleet ihmisiksi naamioituneet liskot esittivät maapallon asukkaille uusia parhaita kavereita mutta tosiasiassa olivat tulleet maahan ratkaisemaan kotiplaneettansa vesi- ja ruokapulaa varsin brutaalilla tavalla. Sarjahan lopetettiin Suomessa kesken esittämisen koska se oli joidenkin mielestä nimbalikauhea. Silloin säikyttiin vähästä. Nykyisin tietysti vielä vähemmästä. Niin kuin vääristä mielipiteistä. Ei siihen säikkymiseen liskohättiäisiä tarvita. Mainitaan vielä että sarjan tehosteet vaikuttavat nykyisin kovin alkeellisilta mutta siihen maailman aikaan ne olivat ihan toimivia.

Ja mikäs voisi olla enemmän 1980-lukua kuin poliisisarja Miami Vice:

Väittävät, että sarjan kuvauspaikat valittiin niin, että ne kävivät sävy sävyyn jätkien vaatteisiin. En minä oikeastaan tuota epäile. Pannaanpa tähän se tunnusmusiikki joka tuli silloin tutuksi niin monelle:

Katselinhan minäkin tuota silloin aika ajoin mutta jos rehellisiä ollaan niin en muista koko sarjasta muuta kuin että Don Johnsonin esittämällä roolihahmolla oli vene, jossa hän asui. Ja että vaatteet oli 80-luvun tyyliin ihan viimesen päälle muodikkaita.

Mainitaan vielä Suomessa vuonna 1989 esitetty sarja Kalliovuorten kingit:

En ole katsonut sarjasta ensimmäistäkään jaksoa mutta muistan, kuinka sitä mainostettiin. Eli:

MTV3 esittää TOIMINTASARJOJEN KINGIN nimeltään KALLIOVUORTEN KINGIT. Sisältää KIVIKOVAA ACTIONIA.

Jotenkin vaan tuo mainos tuntui niin kököltä että sarjaa ei tullut ollenkaan katsottua. Ja sinänsä se floppasi muutenkin jääden yhteen kauteen.

Tässähän se pyyhkäisy 1980-luvulta. Mutta mennään vielä takaisin 1960-luvulle. Hyvässä sarjassahan on usein se mitä ***ttua-efekti. Ja tässä brittiläisessä The Prisoner-sarjassa se todella oli:

Jos saatte tuon jostain käsiinne niin kannattaa katsoa. Tämä tällä erää. Jatkossa jotain ihan muuta.


31 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Benny Hill shouta tuli pikkupoikana joskus katseltua. Äijä pikkupervoili naisten kanssa puristellen takamuksista ja tuijottaen naisellisia muotoja yms. Koetteli brittien säädyllisyyttä ja suomalaistenkin. Olisi kiellettyjen listalla nykyään, ei välttämättä tuhmuudestaan vaan sovinistisuudestaan. Femakot hyppisi pitkin seiniä.

Tapsa vaan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Tapsa vaan. Joo, Benny Hillin tapaista ohjelmaa ei mikään kanava ottaisi nykyisin ohjelmistoonsa.

QroquiusKad kirjoitti...

"Triffidien kapina":
Tuttu vain nimenä.

"Safiiri ja Teräs":
katsoin jokusen jakson, joista en muista oikeastaan mitään.
Sen sijaan mieleeni kohoavat sarjan nimestä Raamatun kertomus avioparista Ananas ja Safiiri, jotka kaatuivat maahan kuolleina yitettyään huijata Jahwe Zebaothia.

"Dallas" ja "Dynastia":
molempia tuli katsottua säännöllisen epäsäännöllisesti.
Dallas alkoi samanlaisena kotirouville suunnattuna saippuaoopperana kuin "Kauniit ja rohkeat", mutta mieskatsojien myötä siihen alettiin kirjoittaa toksista maskuliinisuutta, ja siitäkös naisetkin pitivät jostain ihmeen syystä.
Näin se se kehittyi prime time -tv-melodraamaksi, mitä "Dynastia" oli alusta asti, ja kuulemani mukaan suositumpi kuin "Dallas", koska sen leikkaus oli kaksi kertaa nopeampi.

"Vanha kettu":
katsoin uskollisesti Kösterin kuolemaan asti. Tuli melkein tippa silmään jakson lopussa.
Uutta, Rolf Schimpfin tulkitsemaa hahmoa tuli katsottua aluksi, mutta sitten se jäi.

"Schimanski":
seurasin.
Päähenkilön pukeutumistyyli tuotti viime vuosituhannen lopulla meilläkin "Mr. Schimanski" -kilpailuja, joissa haettiin auki reuhottavan maiharitakin renttumaisen rentoa katutyylikkyyttä.

"Bergerac":
katsoin epäsäännöllisen säännöllisesti.
Parhaiten jäi mieleen jakso, jossa Mossadin noutoryhmä oli jahtaamassa saarella kymmeniä vuosia asunutta yhteisön tukipilaria, jonka oli paljastanut II maailmansodan natsirikolliseksi.
Saarella asiasta tiesi ryhmän lisäksi vain Bergerac, joka joutui kipuilemaan Oikean ja Väärän kysymysten kanssa keskusteluissaan ryhmää johtavan Mossadin vanhemman upseerin kanssa.

"Hill Street Blues":
seurasin.
Ohjematietojen kuvaus "Ylirasitetun poliisiaseman iloista ja suruista kertova sarja" oli harvinaisen hyvin muotoiltu;
Hill Streetin piiri oli koko ajan kaatumaisillaan ruuhkaan mutta niin vain jaksoi ja jatkoi vuorosta toiseen.

"Matlock":
katselin silloin tällöin. – Parisenkymmentä vuotta sitten maakuntalehden kolumnisti kirjoitti aiheesta "Kenen fiktiivisen henkilön haluaisin tosielämässä tuntea?"
Kolumnistin valinta oli Ben Matlock;
hänestä olisi ollut mahtavaa päästä sanomana jossain baaritiskikeskustelussa:
"Juuri tuosta puhuin toissapäivänä Matlockin kanssa..."

"Ei yhdeksän uutiset" ja "Älypäät":
en katsonut.

"Ritari Ässä":
seurasin:
Päähenkilö todellakin oli ajajaansa älykkäämpi puhuva auto.

"Ihmemies":
seurasin.
Alussa sarja oli balsamia kouluterrorisoidun läskipojan sielulle:
sporttinen sankari, joka vihaa väkivaltaa ja niputtaa väkivaltaiset roistot käytännön älykkyydellään. Sitten se muuttui.
Taisi olla kolmas tuotantokausi, jonka ykkösjakso oli kylmä suihkun niskaan:
MacGyver ei enää ollutkaan väkivallan vastustaja, vaan hän vihasi vain ampuma-aseita ja oli nyrkki-pukari, joka jo jakson alussa hakkasi pahoja tyyppejä kumoon.
Jaksotkin päättyivät tappeluun, jossa MacGyver hakkasi roiston.
Hänen vihansa ampuma-aseita kohtaan johtui siis siitä, että ne estivät häntä olemasta se porukan kovin ja väkivaltaisin nyrkillähakkaaja.

"Pimeyden Ytimessä":
katsoin.
Pidin sarja synkästä yleisilmeestä, joka sen kun mustui loppua kohden.

"Taistelupari":
seurasin.
Glynis Barberin suhde vastanäyttelijäänsä Michael Brandoniin oli aluksi samanlainen kuin Makepeacen ja Dempseyn, ja kehittyi sitten samalla tavalla kuin sarjassa.
Oikeastaan pitemmälle;
Barber ja Brandon ovat edelleen naimisissa.

Jatkuu...

QroquiusKad kirjoitti...

Jatkuu...

"Moukarimies":
en katsonut.

"V":
katsoin aluksi, mutta kyllästyin pian.

"Miami Vice":
seurasin.
Sarjassa miellytti eniten sen asteittainen synkkeneminen loppua kohti, huipentuen loppujaksossa.

"Kalliovuorten Kingit":
katsoin.
Sarja alkoi toimintasarjana, mutta sen fokus siirtyi pian sarjan päähenkilön ja hänen kahden poikansa suhteeseen muuttuen toiminnallisen ihmissuhdedraaman suuntaan.

"Prisoner":
en tiedä sarjasta muuta kuin nimen sekä tuon:
"I'm not a number! I'm free man!"
"Buahhahhahhaaa!"
Ja johan siinä on kylliksi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad ja kiitos lisäyksistä.

Anonyymi kirjoitti...

Noista "polliisisarjoista". Keeu oli katsottu, varinkin silloin kun se kettu oli juurikin tuo Köster. Bergerac myös upposi, kuten Matloc ja varsinkin Columbo.
Colubolla kun oli melkein samanlainen auto kuin itselläni. 403 Peugeot, Columbon vaan vähemmän paikattu cuope, mulla taas Galvanoidulla pellillä hitsattu sedan. Vaan kaverit sen nimisivät hienosti Clolumbo-spesialiksi:)
Jotensakin nuo sarjat jääneet vähille, ehkäpä niissä olevan kamalan paukuttelun, räiskeen ja ainakin itselleni epäuskottavan kohelluksen takia.
Ja juu, Benny Hill oli loistava parodia vaikkei sitä moni silloin uskonut ja tänään tuskin kukaan.
Huru-ukko

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Huru-ukko. Columbohan oli niitä 1970-luvun sarjoja mutta se Pösö oli kyllä äärimmäisen tyylikäs. Benny Hillistä tuli mieleen vähän samanlainen aussisarja Paul Hogan Show.

Anonyymi kirjoitti...

Juu, toi oli kans hyvä toi Paul Hogan, parempi minusta kuin Benny. Pösöthän oli ja on jostain syystä numeroitu noin. Aina joku sata jne: 203, 403, 406, 504, 304 ja mitä näitä onkaan. Se mun ja Columbon olivat suunnilleen samoja ikiä. Ja kaikilla mainituilla olen itse ajanut ja joitakin on ollut omissa nimissäkin vuosien saatossa.
Mainittujen sarjojen autot olivat melkoisia insinöörityön näytteitä. On siinä kaaran rakentajat saaneet sytyttää toisenkin Bostonin, että moiset kirjoittajien ja ohjaajien oikut on saatu täytettyä. Melkoisia remontti reiskoja:)
Huru-ukko

Seppo Oikkonen kirjoitti...

"Älypäät" oli tosiaankin irrottelun huippu -- neljä tyyppiä hippijuppipunkkari-skaalalta rähjäisessä lukaalissa opettelemassa elämisen perusasioita. Todella hervotonta sketsihuumoria.

Sarjan alkuperäinen nimi "The Young Ones" viittasi Cliff Richardin ja The Shadowsin esittämään samannimisessä elokuvassa tunnusmusiikkina soivaan musiikkikappaleeseen vuodelta 1961. Eli pitkälle orkestroitua siistiä rautalankamusiikkia samalta vuodelta, jolloin Heikki Laurila täällä meillä levytti ensimmäisen sähkökitaralla soitetun soolokappaleen, "Caravanin".

Suomi-Filmi toi elokuvan maahamme ja pani nimen käännökseksi "Nuoret hurjat", mikä filmin varsin sovinnaiseen romanttiseen sisältöön nähden kertoo jotain siitä Ajan Hengestä. Elokuvan juliste esiintyy yhden blogitekstinin viitekuvassa, tuossa.

Minulla on hämärä muistikuva, että artisti oli esiintynyt tv-sarjassa vieraana ja esittänyt klassikkokappaleensa. Niillähän oli aina joku musiikkivieras, muistaakseni.

Sarjan henkilöhahmoista tuo niittiposkinen punkkari on Adi Edmondson, "Todella upeeta" -sarjan Edinan, Jennifer Saundersin aviomies. Edina ja Patsy todistivat, että naisetkin pystyvät tekemään huisia herjahuumoria. Voi olla etteivät sen sarjan käsikirjoitukset enää menisi briteissäkään läpi -- sekin oli siis tavallaan Monty Python -perinteen jatkaja.

Anonyymi kirjoitti...

Kokonaisuudessaan tämä TV-sarja kavalkadi on jonkinmoinen todiste menneen ajan tervehenkisyydestä. Tarinoissa ei ollut ylimääräisiä julmuuksia eikä pervoiluja, vaan niissä useimmissa oli perinteisten sankaritarinoitten tuntua. Benny Hill oli tietysti oman aikansa pehmopornoa ja kyllähän sitäkin murrosikäinen poika mielellään katseli (oliko siinä se iänvanha kaljupää sivuroolissa?). Oli kerran lähellä, etten saanut iskettyä itsellenä täsmälleen Makepeacen näköistä tyttöä... niin pirun lähellä, että vielä 30 vuoden jälkeenkin harmittaa vietävästi!! Hill Street Bluesin tarinankerronta oli mielestäni laadukasta. "Croccets Theme" (siis Miami Vicen musiikkia) soi vieläkin Kasari-radiossa.

PS-lehdenjakaja

Anonyymi kirjoitti...

Saksalaisista poliissarjoista kahden keikka ja Matula on paras.
Triffideine kapnasta tuli uudempi versio, jossa sokeutmien aiheutti auringonpurkaus ja trifidit oli geenimanipulotu öljyntotantoon, mutta oli unohdettu poistaa likkumiskyky
Paul Hoganin shousta tuli mieleen se hyvin vihainen mies

Jos 80-luvun elokuvista puhutaan, niin arskan tähdittämä total recal oli paljon parempi, kuin sen uudempi versio

-jp-

Reijo Koiras kirjoitti...

Näistä suurin osa olikin jo tuttuja. Ritari Ässää ja Ihmemiestä tuli pikkupoikana katsottua hyvinkin hartaasti. Tuota V-sarjaa olisin myös halunnut katsoa, mutta vanhempani olivat sitä mieltä, että se oli liian pelottava. Sledgehammeria en muista 80-luvulta, mutta Subtv näytti sen uusintoja joskus 2000-luvun alussa, ja yllättävän hyvin toimi vielä silloinkin. Not the 9'oclock news:iä en ole nähnyt, mutta sarjan tekijöiden myöhempi tekele Alas Smith & Jones tuli hyvinkin tutuksi, myöskin Subtv:n uusintojen kautta. Hulvatonta settiä, joka toimii vielä tänäkin päivänä.

Anonyymi kirjoitti...

Älypäät - The Young Ones sisälsi sellaista poliittisesti korrektille nuorisolle vinoilua, mitä harvemmin tulee vastaan.

QroquiusKad kirjoitti...

Tv-komiikan naisenergiasta on "Todella upeeta"-esimerkin ohella mainittava "Ponille kyytiä" (Smack the Pony).
Siinä brittikomediennet Fiona Allen, Doon Mackichan ja Sally Phillips tekivät näin miesnäkökulmasta ää-ret-tö-män rankkaa komiikkaa naisten keskinäisistä suhteista.
Aiheina oli mehiläiskuningatar-ilmiö, työpaikakiusaaminen, nuorten neitosten epäpätevyys ynnä muuta ynnä muuta naisten elämään kuuluvaa.

Yhdelläkään miehellä ei olisi ollut mitään saumaa tehdä samanlaista ilman valtaisaa joukkorääkymistä, kuinka taas kerran Isot Pojat kiusaa koska olen Tyttö!
Ja nämä kolme nuorta brittinaista tekivät komiikkansa nimenomaan tuota ilmiötä sormellaan osoitellen.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Huru-ukolle, Seppo Oikkoselle, PS-lehdenjakajalle, jp:lle, Reijo Koiraalle, Anolle ja Qroquius Kadille & kiitos jaetuista kokemuksista ja muistoista. Nykyisinhän hyvin moni tällainen sarja jäisi tekemättä. Seppo: Cliff Richard esiintyi Älypäitten kanssa ainakin tällä videolla:

https://www.youtube.com/watch?v=gGOU0o9K89g

Tuota Qroquius Kadin mainostamaa sarjaa en ole nähnyt. Täytyy katsoa jos jostain löytyisi.

QroquiusKad kirjoitti...

Mainitsemani sarja on saanut speksinsä esille täällä:

https://www.imdb.com/title/tt0195275/

Mitä nyt vielä piti mainita Paul Hoganista, niin mieshän saattoi olla myös uskottava action hero as "Crocodile Dundee"!
Alfred Hawthorn "Benny" Hillin oma elämänkulku oli kovin toisenlainen kuin showssaan esittämiensä naisia jahtaavien tyyppien.

Mies ei koskaan ollut naimisissa, mutta sai rukkaset kahdestikin.
Hän ei koskaan omistanut autoa eikä asuntoa, eikä hänellä ollut muita ystäviä kuin hänen showssaan esiintyneet pieni kalju mies ja ne muut kaverit.

Hänet löydettiin viimeisen kerran viimeisestä vuokra-asunnostaan pitkän linjan (vuodesta 1949, jolloin Suomessa ei edes tiedetty koko asiasta) tv-miehelle sopivalla tavalla:
hän oli saanut sydänkohtauksen nojatuolissaan katsellessaan televisiota, josta hänet oli suljettu pois Vääränlaisena Ihmisenä.

QroquiusKad kirjoitti...

Mikäli se Suzi Quatron sivuroolittama "Taistelupari"-jakso kiinnostaisi, tuolta sen näkisi:

https://www.dailymotion.com/video/x5vjitp

Suzi esittää Cathya, joka on alkanut uskoa Dempseyn rakastavan häntä ja Makepeacen rakastavan taitelupariaan, vaikka molempien väleissä on edelleen kitkaa.
Jakson huipennusta kohi edetessä Suzi ilmentää uskottavasti rakkauden aiheuttamaa tuskaa:
Love hurts.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad ja kiitos lisäyksistä. Itse asiassa Paul Hogan teki myös erittäin hyvän vakavan roolin ensimmäisestä maailmansodasta kertovassa elokuvasarjassa Anzacs. Ihan katsomisen arvoinen kokonaisuus muuten.

Trilisser kirjoitti...

Niin:

1. V. Sarja oli tosiaan klassikko, jota alunperin esitettiin alkuillasta, mutta yhdessä jaksossa olleen liskonnahan repimisen jälkeen esitys keskeytettiin ja viimeiset jaksot esitettiin saman vuoden kesällä likempänä puolta yötä.

2. Miami Viceahän alunperin mainostettiin "nuorisolle" suunnattuna "rock-musiikkeineen". Voi toki ihmetellä, sillä eihän yksikään sarjan päähahmoista ollut kovinkaan nuori ja sarjan henki oli tosiaan synkähkö. Yhdessä jaksossa oli jopa sadistinen kidutusmurhaaja. Entinen Vietnamin veteraani kuten se Edward James Olmosin esittämä pomokin.

3. MacGyver. Sarjassa tapahtui muutosta, mutta Kad kyllä puhuu lööperiä, että muutos olisi ollut hänen esittämänsä kaltainen. Kyllä päähenkilön hoplofobia tuli selväksi alusta lähtien. Se tarkoittamani muutos oli, että esimerkiksi ensimmäisellä kaudella ei ollut ollenkaan "urbaanijaksoja", joissa oli jokin nuorisojengi tms. Loppukausilla mukaan tuli erinäisiä "sosiaalisen oikeudenmukaisuuden" teemoja.

-TR- kirjoitti...

Bergeracin tapauksessa oli niin että se näyttelijä ihastui saareen niin että olisi halunnut muuttaa asumaan sinne mutta se on jokin rikkaiden ihmisten veroparatiisisaari ja sinne ei noin vain muuteta vaan sinne muuttaakseen tulee olla paikallisten hyväksyntä ja he eivät ko näyttelijää sinne halunneet.

Näyttelijä sitten suuttui ja sen sarjan tekeminen loppui saman tien.

Näyttelijä oli tuonut kuuluisuutta sille saarelle mutta saarelaiset eivät moista kuuluisuutta kaivanneet.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Trilisserille ja TR:lle & kiitos kommencteistanne.

Trilisser: Joo, se V järkytti joitakin. Niin kuin Avaruusasema Alfa joku vuosi aikaisemmin. En katsonut Miami Vicea enkä Ihmemiestä niin paljon että osaisin analysoida. Jokainenhan mieltää nuo ohjelmat omalla tyylillään ja se on sallittua se.

TR: Tuo oli minulle uusi uutinen. Jotenkin tulee mieleen tietty suomalainen saariryhmä.

Vasarahammer kirjoitti...

Miami Vice -sarja on kokonaan katsottavissa Viaplay-suoratoistopalvelussa. 80-luvulla itsekin katsoin sarjaa lähinnä satunnaisesti.

Uudelleenkatselussa huomasin,että alkuvaiheen jaksoissa Don Johnsonilla ei vielä ollut Ferrari Testarossaa. Lisäksi alkuvaiheen jaksoissa konnan roolissa esiintyi joukko tunnettuja näyttelijöitä ja muusikoita esim. nuori Bruce Willis, Phil Collins ja Ted Nugent.

V-sarjasta on myös tehty uusi versio, joka ei ollut yhtään hassumpi.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Vasara ja kiitos lisäyksistä. Ja joo, se V-sarja oli ihan katsottava mutta sehän loppui ikävästi ensimmäiseen kauteen ja cliffhangeriin. Myös Battlestar Galacticasta tehtiin ihan vetokelpoinen uusintaversio. Tosin siinäkin alkoi olla liikaa sitä naisdiversiteettiä.

Trilisser kirjoitti...

Ykä: Sitä uutta V:tä tuli kaksi kautta, mutta tosiaan jäi kesken. Tuli näet katsottua äskettäin molemmat kaudet putkeen ja samalla selviteltyä sarjan lopettamisen syytä. Netissä spekuloivat, että sarja oli "väärällä" kanavalla (=ei-scifin ystävien kanava) ja sarja oli hyvin kallis tuottaa, koska päättivät alussa tehdä tehosteet jollain erityisen hienolla mutta samalla kalliilla tekniikalla. Jenkeissä on vielä "vapailla kanavilla" käytössä aataminailuinen katsojalukusysteemi, joka ei esimerkiksi huomioi ollenkaan jonkin ohjelman suoratoistokatsojia. Ja jos ei noissa katsojalukumittareissa pärjää, niin helposti tulee giljotiinia. Esimerkiksi Magnumin uusintaversio sai kirvestä äskettäin vankasta fanipohjasta huolimatta.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Trilisser. Joo, olit oikeassa. Kaksi kautta. Tuo jenkkien systeemi on aika raaka ja hyvinkin mielenkiintoisia sarjoja on jäänyt yhteen kauteen. Ja jotkut sarjat eivät pääse edes tuotantoon. Sellainen sarja kuin Day One olisi saattanut olla hyvinkin mielenkiintoinen mutta siitä ei sitten lopulta tullut ensimmäistäkään jaksoa.

Anonyymi kirjoitti...

Moi,
Huumoripuolesta kun nyt on mainittu Benny Hill ja Paul Hogan, niin omille pikku nassikan verkkokalvoille jäi myös mielikuva kaverista nimeltä Kenny Everett. En mistään nopeasti googlaamalla löytänyt kohtausta, jossa Kenny matki Mick Jaggeria. "Mickin" huulet turposivat tasaiseen tahtiin lopuksi musertaen kantajansa huulitaakan alle. Tuskin tiesin tuolloin kuka Jagger oli, mutta muistijälki jäi.

Tässä kuitenkin pieni maistiainen omaa nimeään kantavasta showsta: https://youtu.be/srTs8YJG2qM
Kenny ja Freddy olivat wikipedian mukaan ystävyyden lisäksi myös kohtalotovereita.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ano. Joo muistan tuon hyvin. Taisi tulla 1970-luvun loppupuolella ja esitettiin Suomessa nimellä Videoviihdettä.

Anonyymi kirjoitti...

Olen auttamattomasti myöhässä, koska olen viettänyt lomaa - myös netistä, mutta on nyt ihan pakko päästä sanomaan, että Hill Street Blues oli/on minulle aivan kiistaton tv-sarjojen ykkönen! Ei mitään kiiltokuvaa, vaan aidontuntuista elämää, kiinnostavia tyyppejä , tapauksia ja juonenkäänteitä.

Rouva Ano

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Rouva Ano ja lämpimästi tervetuloa takaisin tauoltasi. Hyvän sarjan perusvaatimus on hyvä käsikirjoitus ja Hill Street Bluesissa se oli erinomainen. Jotenkin vaan tuntuu että nuoret ihmiset eivät jaksa nykyisin seurata muuta kuin niitä minuutin mittaisia tiktok-videoita.

QroquiusKad kirjoitti...

Se Kenny Everettin Jagger-megahuuliparodia löytyy tuolta:

https://www.youtube.com/watch?v=GpgtVUCx72s

Muistan sketsin edelleen hyvin, kuten sarjan yleensäkin.
Hyvää komiikkaa.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Qroquius Kad. Joo, se oli hyvä sketsisarja ja sellaisia ei varmaankaan enää voisi tehdä. Tai voisi muttei saisi.