sunnuntai 19. syyskuuta 2021

ÄRJYN ENSIMMÄINEN

Joitain vuosia taaksepäin, Huitsinnevadan Örnätjärvellä…

Se heräsi aavistukseen. Jaa mikä se? No tietysti Ärjy, parivuotias harmaapystykorvauros joka asusteli muuan Perskeleen perheen naapurina, tosin ei tietenkään seinänaapurina niin kuin niissä kaupunkien omakotitaloalueissa jossa omakotitalot erottaa rivitaloista likimain vain metrin väli. Täällä Örnätjärvellä oli tilaa.

Mutta mikä se oli se aavistus? No, sehän se. Isäntä saapui. Ja isännällä oli päällä pääosin oranssi takki jossa oli seassa vähän mustaa kuviota. Isäntä heitti autoon repun ja asepussin jossa Ärjy tiesi olevan sellaisen paukkuvan pitkulaisen putken. Ärjyhän ol koira. Toisin kuin ihmiset jotka käynnistyivät ärsyttävän hitaasti se muuttui täydestä levon tilasta täyteen innokkaaseen toimintatilaan yhdessä pienessä hetkessä ja ilmoitti sen isännälle voimakkaasti haukkumalla. Haukkumisen ideahan oli se, että:

- Kyllä hei minä tiedän, että sinä olet lähdössä metsään! Älä jätkä kuvittelekaan, ettet ota minua mukaan!

Eihän isäntä jättänyt vaan tuli hymyillen tarhalle, aukaisi oven. laittoi hihnan Ärjyn kaulaan ja vei sen maastoauton takapaksiin. Joku – ehkä se kuuluisa vaisto – kertoi Ärjylle että vaikka isännän kanssa oli monta kertaa metsässä harjoiteltu niin nyt oli edessä se tosipaikka. Ei Ärjy oikein tiennyt että odottiko se sitä tosipaikkaa. Olihan sille metsä ollut muutenkin kaikkien mukavien aistiärsykkeiden loputon taivas jossa kulkemiseen ei koskaan kyllästynyt. Mutta innoissaan se oli.

Ajo ei kestänyt pitkään. Auto pysähtyi metsäautotien kääntöpaikalle jossa oli muitakin autoja ja miehiä niitten oranssien takkien ja paukkuvien putkien kanssa. Isäntä otti Ärjyn hihnasta ja yksi niistä miehistä totesi sillä ihmisten kielellä jota se ei ymmärtänyt mutta aisti kumminkin:

- Ärjy se slöhöh mm´nääk ekkolat koklaa hrrrvetä ykkenäs, repajekkuma, hlää´mmät.

Ärjy ymmärsi jotenkin miehen tarkoittaneen että nyt ei ollut muita koiria paikalla vaan Ärjyllä oli vastuu yksin. Isäntä kuskasi sitä vielä hieman hihnassa ja kysyi siltä puolestaan:

- No, mröhennäk Ärjy hökkemät hrrrvetä mleippän, loo?

Isäntä tarkoitti että haukkuisiko Ärjy heille hirven. No mitäs luulisit, hei? Ota se hihna pois niin päästään asiaan.

Ja niinhän isäntä teki. Ärjy hyökkäsi metsään hajujen maailmaan. Se oli koira. Se oli nuori, innokas, voimakas ja väsymätön. Nyt se ei välittänyt  metsäkankaan ja viereisen suon kutsuvista hajuista. Se etsi muuta hajua. Eikä kestänyt kauaa, kun se haistoi jäljen. Jäljen, jota se seurasi ja jonka myötä se löysi hirven. Se oli iso ja vanha uroshirvi joka pakeni sitä. Ärjy seurasi sitä, kiersi sen eteen ja pysäytti sen alkaen voimakkaan haukun. Hirvi pysyi paikallaan jonkin aikaa ja läksi sitten juoksemaan. Ärjy kiersi hieman sen taakse ja ajoi sitä siihen suuntaan jossa tiesi ihmisten olevan. Se pysähtyi jälleen ja Ärjy aloitti jälleen haukkumisen.

Hetkeä myöhemmin kuului kaksoispamaus ja hirven lavoissa pöllähti. Ärjy ei tiennyt niitten putkien ominaisuuksista mutta kaksoispamaushan kertoi että laukaus oli lähtenyt liikkeelle ja myös osunut johonkin. Hirvi näytti hetken siltä, ettei ollut osumasta moksiskaan, voimakas eläin kun oli ja läksi juoksemaan. Mutta sadan metrin päässä se alkoi horjua ja kaatui maahan hengettömänä. Ärjy syöksyi kaatuneen saaliin luo innoissaan. Paikalle tuli ihminen. Ei isäntä, vaan joku toinen oranssitakkinen. Ärjy suojeli kiihkoissaan omaa ja isännän saalista ja sanoi koiran kielellä miehelle:

- Tulehan, perkele, niin järsin perslihojasi.

Mies oli kokenut metsästäjä, tajusi että saalille ei ollut vielä asiaa ja pysyi kauempana. Mutta pian paikalle tuli myös isäntä joka rapsutteli Ärjyä ja jonka ilmeestä se näki että siitä oltiin ylpeitä. Hyvin ylpeitä.

- Ärjy pwrrkkl, hywweä haukkemo.

Sitten isäntä laittoi sen hihnaan kiinni ja sitoi hieman kauemmas pieneen näreeseen kiinni. Antaen tietysti hieman makupaloja ja se saattoi nähdä, kuinka ihmiset toimivat. Ihmismiehet laskivat hirvestä veren ja alkoivat suolistaa sitä. Siinä mukana tuli tietysti lisää makupaloja. Ärjy oli jo rauhoittunut ja antoi toistenkin tulla silittelemään ja rapsuttelemaan itseään. Se oli ylpeä itsestään. Ja se tiesi. että siitä tulisi ammattilainen joka hoitaisi homman himaan jatkossakin varmasti ja eleettömän tyylikkäästi.

Lopulta isäntä vei sen hihnassa autoon ja isännän ilme kertoi että kotona olisi luvassa jotain mukavaa spesiaalia. Se oli onnellinen ja tyytyväinen koira.

Seuraavana aamuna…

Rouva Ylva Perskeles oli kävelemässä kohti postilaatikoita hakemassa Huitsinnevadan Paikallisdemokraattia. Postilaatikoita oli useita yhtenä ryppäänä ja Perskeleiltä oli sinne jonkun verran kävelymatkaa. Eihän täällä Huitsinnevadan Örnätjävellä posti sentään ihan pihalle asti kulkenut. Lähellä postilaatikoita oli naapurin koiratarha ja siellä majaili parivuotias harmaapystykorvauros Ärjy. Komea koira kuin mikä. Ärjy oli jo aikaa sitten tottunut Perskeleisiin, eikä Ylvan ohimarssi normaalisti saanut aikaiseksi kuin nopean vilkauksen ja toteamisen että tuohan kuuluu kalustoon. Ei aiheuta operatiiviisia toimenpiteitä. Muuta kuin muutaman ystävällismielisen haukahduksen joita jatkui kunnes rouva Perskeles tervehti Ärjyä muutamilla sanoilla.          

Tällä kertaa Ärjyllä oli kuitenkin enemmän asiaa. Se vuoronperään hyppi innokkaasti sinne tänne, välillä juoksi vauhdikasta paskarinkiä, heilutti häntäänsä niin että meinasi lähteä lentoon ja tuumasi Ylvalle painokkaasti:

- Wäy wäy wäy! Yrrgllgörgglhauhau mmnjömnn! Vuff!

(Käännös: Eikös Perskeleen rouva huomaa, mitä mulla täällä on?)

- No mutta Ärjy! Sullahan onkin siellä kokonainen hirvenkoipi. Tuota sitä kelpaa järsiä.

- Hau hau mmrrröölgllöll murr wuff wuff & häntä: viuht viuht viuht viuht ja vähänköehkä viuht!

(Käännös: Tietääkös rouva Perskeles, kenenkä haukusta tää ammuttiin?)

- Se on varmaan ammuttu sinun haukusta. Olikos tuo sinun ensimmäisesi?

- Öywöywöy wuffhauhau mörlllglgl örr!

(Käännös: Ensimmäinen oli. Mutta ei taatusti ollut viimeinen!)

- Kyllä sinä olet vaan aika poika.

Ylva kävi laatikosta Huitsinnevadan Paikallisdemokraatin ja läksi kulkemaan kotia kohti. Tällä mukavalla tapaamisella oli mainiota aloittaa uusi päivä. Ärjy totesi vielä poispäin kulkevalle Ylvalle:

- Mörrlwörrghauwuff görgll…

(Käännös: Ne on pyyntimiehet erikseen ja saantimiehet erikseen…)

Ja koirathan ne ovat muutenkin vallan mainioita otuksia. Ihmisen parhaita ja uskollisimpia ystäviä.


14 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuo se on koiran elämää.
Kyllä täällä meidänkin torpassamme on aina ollut haukkuja ja kissejä.
Kissoilla on oma tärkeä hommansa pienriistanhoidollisissa tehtävissä eikä norjan harmaan ja suomen pystykorvan sekainen koirakaan siinä ollenkaan huono ole. Syksyllä kulkee puimurin perässä ja nirrii myyriä sekuntien välein. Metsätöissä koiraa katselleena ymmärrän tasan kuinka Ykä kuvaili koiran tuntoja. Se on siellä omassa elementissään. Kaikki aistit terävöityvät ja vain oleellinen jää jäljelle. Meidän koira ei paukkuihinä koskaan tottunut joten eipä kiusattu häntä niillä, vaikka vainun saatuaan nuorempana ajoi naapuripitäjään saakka niin ettei jaksanut autoon enää kävellä ja nousta vaan piti kantaa kun löydettiin.
Niin vaan kuitenkin on, että pahaa tekee kun kaupungilla katsoo kotikoiria joita vain kusettamassa laiskasti käydään. Kuutioasunnoissa pidetään palveluskoria, noutajia ja terriereitä. Kissoja jotka eivät koskaan käy kuution ulkopuolella.
Harva lemmikki saa maistaa sitä itseään vaan elää einesmoskalla joka sisältää teurasjätteentuhkaa.
Monet niinsanotut eläinten rakastajat ovat vielä vegaaneja ja yrittävät tehdä koiristaan sellaisia myös.
Kunnioitan elukoita niin paljon, etten ikinä sellaista kuutioasunnossa omaksi huvikseni pitäisi.
Tämmöisiä kontrasti ajatuksia tuli mieleen. Kaikki eivät ole niin onnekkaita kuin Ärjy.
Tarinan hirvikin eli paremman ja tarkoituksenmukaisemman elämän kuin kuutioasunnon lemmikit.

Erkki

Anonyymi kirjoitti...

Kympin tarina, tuli haikea olo kun muisteli omia koiria. Tekis mieli ottaa mettäkaveri mutta ruuhkavuosien arki takoo kalenteriin liikaa tekemistä

Catilina 🇷🇺 kirjoitti...

SHTF -tilanteessa metsä ei elätä kuin pari ihmistä pitäjän alueella. Kalavesi helposti paljon enemmän.

Paukkujen tuhlaaminen johonkin bambiin tai hassuun hirveen on täysin järjetöntä, sillä:

Tässäkin pitäjässä on muutama sata päätä kaikenlaista karjaa, hyvin piilossa karjasuojissaan, joista ne eivät koskaan liikahda, eivätkä ihmiset juurikaan huomaa/tiedä/muista niiden olemassaoloakaan. Kuitenkin ne ovat olemassa, ja ne ovat sähköstä täysin riippuvaisia. Jos yhteiskunta ja infra romahtaa, ne ovat heti tuomittuja, ja hätäteurastuksilla on kohta kova kiire.

Mistä välineet ja osaajat ja käsittelijät muutaman sadan ruhon teurastamiseen ja käsittelyyn?

Unknown kirjoitti...

Kiitos taas. Tulee mieleen aika jolloin eräs pikkupoika ja eräs koira olivat parhaat kaverukset. Eikä maailmassa taida parempia kavereita ollakaan kuin pieni ihminen ja koira. Maailma on molemmille ihana seikkailu, joka päivä.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Erkille, Anolle, Catilinalle ja Unknownille & kiitos kommenteistanne.

Erkki & Ano: Kaiken kaikkiaan juuri niin. Koira, ja varsinkin metsästyskoira tarvitsee tilaa, aikaa ja vaivaa. Kaupunkiasunto ei ole niiden paikka.

Catilina: Tässä vaan ei ollut kyseessä mikään dystopiatilanne vaan ihan tavallinen hirvijahti. Ehkä kirjoitin asian epäselvästi.

Unknown: Kiitokset sinullekin. Pieni poika ja koira. Sitä parempia kavereita ei olekaan.

Anonyymi kirjoitti...

koiran eka haukku ja eka kaato - ja vielä samalla kertaa. Tiedän oikein hyvin, että on siinä koiruus tohkeissaan. Yöllä koivet nytkii ja koira puhelee unissaan. Ja kysyttäessä jaksaa selittää juttua. Jos osaa jututtaa.

Olen nähnyt onnistuneen ja olen nähnyt päärynänmotoiseksi mennen ekan haukunkin. Mettäsukuinen koira sai vainun isosta uroshirvestä - mutta kovin muorena - ja säntäsi haukkumaan, Hirvi olikin äksy ja monotti koiruutta ihan kunnolla. eikä ollut vielä hirvestysaika, ei pyssyä mukana. Juttu jaksoi harmittaa vuosia omistajaa, koira nimittäin ei kiinnostunut hirvistä enää ikinä. Kaiken muun näki, haistoi ja kuuli metässä. Hirvet oli evvk, ihan totaalisesti. Jälkeläisensä taas oli aika velho hirvihommissa, lumosi hirven haukkumalla ja liehumalla hirven edessä. Ja oli ovela, veti hirven huomion pois suunnasta josta saapastelimme haukulle ja osasi meluta, ettei könyämisemme kuulunut hirven korviin. Osasi käntää hirven kyljenkin meihin päin. Näytti ihan kuin olisi hypnotisoinut hirven tuo mustavalkoinen liehuke. Karjalan karhukoira näyttää erikoiselta ja näkyy mustavalkoisena hyvin metsässä.

Kölveinä kun kaverin kansa kuljimme pitkin metsiä oli meillä pentu nukana aika usein, koiran pitää kulkea metässä jotta tottuu. Ja oli se turva pikkukilleille, ihan sama kaksi tai neljä jalkaa, meille ei tarvinnut äksyillä. Päin vain oli koirien motto, hiiri tai hirvi tai vaikka villasarvikuono olis tullut, päälle vain - omiaan suojeli vaikka ei ollut itekään vielä kovin iso. Yksi raivosi karhunnahan palalle, vaikkei ollut ite vielä kuin parin nyrkin kokoinen. Oli luontoa koiruudella.

Koira on metsässä kiva kaveri, sen kanssa näkee ja kokee paljon enenmän - kas kun se haistaa ja kuulee paljon enemän kuin ihminen. Sitä pitää osata lukea ja kuunnella.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies ja kiitos hyvästä kommentista. Ja joo, tiedän minäkin hyväverisiä koiria jotka ovat menneet pentuna hirven potkusta pilalle ja olleet lähinnä seurakoiria sen jälkeen. Näitä sattuu ja tapahtuu.

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu: Minulla / meillä ei ole ikinä ollut omaa koiraa. Vaikka melkein koko ajan olen melkein päivittäin kävelyttänyt / kouluttanut / muuten vaan leikittänyt jotain koiraa.

Ajalta ennen omia muistoja kuulemma paras uimakaverini oli muuan labbis. Asui kuulemma uimarannan vieressä ja oli kesällä ollesssani kai kolmevuotias uimakaverini. Sen selässä tuotin harmaita hiuksia kotoväelle. Kun mulistelimme ulapalle. Päivittäisessä pahanteossa seuralaiseni oli muuan rottis, kävelin kuulemma pihassa pitäen pannasta kiinni. Koiran pää keikkui kuulemma korkeammalla kun vilistimme marjapuskien seassa.

Sitten oli muuan seropi alakouluikäisenä mettäkaverina, naapurin kölvin koira. teimme kolmistaan koiruuksia päivittäin. Välillä oli neljäntenä pyöränä mukana toisen naapurin kettuterrieri.

Oppikoululaisena oli tädin koira, keisari Wilhelmin näköinen monirotuinen herrasmieskoira päivittäinen kävelytettävä. Luokan urheilijapoikia hämmästytti luokan parhaannäköisten tyttöjen suhtauminen minuun. Mitä helvettiä ne niin tuttavallisia oli, kuka jesse on? Jesse oli hurmurikoira ja minä menin aluksi vähän siivellä ja sekös harmitti urpoja.

Spick & Spannieli oli serkkuni koira, touhusimme niitä & näitä saaressa kesät teinivuosina. Syksyt, talvet ja keväät touhusimme karhukoirain kanssa - mukana oli myös koulukaverini. Ja pari vierailevaa rottista ja sussari. Jostain syystä tässä vaiheessa koulutin pois paukkuarkuudesta koko lauman mettä- ja palvelu- ja kotikoiria. Tätä koulutusta sitten jatkui kunnes myin pyssyt pois. Paitsi, että jatkuu edelleenkin. Käymme lenkillä ampumaradalla ja leikimme koirain kanssa paukkeessa - paikalliset harrastajat tietävät keneen ottaa yhteyttä.

Mutta miksei omaa? No, yksi syy on se, että olen asuntosästäjä ollut jo 80-luvun alusta. Siis kotona aika vähän aikaa 12 - 14 - 16 tuntia töissä & opiskelemassa tai treeneissä päivittäin. Koira voisi hieman pitkästyä kotona ja naapurit kyllästyä tarhassa haukkuvaan koiraan.

Ehkä eläkepäien seuraksi hommaan Karhukoiran, itsepäisen mutta älykkään koiran, pelottoman seuralaisen.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies ja kiitos jaetuista mukavista sekä reilusti haukutuista muistoista. Koiraihminen voi toki olla vaikkei omaa koiraa olisikaan.

Anonyymi kirjoitti...

Koiraihminen? Hm, kai kissaihminen. Kissakuiskaaja sanoi muuan tuttu, koirahöpöttäjä, korjasi Lady of the House. Tulen toimeen kumpienkin kanssa.

Valmentajani sanoi minusta ja Lady of the House -kokelaasta ammoin: Isot kissat, amulin tiikeli ja pantteli*. Pelkeleen laiskat. Mutta ikävät jos suuttuvat. Tämän profetian lausahti kun saapastelimme salille ennen kuin LotH hermostui ja niittasi sen yhen urpon.

Kyläpaikoissa kissat, ipanat, koirat kerääntyy hissukseen sohvalle viereeni. Siliteltäviksi, kutiteltaviksi & narrailtaviksi ja rapsuteltaviksi. Ja nuket, pehmolelut, nallet ja kirahvit yms. - kävelevien muttei vielä puhuvien ipanoiden kiikuttamina.

*Mienkiintoinen ja OT fakta: L ja R tuottavat vaikeuksia kiinan ja japanin puhujille, japanilaiset eivät osaa ällää eivätkä kiinalaiset ärrää. Kun kuuli, että ilves - kissapeto on hämeen vaakunaeläin ja oikeasti asuukin täälläpäin, loihe lausumaan: Sopii hyvin, laiska eläin, jos tekee jotain, tapahtuu "paljon, äkkiä ja nopeasti". Harmikseni en muista mitä tuo oli kiinaksi, kuulosti vakuuttavalta.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Minä olen myös ihan yhtä lailla koira- ja kissaïhminen ja tulen molempien kanssa hyvin juttuun. Paljon paremmin kuin monien ihmisten kanssa. Venäläiset eivät sitten puolestaan osaa h:ta. Mitä kiinan kieleen tulee niin siinähän on se mainio shi-tarina:

https://chinese4kids.net/a-short-story-made-of-words-of-one-chinese-sound/

Anonyymi kirjoitti...

Toi shi shi shi shi ... -juttu on tuttu. Sen selitti shifu vuonna keppi ja kivi, kun kysyin voiko kiinaa kirjoittaa aakkosilla. Voi ja tuonkin jutun voi, siihen tarvitaan joitain erikoismerkkejä ´¨ ´' ^... ja siitä tekstistä ei ota ekikään selvää, Siis kiinalaisilla merkeillä kirjoitettuna selvempää tai puhuttuna. Se laskeeko vai nouseko sävelkulku siinä shissä ratkaisee merkityksen. ja niitä ässiäkin on muutama erilainen, Tässä siis lyhyt selitys miksen osaa kiinaa.

Mandariini-, kantonnin- ja kai hakkakiinaakin kirjoitetaan samalla lailla mutta puhutaan erilailla. Lisäksi paikallisia murteita lausutaan hieman erilailla. Sama häkkärä, lausutaan peking, beitsing ...

Venäläiset eivät osaa Yrjöäkään, tunnussana jurjo oli vääränlainen. Halhin-gol lausutaan ryssiksi Khalkhin-gol, toisaalta ässiä on tarjolla monta erilaista.

Pyssymies

QroquiusKad kirjoitti...

Kiinan kielen, tai oikeammin kiinalaisten kielien äänenkorkeudesta kertoili viime vuosituhannen lopulla Oulun teekkareiden vappulehti "Ööpinen" kiinalaisen jutun:

"kertoja" oli Kiinan kansanarmeijan yksikön adjutantti, joka tähysti kiikareillaan lähestyvää mielenosoittajien massakulkuetta. Likinäköisen komentajan kysyessä mitä heidän banderolleissaan lukee, pahaa flunssaa potenut adjutantti yski ja ryki aikansa, kunnes saattoi lukea:
"Vetäkäämme puukot esiin!"
Vai niin, totesi komentaja ja komensi tulta!

Tilanteen päätyttyä komentaja asteli kukistettujen vastavallankumouksellisten ruumiskasojen keskellä poimien yhden banderollin - ja järkyttyi! Niissä kaikissahan luki:
"Olkaamme veljiä!"
No niinhän niissä luki, mutta kun se lausuttiin oktaavia alempaa, se muuttui muotoon "Vetäkäämme puukot esiin". Mutta ei se mitään, yksikölle myönnettiin hienosta suorituksesta Tienanmen-ansiomerkki!

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Pyssymiehelle ja Qroquius Kadille & kiitos kommentteistanne.

Pyssymies: Oliskos mainio tunnussana ”Hauhon Yrjö – huohotti yöllä”?

Qroquius Kad: Tarinassa lienee hieman teekkarilisää mutta kyllähän kiinan kielessä sanoman sisältö muuttuu äänenkorkeuden myötä. Olis vaan pirun vaikea kieli opetella. Koirankin, mm. Ärjyn örinöitä ymmärtää paremmin.