sunnuntai 26. syyskuuta 2021

HIKINAUTIT JA TUNTEMATON KAVERI

Eräänä syksynä, jossain päin Suomea…

Tie. Siinä se on mainio keksintö. Se mahdollistaa ihmisen liikkumisen kätevästi paikasta toiseen ilman että joutuu rämpimään pitkiä matkoja läpi korpien ja soitten tavaroitaan satularepussa kantaen tai purilailla kiskoen, ähkien ja kiroillen. Sitten kun aikanaan keksittiin se autokin niin jopa kaikenlaiset äijänräähkät pystyivät siirtymään satoja kilometrejä paikasta toiseen suhteellisen vähällä vaivalla.

Äijänräähkät, niin kuin vaikka tässä tapauksessa Perskeleen Ykä ja Lötjösen Eelis jotka ajoivat eräässä suomalaisessa välivähäpohjoiskeskisessä kunnassa ja kurvasivat punaisella Nissanin pick-upilla pienelle levikkeelle. Miehet nousivat ylös autosta valitellen vanhuuden mukanaan tuomaa väistämätöntä jäykkyyttä joka oli siirtynyt olennaisista paikoista selkään. Totesivat väärän paikan jäykkyyteen että sehän ei ole enää vika, vaan ominaisuus ja panivat palamaan voimasavuke Bostonit. Vielä ei suinkaan oltu perillä. Matkaa oli jäljellä. Päämääränä oli Häkälän kunnan Turpaanpuottamanjärvellä sijaitseva mökki josta lähdettäisiin sitten metsästämään Jatsinkajauttamankankaalle.

Levikkeen vieressä oli jonkin verran alamäkeä jonka pohjalla näkyi jo sammaloituneita sokkeleita ammoin puretuista taloista. Olipa mäessä vanhaa tienpohjaakin jolle oli alkanut kasvamaan häpelikköä kun luonto otti takaisin sen, minkä oli joskus aikaisemmin ihmiselle menettänyt. Lötjönen veteli toksisen maskuliinisia voimasavuja ja osasi siinä samalla kertoa:

- Satun yhden tuttavan kautta tietämään että tuossa mäen alla on aikanaan ollut puolen tusinaa rintamamiestaloa. Tai oikeastaan jo ennen sotia rakennettuja samanlaisia tyyppitaloja. Ne ei ollut omakotiasuntoja vaan kuuluivat täällä pitkään toimineelle suurelle sahalle. Näissä asusteli sahan työläisiä perheineen. Ne purettiin joskus 1980-luvun lopulla ja tarkoitus oli rakentaa tilalle rivitaloja mutta sitten tuli se Suuri Lama, saha meni nurin, kunta sen mukana ja suunnitelmat sen myötä.

Ykä totesi tähän:

- Kyllähän nää tämmöset firman talot on mullekin lapsuudesta tuttuja. Se lama vaan oli kyllä saatanallis-perkeleellistä aikaa ja suomalaisesta sielusta katkesi silloin se tietty säie. Tai ainakin sen päättävistä kerroksista. Joskus aikanaan 60.000 työtöntä oli hätätilahallituksen paikka. Nyt sadat tuhannet työttömät on vaan tilastoluku ja unohdettava painolasti jonka tilalle halutaan osaajia siitä suunnasta mistä ei osaajia taatusti tule. Elätettäviä pelkästään. Suomalaista ihmistä ei ole valtakoneistolle enää olemassakaan.

Miehet sammuttivat savukkeet, kääntyivät Nissaniin päin ja huomasivat sen muuttuneen kahdeksi 1970-luvun pitkäsatulaisiksi Tunturi-polkupyöriksi. Sitten he katsoivat toisiaan:

- Hä-hää, mehän ollaan kymmenvuotiaita nulikoita. Sinänsä aika mukavaa vaihtelua että tää bassobaritoniörinä nousee Geddy Leen oktaaveille näin vuosikymmenten jälkeen.

Niinhän he olivat. Kekkoslovakian nulikoita. Tukka reilusti yli korvan, melkein leukaan saakka. Partaahan nulikoilla ei ollut muutenkaan. Päällä leveälahkeiset farkut ja farkkutakki sekä päässä pitkälippainen lippis, lippa tietysti muodinmukaisesti taaksepäin. Ja jalassa Retu-kengät sekä selässä reput. Hikinauttien varustus oli valmiina uuteen seikkailuun. Mutta mikä se olisi?

- Moi, jätkät! Tulkaa sisään!

A-haa. Ne tyyppitalot olivat palanneet ja heitä lähimmän talon rappusilla vilkutti heidän laillaan kymmenvuotias poika. Täysin vieras, mutta silti hänessä oli jotain tuttua. Ja Kalevi Keihäsen Aikamatkat olivat lähettäneet ökkötölöhölököttimellä hikinauttien mieleen tiedon, että poika oli nimeltään Jone. Sekä myös tiedon, että Jone oli heidän kaverinsa. No, eihän siinä muuta kuin sisään vaan.

Talohan oli tyypiltään hikinauteille kovin tuttu puolitoistakerroksinen. Tuulierkkeri ja sitten eteinen josta läksi raput ylös. Siellä epäilemättä oli Jonen huone mutta pitihän sitä ensin käydä esittäytymässä. Jonen äiti oli puuhaamassa keittiössä jotain.

- Äiti, jätkät tuli!

Ja kohteliailta kymmenvuotisilta / melkein kuusikymppisiltä hikinauteilta oli lähtenyt jo lippalakki päästä niin kuin asiaan kuuluu:

- Päivää.

- Päivää.

Jonen äiti hymyili ja totesi:

- Minä tässä väsäilen vähän lämpimäisiä. Ne on jonkun ajan päästä valmiit. Joiskos pojat kahvit sitten?

- Joo, kiitos.

Jonen huone oli yläkerrassa niin kuin veikattiinkin. Suurin osa yläkertaa oli ullakkoa mutta Jonella oli mukava ehkä kahdeksan neliön lukaali. Mitäs pikkupoika sen enempää tarvitsikaan? Katossa oli lentokoneiden pienoismalleja. Seinällä Suosikki-lehdestä saatuja bändijulisteita jotka oli kiinnitetty silloin uudella keksinnöllä eli sinutarralla. Ja hyllyssä – voi jepa – matkalevysoitin. Ykä ja Lötjönen silloin aikanaan nauttivat rock´n´rollista vain radiomankalla c-kasetille äänitetyistä kappaleista joita tuli Nuorten Sävellahjassa. Täähän oli luksusta tää. Ja Jone otti vielä Sladen levyn Sladest. Ei tarvinnut edes kysyä että pannaanko soimaan. Mitäs kuvittelisit? Jone aukaisi levarin, asetti levyn soimaan ja levarin kantena toimineesta kaiuttimesta alkoi tulla Cum On Feel The Noize.

- Ne sanoo, että ei tolla Noddy Holderilla ole vahvistimet kuin muodon vuoksi. Ei se niitä oikeesti tarvii.

Ei se niitä tarvinnutkaan vaan karjui lehdetkin puusta. Ja sitä rokkia oli kiva kuunnella kun siitä englanninkielestä ei pikkupoikana ymmärtänyt mitään. Kun se englannin kielen taito oli tasoa mii tartsan, juu jane. Se Led Zeppelin-yhtyeenkin hitin Whole Lotta Loven kertosäe kuulosti kekkoslovakialaiselle möllille että Ö hölö hölölö lö. Ja Slade lausuttiin tietenkin Slade eikä Sleid.

Sitten oli vuorossa protokollan mukainen karkkien jako ja vaihtaminen. Jonella oli Jenkki-purkkaa. Niitä viiden tyynyn pötköjä. Nyt hikinauttien reput tulivat mukaan. Mitäs Ykällä… joo, merirosvorahoja. Ja Lötjösellä puolestaan lakritsitupakoita. Niitä Pamel-merkkisiä. Niillähän saatiin homma toimimaan ja seuraavaksi oli tietysti vuorossa pikkupoikien lainauspalvelu. Pikkupojat tiesivät että suomalaista korkeakirjallisuutta ei tarvinnut jokaista kappaletta ostaa eikä siihen varaakaan ollut mutta niitä saattoi sitten lainata kavereilta. Jone sanoi:

- Mulla olis tässä Bustereita ja Zoomeja. Ja pari Mustanaamiota.

Ykä kaiveli reppuaan:

- Kolme Shokkia. Ja sitten yksi Cocco Bill.

Lötjönen kaiveli puolestaan kirjallisuusvalikoimaansa.

- Kaksi ilmojen Korkeajännitystä ja yksi Battler Britton.

Lainausprotokollat suoritettiin ja siirryttiin seuraavaan osioon. Eli lätkäkortteihin. Ei niihin myöhemmin muotiin tulleisiin NHL-kortteihin vaan levyjenkkipurkan myötä myytäviin oheistuotteisiin.

- Mulla olis Aleksander Maltsev, Börje Salming ja Timo Turunen.

- Mulla olis Jiri Holecek, Vellu Ketola ja Hexi Riihiranta.

- Ja mulla olis Vladislav Tretjak, Vaclav Nedomansky ja Antti Leppänen.

Samalla rapusta kuului Jonen äidin ääni:

- Tulkaas pojat sumpillen!

Ja sinnehän mentiin. Raput alas. Ja haisteltiin että oliko ne lämpimäiset tuoretta pullaa… ei ollut pullaa… vaan… voi juma örtsy…

Keitinpiirakoita.

Toki kymmenenvuotiaat / liki kuusikymppiset hikinautit eivät voineet sanoa että tuota herkkua ei ole tullut syötyä kymmeniin vuosiin. Mutta voi että niitä oli ilo äyskäröidä ääntä kohti. Kahvikin oli tietysti vanhaa kunnon pannukahvia ja kannussa oleva kahvimaito punaista kulutusmaitoa. Elettiin sentään aikaa jolloin kevytmaito meni nippa nappa ja rasvaton maito oli pilattua maitoa, suolistorikos ja huono vitsi.

Keittiön radiossa Yleisradion rinnakkaisohjelma soitti Irwinin iskelmää Vain Elämää ja Jonen äiti hyräili sitä hiljakseen siinä samalla. Eihän Kekkoslovakialaiset osanneet aavistaa että termiin Vain Elämää tulisivat myöhempien aikojen suomalaiset kyllästyneet pahemman kerran. Mutta eihän se Irwinin vika ollut millään muotoa.

Tässähän olisi viettänyt aikaa pitempäänkin mutta Keihäsen Aikamatkojen ökkötölöhölökötin ilmoitti hikinauteille että oli aika siirtyä takaisin joskus vuodesta 1974 masentavaan nykypäivään. Niinpä kaljupää-turaparta / siloposki-pitkätukkahikinautit kiittivät Jonen äitiä kauniisti. Jonen äiti antoi vielä Lötjöselle muutaman keitinpiirakan voipaperiin käärittynä ja totesi:

- Ottakaas mukaanne… kun selvästi ette noita vähään aikaan ole syöneet…

- Juu… ei ainakaan… tota noin… puoleen vuoteen… mutta kiitos kovasti.

Toverukset kiittivät ja pokkasivat, niin kuin kuuluukin, siirtyivät ulos ja pian Tunturin fillarit sulautuivat yhteen ja muuttuivat jälleen punaiseksi Nissanin pick-upiksi. Talostakin oli jäljellä taas enää pelkkä sammaloitunut sokkeli. Kymmenvuotiaat hikinautitkin muuttuivat taas liki kuusikymppisiksi käppäukoiksi. Lötjönen raapi päätään josta hiukset olivat kaikonneet ja tuumi:

- Eihän me oikeasti tunnettu tuota Jonea. Vai tunnettiinko me?

Ykä kaiveli rintataskusta voimasavuke Bostonia ja tuumasi:

- Ehkä me tunnettiin. Ehkä Jone oli menneisyyden kaiku. Jonkinlainen keskiarvo niistä hyvistä kavereista joita meillä silloin aikanaan oli. Niistä harvoista. Eihän niitä paljon ollut. Vaan onkos sulla niitä keitinpiiraita vielä? Olis meinaan ykkösluokan matkaevästä loppureissulle.

Lötjönen kaivoi voipaperiin käärityt keitinpiirakat esille mutta ne muuttuivat samantien pölyksi ja sitten suorastaan sumuksi joka hävisi tuulenpuuskan myötä kaukaisuuteen.

- Vaan jos niissä oli niitä vanhan ajan järjen siemeniä? Tuuli käy pohjoisesta. Jos ne lentäisivät sinne Helsinkiin saakka? Siellähän niitä eniten tarvittaisiin. Jos tämä oli menneitten aikojen salakavala järkimiinoitus nykyajalle?

Toivotaan näin. Eihän mikään ole mahdotonta, vaikka moni asia onkin äärimmäisen epätodennäköinen. Näin totesivat hikinauteista taas käppäukoiksi muuttuneet miehet ja siirtyivät autoon. Turpaanpuottamanjärvelle oli vielä matkaa. Mutta matka oli ainakin alkanut lupaavissa merkeissä.



24 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aika kullittaa muistot, mutta osapuilleen noinhan sitä tuohon aikaan porukassa touhuiltiin.
Eikä saa unohtaa Avaruusrahoja.Hinta 5 penniä/kpl.

Paikallinen nouseva voima,ikähaarukassa 10-15 kokemusperäistä vuotta, puuhastelee toisenlaisten kiinnostuksenkohteiden parissa. Vittuilevat ja räkivät kaupan edessä vanhuksille. Kivittelevät autoja. Hyppivät autojen, edistyksellisimmät jopa junan eteen. Hajottavat useampaan kertaan kaiken, mm VR:n näyttötaulut .

Kysäisin omalta nuorimmaiseltani (25 v), että mitä ne on viimeaikoina hajottaneet. Hän kun seuraa paikallista Veistuupiryhmää, jossa mm tämänkin sakin tekemisiä kasitaan.

Vastaus oli: Ei saa kirjoittaa mitään negatiivista.
Sopii hyvin ajan kuvaan missä kaikki muukin alkaa olla pelkkää korostettua kädenheiluntaa.
voijumala###

veejii kirjoitti...

Kiitokset tarinasta joka toi muistoja mieleeni. Jälleen. Etenkin Zoom jonka takia piti pyöräillä seitsemän kilometrin päähän kuluttamaan vähäiset viikkorahat tuohon lehteen. Kenties vuodatettu hiki sai arvostamaan noita lehtiä niin että valtaosa niistä on yhä tallessa.
Eivätkä sarjakuvat olleet täysin hyödyttömiä. Isäukko oli Hesarin tilaaja silloin kun se oli vielä sanomalehti. Lukutaidottomana luetutin sarjakuvia vanhemmillani ja hiljalleen tuli opittua mitä ne kryptiset merkit tarkoittivat. Olin kuulemma nelivuotias kun vanhemmat navetasta tullessaan näkivät minut tuvan lattialla avoimen hesarin edessä. Kun sivuilla ei ollut sarjakuvia niin kysäisivät että mitä teen. Vastasin että luen. Isä sitten osoitti sitten erästä otsikkoa todeten että luepas tuo ääneen ja hämmästyi kun luin oikein.

Keitinpiirakoista taas tuli mieleen lihapiirakat joita äiti ajoittain teki. Olivat aivan toista kuin nämä teollisesti tuotetut mössöpiirakat. Pienempiä tosin mutta maittavampia. Pitääpä kysäistä äidiltä reseptiä seuraavalla kerralla.

Pistänpä samalla kiitokset toisille kommentoijille. Moneen kirjoitukseen olen ollut vastaamaisillani mutta huomannut että joku muu kirjoitti paremmin.

P.S. voijumala###n kommentiin lisäys että kivittelevät urheilukentän pukukopin ikkunat, heittelevät penkit rannalta lampeen ja piirtelevät seinille.

Qroquius Kad kirjoitti...

Toista se oli Kekkoslovakiassa. Jos lippispäinen veijari olisi nähnyt maassa 30 penniä, ne olisivat vilahtaneet käden kautta taskuun niin nopeasti, että sivustaseuraaja olisi luullut taikatempuksi.
Sehän oli kuin miniomaisuus;
ainakin sillä sai suun makiaks.

Nyt voi nähdä viisisenttisiä lojumassa maassa kenenkään kiinnostumatta. Vaan eihän sillä mitään saakaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys voijumalalle, veejiille ja Qroquius Kadille & kiitos kommenteistanne.

voijumala: Silloin aikanaan oli asia nimeltä kuri. Sitten se – pääosin naispuolisten humanistien toimesta – kiellettiin. Seuraukset näkyvät.

veejii: Kiitokset sinullekin. Zoomissa oli hyviä sarjakuvia. Sen peräänhän tuli Non Stop. Minä muuten opin lukemaan viisivuotiaana yhtä lailla puolivahingossa. Sen vuoksi pari ensimmäistä vuotta kansakoulussa oli aika tylsiä. Lihapiirakoista pitää myös mainita peltilihapiirakka jota meidänkin huushollissa tehdään. Ihan ykkösevästä.

Qroquius Kad: 30 penniä = kolme merirosvorahaa. Ja joka ainoa löydetty tyhjä pullo vietiin kauppaan. Muistaakseni siitä sai 15 penniä. Kun pani hieman omia mukaan, niin sai tuoreen munkin.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikkea sitä muistiin palaakin.

Nallekarkki = 1 penni, Pieni jäätelöpuikko = 15 pennia, iso jäätelöpuikko = 20 penniä 1/3 l pullo wihurinkosken sitruunasoodaa 25 penniä - kuusikymmenluvun kursseja.

70-luvulla nallekarkki maksoi jo 5 penniä, mikä lie päivän kurssi nyt, ei tietoa. Olikohan eley piekkarinpaukkukin 5 penniä kappale, jaa-a, ei se kyllä kovin paljoa maksanut. Vostok oli halvempi mutta töhri kädet, RWS oli vain juhlakäytössä - maksoi paljon.

70-luvun alussa kaksitahtibensa maksoi 90 penniä litra, sain vitosen kun menin tankkaamaan isukin mopoa. Iso tankki mutta jäi siitä aina hakupalkka - ajelun lisäksi. Kerran viikossa tankilla - alle 5 litraa viikko oli kulutus, ei paha. Sittemmin arabit keksivät nostaa öljyn hintaa ja mopokin vaihtui autoon. Vaan oli se mopo hyvä peli pilkkikyytinä, pääsi jäälle ja jäällä. Ja on lämpimämpi kulkupeli kuin polkupyörä pakkasella.

Niin ne kehdet: Tarzan & Tarzanin poika, Teräsmies ja korkeajännitykset ja Kansa taisteli...

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Ja minä muistan että jäätelötötterö oli markan. Silloin elettiin 1970-lukua kyllä jo. Sitä polttoaineen hintaahan ei mietittykään ennen vuoden 1973 Jom Kippur-sotaa ja sitä seurannutta öljykriisiä. Siihen muuten loppuikin useassa perheessä sunnuntaiajelut.

Anonyymi kirjoitti...


Itse olen syntynyt 70 luvun alussa joten 90-luvun lama vaikutti lähinnä työmahdollisuuksiin ja siihen että hain sitten jatko koulutukseen. Myöhästyin vähän siitä ikäluokasta joka otti pahiten takkiin. Ei ole tarkoitus viilata pilkkua, mutta tunnustan että vähän ärsyttää 90-luvun laman sanominen suureksi lamaksi. Vaikka määrittelykysymyshän tuo on. Voi olla että Suomen näkökulmasta 90-luvun lama on Suurilama, mutta yleisemmin sillä tarkoitettanee 30-luvun lamaa.

https://fi.wikipedia.org/wiki/1930-luvun_lama

Anonyymi kirjoitti...

Kaipaan sitä 80-luvun idyllistä Suomea, jossa järki vielä vallitsi yhteiskunnassa ja valkonaamoja vain tuli stadissakin lähinnä vastaan. Olihan siellä toki enemmän sitä härmäläistä juroutta ja jäykkyyttä, mutta nykymenoon verrattuna kuitenkin ihan eri sfääreissä oltiin.

Tapsa vaan

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle ja Tapsalle vaan & kiitos kommenteistanne.

Ano: Kyllähän sinä viilasit pilkkua, ettet suorastaan nussinut sitä. Kyseinen aika oli hyvin monelle suomalaiselle hyvin vittumaista aikaa ja se, että sinä selvisit helpommalla ei tehnyt sitä heille yhtään helpommaksi.

Tapsa vaan: Sitä kaipaan minäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Tarkoitus ei ollut luokata, Kyseinen lama tuhosi lukemattomia elämiä Suomessa. Ja omassa blogissa saa käyttää mitä nimityksiä haluaa.

T:Ano

keski-ikäinen pikkupoika kirjoitti...

Qroquius Kadin muistelusta tuli omaan mieleeni se, kun kerran kerrostalon pihaleikkien kesken huomasin kuinka yläkerran vanha pariskunta oli palaamassa kotiin ja juoksin avaamaan heille etuoven. He kun olivat pikkupojan silmiin aivan ikivanhoja, nyt veikkaan että ihan jopa kuusikymppisiä.

Pappa kysyi minulta, että oletko sinäkin menossa sisään ja sanoin että ei, menen takaisin kavereitten kanssa leikkimään. Hän totesi siihen, että ihanko meitä varten tulit oven avaamaan, otapas tuosta ja tuuppasi kouraani ihanasti hopeaa kiiltävän ja kokonaisen markan.

Pikkusisko viime vuonna totesi, että muistaa vieläkin kuinka paljon harmitti kun illalla ruokapöydässä pidin kolikkoa koko ajan lautasen vieressä että sain sitä samalla katsella.

Olisi pitänyt laittaa talteen, että olisi niin kuin Roope Ankalla, mutta taisin sen sijaan sillä kustantaa kuukauden karkkiostokset. Muistelen että normaalina lauantaina oli vanhemmilta saatu 20 penniä mukana kun naapurikauppaan mentiin.

Anonyymi kirjoitti...

Tervehdys, ja kiitokset tarinasta Ykä! 70-luvun lopulla syntyneenä nuo ajanjaksot eivät herätä itselläni muistoja, mutta kyllähän Suomi oli vielä 80-luvullakin ihan eri valtio kun nykyään. Pulloja keräämällä pikkupojat saivat suuta makeaksi ja kaikkea vaihdettiin. Sitten kun ei enää keräilykortteja tai sarjiksia, niin myöhemmässä vaiheessa kopioitiin tietokonepelejä 3,5 tuuman levykkeillä. Kun joku sai uuden pelin niin se jaettiin hyvin nopeasti kavereille.

Entäs nyt sitten? Ensin tuli EU (silloin alkuun taidettiin puhua EY:stä) ja sitten vihoviimeisimpänä euroalue. Nyt ollaan naimisissa molempien kanssa ja tuo velkaunioni tulee vielä johtamaan siihen että vihervassarit saavat tasapäistettyä Suomen kun ei muuta vaihtoehtoa enää ole. Siinä vaiheessa kun velan määrä menee lopullisesti yli kipukynnyksen niin tie on auki erilaisille veronkorotuksille, ja maksaja on varmasti jo kaikkien tiedossa.

t.Puupääukko

Anonyymi kirjoitti...

Muisti palaa pätkittäin

Millä ajat kun bensa maksaa kaksi markkaa litra? Kyseli hiivatti mainoksessaan ja herätti paheksuntaa vöyräästi. Millähän sitä ajaisi, jos bensa maksasaisi 33 centtiä litra. No, ei ainakaan hiivatti 127:lla.

Vaan olen unohtanut mitä maksoi ja montako paukkua oli Lapuan pienarinpaukku kootassa, semmoisessa puulootassa. Painoi pirusti ja mopo oli hutera ajaa kun se oli tarakalla. 5000 - 10 000 - 20 000? Oli se päheetä kantaa kotiin, kerrankin tarpeeksi. kesti yllättävän lyhyen aikaa, suomen jellona ja S&W 41 oli ahneita. Seuran radalle tuli sitten roudattua RWS, Eley, Lapua ja Vostok -lootia, oikein autolla, Margolin söi Vostokkia, sotki joka paikan mutta oli tarkka - jos osasi ampua - ja hyvin, hyvin luotettava. S&W oli ronkeli mutta oikealla paukulla tarkka. Hämmerli oli tarkka Eleyllä ja toimi hyvin RWS:llä muttei päinvastoin. Vostok & Hämmerli oli perkele-merkkinen yhdistelmä.

Jopo tuli markkinoille ja Nopsalla oli samanmoinen, sen tarakallekin tuli paukkulootaa soviteltua - hyvin kulki kyydissä. Välitykset oli semmoiset, ettei tarvinnut seisaaltaan polkea yhtään mäkeä. Sitten tulikin oikea ketjuvaihdepyörä aika pian käyttöön, ekaksi Tunturi joka oli niin löysä, ettei sillä voinut ajaa seisaaltaan. Vaihtui muistaakseni Selle Reginaan, joka oli oikea kisapyörä. Sitten tulikin räätälöity pyörä, maksoi 3 donaa ja oli kuin F1 - kulki ja kiihtyi ja tärisi. Aina joku ruuvi irtoamassa tai hukassa. Manulandian aikaan tuli ruuvilukite ja pelasti.

Pitkäsatulaisellakin tuli ajeltua, siinä oli napavaihde, satulansa oli han päin persettä. Ja pinnoissa tietenkin wanhanmallisia alumiinikorkkeja ja hienouden huippuna cokiksen kruunukorkkeja. ja kummallinen tanko, jossa trööttä, honk honk.

Räpättimiä tehtiin pahvista ja kunnollisia tuohesta - keskuslämmitys vei tuohilähteen, pöh. Paras räpätin oli tuohesta ja siinä oli kaasukahva - narua kierretty tangon ympärille, naru sääti tuohen asentoa. Melkein oikea motskari.

Pyssymies

Mito Islam kirjoitti...

Eipä ole tuohista räpätintä tullut kokeiltua, pelikorteista rustattiin, muovipäällysteiset kestivät paremmin kosteutta. Pitkäsatulaiseen enintään 2 ulkokehälle niin lotkotti kuin hd konsanaan, käppyräsarviseen niin monta kuin mahtui lähelle kappaa niin kiljui kuin tt-peli.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Anolle, keski-ikäiselle pikkupojalle, Pyssymiehelle ja Mito Islamille & kiitos kommenteistanne.

Ano: Olemme sujut.

keski-ikäinen pikkupoika: Joo, yksi markka (1 mk) oli kovasti käypää pikkupoikavaluttaa silloin. Sille osasi antaa arvoa. Muistaakseni kaikkein halvimmat 60 minuutin tyhjät c-kasetit olivat neljä markkaa.

Puupääukko: Totta kaiken kaikkiaan. Ja silloin 1980-luvulla Suomi saavutti tietynlaisen huipun. Ei se mikään paratiisi ollut mutta siellä pärjäsi ja oli vielä usko tulevaisuuteen.

Pyssymies: Kiitos mainioista jaetuista muistoista. Minulla on noita piekkareita ollut Voereja ja Tozeja. Muistutetaan muuten että se tarkkuuspistooli Margolin on umpisokean miehen suunnittelema.

Mito Islam: Pelikorteista niitä tehtiin meilläkin. Loppujen lopuksi niihin kyllästyi aina melko nopeasti.

Anonyymi kirjoitti...

Margolin oli toimiva ja helppo ylläpidettävä - ja helevetin vaikea ammuttava, siis sokean suunnittelema. Oikealla otteella tarkka mutta arka väärille ampumaotteille. Siis hyvä harjoiteluase. Pidä ase suorassa, älä kallista - montakohan kertaa olen tämän sanonut.

Kun margolla oppii ampumaan, on kisoissa "oikealla" pistoolilla vahvoilla.


Minä sain jellonan ikuisuuslainaan seurasta, orava mulla oli itellä kauan. Vörre myös, ahdas piippu ja pirun tarkka. Nokkelana myin orkun ja vörren pois, olipa toosi järkevä liike, prkl!

Räpättikuume iski kerran vuodessa ja kesti pari viikkoa kerralllaan. Mutta tuohiräpätin on räpättien kunkku, kestää ja ääni on kova.


Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Kaiken kaikkiaan noista kakskakkosista voi sanoa että niissä on halpa patruuna ja toisin kuin ilmakiväärillä niin niissä on silti se miellyttävä tuliaseen tuntu. Suunnittelin muuten aikanaan Baikal Margon hankkimista mutta sitten tuli se asehysteria ja tuumasin että anti ollakseen.

Ekku kirjoitti...

Mulla on vielä kaapissa tallessa vajaa rasia Vostokkeja. Pelastin mummolan kaapista vuosia sen jälkeen, kun sieltä oli Tozi viety pois, kun sillä pentuna salaa ammuin. Kun muuten koitin vostokkia Sako P-ysineloseen, niin eipä hylsy irronnut pesästä kuin piipun suusta puikolla tökkäämällä. Ei tarttunut ulosvetäjän kynsi siihen rautahylsyn viistottuun reunaan.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Ekku. En muista, että olisin koskaan ampunut Vostokeilla. Nyt on kotona purkillinen lapualaisia. Puolalaisia Boareja olen kyllä käyttänyt haulikossa jatkuvasti.

Anonyymi kirjoitti...

Vostok = musta ryssä, musta fosfatoitu rautahylsy ja mönjätty vahalla, joka tahmaa. Toz syö mielellään. miksei margolinkin. Halpa aikoinaan, 70-luvulla.

Boar ja Azot oli halpoja haulikonpaukkuja 70-luvulla. Taisivat olla pahvihylsyisiä, kiekko putos siinä missä kalliimmallakin.

Automaatit toimi noilla vaihtelevasti, syötti ja ulosti välillä vaihtelevasti.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys, Pyssymies. Onhan niitä Boareja (lausutaan poartti) myynnissä vieläkin. Minulla kun on Baikal IJ-27 niin ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa niiden kanssa.

Ekku kirjoitti...

Boareja tosiaan on vielä, mutta pahvihylsyjä ei kyllä enää oikein näe missään. Mulla on tuolla kaapissa vielä muutama laatikko kiekkopanoksia jostain 70-luvulta, Vihtavuorelaisia. Aikoinaan kun ammuin haulikolla pois isän vanhoja paukkuja, niin muistan kun meni piippu aika sitkeään tahmaan, jota sai poistaa piipusta aika hankaamisella.

Tällä hetkellä ei kaapissa ole kuin 1-piippuinen haulikko. Pitäisi ostaa joku lisäksi. Olen vähän ajatellut vanhaa puolaria, kun ne on usein suoratukkisia. Minulla kun on sellainen fyysinen haitta, että ammun vasemmalta, kun vasen silmä on hallitseva.
Kävisi ihan vanha 12/70 hyvin. Eivät paljon maksa. Olisiko suosituksia.

Anonyymi kirjoitti...

Jommassakummassa oli välitulppa semmoinen, että oli vahaa parin pahvikerroksen välissä. Se tahrii mutta on vaaratonta. Olikohan muissakin, en muista.

Hauskoja paukkuja, halpoja eikä liian tymäköitä. Ithacan makasiiniini täyten, liipasin pohjaan ja pumppaamaan. Tuli tyhjiä hylsyjä rivakasti.

Pyssymies

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tervehdys Ekulle ja Pyssymiehelle & kiitos kommenteistanne. Minulla ei ole kokemuksia puoliautomaattihaulikoista joten jos joku osaa avittaa Ekkua niin kertoakaa ihmeessä.