WOKELTAJIEN VALITUS

No joo, hallitus aikoo luopua kuntakohtaisista varhaiskasvatussuunnitelmista ja päiväkotikohtaisista yhdenvertaisuussuunnitelmista. Ja siitähän on noussut valitus. Vaan mistä itse asiassa on kysymys? Se selviää Helsingin Pravdan muutamista tuohtuneista kappaleista:

Päiväkotien yhdenvertaisuussuunnitelmien ja tasa-arvosuunnitelmien laatimisvelvoitteet säädettiin Sanna Marinin (sd) hallituskaudella.

Marinin hallituksen. Oliko yllätys?

Yhdenvertaisuussuunnitelmassa huomioidaan esimerkiksi lasten ihonväri, kieli ja katsomus, kun tasa-arvosuunnitelma painottuu yksinomaan sukupuolten väliseen tasa-arvoon.

ja

Opetushallituksen mukaan päiväkotien yhdenvertaisuussuunnitelmista luopuminen on ristiriidassa hallitusohjelman, hallituksen rasismin vastaisen ohjelman ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa.

Boldaukset omia. Eli tuontitavaran erityiskohtelustahan tässäkin oli kysymys. Ja sen säilyttämisestä. Ja luonnollisesti kansainväliset ihmisoikeussopimuksetkin on huudettu. Joka kertoo että kun ei muuta keksitä, niin vedotaan niihin.

Pravdan jutussa on vielä kappale, joka itse asiassa kuvaa nykytilannetta. Tosin toisin kuin Pravda ehkä ajattelee:

Edistämisvelvoitteen poistaminen antaisi samalla vahvan viestin Suomen hallitukselta, ettei yhdenvertaisuus ole tärkeä arvo, eivätkä kaikki lapset ja huoltajat ole samanarvoisia.

Kun ottaa huomioon, että tällä hetkellä varsin moni koulu on tuontitavaran anarkiassa niin kaikenlainen erityiskohtelu tulisi poistaa. Kas kun niissä kouluissa nimenomaan suomalaiset lapset eivät ole yhdenvertaisia tuontitavaraan nähden.

Tuontitavaran erityisasemaan ja ”yhdenvertaisuuteen” palaa vuodessa miljardeja euroja. Suomi on ollut jo vuosikymmeniä tilassa jossa ”yhdenvertaisuus” tarkoittaa etnisesti edistyksellisen tuontitavaran jalustalle nostamista. Ja kiitoksena on ollut jatkuvasti lisääntyvä sikailu ja suomalaisiin kohdistuva väkivalta.

Kaikki, mikä nakertaa edes vähän tuota sairasta tilannetta on hyväksi.

Niele nyt vaan kaikki. Sano sitten jälkeenpäin koko luokan edessä että hyvää oli. Ja pyydä vielä santsia päälle.

LISÄÄ RÄÄKÄTTÄVIÄ OPPILAITA

Helsingissä suunnitellaan taas sitä mitä on suunniteltu ennenkin eli ”segregaation vähentämistä”. Tämähän meinaisi sitä että edes vähän opiskelua yrittäviä suomalaisia nuoria siirrettäisiin opiskelemaan rikastettuihin kouluihin joiden työrauhan aste lienee kaikille tiedossa ja muissakin kouluissa luokat sotkettaisiin. Valtamediapuolue VMP:n yksi lemmikeistä eli Nasima Razmyar tietysti kannattaa tätä ja kommentoi:

Myös oppilaaksiottoalueita pitäisi hänestä uudistaa. Ennen Helsingissä on ajateltu, että kaikki oppilaat menevät lähimpään kouluunsa, mutta alueet ovat eriytyneet niin paljon, että tämä ei Razmyarista enää toimi.

Esimerkiksi yksittäisten omakotitalo- ja vuokratalovaltaisten alueiden siirto toisiin oppilaaksiottoalueisiin voisivat vaikuttaa jo paljon.

Epäilemättä suomalaiset vanhemmat yrittävät saada lapsensa sellaisiin kouluihin jossa he voisivat olla edes suhteellisen rauhassa. Tietysti se ei ole utopian ja vastuullisen valehtelun mukaista.

Onko siitä mitään hyötyä, että yhdessä koulussa käy erilaisista taustoista olevia oppilaita, jos he eivät ole missään tekemisissä keskenään?

Voisiko olla niin, että tähän keskinäisen tekemisen välttelyyn on ihan perustellut syyt? Helsingin Pravdan jutussa vedotaan taas johonkin tuoreeseen kirjaan:

HS kertoi maanantaina dosentti Marja Peltolan ja kasvatustieteen professori Sonja Kosusen tuoreesta kirjasta, jossa nuoret puhuvat tutkijoille luokkaeroista, joita he itse näkevät arjessaan.

Helsingin kouluista ja alueiden eriytymisestä puhuttaessa keskusteluun nousevat nopeasti maahanmuuttajat ja S2-luokat.

Kirjan toimittaneiden Peltolan ja Kosusen mukaan enemmän pitäisi kuitenkin puhua yhteiskuntaluokasta. Siitä, miten erilaisista perheistä kantasuomalaisetkin lapset tulevat.

Mikähän kumma siinä on että kantasuomalaiset nuoret eivät ole – yhteiskuntaluokasta riippumatta – saaneet aikaiseksi sellaista sadistisen väkivallan aaltoa kuin kehitysmaalainen tuontitavara? Nasima Razmyar puolestaan jatkaa:

On helppoa puhua tiukasta kurista ja kännyköiden vähentämisestä ja kääntää katse pois vaikeammista asioista, esimerkiksi köyhyydestä ja sosioekonomisesta taustasta.

Ja muuan Ykä puolestaan toteaa että suomalaisissa kouluissa alettiin poistaa kuria jo 1970-luvulta ja nyt opettajien mahdollisuus puuttua, no, yhtään mihinkään on olematon. Mitenkäs, jos sitä kuria taas yritettäisiin? Tosin nykyisellä opettajamateriaalilla se tuskin onnistuu. Ja hei! ”Sosioekonominen tausta” huudettu! Vanhaa tuttua. Kehitysmaalaisten sadistinen rikollisuus = sosioekonomisesti haastava tilanne. Eli vika ei olekaan tuontitavaran vaan suomalaisen yhteiskunnan.

No, oikeastaan tässä postauksessa ei ollut juuri mitään uutta. Mutta tulipahan vain todettua että Helsingissä vastuullinen valehtelu on edelleenkin pakollinen normi.

Kuinkahan monta kierrosta se kissa on kiertänyt sen kuuman puurolautasen ympäri?

Yksi viimeisen vuosikymmenen huonoimmista vitseistä.

SADISTIEN TAIVAS

Valtamediassa on taas pähkäilty että mistähän se johtuu se nuorisorikollisuuden lisääntyminen ja raaistuminen. Aihettahan – niin kuin ennenkin – kierretään kuin kissa kuumaa puuroa eikä uskalleta kunnolla nostaa sitä kissaa pöydälle vaikka asianlaita tiedetään oikein hyvin.

Siihen asiaan liittyen sain hiljattain eräältä Anolta (kiitokset) linkin Ylen juttuun jossa kerrotaan tavallisesta suomalaisesta pojasta jonka elämästä sadistiset paskat ovat tehneet helvettiä. Jutussa puhutaan kiusaajista joka on aivan liian lievä ilmaus toiseen ihmiseen kohdistuvasta sadistisesta terrorista. Juttu ei kerro, ovatko nuo sadistit suomalaisia vaiko etnisesti edistyksellisiä mutta tapahtuman sijainti (Itä-Helsinki) pistää epäilemään niitä etnisiä.

Mutta sekään ei ole postaukseni pääpointti. Vaan se on lause, joka mainitaan kyseisessä Ylen jutussa:

Jostakin syystä koulussa käydyt kasvatuskeskustelut eivät tehonneet kiusaajiin.

Jep. Niin koulu- kuin sosiaalijärjestelmämme uskoo vieläkin näihin kasvatuskeskusteluihin tai ainakin pitää niitä yllä säilyttääkseen jonkinlaiset kulissit siitä että asialle mukamas tehtäisiin jotakin.

Tosiasia kun on että niin suomalaiset kuin etnisesti edistykselliset sadistit nauravat paskaisen naurun näille keskusteluille. Eivät he voi huonosti eivätkä kaipaa apua, vaikka järjestelmämme niin vakuuttaakin. He voivat aivan helvetin hyvin koska he voivat täysin rauhassa toteuttaa sadistisia mielihalujaan ilman että heille seuraa siitä mitään.

Monesti tässä vaiheessa huudetaan kysymys että entäs lastensuojelu? No, niin kuin olen ennenkin todennut, se ei tee mitään, koska se ei saa enää tehdä mitään. Lastensuojelulaitokset – kiitos lakimiesten juristeriikan – ovat riisuttu nollavaltuuksille ja monessa laitoksessa nuoret itse asiassa pitävät valtaa. Monissa niissä ei pystytä puuttumaan edes huumeiden käyttämiseen.

Tällaiset sadistiset paskat eivät usko mitään keskusteluja. Ne uskovat ainoastaan voimaa, äärimmäistä kuria ja kovia rangaistuksia. Ja tämä maa on riisuttu niistä täysin. Maa, jossa edelleenkin ihmetellään että miksi puhe ei auta tyyppeihin joihin puhe ei auta. Olen ollut näissä kuvioissa hyvin kauan ja väitän kokemuksesta että järjestelmämme suojelee juuri niitä sadisteja eikä heidän uhrejaan.

SELITTÄJÄ-SYYLLISTÄJÄN VIRASTO

- Hyvää päivää, hyvät kuuntelijat. Täällä jälleen Antero Lärvänen Huitsinnevadan paikallisradion ajankohtaisohjelmassa ”Vielä piirun verran enemmän vituralleen” ja kerromme tällä kertaa jälleen uudesta julkishallinnon virastosta joka on perustettu ideologisesti määriteltyyn loputtomaan tarpeeseen. Kyseessähän on Valtakunnan selittäjä-syyllistäjän virasto ja sen toiminnasta kertoo lähetykseemme saapunut laitoksen uunituore ylipääjohtaja eli akateemisen käsitehässimisen tohtori Lärberttiina Vätkytän-Läkittäinen. Tervetuloa lähetykseen, tohtori Vätkytän-Läkittäinen ja kerrotteko, mistä tässä virastossa on oikein kysymys?

- Kiitos, Antero. Tässähän – niin kuin viraston nimikin kertoo – on kyse kahdesta erittäin tärkeästä asiasta. Ensinnäkin selittämisestä. Kas kun etnisesti edistykselliset uussuomalaiset ovat harjoittaneet aika ajoin hieman laillisuushaasteellista toimintaa, josta tulee mielestämme aivan turhaa porua niin silloin virastomme puuttuu asiaan. Virastomme selittää, kuinka se ei johdu varsinaisesti heistä eikä epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta vaan Suomessa ja suomalaisissa ilmenevästä avoimesta-, piilo-, rakenteellisesta-, sokkeli-, välirakenne- ja kattorasismista. Ja syyllistämisosuushan tuleekin siinä sivussa. Koska suomalaiset eivät ole suostuneet kokonaan irtisanoutumaan kyseisistä rasismin muodoista eivätkä välttämättä edes tunnusta niiden olemassaoloa, niin syyllisiä laillisuushaasteiseen toimintaan ovat nimenomaan he, eivät etnisesti edistykselliset.

- No tämähän selvittää asiaa ja varsin paljon. Kuinka virastonne kommentoisi tätä tuoretta tapausta jonka yllättäen jopa Helsingin Pravda julkaisi eli etnisesti edistyksellisiä opettavasta suomalaisesta opettajasta jonka saldona opetustyöstään on ollut useampi murtuma jalkapöydässä, murtuneita luita käsivarressa, hampaat jouduttu korjaamaan useaan kertaan, silmän ruhjevamma ja niskan retkahdusvamma. Kaikki näiden etnisesti edistyksellisten oppilaiden toimesta.

- Tuo on erittäin hyvä esimerkki selittäjä-syyllistäjän viraston toimialasta. Onhan selvää, ettei tuo väkivalta ole varsinaisesti tapahtunut etnisesti edistyksellisten oppilaiden toimesta tai ei ainakaan omasta tahdosta tai ilkeydestä, vaan suomalaisen yhteiskunnan rasismi on ajanut ja suorastaan pakottanut heidät siihen. Kyseinen väkivalta on hätähuuto joka kertoo, ettei heitä hyväksytä oikeiksi suomalaisiksi. Ei ole aitoa, pyyteetöntä ystävyyttä. Ja sinänsä väkivallan kohteeksi joutuneiden suomalaisten tulisi ymmärtää että he eivät ole oikeastaan tulleet varsinaisesti väkivallan kohteeksi, vaan oppilas on jakanut heidän kanssaan voimakkaan tunteen jonka on aiheuttanut syrjivä rasismi ja lukemattomat erilaiset mikroaggressiot. He ovat olleet, no, ukkosenjohdattimia. Heidän tulisi olla ylpeitä.

- Ja tässähän voisin väliin esittää kysymyksen tai oikeastaan veikkauksen että maahanmuuttoteollisuuteen tulee palkata aina lisää akateemisia ammattilaisia jotka etsivät, löytävät ja keksivät aina uusia rasismin sekä mikroaggression muotoja?

- Juuri näin, Antero! Sinulla on hyvä hoksa. Suorastaan hoxha. Eihän tavallinen muurahaiskansalainen pysty hahmottamaan kaikkia rasisminsa ja mikroaggressioittensa muotoa ja määrää ilman tehtävään palkatun akateemisen ammattilaisen ohjausta. Ja onhan nimittäin niin, että ei kotoutumisen onnistumista voida eikä saa mitata varsinaisilla tuloksilla sillä ne ovat aiina tulkinnanvaraisia. Se täytyy mitata sillä, kuinka paljon siihen on käytetty rahaa. Ja sitä on käytettävä aina vain lisää, kunnes kotoutuminen – nimenomaan kantasuomalaisten kotoutuminen monikulttuuriseen Suomeen – on täydellisen onnistunut.

- Ja onko kyseinen täydellisen onnistumisen tila se, että jokainen kantasuomalainen repii julkisesti ihokkaansa, suorittaa katumusharjoitukset ja pyytää anteeksi monimuotoisen rasistista kantasuomalaisuuttaan? Jonka jälkeenkin maahanmuuttoteollisen koneiston olemassaoloa jatketaan verorahoilla koska vain siten voidaan taata jatkuvan kotimaisen kotoutumisen tila?

- Nimenomaan näin! Ja siinä vaiheessa suomalaiset eivät enää valita heihin kohdistuneesta väkivallasta sillä he ymmärtävät että se on oikeutettua ja suomalaiset turpaan saadessaan antavat välttämättömän uhrilahjan onnistuneelle monikulttuurisuudelle!

- Ja näin Suomea viedään jälleen kohti suurta monikulttuurista tulevaisuutta. Akateemisen käsitehässimisen tohtori ja Valtakunnan selittäjä-syyllistäjän viraston ylipääjohtaja Lärberttiina Vätkytän-Läkittäinen, kiitän teitä haastattelusta. Täällä Antero Lärvänen, Huitsinnevadan paikallisradio. Siirto rutioon.

- Ja täällä paikallisration rutio. Laitetaanpa tähän tunnelmaan sopiva 22 sekunnin oopperapätkä:

EDEN

Hiljaisuus.

Omakotitalonsa pihalla tupakoiva Ilari Laksela ei ollut koskaan kyllästynyt siihen. Nyt kun hän oli saanut muutaman vuoden siitä nauttia. Täällä syrjäseudulla. Eihän tämäkään paikka sinänsä aivan absoluuttisen hiljainen ollut. Aika ajoin kuului koiran haukkua ja sehän kuului näille selkosille. Jokusen ohi ajavan auton ääni kuului aika ajoin. Ehkä se oli tukkirekka. Mutta se kaupungin jatkuva taustahäly joka oli kuin korvissa soiva jatkuva tinnitus josta ei päässyt eroon mitenkään oli poissa. Kaikkialla oli hiljaisuutta. Ennen kaikkea täällä oli rauhallista. Tätä hän oli perheelleen halunnut ja saanut hankituksi.

Hän oli ylpeä. Hän oli onnellinen. Ja samalla hän oli häpeissään. Sillä hän tiesi olevansa etuoikeutettu. Hyvin suurella osalla suomalaisia, varsinkin suurimmissa kaupungeissa asuvilla ei ollut tähän mitään mahdollisuutta. Heiltä puuttui se elämän polttoaine, joka mahdollisti tämän.

Raha.

Mistä se kaikki oikein alkoi?

Niin. Mistäs muualta kuin miesten saunaillasta. Siinä oli puolen tusinaa miestä. Kaikki varsin varakkaita. Kaikki asuivat pääkaupunkiseudulla. Ja kaikki olivat hyvin huolissaan lastensa sekä perheittensä turvallisuuden puolesta. Kas kun koulupiirit oli jaettu niin että heidän yhdenkään lapset eivät voineet välttyä etniseltä edistykseltä. Mikä lapsien kertoman mukaan – mitä ei ollut syytä epäillä – oli muuttanut koulut monikulttuuriseksi kaaokseksi ja arkipäivän terroriksi jonka olemassaolon koulujärjestelmä kielsi. Kielsi, ja keskittyi aina vain uusien rasismin muotojen etsimiseen tehden uhreista syytettyjä. Lukioissakaan ei sitä enää päässyt pakenemaan sillä etnisesti edistykselliset pääsivät lukioihin niin sanotuilla sovelletuilla pistemäärillä. Moni miehistä oli aikanaan käynyt Ressun lukion joka oli aikanaan huippukoulu ja jota nykyisin nimitettiin katkerana Ressun edistykselliseksi apulukioksi.

Tuli uusia saunailtoja. Lisää miehiä. Sana kiersi. Lopulta heitä oli kuusikymmentä. He laittoivat pystyyn yhteisen tapaamisen. Paikkana oli ravintola Laulumiehet. Se tuntui jotenkin sopivalta. Olihan siellä pidetty Arto Paasilinnan Hurmaavan Joukkoitsemurhan tapaaminenkin. Ja sitä joukkoitsemurhaa maa tuntui tekevän. Pitäen sitä kyseenalaistamattomana itseisarvona.

Esitettiin ehdotuksia. Puhuttiin yksityisopetuksesta. Ja todettiin että se oli pääkaupunkiseudulla hankalaa järjestää eikä se vapauttaisi lapsia etnisestä terrorista joka eli pihoilla ja kaduilla joka tapauksessa. Jotkut ehdottivat jopa suojeluskunnan perustamista. Ehdotus tyrmättiin todeten että sillä tavoin saataisiin vain valtion väkivaltakoneisto vastaan. Se ei välittäisi etnisistä aseellisista jengeistä mutta kantasuomalaisen aseellisen joukon se aivan varmasti jyräisi.

Sitten eräs mies, 55-vuotias yrittäjä pyysi ja sai puheenvuoron:

- Tilannettamme voi verrata Isoon Vihaan. Silloinkaan ei ollut mahdollisuutta panna hanttiin joten piti keksiä toinen vaihtoehto. Ja mikä se oli? Vetäytyminen piilopirttiin.

Mies napsautti näytölle Etelä-Suomen kartan.

- Meille on piilopirttejä tarjolla yllin kyllin. Pieniä, kuihtuvia kyliä pienissä kunnissa joissa asuntojen hinta on lähes olematon. Varsinkin pääkaupunkiseutuun nähden. Ja siellä on hylättyjä kyläkouluja. Me olemme varakkaita miehiä joilla on varaa hankkia opettajat tarvittavaan kouluun. Samoin meillä on mahdollisuus hankkia se koulu. Meille asuminen pääkaupunkiseudulla ei ole välttämätöntä. Yrittäjät joutuvat liikkumaan paljon muutenkin ja hyvin moni teistä tekee nykyisin etätyötä. Me olemme varakkaita ja organisointikykyisiä ihmisiä ja pystymme tekemään Exoduksemme hyvinkin nopeasti. Tässä on tehty vähän taustatyötäkin. Esko, kerrotko?

Muuan maanrakennusyrittäjä täsmensi näytöllä olevaa karttaa ja alkoi kertoa:

- Tässä on pieni kunta. Matkaa Helsinkiin sata kilometriä. Siellä on tietysti myös pieniä kyliä ja eräässä kylässä olisi käyttökelpoinen kyläkoulu. Kylässä on myös myynnissa taloja ja asuntoja pääkaupunkiseutuun nähden pilkkahinnalla. Minulla on myös tuttavana kaikkiaan kolme opettajapariskuntaa jotka olisivat välittömästi halukkaita muuttamaan pois Helsingistä. He ovat tehneet valmiiksi opetussuunnitelman yksityiskoulua varten. Kerrotko hieman, Martti?

Muuan opettaja, joka oli kokenut ammattilainen lastensuojelun erityiskoulusta nousi ja totesi:

- Niin meillähän on mahdollisuus antaa normaalia peruskoulun opetusta aina lukion loppuun saakka. Se ei tuota ongelmaa. Ja tiedän, että mielessänne pyörii kysymys siitä, että onko meidän pakko opettaa lapsillemme monikulttuurisuuden pakkosyöttöä ja kaikenlaista trans-aivopesua? No, asiahan on niin, että se, mitä opetetaan ja se, miten asiat kirjataan ovat kaksi aivan eri asiaa. Yleensä lastensuojelussa – ja yleensä myös peruskoulussa – sillä peitetään opetuksen tason romahtaminen mutta asiaa voi käyttää luovasti toisinkin päin.

Asia alkoi edetä ja pari joukkoon kuuluvaa yrittäjää kävi tapaamassa kunnanjohtajaa. Kepuvetoisen kunnan johtaja oli kepulaisuudestaan huolimatta järkevä ja asiallinen mies. Hän totesi että muutamat jäärät valtuustossa eivät sinänsä olisi mielissään että kuntaan tulisi huomattava määrä mitä todennäköisimmin perussuomalaisten äänestäjiä. Toisaalta hän tajusi että tulijat rekisteröisivät huomattavan määrän toimivia ja tuottavia yrityksiä kuntaan. Tuottaen nettoveroa. Nettoveroa, jota kunta epätoivoisesti kaipasi. Tässäkin asiassa raha puhui.

Kun kunnanvaltuustossa puhuttiin kyläkoulun myymisestä hintaan yksi euro eivät kepujäärätkään panneet vastaan. Pari vihreitten valtuutettua vastusti todeten että tämän kaltainen toimintahan on selvää sissisotaa monikulttuurisuutta vastaan ja voidaan tulkita täysin avoimeksi rasismiksi. Vihreille todettiin että pitäkää te ämmät kerrankin turpanne kiinni. Konkurssikypsään kuntaan on tulossa huomattava määrä nettoveronmaksajia. Lisäksi perustettavaan yksityiskouluun olettaisiin oppilaiksi myös kyseisen kylän lapset. Ilman mitään erillistä maksua.

Lupien saaminen meni varsin jouhevasti. Kun asiassa hieman taktikoitiin. Asialle laitettiin nimenomaan ryhmittymän naiset ja koko viritelmän pohjaksi perustettiin Koulusäätiö Sateenkaaren Pää. Se kuulosti sopivan edistykselliseltä ja kun opetussuunnitelmat näyttivät täysin protokollan mukaiselta ei lupien saamisessa ollut ongelmaa. Yksityiskouluhan ei sinänsä saanut vaatia koulumaksuja vaan sen pitäisi toimia julkisen rahoituksen turvin mutta tarvittava rahoitus kerättiin perustetun säätiön kautta. Nykyistä yhteiskuntaa haluttiin sotkea projektiin mahdollisimman vähän.

Eihän projektia Sateenkaaren Pääksi sanonut kukaan, vaan sen nimeksi oli jo alussa muotoutunut Eden. Eikä suotta. Kun ryhmittymän perheet aloittivat pienen kunnan ehkä suurimman muuttoliikkeen vuosikymmeniin niin kyseinen pieni paikkakunta, ja varsinkin se kylä, jonka kyläkoulun he olivat ostaneet muistutti pääkaupunkiseutuun nähden paratiisia. Osa edeniläisiä osti kaikki mahdolliset talot kylästä sekä ympäröivistä kylistä ja osa asui paikkakunnan pienen keskustan reunamilla. Sielläkin oli asuntoja pilkkahintaan myynnissä.

Oppilaat – erityisesti keskustasta – pitäisi tietysti jollain tavoin kuljettaa kouluun mutta sitä varten palkattiin – myös pääkaupunkiseudulta – talonmies-vahtimestareiksi kaksi kokenutta vartijaa. Aamulla he kiertäisivät pikkubussilla hakemassa oppilaita ja koulupäivän ajan taas toimisivat yleisinä turvallisuuden ja järjestyksen takaajina. Sinänsä oppilaat tuskin itse aiheuttaisivat häiriötä mutta Edenissä ajateltiin että varmuus aina paras. Olivathan he tottuneet että pääkaupunkiseudun kouluihin oli alkanut tulla kutsumattomia vieraita joiden äidinkieli ei ollut suomi.

Kun käytössä oli rahaa, organisointikykyä ja häikäilemättömyyttä niin asia eteni nopeasti. Koulu aloitti syksyllä lukuvuoden. Vuotta sen jälkeen kun asiasta oli porukalla sovittu. Oppilaat, eli hankkeeseen osallistuvien lapset olivat tilanteeseen enemmän kuin tyytyväisiä. Toki he kaipasivat pääkaupunkiseudulle jääneitä kavereitaan mutta tilalle tarjottu rauha ja turvallisuus merkitsi enemmän. Toki he tajusivat olevansa etuoikeutettuja vanhempiensa vaurauden vuoksi ja Ilarikin huomasi omissa lapsissaan tietyn kovuuden jota hänessä itsessään ei lapsena ollut. Se oli kehittynyt tämän pitkään vallassa olleen itseään edistyneenä pitävän feministisen ja monikulttuurisen yhteiskunnan aikana. Ilarin 14-vuotias tytär Laura oli kiteyttänyt asian isälleen:

- Se on isä niin, että kun tämä systeemi ei enää välitä meistä ja keskittyy kulissien ylläpitämiseen niin ihmisten täytyy silloin pitää itse huolta toisistaan. Kaverini jäävät sinne tuontitavaran rääkättäväksi mutta minä en koe yhtään huonoa omaatuntoa siitä että olen veljeni kanssa täällä. Jos me oltaisiin siellä rääkättävinä niin ei se auttaisi kavereitanikaan yhtään. Onneksi sinä ja äiti olette onnistuneet urallanne. Kiitos, että annoitte meille tämän mahdollisuuden. Kaunista tämä ei ole mutta mitä kaunista tässä maassa enää muutenkaan on. Me synnyttiin tähän pelkoon. Nyt me päästään siitä pois.

Ilari katsoi tytärtään ja tuumi että hänestä tulee aikanaan paljon kovempi jätkä kuin mitä hän koskaan itse oli edes uneksinut olevansa. Ja hän tajusi myös että hän saattoi antaa vain rahaa. Tytär saattaisi joskus tehdä tekojakin.

Eden vaikutti paratiisilta mutta paratiisin ihmiset ajattelivat myös että kuinka turvallisuutta pidetään yllä tulevaisuudessakin. Jos tulevaisuudessa se, mikä sai rauhassa riehua pääkaupunkiseudulla, Turussa ja Tampereella saisi päähänsä levitä tännekin. Vastauksen siihen antoi pari vuotta aikaisemmin armeijasta eläkkeelle jäänyt majuri joka oli vaimonsa kanssa remontoinut kylässä olevan kesämökkinsä ympärivuotiseksi ja muuttanut sinne pysyvästi. Edeniläisten kokouksessa hän sanoi:

- Sinänsä meidän kaikkein suurin puolustuslinjamme on se sata kilometriä metsineen ja peltoineen jotka erottavat meidät Helsingistä. Ei rikastus tänne halua eikä uskalla tulla. Tyhjyys on paras suojamme. Mutta koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, niin minulla on muutama ehdotus…

Ja ehdotuksia kuunneltiin. Majuri evp sattui olemaan myös virallinen ampumakouluttaja. Jolloin ampumaharrastuksen seurantapöytäkirjat saatiin täytettyä varsin luovalla tavalla. Apuna hänellä oli muutamia muita evp kapiaisia. Näitä pöytäkirjojahan poliisi vaati lupia myöntäessään. Niinpä Ilarikin osti itselleen .22 kaliiberin Baikal Margo-pistoolin. Ei mikään Dirty Harryn ase mutta vittumainen sen kuula olisi mahastaan kaivaa.

Majuri kehotti myös edeniläisiä suorittamaan metsästäjäntutkinnon. Majuri kuului paikalliseen metsästäjäseuraan joka oli oppinut pois vanhasta jäykästä ajattelusta jonka mukaan vain manttaalia tarjoavat jäsenkokelaat otettaisiin jäseniksi. Seurassa tajuttiin, että tulijoissa oli uutta ja tarpeellista talkoovoimaa jo pahasti ukkoontuvaan porukkaan.

Ilarikin suoritti tutkinnon ja innostui metsästyksestä ostaen siihen tarvittavat aseet. Innostusta lisäsi hänen 12-vuotias poikansa Lauri joka oli vielä isäänsä innokkaampi. Koko ikänsä kaupungissa asunut poika oli löytänyt jotain, joka hakkasi älykännykät ja videopelit mennen tullen. Ilari kulki metsässä edellä haulikon ja repun kanssa ja pitkäksi venähtänyt Lauri kantoi selässään ylpeänä luodikkoa. Saalista ei ollut tullut kuin yhden kerran. Ilari tunnusti olevansa pyynti- ei saantimies. Mutta istuminen nuotiotulilla pojan kanssa oli jotain, mitä hän ei olisi koskaan uskonut kokevansa. Umpikaupunkilainen kun oli itsekin.

Kyseinen evp majuri järjesti myös tiettyä organisoitumista ja harjoittelua. Mistään suojeluskunnasta ei ollut kysymys mutta majuri oli kehittänyt kännyköitten kautta toimivan hälytysjärjestelmän jota oltiin pariin kertaan kokeiltu. Järjestelmä oli toiminut ja hälytyksen myötä suurin osa miehistä oli kokoontunut hälytyksen mukaiseen paikkaan. Ilman aseita. Eihän ketään voinut kieltää kokoontumasta. Ei se laitonta ollut.

Hälytystä oltiin kokeiltu myös kerran tosi toimissa. Paikalliset olivat kertoneet että vaikka alueella ei etnisesti edistyksellistä häiriötä ollut koskaan niin joistain entisen itäblokin maista, ehkä Romaniasta tai Liettuasta oli alueella liikkunut murtovarkaita. Kerran eräs kylän asukas oli bongannut tällaisen epäilyttävän auton. Romanian rekistereillä. Hälytyksen jälkeen auton perään oli nopeasti ilmestynyt toistakymmentä kyläläisten autoa jotka olivat seuranneet autoa tekemättä mitään. Se oli riittänyt, viesti oli ymmärretty. Auto oli tehnyt uukkarit ja kadonnut paikalta.

Edenin miehet olivat pääosin jo keski-ikäisiä ja suurelta osalta ylipainoisia ja ei mitenkään kovakuntoisia. Mutta asenne niistä kaupunkiajoista oli muuttunut. Siksi tuohonkin saatto-operaatioon lähdettiin epäilemättä. Ajatuksella että kun me perkele ollaan rakennettu oma Edenimme niin sitä te käärmeet ette pilaa. Teidät ajetaan pois.

Ilari tumppasi tupakkansa ja kuunteli vielä hetken ympäröivää hiljaisuutta. Tuntien ilon seassa edelleenkin sen huonon omatunnon pistoksen. Hän tiesi että samanlaisia Edeneitä oli rakennettu useampiakin. Kaikki samanlaisia ihmisiä kuin tämänkin Edenin asukkaat. Ihmisiä joilla oli rahaa, suhteita ja sitä myötä mahdollisuus. Suurimmalla osalla ihmisistä sitä ei puolestaan ollut.

Ilari ajatteli, että se täydelliseen tasa-arvoon ja yhtäläisiin mahdollisuuksiin pohjautunut koulu-uudistus joskus silloin 1970-luvulla oli varmaan jonkin aikaa toiminutkin. Mutta se ei ottanut huomioon monikulttuurisuuden vaikutusta. Vaikutusta joka muutti koulut kaaokseksi ja anarkiaksi. Ja sai aikaan sen, että tasa-arvoisesta koulujärjestelmästä siirryttiin yksityiskoulujen aikaan. Yksityiskoulujen, joihin vain varakkaiden lapsilla oli mahdollisuus. Utopistit olivat tehneet Suomesta vanhakantaisen Englannin. Englannin, jossa hukattiin valtavan paljon lahjakkuutta koska hyvin moni nuori ei rääkättynä viitsinyt edes yrittää.

Sisälle taloonsa palaava Ilari tuumi vielä että kai ne ihmiset tätä halusivat kun olivat äänestäneet samat naamat ja samat utopistiryhmät valtaan kerta toisensa jälkeen. Tajuamatta että noiden utopistien toimet koskivat heihin itseensä kaikkein ankarimmin.

EPÄILYKSEN PIRUN KIVAKOULU JATKUU

Helvetin Esikartanon Oppimiskeskuksen luokkahuoneessa…

Epäilyksen Piru istui opettajan paikalla luokkahuoneessa ja hänen edessään istui neljä pahantuulista oppilasta jotka olivat saaneet oppitunnin vastoin omaa tahtoaan. Oppituntihan oli kestänyt itse asiassa puoli vuotta ja kyseisten suvaitsevais-tiedostavien yksilöiden sielut olivat joutuneet elämään vangittuina 13 – 15-vuotisten suomalaisten nuorten kehossa. Nuorten, joita tuontitavara oli jatkuvasti rääkännyt. Tuontitavara, jonka hankkimista ja välttämättömyyttä he kaikki olivat julistaneet ja halunneet vaientaa sitä vastustavat äänet.

Puolen vuoden opintomatkan olivat saaneet menestyksekäs vihervasemmistolainen poliitikko, arvostettu valtamedian toimittaja, menestyksekkään lakimiestoimiston omistaja ja päähahmo sekä menestyksekäs yliopistollinen rasismin tutkija. Heitä kaikkia jurppi se ajatus että kun heidän sielunsa oli ollut pois heidän ruumistaan puolen vuoden ajan niin kukaan ei ollut huomannut mitään. Heidän ruumiinsa olivat julistaneet epistolaa selkäytimellään eikä kukaan ollut tajunnut heidän olevan tosiasiassa zombieita.

Mutta olivatko he oppineet mitään?

Eivätpä tietenkään. He kaikki protestoivat Epäilyksen Pirulle ja väittivät että kyseinen sarvipää oli lavastanut heidän kokemuksensa. Ei sellaista oikeasti voi tapahtua. Se ei ollut epistolan mukaista. Se oli teorian vastaista. Monikulttuurisuus oli sekä välttämätön voimavara että väistämätön velvollisuus. Ja lisäksi heistä jokainen huusi suu vaahdossa että he olivat Suomelle ensiarvoisen tärkeitä ja ansioituneita henkilöitä eikä heille saa tehdä tällaista. Yleensäkin he olivat Suomen uutta aatelia. Heillä tuli olla oikeus elää turvassa omassa kuplassaan. Jos Epäilyksen Pirun näyttämät asiat olivatkin ehkä totta niin ne kuuluivat muurahaiskansalaisille eikä heille. He olivat tuollaisen yläpuolella.

Epäilyksen Piru kuunteli ruikutusta oman aikansa ja napsautti sitten sormiaan. Protestoivien suvaitsevais-tiedostavaisten naamaan läsähti suun kokoinen laastari joka oli Oy Helvetti Ab:n laadukasta tuotantoa ja kyseiset yksilöt huomasivat että se ei taatusti lähde irti. Valitus ei silti loppunut vaan jatkui nenän kautta tulevana yninänä. Epäilyksen Piru totesi kyllästyneellä äänellä:

- Jos ei vikinä lopu niin se seuraava laastari läsähtää nenään. Ja teillä ihmisillä viisi minuuttia ilman happea tuppaa olemaan terveydelle varsin hankalaa.

Luokkaan laskeutui hiljaisuus ja Epäilyksen piru totesi:

- No niin, arvon suomalaiset uusaateliset. Edellinen ekskursionne ei epäilemättä riittänyt joten jatkamme oppituntia. Varsinaiset ruumiinnehan pärjäävät oikein hyvin selkärangassa olevalla sabluunallaan joten voimme ottaa toisen oppimissession.

- Sinä, vihervasemmistolainen poliitikko. Sinä siirryt puoleksi vuodeksi elämään haja-asutusalueella elävän eläkeläisen elämää. Hän kun joutuu laskemaan että ostaako itselleen ruokaa vai välttämättömiä lääkkeitä. Ja joka joutuu elämään pelossa että sinun hallituksesi pakottaa hänet luopumaan öljylämmityksestään mikä tietäisi hänelle täydellistä katastrofia. Sinä tulet tuntemaan jokaisen pelon kouraisun ja katkeruuden, jonka juuri sinä olet saanut hänelle aikaiseksi.

- Sinä, arvostettu valtamedian toimittaja taas siirryt puoleksi vuodeksi vanhainkodin alzheimeria sairastavan ja liikuntakyvyttömän pitkäaikaispotilaan ruumiiseen. Siinä laitoksessa on muuten hoitajia aivan liian vähän joten paskavaipat saattavat aika ajoin kirvellä. Mutta pure hammasta. Ja pyri syömään mahdollisimman nopeasti, kun hoitaja ruokkii sinua. Hänellä kun ei ole kuin muutama minuutti aikaa ruokkia sinua ja sitten hänen tulee siirtyä seuraavan potilaan luo. Mutta hei, nälkähän on vaan mielentila…

- Ja sinä, menestyksekäs yliopistollinen rasismin tutkija joka olet kaikin keinoin pyrkinyt syyllistämään suomalaisia tuontitavaran väkivallan teoista ja samalla varmistanut itsellesi aina uudet apurahat. Sinä jatkat sen koulurääkätyn tytön elämää. Meillä Oy Helvetti Ab:ssa kas kun on tietty kyky nähdä tulevaisuuteen. Sinun mainostamasi tuontitavara joukkoraiskaa hänet lähiaikoina. Ja sinä tunnet sen raiskauksen joka ainoalla solullasi.

- Ja sinä, lakimies, joka olet toimistosi avulla pyörittänyt jo viidettä valituskierrosta hylsyn saaneille tuontitavaroille. Sinulle tehdään sukupuolenvaihdos, kas kun sehän on nykyisin niin muodikasta. Sinusta tulee lastensuojelulaitoksen nuori naispuolinen ohjaaja laitoksessa joka toimii teidän lakimiesten aikaansaamilla nollavaltuuksilla ja jossa on huomattavan paljon rikastusta. Pääset kokemaan, kuinka islamilaiset jätkät kunnioittavat suomalaista naista.

- No niin, nilkit. Menkääpäs kokemaan taas annos tavallisen ihmisen elämää.

Neljä suvaitsevais-tiedostavaa yksilöä katosi uudelle ekskursiolleen ja Epäilyksen Piru mietti, että oliko tästäkään mitään hyötyä. Todennäköisesti ei, sillä kyseiset yksilöt olivat sen verran narsisteja etteivät oppisi tästäkään oppitunnista mitään. Mutta olihan tässä sitä niin sanottua runollista oikeutta. Mitenkäs se ihmisten sanonta menikään…

…joo, osataan sitä vittuilla täälläkin.

Epäilyksen Piru mietti että pitäisikö panna Oy Helvetti Ab:n johdolle  ehdotus siitä että seuraavaksi lähetettäisiin opintomatkalle kaikkiaan tuhat suomalaista huippuvaikuttajaa. Olisihan se ainakin mielenkiintoista seurata kun koko Suomen poliittinen ja virkamiesjohto toimisi zombieina eikä kukaan huomaisi heidän käyttäytymisessään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

EPÄILYKSEN PIRU JA PIRUN KIVA KOULU

Missä helvetissä he oikein olivat?

He olivat menneet tahoillaan kotonaan nukkumaan ja olivat nukkuneet menestyksekkään ja arvostetun kansalaisen viattoman unta.

Mutta sitten he heräsivät. Tässä paikassa. Se näytti luokkahuoneelta.

Heitä oli neljä. Yksi oli menestyksekäs vihervasemmistolainen poliitikko. Toinen oli arvostettu valtamedian toimittaja. Kolmas oli hyvin menestyksekkään lakimiestoimiston omistaja ja päähahmo. Ja neljäs oli tunnettu ja menestyksekäs yliopistollinen rasismin tutkija.

Yhteistä heillä kaikilla oli se, että he kaikki olivat julkisesti tunnettuja ja suorastaan fanaattisia monikultturismin kannattajia jotka kaikki olivat hyötyneet tästä monikultturismista kukin omalla tavallaan.

He kaikki olivat myös julkisuudessa voimakkaasti arvostelleet kantasuomalaisia vanhempia jotka pyrkivät muuttamaan pois pääkaupunkiseudulta ja näin ollen siirtämään lapsensa pois monikulttuurisista kouluista. He olivat yhteen ääneen todenneet että koska tulevaisuuden maailma oli globaali, niin suomalaiset nuoret piti totuttaa globaalisuuteen jo kotikoulussaan. Se oli voimavara. Ei sitä saanut väistää. Se oli suorastaan rikos tulevaisuutta kohtaan.

Yhteistä heillä kaikilla oli myös se, että heistä jokainen asui perheineen pääkaupunkiseudun vähiten rikastetuilla alueilla ja heidän lapsensa olivat kouluissa jossa tätä globaalisuuden pakkokoulutusta ei ollut ollenkaan. He eivät olleet koskaan pitäneet asiaa mitenkään ristiriitaisena. Itse asiassa he eivät olleet edes ajatelleet sitä. Heille kuului tiettyjä etuoikeuksia joita muurahaiskansalaisille ei kuulunut. Ja muurahaiskansalaisethan olivat olemassa vain tietynlaisena teorian toteuttajina. Ei heitä oikeastaan näille ihmisille ollut olemassakaan.

Mutta nyt jokainen heistä oli ihmeissään. Peloissaankin. Missä helvetissä he olivat? Vastaus tuli saman tien. Opettajan pöydällä pamahti, siihen pöllähti keltainen rikkipilvi ja pöydällä istui sarvekas, sorkkajalkainen ja erittäin pirullisesti hymyilevä hahmo.

Se katseli vähän aikaa neljää menestyksekästä monikultturistia niin kuin kettu kanaa ja sanoi sitten:

- Tervehdys teille, te ylpeinä toisten perseillä nuotioon istuvat nomenklaturan jäsenet. Minä olen Epäilyksen Piru. Kyllä te minut tunnette mutta olette onnistuneet tähän mennessä karkoittamaan minut mielestänne teille tyypillistä hospotipomiluita hokemalla. Mutta nyt minä olen ottanut uuden taktiikan. Nyt ei enää keskustella. Nyt koetaan.

Lakimies sai suunsa auki ja kysyi:

- Missä… missä me olemme?

- Jaa missäkö? Tämä on yksi Helvetin Esikartanon Oppimiskeskuksen luokkahuoneista. Ja kauhun ilme pois naamalta, kiitos. Ette te Helvettiin ole joutumassa. Ainakaan vielä. Mutta minä tarjoan teille oppimiskokemuksen. Opintomatkan, jos näin sanoisin. Se kestää puoli vuotta.

- Puoli vuotta! Ja mikä se opintomatka sitten oikein on?

Epäilyksen Piru napsautti sormiaan ja luokan seinälle ilmestyi neljän suomalaisen nuoren kuvat. Kaksi tyttöä, kaksi poikaa. Sukupuolijakautuma oli sama kuin näillä monikultturisteilla. He olivat noin 13 – 15-vuotiaita. Epäilyksen Piru jatkoi:

- Katsokaas, nuo neljä nuorta ovat oikeita ihmisiä. Muurahaiskansalaisia teidän näkövinkkelistänne. Ja teidän sielunne siirtyy heihin puoleksi vuodeksi. Vangiksi. He eivät tiedä teidän olemassaolostanne. Te ette voi vaikuttaa mitenkään heidän tekemisiinsä. Mutta te koette kaiken, aivan kaiken, mitä he kokevat. Ja arvatkaas mikä on opintomatkan punainen lanka? Totta kai. Jokainen noista neljästä kantasuomalaisesta nuoresta käy helsinkiläistä, erittäin rikastettua koulua. Ja jokainen heistä on teidän ylistämienne rikastajien kouluterrorin kohteena. Ja – mikä parasta – seuraavan puolen vuoden ajan te, juuri te, olette sen terrorin kohteena. Ette mahda sille mitään. Te koette jokaisen nöyryytyksen, jokaisen uhkauksen ja jokaisen väkivallan teon aivan juuri niin kuin nuo nuoret. Ja se on heille jokapäiväistä. Sen puolen vuoden aikana se on sitä myös teille.

Nyt rasismin tutkija sai suunsa auki ja huusi:

- Tuo on epäinhimillistä! Miksi meille tehdään näin? Emme me ole ansainneet tuota!

Epäilyksen Piru soitteli hetken aikaa pirunviulua hampaillaan ja vastasi sitten:

- Tiedäkkös, ämmän räähkä? Sinä kysyit juuri ne kysymykset joita nuo nuoret esittävät päivittäin. Ei ne ole sinua tähän mennessä kiinnostaneet paskan vertaa.

Nyt vihervasemmistolainen naispoliitikko sai itsensä koottua ja sanoi omasta mielestään vakuuttavalla äänellä:

- Sinä sarvipää unohdat sen, että jos me katoamme kuudeksi kuukaudeksi niin siitä nousee hirmuinen haloo. Me olemme vaikutusvaltaisia julkisuudessa esiintyviä ihmisiä.

Epäilyksen Piru päästi ääriperkeleellisen naurun ja samalla hänen suustaan alkoi leijailla satoja siivekkäitä naurukoneita jotka pyörivät monikultturistien ympärillä räksättäen vähintäänkin yhtä ilkeää naurua. Sitten ne lennähtivät luokkahuoneen seinään ja muodostivat sanan ERROR. Epäilyksen Pirukin lopetti nauramisensa ja totesi kylmällä äänellä:

- Ei kukaan huomaa mitään. Kas kun te ette ole toiminnassanne käyttäneet sieluanne ja järkeänne ennenkään. Vaan te olette käyttäneet aivoissanne olevaa valmista sabluunaa joka ei itse asiassa tarvitse suurtakaan aivotoimintaa. Teidän sielunne siirtyy vangiksi rääkättäviin nuoriin, sabluuna pyörittää ruumistanne ja aivojanne eikä kukaan huomaa yhtään mitään. No niin, arvon menestyksekkäät monikultturistit. Nyt teidän on aika siirtyä puoleksi vuodeksi siihen helvettiin, jonka te itse olette toisille rakentaneet.

Neljä monikultturistia alkoi haihtua ilmaan kohti puolen vuoden kieltämättä hyvin opettavaista opintomatkaa. Epäilyksen Piru näki heidän ilmeissään aitoa kauhua. Olihan se ymmärrettävää, koska he ensimmäistä kertaa elämässään joutuivat kohtaamaan tekojensa seuraukset. Epäilyksen Piru tuumasi, että kieltämättä vahingonilo on aika alhainen tunne.

Mutta joskus se vaan tuntui kirjaimellisesti niin pirun hyvältä.

KUN VALHEESTA TULEE PAKOLLINEN NORMI

Helsingin kaupunki aikoo sitten toden teolla kitkeä niin kouluista kuin päiväkodista todellisen ja erityisesti kuvitellun rasismin. Asiasta uutisoi mikäs muukaan kuin Helsingin Pravda ja käydäänpä uutisointia hieman läpi:

Helsinki on alkanut kouluttaa opettajia ja muita kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla työskenteleviä rasismin vastaiseen työhön.

Kaikkiaan 4 500:lle kasvatuksen ammattilaiselle pyritään opettamaan ”antirasistista” työotetta.

Koulutuskokonaisuuden rahoittavat Opetushallitus ja Helsingin kaupunki. Kouluttajina toimivat Rauhankasvatusinstituutin asiantuntijat.

Taustalla on ajatus siitä, että niin koulujen kuin muiden yhteiskunnan instituutioiden toimintaan piiloutuu rakenteellista rasismia. Opettajia koulutetaan havaitsemaan rasismia muun muassa työpajojen avulla. Opettajien on puututtava rasismiin jo yhdenvertaisuuslain ja opetussuunnitelmien linjaustenkin nojalla.

Tähän alkuun voidaan todeta, että kun tällaisen toiminnan vetäjänä (Rauhankasvatusinstituutti) ovat henkilöt joille rasismin löytäminen ja tuomitseminen on sekä ammatti että pakkomielle, niin voidaan olla aivan varmoja että ”rakenteellista” rasismia löytyy maailman tappiin. Niin pitkään kun vain rahoitusta löytyy ja siitähän ei Suomessa ole puutetta vaikka muusta ehkä olisikin. Jatketaan:

Opettajilla ja opinto-ohjaajilla ei tällä hetkellä Souton mukaan ole riittävästi välineitä antirasistiseen kasvatukseen.

“Siihen pitäisi panostaa kouluissa, jotta rakenteelliseen rasismiin voitaisi puuttua opetussuunnitelmissa, opetuksen käytänteissä ja arjen vuorovaikutustilanteissa.”

Vai kannattaisiko heille ennemminkin antaa välineitä kouluissa jatkuvasti lisääntyvään häiriökäyttäytymiseen? Varsinkin siihen häiriökäyttäytymiseen joka ei puhu suomea ja jonka olemassaolo kiistetään. Ei ole väkivaltaisia maahanmuuttajaoppilaita. On vain rakenteellisen rasismin uhreja.

”Koulussa rodullistetut oppilaat eivät saa samaistumisen kokemuksia opettajakunnasta, koska siellä ei juurikaan ole opettajia näkyvistä vähemmistöistä. Koulukirjojen sivuillakin näkyy eurosentrinen (Eurooppa-keskeinen) käsitys maailmasta sekä kuvastoissa että sisällössä.”

Voisiko tämä johtua mahdollisesti siitä, että suomalaiset koulut sijaitsevat Suomessa eikä esim. Afrikassa?

“On ikäviä esimerkkejä siitä, kuinka jotkut opettajat tai opot ovat vähätelleet nuoren mahdollisuuksia tai ehdottaneet kysymättä jotain ei-niin-vaativaa koulua.”

”Heitä kannustetaan vähemmän ja heiltä odotetaan vähemmän. Oppilaanohjauksessa se näkyy siten, että oppilaat tulevat, heidän koulumenestyksestään ja henkilökohtaisista toiveistaan piittaamatta ohjatuksi aloille, joissa työvoimatarve on suuri kuten esimerkiksi lähihoitajaopintoihin.”

Nämä väitteet sisältävät sen ajatuksen perusvirheen mihin omassa työssänikin törmätään. Ihan kantasuomalaistenkin kanssa. Perussääntö on, että opettajan tai opinto-ohjaajan ei tule mennä mukaan oppilaan täysin perusteettomiin ammatillisiin fantasioihin jos osaamisen taso ei niihin fantasioihin kerta kaikkiaan riitä. Ja osaamisen taso on varsinkin erilaisissa erityistukiryhmissä heikko. Jos tähän lisätään vielä huono suomenkielen taito, niin eikö ole viisaampaa tarjota realistisempia mahdollisuuksia?

Koulutus on saanut tähän mennessä hyvää palautetta. Tuusan mukaan osallistujat ovat kertoneet oppineensa muun muassa rakenteellisen rasismin tunnistamista ja rasismin eri muotojen moninaisuutta.

Voisiko muuten kyseiseen palautteeseen sisältyä piilovittuilua tyyliin ”no enpä olis arvannut että tämäkin on rasismia”?

Uutinen sisältää yhden selkeän totuuden, tosin se tarkoittaa sillä vähän muuta. Eli otsikossa lukee ”Koulu voi olla tosi pelottava paikka”. Ja sehän pitää paikkansa. Mutta kenelle se on pelottava? Ja minkähän vuoksi? Ja minkähän takia suomalaiset vanhemmat mielellään siirtävät lapsensa pois monikulttuurisista kouluista? Rakenteellisen rasismin vai oikean ja perustellun pelon sekä suoranaisen väkivallan vuoksi?

Tämäkin kallis projektinkyhäelmä on hyvä esimerkki siitä, että jos joku utopia on saanut todistetusti aikaan katastrofin niin utopian kannattajat eivät suostu hyväksymään totuutta joten utopiaa hierotaan vasten kansalaisten pärstää entistäkin suuremmalla innolla ja pakkosyöttämisen määrä vain kasvaa.

Antirasistinen kurssitus käynnissä

RASISTISEN TURVALLINEN KUNTA

Hujajärven kunta, hieman tuonnempana…

Hyijät-Hämeessä sijaitsevan pienen, neljäntuhannen asukkaan Hujajärven kunnan kunnanjohtaja Käykö Keuhko istui toimistossaan, kävi läpi kuntansa tilannetta ja oli varsin tyytyväinen. Aikanaan kunnan asukasluku oli laskenut – niin kuin muitten syrjäisten kuntien – mutta kunta oli selvinnyt loppujen lopuksi kohtuullisen hyvin tukemalla pienteollisuutta ja matkailua jonka ykköstykki oli tietenkin mökkimatkailu. Sijaitsihan kunta Järvi-Suomen reunoilla ja sen alueella oli mainioita mökkijärviä. Kunnan väkiluku moninkertaistui kesäisin ja se näkyi paikallisissa kaupoissa.

Erityisen iloinen kunnanjohtaja Keuhko oli siitä että kuntaan oli viimeisen puolen vuoden aikana muuttanut pysyvästi asumaan kaikkiaan kaksikymmentä uutta perhettä. Kaikki olivat lapsiperheitä. Olihan kunnassa vapaita ja halpoja sekä vuokra- että omistusasuntoja että kunnan tarjoamia puoli-ilmaisia tontteja. Kunnanjohtaja Keuhko oli pyytänyt päästä tapaamaan jokaista kuntaan muuttanutta perhettä ja perheet olivat suostuneet tapaamiseen mielellään.

Tapaamisten sisältö oli kaikilla Hujajärvelle muuttaneilla sama. Ensinnäkin mahdollisuus. Joku vuosi aikaisemmin koronahysterian myötä oli käynyt ilmi että varsin suuri määrä työtä saatettiin tehdä etätyönä ja sillä itse asiassa säästyttiin turhilta kokouksilta ja muultakin tyhjän paskan hiertämiseltä. Näitten perheitten kaikki vanhemmat olivat siirtyneet pysyvästi etätyöhön. Mikä puolestaan mahdollisti heidän muuttamisensa asumiskustannuksiltaan paljon kohtuullisimmille alueille. Niin kuin esimerkiksi Hujajärvelle. Ja kaikki nämä vanhemmat toimivat yrityksissä. Nettoveronmaksajina.

Mutta muuttamisen suurin syy oli se, että kaikki olivat lapsiperheitä. Kaikki olivat tulleet pääkaupunkiseudulta. Jokaisen perheen vanhemmat olivat todenneet saman: Haluamme taata lapsillemme turvallisen koulun. Kaukana pääkaupunkiseudun etnohelvetistä jota ei saa edes sanoa etnohelvetiksi. Rangaistuksen uhalla.

Hujajärvellä ei koskaan ollut notkumassa etnisesti edistyksellisiä turvapaikkahuilailijoita. Ja vaikka kunnassa joitain kovaäänisiä viherkalkkunoita – eihän siitä syövästä yksikään kunta ollut säästynyt – olikin niin kuntaan ei oltu koskaan perustettu ensimmäistäkään vastaanottokeskusta. Paikallinen pizzeriakin toimi suomalaisvoimin. Olipa paikallinen peruskoulu – Käykö Keuhkon esityksestä – palkannut kaksi kouluvahtimestaria. Molemmat olivat parimetrisiä ja 120-kiloisia miehiä joiden ainoa tehtävä oli välituntivalvonta. Välitunnit olivat erittäin rauhallisia eikä oppilaisiin kohdistunutta kouluterroria ollut. Kouluvahtimestarit olivat alkuun nostaneet muutamat pahimmat häiriköintiä yrittäneet oppilaat välitunnin ajaksi roikkumaan kauluksesta naulakkoon mutta muut oppilaat olivat porukalla todistaneet että näin estettiin heikompien rääkkääminen. Saivat mitä tilasivatkin. Asiasta ei lopulta tehty edes valituksia.

Kunnanjohtaja Käykö Keuhko oli hoksannut että kuntaa ja erityisesti sen turvallisuutta kannattaa mainostaa internetissä. Niinpä kunta suunnitteli mainoksen:

Heti kun mainos oli levinnyt netissä niin kunta oli saanut parikymmentä uutta kyselyä. Edelleen pääkaupunkiseudulta, lapsiperheiltä ja nettoveronmaksajilta. Kunnan rakennuspuoli kartoitti lisää vapaita asuntoja joihin halukkaita voitaisiin sijoittaa. Tulijoilla oli myös suuri into rakentaa omakotitaloja ja kunnallahan riitti tonttimaata jota voitaisiin myydä hinnalla sentti per neliö.

Kunnan tulevaisuus näytti hyvältä. Nettoveronmaksajiin kuuluvia täysin tolkullisia ja rauhallisia sekä rauhaa arvostavia lapsiperheitä oli tulossa aina vain lisää. Kunnanjohtaja Keuhko saattoi olla enemmän kuin tyytyväinen itseensä ja alaisiinsa. Kunnan hallinnossa kun oli se henki – joka ei ollut Suomessa välttämättä kovin yleinen – että hallinto oli kuntalaisiaan varten eivätkä kuntalaiset hallintoaan varten. Käyhkö oli jopa sanonut julkisesti että meillä viranomaisilla on vastuu kuntalaisillemme emmekä saa sitä koskaan unohtaa.

Mutta kunnanjohtaja Käykö Keuhkon hyvä mieliala muuttui antikliimaksiksi yhdessä hetkessä. Hänen työhuoneensa ovi aukesi. Hän ajatteli että sisään tuli kanslisti mutta hänkin sentään koputti aina ensin. Nyt sisään astunut jakkupukuinen nainen tuli sisään lupia kyselemättä.

- Kukas… olettekos te varannut tapaamisajan… en tunne teitä…

Nainen läiskäisi Keuhkon pöytään henkilökortin:

Nainen totesi tylysti:

- Niin kuin siinä kortissa lukee, olen sisäministeriön ihmisten asioihin kärsänsä työntävä saneleva virkahenkilö Lennipirkitta Löröttät-Sixteen. Tiedätte myös että koska kortissa lukee ”sisäministeriön erikoistoimintayksikkö” niin minun hallinnollinen hauikseni on noin tuhat kertaa suurempi kuin teidän. Ja olen tullut ilmoittamaan teille että tämän kuntarähjänne rasismilla ratsastaminen loppuu tähän päivään.

Keuhko katsoi tuon jakkupukuisen riivinraudan henkilökorttia ja virkakoneiston jäsenenä tiesi että nyt hänen toimistoonsa oli tullut The Valta. Hän uskaltautui silti kysymään:

- Ja mitähän helvettiä te tarkoitatte sillä rasismilla ratsastamisella?

Löröttät-Sixteen laittoi henkilökorttinsa takaisin käsilaukkuunsa ja vastasi:

- Sitä teidän kuntanne mainosta. Hujajärvi. Halvat asunnot. Halvat tontit. Tervetuloa. Turvallinen kunta. Erityisen turvallinen lapsiperheille. Kouluterrorista vapaa koulu.

- No mikäs siinä on vikana? Sehän on totta. Hujajärvi on niin aikuisille kuin lapsille turvallinen kunta.

- Turvallisuus on määriteltävä asia ja tärkeintä siinä on se, että kuka sen määrittelee. Niin sisä- kuin opetusministeriö määrittelee asian niin että suomalaiset – siis kantasuomalaiset – lapset hyötyvät nimenomaan monikultturistisesta kouluympäristöstä ja teidän kuntanne mainoskampanja antaa sen mielikuvan että monikultturistiset koulut eivät olisi muka turvallisia. Niissä kouluissa on kuitenkin taattu etnisesti edistyksellisten oppilaitten turvallisuus erittäin hyvin mitä taas Hujajärven kunnassa ei ole tehty ollenkaan.

- Helvetti. Nimenomaan ne etnisesti edistyksellisethän siellä pääkaupunkiseudulla tavallisia suomalaisia terrorisoivat. Eikä Hujajärvellä niitä ole ollenkaan joten miten me voimme taata olemattoman turvallisuutta?

Löröttät-Sixteen katsoi Keuhkoa niin kuin ihminen joka tiesi omaavansa absoluuttisen vallan:

- Etnisesti edistyksellinen kantasuomalaisiin kohdistuva terrori on vain rasistista vihahuhua jota ei olla koskaan näytetty toteen. Ei virkakoneistossa eikä valtamediassa. Eikä muulla ole merkitystä. Kyseiset lapset ovat intersektionaalisessa Suomessa etuoikeutetussa ja uhatussa uhriasemassa. Uhatuksi heidän asemansa tekee jo se, että heitä on vähemmän kuin kantasuomalaisia. On turha selittää että tietyissä kouluissa ja aina enenevissä määrin he ovat enemmistö. Kun katsotaan demografiaa he ovat vähemmistö ja teidän surkea kuntanne saa nyt ottaa osaltanne vastuun heistä.

- Ja kuinkahan?

- Ensinnäkin lopetatte tuon valheellista turvallisuutta mainostavan kampanjanne. Ja te perustatte kuntaan vastaanottokeskuksen johon sijoitetaan kahdeksankymmentä kappaletta Turkin pakolaisleireiltä tuotuja nuoria.

- Jaa te meinaatte niitä jotka ovat 25 – 30 vuotiaita mutta jotka tulevat Suomeen 14 – 16-vuotiaina?

- Ikä on määrittelykysymys. Ja määrittelyoikeutta ei ole teillä.

- En minä noihin vaatimuksiinne suostu. Minä olen kumminkin kunnanjohtaja.

- Ette ole enää. Sillä sisäministeriö ottaa kuntanne pakkovalvonnan alaisuuteen koska kuntanne selkeästi rikkoo intersektionaalista tasa-arvolakia. Ja siitä puheenollen kuntanne mainos rikkoo myös intersektionaalisen tasa-arvolain pykäliä se, tää ja toi sillä siinä esitetään selkeän cis-seksuaalinen traditionaalinen kokonaan valkoinen perhe jollain lailla tavoiteltavana tilana. Lain rikkominen johtaa parhaimmillaan kahden vuoden ehdottomaan vankeustuomioon.

Löröttät-Sixteen piti pienen taidepaussin jonka aikana hän onnistui katsomaan Keuhkoa nenänvarttaan pitkin alaspäin vaikka olikin miestä selvästi lyhyempi. Sitten hän jatkoi:

- Lisäksi muistutan että kuntanne syyllistyy intersektionaaliseen talousrikokseen. Se, että houkuttelette kuntaanne nettoveronmaksajia on rikollista koska se on selvä sabotaasi pääkaupunkiseudun intersektionaalis-monikultturistista ohjelmaa vastaan. Ohjelmaa, joka on määritelty hallitusohjelmassa ja joka kaipaa nettoveronmaksajia. Mikäli kyseinen sabotaasi jatkuu, niin kunnallenne lyödään viiden prosentin korotus kunnallisveroon. Ja sen veron tuotto menee hallituksen määrittelemiin tarkoituksiin pääkaupunkiseudulla.

- Ja se sabotaasihan loppuu. Sillä  huomenna alkavat tässä kunnassa uudet, intersektionaalisen raikkaat tuulet. Tänne saapuu virkaatekeväksi kuntakomissaariksi Nilveena Tvätt-Vittvätt sisäministeriön erikoistoimintayksiköstä. Hän pysyy tehtävässään niin kauan kuin kuntanne kirjopesu kestää. Te toimitte hänen alaisuudessaan avustavana kunnanjohtajana eli toisin sanoen teette juuri niin kuin hän sanoo. Minä en kysy, onko teillä kysyttävää. Hyvästi.

Kovasti Margot Honeckeria muistuttanut jakkupukuhirviö poistui kättelemättä Keuhkon toimistosta. Keuhko oli hetken aikaa paikallaan ja tuijotti monikultturistiseen kaukaisuuteen. Sitten hän otti puhelimen ja soitti serkulleen jolla oli kenttäsaha:

- Morjens… mites, kun aikanaan meidän törpötellessä sinä sanoit että minä pääsisin halutessani sulle taapelimieheksi koska tahansa… vieläkös se tarjous on voimassa… ai milloinka… no vaikka huomenna… meikäläisen irtisanoutumisaika kunnanjohtajana alkoi ja loppui just nyt… selvä, nähdään huomenna… morjens…

Seuraavana päivänä Nilveena Tvätt-Vittvätt saapui kunnantalolle ja kysyi kanslistilta:

- Missäs se kunnanjohtaja on? Tai siis avustava kunnanjohtaja? No se Käykö Keuhko vai mikäsenytoli? Jaa loparit? No, sehän sopii. Mitä vähemmän setämiehiä sotkemassa käytännön pakkomuokkaamista teorian mukaiseksi, sen parempi.

Nilveena istui kunnanjohtajan työtuoliin ja soitti ensi töikseen kunnansihteeri Aatos Hötköselle:

- Tvätt-Vittvät tässä. Tiedätte kyllä kuka minä olen. Käsken teitä poistamaan välittömästi sen kuntanne mainoksen kaikkialta internetistä. Ja laitan teille sähköpostilla uuden mainoksen. Pistäkää se jakeluun kaikkialle. Ja nostatte samalla muualta tulevien vuokraa kunnan asunnoissa neljäsataa prosenttia sekä pistätte samalle porukalle tonttihinnan sadaksi euroksi neliöltä. Aikaa kaksi tuntia. Jos ei siinä ajassa onnistu, niin aloitan irtisanomismenettelyn mukaiset toimenpiteet.

Nilveena katkaisi puhelun sen kummemmin hyvästelemättä ja nojasi tuolissaan taaksepäin. Tästä oli hyvä alkaa. Tällä kuntapahasella oli paljon intersektionaalista oppimista. Ja hänhän osasi opettaa. Jos ei muuten niin väkisin… ja sehän häneltä sujui… sovelletun tasa-arvon hengessä…

KOULU, TERRORI JA KULISSIT

Jopa valtamediakin on uutisoinut näistä tuoreista kouluterroritapauksista. Ehkä käytämme porukalla jatkossa sanaa kouluterrori sillä ”koulukiusaaminen” on naurettavan lievä. Uutisoinnissa voi huomata sen saman ilmiön mitä valtamedia on harrastanut suomalaisiin kohdistuvasta tuontiväkivallasta eli vasta kun se saa tarpeeksi härskejä mittasuhteita niin siitä on pakko uutisoida hetken verran mutta se tehdään joka kerta hämmästyneenä, aivan niin kuin asia olisi tapahtunut ensimmäisen kerran. Sitten asiasta vaietaan kunnes siitä uutisoidaan jälleen ensimmäisen kerran hämmästyneenä.

Mitä tulee kouluterroriin niin sen kohteelle on sinänsä se ja sama tekeekö sitä suomalainen psykopaattinen sadisti vai tuontitavarana hankittu ulkomaalainen psykopaattinen sadisti. Tietysti tuontitavarana kannattaa hankkia esim. autoja eikä psykopaattista väkivaltaa sillä meillä riittää kusipäitä - niin kuin jokaisessa valtiossa - ihan omasta takaa. Joka tapauksessa asiaan mukamas puuttuvat Kiva Koulu-projektit ovat terrorin kohteille vain kulissia jolla koulut pesevät kasvonsa ja väittävät tehneensä jotakin.

Postauksen aihe on oikeastaan toisto mutta välillä kannattaa toistaa. Asiaan liittyvässä keskustelussa on tuotu useasti esille että eikö lastensuojelun pitäisi reagoida? No, se ei reagoi, se ei pysty reagoimaan ja siihen on muutama varsin hyvä syy.

1. Että lastensuojelu voisi reagoida, tarvitaan huostaanotto ja sen myötä laitossijoitus. Ja ne taas maksavat sijoittavalle kunnalle ainakin 300 - 400 euroa per päivä. Eli niitä ei ihan herkkään tehdä. Joten asiassa tarjotaan mielellään niitä avohuollon tukitoimia. Ts. puhetta.

2. Jos se sijoitus kuitenkin tapahtuu, niin maallikko saattaa kuvitella että nyt siltä kouluterroristilta otetaan laitoksessa luulot pois ja saatetaan se huomaamaan että teoilla on seuraamukset. Mutta näin ei tapahdu, sillä laitokset ovat olleet jo pitkään käytännössä täysin hampaattomia häiriökäyttäytymiseen. Eihän sitä termiä edes enää käytetä.

Mikä on syynä? Vastaus: Yleinen ylihumanismi ja ennen kaikkea lakimiehet jotka ovat vieneet laitoksilta likimain kaikki mahdollisuudet puuttua tällaisiin asioihin. Kyseiset lakimiehet ovat hyvä esimerkki asiasta jossa asiaa täysin tuntemattomat ihmiset määrittelevät sen, kuinka asia pitäisi hoitaa. Tai siis käytännössä jättää hoitamatta.

3. Jos joku laitos päättäisi päivittää toimintatapansa niin, että ongelmalle voitaisiin todella tehdä jotain, niin ne samat lakimiehet ovat laitoksen kimpussa ja se valtamedia joka pakon edessä taas kerran ensimmäistä kertaa hämmästyneenä uutisoi kouluterrorista uutisoi puolestaan hyvin mielellään laitosten ”ihmisoikeusrikkomuksista”.

4. Lakia ja sen tulkintaa tulisi siis muuttaa. Mutta niin ei tule tapahtumaan sillä se vaatisi sen asian tunnustamisen että jo vuosikymmeniä jatkunut ylihumanistinen linja onkin järkyttävä virhe joka on muuttunut jatkuvaksi itsestään ruokkivaksi hirviöksi.

Valitettavasti kouluterrorin uhreille ei löydy jatkossakaan apua. Ei ainakaan virkakoneiston taholta. Sillä avun tarjoaminen vaatisi kulissien kaatamista niin kouluissa kuin lastensuojelussa. Ja virkakoneiston kulissithan ovat aina tärkeämpiä kuin reaalimaailma.

Joten jatkossakin kouluissa eletään psykopaatin paratiisissa.

JO JOUTUI ARMAS AIKA

Ollaan kesän kynnyksellä ja kouluissakin ollaan saatu pian taas yksi lukuvuosi rämmittyä. Koronan myötä tietysti touhu meni vielä huomattavasti enemmän rämpimiseksi kuin yleensä. En sinänsä puutu siihen vaan mietin kouluja edelleenkin vaivaavaa syöpää eli koulukiusaamista. Monelle koulukiusatulle oppilaalle etäopetusjakso on ollut suorastaan luojan lahja. He ovat silloin saaneet olla suhteellisen rauhassa. Termi ”kiusaaminen” on sinänsä täysin väärä ja vähättelevä. Oikea termi olisi sadistinen toiseen ihmiseen kohdistuva jatkuva terrori joka repii ihmisen sisältä kappaleiksi ja mitä enemmän ihminen kärsii sen enemmän häntä terrorisoiva sadisti saa nautintoa. Osa selviää siitä, osa ei ja heidän elämänsä on pilattu jo lapsena. Osa tekee itsemurhan.

Itse olin aikanaan koulukiusattu mutta siitä onnellisessa asemassa että kiusaaminen rajoittui nimenomaan kouluun. Vapaa-ajalla omalla asuinalueella ei ollut muita kuin hyviä kavereita ja kevätjuhlassa lauletussa ”jo joutui armas aika”-laulussa oli kiusatulle lapselle aivan erilainen ja astetta mukavampi sanoma kuin muille. Edessä olisi kaksi ja puoli kuukautta täydellisen rauhan aikaa. Jo joutui armas aika, piru vie, todellakin.

Nykyaikana tilanne on näitten hemmetin älyhärpäkkeitten myötä kiusatulle toinen ja terrori jatkuu niitten avulla kouluajan ulkopuolellakin. Yhteistä kiusatulle silloin ja kiusatulle nyt on sen tosiasian ymmärtäminen että kukaan ei auta eikä tosiasiassa edes välitä vaikka muuta selittääkin. Ei varsinkaan koulu jonka ”kiva koulu”-projektit ovat pelkkää puhetta ja opettajanhuoneen hyllylle laitettuja mappeja. Koulu on ollut ja on edelleenkin psykopaattien paratiisi. Koulun ”toimenpiteet” menevät edelleenkin samalla lailla kuin mitä kirjoitin jo vuonna 2007:

Jäljelle jääkin sitten akateemisten ammattilaistemme kehittämät menetelmät eli puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Keskustellaan kiusaajan kanssa ”avoimessa vuorovaikutuksessa”. Kerrotaan kiusaajalle, että lain mukaan ei saa kiusata. Kyselläänpä kiusaajalta itseltäänkin, että kuinka asiaan tulisi puuttua. Pyritään (edelleen keskustelemalla) siihen, että kiusaaja ”tunnistaa omat tunteensa kiusaamistilanteessa ja sitä kautta oppii oman toimintansa herättämät negatiiviset tunteet kiusatussa”. Ehkäpä (edelleen avoimesti keskustelemalla) autetaan kiusaajaa kehittämään empatian tunteitaan. Lopuksi keskustellaan sekä kiusaajan että kiusattavan kanssa yhtä aikaa, naputellaan tietokoneella hieno sopimus että nyt ei enää kiusatakaan ja sitten vielä sutaistaan nimet alle.

Tämän ”avoimessa vuorovaikutuksessa käydyn keskusteluprosessin” aikana kasv.ped.yht.kunt.tiet.selitystiet.ja.piirileikki-ylivälipedagogian maisteri Milla Liimatainen hoksaa itsekin, että tää touhuhan on pelkkää pelleilyä. Kiusattua rääkätään niin kuin ennenkin, ja sattuupa sitten sellaisia tapauksia (mm. Yrjöperskeles on näihin urallaan törmännyt lukuisasti) että nimenomaan tämä rääkätty kaveri otetaan huostaan ja sijoitetaan johonkin laitokseen, jossa on oma koulu. Jotenkin takaperoista.

Sadistinen koulukiusaaja/terroristi oppii näissä istunnoissa että hän voi tehdä aivan mitä hän lystää. Ja terrorisoitu lapsi/nuori puolestaan oppii hyvin nopeasti että järjestelmä ei ole kiinnostunut hänestä eikä hänen hyvinvoinnistaan. Se on kiinnostunut vain ylläpitämistään kulisseista ja siitä illuusiosta että se mukamas tekee jotain, tekee tehokkaasti ja tekee ammattitaitoisesti.

Vaikka alaikäiset eivät tätä blogia juuri luekaan niin hotellin respasta toivotetaan voimia ja jaksamista kaikille koulukiusatuille ja oikein hyvää kesää muillekin. Ja laitetaan uusintana vuonna 2009 kirjoitettu pätkä siitä, kuinka pikkunen poika vietti kesäänsä aikanaan Kekkoslovakiassa. Toivottavasti sellaisia pikkusen pojan kesiä on vielä tarjolla 2010-luvullakin syntyneille:

Sehän oli alkukesää jotain vuonna 1973 tai 1974. Koulut olivat taas kesäksi loppuneet ja pikkupojalle oli tullut vapauden aika, joka osattiin myös taiten käyttää. Siinä olin minä, Perskeleen Ykä ja kaverini Pöntisen Jone. Pari semmosta tavallista räkänokkaa siis. Me oltiin semmosella aukealla, lähellä Pöntisten taloa. Ojitettu se joskus oli, mutta ei siinä kasvanut kuin jonkun verran lepikkoa. Sehän oli Firman maita, niin kuin melkein kaikki kotikunnassamme. Firma oli kai sen muutaman hehtaarin läntin vallan unohtanut.

Meille nöösipojillehan se sopi. Siellä oli kiva pyöriä ja keksiä kaikenlaista puuhaa, mitä nöösipojat nyt yleensäkin tapaavat puuhailla. Kaikenlainen räjäyttäminen oli yksi mielipuuhiamme. Tykinlaukaukset ja kiinanpommit olivat siihen aikaan aivan eri tason jytkyjä kuin sitten parikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin niitä kiinalaisia ylijäämämukamastykinjyskyjä sai ostaa ämpärillisen kympillä.

Siihen aikaan paukut olivat tietysti paljon kalliimpia, eikä sitä rahaakaan niin kauheasti nyrkillätapettavilla ollut. Mutta kun kimpassa kerättiin pennoset, niin paikallisesta osto- ja myyntiliikkeestä sai aina jonkinlaisen arsenaalin mukaansa. Jos ei muuta, niin sitten papatteja. Ei meillä Jonen kanssa sinä päivänä muuta ollutkaan mukana. Papattimatto tietysti purettiin ja jokainen paukku pamautettiin yksi kerrallaan. Sillä tavoin hupia riitti pitkäksi aikaa. Jokainen paukaus maustettiin pikkupojan räkänaurulla. Se vaan kuului asiaan.

Aukean vieressä oli rautatie. Aina kun aukealla käytiin, piti tietysti käydä myös rautatiellä. Eihän siinä loppujen lopuksi ollut kuin kivenmurikoita alla ja liipettejä ja kiskoja päällä, mutta jotakin kumman vetoavaa siinä oli. Se hajukin siinä oli pikkupojan nenään niin kovin kutsuva. Ihan niin kuin siinä olisi ollut tuulahdus siitä isojen ja vahvojen äijien maailmasta, johon mekin aikanaan mentäisiin. Joskus kiskot tuntuivat pitävän humisevaa ääntä. Me painettiin korvat kiskoa vasten ja koitettiin kuulostella, miten kaukana seuraava juna olisi. Lucky Lukessakin tehtiin niin. Tosin Lucky Lukessa ne osasivat sen jotenkin paremmin. Niillä oli Lucky Lukessa kuudestilaukeavat ja kaikki. Meillä niitä ei ollut, mutta meillä oli aseista mahtavin: pikkusen pojan mielikuvitus. Käynti aukealla ja radalla oli aina seikkailu.

Sinä päivänä seikkailua ei tarvinnut kuvitella. Kun me siinä poksauttelimme papatteja yksi kerrallaan, huomasimme rataa pitkin kulkevan meitä kohden sellaisen hökötyksen, jota ennen emme olleet nähneet. Se oli aivan kuin kiskoille nostettu UAZ:in pakettiauto (ainakin armeijan käyneet sällit tietävät mistä on kyse). Mehän tuijoteltiin sitä silmät teevateina ja huomattiin samalla, että sehän jarruttaa. Päissämme tapahtui nopea, pikkupojille tuttu yhtälö, jossa määriteltiin toisaalta uuden asian kiinnostavuus kontra mahdollinen tehdystä tai ainakin suunnitellusta pahanteosta kiinnijäämisen ja remmiapelin uhka. Koska papatteja järeämpää arsenaalia ei tällä kertaa ollut mukana, uteliaisuus voitti.

Häkkyrä pysähtyi ja ulos astui pari VR:n miestä, jotka moikkasivat meitä päin iloisesti ja kysyivät, että mitäs möllit. Normaalin mitästässä-vastauksen jälkeen me kysyimme, että mitä te oikein teette. No miehethän puhuivat tehtävästään, josta yli puolet meni kyllä pään ja hilseen yli, kun tommosten pikkumöllien tekninen käsitystaito tuppaa jäämään sinne polkupyörän tasolle. Sen verran ymmärrettiin, että oli tulossa joku oikein raskas kuljetus ja ne vähän mittailivat radan kestävyyttä. Niin me ainakin se ymmärrettiin.

Hoidettuaan touhunsa miehet kysyivät, että haluaakos pojat ilmaista junakyytiä. Heidän seuraava stoppinsa oli vajaan kilometrin päässä oleva tasoristeys ja he voivat heittää meidät sinne, jos vaan kyyti kelpaa. Eihän meitä kahdesti tarvinnut käskeä. Me hypättiin kyytiin ja istuttiin semmoselle pikkupenkille. Häkkyrä piti aivan tolkutonta meteliä kulkiessaan, mutta ei se meitä haitannut, koska tuo kiskopompannappi oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista mittaria, venttiiliä ja hantaakia. Oltiinhan me molemmat jo oltu junassakin, mutta ei lättähatun vaunussa istuminen tuntuisi tämän jälkeen enää miltään. Mepä pojat oltiin mukana seikkailussa. Paska jäykkänä, mutta silti riemumielin.

Vajaan kilometrin matka ei kestä kuin vajaan kilometrin, joten ilo jäi lyhköseksi. Jotenkin sitä vaan ymmärsi, että kyytiä tuli tämän verran, eikä lisää kannata pyytää. Me kiitettiin ja pokattiin VR:n miehiä ja jatkettiin matkaa jalkaisin. Lähestöllä oli pikkunen puro, jota kutsuttiin Paskaojaksi. Siellä me paukuteltiin loput papatit. Tuumailtiin siinä keskenämme, että kertoiskos kavereille ja päätettiin, että ei kerrota. Ei ne usko kuitenkaan.

Ja totta kai me niille kerrottiin. Ja eihän ne tietenkään uskonut. Mutta oli se silti hieno päivä. Ja hieno kesä. Semmonen pikkusen pojan kesä.

Toivotaan, että nykyiselläkin koulukiusatulla on kaveri. Sillä jaksaa jo pitkälle. Muistutetaan vielä että niillä pojilla jotka elivät pikkusen pojan kesää silloin 1970-luvun alkupuolella oli jotain jota oli kaikilla suomalaisilla silloin. Eli tulevaisuuden toivo. 2000-luvulla syntyneiltä se on viety pois. Ja nykyisin niitä kiusaajia hankitaan tänne jo tuontitavarana ja asiaan liittyvää ongelmaa ei saa sanoa ongelmaksi. Jos kokonaisen sukupolven tulevaisuuden toivon ryöstää typerillä ja vielä tietoisilla päätöksillä niin mitä muuta se on kuin rikos?

Tämmönen moottoriresiina kuskasi pikkusia poikia silloin joskus. Pikkusen pojan kesänä.